Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies

Otsikosta huolimatta kirja ei tarjoa strömsömäisiä ohjeita puolison nirhaamiseksi (ettet odota liikaa, sori). Mutta se kertoo sata ja yksi tapaa kertoa tapahtumasta. Kyse on erilaisten kirjoitusmetodien esittelystä. 

Miten rikasta ja nautinnollista kielen kanssa työskentely ja leikittely voi olla, näyttävät taitavat tekijät. Selväksi käy paitsi kova ammattitaito myös ilo, jolla kirja on koottu. Ja lukija saa parhaat palat molemmista, eikä voi kuin äimistellä ja taipua vauhtiin mukaan. 

Perustarina on todellinen aviomiehen murha vuodelta 1981, jossa Alibi-lehden sanoin "Norjan historiassa ensimmäisen kerran syylliseksi todettiin vainaja". Rikoskirjallisuus, tv-sarja- ja leffakulttuuri, on täynnä kuvastoa, jossa nuori nainen tapetaan ja tätä tutkitaan. Asetelmaan tympiintyneet kirjoittajat valitsivat aiheen päinvastoin. Entä jos nainen murhaa miehen? Entä jos hänellä on siihen hyvät syyt? Ja miten monin kirjallisin tavoin tästä voisi kertoa? 

Erilaisia menetelmiä tekstin tekoon on varmasti reippaasti enemmän kuin kirja kertoo ja lisää voi kukin keksiä, mutta koottuna teos on selkeä paketti kielen mahdollisuuksista, ja tätä laveutta se haluaa esitellä. Mukana on sekä oikeasti käytettyjä keinoja että tekijöiden taidon ja hillittömän mielikuvituksen tuottamia tapoja ja tekstiversioita, joka vie keinot omiin sfääreihinsä, lukijan riemuksi.

Esimerkkejä tekstien tyylistä: Kysymysten muodossa. Anagrammina. Anaforana ("retorinen keino, jossa sana tai lause toistuvat painokkaasti peräkkäisten lauseiden tai säkeiden alussa. Käytetään esimerkiksi runoudessa, lauluissa ja poliittisissa puheissa.") Valohämynä (maalaustaiteen termi). Historiallisesti. Kehtolauluna. Loruna. Lumipallona. Norman Mailerin tyyliin. Makuina, musiikillisesti tai läheisriippuvaisesti. Tekstin voi kirjoittaa myös sisällysluetteloksi tai manspailauksena. Ja niin edelleen, sataanyhteen saakka.

Itselleni asiatekstien kirjoittajana tutuimpia olivat tekstit Editoiden ja Konekäännös. Jälkimmäisen perusteella ihmiskääntäjillä ei ole hätää, heitä todella, todella tarvitaan. Ja pleonasmista tekstiä vältän työssäni niin paljon kuin voin. Kirjallisuudessa sen hyväksyn harvoissa tapauksissa, kuten Volter Kilven tai Mikko Rimmisen tuotannossa.

Kirjailijoille ja muille fiktiivisen tekstinteon ammattilaisille faktatieto kirjatieteestä, oulipolilaista metodeista ja menetelmällisestä kirjallisuudesta on varmasti kiinnostavaa. Me muut vain saamme nauttia. Hilpeä, opettavainen ja kunnioitusta herättävä teos. 

"Teosta voi halutessaan lukea sieltä täältä tai aakkosjärjestyksessä alusta loppuun. Uskomme, että metodien käyttö kirjoittamisen tukena laajentaa proosankin ilmaisukeinoja. Olisi hienoa, jos teoksemme inspiroisi myös muita kirjoittajia."

Kenelle: Kirjoittamisesta kiinnostuneille, teksteistä hurmaantuville, ammattimaisuutta ihaileville. 

Muualla: MTV3 uutisilla on myös kirja-arvioita, tämä oli minulle uusi tieto! Siellä sanotaan kirjasta muun muassa, että Lindstedt ja Vuola kirjoittavat hienosti ja taitavasti. 

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies. Siltala 2022. Ulkoasu M. Kinnunen.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Lindstedt kirjoittaa rikkinäisistä naisista, jopa kuolemaan asti sellaisista, tiedämme romaaneista Sakset ja Oneiron.

Myös Natalia on rikki. Hän pyrkii korjaamaan itseään terapeutilla, joka toimii kertojana, paitsi nyt sanoo Natalia:

"Ymmärrätkö? Ajattelen seksiä koko ajan. Se on minun ongelmani. Tuloillaan oleva akti tunkeutuu minuun kuin mikäkin kasvain, ja minä olen hukassa. Olen harkinnut kemiallista kastraatiota, antiandrogeeneja, olen harkinnut itsemurhaa. Tiedän teoriassa, mistä koostuu terve sukupuolielämä ja millaisia ovat terveet parisuhteet, mutta osaan hyödyntää noita ajatuksia yhtä taidokkaasti kuin osaan soittaa pianoa. Niin, ymmärsit oikein, minulla ei ole sävelkorvaa."

Terapeutti on terävä ja valveilla. Ja hyvin tietoinen ja tärkeä ammatistaan. Hän haluaa kokeilla Nataliaan itse kehittämäänsä terapiaa. Saamme lukea sen etenemisestä terapeutin havaintojen myötä.

"Jokin kuitenkin häiritsi minua. En kyennyt aistimaan minkäänlaista kipua, en mennyttä enkä nykyistä, hänen kertomuksistaan. Ne olivat liian täysiä, liian täsmällisiä ja sulavia, liian valmiiksi pureskeltuja."

Onko päähenkilö oikeastaan Natalia vai terapeutti itse? Havaintoja on vaikea kohdistaa.

"Kerroit entisen ystäväsi neuvoneen sinua näin: - Sinun on opittava panemaan oma nautintosi omalle ihollesi ja omat namusi suuhun itse. Ystäväsi puhui viisaita. Minä näen tämän sitaatin yhtenä elämäntarinasi avainkohdista. Uskon, että alamme olla kovan ytimen äärellä. Omasta itsestä voi nimittäin olla tavattoman vaikea nauttia, mikäli siihen ei ole pienestä pitäen kannustettu. - Tunsin luissani ja ytimissäni jännittyneen tunnelman, joka yhtäkkiä levisi huoneeseen."

Hyviä havaintoja, mutta eivät yllättäviä tai uusia. Palaammeko vuosikymmeniä taaksepäin, jolloin naisen nautinto oli suuri juttu. Aukkojen salaisuudessa on jotain mystistä, ja penis pitää piirtää yksityiskohtia myöten. Pitäisikö tässä kohtaa haltioiutua rohkeudesta, saako haukotella? Kirja jättää minut suureksi kysymysmerkiksi. Miksi?

Laura Lindstedt on älykäs, oppinut, tiedon etsimiseen paneutuva ja sanataiteen hallitseva kirjailija, mutta nyt hän puristaa kaiken yhden henkilön yhden perusongelman yhteen terapiajaksoon. Onko tarkoitus esitellä laajaa teoriatietoutta psykoterapian alueelta tai feminismin oppikirjoista, joita kirjan lopun Natalian kirjahyllyssä on listattu? Vai tuoda esiin oikeaa ongelmaa, seksiriippuvuutta? Vai terapeutin työtä, joka kirjassa esiintyy välillä lähes koomisena terapeutin painottaessa ammattitaitoaan? (Enkä vähättele terapeuttien ammattitaitoa, vaan tuo itsetietoisuus!)

Vai onko lukijaa huijattu koko ajan? Onko terapeutti edes terapeutti? Vai vain tirkistelijä? Miksi kirjan nimessä on ystävä, vaikka kyse on hoitosuhteesta? Onko terapeutilla ihmissuhdeongelmia? Ovatko kirjan psykoterapeuttiset menetelmät todellisia vai keksittyjä todellisuuden ja mielikuvituksen yhdistelmiä? Eihän niin simppelistä voi olla kyse, että kirjoittaja heijastelee omia tai läheistensä haasteita? Tai vielä kliseisemmin: että naisen halu olisi jotenkin kummallista? Ja kaikkihan juontaa juurensa tiedämme kyllä mistä...

Varsinaista tarinaa ei synny, sillä kyse on sairauskertomuksesta ja hoidosta tai sen pyrkimyksestä. Se ei anna vastauksia, vaan esittelee ongelman, jonka olemassaolokin jää kysymysmerkiksi. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö seksiriippuvuus olisi ongelma tosielämässä, mutta Natalian tapauksessa kuva jää hähmäiseksi. Tai ehkä jonnekin 1970-luvulle. Näen kirjalle kovin kapean kohderyhmän. Ja pidän pölyisenä. Niin loistava sanankäyttäjä ja ajattelija kuin Lindstedt onkin. Kirja tarjoaa kiinnostavia kertomuksia ja ajattelun väläyksiä niin, että se on sujuva lukea, mutta jäljelle jää kysymys: miksi pysähtyä tähän? Vulvat ja penikset, eivätkö ne ole arkea ja läsnä aina kun mekin olemme? Onko kirja harjoite peruskoulun oppimäärään (itse asiassa, tämä voisi hyvin olla yläkoulun pakollinen luettava)?

Kenelle: Psykoterapiasta kiinnostuneille. Miehen ja naisen välisen seksin ongelmalliseksi kokeville. Niille, jotka eivät ole havahtuneet naisen mahdollisuuksiin ja rooliin tällä vuosikymmenellä.

Lue myös: Blogini hakusanat ovat kurjan vaillinaiset, vaikka hakusanalla seksi löytyy kiintoisia kirjoja. Revitään rikki se rakkaus koskettaa aihetta.

Muualla: Ystäväni Natalia tuulettaa ja oikoo riemukkaasti niitä monenmoisia käsityksiä, joilla naisen seksuaalisuus ja naisen halu on ladattu. Jokainen lukija voi tykönänsä miettiä yhtyykö freudilaiseen oidipuskompleksiteoriaan vai ei, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirsin Book Club kutsui kirjailijan vierailulle ja ruotii kirjaa herkullisesti. Huom. kirjailijoita voi kutsua omiin kirjapiireihin Lukukeskuksen kautta.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos 2019. Päällys Jussi Karjalainen.

Oneiron

Tuli kiire lukea kirjamessuilta hankkimani Oneiron, kun Finladia-ehdokaslista* julkistettiin. Olin jo ehtinyt aloittaa, mutta kirja on sellainen, jota ei lukaista. Se vaatii aikaa ja keskittymistä, eikä ole ihan ohutkaan.

Oneiron on ehdottomasti, täysiään ja häpeilemättä, naisten kirja. Se kertoo seitsemästä naisesta ja heidän kuolemastaan, tarkemmin sanottuna sekunneista kuoleman jälkeen. Jo alkuasetelma on hämmentävän kiehtova ja uteliaisuutta herättävä. Mitä ihmettä? Jos kirjoissa yleensä jännitetään sankarittaren hengissäsäilymisen puolesta, mitä nyt pohditaan, kun jo alussa on selvää, että huonosti käy - kaikki kuolevat?

Shlomith, Polina, Rosa, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike tapaavat valkoisessa ei-missään. Jos on lukija hämmentynyt, niin ovat naiset itsekin. Fysiikan lait eivät enää päde, aikaa ei ole, eikä materiaa. Vain kuoleman hetkellä päällä olleet vaatteet ja Wlbgisin peruukki.

He laumautuvat hämmästyttävän nopeasti: alkavat toimia. Naisten tavoin he rakentavat kotia. Ja ottavat elämänkokemuksensa (kuolemankokemuksensa?) tuoman viisauden ja huumorin avukseen.

Leikitään kuolemaa! "Jännitystä jos ei edes elämään niin edes tähän, miksi tätä nyt sitten haluaa kutsua, ihan sama."

Nopeasti he oivaltavat uudet säännöt: uudessa olomuodossa kaikki ymmärtävät kaikkia kieliä, sillä viestintä tapahtuu ajatuksin, samoin tekeminen. Vaikka fyysiset aistit heikentyvät, tilalla on muuta, tosin kertoja jossain kohtaa toteaa, että myös jo elämässä oltaessa improvisaatiokykyisillä ihmisillä on kuudensia, jopa seitsemänsiä tai kahdeksansia aisteja. 

Improvisaatiokykyä tosiaan tarvitaan tuossa tilanteessa! Eikä kuolemaa ole ilman elämää, joten saamme väläyksen jokaisen naisen elämästä, aina yllättävän äkilliseen kuolinhetkeen saakka. Naiset ovat niitä, jotka mainitaan lehtijutussa onnettomuuden sivullisina uhreina. He ovat kaltoin kohdeltuja, jokainen jollain tavoin, vaikkeivat ehkä itse ole sitä tajunneet. Kaikkia salaisuuksia ei paljasteta, paljon kuitenkin. He nostavat tietoisuuteemme naisen elämän monet ongelmat ja vaarat, joista pienin ei ole naisen ikuinen alistettu asema.

Hämmästellen luin kirjaa, joka ei antaudu helppoihin määrittelyihin. Se sukeltaa välillä kummallisiin yksityiskohtaisiin kuvauksiin milloin mistäkin: vaikka asiat ovat lukijan omalle maailmalle vieraita, niihin uppoutuu huomaamatta. Se tarjoaa hepreankieltä, hengityksen fysiologiaa, New Yorkin katuja. Sitaatteja, kirjallisia sitaatteja. David Nichollsia, Anton Tsehovia, Emanuel Swedenborgia... Taiteen pohdintaa. Juutalaisuuden olemusta monelta kantilta. Silppuinen rakenne on erikoinen, mutta vaikuttava. Sillä:

"On valitettavaa, jos sivistyksenjanomme ja ennen kaikkea halumme kaivaa tietoja esiin aiheuttavat tympääntyneisyyttä kahdessa ihmisryhmässä: heissä, jotka rakastavat seikkailuja ja nopeaa etenemistä, ja heissä, jotka jo tietävät kaiken, jopa enemmän kuin me (mikä tuskin on mahdollista)."

Juutalaisuuden suuri määrä kirjassa on ainoa hieman minua häirinnyt asia: Shlomithin luento on pitkä ja kuivan asiallinen. Toisaalta se toimii tehokkaana vastapainona siitä jälleen jatkuvalle hurjalle mielikuvituksen vuoristoradalle, josta kirjailijaa ei voi kuin ihailla. Millainen mieli toimii noin? Tietoa, kuvittelua, luentoa, satua, metafysiikkaa, välillä näytelmämuotoa ja oodia... Kaikki kauniin täsmällisesti ilmaistuna, harkituin ajatuksin, sanavalinnoin ja viimeistellyllä kielellä. Sitaatin voisi ottaa lähes mistä kohtaa tahansa. Tajuan vain hämärästi, miten ison taustatyön kirjoittaja on tehnyt monien teemojensa käsittelyyn ja niistä kokonaisuuden luomiseen. Tai ehkä kokonaisuuden tekee vasta lukija? Aineksista ei ainakaan ole pulaa.

Kirjamessuilla Laura Lindstedt kertoi olevansa perfektionisti. Sitä suuremmin kunnioitusta kaiken tuon tietomäärän kanssa.

Pidän paljon kielellisistä kokeiluista kaunokirjallisuudessa, ja tämä on on omassa sarjassaan. Jos joku kysyy miksi (mistä tahansa kirjaan liittyvästä), vastaan: miksi ei? Oneiron on lukukokemus, joka takuuvarmasti jää mieleen, ja muuten myös täysin kansainvälinen kirja sekä sisällöltään että henkilöiltään. Alussa oli vain ällistys, mutta kirjan loputtua oli jotenkin painostava olo - ihan kuin olisi itkettänyt, muttei oikein tiennyt, miksi. Naisten kuoleman vuoksi? Tai ehkä sittenkin enemmän sen, mitä heille tapahtui sitä ennen? Vai sittenkin oman kuolevaisuuden, elämän satunnaisuuden vuoksi?

Mutta ennen kuin itse kukin huudamme: "Ooon...ei-ron!", ehkä ehdimme vielä monenlaista. Vaikka lukea hyviä kirjoja, tosin tuskin koskaan enää ihan tällaista.

"- Miksi juuri me? - En tiedä, mutta siitä olen varma, että emme ole ainoita. Olisi aika röyhkeää kuvitella, että vain meille seitsemälle osui tällainen erityislaatuinen kohtalo."

Kenelle: Kielen mahdollisuuksista kiinnostuneille, taitavuutta ihaileville, ihmisen rajallisuutta pohtiville, metafyysikoille, heille, jotka eivät vaadi kirjoiltaan tiukkaa realismia, naiseutta tarkkaileville ja sitä eläville.

Muualla: ...lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta purevaa yhteiskuntakritiikkiä, sanoo Kannesta kanteen. Suketus olisi halunnut jäädä Oneironin iäisyyteen. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa, sanoo Elina. Jokaisen on koettava tämä itse, sanoo Ulla. Se ei kerro mistään, se vain on, kuvaa Ilselän Minna. Kristalle tapahtui niin sanottu koukuttuminen. Oneiron on enemmänkin virta, kuvailee Tuija. Niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi, julistaa Lumiomena.

Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.

*Muista Finlandia-ehdokkaista: Pertti Lassilan edellisen kirjan luin äskettäin, ja Armain aika -kirjoitus voisi melkein olla tuon kopio, siksi en sitä kommentoinut erikseen. Miellyttää varmasti etenkin vanhempia lukijoita. Kari Hotakainen on aina hotakaismainen, kuten Tuijata kertoo. Selja Ahavan kirjan nimi yllätti.