Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Knut on setämies, se on todettava heti. Hän on kirjoittanut yhden menestyskirjan ja useita ei-menestyneitä, mutta on identiteetiltään vahvasti kirjailija ja osa Norjan kulttuurieliittiä. Tai ainakin haluaa olla, mutta käytännössä se on hankalaa. Rahasta on jatkuvasti pulaa eikä kirjoittaminen luonnistu, keskittymiskyky on hukassa.

Alkoholia kuluu runsaasti, ja ex-vaimo Lene on edelleen mielessä, vaikka tämä on ollut naimisissa Terjen kanssa jo kauemmin kuin aikoinaan Knutin. Poika on jo omillaan, eikä halua pitää yhteyttä. Huippuajat ovat siis ohi. 

"Vasta kun kaikki oli ohi ja Knutista oli tullut menneen talven lumia, hän oli oppinut yhtä ja toista, jonka avulla hän olisi pystynyt käsittelemään sitä mikä oli ohi. Sama pätee kaikilla elämänalueilla: sinä päivänä kun ihminen on täysinoppinut, hänen taitojaan ei yleensä enää tarvita."

Knutin on vaikea pysyä mukana ajan ilmiöissä. Ei siinä, että seksuaalisuus pusketaan naamaan taiteessa mitä kekseliäimmin keinoin:

"Knut on nähnyt tämän monta kertaa 80-luvulta lähtien: nuoret naiset esittelevät itseään aggressiivisella tavalla, ainakin Knut kokee sen aggressiivisena, kuin he kääntäisivät sukuelimensä nurin koko maailman nähtäväksi vuotoineen ja kuukautisverineen, kovassa valossa ja voimakkain kontrastein. Näissä tilanteissa Knutista tuntuu aina että hänet tehdään naurunalaiseksi, että hänen haluaan pilkataan karrikoimalla hänen himonsa kohdetta, esittämällä se vastenmielisenä."

Mutta monessa muussa, kuten siinä, että koululainen voi luvalla laatia kirjallisuusesitelmän kirjaa lukematta. Tai että Knutista kiinnostuneilta vaikuttavat naiset saattavat asettaa hänet narrin tai jopa ahdistelijan rooliin. Knut ei ole rikollinen, mutta hänellä on taipumus innostua helposti, ainakin naisista. Eikä osaa varautua siihen, että näiden motiivit eivät aina ole hyväntahtoisia. 

"Minusta on pitkään tuntunut, että olen irrallani ihmiskunnasta, olen kuin sivuraiteelle jätetty junavaunu, ja nyt myös sivuraide on irrotettu rataverkosta."

Sääliä hän ei tarvitse, sillä tilanteisiin hän ajautuu ihan itse, muttei osaa toimia uuden ajan säännöillä.  Kun naiskirjailija Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla - ja kirjassaan - syyttää häntä ahdistelusta, asia kulminoituu. Onko ok, että nainen väittää tilannetta ahdisteluksi, kun Knut muistaa sen aivan toisin? Kenen totuus on totuus? 

"- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni. 

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin."

Norjalainen Nina Lykke on fiksu ja hauska kirjoittaja, joka on harkinnut sisältönsä tarkkaan. Hän tökkii aluetta, jolle on suorastaan kyseenalaista mennä metoo-aikana, tuomalla esiin setämiehen näkökulmaa. Setämiehiä on monenlaisia, ja Knut on yhden alalajin edustaja. Onko tämä ihmislaji ärsyttävyydestään huolimatta jotenkin ymmärrettävä tai siedettävä? Napakka teksti kirvoittaa naurua ja myötähäpeää. Ehkä myös rajojen ja hyväksikäytön mietintää eri kulmasta kuin yleensä.

Aiemmin Lykke on viihdyttävästi kirjoittanut väsyneistä viisikymppisistä naisista, kuten Kohonnut riski -kirjassa lääkäri Elinistä ja kirjassa Ei, ei ja vielä kerran ei opettaja Ingridin kolmiodraamasta, jossa jokainen osapuoli saa kertoa näkökulmansa. 

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Gummerus 2024. Suomennos Sanna Manninen. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Nina Lykke: Kohonnut riski ja muuta naiselämää

Lääkäri sanoi minulle, että arvot ovat normaalien rajoissa, mutta vaara on niiden kohotessa. Kolesterolit, verenpaineet ja mitäniitänyton. Riski on myös se, mitä päässä tapahtuu, kun ikää kertyy. Yli viisikymppinen Elin kokee sen konkreettisesti. 

Oslolainen kirjailja Nina Lykke kirjoittaa räävittömän räväkästi, överisti toki mutta varsin virkistävästi Elinin ajatuksista tämän toimiessa omalääkärinä ja pohtiessaan avioliittonsa tilaa. Lapset ovat jo omilla teillään, joten Elin tulee pyytäneeksi (!) Facebook-kaveriksi nuoruutensa poikaystävän Bjørnin (kuulemma kaikki keski-ikäiset googlettavat entisiä kavereitaan, pitääkö paikkansa? Tunnustan...). 

Ja niin alkaa salasuhde, jota Elin kutsuu varoventtiilikseen. Sen avulla hän kestää arjen Akselin kanssa, rasittavien potilaidensa kanssa, dementikkoäitinsä kanssa, vanhenevan itsensä kanssa. Hän vaihtaa aiemmin "venttiilinään" käyttämänsä alkoholin ja tv-sarjat seksiin. 

"Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia tai sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisellä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle." 

Aksel on ihan hyvä mies, mutta Elin on kyllästynyt. Myös kotitöihin. 

"Aksel kykeni sekä huolehtimaan että muistamaan, toimimaan ja hoitamaan, jos vain oli kyse jostain mistä hän oli kiinnostunut. Edellytyksiä kyllä oli, mutta tahtoa ei. Tämä oli tilanne. Aksel teki sitä mistä hän oli kiinnostunut, minä tein kaiken muun." 

Potilaiden - luulosairaiden, outojen ja älyttömien, joskus harvoin tavallistenkin - käsittelyyn Elinillä on jo rutiininsa, joita hän selostaa tavalla, joka takuulla tulee mieleen seuraavan kerran lääkärikäynnillä. Mitä lääkäri mahtaa oikeasti miettiä ja haluta sanoa, mutta ei sano? Tämä on miedoimmasta päästä:

"Menkää kotiin ja ottakaa rennosti, haluan huutaa kaikille jotka istuvat odottamassa ja luulevat saavansa apua. --- Päivä päivältä tulen epävarmemmaksi siitä, onko meillä todella pyrkimys harmoniaan ja hyvinvointiin, tavoittelemmeko ennen kaikkea onnea, iloa ja nautintoa. Minä epäilen että havittelemme jotain muuta, eikä tämä muu ole välttämättä erityisen miellyttävää."

Joskus hän ei malta olla sanomatta, ja siitä seuraa palautetta, minkä jälkeen Elin yrittää "olla kunnolla." "- Aivan, tiedän. Minun täytyy ryhdistäytyä, sanon ennen kuin soittaja ehtii sanoa mitään. - Minulla on huono päivä. Olen aika väsynyt."

Juttukaverina työpaikalla, jonne hän majoittuu salaa suhteen paljastuttua Akselille - avioliitto on mennyttä - hänellä on muovinen luuranko Tore, joka ei ole kovin lohduttava ystävä. 

"Epäilen että Bjørn suunnittelee paluuta entiseen, siis että pysymme turvallisesti avioliitoissamme ja jatkamme tapailua Oscars gatella kuten ennenkin. Ja miksipä ei, Tore kommentoi. Oikeastaan se toimi aika hyvin. Mutta sitten sinä menit pilaamaan kaiken sillä tekstiviestillä."

Viihdyttävä, kipeästikin osuva ja suorapuheinen Elin on kiinnostavaa kesäseuraa. Hän suomii herkullisesti meitä kaiken haluavia ja kaiken saaneita mutta silti tyytymättömiä, hyvinvoinnista turpeita kansalaisia, jotka emme enää tiedä, mitä tehdä ollaksemme onnellisia, mutta vaadimme oikeuksiamme varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Niinhän Elin toimii itsekin.

Kenelle: Ikääntymistään pohtiville, kyllästyneille, varoventtiiliä kaipaaville, eronneille ja karanneille. 

Muualla: Mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva, sanoo Kirjan jos toisenkin.

Lue myös Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nina Lykke: Kohonnut riski. Gummerus 2021. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

- - - - - 

Sattumalta saman aiheen kirja osui käteen seuraavaksi: jälleen seuraamme viisikymppistä naista, nimeltään Satu, joka jää työttömäksi. Myös hän on eronnut, muttei enää yksin. Uusi mies Tommi on ihana ja saa naisen houkuteltua kesäksi tämän vanhaan, autioon kotitaloon maalle. Ehkä jopa pidemmäksi aikaa? Käytännöllinen Tommi alkaa rempata paikkoja.  

Epäröivä Satu myöntää hankkeen edut, kuten säästöt asumiskuluissa, ja löytää paikkakunnalta pian muutaman ystävän - joskin myös niitä toisia, mieluiten unohtuneita koulukavereita. Elämä näyttää hyvältä tässä hetkessä, kunnes Tommi sairastuu vakavasti. Ei koronaan, vaikka sekin vyöryy maan ylle samaan aikaan, mikä ei helpota Sadun tilannetta. 

Mies sairaalassa, ei ansiotyötä, remonttia vaativa koti ja palvelut pitkien matkojen päässä. Kaiken huipuksi Elinin Espanjassa asuva äiti miesystävineen päättää tulla koronan ajaksi kotimaahan, kotitaloon! Ei vaikuta herkulta, miten Satu selviää? Itseäni lievänä klaustrofoobikkona kauhistutti eniten kohtaus, johon liittyy ullakon luukku...

Hommaan kietoutuu myös mysteeri, erään kyläläisen kuolema, josta Satu saa tietää enemmän kuin toivoisikaan. Mukava kesäkirja laiturille makoiluun, pikkuisen jännittävä arkidraamoineen ja sutjakasti etenevä, henkilöitään nasakasti rakentava ja ymmärtävä Paavilaisen tapaan. 

Kenelle: Helppoa luettavaa hakevalle, tässä ajassa viihtyville, naisten ystävyydestä nauttiville, toisen kierroksen avioliittoilijalle, sitku-elämää elävälle.   

Muualla: Kirja jäi Suttastiinan mieleen ensimmäisenä luettuna, jonka tapahtumia kattaa korona. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Otava 2021. Kansi Tuuli Juusela. 

- - - - - 

Ja mainitaan vielä yksi samasta teemasta: Härkösen Rikospaikkaa olen vasta lukemassa enkä ole vielä päässyt nimen mukaiseen paikkaan asti, mutta tähänastinen tarina uppoaa paremmin kuin hänet muutamat edellisensä. Tuttu viisasteleva kertojaääni on läsnä, naisten ystävyyksiä ja ihmisten käytöstä analysoidaan pakinatyyliin. Jos ei ihan niin räväkästi kuin Lykke tekee eikä uusiutuen ja yllättäen, ymmärrettävästi kuitenkin. 

Irina ja hänen kaksi ystäväänsä potevat suhde- ja terveysongelmia, ja ilmeisesti joku päättää jotain ainakin ensimmäiselle asialle. Irinan poika, jonka kanssa hän on asunut kaksin, lähtee armeijaan, mikä asettaa Irinan uuteen elämänvaiheeseen viisikymppisenä. Ilmeisesti tämä vaihe on merkittävä, niin monta kirjaa nyt osuu tähän aiheeseen! Ja mikäs siinä, kyllä se kiinnostaa tätäkin lukijaa. 

Sopii kuten edellisetkin kirjat lomalaisille, suuria yllätyksiä vältteleville ja kevyttä kivahkoa kotimaista naistarinaa etsivälle. Helteen pehmittämä kesäpää kestää kelvosti nämä lukemiset. 

Tuijata on lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja sanoo dialogia Härkösen vahvuudeksi.  

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka. Otava 2021.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke kertoo tarkasti ja aika lailla ilkeillen kolmiodraamasta, jonka osapuolina ovat Ingrid, hänen miehensä Jan ja Hanne. Ingrid on opettaja, väsynyt viisikymppinen.

"Hän oli luullut, että ikä toisi mukanaan ymmärrystä ja selkeyttä, mutta sen sijaan rauhattomuus ja unettomuus olivat pahentuneet, ja nyt oli vielä tämä uusi kaikkeen ja kaikkiin kohdistuva haluttomuus, tarve käpertyä omaan rauhaan, puhua neutraaleista aiheista, säästää voimia, varoa mitä luki lehdestä tai ajatteli, sillä kiihtymys ei ollut enää koskaan hyvänlaatuista vaan aina pahanlaatuista, hän tajusi että oli ennen pystynyt päihtymään kiihtymyksestä, mutta nyt se oli vain hajottavaa tai väsyttävää. Kaikki oli väsyttävää."

Ingrid, kuten myös Jan, havahtuu siihen, että hyvinvoiva arki on luisunut pelkäksi olemiseksi ja suorittamiseksi. Työn, seksin, kaiken suhteen. Kun pariutumishakuinen, kolmevitonen Hanne iskee silmänsä Janiin, mies näkee muutoksen mahdollisuuden. Niin, se "viidenkympin villitys"; Jan noudattaa kliseitä täysin tunnollisesti.

Teräväksi tarinan tekee se, että Lykke kertoo sen jokaisen omin sanoin. Tuntemukset revitään tekstiksi kiitettävän havainnollisesti.

"Jan kuvitteli usein, että hänen sisällään oli pelkkiä sahanpuruja, aivan kuten räsynukessa, jolla hän oli leikkinyt pienenä. Kun hän istui kokouksissa ja nyökkäili joka suuntaan, hän ajatteli nukkea ja sen sahanpurusisusta ja pelkäsi, ettei hänellä ollut perusolemusta, omaa tahtoa eikä ydintä."

Kun Jan viettää ensimmäisen yön Hannen luona, hän ei kuvittele suhteesta pitkäaikaista. Mutta ei osaa pysyä poissakaan.

"Ehkä se johtui Hannen siivottomasta asunnosta, kepeydestä ja huolettomuudesta, siitä ettei Hanne näyttänyt suhtautuvan mihinkään vakavasti. Jan oli tietämättään kaivannut sitä, ja samalla kun hän myönsi tämän kaipuun, mieleen tuli muitakin ajatuksia. Esimerkiksi se, että hänellä oli monta vuotta ollut tunne, että hänet oli upotettu Ingridin elämään, että vaimon pelko ja kontrollintarve nujersivat hänet."

Toisaalta, ei Hannekaan osaa lopettaa suhdetta, vaikka kuvittelee yrittävänsä. Hän roikkuu siinä epätoivoisesti, mikä on outoa, koska hän on tähän asti vaihtanut poikaystävää pienimmänkin päähän pälkähtäneen syyn takia. Eläköön ikuinen nuoruus ja päätöksien teon välttely!

"Hanne sai päähänsä, että Ingridillä oli kaikki ne ominaisuudet joita hänellä ei ollut: Ingrid oli vakaa, rauhallinen, luotettava. Juuri sellainen ihminen Hanne olisi halunnut olla. Normaali ihminen, joka kohtasi maailman lämpimästi tai viileästi tai siltä väliltä tilanteesta riippuen, tasapainoinen ja epäneurottinen ihminen. Ihminen joka ei kärsinyt sellaisesta perustavanlaatuisesta viasta, että halusi vain asioita joita hänellä ei ollut tai joita ei voinut saada."

Luulen, että voittaja on... En kerrokaan, eikä ihmissuhteissa kai edes pitäisi puhua voittajista tai häviäjistä. Mutta minulla on selvä käsitys siitä, kuka näistä kolmesta saa kuviosta eniten irti. Ja kuka vähiten. Kannattaa lukea itse, jos aihepiiri kiinnostaa. Sujuvalukuinen, rohkeasti tilanteisiin menevä tarina, jota lukiessa vähän nauratti ja vähän sureksutti. Tällaista on.

Kenelle: Ihmissuhdetarinoiden ahmijalle, ajassa oleville, irvailevan mutta ei päällekäyvän huumorin ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi oslolaisen kirjailijan, joka kävi Suomessa keväällä. HelsinkiLit-haastattelu löytyy Yle Areenasta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Gummerus 2019. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Kustantajan arvostelukappale.