Soili Pohjalainen: Perätilassa

Perhe- ja työläisromaanien lajia jatkaa Soili Pohjalainen, jonka kirjat lukeva kansa on ottanut omakseen, aiemmista kirjastovarausten määristä päätellen. Arkisen inhimillisyyden, osuvan havainnoinnin ja karhean komiikan sävyt tuovat tarinat lähelle lukijaa. 

Kirja käynnistyi minulle hieman kangerrellen, ehkä kirjoittajallekin, sillä päähenkilöksi hän on laittanut kirjailijan, joka haluaa palavasti kirjoittaa, mutta sisältö on hakusessa, ehkä taidotkin, arvelee minäkertoja. 

"Yritän hyväksyä, että epäonnistun jokaisessa lauseessa. Yksikään kirjoittamani virke ei koskaan tavoittaisi kuvaamansa kohteen olemusta täydesti, tarkasti, kirkkaasti ja todesti. Sanat ampuvat aina ohi, parhaimmillaankin vain lähelle ääriviivoja."

Mikä sysää silti kirjoittamaan? Uutinen tulevasta lapsenlapsesta ainakin on yksi motivaattori, joka käynnistää muistelut omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikesta häpeästä ja noloista tilanteista, joita pahempaa hän ei lapsena tiennyt.

"Luokassa kaikki aikani menee vahtimiseen. Vahdin, etten tee itseäni naurunalaiseksi, etten joudu vääränlaisen huomion kohteeksi, ettei mahani murisisi äänekkäästi. --- On toisenlaisiakin, niitä, joiden mielestä koulu on ihanaa ja jotka uskaltavat ottaa valinnaiseksi musiikkia ja jotka laulavat koulun juhlissa. Koulu on suunniteltu sellaisille, ei minunlaisilleni."

Auts. Mikä on minunlainen, mistä se on kasvanut? "Äidin mielestä minä olen liian laiha ja siivoan liian usein. Tiedän, etten ole sellainen tyttö, jollaisen äiti haluaisi. Minä olen itkuinen ja vatvon asioita." 

Hän kertoo, että äiti ei ottanut itseään "niin tosissaan kuin isä". 

"Hän voi toimia väärin, eikä hän pelästy sitä, järkyty omasta heikkoudestaan. --- Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä virheettömiä. Kova työihminen oli korkein ihanne.
Isä haluaa kieltää, karsia ja pestä pois pahan. Pahaa ei saa puhua, pahaa ei saa sanoa eikä ajatella. Vain täydellinen kelpaa, eikä oikeastaan sekään, mutta täydellinen ja virheetön on melkein hyvä. Tyytyväinen ei saa olla koskaan."

Siinä sitä taustaa kerrakseen. Lisätään tähän vielä mummot. Nainen ihmettelee, miten hänen tyttäristään on tullut niin viisaita, hän kun ei itse koe sellainen olevansa. Vauvaa odottava vanhempi tytär etenkin. "Heti perään häpeän, että hän on niin kypsä ja viisas ja minä niin surkea paska." Jälkimurrosikä, arvelee tytär, eikä lähde mukaan äitinsä dramatiikkaan. 

Kertojan omaelämäkertamainen jutustelu jatkuu muistojen ja nykyhetken vaihdellessa. Ja kertojan tunnetilojen. Elämä on surkuhupaisaa farssia, sanoo hän, ja äitiys on asia, jossa voisi aina olla parempi. (Paljon parempi, tuumii hän itsestään.) Pohjavire on kuitenkin lämmin ja rakastava, katse omiinkin vanhempiin iän myötä muuttuu. 

Ihmisen kokoinen katsaus erääseen elämään ja ikään. Turhaan oli minäkertoja huolissaan; kirjoittajan taidot ovat tallella. Kirja sopii naisille eri elämänvaiheissa ja miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Ja heille, jotka eivät hae pinkkiä todellisuuspakoa, vaan etsivät aitoa kokemusta. 

Lue myös Soili Pohjalainen:

Ihon alla

Valuvika

Käyttövehkeitä (Kalevi Jäntin palkinto ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2016)

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Atena 2025. Kansi Elina Warsta.

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Noora Vallinkoski on jälleen kirjoittanut upean kirjan lähiölähtöisestä todellisuudesta ja luokkanousun
mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta. Vanha Monni asuu Mörskässä, nimensä mukaisesti purkukuntoisessa talossa Ikean kupeessa kummipoikansa Petterin kanssa, jonka hän on ottanut hoiviinsa vuosia sitten pojan sijaisvanhemmilta. Petteri pelaa, paljon. Monni miettii:

"Puhu sinä vain luureillesi. Puhu näkymättömille pelikavereille, pienille ukkeleille ruudulla. Puhu semmoista kieltä mitä minä en ymmärrä niin pysytään väleissä. Ja poika puhuu. Puhuu niin perkeleesti että joskus mietin puhuuko tämän Mörskänkin kumoon. Kömpiikö niistä luureista yksi kaunis päivä koko konkkaronkka jolle hän jaarittelee. 
Toisaalta minäkin puhun sulle vaikka siitä on jo puoli vuosisataa."

Siskontytär Tiia on päässyt kauas työläistaustastaan, opiskellut, vaurastunut. Miehensä Ollin kanssa he ovat kiertäneet maailmaa töidensä perässä, asuvat nykyisin Tanskassa. Tiia tulee käymään kotikonnuillaan, selvittämään suhdettaan ikänsä raskasta työtä tehneisiin vanhempiinsa, sillä on aika: hän odottaa kaivattua vauvaa.

"Kaikista lapsuuteeni liittyvistä tunteista ainoastaan raivo ei kehity tai muuta muotoaan. Se vain jatkuu katkeamattomana huutona sisälläni."

Raivo ja kostonhalu syntyivät köyhyydestä, häpeä ei siitä, että oltiin köyhiä ja sivistymättömiä, vaan siitä, "miten vähän hänen vanhempiensa panosta yhteiskunnasta arvostetaan." 

"Jo lapsena opin sanan vakavaraisuus. Me olimme vakavaraisen vastakohta, yksi ylimääräinen lääkelasku alkuvuodesta riitti syöksemään meidät alamäkeen. Päätin, että minusta tulisi isona vakavarainen, eikä minun tarvitsisi mennä kauppaan laskimen ja ruutuvihon kanssa, vaellella hyllyjen välissä niin pitkään että vartijat alkaisivat pälyillä minua. Vakavaraisuus säästäisi aikaa, ja saisin osakseni hyväksyviä katseita."

Vallinkoski kuvaa henkilönsä niin hienon monisyisesti, että heitä on helppo ymmärtää, samastua. Monni muistelee nuoruuttaan ja miestä, Tiia lapsuuttaan ja sen jälkeen tapahtunutta. Petteri elää peleissään, vaikka Tiia yrittää esittää vaihtoehtoja, onhan poika fiksu.

"- Kiitos kun huolehdit Monnista, Petteri. Ja kiitos, että olet käynyt isän ja äidin luona. 
- Mitä mun sitten kuuluisi tehdä? Reissata jossain Aasiassa?
- Ei tietenkään. Tarkoitan vain, että kaikista tilanteista on ulospääsy."

Monni saa viestejä eräältä Toomakselta. Imeliä, mutta ihania. Niistä hän ei kerro muille. Eikä Petteri kerro suhteestaan omaan viestittely-ystäväänsä, Desdemonaan. Tiialla on paljon tekemistä itsensä kanssa, suhteessa vanhempiinsa, suhteessa koulutuksen ja työn tuomaan asemaan (jota vanhemmat eivät ymmärrä), suhteessa omaisuuteen, suhteessa siihen, mitä hänellä on nyt ja mitä ei aiemmin ollut. Ja siihen, miten rakkaus ilmenee ja miksi sitäkin säännöstellään. Pakenemisen halu on ja pysyy, ja lukija saa hänen kanssaan miettiä, voiko lähtökohdistaan ikinä päästä oikeasti muualle. Niin, ettei menetä sisintään, alkuperäistä itseään. 

"Olin törmännyt siihen mahdottomalta tuntuvaan etäisyyteen, joka vanhempieni laminaattipöydän ääreltä oli tuohon massiiviseen illallispöytään. Seisoin tavoittelemani maailman kynnyksellä. Kovalla työllä ja mielistelyllä, häivyttämällä loputkin itsestäni olisin voinut ehkä ottaa vielä askeleen, mutta käännyin hopealusikat käsilaukussani."

Teksti on viiltävää, lauseet täysiä, ajatukset mietittyjä, kokonaisuus vaikuttaa lukijaan vahvasti. Ainakin tähän lukijaan. Kuten kohta, jossa Tiia tajuaa vanhempiensa elämästä jotain olennaista. Työväenluokka leimaa heitä alusta loppuun, se entinen, ei tiedostavasti kokeileva. Jotkut puhuvat työväenkirjallisuuden puutteesta nykyisin, mitä en ymmärrä. Onhan sitä, tässäkin komea esimerkki. Ajat vain ovat muuttuneet, näkökulmat vaihtuneet. Vallinkosken analyysi ulottuu syvälle, näkyvän tilanteen läpi.

"Yhtäkkiä mietin, olenko loukannut vanhempiani. Näen heidän puolustuskyvyttömyyteensä ja vuosien varrella kääntyneen valta-aseman. Sillä nyt se on tapahtunut, olen todella voittanut. En vain aavistanut, ettei siitä olisi iloa kenellekään. Että voittoni olisi katkera."

Kenelle: Nykyisyydestä kiinnostuneille, luokkanousun tehneille, luokkarajoja ja eriarvoisuutta miettiville. Vaikka mainittu teema leimaa kirjaa, siinä on paljon säikeitä, ajankuvaa ilmiöineen ja ihmiskuvausta, suhteiden moninaisuutta ja inhimillisyyden välkettä. Surua, onneakin. Hyväksikäyttöä ja hyvänä pitämistä. Niukkuutta ja runsautta. Teos herättää ajatuksia, toimisi varmasti hyvin myös lukupiirikirjana - olisi mielenkiintoista kuulla, mitä eri lukijat siitä nostaisivat. Lopetan kuitenkin teeman tiivistykseen, esimerkeillä molempiin suuntiin:

"Muovimatosta laminaattiin. Laminaatista parkettiin. Keittokomerosta avokeittiöön. Hellasta induktiolieteen. Lastulevystä täyspuiseen. Riisipaperivalaisimesta lokkilamppuun."

"Porealtaasta suihkukoppiin. Maistelumenusta nakkiperunoihin. Sushista kalapuikkoihin. Taksista pummiajeluun. Rantapromenadilta paviljongin taakse. Omakotitalosta vuokrakasarmiin. Kattohuoneistosta baarin yläkertaan. Perintöhuonekaluista Jyskin lipastoon. Glorian kodista Pirkkaan."

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä. Atena 2025. Päällys Jussi Karjalainen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Tämän päivän ihmisistä puhutaan: sisarukset Andréi ja Sveta ovat syntyneet Valko-Venäjällä, mutta tekevät erilaiset ratkaisut tulevaisuuttaan suunnitellessaan. 

Andréi loikkasi jo nuorena länteen, mutta Sveta ei halunnut jättää kotipaikkaansa, kieltään, sukulaisiaan, kaikkea rakasta ja tuttua. Veli halusi tulevaisuuden, eikä hän sellaista nähnyt synnyinmaassaan. Edessä oli vain pimeää, jatkuvaa köyhyyttä ja kurjuutta rankasta työnteosta huolimatta, elossa pysyttelyä. Hän rakentaisi itselleen ja sisarelleen uuden elämän muualla. Veljeään kymmenen vuotta nuorempi Sveta pyrki aikuistuttuaan vaikuttamaan oloihin sisältä päin, vaikka kansalaisaktiivisuus on diktatuurissa hengenvaarallista. Molempien ratkaisujen taustat ja seuraukset kirjailija avaa ymmärrettävästi, kipeästi. Ja siksi on kerrottava myös 1990-luvusta, jolloin sisarukset olivat pieniä. Isä on poissa, äidistä ei ole huolehtimaan lapsista, jotka eno otti hoiviinsa säästääkseen heidät lastenkodilta. Hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin.

"Andréi näkee ihmisten huolet rahojen ainaisesta riittämättömyydestä, pelon huomisesta. Huolet levittäytyvät jokaisen kotiin, koululuokkaan, tyhjään rahapussiin, palkkalappuun, jota voisi käyttää sytyttimenä, jos vain puita löytyy kotoa, jos vain löytyy koti.
Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kun vain halutessaan jotain."

"- Mutta minä en halua elää missään muualla. Heta moi krai. Tämä on minun kotini.
Sveta on ehdoton. Hän ei koskaan pettäisi maataan ja lähtisi. Vaikka eno ei ole onnistunut antamaan hänelle rakkautta, hän on opettanut hänet rakastamaan omaa paikkaansa maailmassa."

Poskia alkaa poltella häpeästä tarinaa lukiessa. Millaisessa lintukodossa me Suomessa olemme saaneet elää, kun sitä vertaa tuohon maahan, jota ovat jatkuvasti riepotelleet naapurivaltiot ja monenlaiset ismit. Valituksen aiheemme tuntuvat mitättömiltä, tuurimme uskomattomalta. Miten näin erilaisia todellisuuksia voi olla, ei kovinkaan kaukana meistä? Koko kuvan saamiseksi on loikattava hetkeksi myös 1940-luvulle, mummon lapsuuteen ja nuoruuteen.  

"Kuuntelijat olivat jo tottuneet agitaatioihin. Jo useamman vuosikymmenen ajan he olivat istuneet pitkien työpäiviensä jälkeen tässä samassa salissa kuuntelemassa eri isäntämaiden edustajia. Heitä oli opetettu olemaan kuuliaisia ja kiitollisia. Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella."

Viiksekkäistä vallanpitäjistä kansalaiset eivät ole vieläkään päässeet, eivätkä köyhyydestä tai pelolla ja väkivallalla johtamisesta, kuten uutisista tiedämme. Kuin aika olisi siellä pysähtynyt loputtomaan itseään toistavaan kehään, siinä missä monet maat ovat saaneet nauttia maailmansotien jälkeisestä hyvinvoinnin ja talouden kasvusta sekä henkisestä vapaudesta.

Vaikka sisältö on järkyttävä, kirjailija yhdistää sen komeaan kerrontaan niin taidokkaasti, että pahimmatkin asiat sulautuvat tarinan vuohon. Kuvaus on kuitenkin tarkkaa ja kaunistelematonta. Soudakovalla on ihmeellinen taito yhdistää nämä ääripäät, kuten nähtiin jo esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät. Yksinkertaistan: hän iskee lukijaa nuijalla päähän niin, ettei tämä edes huomaa iskua heti. 

Maan tapahtumat ovat totta, henkilöt tietääkseni fiktiivisiä. Toden tuntu on kuitenkin vahva ja muodostuu yksityiskohdista. Tehdään paljon töitä, syödään ja juodaan, tavataan sukulaisia, nuoret opiskelevat ja seurustelevat. Ruokaperinne on vahvasti esillä, aterioita ja niiden raaka-aineiden hankintaa kuvaillaan runsaasti. Köyhässä maassa on aina kasvatettu itse, säilötty, hapatettu, hillottu. 

"He juovat vadelmahillolla maustettua teetä ja syövät naliskeneja, blinikääryleitä, joiden sisällä on kermaista rusinarahkaa."

Oman kielen, kirjassa nimeltä mova, säilymisestä on saanut taistella: usein perinteinen kieli mielletään valtapiireissä vanhanaikaiseksi ja maalaiseksi, niin Valko-Venäjälläkin on ollut, kai on edelleen.

Lapsista ja vanhuksista pidetään hyvää huolta, perheyhteys on vahva. Ehkä siksikin, että se usein katkeaa väkivaltaisesti, kun asialla on milloin mikäkin valloittajamaa tai jopa omat kansalaiset, jotka valvovat diktatuurin toteutumista. Ihmisiä viedään tietymättömiin tai tapetaan mielivaltaisesti. Karmea perinne. 

Tällä taustalla Andréin ja Svetan yhteys on entistä merkittävämpi. Säilyykö se, miten he pärjäävät valintojensa kanssa? Onko vaihtoehtoja? Kirja on loputtoman surullinen, mutta toisaalta ei toivoton, virittelee jotain uutta. Tekstinä se on taidokas, kuten sanottu, vie tunnelmasta toiseen kauniisti ja kertoo hämmästyttävän paljon maltillisessa reilun 300 sivun määrässä. Tiheää mutta vetävää.

Kenelle: Naapurimaiden politiikkaa ihmetteleville, poliitikoille, opettajille, opiskelijoille, ulkomaille suuntaaville, Euroopan lähihistoriasta ja nykyisyydestä kiinnostuneille, kielen ja kerronnan ihailijoille, sukututkimusta harrastaville, monikulttuurisissa yhteisöissä työskenteleville ja asuville.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena 2024. Kansi Laura Noponen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Huomenna julkistetaan Finlandia-voittaja! Veikkauslistojen kärjessä keikkuvat Sirpa Kähkösen 36 uurnaa ja juuri lukemani kirja Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Molemmat kerrassaan hienoja - ja erilaisia. Kähkös-fanina toivoisin hänelle voittoa, niin valtavaa tutkimus- ja luomistyötä kirjailija on tehnyt vuosien mittaan ja kehittyäkseen pisteeseen, jossa hän on voinut kirjoittaa Uurnien kaltaisen kirjan. Ja niin monet hänen tuotantonsa kirjoista ovat koskettaneet syvälle ja hurmanneet kielellään, myös tämä uusin, josta en ole saanut edes kirjoitettua vielä mitään, meni niin tunteisiin, vaikka olen sen jo pariin kertaan lukenut.

Finlandia ei ole urapalkinto, vaan tunnustus tietylle kirjalle, sanoo nyt joku - höpöhöpö, sanon minä. Aivan varmasti kirjailijan ura ja muu hänestä tiedetty on vaikuttanut monina vuosina valintaan, ihmisiä kun valitsijatkin ovat. Eikä siinä ole mitään pahaa. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen on suurelle yleisölle hieman vieraampi. Hänen fantasiaa, arkea ja realismia, kuten oikeita paikkoja, yhdistelevät spefi-teoksensa eivät edusta perinteisintä kirjallisuutta, vaan yllättävät ja vievät lukijan omaan maailmaansa. 

Kuurupiilon anatomia vie erään perheen lasten piiloleikkiin, joka johtaa arvamaattomiin seurauksiin. Nuorempi, M, etsii isoveljeään Alvaria tämän jättämien vihjeiden perusteella. Vihjeet eivät todellakaan ole helppoja, mutta sisarusten yhteispeli toimii ja ajatukset kulkevat samoja latuja niin, että yleensä M onnistuu, kuten hän itse kirjassa kertoo. 

Jääskeläinen kuljettaa lukijan komeasti M:n mukana lapsuuden eri vaiheisiin ja pitää kihelmöivästi kiinnostusta yllä: mikä on M:n salaisuus? Mikä hän oikeastaan ON? Ainakin outo kuin marsilainen, eikä kovin toivottu ja rakastettu lapsi, tuumin, kun taas Alvar on kaikkea, mitä pojalta voi toivoa; viisas, kohtelias, söötti ja suosittu.

"Jokaisen älykkäänkin ihmisen ytimessä oli apina - typerä, tunteidensa ja viettiensä ohjaama otus. Sivistyksen ja rationaalisuuden ohut pintakerros oli mahdollista ohittaa."

Kirjassa elää 1980-luvun punk-maailma ja muut suuren (läntisen) maailman virtaukset, joista Suomikin osaa ottaa osansa. Nuorten tarve kapinoida ja erottua edellisistä sukupolvista on vahva ja johtaa joskus surullisiin ylilyönteihin. Oman minuuden etsintä on etusijalla, vaikka joskus tuskallista yhdistää tarpeeseen kuulua jengiin, kuten M saa huomata kokeillessaan erilaisia identiteettejä. Kuka minä olen, mihin minä kuulun ja kehen uskon, nuo klassiset kysymykset toistuvat hänen tarinassaan. 

"...nuoruuden ytimessä on järkkymätön usko ikuiseen nykyhetkeen. Nuori ihminen on usein suunnittelevinaan tulevaisuutta, mutta sydämessään hän ei todella usko sen koskaan oikeasti tapahtuvan." 

Mutta siinä ei ole koko teoksen sisältö. M vaikuttaa kummallisen iättömältä, tarina laajenee, ryntää outoihin suuntiin, kihisee ja paukkuu - ja saa lukijan jännittämään ja ihailemaan sen tuottanutta mieltä ja mielikuvitusta. Kertoja toteaa tarinansa vastaanotosta itse:

"...yksi on saanut liikaa, toinen liian vähän. Jollekin kokemani asiat ovat olleet liian jännittäviä, toinen taas on ikävystynyt hengiltä. Ne, jotka ovat päätyneet mukaan suroaan tai välillisesti, eivät välttämättä hyväksy tapaa, jolla heidän esitetään. Osa on poistunut hiljaisuuteen, osa on jäänyt protestoimaan: Me emme ole tuollaisia! Asiat eivät menneet noin! Havaitsemme törkeää arveluttavuutta! Vaadimme kertomuksen kattavaa perumista!"

Eipäs canceloida, ennen kuin tipahtaa. Vaikka kertomuksessa väräjävät maailman isot liikkeet ja ajankohtaiset ilmiöt, siinä on silti jotain hyvin suomalaiskansallista. Loppuun saakka kirjan lukeneet ymmärtänevät, mihin viittaan. Herkullista vaikka suruhenkistä luettavaa. 

Kenelle: Fantasiaa sietäville, epätavanomaista jännitystä etsiville, mielikuvituksen ystäville, nuorten maailmaan sukeltaville, komeasta fiksusta tarinasta nauttiville. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. Atena 2023. Kansi Tuomo Parikka. 

Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.

Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 

Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu. 

Holly Smale: Uusi alku, Cassandra

Ihastuttavan hauska kirja lontoolaisesta Cassandrasta, jolla on päässään omanlaisensa neurologinen ohjelmisto. Hän on kirjolla, kuten sanotaan: nuoren naisen tapa reagoida ei vastaa tyypillisintä.

Etenkin ihmiset aiheuttavat ongelmia, sillä Cass rakastaa rutiinia, toistoa ja ennustettavuutta. Tilan on oltava siisti, kuten hänen kotinsa. Se ja British Museum ovat hänelle rauhoittavimpia paikkoja maailmassa. Moni voinee samastua tunteeseen, kun tekisi mieli juosta karkuun:

"Kaikki on yhtäkkiä liian kirkasta, liian äänekästä, liian ahdasta."

Vieraaseen pubiin on vaikea mennä, asun on oltava täydellinen, ja on vaikea keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa. Kuten olemaan epä-ärsyttävä ja mukava asiakkaalle, jolla on kehnoja ideoita. Cassandra on töissä PR-toimistossa, mikä on tietysti surkuhupaisaa hänen tapauksessaan. Kuten hänen pomonsa sanoo, Cass ei ole tiimipelaaja. Keskustelu on yksi vaikeimmista asioista ihmislajille, miettii hän. 

"- Työnkuvaasi kuuluu suhdetoiminta, pomo selventää avuliaasti. - Voisit ehkä etsiä sellaisen työn, jossa se ei kuulu vaatimuksiin."

Tunteet ovat erityisen vaikeasti käsiteltäviä. Cass kokee ne väreinä, joita hän yrittää tulkita parhaansa mukaan. Hän jopa kerää rautakaupoista värikarttoja tutkiakseen värejä ja rauhoittuakseen sopivaa katsellessaan. Mutta ihmiset, ei niiden käytöstä voi ennustaa! Kun hänen poikaystävänsä Will päättää suhteen neljän ihanan kuukauden jälkeen, Cass on ällikällä lyöty. Vaikka Will oli pyytänyt häntä aiemmin ongelmatilanteessa "jakamaan ja avautumaan" paikalta katoamisen sijaan, Cass ei ymmärrä.

"Mitä Will tarkoitti? Mitä hän haluaa minun kertovan? Mikä olisi ollut oikea vastaus? Kunpa ihmiset sanoisivat suoraan, miten voisin tehdä heidät iloisiksi, sen sijaan että jatkuvasti odottavat minun arvailevan."

Työpaikka meni, poikaystävä samoin. Mutta yllätyksekseen Cassandra huomaa pystyvänsä venyttämään ajan rajoja. Hän voi peruuttaa taaksepäin, jos jotain menee pieleen, ja ottaa tilanteen uusiksi. Ja hän ottaa kyvystään kaiken irti. Nyt hän voi rauhassa yrittää löytää oikeat vastaukset hankalalle asiakkaalle, Willille ja muille, niin ettei mitään ikävää, kuten potkuja tai eroa, pääse tapahtumaan. Pienemmätkin mokat voi nollata kätevästi vain kääntämällä aikaa hetken takaisin. Tylytys ystäväksi itseään tarjonneelle, peruutuus. Töykeä vastaus työkaverille, peruutus. Huonoa seksiä, peruutus.  

Tietenkään kaikki ei toimi niin yksinkertaisesti. Mielenkiintoisesti kyllä.

"Koko kotimatkan Willistä kaartuu jotain sinistä, ja tiedän useimpien ihmisten yhdistävän sinisen suruun, mutta tässä ei ole kyse siitä. Tuntuu kuin Will odottaisi jotain."

Kirja tuo mieleen Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa, jossa tiedenainen Elizabeth ajattelee asioita kemiallisina yhdisteinä ja reaktioina. Cassandralla on oma tapansa, eikä kirja ole yhtä kantaa ottava vaan enemmän chick-lit. Mikään autismin oppikirja se ei ole, vaan asia on mukana luontevana osana persoonaa - tosin ajassa siirtyily ei liene kovin luontevaa? Mielikuvittelua, mutta viihdyttävästi. Pidin tarinan keveydestä mutta myös aiheesta, joka on tosi: ihmisinä näemme ja koemme asiat eri tavoilla.

"Luulen, että arvioin sinua oman mittarini mukaan. Oletin, että olemme samanlaisia, koska niinhän ihmiset tekevät. Automaattisesti. Mitään ajattelematta. Näemme kaiken oman linssimme läpi ja oletamme, että se on ainoa olemassaolon tapa."

Kenelle: Keveyttä kaipaavalle, huumoria hakevalle, chick-litiä sietäville, ihmismielen ihmeitä miettiville. 

Holly Smale: Uusi alku, Cassandra. Atena 2023. Suomennos Inka Parpola. Kansi Anna Makkonen.

Kirjoja kirjailijan elämästä: Markku Aalto ja Roope Lipasti

Olen joskus nurissut kirjailijuudesta kertovien romaanien tylsyydestä lukijan kannalta. Aihe tuntui kalutulta samoine tuskineen ja mahdottomuuksineen, liian helpolta valinnalta kirjan mittaiseksi teemaksi. Mutta on tietysti luontevaa kertoa omasta työstä, koska sen tuntee parhaiten ja koska henkilö ammattinsa ja intohimonsa puolesta osaa ja haluaa pukea asioita sanoiksi. Ja emmekö me uteliaat muka halua tietää arkea luomistyön taustalla! 

Mutta nyt puhutaan pakinallisesta kerronnasta, ei raskaammasta sukelluksesta taiteelliseen työhön. Mikä nyt kenellekin sellaista on, kunnianhimoja on eritasoisia, kuten taitoja. Monenlaiset kirjat ovat tarpeen kirjoittaa, ehkä lukeakin. Mielenkiinnolla luin nämä kaksi.

Kohderyhmän näen melkoisen rajatuksi Turvallisen katastrofin kaltaiselle kirjalle. Sen lukemisesta saa nimittäin eniten irti, jos lukijalla on jonkin verran tietoa kirja-alasta ja sen vaikuttajista. Mutta jos kuvittelee osaavansa yhdistää nimet henkilöihin, varmasti viihdyttää. Ehkä myös heitä, jotka pyrkivät epätoivoisesti luomaan merkittävän romaanin, mutta matkalla on esteitä. Tietenkin esteet ovat ulkopuolisia, eivät kirjailijasta tai osaamisesta riippuvia. 

Kertojina on kaksi kirjailijaa: Pena Hopeavuori, joka haluaa kirjoittaa jotain merkittävää, saada tunnustusta ja nimeä, todisteen siitä, että hän ei ole epäonnistunut surkimus. Taidot eivät kuitenkaan riitä kunnianhimon tasolle, käsikirjoitus junnaa. Kustantaja Hanna-Riitta Jansson puuttuu tilanteeseen kannustavasti ehdottamalla teosta, jossa olisi vaihteeksi "huumoria, lämpöä ja vapauttavaa naurua." Feel good -romaani, herranjestas! Pena kauhistuu, mutta inspirointi onnistuu, ajatus jää itämään.

Kun tunnettu bestselleristi Antti-Kalevi Horttanainen heittää Penalle kutsun lähteä etelään yhteiselle kirjoitusmatkalle, mies tarttuu tilaisuuteen. Menestyvää mentoria hän tarvitsee, ja ehkä uusi ympäristö saa kässärin etenemään. Horttanainen huomaa pian tehneensä virheen. Pena on haastava mentoroitava.

"Hänen ainoa käyttövoimansa näytti olevan pinnan alla kupliva kiukku tai suoranainen viha, joka hetkittäin toi häneen toimintakykyä ja särmää hänen yleisen toivottomuutensa ja masennuksensa vastapainoksi."

Ystävällinen, säteilevästi hymyilevä, mutta alan bisnesmahdollisuudet tarkasti tunteva kustantaja Hanna-Riitta Jansson, kolmas kertoja, tuntuu kovin tutulta. Samoin monet mainitut kirjailijat, kuten lahjakas, runoilijapojasta alaa mullistavaksi neroksi kehitetty karismaattinen Jiri Tirkkonen tai kaikilla mahdollisilla koti- ja ulkomaisilla palkinnoilla kuorrutettu, omintakeisesta kampauksestaan tunnettu Rosi Honkanen.

Kirjailija tuntee alan työnsä puolesta (töissä Tammella), eikä ole aivan amatööri kirjailijanakaan. Viihdyttävä satiirinen teos, oikealle kohderyhmälle eli kirja-alaa tunteville, kirjailijoille ja alaa lähellä lähellä oleville tai sitä maanisesti seuraaville. Jälkimmäiseen kuulun itsekin, ja nauroin monesti. Mutta suurelta maksavalta yleisöltä menee ohi, uskon. Bestseller pienessä piirissä. 

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. Päällys Kari Jokinen.

Roope Lipasti on kokenut ammattikirjoittaja, mikä näkyy tekstin ilmavuutena ja sujuvuutena. Kirjailijan työn kuvailu on kepeää ja kipeääkin, mutta lukijan on helppo mennä mukaan. Taustoja ei tarvitse tuntea. Eikä luomistyön syvissä vesissä uida, vaan kuvataan kirjailijan arkea kirjasto- ja kouluvierailuilla sekä kirjamessuilla, jotka ovat näkyviä kenelle tahansa. Ei sillä, etteivätkö ne olisi todenmukaisia. Jännitystä luo yläkoululaisille esiintyminen Kuopiossa, jonne kirjailija matkustaa junalla ja avaa läppärinsä. 

"Tekstistäni pitäisi tulla romaani ja tuleekin. Kuuden kuukauden päästä se on kaupoissa, ja muutamat lehdet kirjoittavat siitä kohtuullisen myönteiseen sävyyn, parituhatta ihmistä ostaa sen ja jokunen lainaa kirjastosta ja sitten kirja jää historian alaviitteeksi. Ei siksi että olisi erityisen huono, vaan siksi koska vastaavia julkaistaan tuhansia joka vuosi ja lukijoita on alati vähemmän."

Ei tee töitä, sillä junassa hälisee. Kirjailija saa kuulla kokemuksia niin känniläisen miehen lukuidoleista - rocklyriikkaa - kuin Viron ja Venäjän Stalinin ajoista rouvaveteraaneilta. Ja pohtii, olisiko palkkatyö sittenkin parempi vaihtoehto, palavereista ja työajanseurannasta huolimatta.

"Ajattelen, kuinka suuri onni on, että on saanut elää tylsän elämän."

Pohjanmaata kirjailija ihailee: "Siellä ei asu ymmärtääkseni yhtään normaalia ihmistä." Tutustumme Suomen kouluihin rehtoreineen ja Sari-nimisine äidinkielen opettajiin (voisi olla myös Minna) sekä kirjastoihmisiin - joista ei ole pahaa sanottavaa kellään koskaan - ja järvi- ja meri-ihmisten erojen kautta kirjoittajan koulumuistoihin ja nykykoululaisiin, joiden koevastauksia siteerataan.

"Myös Väinö Linna saattaisi muljautella näille silmiään:

- Väinö Linnan elokuvasta on tehty myös kirja.
- Jussi kuivattelee suon.
- Akseli pääsee kestitysleirille.
- Jussi oli toppari."

Luonnollisesti nykyteoksessa on otettava kantaa arkkitehtuuriin, rakennustyömaihin ja esteellisyyteen sekä Hesarin kriitikoihin, takseihin ja sähkön hintaan samoin kuin sotilaisiin ja tekijän ammatin huomioiden kirjallisuuden tekemiseen ja kaupunkisuunnitteluun, josta hän hakee virkatyöpaikkaa. Monen muun enemmän tai vähemmän ajankohtaisen asian lisäksi, myös kirjailijan henkilökohtaisen puolen, kuten parisuhteen ja terveystilanteen, lisäksi. Mistä sen tietää, ehkä kirja kasvaa aikansa kuvaksi ja jää aikakirjoihin merkkiteoksena:

"Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassa. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu."

Lipasti valottaa humoristisesti erään kirjailijan elämää, josta moni kollega varmasti tunnistaa paljon. Osaavana tekstintekijänä hän koostaa siitä tarinan, jota kenen tahansa kirjailijaelämästä kiinnostuneen on turvallista lukea. Ammatista huolimatta yhtymäkohtia keski-ikäisyyteen löytyy, kuin somea lukisi. 

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja. Otava 2023. Kansi Elina Warsta.

Muualla: Tuijata sanoo Aallon kirjasta: "Kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita." Lipastia lukiessaan Kirjavinkkien Kini nauraa ääneen ja "riemastuu siitä, miten joku on vaan niin hyvin osanut sanottaa ihan arkisenkin jutun".

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki

"Vaikka Suomessa mielellään ajatellaan, että yhteiskuntamme on tasa-arvoinen, on todellisuus toinen. 

- Me elämme erilaisissa yhteiskuntaluokissa, se on ihan selvää, ja valtavirrasta poikkeavia ryhmiä on todella monta. On aivan eri asia olla ihminen, jota ei kommentoida ja kyseenalaisteta jatkuvasti, verrattuna ihmiseen, jota ei hyväksytä osaksi valtavirtaa."

Näin sanoo DI Katarina Engblom, Microsoftilla työskentelevä johtaja, joka on myös perustanut Iltavuoron, eri alojen naisten yhdistyksen, jossa voi verkostoitua ammatillisesti. Hän mainitsee esikuvakseen Ensto Oy:n omistajan ja Enston sekä Teknologiateollisuus ry:n hallituksen puheenjohtajan Marjo Miettisen, Women in Tech -verkoston perustajan. Naisten poluissa onkin paljon samaa, kuten asenne, jossa autetaan muita naisia eteenpäin omien mahdollisuuksien mukaan. 

Jonna Riikonen on kirjoittanut asiallisen ja tervetulleen kirjan naisten tuesta toisilleen. Esimerkkihenkilöiden kautta hän osoittaa, miten tukea voi konkreettisesti antaa ja saada ja miten se on auttanut pärjäämään maailmassa, jossa päättäjien valtavirta on ollut miesvaltainen. Kelkka on kääntymässä tasa-arvoisempaan suuntaan, mutta vielä ei maailma ole valmis, sanoo Riikonen, ja olen samaa mieltä.

Kirja sopii elämäänsä suunnitteleville ja etenkin työelämässä toimiville esimerkkien ja rohkaisun löytämiseen paineisena koettuun maailmaan. Myös näin uran loppupuolella olevalle se on antoisa katsaus ja kooste tilanteesta. Olen hämmästellyt asiaa, josta puhuu yliopistolehtori Iiris Ruoho. Median naiskuva on vielä kapeanpuoleinen. Ruohon mukaan esimerkiksi iäkkäitä naisia tuodaan esille vähän. 

"Tilanne on hämmentävä, koska vanhenevat naiset ovat suuri kuluttajaryhmä. Eläkkeelle jäätyään heillä on aikaa ja yhä enemmän myös rahaa, jonka luulisi kiinnostavan mediayrityksiä." 

Tulkitsen tätä omalta kannaltani: mummoina maksamme paljon lasten ja lastenlasten laskuja, hankimme heille sitä ja tätä. Kuitenkin markkinointi, esimerkiksi kirjojen, keskittyy yhä enemmän verkkoon ja kanaviin, joista ikääntyviä löytyy vähän. Mutta takaisin Riikosen kirjaan: Ruohon mukaan myös nuorista naisista annetaan mediassa helposti ohut kuva, some vahvistaa mölyjä ja pinttyneitä käsityksiä ("köyhyys on oma vika"), mutta toisaalta sen moniäänisyys tuottaa myös monenlaisia kuvastoja ja voi kyseenalaistaa vallitsevia ihanteita. 

Kirjan esimerkkinaisten alueet on valittu monipuolisesti ja alojensa kärjestä: tekniikasta tutkijamaailmaan, politiikasta vammaisedustukseen, maahanmuutosta opetusalaan, urheilusta uskontoon. Kirsikkana on presidentti Halosen haastattelu; hänen ajatuksensa ovat ennestään tutumpia, joten muiden osuuksia oli mielestäni kiinnostavampi lukea. Ekonomisti Anni Marttinen esittelee uuden käsitteen, feministisen taloustieteen, joka "ei aja vain naisten asiaa vaan sen lähtökohtana on ihmisten eriarvoisuuden tunnustaminen." 

Vaikka pehmeämpien arvojen tuomista taloustieteeseen pyritään hakemaan, kova fakta on edelleen, että naisen palkkaeuro on 84 senttiä. Tai se, että julkisuudessa olevia naisia kommentoidaan eri tavalla kuin miehiä, usein ulkonäön tai muun ulkoisen käytöksen kautta, ei osaamisen tai tulosten. Monia kirjan ilmiöitä tietää, muttei ehkä ole tullut syvällisesti ajatelleeksi. Ajattelun herättämisestä pisteet helppolukuiselle ja konkreettiselle teokselle. 

Toivon kirjan kannustavan naisia uralla tai eri elämäntilanteissa, mikä se sitten onkin. Ja rohkaisevan tukemaan naisia, sillä se on tehokkain ja hyödyllisin tapa tasa-arvon edistämiseen, uskon. Lasikattoja ei jokaisen tarvitse rikkoa, mutta niitä voi koputella ja katolle kiivetä monin tavoin. Kuten Katarina Engblom sanoo:

"Jonkun täytyy tehdä muutoksia. Minä voin ihan hyvin olla se joku."

Kenelle: Uraa miettiville, etenemään pyrkiville, tasa-arvoa puolustaville, epäreiluudesta ärsyyntyville, paineita kokeville, esikuvia etsiville, hyvään elämään pyrkiville. 

Muualla: Kirjoittaja on kirjablogeista tuttu Kirjakaapin kummitus. Mutkattoman luistavaa kerrontaa, toteaa Tuijata.

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.

Anna Idström: Taivaankalat. Naistenviikko 2022.

Kirjassa on paljon tuttua. Kirjailijanimiä samojen teemojen käsittelijöistä vilahtelee mielessäni: Ossi Nyman meets Anni Kytömäki meets Tiina Lifländer meets Meri Valkama meets Satu Rämö... 

Kielentutkimuksen tohtori Idströmin esikoisromaani käsittelee niin työlllistämistoimien mielekkyyttä kuin luonnon ylivoimaisuuden tunnustamista ja vanhustenhoitotyön puutteita. Hienoisen viistolla otteella hän kutoo tarinaan oman tutkimusalansa, kielet, ja sitä kautta koko humanismin tarpeen maailmassa sekä väläyttää vallan rumia puolia. Paljon ajankohtaista on pöydällä, mutta tarina on erittäin selkeä ja juohevasti etenevä. 

Kielentutkimuksen kiehtovuus on vahvasti läsnä. Minä-kertoja Laura uppoutuu täysin alaansa, kohti akateemista huippukohtaa, väitöstä. Hän opiskelee raivoisan tunnollisesti, haluaa tehdä vaikutuksen professoreihin, tulla kielten monimuotoisuuden evankelistaksi ja kansainväliseksi tutkijatähdeksi. 

"Suomalaiset eivät voi puhua ukkosesta eli ukonilmasta mainitsematta ukkoa, vaikka esimerkiksi englannin thunderstorm ei sisällä viittausta vanhaan mieheen tai muinaiseen jumalaan. Unkariksi ukkonen on égi háború, 'taivaan sota'. Turkiksi gök gürlemesi, 'taivaan karjunta', tiibetiksi bryg sgra, 'lohikäärmeen ääni'. Oshiwanbon nimitys salamalle on omundilo weenwengu, 'hulluuden tuli'. Japaniksi sama on ina-bikari eli 'riisin valo'. Japanin vuodenkierrossa ukonilmat osuvat nimittäin usein riisin kasvukaudelle."

Ihan niin ei käy kuin Laura haaveilee. Toisaalla omaa tarinaansa kertoo Mikael, joka opiskeli hetken yliopistossa mutta jolle ura avautui muualta.

"Yksi hyöty noista lyhyistä opinnoista kuitenkin oli: onnistuin luennoitsijoita apinoimalla omaksumaan ylevän, akateemisen puhetyylin. Sille taidolle on löytynyt myöhemmin yllättävää käyttöä. Huumeita voi myydä kalliimmalla, jos myy paremmalle väelle."

Väistämätön kohtaaminen tapahtuu. Laura ja Mikael ystävystyvät, löytävät yhteisyyden, jota kumpikaan ei ole aiemmin kokenut. 

"...puhelimme siitä, kuinka suomalaiset olivat unohtaneet historiansa. Kun Suomi asutettiin jääkauden jälkeen, täällä ei ollut muuta kuin erämaata. Tänne ovat geneettisesti ja kulttuurisesti sopeutuneet sellaiset ihmiset, jotka kestävät hiljaisuutta, yksinäisyyttä, puhumattomuutta ja jopa pimeyttä loputtoman pitkään. Joka ei ammoisina aikoina kestänyt tätä, lähti kaiketi takaisin kohti etelää tai ikävystyi kuoliaaksi, tai sitten tuli hulluksi ja alkoi nähdä näkyjä. Sellaiset yksilöt eivät tuottaneet jälkeläisiä vaan heidän geeninsä kuihtuivat suomalaisten geenipoolista pois. Se, että siedämme puhumattomuutta ja jopa pidämme siitä, ei ole sattumaa. Me emme kaipaa puheensorinaa ja iloista naurunremakkaa. Jotkut meistä jopa rasittuvat siitä. - Puhe rikkoo hiljaisuuden, hiljaisuus ei riko meteliä, sanoi Laura. - Jos me emme suojele vähäpuheisuuden kulttuuriamme, sitä ei suojele kukaan. Naurahdimme ja suljimme suumme."

Mikael haluaa hyvittää Lauralle tämän ikävät kokemukset yliopistomaailmasta ja työnhausta. 

"Yritin ehdottaa positiivisempaa ajattelua, jotta Laura ei kärsisi niin paljon, mutta hän tuhahti, etteivät mindful-harjoitukset auta epäoikeudenmukaisuuteen. Sitä ei korjata psyykenlääkkeillä eikä terapialla, viranomaisten avuttomista työllistämispuuhasteluista puhumattakaan. Noilla keinoin petoksen uhri vain turrutetaan sopeutumaan epäreiluun osaansa ja alun perin uljaasta ihmisestä taputellaan rassukka."

Miehen ajattelu on Lauraa suoraviivaisempaa, kuten eräiden sotivien maiden presidenteillä: "...hänen mielestään ainoat todelliset lait ovat fysiikan lait, ja kaikkein perimmäinen vallan muoto on väkivalta." Pelottava, vastenmielinen ajatus. Pystyykö Laura muuttamaan sen ja miten lopulta käy, yllättää lukijan. 

Pidin kirjasta paljon, sekä sen aiheiden, hyvän suomen kielen juoksevuuden ja juonen ennalta-arvaamattomuuden vuoksi. Erityisesti suosittelen sitä vaihtoehdoksi ulkomaisille kevyille kesälukemisille, kuten jännäreille, joita tulee kahlattua laiturinnokassa puolihuolimattomasti ajankuluksi (teen sitä itsekin). Voi nauttia täysipainoisesta tekstistä myös välipalamaisesti.  

Kenelle: Kielistä kiinnostuneille, yliopiston ystäville ja vihollisille, romanttista säiettä pelkäämättömille, suomen kielen kannattajille.  

Ja naisesta kertova tarina naisen kirjoittamana: liitän osaksi Naistenviikon 2022 -lukuhaastetta, jota vetää Tuijata, jonka myös logo alla #naistenviikko2022

Anna Idström: Taivaankalat. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.

Soili Pohjalainen: Ihon alla

Täysin päinvastainen teos kuin edellä postaamani Radalla. Ei sillä, etteikö tämäkin olisi ammattikirjoittajan työtä ja hyvä, vahva kirja - se on sitä. Mutta aihe ja tunnelma ovat täysin toiset. 

Hieman nuorempi päähenkilö, teini Aino, ja hänen äitinsä elävät veitsenterällä, kirjaimellisesti.

"- Mä oon tehny syviä viiltoja. Tosi syviä. Mä soitin ambulanssin. Äiti anteeks, Aino sanoo puhelimeen. Se on viillellyt taas."

Ainon äiti kertoo tarinaa, joka on ahdistava ja pelottava - ja arkea monelle. Äiti pelkää jatkuvasti tyttärensä puolesta: mikä voisi olla pelottavampi tehtävä kuin yrittää pitää hengissä lasta, joka ei itse sitä erityisemmin halua. Mutta haluaako Aino tosiaan kuolla? Mikä on se suuri tuska, jota hän haluaa paeta? Miksi hänestä tuntuu, ettei hän riitä? En tiedä, mutta jotain hän sanoo itsensä viiltelemisen helpottavan. 

Samastun tietysti lähinnä äitiin, ihailen hänen tervejärkistä otettaan asiaan, joka ei ole helppo ottaa haltuun. Voimat tuntuvat välillä loppuvan, enkä ihmettele. Sukupolvi näkyy tietyissä ajatuksissa. 

"Sukuni naiset ovat ennenkin olleet kovissa paikoissa. Mistä ne äidit saivat voimaa? Äidit kestävät vaikka mitä, koska ei niillä saatana ole mitään muutakaan vaihtoehtoa. Tämä maailma makaa äitien harteilla. Perheen isä voi olla minkälainen juoppohullu tahansa ja perhe selviää kyllä, mutta jos äiti ei jaksa, kaikki menee päin helvettiä."

Ainon isä Lauri jää sivuhenkilöksi. Vaikka äiti tajuaa tarvitsevansa tätä, apua ainakin käytännön asioissa, vaikkei henkinen tuki ole aivan sitä, mitä nainen mieheltään odottaa ja toivoo. Hän sanoo miehensä tilanteenlukutaidon olevan onneton - äiti tarkkailee tytärtään tauotta, lukee epätoivoisesti merkkejä tämän käytöksestä parempaan tai huonompaan, pyrkii välttämään tilanteet, joissa Ainolla "flippaa." Hätätutka päällä koko ajan. Uuvuttavaa ja äärimmäisen stressaavaa. Ehkä jopa osin tarpeetonta, mutta miten muutenkaan voisi olla? Äiti tuntee olevansa syyllinen, paska äiti, joka on vastuussa lapsestaan ja tämän sairaudesta, ja hänellä pitäisi olla takataskussa supervoima parantaa tytär. "Mikään ei ole niin saatanallinen tunne kuin se, ettei osaa auttaa lastaan." 

Tietysti etsitään toimivaa hoitoa, harkitaan jopa huostaanottoa (Ainon oma idea). Monenlaisia psykiatrisia hoitajia, terapeutteja ja lääkäreitä tavataan. Osa on "vitun ärsyttäviä", osa suorastaan tylyjä tai muuten ymmärtämättömiä. Mutta on hyviäkin, kuten se hoitaja, joka osaa antaa "ihan mitättömän pieniä mutta konkreettisia neuvoja, jotka auttavat hirveän paljon." 

Äidin ja tyttären välit ovat ajottaisista huudoista ja riidoista huolimatta keskustelevat ja avoimet. He ovat sinnikkäitä molemmat, kumpikaan ei luovuta. Äiti miettii, milloin olisi hänen elämänsä vuoro - kun aika ja voimat kuluvat nyt tyttären ongelmien kanssa - ja muistelee lohdullista yleisönosaston kirjoitusta, jonka mukaan "...elämä alkaa, kun lapset ovat muuttaneet kotoa ja koira kuollut."

Jos lapsi vain pysyisi hengissä. Jos olisi enemmän niitä hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä. Ainon hoito etenee vihdoin, sairaala-aika vaikuttaisi auttavan. Käsivarsien iho saa toipua yhä pidempiä jaksoja, mikä herättää vanhemmissa toivoa. 

Kirjailijan perheen kokemuksiin perustuva tarina on niin voimakas ja ahdistava, etten voinut lukea sitä putkeen, tarvitsin taukoja. Soili Pohjalainen on kirjoittanut aiemmin lämminhenkisiä teoksia; tämä on tunnelmaltaan erilainen, pelottavan paljastava ja kipeä kun avoin haava, mutta tarkkanäköinen ja hienon naseva tekstiltään, kuten aiemmatkin: 

Valuvika

Käyttövehkeitä

Kenelle: Teinien mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville, hoitohenkilöstölle, perhearjen kuvauksista kiinnostuneille, taitavaa suomen kieltä arvostaville. 

Muualla: Ei kauhistele eikä kaunistele, sanoo kirjasta Tuijata.

Soili Pohjalainen: Ihon alla. Atena 2022. Päällys Elina Warsta. 

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Käännöskirjojen luku-urakan jälkeen on ihanaa upota kotimaiseen, kirjallisuuteni kivijalkaan. Eilittän toisinkoinen kertoo nelikymppisestä Lotasta, joka tekee liikaa töitä. Mies ja lapset eivät katso touhua suopeasti. Lotan lisäksi kertojanääninä kuullaan hänen vanhempiaan Einoa ja Vuokkoa, jotka tulevat Lapista Helsinkiin lapsenhoitajiksi, kun pariskunta on lähdössä matkalle. Ihmettelyä riittää tyttären elämäntavassa, ruuatkin outoja. Mutta riittää myös ymmärrystä. Eino kertoo:

"Kun Lotta kertoi hänen ja Rikun tarvitsevan parisuhdeaikaa, Vuokko huudahti: - Rakkauen kaupunkhin insinöörin kans, mitä tuhlausta! Hän ei ole pitänyt Rikusta koskaan ja kutsuu tätä insinööriksi, vaikka eihän Riku insinööri ole vaan ekonomi niin kuin Lottakin. Minä tuumasin hänelle, että itselleenhän Lotta miehen valitsi eikä meille."

Matka ei ole aivan sitä, miltä kuulostaa. Lotan ura on vienyt avioliiton kehnoon jamaan. 

"Minulle valkeni melko varhain, mitä haluan elämältä, ja suunnitelmat päämäärieni saavuttamiseksi ovat olleet johdonmukaiset. Merkityksellistä on ollut pyrkimys nähdä riittävän kauaksi. Oli myös ystävystyttävä epäonnistumisen mahdollisuuden kanssa."

Katsooko Lotta liian kauas eikä tarpeeksi lähelle? Ehkä hän ei sittenkään ole niin jämpti ja tehokas kuin itse arvelee. Miten solmut suhteessa perheeseen saadaan siliämään, vai saadaanko? Huomaako hän läheisimpiensä murheet tai vanhempiensa ikääntymisen, jota Vuokko kuvaa kauniisti: 

"Kodissamme asuu kaksi vanhusta, jotka jo aamuun vastahakoisesti herättyään ryhtyvät odottamaan illan tuomaa armahdusta. Kahmalokaupalla lisääntyvä valo ei tunne sääliä, ja linnut laulavat sietämättömän riemullisesti. En ole ennen nähnyt Einon katsetta tuollaisena, nyt joudun väistelemään sitä. Miten sureva lohduttaa surevaa?"

Kaunis, tunnelmallinen ja ajassa elävä kirja, joka valottaa hienosti eri-ikäisten haasteita. Pala elämää, jossa kaikki ei ole aina helppoa; komeaa kieltä, osuvia havaintoja. 

"Vahvojen ihmisten murtumista on silti epätodellista seurata. Heikot alkavat silloin pelätä entistä enemmän."

Jo esikoisromaani kiinnitti huomion kirjailijaan, erittäin myönteisesti. Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden rakastajille, tyylikkään tekstin ystäville, ihmissuhderomaaneja ahmiville, työn orjille, vanheneville. 

Muualla: Herkkä pieni helmi, sanoo Kirja vieköön -Riitta 

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.

Maaza Mengiste: Varjokuningas

Tarkkasilmäiset lienevät havainneet, että tahkoan läpi HelsinkiLit-tapahtumassa 2022 käsiteltäviä kirjoja. Ja kieltämättä meni hieman työksi ja tahkoamiseksi Varjokuninkaan kanssa. 

Siis kirjahan on upea, runsas ja elävä kuvaus Etiopian sodasta toisen maailmansodan alla, eli paljon historiatietoa antava myös. 

Haile Selassie on legendaarinen nimi, kuin satua, vaikka oli aivan todellinen henkilö, Etiopian keisari ja kuningas, 1930-luvulla. Ei ole Italian komeimpia hetkiä se, että se hyökkäsi Etiopiaan varoja saadakseen. Kuvitteli kai olevansa jokin siirtomaavalta. Näitä sairaita kuvitelmia näemme tänäänkin, ikävä kyllä. Ilmiö ei ole vaaraton. Italia on päässyt vähällä, ei ole maalitettu tyhmistä taannoisista teoista. Koska nyt ovat uudet ajat ja hallinnot. En silti valitse matka- tai lomakohdetta miettimättä maan taustoja ja yhteiskuntarakennetta, enkä oikein ymmärrä ihmisten intoa lomailla vaikkapa Dubaissa. 

Asiaan eli kirjaan: Sen tapa kertoa Etiopiasta on harkitun kuvaileva, verkkaan etenevä - se pysähtelee, katsoo hetkiä kuin valokuvia. Antaa tilaa miettiä ja ajatella. 

Mutta kun en oikein malttaisi, etenen mieluummin nopeasti, pitkästyn pysähtyviin kohtiin. Hieno tapa kirjassa on sanoa sana Valokuva, ja sitten kertoa sanoin kuvan sisältö. Ilman kuvaa. Joudun pysähtymään ja katsomaan sanoin kerrottua kuvaa, omassa mielessä. Oiva keino kirjailijalta, arvostan. Ja tarina on kerta kaikkiaan kiehtova ja nostaa upeasti naisten roolin sodassa Hirut-tytön kautta. 

Silti kirja jäi minulle kaukaiseksi. Ehkä sen pelottavuuden ja huippuajankohtaisuuden takia - miten köyhä maa joutuu kohtaamaan raa'an hyökkäyksen ja miten naiset siitä joutuvat kärsimään. Ehkä sen verkkaisuuden ja pikkutarkan kuvailevuuden takia. Varmaan myös siksi, että sen kertoma on kaukana niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Luulen, että häpeän tätä ajatusta myöhemmin. Odotan kovasti kuulevani taustoista lisää HelsinkiLitissä, jonne kirjailija tulee. 

Kenelle: Rauhallisen kerronnan ystäville, historiahulluille, naisen asemaa etenkin sodassa miettiville, maailmankansalaisille. 

Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King). Suomennos Aleksi Milonoff. Atena 2022. 

Kirjailija vierailee Suomessa HelsinkiLit-tapahtumassa 13.5.2022. 

Vaikuttavia käännöskirjoja nuorten elämästä

Onnekseni minulla on monta lähiteiniä, suurta iloa mutta myös jatkuva huoli kaihertamassa. Maailma on hurja paikka. Huomaan lukevani paljon nuorista kertovia kirjoja; muiden muassa nämä ovat avanneet hienosti silmiä erilaisille elämänkohtaloille, eri puolilla maailmaa.  

Vanessa aloittaa 15-vuotiaana suhteen keski-ikäisen opettajansa kanssa. Metoo oli vasta tulossa, tyttö yksinäinen ja rakkaudennälkäinen, kypsän miehen huomio imarteli. Onko suhde hyväksikäyttöä vai hyväksyttävää aitoa kiintymystä? Itsehän Vanessa suhdetta toivoo ja tavoittelee, mutta toisaalta, hän on vasta lapsi.

Raju aihe, josta Russell kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti, molempia osapuolia esiintuoden ja tilannetta avaten. Nabokovin Lolita kuluu Vanessan lukemana, ja sydäntä särkee tytön puolesta, niin hankalaan tilanteeseen ja henkiseen ristivetoon hän joutuu, ettei kenenkään pitäisi. Hänen minä-muodossa kertomansa fiktiivinen ja vetävä tarina auttaa ymmärtämään syitä ja seurauksia. Ja sitä, miksi tyttönä olemisesta pitää puhua ja miksei ketään saisi jättää liian nuorena yksin pärjäämään aikuisten maailmassa. Amerikkalaisen Russellin kirja on kasvattajille ja tyttöjen läheisille oivaa luettavaa. 

Kirjallisena suorituksena ei ole huippu, mutta asian puolesta täyttä terästä.

Kate Elizabeth Russell: Vanessa. Suomennos Sari Karhulahti. WSOY 2020.

Nuoruudesta kertoo myös eteläafrikkalainen Noah, joka oli laiton jo syntyessään. Kyseessä on tositarina nykyisin amerikkalaisesta tv-juontajasta, joka on valkoisen saksansveitsiläisisän ja mustan eteläafrikkalaisen äidin lapsi. Läheinen kanssakäyminen värien välillä oli apartheid-politiikassa lailla kielletty, eri ihmisryhmille määritelty tiukka luokitus ja nokkimisjärjestys. Lapsuus oli köyhä ja turvaton, vanhempien piti piilotella lasta; käytännössä äidin ja tämän suvun, sillä isä asui muualla. Noahin äiti oli erityisen rohkea nainen, joka teki mitä halusi, kuten jo lapsenhankinnasta voi päätellä. Hän halusi lapsen, poikansa, eikä se ollut vahinko. 

Minun silmiäni kirja avasi muun muassa siitä, että termi "värillinen" tarkoittaa monenlaisia taustoja, mustan ja valkoisen jälkeläisissäkin on lukuisia eri ryhmiä. Ja siitä, miten mielivaltainen apartheid-järjestelmä todella oli: esimerkiksi kiinalaiset laskettiin mustiin - joiden status oli valkoisia huonompi - mutta japanilaiset valkoisiin. "Mustuus" saatettiin todeta heppoisin perustein, kuten kynätestillä: jos kynä pysyi hiuksissa, oli musta. Noah avaa kirjassa lapsuuttaan ja paikallisia käytäntöjä sekä vanhoja uskomuksia, jotka edelleen vaikuttivat (vaikuttavat?) ihmisten elämään, kiinnostavasti ja helppolukuisesti. Nyt tiedän esimerkiksi sen, miksei paikallinen musta väestö pitänyt kissoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, sutjakasti etenevä ja jutusteleva kirja. Vaikka Afrikan tähti -pelin oheen.

Trevor Noah: Laiton lapsi. (Born a crime). Suomennos Jaana Iso-Markku. Atena 2020. 

Teksasilainen Mike joutuu lähtemään äkkiä isänsä luo Tokioon, kun tämä sairastuu. Hyvin toimittu, mutta epäonneksi pojan japanilainen äiti matkustaa Amerikkaan tapaamaan poikaansa samaan aikaan. Miken poikaystävän Benin on pidettävä tälle seuraa parhaansa mukaan. 

Pidin paljon sukupolvikuvauksesta; se on lämmin ja hauska, räävitön ja ymmärtävä. Poikien suhde on oma juttunsa, japanilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin (lempeä) törmäys toinen. Sopii luettavaksi myös kokkauksesta kiinnostuneille, etenkin japanilaisen ruuan, sillä sitä tehdään paljon. Ruoka yhdistää, perinteet jatkuvat - kauniinrujoa, elämänmakuista perhe- ja suhdekuvausta. Myös tekstillisesti älykäs.

Bryan Washington: Mitä meistä jää (Memorial). Suomennos Aleksi Milonoff. Otava 2021. 

Romaaneja hoitotyöstä ja jaksamisesta

Luin kaksi kirjaa, jotka resonoivat mielessäni voimakkaasti, vaikka kirjat ovat täysin erilaisia. Mutta ne vievät ajattelemaan samoja asioita.

Tiina Lifländerin vakava, jopa pelottava Hyvä yö kertoo lähihoitaja Nannasta, joka työskentelee vanhusten hoitokodissa ja uupuu. Hän ei enää saa nukuttua. Lääkärin vastaus on kolmivuorotyötä ymmärtämätön, Nannan tilanteen sivuuttava. Miehestä, Eerosta, on iso apu, mutta Nannaa vaivaa olla aina suhteen heikompi osapuoli - kuten hän kokee. Hän haluaisi olla vahva ja iloinen, mutta on usein kärsimätön ja tyly kumppani. 

"Älä stressaa sitä, ettet nuku. Ajattele jotain mukavaa. Älä höpsi, kaikki osaavat nukkua. Tiedän kaikki pimeydet ja miten niiden läpi katsotaan. Viisi tuntia on oikein hyvin. Kahdeksan tuntia taivas. Kolme se, mitä tavallisesti saan. Nukkuisinkohan paremmin omakotitalossa. Kello on varmaan kolme. Ehdin nukkua kolme tuntia, jos nukahdan nyt. Lääkäri sanoi, että ihminen ei pysty valvomaan määräänsä enempää, mutta kyllä se pystyy. Uni istuu rintalastan päällä ja tökkii sormella silmääni."

Lifländer kuvaa hoitotyössä kasvavaa väsymystä, sen hoitamisyrityksiä ja seurauksia todesti ja ymmärtävästi. Mikä hienointa, tarina tuo mukaan mukaan myös vanhuksen, hoitotyön osapuolen, jonka ajatuksia harvemmin kuullaan. Tyyne on leski, joka kaipaa miestään Marttia, lapsiaan, ystäviään. Nykyhetki lyö hetkittäisiä teräviä kiiloja menneeseen, jota Tyyne käy läpi mielessään. 

"Mustat silmät eivät ole ystävän silmät. Hän ei pelkää niitä, mutta hän on varuillaan ja käskee mustasilmäisen pois. Se ei lähde.

Hän ei ole tässä ja sitten taas on. Hän tietää, että hänen pitäisi olla jossain muualla. Hän yrittää lähteä, mutta on vaikea päästä pois, eikä mustasilmäinen auta vaan työntää takaisin sänkyyn."

Nanna kamppailee pitääkseen itsensä pinnalla. Uupumisesta seuraa arvaamatonta käytöstä ja ajatuksia, jotka kieppuvat yhä syvemmälle mustaan. Vaikka hän horjuu väsymyksestä, oma vuoro on tehtävä loppuun. Velvollisuus korostuu, oma ammattitaito kyseenalaistuu.

"Päässä kaikuu kaikki se, mitä olen oppinut hoitotyöstä, ja mihin minusta ei ole."

Yhtä sydäntä särkevää on lukea Tyynen mietteitä. Hän ei enää tajua ympäristöään ja sen tapahtumia. 

"Mustat silmät katsovat kuin hän olisi likainen. Miksi se tulee hänen luokseen, vaikka se ei pidä hänestä? Tyyne hymyilee, mutta se ei kelpaa. Kunpa Martti. 

Mitä hän teki väärin kun kukaan ei ole täällä? 

Lifländerin hiotut lauseet muodostavat ahdistavan vahvan tunnelman. Hän ei kuvaa hoivatyön koko kurjuutta tai iloa, mutta riittävästi, tarkoin valikoiden. Valmiita ratkaisuja ei tarjota, lukija saa pohtia niitä itse samalla kun eläytyy sekä Nannan että Tyynen asemaan. Komea kirja hoitotyön haasteista, sekä hoitajan että hoidettavan kannalta.

Katso myös Tiina Lifländerin esikoiskirja Kolme syytä elää

Kenelle: Hoitajille, hoitotyön suunnittelijoille, hoidettavien omaisille, hyvän romaanin ja kielen hakijalle, tunnelmanrakentamista arvostaville. 

Muualla: Jännite kiristyy loppua kohti, sanoo Omppu Reader why did I marry him -blogissa ja tuntee kiitollisuutta hoitotyötä tekeviä kohtaan.

Tiina Lifländer: Hyvä yö. Atena 2021. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Minna Lindgrenin hersyvä tapa kuvata vanhenemista jatkuu entistä nasevampana, jos mahdollista, mainion Ehtoolehto-sarjan ja kolmen muun romaanin jälkeen. 

Yläkoulun opettaja Anneli on hankkinut uuden ammatin ja hoitaa maaseudulla määräaikaista pestiä kunnan eläinlääkärinä. Hänen ihmislääkärimiehensä Kalle pitää saman kunnan terveyskioskia osa-aikaisena ja toimii sisarensa Tiinan omaishoitajana. Maallemuutto ja uusi elämäntapa tuntuvat hyviltä ratkaisuilta kaikille; opeahdistus on Annelilta poissa, vanhusten hoivatyöhön turhautunut ja työuupumuksen rajalla horjunut Kalle saa keskittyä enemmän kuolemansairaaseen sisareensa ja kodinhoitoon, Tiina on turvallisissa käsissä. 

Kommelluksia eläinten ja niiden omistajien kanssa tietysti tapahtuu. Lindgren tutustuttaa lukijan hämmästyttävään valikoimaan erilaisia lemmikkejä ja tuotantoeläimiä sekä kylän persoonia. Masentunut Romeo-lisko, depressiivinen siili. Lopetettava Pavarotti-sonni, joka sai nimensä "kun se on luonteeltaan tuollainen tenori. Ei ole itsetunto-ongelmia hänellä." Terapia-alpakka Leena. Piesty koira ja vaimo. Hankala sikalanomistaja Roima. Homoseksuaalinen kääpiövillakoira. Yhdeksänkymppinen eläinten ystävä Maila, joka hallitsee niin pora- kuin tietokoneen käytön. Ja monta muuta, joiden kanssa sekä Anneli että Kalle joutuvat tekemisiin, Anneli valitettavan usein lopettajan roolissa, kolleganaan Esko, joka hoitaa raadot pois.

"Taannoin ihmisiltä kiellettiin kaikki sosiaaliset kontaktit, taide ja huvit useaksi vuodeksi, kun päätöksiä tehtiin terveys edellä, mikä yleensä tarkoitti samaa kuin tilastot edellä, ja tilastoissa ratkaiseva tekijä oli sairaalan sänkyjen lukumäärä. Mitä enemmän hän oli asiaa pohtinut, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että myös ihmisiä pitäisi kohdella kuin eläimiä, ei toisin päin.

- Tuohan on mielenkiintoista! Tappaisitko jokaisen masentuneen teinin noilla ruiskuillasi? - En tietenkään! Mutta aina, kun ihminen kohtelee eläintä kuin ihmistä, seuraa ongelmia. Tai vääristymiä, ja loppujen lopuksi kärsimystä.

- Niin, voisihan tuota kokeilla, siis että suhtauduttaisiin ihmisiin kuin eläimiin, Esko sanoi. Hän jäi mietteliäänä naputtelemaan sormillaan pöytää sen merkkinä, ettei hänellä ollut loputtomasti kärsivällisyyttä terapoida Annelia työn eettisistä ongelmista. - Eläinten kohdalla jutun tekee mutkikkaaksi se, että kun puutut niiden ongelmaan, sohaiset omistajan sielua syvältä, hän sanoi lopulta ja oli oikeassa."

Ei Kallekaan helpolla pääse. Usein ihmiset, joiden lemmikit on jouduttu lopettamaan, siirtyvät terveyskioskille epämääräisten vaivojen takia. Kirja kuitenkin keskittyy eläimiin omistajineen ja niiden välillä säntäilevään Anneliin, joka saa palautetta laidasta laitaan. "Määräät lääkkeitä ja isket piikkejä siinä toivossa, että joku luoti osuu." Omaa hermostoaan hän hoitaa loputtomalla Beethovenin kuuntelulla, sillä musiikissa on hänen nähdäkseen kaikki eikä Beethovenia parempaa ihmiskunta ole luonut. Aina löytyy jotain yllättävää tai tilanteeseen sopivaa. Ja tilanteita riittää, hauskoja ja niitä toisia.

"Sellainen oli nyt järjestys, Anneli ajatteli raa'asti, minä huolehdin eläimistä, en ihmisistä. Eläinlääkäri pelastaa koiria ja lehmiä, ei vaimoja ja lapsia. Miltä olisi kuulostanut Annelin virke: Vaimo voidaan ottaa sinulta pois, se sijoitetaan parempaan perheeseen, etkä sinä voi sille mitään."

Annelin tarina saa lukijan pohtimaan eutanasiaa, eläinten ja ihmisten hoidon eroja ja sitä, kuinka pitkälle eläimiä on tarpeen inhimillistää. Tärkeää pohdittavaa, eikä kirja saarnaa, vaan tuo ajatukset tarjolle huumorin ja vauhdikkaan kerronnan lomassa. Kaikkea ei lausuta ääneen, joten lukijakin saa oivaltaa. Parasta Lindgreniä aikoihin! 

"... eläinten eutanasiahan perustuu hyvin kauniille ajatukselle armahtamisesta. Ihminen ei halua, että eläin joutuu kärsimään. 

- Mutta... ihmisen on... pakko." 

Kenelle: Lääketieteen ystäville, lemmikkejä pitäville, klassisen musiikin kuuntelijoille, hoitajille ja hoidettaville, sote-asioista päättäville, huumoria vakavista aiheista sietäville. 

Muualla: Kyseessä on monen teeman osalta hyvin ajankohtainen kirja, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli, joka pystyi eräiltä osin samastumaan kaimaansa.

Muita teoksia mm:

Ehtoolehdon tuho

Sivistyksen turha painolasti

Vihainen leski

Minna Lindgren. Armon Anneli. Teos 2021. Ulkoasu Jenni Saari.

Helmet-haaste 2021 kohta 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Roope Lipasti on pitkän linjan kirjailija, jonka tuotanto sisältää suuren määrän lastenkirjoja ja aikuisten romaaneja. Muutaman olen lukenut, Virtasen historian ainakin, mutta kepeän humoristinen - vaikka asiansa tunteva - esitystapa ei ole juuri jättänyt muistijälkeä.

Onneksi nyt luin Mikaelin kirjan, sillä se on jälkensä jättävä. Ja erisävyinen kuin käsitykseni kirjailijan tyylistä. Lipasti kertoo kuvitteellisen, mutta tunnettuun historiaan pohjautuvan tarinan Mikael Agricolasta, etenkin tämän viime ajoista, jolloin Turun piispa Mikael joutuu matkalle kauas Moskovaan. Kuningas Kustaa määrää hänet yhdeksi arvovaltaiseksi jäseneksi lähetystöön, jonka on määrä hieroa sopua tsaari Iivanan kanssa. Ruotsi ja Venäjä ovat aselevossa, mutta Pähkinälinnassa solmitun rauhan rajoista on kiistaa.

Suostuisiko Iivana rauhaan ja sovittujen rajojen noudattamiseen? Ja miten joukkio selviäisi pitkästä matkasta? Mikael ei ole ilahtunut kunniasta olla mukana, vaikka:

"Jos jotakin hyvää halusi matkasta ajatella, olisi se työrauha. Matkalla hän saisi keskittyä omiin asioihinsa, kun hänen ei tarvitsis hoitaa seuraakuntaansa. Hänellä oli myös kirjansa mukana, tyhjiä sivuja täytettäväksi, mustettakin yllin kyllin ja sulkia kokonaisen hanhilauman verran. Matkalla hän voisi kenenkään häiritsemättä viimeistellä teostaan."

Tekeillä oleva teos ei ole Jumalan sanaa - kuten Mikaelin vaimo Birgitta joutuu huomaamaan joutuessaan sen vuoksi hankaluuksiin - mutta Mikaelille tärkeä: miehellä on valtava tarve käyttää sanoja, selittää asioita, kirjata asioita muistiin, kirjoittaa. 

"Mikael on oppineista oppinein, siitä ei pääse mihinkään. Mies on syntynyt sulka kädessään, niin hän itsekin sanoo, eikä ihme, sillä niin sujuvasti kynä hänen kädessään liitää."

Matka on lievästi sanoen vaarallinen ja vaikea, paitsi tavoitteiltaan myös käytännössä, sillä reessä istuessa saa havaita muun muassa, että "piispan takapuoli ei ole tehty laadukkammasta aineesta kuin muidenkaan." Ei Birgitallakaan ole helppoa kotona Turussa ilman rakkaan ja viisaan aviomiehensä tukea. Hän joutuu ratkomaan piispantalon, äitinsä Margareetan ja poikansa Kristianin hoitamisen tuomat pulmat yksin. Ja niitä riittää, sillä vaikka piispa perheineen on kunnioitettu, kansa puhuu mielellään pahaa ylemmistään, jos tilaisuus tarjoutuu. Uskomatonta, miten suosio voi muuttua nopeasti - kuin yhdellä somenostolla nykyisin. 

"Kun hän kohtaa kaupunkilaisia, nämä joko kääntävät päänsä pois tai tuijottavat aavistuksen liian kauan. Aluksi hän luulee kuvittelevansa, mutta ei se niin ole. Rouvat eivät tule kyläilemään, he karttavat häntä, ja jos hän kulkee ihmisten ohi torilla, keskustelu tyrehtyy. Hän pitää päänsä niin pystyssä kuin voi, tervehtii jokaista vastaantulijaa, sillä se on ainoa oikea tapa. Hän on kaiken tämän yläpuolella. 

Eikä hän kuitenkaan ole."

Mikael Agricola oli todellisuudessa vastaavalla matkalla. Hänen ajatuksensa, henkilökuvaukset ja muut arkisemmat kirjan tapahtumat saattaa hyvin kuvitella todenperäisiksi, niin sulavasti Lipasti ne historiaan lomittaa. Mikael on suurmies jo aikanaan, Lipasti kuvaa, kiihkeä ja isosti ajatteleva, nopeasti oppiva, Jumalaa kunnioittava ja perhettään rakastava. 

Henkilökuvan lisäksi kirjassa on monenlaista 1500-luvun ajankuvaan liittyvää: arki ja koti, ura ja työ, nainen ja mies, köyhä ja rikas, ystävä ja vihollinen, kaikki tämä ristiveto on mukana ihmisen kokoisena, lämmöllä kerrottuna, huumorillakin, muttei pelleillen. Reseptissä on ripaus road-movieta, kourallinen rakkaustarinaa, tujaus dekkarimaisuuttakin. Pääraaka-aine on miestä vimmaisesti ajava voima, intohimo ja ase: 

"Minun aseeni ovat mahtavampia kuin suurimmat tykit ja vahvimmat sotilaat. Sinun valtakuntasi on aina riippuvainen talonpoikiesi määrästä ja uskollisuudesta. Minun sanani eivät lopu saati petä koskaan."

Kirja on hieno kunnianosoitus miehelle, josta saamme kiittää kirjakielemme ja kirjallisuutemme syntyä, ja kelpo näyte Lipastin sujuvista kertojantaidoista ja erilaisten tyylien hallinnasta. Samasta päähenkilöstä on tulossa toinenkin romaani tänä syksynä, Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Millaisenkohan kuvan hän kirjassaan Agricolasta piirtää? 

Kenelle: Historiallisella herkutteleville, Turun tuntijoille, intohimotyötä tekeville, tarinanystäville. 

Muualla: Helposti lähestyttävä ja matalan kynnyksen tietokirja, sanoo Mannilainen ja vinkkaa teosta oivaksi isänpäivälahjaksi. Kerronnan eloisuus miellyttää Tuijaa: "...samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta."

Roope Lipasti: Mikaelin kirja. Atena 2021. Kansi Elina Warsta. 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Kirja tempaa mukaan niin vikkelästi, että se tulee luettua hetkessä.

Jo sivulla 8 nauroin ja sivulla 10 nieleskelin liikutuksesta, kun pienen Annin vanhempien avioliittoa setvitään.

"Anni sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvaannollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti."

Räväkän äitinsä Anni menettää, isä Hemminki Uinu on hämmingissä. Annin isoveli Isko tuntee vastuuta siskostaan, vaikka he isän kanssa ovat tytön mielestä yhtä idiootteja. Anni joutuu etsimään vastauksia naisia askarruttaviin kysymyksiin lähinnä omin päin. Mutta koska hän tottuu elämään miesten kanssa pienestä pitäen, Kaiden, maailman viimeisen fiftarin, kanssa harjoiteltu seksi aloittaa vaihtuvien miesten rallin. Ja pian Hemminki saa hämmentyä jälleen, tällä kertaa siitä, että hänen huostassaan on pieni Onni, Annin poika.

Tarina saa asteen tummemmat sävyt jatkuessaan ja lasten ja puolisoiden määrä kasvaessa. Isko avioituu Ulpun kanssa, Hemmingin ei Onnin jälkeen syntyneitä lapsenlapsiaan enää tarvitse hoitaa. Ruuhkavuodet kuluttavat Iskoa, eikä hän usein muista isäänsä.

Ja Anni, hän on aina kiireinen vaihtuvine perhekuvioineen. Onkohan Markku jo neljäs aviomies? Oliko hän valinnut aina väärin? Hemminki ei oikein usko Markun paranevan vanhetessaan, Anni pitääkin häntä hyvänä käyttöviininä. Kun Onni ja muut lapset alkavat aikuistua, Anni miettii itseään; mahtaako hän olla masentunut.

"Hän teki nettitestin, mutta sai vain kolme pistettä kahdestakymmenestä. Tulos oli masentava."

Seuraamme Iskon viidenkympin kriisiä, sillä jonkinlainen kriisi hänelläkin, järkevänä tunnetulla, on. Se vain tulee myöhemmässä iässä kuin Annilla, joka on tottunut krooniseen virtsatulehdukseen mutta vain ajoittain oireilevaan rakkauteen. Harmillista, ettei toisinpäin. Vaikka molempien kanssa voi elää.

Sutjakan hauska eikä lainkaan lällyilevä perhetarina on parhaimmillaan yksittäisten hetkien ja tilanteiden oivaltavissa kuvauksissa. Kolmen päähenkilön osuudet - Annin, Iskon ja Hemmingin - limittyvät ja polveilevat sattumanvaraisen tuntuisesti, samoin kuin heidän keskinäinen yhteydenpitonsa. Perhejoulua on tällä jengillä vaikea järjestää, mutta yritystä sentään on. Päällys sisäkansineen on upean vappuisa ja värikäs! Pirskahteleva kevyen makea tarina sopii hyvin vaikka tippaleivän ohessa luettavaksi. 

Kenelle: Viihteen ystäville, oireileville ja heidän läheisilleen. 

Muualla: Kirjan sanomana, jos sellaista tarvitaan, voisi pitää hyväksyntää itseä ja muita kohtaan. Täydellisyyteen ei voi päästä ja keskeneräinen, nuhruinen, tunkkainen, naurettavakin voi olla aivan hyvä, sanotaan Erikoiset Asiantuntijat -blogissa. 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena 2021. Kansi Elina Warsta.

Helmet-haasteessa 2021 käyvät kohdat 6, kertoo rakkaudesta, ja 49, vuoden 2021 kirja.

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun

Ville on pokeriammattilainen, jonka päiväjärjestys eroaa ns. normaalista aika lailla. Hän pelaa illat ja yöt, nukkuu aamuyöstä - jos nukkuu - ja käy välillä salilla. Tai oikeastaan hän pelaa koko ajan, kun läppäri on käden ulottuvilla. Jopa treffeillä, joita hän ahkerasti järjestää netin kautta, lähes yhtä addiktoituneena naisen hakuun kuin pelaamiseen. Addiktikin kaipaa inhimillistä lämpöä, tai ainakin seksiä, eikä sen saaminen ole nykyisin Villelle hankalaa.

"Naiset nukahtavat kainaloon aina samanlaisina pieninä apinoina. En ole havainnut merkittävää varianssia, vaikka otokseni on viiden viime vuoden aikana multiploitunut."

Matematiikkanerona Ville laskee todennäköisyyksiä, tekee mallinnuksia ja laatii listoja niin kuntoilusta, deittiehdokkaista kuin pelien kulusta. Viimeksimainitusta en ymmärrä mitään, mutta se ei estä kirjan lukemista, pointti tulee selväksi: millaista on kontrollifriikin ja peliaddiktin elämä?

"Viihdytän itseäni estimoimalla illan kimuranttien pelitilanteiden odotusarvoja. Jäin puoli kiloa tappiolle, mutta en harmittele ohivetoja; vanhat professoni olisivat ylpeitä vakaumuksellisesta uskostani tilastotieteeseen. Vielä ylpeämpiä he olisivat, jos olisin laajentanut epäsymmetristä informaatiota markkinoilla - peliteoreettisesti, ylipäätään varsin teoreettisesti - tutkailevan graduni väitöskirjaksi, mutta kaikkia ei voi miellyttää."

Elämä vaikuttaa kovin ahtaalta, mutta kaveri itse tyytyväiseltä. Rahat riittävät mukavasti (Ville luonnollisesti laskee tarkoin niin vuosi- kuin tuntiansionsa ja tarkkailee niiden vaihtelua), kaikki on tiukasti hallinnassa ja suunniteltua. Pelikaverit ovat tuttuja, jotkut jopa ystävänkaltaisia; läheisistä puheen ollen, lapsuudenperhe on olemassa, äiti sekä veli perheineen muistuttavat Villeä tavallisesta elämästä. "Naisotoksen multiploituminen" johtuu avoerosta; juristi Jutta ei luottanut pokeriammattilaiseen tulevana perheenisänä ja SWOT-analyysin tuloksena etsi uuden miehen.

Kumppanin puute alkaa hiertää Villeä. Hänestä kehittyy nopea deitti-ilmoitusten analysoija, jossa hän käyttää hyväkseen kokemuksensa perusteella laatimiaan luokitteluja naisista: Uranaiset, Hippi-/hörhönaiset, Miehessä pitää olla haastetta -naiset, Hauskat naiset, Kolmannessa persoonassa itsestään kertovat naiset jne. joista joka ryhmästä hän "tietää "ilmoituksen taustalla olevan totuuden (nämäkin saamme lukea).

Sosiaalipsykologi Pilvi - 30/166/63, itäsuomalaista geeniperimää edustava hobittiprinsessa - kiinnittää hänen huomionsa. Mutta kuviot ovat yllättävät: millaista suhdetta tässä ollaan muodostamassa?

"Ennen kuin aloittaa keskustelun suhteen luonteesta, pitää hoitaa rakastelu pois alta.
a) Keskustelun jälkeen ei välttämättä ole enää seksiä kyseisen kumppanin kanssa
b) Seksi rentouttaa. Rentona on helppo käsitellä vaikeitakin asioita.
c) Seksiin johtavan prosessin keskeytys loukkaa toisen tunteita, mikä heikentää neuvottelupositiota.
d) Ennen seksiä aloitettu keskustelu voidaan tulkita kiristykseksi.
e) Ennen seksiä saavutetut neuvottelutulokset ovat epäluotettavia. 

Kuten näkyy, kirja on kirjoitettu peli- ja taloustermein; mukana on jopa mallinnuksia ja analyyseja pokerikäsistä, sekä oikeista että tilanteista naisten kanssa, jotka Ville rinnastaa pelitilanteisiin Situation - Question - Answer - Action -mallilla. Tämä tuo erikoisen ja osin humoristisen aspektin tarinaan. Tai surullisen, miten sen ottaa. Voisiko Ville vain hellittää hetkeksi ja ottaa ihmiset ihmisinä? Mitä tapahtuu, kun selviää, että Pilvi on addiktiotutkija?

Kirjoittaja selkeästi tuntee asiat, joista puhuu. Sen voi siis lukea niin asiantuntijatekstinä kuin (fiktiivisenä?) miehen kehityskertomuksena, ja ristiriitaisesti sekä peliammattilaisuuden puolustuksena että addiktiopelotteena; molempiin löytyy argumentteja. Lukijan päätettäväksi jää, miten hän suhtautuu. Minä arvostan ammattimaisuutta asiassa kuin asiassa, samoin erikoista aihetta ja siihen paneutumista, mutta tunsin oloni melko epämukavaksi tuossa ahtaaksi mieltämässäni maailmassa, vaikka kirja sinänsä on fiksusti rakennettu ja sutjakkalukuinen.

Ville ei vaikuta "hyvältä tyypiltä", vaan lähinnä sovinistilta ja itseään täynnä olevalta kukonpojalta, jossa on kyllä potentiaalia, jos hän käyttää älyään oikein eikä aseta sitä kaiken edelle. Jonkinlaista kypsymistä on kyllä mukaan ujutettu: jossain vaiheessa lienee jokaisen aika siirtyä "nextille levelille". Luin kirjan erään blogilukijani ehdotuksesta, sitä ennen en edes tiennyt sen olemassaolosta. Pokerista kiinnostuneille mukana on myös pelisanasto ja muuta tietoutta.

Kenelle: Pelaamisesta kiinnostuneille, pokerin pelaajille, addiktioista kiinnostuneille, vieraaseen arkielämään tutustuville.

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun. Atena 2018. Kansi Jussi Karjalainen.