F.M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Klassikkohaaste 11.

Venäläisiä klassikoita ahmin parikymppisenä. Jostain syystä se oli painavien kirjojen aikaa (muun muassa Kalle Päätalon Iijoki-sarjan luku osui samoihin aikoihin). Mutta nyt lukemani teos jäi avaamatta, joten kirjabloggarien klassikkohaaste - jo yhdestoista! - on oiva paikka ruhtinaalle.

Ruhtinas-parka! Hän on satumaisen rikas, peräti neljäntuhannen sielun omistaja, mutta vanhenemiseen ei omaisuuskaan auta. Tekokarvat hieman kyllä: herra uskoo, että niiden ja viimeisen muodin mukaisen asun ja huolella käsitellyn ihon ansiosta hänen loppuunkuluneisuutensa jää salaisuudeksi.

"Kaikki taituruus ja kaikki keinot on käytetty tämän muumion pukemiseksi nuorukaiseksi. Peruukki, poskiparrat, viikset ja leukaparta ovat loistavan mustat väriltään ja peittävät puolet kasvoista. Kasvot on puuteroitu ja maalattu harvinaisen taidokkaasti, eikä niissä juuri lainkaan näy ryppyjä. Minne ne ovat joutuneet? - Tietämätöntä."

Ajatella, että noin mahtava herra elää ilman vaimoa! Se kuohuttaa etenkin seurapiirien naisia, ja kun käy niin, että ruhtinas saapuu yllättäen vierailulle Mordasoviin, Maria Aleksendrovnan arvoisaan kotiin, herää ankara sipinä, supina ja hämmennys: mistä on kysymys? Sillä kaikki haluaisivat tavata ruhtinaan, jota pidetään äärettömän miellyttävänä miehenä, vaikka ehkä vanhoilla päivillään hieman seonneena. Vierailua emännöivä rouva näkee oitis tilanteen mahdollisuudet, onhan hänellä kuvankaunis tytär Zina, joka ei ole vieläkään naimisissa, vaikka on jo 23-vuotias.

"Emme salaa, että jokin selittämätön rauhattomuus sai Maria Aleksandrovnan yhä enemmän valtoihinsa. Sellaista tapahtuu todellisillekin sankareille, nimenomaan hetkinä, jolloin he alkavat saavuttaa päämääränsä."

Rouva ymmärtää kyllä suunnitelmansa riskit; vanhan miehen taivuttelu avioon ei olisi vaivatonta, mutta mahdollista. Tyttären taivuttelu saattaa olla kovempi pala. Ja kävi niin tai näin, juoruja ja puheita varmasti asiasta nousisi. Sellaiset rouva osaa kyllä hoitaa.

"Maria Aleksandrovna uskoi, että ylimmässä seurapiirissä ei voida juuri milloinkaan välttää häväistysjuttuja, ei ainakaan naima-asioissa; että sellaiset kuuluivat hyviin tapoihin vaikkakin ylimpien piirien häväistysjuttujen hänen käsityksensä mukaan täytyi aina olla jollakin tavoin erikoisia, suurellisia, samantapaisia kuin 'Monte-Cristossa' tai 'Paholaisen muistelmissa'." 

Mihin mahtanee viitata jälkimmäisellä kirjalla? En tiedä, mutta kuten arvaatte, parhaansa rouva tekee, jotta väistämättä syntyvän draaman tulos olisi mahdollisimman suotuisa, ehkä suurellinenkin. 

Odotetusti koominen ja henkilöidensä inhimillisiä piirteitä ilkeän lämpimästi kuvaava teos helpon klassikon etsijälle ja venäläisen kirjallisuuden ystäville. Vaikka Dostojevski tunnetaan paremmin ihmisyyttä tutkiskelevien vakavien tiiliskivien luojana, tämä pienoisromaani tuo mieleen niin Jane Austenit kuin myöhempien aikojen Pokka pitää -sarjan Hyacinth Bucketin (lausutaan Bouquet). Se naureskelee ihmisten ahneudelle, näyttämisen halulle ja itsekkyydelle. Sekä teeskentelylle, joka someaikana ei ole ainakaan vähenemään päin. Ja onhan mukana kenties myös rakkautta... Hallitsevat piirteet lajissamme ovat ajattomia.

Muualla: Jokke postasi kirjasta vuonna 2018 ja suosittelee sitä seurapiirifarssien ystäville.

F.M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Suomennos Juhani Konkka. Gummerus 2013. Kansi Tuomo Parikka. 

Venäjänkielinen alkuteos Djadjuskin son ilmestyi vuonna 1859. Ensimmäinen suomennos on vuodelta 1939. 

Postaus on osa kirjabloggaajien klassikkohaastetta 11, jonka vetää blogi Kirjan jos toisenkin.

Philip Teir: Neitsytpolku

Kirjan lukeminen on kuin kuuntelisi tutun kertovan avioerostaan. Ei ihan läheisen kaverin, sillä kyyneleet, uuden rakkauden hehkutus ja huuma ja kaikki tuo dramatiikka puuttuu. Tai ei puutu, vaan väreilee pinnan alla.

Sillä uskon, että niitäkin tapaukseen liittyy, vaikka Richardin näkökulmasta lähes lakonisesti kerrottu tarina vaikuttaa hyvin arkiselta ja todelliselta, välillä suorastaan tunnekylmältä. Richard on naimisissa Sonjan kanssa, lapset lähestyvät teini-ikää, jopa kolmannen tekoa mietitään, arkea eletään, töitä ja lomia suunnitellaan, kaikki perheessä on hyvin.

Kunnes ei olekaan. Missä vaiheessa Richard alkoi tuntea kaipaavansa jotain muuta, vasta Paulan tavattuaanko? Jokin miehessä värähtelee Paulan taajuudella ja saa hänet viettämään aikaa tämän seurassa, vaikkei hän eroa suunnittele.

"Mehän vain tapailemme ja juttelemme. Paula näytti hämmästyneeltä. Niin mutta siihenkö se jää? Ajattelin, että sinä ehkä... tai no, enhän minä tiedä millainen sinun avioliittosi on, ajattelin että teillä on ehkä joku diili. Ei, Richard sanoi, ei meillä ole mitään diiliä. Mutta... en tiedä, minusta on mukava nähdä sinua. Ja minusta on mukava nähdä sinua, Paula sanoi. Richard ajatteli, pitäisikö sanoa vielä jotain. Hän laski katseensa kynttilään ja mietti." 

Kun Richard vihdoin saa sanottua vaimolleen, että on miettinyt eroa, hän on edelleen epävarma.

"Sonja kysyi jälleen, oliko hänellä jokin toinen, ja hän sanoi ei, ei ollut ketään toista. Seuraavana iltana häntä kadutti, tuntui liian pahalta, ja hän sanoi Sonjalle haluavansa vielä yrittää, kyllä se onnistuisi, ehkä hän oli vain masentunut, kuten Sonja oli epäillyt. Keskustelu tuntui hyvältä, vahvistavalta."

Päätä nyt jo, hyvä mies, älä ainakaan valehtele vaimollesi, tekee lukijan mieli kiljua.

"Richardista tuntui, että yhtä hyvin olisi voinut yrittää kertoa jollekulle miksi pitää enemmän yhdestä väristä kuin toisesta, se oli niin abstraktia ja pohjimmiltaan mahdotonta, koska asiat olivat niin henkilökohtaisia, ettei niistä voinut puhua. Ihmiset liukuivat erilleen." 

Niin liukuvat, ja toisten kanssa yhteen. Tulee ero, tulee asunnon hankintaa, tulee selittelyä ja sanasotaa etenkin Richardin ja tämän äidin välillä. Suvi ei hyväksy poikansa ratkaisua, vaan on sitä mieltä, että tämä pilaa lastensa elämän, raha-asiansa ja kaiken.

"...koska ero tuli niin kalliiksi, siksi kukaan järkevä ihminen ei eronnutkaan. Ei pidä paikkansa, Richard väitti. Puolet lasten luokkakavereiden vanhemmista on eronnut. Ei se enää mikään häpeä ole. Nykynuoret eroavat, koska se on mukavinta. Voivat käyttää puolet ajasta mielensä mukaan ja miettiä mitä tekisivät ylimääräisellä vapaa-ajallaan. Lopeta nyt, Richard sanoi." 

Richard vaikuttaa ajautuvan tilanteeseen ilman omaa päätöstään, mutta ottaa sitten kuitenkin aktiivisen roolin, hoitaa eron käytännön asiat ja äitinsä. Hän on mies, joka on tottunut saamaan haluamansa sitä sen kummemmin ajattelematta, perusoikeutenaan, eikä ole kokenut suuria vastuksia, tulkitsen (Sonjan terapeutti viittaa samaan suuntaan). Siksi hän on luottavainen myös työasioissa, jäädessään virkavapaalle. Jota hän tuntuu pähkäilevän jopa enemmän kuin eroa vaimostaan.

"Richard oletti, että turvallisuuden tunne tuntemattoman edessä, luottamus siihen että asiat järjestyisivät, oli jonkinlainen keskiluokkainen, vanhemmilta peritty ominaisuus, sillä hän todellakin uskoi pärjäävänsä. Hän pelkäsi enemmän muiden reaktioita kuin irtisanoutumista."  

Sonja jää taka-alalle, niin miehen ajatuksissa kuin kirjassakin; vaimon kertomana tarina olisi tietysti aivan toisenlainen. Lapset ovat tärkeitä molemmille, mutta Sonja vaikuttaa kantavan suuremman hoitovastuun. Hän kertoo itkevänsä paljon, mutta mitä hän itkee? Rakkaan ihmisen menetystä, turvallisuuden ja rutiinien menetystä, uuden pelkoa, häpeää? Se kaikki jää kertomatta.

Arkisen todellinen avioerokertomus, joka herättää ajatuksia ja antaa kurkata miehen mielenmaisemaan, vaikka perimmäinen syy eroon ja uuteen suhteeseen jäi minulle epäselväksi. Olen aina uskonut, että ihmiselle ei vain "tapahdu" asioita, vaan ne lähtevät itsestä. Mutta tarvitaanko syytä aina kaivaa väkisin esiin? Voiko olla onnellinen mennessään tunteiden vietävänä? Mikä takaa, ettei sama tapahdu uudestaan - ja jos tapahtuu, onko se epäonnistumista vai vain elämistä?

Kirja- ja toimitusalasta kiinnostuneille tarinassa on näkymiä kustantajien juhliin ja toimituksen arkeen ja muuhun Richardin työhön liittyvään.

Kenelle: Parisuhdekirjallisuuden kuluttajille, tämän päivän elämästä kiinnostuneille. 

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, jolla mieshenkilö tuodaan tykö ja sanoo kirjan muistuttavan, mikä ero on romaanilla rakkaudesta ja viihteellisellä rakkausromaanilla.

Philip Teir: Neitsytpolku. Otava 2020. Ruotsinkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Jaana Nikula. Kansi Sanna Mander. 

Philip Teir on kirjailija ja toimittaja sekä HelsinkiLit-kirjallisuustapahtuman ohjelmajohtaja, josta työstä hän sai vuonna 2019 Rakkaudesta kirjaan -palkinnon.

Tämän vuoden kevään HelsinkiLit jouduttiin peruuttamaan, mutta se järjestetään tilanteen salliessa Oodissa elokuun 27. ja 28. päivä, yhteistyössä Ylen kanssa, eli Areenaa myös luvassa. Pidetään peukkuja, että tapahtuma päästään toteuttamaan!

Ja hyvänen aika, kirjablogini täyttää tässä kuussa kokonaiset 10 vuotta! Kirjoitan varsinaisen juhlapostauksen ensi viikolla näiden vuosien kokemuksista, mutta onhan tämä juhlan paikka jo nyt, joten jaan juhlatunnelmaa kanssasi arpomalla tästä lähtien kerran kuussa vuoden loppuun jonkin lukemani kirjan + lukemiseen liittyvän bonusyllätyksen (samalle voittajalle) arvontapostauksen kommentoijien kesken.

Arvontaan saavat osallistua kaikki, jotka ilmoittavat minulle sähköpostiosoitteensa tai muun yhteystiedon ja ovat voiton osuessa kohdalle valmiita toimittamaan minulle postiosoitteensa viikon sisällä arvonnan suorittamisesta, mikä tapahtuu kuukauden ensimmäisellä viikolla. (Jos en saa osoitetta viikon sisällä voitosta ilmoittamisesta, arvon voittajan uudestaan.)

Juhlavuosiarvonnan ensimmäinen kirja on yllättäen Philip Teirin Neitsytpolku. Kommentoi alle viimeistään 5.8, jos osallistut sen arvontaan, ja olkoon onni myötäsi! Juhlitaan!

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar

Nautinto on lukea ammattilaisen hersyvää tekstiä, jollaista löysin mökin kirjahyllystä. En muistanutkaan, miten viihdyttäviä ja hauskoja Kaari Utrion romaanit ovat! Viipurin kaunotar on Elina, Folke Eskelinpoika Tavastin tytär, joka isänsä, äitinsä Mette-rouvan ja sisarustensa kanssa asui Viipurissa, kun vihavenäläiset sinne ankarasti hyökkäsivät Vanhana Vihana myöhemmin tunnetussa sodassa.

Lukija temmataan mukaan tapahtumien tuoksinaan niin vauhdikkaasti, ettei siinä ehdi kuin yrittää pysytellä kärryillä. Herra Folken ominaislaatu tulee pian tutuksi, ja varsinainen persoona hän onkin! Hänen loistava naimakauppansa päättyy rouvan kuolemaan jotenkin oudon äkkiä, mutta se ei tapahtumien virtaa katkaise. Kaksi kaunista tytärtä on sentään kelpo omaisuus, jotka onnistuneesti naittamalla saattaisi ansaita hyvinkin. Pojista ei juuri tarvinnut huolta kantaa tuona aikana.

Siksi teos sopii erityisen hyvin naistenviikolle: on hyvä tuntea historiaa sen verran, että osaa arvostaa nykyisyyttä (vaikka tekemistä tasa-arvossa vieläkin on). Naiset olivat vielä muutama vuosisata sitten miehen omaisuutta, joita isä, veli tai aviomies sai pitää kurissa miten tahtoi ja päättää heidän elämästään. Fiksuimmat naiset varmasti oikeastikin, eikä vain Utrion kirjoissa, osasivat sumplia olonsa haluamaansa suuntaan, mutta vaikuttamisen mahdollisuudet olivat olemattomat, varsinkin, jos nainen ei täyttänyt tiettyjä kriteereitä tai syntyi köyhään kotiin, jolloin saattoi päätyä keltahameiseksi portoksi tai raatajaksi kituvalle tilalle väkivallan ja raskauksien kahleissa. Kirjassa liikutaan paremmissa piireissä, mutta sielläkin naisten ainoa toivo päästä naimisiin ja luostatarikohtalosta hyvään taloon olivat kunnon myötäjäiset ja ylhäinen sukutausta.

Herra Folkella ei ole tarjota varsinaisesti kumpaakaan tyttäriensä kosijoille, mutta jotenkin asiat lutviutuvat, kuten hänellä melkein aina. Vanhempi tytär, Cecilia, päätyy pian leskeksi ja sen jälkeen Eerik Tuurenpoika Bielken - joka on todellinen historian henkilö - sänkyyn, synnytyksiin kyllästyneen Gunilla-rouvan armollisella suostumuksella ja toiveesta.

Nuorta Elinaa pidettiin hieman omituisena, mikä oli omiaan säikyttämään arimmat kosijat, tytön kauneudesta huolimatta.

"- Elina on kyllä valmis naimaan kenet tahansa päästäkseen eroon herra Folkesta ja Maunusta, Cecilia sanoi. - Entä jos lähettäisimme hänet Turkuun, rouva Gunilla ehdotti. Hän voisi matkustaa Sten Sturen ja rouva Ingeborgin kanssa kun he palaavat Turkuun ja sieltä Tukholmaan."

Näin tehtiin, mutta herra Folke katsoi Elinan harmiksi aiheelliseksi matkustaa itse mukana, Viipurissa kun "harvat osasivat hänelle sen arvon joka hänelle rälssimiehenä ja suurten piispojen sukulaisena kuului. --- Tosiasia oli, että herra Folken piti päästää tarkastamaan miten asiat tätä nykyä Turussa olivat ja voisiko hän käyttää tilannetta jotenkin hyväkseen."

Turussa herra Folke alkoi heti solmia suhteita ja hankkimaan ystäviä; näin järjestyi myös asuminen Frillen talossa, "erinomaisella paikalla jos tarkoituksena oli tutustua vaikutusvaltaisiin henkilöihin, mikä herra Folken tarkoituksena tietenkin oli." Vanhaa Turkua rakennuksineen ja katuineen kirjailija kuvaa pikkutarkasti, samoin ajan vaatteita ja ruokia, joten lukija saa kunnolla uppoutua keskiaikaan, vuoden 1500 tienoille.

"- Niin tosiaan, Sven Myre sanoi puraisujen välillä ja heitti puhtaaksi kalutun kanansiiven pöydän alle - teillä on kaunis tytär, hänestähän puhuu koko Turku. - Puhuuko? Herra Folke oli tosissaan hämmästynyt." 

Kaupunkia koettelevat niin mahtavien porvareiden keskinäiset valtataistelut kuin rutto, jota herra Folke pelkää erityisesti ja hoitaa sitä normaaliin tapaan porttolan saunalla sekä tervavoiteella ja viinalla. Kun Elina joutuu hakemaan isänsä edellä mainitusta paikasta, hän tapaa komeasti pukeutuvan humalaisen jättiläisen, Henrik Punaparran, jonka puheet ("- Synnin laakso maailma voi kyllä olla, mutta vain liika hurskaus tekee siitä murheellisen!") ja suorasukaiset teot saavat Elinan sydämen hakkaamaan tavallista tiuhemmin. Kun Henrik yrittää päästää Elinan neitsyyden vaivasta, huomaa herra Folke erinomaisen tilaisuuden arvon.

Vaikka Henrikillä ei ole kiire avioon eikä etenkään romanttisiin riippuvuussuhteisiin - naisia hän toki tarvitsi, ja paljon - arvannette, kuinka käy. Elina on pian rouva ja asuu hienossa Karhunpään talossa Viipurin seudulla. Ja ärsyttää miestään minkä ehtii! Miehen elämänohje
on koetuksella Elinan kanssa, mutta ehkä siitä oppii Elinakin jotain:

"Nautinto on elämän varsinainen tarkoitus: emme nauti mitään päämäärän takia, nautinto on itsessään päämäärä!"

Kunnes tapahtuu dramaattinen käänne, josta riittää pohdittavaa niin Henrikille, Elinalle ja kansalle ympäri kaupunkia ja maata. Ja loppu on sellainen kuin kuuluu, tai jopa enemmän. Hymy huulilla kirjan luin ja ihailen jälleen kerran ammattilaisen työtä. Utrio ei anna tunnelman notkahtaa eikä pitkästytä hetken vertaa. Tempo ja rytmi ovat kohdillaan eikä dramatiikkaa ja yllätyksiä puutu, vaikka perusjuoni on selkeä. Kielenkäyttö on herkullista, ja sitä piti maistella monessa kohtaa. Kun Knuut Posse meni "kaiken lihan tietä", niin sanotusti repesin - näinkin voi kuolemista kuvata!

Ohessa lukija saa osuvan terävää ihmiskuvausta, faktaperäisen ajan- ja paikankuvauksen sekä lämpimän katsannon henkilöihin; raukat rämpivät, sotivat, rakastavat ja vihaavat, tuhoutuvat tai pärjäävät, aivan kuin mekin teknologioidemme ja muun kehityksemme kanssa, he tekevät samaa vain hieman pienemmissä ympyröissä.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, ajankuvan tarkkuutta tarkkaileville, humoristisen lämmintä ihmiskuvausta arvostaville, naisen asemaa pohtiville.

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar. Tammi 1979. 7. painos. 

Liitän postauksen osaksi Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää Tuijata.

Lisäksi voisin ilmoittaa tämän The Kirjamiehen #kannestahuolimatta-haasteeseen. Onneksi kirjassani ei ollut kansipaperia jäljellä, kun sen löysin, vaan kirja on kauniin tumman lila, kultaisin tekstein - tuo alussa näkyvä piirroskuva on aika lailla etäännyttävä nykylukijalle, vaikka retro ja hieno jo sinänsä (vaikka kamala). Valitettavasti tekijän nimeä en löytänyt.

Maja Lunde: Sininen

Jos kirjan nimi on lempiväri ja kansi sen mukainen, on siihen tartuttava. Dystooppinen tarina vesipulasta maapallolla on kiehtova ja kaunis. Myös pelottava muttei liian julma, aiheesta huolimatta. Kuka tietää, milloin todella olemme tilanteessa, jolloin makeaa vettä ei enää ole riittävästi, kun ilmastonmuutos aiheuttaa laajoja kuivumisia ja itse teemme parhaamme saastuttaaksemme vesistöjä - tosin tässä ihmiskunta ainakin osin on onnistunut myös petraamaan.

Todentuntu on silti vahvasti läsnä, kun Signe, sitkeä ja jo elämää nähnyt nainen, raivostuu kuulleessaan, että hänen rakkaasta jäätiköstään Norjassa hakataan jäätä vientiin - cocktail-jäiksi ökyrikkaille! Hän on vastustanut jokien valjastamista sähköntuotantoon pienestä saakka ja katsoo haikeana entisiä uomia, kunnes tuo viimeinen pisara tipahtaa. Menetämmekö jäätikötkin? Nyt on jotain tehtävä!

"Olen liian vanha itkemään, liian vanha näille kyynelille, mutta silti poskeni ovat märät. Meidän jäämme, Magnus, meidän jäämme. Oletko unohtanut sen, vai etkö ehkä edes huomannut, että ensi kertaa tavatessamme meillä oli käsissämme Blåfonnan sulavaa jäätä? Minä olin seitsemän vuotta vanha, sinä olit kahdeksan, muistatko? Oli syntymäpäiväni, ja sain lahjaksi vettä, jäätynyttä vettä."

Signe seilaa tottuneesti Länsi-Euroopan vesistöillä tässä ajassa, kun rinnakkaistarinassa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa David perheineen on joutunut pakenemaan kotiseudultaan Ranskan Argelèsista kuivuutta ja tulipaloja, kuten monet muutkin. Kaikkien haave on päästä Vesimaihin, paikkoihin, joissa on vielä makean veden varantoja ja sadetta. Mutta matka ei ole helppo eikä pakolaisille vaaraton. Onnistuuko David pitämään tyttärensä hengissä kuihtuvilla leireillä? Missä ylipäänsä on matkan pää ja onko sellaista?

"Lopun lähestyessä, ennen kuin jouduimme jättämään kaiken, kävin usein lainaamassa hänen kulunutta muovivenettään. Lähdin yksin merelle, Annalle sanoin meneväni kalaan, vaikka saalista tuli enää vain harvakseltaan. Kun olin tuonut veneen takaisin laituriin, minulla oli tapana seisoa rannalla jalat vedessä ja ajatella miten meri nousi, hitaasti ja vääjäämättä. Suola oli kuolema. Tämä meri oli kuolema. Kun meri nousi, suola levisi kaikkialle."

Signe muistelee nuoruuttaan, keskusteluaan Magnuksen kanssa.

"- Determinismiä tai ei, me emme omista luontoa, sanoin ja irrottauduin hänen syleilystään. - Niin kuin sekään ei omista meitä. Emme omista vettäkään. Vettä ei voi omistaa kukaan. Ja silti me vain porskutamme eteenpäin. Ja vaikka en uskokaan että se hyödyttää pidemmän päälle, aion jatkaa mielenosoituskulkueissa marssimista ja lentolehtisten jakamista niin kauan kuin jalkani kantavat ja käteni toimivat. Seisoimme tiellä vastakkain. Yhtäkkiä toivoin että olisi pidempi, sillä hän katsoi minua ikään kuin kiukussani olisi hänen mielestään jotain outoa. Ikään kuin olisin kummallinen enkä erityisen viehättävä eläin. - Mutta mehän voimme tehdä mitä haluamme, Signe, hän sanoi rauhallisesti. - ja juuri se tekee meistä ihmisiä. Se erottaa meidät eläimistä. On voitava ajatella molempia yhtä aikaa. On raakaa mutta myös upeaa että nämä rakennelmat tekevät tuhansien elämästä helpompaa, nyt ja kymmeniä vuosia eteenpäin, että me luomme sivilisaatiota. En pystynyt sanomaan mitään, sillä rintaani puristi. - Olet ollut liian kauan poissa täältä, sanoin lopuksi ja yritin hymyillä. - Luulen että meidän on muutettava takaisin ennen kuin sinusta tulee kaupunkilaispoika. - Ehkä puhun kuin kaupunkilaispoika... Tai sitten sinusta on tullut kaupunkilaistyttö, hän sanoi. - Olen ajatellut että kaupunkilaisilla on luontoon romanttisempi suhde, että me paikalliset asukkaat näemme myös hyötyarvon."

Siinä pähkinänkuoressa perusongelma - talous vastaan luonto, ja molemmille on puolustajansa. Missä on ihmisen vastuun raja, kirja kysyy pysäyttävästi. Hieno suomennos luo tunnelman, joka on haikea, hieman utuinen ja silmää hivelevä, sininen siis. Komea kokonaisuus!

Norjalainen Maja Lunde kirjoittaa neljän kirjan sarjaa. Teokset ovat itsenäisiä, mutta kaikki käsittelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Ensimmäinen, Mehiläisten historia, hyönteisten katoaminen, ilmestyi 2016. Tulevat kaksi keskittyvät muutoksiin eläinten ja kasvien kannalta.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, luonnosta huolestuneille, kauniin proosan ystäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus ei täysin vakuuttunut kirjasta, Kirja hyllyssä -blogi sanoo sitä upeaksi romaaniksi, ja hän ja monet muut ovat kehuneet Mehiläisten historiaa, jota minä en ole lukenut, joten en osaa verrata. Tätä kuitenkin ihailen ja pidän kirjailijaa taitavana.

Maja Lunde: Sininen. (Blå). Tammi 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Markko Taina.

Helmet-haastessa sopii ainakin kohtiin 28, tulevaisuudesta kertova kirja, 34, nimessä on luontoon liittyvä sana (eikö sininen ole sitä mitä vahvimmin?) ja 37, ajankohta on merkittävä tekijä.

Liitän postauksen kirjablogien Naistenviikko 2020 -haasteeseen, jota vetää Tuijata.

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate romahduttaa käsityksiä perinteisestä romaanista niin sisällöltään kuin muodoltaan. Se rysäyttää lukijan silmien eteen naisen aseman erilaisten halujen ja himojen kohteena, olit sitten kuninkaallinen tai vain tavallinen skandityttö, joka muuttaa Lontooseen.


Åsa saa kodin Helenin ja Rogerin luota, jotka ovat intohimoisia rojalisteja, nimenneet kotinsa huoneetkin kuninkaallisen perheenjäsenten mukaan. Diana-huoneessa asuessaan tytöstä muokataan Kate Middletonin kaksoisolento, johon hänellä on luontaiset taipumukset, vain hiusten väriä tummennetaan. Vai olisiko hän sittenkin parempi Dianana, joka "kuoli syntiemme tähden"?

"Järkevä nainen ei ajattele sitä toteutuuko oikeudenmukaisuus maailmassa, ovatko hänen puheenvuoronsa kokouksissa yhtä pitkiä kuin miesten, vaan hän ajattelee prinsessoja, tarkemmin sanoen: prinsessana olemista, prinsessaksi päätymistä. Tuhkimotarinat jaetaan ja levitetään kaikille osoituksena toivosta. Tuhkimotarinoiden kuvituksissa myös määritellään kuvastin, joka on muoti, joka on muotti, tuon Disneyn ihmistutkimoa esittäneen Lily Jamesin vyötärönympärys. Kuvaa toistetaan, ja siihen reagoivat kaksi luokkaa:

1) Ne, jotka pusertuvat kuvan muotoon. (nainen)
2) Ne, jotka pusertavat kuvan muotoja. (mies)"

Luvut on nimetty pornoelokuvan lajityyppien mukaan (tämän opin Gloria-lehdestä, ironista, lehdestä joka keskittyy pelkkään pintaan!). Pornoa tyttö katselee paljon, eikä vain katsele. Tarinaan liittyy tiiviisti Katie Price, entinen malli ja nykyinen muuten-vain-julkkis, ja hänen kurjanhurjat avioliittonsa. Ja aidot kuninkaalliset, heistä opimme hämmästyttäviä asioita. Onko Walesin prinssillä todella aina matkoillaan mukana oma wc-rengas ja maisemataulu?

Tuhkimot ja muut prinsessat säntäilevät kirjassa vauhdikkaasti kuin hahmot Disney-elokuvassa, mitä he tietysti ovatkin (me olemme?). Pidetään yllä mielikuvaa, uskotaan siihen itsekin! Kun lopullinen (hius)föönituuli puhaltaa kaikkien dianoiden föönatessa kampaustaan yhtäaikaa, on jokaisen Dianan uhraamisen aika. Miten käy Åsan?

"Åsa voi kirjoittaa itsestään kirjan, jonka kannessa kuvataan huulet ja hiukset, sillä lopulta nainen voi kirjoittaa vain naisesta, eli itsestään. Se on naisen osa. Jokainen merkittävä naiskirjailija kirjoittaa vain syömishäiriöistään ja raiskauksistaan - tarkoitan rakkauksistaan - tarkoitan raskauksistaan, sillä on yhtä huulta ja hiusta ja nainennnen. Niistä asioista hän sopivasti etäännyttäen kirjoittaa."

Räävitöntä, rankasti ilakoivaa ja asenteita ilkkuvaa tekstiä on ryyditetty monin tekstillisin tehokeinoin. Sanankäyttö sekä tekstityyppien ja muotojen vaihtelu on kekseliästä, mutta kieltämättä hieman raskasta luettavaa, paloissa sujuu paremmin, ja paloiksi se on tehtykin. Haastattelua, lehtijuttua, kirjasitaatteja ja muita lainauksia, piirroksia, aforismeja... Ja onhan aihekin raskas. Mitä painavampaa voisi olla kuin identiteetin etsiminen kaiken maailman sälän ja mitä kummallisempien mallien, esimerkkien, joukosta?

"Kaikessa skandinaavisuudessaan hän suomii itseään irti. Exit, Brexit, Katexit."

Auts auts, pistelee. Jotenkin tunnen huonoa omatuntoa, häpeääkin, Kaajan tykityksessä: ihan vain siksi, että naisena koen edustavani koko sukupuolta. Mihin kaikkeen taivumme, mihin kaikkeen uskomme?

Kenelle: Ulkonäöstä eläville, naiseutta miettiville, rojalisteille ja muille tirkistelijöille, railakkaan kekseliään proosan ystäville.

Muualla: Bibbidi Bobbidi Bookin Laura ihailee sanaleikittelyä ja häpeää lukea kirjaa junassa.

Anu Kaaja: Katie-Kate. Teos 2020.

Postaus on osa Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää ja jonka logon on tehnyt Tuijata.

Mooses Mentula: Toiset meistä

Kukapa meistä täysin terve olisi, mutta Tinolla on suurempia vaikeuksia kuin yli kolmikymppisellä miehellä yleensä. Hän ei ole löytänyt suuntaa elämälleen, vaan kulkee surullisen yleistä koti-Kela-kaljakauppa -kolmiota, seuranaan kultakalat web-kamerassa ja läppäri, jolla hän kirjoittaa tarinaa.

"Tino tiesi olevansa pettymys isälle ja huolenaihe äidille. Tino tiesi, että vanhemmat tulkitsisivat hänen kuntoaan ulkonäön perusteella eikä hän halunnut aiheuttaa enemmän murhetta kuin oli pakko. Hän tiesi, että etenkin äiti oli itkenyt hänen vuokseen muutenkin aivan liikaa."

Isä on äijämpi.

"- Sanon ihan suoraan, että minun mielestä sinä et ole mitenkään sairas vaan sinun pitää... Se veti happea niin, että keuhkot pullistuivat ja jatkoi huutamalla: - Pitää perkele vetää pää pois perseestä!"

Tuo lienee yleinen tapa suhtautua ihmiseen, joka ei kestä sosiaalisia kontakteja. Päätät vain, sillä selvä! Oikeasti, eikä kirjassakaan, se ei tietenkään mene niin. Tino on fiksu, mutta jos jo parturikäynti on mahdoton, työurasta voi vain haaveilla. Ainakin Kelan mukaan, jossa huomataan Tinon tila ja määrätään hänet sairauseläkkeelle. Se on Tinolle kova pala. Hän uppoaa yhä enemmän tarinaansa, jossa apu saapuu yllättävältä suunnalta. Kuolleelta kirjailijalta.

"Bukowski täräytti kupin pöytään että paukahti. - Hyvä! Ensimmäinen opetus on, että tarina ja elämä ovat yhtä. On sama, oletko kirjoittanut vai elänyt, koettu se on joka tapauksessa. Nyt ei siis ole kyse satuilusta, vaan siitä, että luot itsellesi elämän. - Ei kai se kirjoitettu teksti nyt aivan sama voi olla kuin... Turpa kiinni! Minä opetan ja sinä kuuntelet. Bukowski jännitti leukojaan loukkaantuneen oloisena. - Nyt katkesi ajatus."

Kun Tino tapaa Mirjamin ja tämän pienen tyttären Tuulin, hän joutuu todelliseen pulaan, eikä keksi keinoa enää välttää ihmisiä. Väkivallan uhka on läsnä. Mutta miksi hänen tarinaansa ilmestyvät nämä kaksi? Lohduksi, pelastukseksi vai lisäpiinaksi? Ammoin kuollut kirjailija neuvoo:

"Ja vielä neuvo yksinäisen piehtaroinnin lopettamiseksi. Mirjam on kiinnostava hahmo, ei sitä voi jättää hyödyntämättä. On kirjoittamisen perussääntö, että annetut vihjeet on lunastettava."

"Naisen pitää olla nähnyt elämää, Bukowski sanoi. - Ei kenenkään pitäisi nähdä noin paljon, Tino sanoi. - Eikä niin vähän kuin sinä, Bukowski sanoi. - Teistä tulee hyvä pari." 

Jack Kerouac saapuu neuvomaan myös. Ei ihmissuhteista, vaan siitä asiasta, josta hän tietää: matkasta.

"Matka tapahtuisi enemmän kallon sisällä kuin tiellä. - Jos välttämättä haluat konkreettisen päämäärän, niin se on pois. - Mikä on? - Päämäärä jota kyselet. Se on pois. Teidän on lähdettävä pois."

Mukaan astuvat Edgar Allan Poe ja Jane Austin, tyyleilleen uskollisina. Hui, olisiko niin, että ihailemamme kirjailijat ohjaavat elämäämme, jos he niin päättävät?

Luomme jokainen oman kertomuksemme, elämästämme, tuntuu kirjailija sanovan. Hillitysti hullutteleva, sympaattinen ja lämpimän ymmärtävästi ihmisiään katseleva teos, Mentulan tapaan. Kokeneena kirjoittajana hän ei kiinnitä lukijan huomiota tekstiin, vaan asiaan. Luotettavaa luettavaa.

Kenelle: Heikkoutta kestäville, mielikuvitusta käyttäville, pois pyrkiville, ihmisiä karttaville ja heitä lähestyville, perushyvän proosan ystäville.

Muualla: Kirjaluotsi pohtii, että ehkä kirjan innoittamana joku voi löytää tiensä ulos mielen luomista lasimaljoista. En tiedä tästä, vaikka toivon samaa. En näkisi tätä ensisijaisesti terapiakirjana, vaan kuvauksena heille, jotka yrittävät tai joiden pitäisi yrittää ymmärtää läheisiään.

Mooses Mentula: Toiset meistä. WSOY 2020. Päällys Mika Tuominen.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä

WSOY ja S-ryhmä järjestivät taannoin romaanikilpailun, johon saivat osallistua sekä uudet että jo julkaisseet kirjailijat. Marja Kangas voitti kisan esikoisellaan, joka kertoo huumorilla avioerosta ja pariutumisen vaikeudesta. Kirjan nimi (ja kansi!) provosoi chick-litin suuntaan, jonka miellän hieman nuorempien parisuhdeviihteeksi. Tässä Sirkku on jo aikuinen ja ollut pitkään naimisissa, onnellisesti, hän luulee, kunnes mies ilmoittaa ottavansa hänestä eron.

Sirkku turvaa ystäviinsä, enkeliparantaja Almaan ja taiteilija-Margarethaan, jotka hän on tuntenut pikkutytöstä saakka, vaikka tiet ovat olleet kovin erilaiset.

"Miksi edes kerroin Margarethalle? Olisihan minun pitänyt aavistaa, ettei hän pysty empatiaan, vaan haluaa kauhistella turvallisen etäisyyden päästä heteronormatiivisen parisuhteen haaksirikkoa. - Ootko sä mun ystävä, mun on pakko kysyä. - Tietysti. Totta kai muru. - Jalo on jättänyt mut ja nyt mä en saa koskaan lasta. - Tota mä just tarkotan. Ja just ton takia mun pitää tehdä teos, jolla me saadaan tää patriarkaattipaska loppumaan. Tässä kaupungissa on takuulla useita hyvin varusteltuja julleja, joilla on tänään vapaa ilta ja halu paritella just sun kanssa. - Tota mä just tarkotan, minä sanon puolestani ja lusikoin crme bruleen loppuun." 

"- Sun pitää visualisoida sun seuraava mies, ja sitten laittaa universumille viesti, että tilaat sellasen, Alma sanoo. - Voi kun se meniskin noin, sanon. - Mutta mä olen jo melkein neljäkymmentä, en mä voi uskoa enää keijuihin."

Jalo kieltämättä toimii törkeästi jättämällä Sirkun selityksittä epätietoisuuteen siitä, mikä meni pieleen. Mies suostuu pariterapiaan äitinsä Varpun painostuksesta, mutta Jaloa tuntuu kiinnostavan ainoastaan hieno hifi-laitteisto, joka jäi yhteiseen kotiin. Sentään Sirkusta kirpeyttä löytyy sen verran, ettei hän pelkkään ulinaan vaivu.

"Jos jokin asia tässä maailmassa on varma, niin se, että Jalo ei tule koskaan saamaan kotiteatteriaan."

Sirkku ei halua olla reipas ja itsenäinen, vaan haluaa perheen: ystävät eivät tunnu ymmärtävän, ettei hän halua ketä tahansa, vaan Jalon. Tai mahdollisimman samankaltaisen.

"Minkälainen tulevaisuus on varattu meille, joilla ei ole nelikymppisenä lasta, parisuhdetta, uraa eikä omistusasuntoa? Kaikki mitä ympärilläni näen, kaikki, elokuvat, mainokset ja muu kulttuuri on kohdistettu pariskunnille, ruotsalaisen huonekalujätin huonekalujen kokoamisohjeista lähtien, eikä minulla ole ketään jakamassa arkea. Miksei kukaan mainosta vain sinkuille mitoitettua näppärää minimargariinipakettia perhekoon sijasta? Halvemmalla saa vähemmän, siinä olisi valmis mainoslause."

Painostettuna, hieman uteliaanakin hän kuitenkin suostuu tapailemaan myös toisenlaisia miehiä. Jopa luokanopettajaa, mistä Margaretha on pöyristynyt. Onhan Sirkku sentään itsekin taiteilija, vakikiinnityksellä Turun kaupunginteatterin näyttelijänä, missä hän joutuu tekemään töitä sekä outojen ohjaajien että erilaisten näyttelijäkollegoiden kanssa.

"- Sinun Pirinen täytyy alkaa sydämen urheilijaksi. Sinun täytyy kiihottua pelkästä mahdollisuudesta, että saat avata itsesi minun teatterini hypnoosille. Kaikki naiset eivät koskaan saa sellaista mahdollisuutta. Antautua Juha Kasperin pyhälle alttarille... Mutta sinä olet erityinen, sinä olet naisen atomi hiukkaskiihdyttimessä ja nyt me aloitamme solutason yhtymisen. Kiihotu nainen! Sinun pitää nähdä unia minusta ja tästä esityksestä!"

Virkeää viininjuontiviihdettä, jonka lukee sujuvasti ja jopa nauraa hörähtelee parissa kohtaa, kelpo suoritus esikoiselta siis. Etenkin teatteriosuus huvitti: tätäkö taiteilijuus on? (Ja yritin arvailla, keihin todellisiin teatteripersooniin mahdollisesti viitataan - tuskin kehenkään yhteen, vaan henkilöissä on piirteitä sieltä täältä).

Sitä ihmettelen, että vaikka parisuhde ja sen etsintä ja kehittyminenkin ovat mitä arkisinta ja yleisintä toimintaa ja vaikuttavat naisen elämään ehkä yhtenä vahvimpana tekijänä, jostain syystä niistä kirjoittaminen viihteellisesti ja sen lukeminen tuntuu aina liian kevyeltä, miksi? Ehkä siksi, että juuri tuotahan elämä on: ei ehkä aivan yhtä dramatisoitua tai karikatyyrimäistä, mutta monta ilmiötä jokainen nainen varmasti tunnistaa, ja se saa aikaan hieman epämukavan olon - jos ei naurua ole riittävästi. Onko vai ei, jokainen lukija päättää omalta kohdaltaan. Lälly ei kirja ole, mistä pisteitä, ja ne muutamat suuret oivallukset matkan varrelta tulevat lukijalle selviksi, mikä on myös etu. Toisaalta, jos ne on itse läpikäynyt joskus, haluaako niistä muistutusta? Hmm...

Mieleen tuli myös sana hömppä, mitä se sitten itse kunkin mielestä onkaan.  Itse ajattelen aika lailla samoin kuin Amma, joka oli vieraana Takakansi-blogin hömppäaiheisessa jaksossa. Hyvä hömppäkirja on mielestäni selkeäjuoninen, henkilöiltään ja asenteiltaan reippaasti tyypittelevä ja tyyliltään vetävä, kaunokirjallisia keinoja rajoitetusti käyttävä ja helppo siten, ettei se edellytä lukijaltaan ennakkotietoa (oikeastaan mistään) - mutta sen pitää ehdottomasti herättää tunteita. Kyseistä kirjaa en sanoisi hömpäksi kuin osittain, viihteeksi kokonaisuudessaan. 

Kenelle: Vastentahtoisesti sinkuille, eroa harkitseville, parisuhdeviihteen ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club suosittelee myös kaikille turkulaisille ja piti teatteri- ja sänkykuvauksia loistavina. Innoitun lukemaan kirjan saatuani sen kustantajalta arvostelukappaleena; olin jo kirjan lukenut, kun näin Ilta-Sanomien jutun kirjailijasta, omakohtainen tarinahan siinä on taustalla.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä. WSOY 2020. Kansi Eevaliina Rusanen.

Piritta Porthan: Meitä oli kaksi

Iiris ja Hertta ovat identtiset kaksoset, ja kun Hertta mystisesti katoaa Ruisrock-reissulla, on kuin Iiriksestä olisi revitty puolet pois. Hän särkyy - mutta jatkaa elämää, avioituu IT-alalla työskentelevän Kristianin kanssa, saa lapsen, tekee opettajantöitä ja yrittää selvitä myös keinoilla, jotka hirvittävät lukijaa. Iiris ei usko Hertan kuolleen, hukkuneen, kuten virallisesti todetaan.

Kirja on vahvasti tässä päivässä somenäkyvyyden tavoitteluineen ja erilaisine elämäntapavalintoineen, jopa Greta Thunberg mainitaan. Se on kasvukertomus, mutta myös jännäri ja psykologinen romaani siitä, miten raskas trauma voi vaikuttaa. Mielenkiintoisen erikoinen yhdistelmä, ja tehokas: takakannen kiinni käännettyäni piti hengitellä hetki, niin henkeä pidätellen sitä luin.

"Epätietoisuus ja huoli tekivät pysyvän pesän minuun, äitiin ja isään. Jollain tavalla Kristianiinkin. Ikävään ei piirtynyt muotoa, kun vastauksia ei löytynyt. Pelkäsin murtumispistettäni, lopulta toivoin, että se tulisi. Piste, minkälainen tahansa, mutta piste. Elämä jäi välitilaan."

Jännitykseen ja ahdistukseen - sekä Iiriksen että lukijan - tuo lämpöä ja kotoisuutta Iiriksen ja hänen pienen Harry Potteria fanittavan tyttärensä Riksun arki, juoneen terää rinnakkainen tarina omalaatuisesta luonnonmukaisesti elävästä yhteisöstä, jonka yhteyden pääjuoneen oivalsin vasta hetken päästä. Tai oikeastaan täysin vasta aivan loppupuolella, niin odottamattomia ilmiöitä ja ihmisiä vastaan tulee. Siksi oli aluksi vaikea luokitella kirjaa mitenkään. Luenko nyt YA:ta? Vai dekkaria? Tai mielenterveyden horjunnan kuvausta?

"Istun nahkanyörimekossa lavan taakse pystytetyn maskipeilin eteen. Maskeeraaja tekee selväksi, että on kantanut meikkiboksinsa paikalle ilman palkkaa. Odottaa, että arvostan sitä. Arvostankin, mutta maskeeraja näkee vain Camillan. - Paksumpi siipirajaus, Camilla komentaa maskeeraajaa. - Niinkö tykkäät, maskeeraaja sanoo. - En haluaisi liian koviksi sun herkkiä silmiä. Camilla näyttää puhelimelta Amy Winehousen kuvaa. - Tällaset. Leveesti liikkuvalle luomelle ja nosta kunnolla silmänurkasta. Ja sit Marilyn-luomi poskeen. Maskeeraajan ilme kiristyy, mutta hän avaa rajauskynän."

Tyttöjen lapsuus kului vanhempien mukana reissussa isän työn myötä siihen saakka kun he menivät kouluun, jolloin äiti lähes yksinhuoltajana vastasi lapsista isän piipahtaessa keikkamatkoiltaan kotona Kolmannella Linjalla Helsingissä. Samasta talosta muuten osti asunnon myöhemmin Kristianin äiti Aino avovaimonsa Anni-Iinan kanssa. Musikaalisia ja lahjakkaita kaksosia opetettiin soittamaan, Sibelius-Akatemia siinteli silmissä. Iiris haaveilee muusikon urasta. Hän soittaa, laulaa, tekee biisejä, keikkojakin. Kaikkien elämän palapelin osien koossa pitäminen on Iirikselle vaikeaa. Tarina tuo hienosti esiin monet vaatimukset nuorelle naiselle. Menestyminen. Jaksaminen. Ulkonäkö. Salitreenaus, jooga. Esimerkiksi ruoka on iso asia: mitä saa ja pitää syödä ja mitä ei? Ongelmakirjo tuntuu loputtomalta.

"On saatava unta. Pysyttävä turvallisena äitinä, hyvänä vaimona, vakaana opettajan nuorille taas syksyllä. Vastuu. Aamulla nostaisin hyvien yöunien jälkeen myslin pöytään, tai keittäisin puuron. Viipaloisin omenaa, laittaisin kardemummaa kahvinpurujen sekaan ihan vain omaksi ilokseni. Keittäisin Kristianille chain. Minä pystyn tähän, kun yritän vain kovemmin."

"Kristian syö mykkänä vegaanituuttiaan. Osoittaa mieltään, koska ostin minulle ja Riksulle maitojäätelöä. Olisin voinut taipua, ottaa vegaanista. Tarjolla oli monta vaihtoehtoakin. Tai jättää koko jäätelön väliin, lepytellä Camillaa. En vain vittu jaksa koko ajan miellyttää kaikkia."

Kun Hertta katosi, murtuivat myös hänen vanhempansa ja muuttivat Rodokselle. Kunnianhimoisesta jazz-muusikkoisästä tuli karaokeiltojen vetäjä, väitöskirjatutkija-äidistä tarjoilija, Iiriksestä... niin, mitä?

Kirja ei anna vastauksia Iiriksen kaikkiin ongelmiin eikä esitä muillekaan valmiita ratkaisuja, vaikka perusarvoituksen Hertan katoamisesta se kyllä ratkaisee. Kirjan yksi vaikuttavuutta nostava tekijä on juuri tuossa: Iiris jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa, sillä asioita ei lopussa selitetä liikaa. Lukija saa itse kuvitella, mitä tapahtuu takakannen kiinni laiton jälkeen. Vaikka kirjan esikoiskirjaksi tunnistaa muun muassa muutamasta turhan monisanaisesta ja toisteisesta kohdasta, joissa hieman kärsimättömänä harpoin eteenpäin, yleisvaikutelmaksi jäi vetävyys ja koskettavuus; henkilöt elävät ja juoni jaksaa yllättää. Kaikesta lähes näytelmämäisestä draamasta huolimatta eläydyin täysin. 

Kenelle: Psykologisten romaanien ystäville, traumasta selviytymistä miettiville, aikalaisromaania kaipaaville.

Muualla: Kirjarouva-Piritta sanoo Porthanin osanneen yhdistää hyvin erilaisia elementtejä, jotka kuljettavat juonta eteenpäin.


Piritta Porthan: Meitä oli kaksi. Minerva 2020. Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy.