Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Jari Järvelä: Klik

Klik vie lukijan läpi 1900-luvun Iriksen syntymästä vanhuuteen, valokuvauksen maailmaan, josta tulee Iriksen maailma. 

Iris syntyi lyhytkasvuisena, ja hänen odotettiin kuolevan nuorena. Varakas perhe hoiti bisneksiä ikävästi haittaavan asian, viallisen lapsen, omalla tavallaan, Iris omallaan. Kymmenvuotiaana hän tapaa neiti Signe Branderin, joka on palkattu kuvaamaan kartanoita eri puolilla Suomea. Yksi kohde on Iriksen lapsuudenkoti. Neljän päivän vierailullaan Signe avaa Irikselle uuden maailman.

"Rintaani puristaa. Juuri kun olen saanut ystävän, hän hylkää minut. En halua poistua taikalaatikosta."

Eikä hän poistukaan siitä, koskaan. Kamera kiehtoo, juuri oikealla hetkellä saatu kamera, juuri oikealla hetkellä otettu kuva. Itsenäistyneenä Iris muuttaa Ranskaan, jossa tutustuu hengenheimolaisiinsa. Heistä tärkeimpiä ovat Henri Cartier-Besson ja Robert Capa, joiden kanssa kilpaillaan parhaista valokuvista, julmastikin. Iris oli helppo ohittaa. Hän kuitenkin kuulee ja näkee enemmän kuin muut.

 "- Minä en maalaa tauluja vaan tunteita, Matisse ärähtää. - Pariisi on tänään impressionistinen maalaus." 

Tarina kuljettaa lukijan Iriksen mukana kuvausretkille Ranskasta Espanjaan, maailmansotaan, Normandian maihinnousuun ja Espanjan sisällissotaan, lopulta Amerikkaan asti. Se vilauttaa tuttavuuksissa merkkihenkilöitä George Orwellista Pablo Picassoon, Edith Piafista Amelie Earhartiin. 

"Orwell kohottaa kynänsä kohti taivasta kuin Kullervo katkenneen puukkonsa taulussa josta näin jäljennöksen lapsena. Orwell kiroaa. Miten helvetissä on mahdollista voittaa sota, jos omistautunein sotilas varustetaan tällaisin asein?" 

Iriksen "näkymättömyydestä" oli myös paljon hyötyä, niin kuvauksessa kuin sotatoimissa.  

"Henri ottaa yhteyttä. Minä tarvitsen apuasi, hän sanoo. Zucca ottaa yhteyttä. Minä tarvitsen apuasi, hän sanoo. Kunpa ne käyttäisivätkin sitä vain verukkeena luikerrella sänkyyn kanssani. Mutta ne haluavat oikeasti apua."

Valokuvaukselle omistautunut Iris tekee tunnollista työtä. Siksi olisi vaikea uskoa, ettei kuvia olisi löydetty ja nähty laajemmin - miksei hänen nimensä loista Cartier-Bessonin rinnalla alan mestarina tai miksei Ateneum ole järjestänyt hänen kuvistaan suurta näyttelyä? Kirjailija luo Iriksestä ja hänen kuvistaan hämmästyttävän tarinan, jossa lukija saa katsoa historiaa uusin silmin. Pidän erityisen paljon tarinoista, joissa fakta ja fiktio, mennyt ja nykyisyys yhdistyvät; niistä punotut arvoitukset kiehtovat vastustamattomasti! Suurin arvoitus kihelmöi lukiessa: mihin Iriksen kuvat joutuivat? 

Minä-muotoinen muistelu tuo Iriksen lähelle - niin lähelle kuin hänen kaltaisensa voi ketään päästää eli ei aivan iholle. Teksti ei menetä salaperäisyyttään. Tunnelma on latautunut ja jännitteinen, mikä uskon kuvaavan erityisesti levotonta sota-aikaa että Iriksen asemaa ja itsenäisyyttä: häntä ei voi sanoa vakiintuneeksi muussa kuin valokuvauksen rakastamisessa. Tunnelman lisäksi tekstissä vakuuttaa tekijän valtaisa tietomäärä aiheestaan. Yksityiskohtia on jopa ruuhkaksi asti. Kun Marilyn Monroe tilaa Irikselta kuvauksen, mieleeni vilahtaa Enni Mustosen Pukija. Romantiikkaa, huumoria ja kotoista läheisyyttä tästä kirjasta ei sen tavoin silti kannata etsiä. 

Erityisesti hurrasin Signe Branderin suurelle roolille. Olen ihaillut hänen kuviaan vuosikymmenet ja kuulun moniin Helsinki-aiheisiin fb-ryhmiin, joissa niitä ruoditaan säännöllisesti. Muuten, hänen kartanoista ottamistaan kuvista koottiin näyttely Kansallismuseoon vuonna 1912. Klik sai kaivelemaan kuvat esiin taas kerran  ja googlaamaan muitakin mainittuja kuvia ja tapahtumia. Se on antoisan teoksen merkki. Esimerkiksi Robert Capa oli todellinen sotavalokuvaaja, ja muun muassa tämän kuvan ottamisesta kirja kertoo oman tarinansa. 

Kenelle: Historiahulluille, arvoitusten rakastajille, valokuvaustaidon arvostajille, sivusta katsojille. 

Muualla: Valokuva voi viedä sielun, kirjoittaa Tuijata. 

Jari Järvelä. Klik. Tammi 2020. Päällys Markko Taina.

Jari Järvelä Helsingin Kirjamessujen haastattelussa pe 23.10.2020 14.00 - 14.30, lavalla Senaatintori.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kyllä en enää lue sisällisota-, talvisota- tai jatkosotakirjoja. Paitsi että taas luin, "vahingossa", kun kaveri sen nenän eteen tyrkkäsi. Eikä tämä olekaan ihan tavallinen lajin edustaja. Eikä edes tavallinen Jari Järvelän tuotannon edustaja.

"Mummit käy meillä kylässä vuorotellen, samaan aikaan ne ei tule. Voiton-mummi on äidin äiti. Sofia asuu kosken toisella puolella keskustassa ja se on isän äiti." 

Kertoja on 7-vuotias poika. Hänen nimensä on Jari, ja hänellä on kaksi mummia. Toisen perhe oli sisällissodassa punaisten, toinen valkoisten puolella. Mummit ja muu suku elävät elämäänsä, poika havannoi ja kertoo, mitä näkee ja kuulee, kun hän viettää kesällä aikaa molempien kanssa. Voiton-mummin nimi on Aino, eikä hän pysty nukkumaan kylässä lapsenlapsensa kotona:

"- Mää en nuku samassa huoneessa lahtarien keisarin kanssa, Aino kiljui. - Se tappoi meirän naapurit. Se raiskasi meirän naiset. Aino vapisi ja väitti että Mannerheim oli äsken kourinut häntä ja liponut tummia viiksiään. Äiti otti Mannerheimin kuvan seinältä, isä ei pystynyt, sillä sen selkä oli mennyt. Äiti vei kuvan ulkovarastoon ja tunki puusuksien taakse. Bambusauvat kopisi, kun äiti paiskasi varaston oven kiinni. Aino sanoi kuulevansa miten Mannerheim huuteli puuoven toiselta puolelta. Eteenpäin valkoisen Suomen valkoinen armeija! Murtakaa kaikki esteet! Avatkaa tämä ovi! Suurhyökkäykseni makuukamarissa jäi kesken!" 

Mummien muistot ja tarinat sekoittuvat pojan mielikuvitukseen kiehtovalla mutta hiuksia nostattavalla tavalla. Mummit olivat vielä lapsia sodan aikaan ja näkivät asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä.

"Sofia kuopsutti irtonaista purua, alta paljastui pitkä laatikko. Sofia vetäisi henkeä, sydän jätti lyönnin väliin. Hän nytkytti lautakannen auki, sisältä pursusi heinää. Hän tunki kätensä heinään ja penkoi. Öljyiset piiput sojottivat suorissa riveissä päälletysten. Kun punikit saapuisi uudelleen, ne löytäisi vintiltä lootan. Sitten Sofian perhe ammuttaisiin heidän kätkemillään kivääreillä. --- Hän kuuli miten kiväärit alkoi kolista vintillä laatikossa toisiaan vasten, kalkatus kaikui pidemmälle kuin sahan palokunnan hälytyskello. Tulkaa hakemaan meidät, kiväärit kutsui punaisia. Ampukaa valehtelijat, ampukaa!" 

Poika on vilkas, utelias ja kuvitteleva, ja yhdistää mummiensa muistot omaan arkeensa suitsait - hän juttelee ammutun Vilho-pojan kanssa, jolla on mahassa reikä, yhtä luontevasti kuin noukkii kuivuneita orvokkeja Sofian puutarhasta markan toivossa tai lukee kolmevuotiaasta asti kaiken, mitä käsiinsä saa, ja yhdistää sankarilentäjän seikkailut osaksi arkisia puuhiaan. Hän kohtaa touhutessaan myös reaalimaailman riskejä, joista nykyvanhemmille nousee hiki. Vaaran paikkoja tuntuu pieni poika löytävän loputtomiin; ratapihat, kalliot, uimahyppytornit...  Leikit kuulostavat hurjilta, vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten lasten tekemisiä ei vahdittu niin tarkkaan kuin nykyään. 

"- Kokeillaanko millaista on tuijottaa lamppuun kun joku työntää veistä silmään? se kysyy. - Joo, sanon. Oon valmis mihin vaan jos Voitto pysyy mun kaverina vielä hetken. Käyn makaamaan ruohikolle selälleni. Meillä ei ole lamppua mutta katson aurinkoon, se on niin kirkas että aivot palaa. Voitto on kirurgi, se sanoo että niillä on käyty koulussa läpi silmämunan rakenne ja se sai kokeesta seiska plus, mun on turha huolehtia. Sillä on puukon sijasta terävä heinänkorsi. Korsi lähestyy mua ja puhuu japania. Banzai!" 

Hauska yksityiskohta on F. E. Sillanpään esiintyminen kirjassa: Jarin isomummo oli opettanut tätä lukemaan ja tukistanut laiskanpulskeaa opiskelijaa, mitä nobelisti vielä vanhanakin naureskelee.

Erinomainen kuvaus sisällissodasta lapsen silmin: Järvelä on lapsen nahkoissa koskettava. Pojan mielikuvitus ja kekseliäisyys hellyttävät, sukulaisten sotatarinat järkyttävät, kuten aina, kun ei puhuta politiikasta, vaan ihmisen ja perheen tasolla. Saamme taas kerran muistutuksen siitä, miten sisällissodan haava on vielä vuotava - miten pitkään rankat kokemukset vaikuttavat, kolmanteen polveen, ehkä pidemmällekin. Vai vilauttaako Järvelä jo arpeutumisen alkua? Lopulta tarina on rakkaudenosoitus mummeille, noille sitkeille ja sinnikkäille naisille, joilla on sentään jotain yhteistä: lapsenlapsi.

Onko tarina totta? Lieveteksti kertoo, että kirjailija on hyödyntänyt omia lapsuusmuistojaan, mutta tarina on fiktiivinen. Eli osa on totta, osa ei, ja osa on tapahtunut jollekulle muulle perheelle, tulkitsen. Kirjallisena tuotoksena teos on kuitenkin ehjä, tyylitajuisesti koottu kokonaisuus.

Kenelle: Mummien ystäville, sotamuistoja pelkäämättömille, pienten poikien maailmasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan luoma maailma tempaisi mukaansa Tuijatan.

Helmet-haaste 2018 kohta 47: kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi 2018. Päällys: Markko Taina.

Tyttö ja rotta

Ja samaan hintaan myös Jari Järvelän aiempi, Tyttö ja pommi. Sillä luin kirjat putkeen, Dekkariviikon innoittamana, vaikken siihen mukaan ehtinytkään. Ei huononna kirjoja, lukemisen ajankohta. Eikä kirjan kotimaa.

Monet lukijat sanovat, etteivät lue kotimaista. Ilmeisesti kuvitellen, että ulkomainen on aina parempaa. Niin old-school. No, ulkomaisia kirjoittajia on tietysti paljon enemmän kuin kotimaisia, joten joukkoon mahtuu myös enemmän helmiä. Meillä on kuitenkin timantteja niin paljon kuin jaksamme lukea, eivätkä kansalliset ominaispiirteet enää ole kielteinen asia, vaan päinvastoin: paikallinen, läheinen ja luomu! Miksi se kirjoissa olisi huono juttu?

Tuo edellinen on yleiskommentti eikä koske Jari Järvelää: hän voisi hyvin olla mikä-tahansa-eurooppalainen ja erittäin laadukasta kirjoittajatasoa missä tahansa. Paitsi kirjoittamisen taitonsa noin yleensä, tässä myös aiheensa puolesta: dekkarit nuorista, joka elävät graffitien maailmassa, voisivat tapahtua missä vain Euroopassa. Näen Berliinissä asuvassa Metrossa kaikuja Millenniumin Lisbeth Salanderista, ulkoisesti vaatimattomampana ja hieman - mutta vain hieman - väkivallattomampana  ja vaatimattomampana versiona. Nyt ei puhuta pelkästään eloonjäämisestä, vaan sen ehdoista; siitä, mistä kaikki alkaa. Syvemmältä rajumpaa, vaikkei niin näyttävän räväkkää. Jos Millenniumiin verrataan. Ehkä se juuri on sitä suomalaisuutta?

Metro on tyttö, joka elää hetki kerrallaan, säilyy tunti tunnilta hengissä. Hänen elämänsä on pelkkää selviytymistä, ja ainoat ilonhetket sen lisäksi ovat aniharvat ja hatarat ihmissuhteet, yhteisön ja yhteisen aatteen, graffitien teon, tuomat jännitykset ja ylpeys omien töiden onnistumisesta. Tarinassa on dystopiamaisia piirteitä: lahoavat talot, atomienergialla tapettu kaupunki, hengensäilyttämisen hegemonia. Vaikka Metro taistelee vain perusarvojen puolesta: Olemisen. Näkyväksi tulemisen. Sydäntä särkee Metron ja hänen kavereidensa puolesta.

Järvelä on perehtynyt kunnioitettavan huolella aiheeseensa, kuten ammattilaisen kuuluu. Hänen kynänsä lentää hengästyttävästi ja henkilöt elävät, kunnes kuolevat. Järvelän kirjoitustapa on omanlaisensa; se on irtonaista ja näennäisen keveää, mutta ei tippaakaan löysää, vaan tarkasti zuumaavaa. Kirjoittajan puolesta ei lukijan tarvitse huolehtia, hän hoitaa hommansa - katsokaa vaikka Särkyvää - mutta graffitiaihe rassaa. Kuvittelen ymmärtäväni ilmiön synnyn: miten huumaavaa on tehdä jotain epähyväksyttävää ja kiellettyä, täysin omaa, jota muut eivät tajua. Mikä yhteisöllisyyden ja irrallisen vapauden tunne! Ja kenestä ei olisi hienoa, kun ankeita asemanseutuja tai rakennustyömaan aitoja maalataan. Mutta juuri tuo sotii aatteen perimmäistä ajatusta vastaan: yleisesti hyväksytty ei voi olla hyvää. Sillä todella hyvän täytyy ärsyttää, saada miettimään, rikkoa rajoja ja perinteisiä ajatusrakennelmia eikä rajautua virallisesti luvalliseen.

En tiedä, onko näin todellisuudessa. Suhtaudun ristiriitaisesti graffititaiteeseen. On kaikki edellä mainittu, ilmaisunvapaus jne. fraaseja. Mutten ymmärrä yhtään siinä vaiheessa, kun maksan talonseinän siivouslaskua. Koska se suttuinen maalaus ei ole sitä, mitä haluan katsoa joka päivä. Ehkä haluan sulkea silmäni todellisuudelta, mutta päällimmäisin tunne on sääli.

Miksi helvetissä näillä nuorilla ei ole muuta kanavaa tehdä itseään näkyviksi? Tämä on minusta kynnyskysymys. Ja vertautuu niin moneen turhaan ja hajottavaan ilmiöön. Miksi pitää keksiä "jotain muuta", miksei meillä ole tarjota mallia, jossa voi elää turvallisesti, sellaisena kuin on? Jotenkin vahingoitettuja nämä nuoret ovat, pahasti. Siis nyt puhun taas kirjasta, ehkä myös osasta lähiömme nuoria. Kyse on isommasta asiasta kuin tasoltaan epätasaisten seinäkuvien maalaamisesta. Tai ehkä vain siitä, että olen kirjalle väärää kohderyhmää.

Dekkarina kirja toimii tehokkaasti. Jännitän mukana, tapahtumat vyöryvät vauhdilla kuin action-leffassa. Eivätkä hahmot silti tule liian lähelle: tapahtumat ovat tärkeämmät kuin ihmiset. Jari, pyydän anteeksi, että jumituin tätimäisesti yhteen aiheeseen. (Mutta hetkinen, minähän olen täti!) Monet muut pystyvät paremmin lukemaan kirjat sellaisenaan, kuten:

Muualla: Kirsi sai vahvan kipinän. Järvelän hahmot ovat moninaisia ja kiinnostavia inhimillisine tunteineen, sanoo Kirjakaapin kummitus. Elinaa puistatti, ja hän tarjoaa paljon linkkejä. Ja lue ihmeessä Mintun postaus! Koska sehän se käski mun lukea. Ja toinen loistava blogikirjoittaja Tuijata lainasi kirjan. Kiitos teille! Mutta en voi välttää hytinää, että Jari Järvelä loistaa vielä kirkkaammin muualla. Hänessä on niin paljon taitoa, paneutumista ja sisua, että dekkarisarja - vaikka kuinka hyvin tehty - ei ehkä ihan riitä. Jää nähtäväksi.

Kenelle: Ennakkoluulottomalle nykydekkarin lukijalle. Nuorten maailmaa ymmärtämään pyrkiville. Suomalaisen kirjoitustaidon tasosta huolestuneille.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. Tyttö ja rotta. Crime Time 2014 ja 2015.

Helsingin Kirjamessut - mitä jäi käteen?

Kolmen täpötäyden päivän messuaminen riittää messu- ja kirjahullullekin. Lauantaina keskityin pariin tapahtumaan, sunnuntain lepään (ja luen!).

   


Bonnier - eli suomeksi WSOY ja Tammi - esittelivät kirjabloggaajille liudan kirjoja ja kirjailijoita. Tapasimme Sinikka Nopolan, Maritta Lintusen, Jari Järvelän, Riina Katajavuoren sekä peräti ulkomaisia vieraita: Paolo Giordanon Italiasta (kuva alla, haastattelijana Ella Kanninen) ja Kim Leinen Norjasta, joka asuu Tanskassa ja vietti välillä 15 vuotta Grönlannissa. Molemmat minulle uusia nimiä. Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on vielä lukematta, mutta täytynee ottaa listalle, kanssabloggareiden suosituksesta. Leine voitti 2013 Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon, ja Ikuisuusvuonon profeetat on nyt päässyt Keltaiseen kirjastoon, joten odotukset ovat suuret.

Jari Järvelän (alla) uutuuksineen Särkyvää oli minulle ensimmäinen kirjailijan kirja ja todella myönteinen tuttavuus, niin kirjana kuin henkilönäkin. Minulla oli hieman väärä käsitys hänen tyylistään, mutta nyt se tuli oikaistua. Maritta Lintusen Hulluruohola on niin kaunis kirja, ettei se voi olla huono. Arvio seuraa, kun kirja on luettu.

Riina Katajavuoren Wenla Männistön olen pikaisesti lukenut, mutta kuten upea, innostunut ja monipuolista kielitaitoaan käyttämään päässyt emäntämme Ella Kanninen sanoi, se ei ole helpoin luettava ja ehkä aukeaa paremmin toisella lukukerralla, kun hienoudet alkaa hoksata. Idea on Aleksis Kiven tuominen tähän päivään: Jukola Bros asuu hottis-Wenlan naapurissa, ja kaikki veljekset (tai melkein) ovat nuoruutensa huippukukoistuksesta (lue: fyysinen muoto on muuttunut tytöstä naiseksi) nauttivaan Wenlaan ihastuneita. Seitsemän veljestä tänään, Wenlan silmin. Mainio toteutus, mainio valinta opettajille Kiven opettamiseen. Kuulin, että teatteriesityksiä ollaan jo tekemässä kirjan pohjalta, mikä ei liene äärettömän vaikeaa, sillä kirja itsessään on lähes teatterimainen esitys.

Muualla: Kirjakko ruispellossa -blogin arvio.

Muuta tapahtunutta: Sinikka ja Tiina Nopela signeerasivat kirjan kummitytölleni. Tiedän, että 10-vuotiaan mieli räjähtää... Että ihanko oikeasti ne, jotka on tehneet Risto Räppääjät? Sinikka Nopolan mukaan heidän aikuistuotantonsa on lapsikirjallisuutta suurempi, mutta on ikäpolvikysymys, mitä kukakin laajasta tuotannosta muistaa. Yhteistyö parin kesken kuulemma sujuu, vaikka se välillä katkaistaan railakkaaseen riitaan illalla. Ja aamulla toisen puhelin pirisee, että mulla ois idea... Kuten vaikka Risto Räppääjä ja Sevillan saituri, eikö ois hyvä? Rampen, Eilan ja Likan edesottamuksia on nyt kerätty yksiin kansiin. Aiheesta rävähtää leffateattereihin joulukuussa myös elokuva, ihan omalla draamaallisella käsikirjoituksellaan, ei kirjan tarinoista. Pääparia esittävät Pirkka-Pekka Petelius ja Heidi Herala, ja mukana on muitakin kovia nimiä, kuten Eila Roine ja Riku Nieminen.

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS esitteli toimintaansa ja kirjojaan. Valloittava Eva Wahlström on tehnyt kirjan viidestä viime vuodestaan, johon mahtuu paljon: lapsen syntymä, Evan hengenvaarallinen sairastuminen, parantuminen ja taistelu takaisin maailman huipulle. Taisteluhenkeä ei Evasta puutu, eikä rakkautta liikuntaan. Urheilussa on silti pimeitä puolia, ja tämän kahtiajaon hän haluaa kirjassa tuoda esiin. Nuorten ja muidenkin on hyvä tietää, mistä on kyse, kun urheilemaan lähdetään tosissaan, hän sanoo.

SKS on yllättänyt kirjapiirit aihevalinnallaan, mutta lukijan kannalta kustantaja ei ole kiinnostavin pointti eikä sanele lukuvalintoja, vaan kirjan aihe ja kiinnostavuus. Suomen vanhin kustantamo SKS sanoo kustantavansa alkuperäisen aatteen mukaisesti kirjoja, jotka edistävät suomalaista kulttuuria (näköjään myös urheilu lasketaan kulttuuriksi). Tieteen popularisoinnissa kustantamo on omaa lajiaan, ja aihekirjo on huikea! Linnunpöntön rakentamisohjeista taidekirjoihin, ja kaikkea siltä väliltä. Lempiteesini on, ettei maailmassa ole olemassa asiaa, josta ei olisi tehty kirjaa. SKS todentaa tätä osaltaan hienosti. Monet tietokirjat syyhyttäisivät lukemaan, mutta aikaa on aina liian vähän. Ainakin Kännykän historian aion lukea ja blogata, sillä se koskettaa omaakin työhistoriaani.

Mitä messuilta jäi käteen? 

Kasa kirjoja, osa lahjoiksi ostettuna, muutama omaksi, osa bloggarimateriaalina. Väsynyt ruumis, iloinen mieli. Innostavia ja ilahduttavia tapaamisia niin kirjailijoiden, bloggaajien kuin messuyleisön kanssa. Erityisen mukava oli huomata myötäsukainen kiinnostus bloggaajiin. Nimilappu rinnuksissa sain monta kontakteja; lukuvinkkejä, kommentteja kirjailijoilta ja kirja-alan ihmisiltä sekä messukävijöiltä, bloggariksi aikovalta... Eräs herra kysyi syytä messuillaolooni. Vastasin olevani kirjabloggaaja. "Aijaa, luokkaretkellä", riemastui hän. Kuulostaako sana 'kirjabloggaaja' sopivissa olosuhteissa luokkaretkeltä? En myöntänyt olevani opettaja, koska en ole, joten keskustelu tyrehtyi siihen. Oletan kaverin esiintymisen perusteella, että hän ehkä vieraili ahkerammin Viinimessujen puolella.

Monia tuttuja ja tärkeitä ihmisiä työelämän varrelta myös tuli messuilla vastaan Myös Frankfurt-tuttuja, joiden kanssa vertailtiin kokemuksia. Bloggaajapisteellä annoin kirjavinkkauksia ja tapasin kollegoita, kuten Kaisan ja Marian alla.

Sastamalan Pukstaavilta ostin Kirsin vinkistä huipputuotteen: kirjoihin perustuvan sanaristikkokirjan! Keski-ikäisten lempiharrastukset yhdistyvät, tuskin maltan odottaa ristikoiden ratkomista. Vaan raaskinko tuhria hienoa kirjaa? Sitä voi tilata Puukstaavilta, sillä - sori vaan - ostin viimeisen kappaleen, hinta 15 e.

Yksi kohokohtani: tapasin suuresti fanittamani Eeva-Kaisa Arosen (alla). Hänen kirjansa Kallorumpu ja uusin Edda ovat niin tajunnanräjäyttäviä, että niiden yhdistäminen oikeaan, elävään ihmiseen tuntuu vaikealta. Kerrankin kirjailija itse jää kirjojensa taustalle - vain tarpeeksi pyörryttävän vahva kirja toimii näin.

Lauantaina messuilla mutta minulta ohi menneitä olivat myös Erik Axl Sund (onko ne pari?), Apulanta ja Henkka Hyppönen. Näkemättä jäi myös Minttu Harjanne, vaikka sattuneesta (lapsenlapsisesta) syystä olen hyvin tutustunut hänen tuotantoonsa. Harjanteen Minttu on syntynyt jo 1978! Samoin ohjelmassa oli Antero Raevuori vaikuttavalla kirjallaan Helsingin pommituksista 1944,

Sirpa Kähkösen haastattelu kirjasta Graniittimies oli kuulemma kehno, mutta kirjailija itse loisti. Hietakehdon lukeneena ja Kähköstä muualla kuulleena uskon tämän täysin; hän on ammattilainen. Kirjoissaan hän yhdistää tarinan ja historialliset tapahtumat luontevasti ja lukijaa huomaamatta sivistäen, ei sormella osoittamalla opettaen tai arvottaen.

Loppupäivästä aloin olla puhki ja eksyillä käytävillä, joita olen tallonut parikymmentä vuotta. Mutta vielä on pakko sanoa, että messujen yksi paras anti ovat kirjabloggaajat, joista jokainen kertoo kirjoista omalla tavallaan ja siten laajentaa lukemista. Ja miten hauskaa kuulla ja harrastaa kirjapuhetta, joka on ainoa kieli, jota näinä päivinä ymmärsin. Tapasin ainakin seuraavat:

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/ 
http://bookingitsomemore.blogspot.fi/ 
http://suketus.blogspot.fi /
http://hdcanis.blogspot.fi 
http://ilsela.blogspot.com/ 
http://lukeminen.fi/blogit/kirjallisena-minna/
http://kirjasfaari.fi  Katsokaa myös Areenan haastattelut messuilta!
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/ 
http://kristankirjat.blogspot.fi / 
http://pigeonnaire.blogspot.com / 
http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/ 
http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
http://morrenmaailma.blogspot.fi/ / 
http://nenakirjassa.blogspot.fi/ 
http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/ 
http://poplaari.blogspot.com 
http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
ttp://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/ 
http://sbrunou.blogspot.fi/ 
http://sarankirjat.blogspot.fi/ 
http://sininenlinna.blogspot.fi/ 
http://sivukirjasto.blogspot.fi/ 
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi 
http://tarukirja.blogspot.fi/ 
http://tuijata.wordpress.com/  

Lukekaa, ihmiset, kirjoja. Sillä on yllättäviä vaikutuksia. Kirjajuttujen ja blogien lukemisen vaikutus voi olla yhtä yllättävä (saattaa aiheuttaa jopa 74 % tuuheampaa lukemista). Ja kirja-alankin on elettävä; ostavat asiakkaat varmistavat sen, että saamme jatkossakin laadukasta luettavaa omalla äidinkielellämme. Myös kirjastolainaukset auttavat tässä. Kustantaminen on aina kaupallista toimintaa, ja ala saa myös uusia muotoja, kuten Lukulamppu osoittaa.

Lopuksi vielä pari tunnelmakuvaa. Haastateltavina Nura Farah (Aavikon tyttäret), vuoden esikoiskirjapalkinnosta tosissaan kisaava lupsakka Tommi Kinnunen (Neljäntienristeys) sekä Meri Kuusisto "vauvoineen" (Amerikkalainen).

 

 

Särkyvää

Keski-ikäinen Teemu on päättänyt lopettaa elämänsä ja komeasti: hän on tien päällä rämisevällä Ladalla kohti Espanjan Pamplonaa. Nuorena nähty härkäjuoksu muutti hänen elämänsä suunnan, hän tuumii, joten sopiva tapa lopettaa väärin valittu väylä on hypätä härkien sarviin.

Suomalainen tyttö, t-paidan tekstistä päätellen, liftaa tien poskessa, ja Teemu noukkii tämän kyytiin. Siitä saa alkunsa merkillinen ihmissuhde, jonka luonteen Teemu tajuaa vasta myöhään.

Jari Järvelä kirjoittaa irtonaisesti ja rennon vaivattoman tuntuisesti hersyvän hykerryttävää tarinaansa. Luulin kirjaa etukäteen miehen kärsimysdraamaksi ja vähän haukottelin valmiiksi, mutta sitä enemmän nautin, nauroin ja pyrskähtelin tekstin edetessä.

Itsemurhan suunnittelu on totta kai kovin traagista, mutta lukija ei osaa ottaa sitä tällä kertaa niin vakavasti. Teemu kirjoittaa sinnikkäästi blogia, jossa hän haikailee eron ottaneen vaimonsa perään. Hän kertoo pariskunnan historian sen kalseaan loppuun saakka miehisellä rehellisyydellä, joka nostattaa myötähäpeää mutta riisuu aseista. Mainion vastakohtien parin muodostavat kirjoittajan sydänlihasta syvältä riiponeet kokemukset vs. blogikommentit, jotka ovat juuri sellaisia kuin some tarjoaa. Tiedätte kyllä.

Vastakohdilla leikittelyä, sitä tässä on. Järvelä liikkuu tragedian ja komedian, luopumisen ja alkamisen, matkanteon ja jäämisen, kokemuksen ja nuoruuden, menneen ja tulevan, itsetuntemuksen ja sokeuden, turvan ja turvattomuuden ja monen muun ääripään välillä ketterästi pompahdellen kuin flipperipelin pallo, rajoja sopivan kirpeästi kosketellen, mutta ei lopultakaan niitä ylittäen. Lukijan vire säilyy asteikon yläpäässä pallon kulkua seuratessa. Pallottelua jatkavat kunniakkaasti Teemu ja hänen liftarinsa Agnes.

Kekseliäs mutta ei kikkaileva kieli on nautinnollista luettavaa. Puhe- ja yleiskielen sekä kertojan ja minä-muodon vaihtelu tuo oman piristeensä. Fiksu teksti ei aliarvioi lukijaa, vaan luottaa tämän taitoon erottaa tärkeät ja naurettavat asiat. Tästä pidin erityisesti, ja uskon, että elämänkokemus auttaa niin asioiden suhteuttamisessa kuin kirjan kokemisessakin. Itse olisin nuorena ottanut tämän aivan liian vakavasti, pöyristyneenä, kun nyt pidän tarinaa älykkäänä, herkkänä ja hauskana. Hieno ja yllättävä tapaus, tämä. Nyt on pakko tutustua Järvelän tuotantoon enemmänkin.

Ladan takaboksissa on laatikko, jossa on Teemun koko elämä. Se on merkitty Särkyvää-tarralla, kuten kirjan kansikin. Särkyvän on pakko särkyä, jotta eheytyminen alkaa, tuntuu Järvelä sanovan. Ja särkyväkin voi tulla ehjäksi, vähän erilaisena vain. Ravistettava ennen käyttöä?

Kenelle? Rankkoja asioita kokeneille. Huumorin arvon tunnustaville, kotimaisia (huumori)mieskirjailijoita ihaileville. Laadukasta suomalaista tämän päivän kirjaa hakeville.

Muualla: Booksy uskaltaa suositella. Lumiomena sanoo Järvelän kirjoittavan vauhdikkaasti, ironisesti, viiltävästi ja hellästi. Tuija sanoo kyytiä tragikoomiseksi absurdein painotuksin.

Jari Järvelä: Särkyvää. Tammi 2014.