Kate Morton: Takaisin kotiin

Jos etsit romaania, johon uppoutua täydellisesti ja vain nautinnollisesti jännittää arvoituksen ratkeamista, tämä on Se Kirja. Samalla pääset pitkälle matkalle Australiaan ja piipahdat Lontoossakin, jossa päähenkilö Jess aikuisena asuu. Synnyinseutu Australiassa kutsuu, kun Jessin kasvattanut isoäiti Nora joutuu sairaalaan. 

Kirjan nimi on hauskasti monimerkityksellinen: Jess palaa kotiin, mutta löytää myös juurensa, henkisen kotinsa, uudella tavalla, kun suvun historiasta paljastuu karmea kuolemantapaus. Nora ja Jessin äiti Polly - johon välit ovat etäiset - eivät ole halunneet järkyttää Jessiä siitä kertomalla. Erään perheen kuoleman syy ei ole koskaan selvinnyt, mutta toimittajana Jess osaa etsiä tietoa ja tehdä päätelmiä. Voisiko arvoitus vielä ratketa?

Vetävä tarina kuvailee niin mennyttä aikaa kuin Jessin nykyisyyttä. Samalla se esittelee Australian luontoa ja näkymiä niin antaumuksella, että melkein iskee matkakuume. Eukalyptuspuiden runkoja ja auringonlaskuja nähdään runsain mitoin, talven kuumuuden ja kuivuuden tulipalon pelkoineen lähes tuntee. Sukusalaisuuksien lisäksi puhutaan paljon myös kirjoittamisesta, australialaisista naapurustosuhteista ja elämänmenosta. Romantiikkahörhöilyä ei tarvitse pelätä (tai toivoa), sillä Jessillä on paljon muuta mietittävää - sekin on mukavaa vaihtelua niin sanottujen lukuromaanien sarjassa. Tämä jos mikä on sellainen. 

Ja mikä parasta, sivuja riittää ja nautintoa kestää pitkään. Syitä käsittämättömään tapaukseen alkaa hiljalleen löytyä, motiiveja jopa murhaan ja mahdollisia keinoja ja välineitä sen tekemiseen. Epäilykset risteilevät henkilöstä toiseen, mutta arvaisitko lopputuloksen? Erään tärkeän käänteen arvasin jo ennen sen ilmituloa, mutta varsinaista tapausta en osannut ratkaista. Tiiliskivi on täydellinen lomakirja ja irtiotto arjesta. 

Jos aiemmat Mortonit ovat tuntuneet siirappisilta, tässä imelyys on onnistuttu välttämään. Mortonin tapaan sanoja on paljon ja joitakin hassuuksia loogisuudessa saattaa olla, mutta tyyli sopii salaisuuden hitaaseen paljastumiseen ja antaa lukijalle mahdollisuuden heittäytyä täysin kirjan maailmaan. Jessissä lienee paljon kirjailijaa itseään, ainakin synnyinmaa ja Lontooseen asettuminen, ehkä myös paluu juurille, jonne Morton kuulemma muutti takaisin korona-aikaan. 

Kenelle: Uppoutuville, arvoitusten ystäville, Australiaan tutustuville, arkea pakeneville.

Kate Morton: Takaisin kotiin (Homecoming). Otava 2023. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Englantilaisittain

Downton Abbey -fanina hieman jäi kaivelemaan, etten kesäisellä Lontoon-reissulla ehtinyt edes miettiä vierailua kyseiseen paikkaan. Katsoin kyllä turistikierrosohjelmaa, mutta lippujono oli toivottoman pitkä! Ja kummityttöni, matkakaverini, vieraili Lontoossa ensimmäistä kertaa ja tarvitsi nähdä perusnähtävyydet ja ytimen ensin. Ehkä ensi kerralla!

Matkalukeminen kuitenkin oli asiaa (lue: fiktiota ja hömppää) ja sijoittuu suurelta osin Lontooseen. Vaikka tuoreemmissa tunnelmissa, sillä lähtö on vuonna 1961 (kauemmaksikin mennään muisteluissa). Kate Mortonin Salaisuuksien kantajan nimihenkilö, Laurel, oli silloin 16-vuotias, ja joutui näkemään tapahtuman, joka vaikutti häneen koko loppuiän. Perhesalaisuuksia! Vaikenemista ja selittämätöntä tragediaa! Tyttären ja äidin - eli Laurelin ja Dorothyn - välejä. Ja romantiikkaa, tosin kiitettävän maltisessa määrin. Viihdettä englantilaisittain, vaikka kirjailija on nykyisin australialainen.

Kyllä, kliseistä kuvausta ja arvattavia juonenkäänteitä. Paljon selitystä, liikaa sanoja, etenkin adverbejä (hän sanoo leikkisästi). Mutta rättiväsyneenä jalat päivän kävelystä särkien toimi juuri siten, kuten pitikin. Rentoutti. Vaikka eihän tämä mikään Sarah Waters ole (ks. Lumiomenan blogin keskustelu, linkki alla).

Palkitsevaa höttöviihteen ystävälle - ja kirjojen ja muiden kulttuuri-ilmiöiden, sillä niihin viittaillaan ahkerasti, John Steinbeckistä Monty Pythoniin, Brylcreemistä Peter Paniin. Tiesittekö muuten, että kun Big Ben lyö 13 kertaa, heräävät Trafalgar Squaren leijonapatsaat henkiin? Kuulin tämän minulle uuden tiedon kesän reissulla.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta ei ole tiiliskivien ystävä. Minä olen. Lumiomena ei viihtynyt, minä viihdyin. Osansa saattoi olla lukuympäristöllä ja matkahumulla, jossa ei niin kriittinen jaksa olla.

Kate Morton: Salaisuuksien kantaja (The Secret Keeper). Suomennos Hilkka Pekkanen. Bazar 2016. Taitto Jukka Iivarinen.

Luin muuten 2. pokkaripainoksen, joten menekkiä on ilmeisesti ollut hyvin. Versiossani on eri sitaatti kannessa kuin tämän jutun kuvassa. Pehmeäkantisena mutta paksuna kirja toimii hyvin matkalukemisena. 

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt ja kohta 12, kirja liittyy Isoon-Britanniaan. 

Enkä malta olla upottamatta kynääni (näppäimistöäni) Downton Abbey -leffan arviointitulvaan, kun nyt englantilaisuudesta tuli puhe. Ei, en kerro juonenkäänteitä, vaan yleisvaikutelmia. Sarjan faneille elokuva ei ole pettymys; tunnelma on täyteläinen, kylmiä väreitä nousee juuri niissä kohdissa kun elokuvan tekijät sitä haluavat, ja liikutusta linssiin. Ja me nöyrästi noudatamme, taivumme ja kiitämme.

Näyttelijät ovat edelleen huippuja, kuten Hugh Bonneville ja hänen elokuvaäitinsä Maggie Smith. Penelope Wilson eli Isobel Crawley, Matthew'n äiti, saa myös hyvän roolin ja sen suorituksen. Hahmot ovat hieman muuttuneet, kuten tietysti kuuluu, kun fiktiivistä aikaa on jo hetken tv-sarjasta kulunut - ja todellista aikaa, sillä monet näyttelijät näyttävät selkeästi sarjaa vanhemmilta, kuten luonnollista on. Perusluonteet kuitenkin pysyvät ja näyttäytyvät jopa selkeämpinä kuin koskaan. Ajankuva on tutun huolellisesti rakennettu pienintä yksityiskohtaa myöten. (En edelleenkään viittaa tapahtumiin, vaan koko asetelmaan.)

Leffaviihteelle on tehty myönnytyksiä: joitain asioita alleviivataan sarjaan verrattuna silmiinpistävästi, joskus vähän nolosti. Sarjan älyllisyydestä nauttineet ovat hetkittäin epämukavuusalueella. Esimerkkinä: vaikka kauniita naisia on mukava katsella, vähäpukeisuus ei ole ollut tv:ssä koskaan esillä - nyt vilahtaa muutaman kerran hieman enemmän. Urotekoja tehdään ohimennen ja nimettömänä, ja sellaista.

Isänmaallisuutta ja englantilaisuutta ylistetään, totta kai. Mikä osuu silmään erityisesti, kun olen juuri katsonut Yuval Noel Hararin Homo Sapiens -kirjaan perustuvan Sapiens-näytelmän Kansallisteatterissa. Imperiumit, nuo ihmismaailman onnettomuuksien lähteet! (Lisää näytelmästä myöhemmin. Pidin.)

Politiikka ja muut nillitykset sikseen, sillä tästä elokuvasta pitää vain nauttia. Ja siihen siinä kyllä riittää eväitä. Huumoria, lämpöä, upeaa näyttelijäntyötä, maisemia, asuja, juhlapöytiä, hovin loistoa ja kaikkea tuota mennyttä maailmaa, jonka kruunaa itse komea kartano vihreine nurmikkoineen. Ja se tunnusmusiikki! Eikö alakin soida mielessäsi...?

Jos olet brittihullu ja viihteen ystävä, lue myös Jessica Fellowsin dekkari Mitfordin murhat. Tai Nina Meron Englantilainen romanssi. Tai Ruth Waren jännäreitä. Tai Clare Mackntoshia. Noin alkuunsa.

Muualla: Elokuvan taikaa -Joonatan on kaltaiseni DA-fani ja kirjoittaa perusteellisen arvion, juonta kuitenkaan spoilaamatta. Tuijan jutussa saattaa olla "hienoisia juonipaljastuksia", kuten hän itse sanoo.

Hylätty puutarha

Jouluiseen ylläkylläisyyteen sopii hyvin lähes 700-sivuinen lukuromaani monine (suussa)sulavine kiemuroineen.

Hylätty puutarha kuljettaa lukijan 1900-luvun alusta tähän päivään selvitellessään erään suvun salaisuuksia. Australialainen Cassandra saa isoäidiltään perinnöksi salaperäisen matkalaukun, jonka sisällön avulla nuori nainen alkaa jäljittää isoäidin ja tämän äidin tuntemattomia sukujuuria Cornwallista, Englannista.

Kirjailija Morton - myös australiainen - on kasannut kirjaansa kolme eri aikatasoa ja useita sukupolvia. Niistä hän kutoo aikuisten sadun, jonka menneisyysjaksoissa Anni Swan tapaa Charles Dickensin ja tervehtii myös F.H. Burnettia: moneen kertaan muistelin Salaista puutarhaa. Voisiko osaa tekstistä sanoa jopa jonkinlaisen pastissiksi tästä?

Mortonilla on kuitenkin paljon enemmän tavaraa ylitsepursuavassa tarinassaan, jossa hän kietoo lukijan hyvin perinteiseen arvoituksen ratkomiseen, romantiikkaan ja nostalgiaan. Sekä juoni että kieli ryöppyävät runsaina, ja tunnelma on surumielisen kaihoisa, kuin mustavalkoinen reunoiltaan blurrattu vanha valokuva. Taiteita pidetään mukana kautta kirjan, ovathan muutamat keskeiset henkilöt kuvataiteilija ja satukirjailija.

Pitkästyin, kun teksti tuntui paikoitellen kaavan mukaan kootulta, tapahtumat kovin kärjistetyiltä ja "ylinäytellyiltä", yksityiskohdat osoittelevilta. Mutta suurimman osan se juoksi letkeästi ja kiinnostus ratkaisun löytymiseen säilyi loppuun asti, sillä käänteitä on riittävästi, yllätyksiäkin. Helppolukuinen, lyhyinä lukuina etenevä kirja hupenee sivumäärästään huolimatta nopeasti.

Hieman siirappinen jälkimaku jäi, mutta en ole makean suuri ystävä muutenkaan. Lajissaan kuitenkin luotettava suoritus, sitä saa mitä tilaa -osastoa. Tämän marenkisen ja kultahippusilla koristellun suklaaunelman jälkeen on saatava jotain raikasta ja hampaissa tuntuvaa pureskeltavaa!

Kenelle? Romanttista, nostalgista ja perinteistä viihdettä hakeville, liikutusta kaipaaville, sadun maailmaan uppoutumisesta nauttiville.

Muualla: Ulla nautti matkasta, Susa kuvaa kirjaa unenomaiseksi nojatuolimatkaksi läpi vuosisadan. Sujuvaa luettavaa ja täyteläistä viihdettä, sanoo Maija. Monesta muustakin blogista kirja löytyy.

Kate Morton: Hylätty puutarha. Bazar 2014. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2019 kohta 6: Rakkausromaani.