Virginia Woolf: Vuodet. Klassikkohaaste 22.

Vuodet ei ollut tuttu teos Woolfilta kuuluisien Mrs. Dallowayn (uutta Rouva Dalloway -käännöstä en ole lukenut) tai Oman huoneen tapaan, mutta kolahti minuun mainittuja kovemmin: kerrassaan hurmaava kirja!

Se kertoo eversti Pargiterin perheestä Lontoossa alkaen vuodesta 1880. Seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa, kasvaa tarinassa aikuisiksi, iäkkäiksi saakka, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Päivät, vuodenajat, vuodet, elämät... Ne kulkevat ja kieppuvat lukijan silmien edessä vääjämättömästi ja vastustamattomasti. Kuin kaikki olisi satunnaista tai äärettömän tärkeää, elämää eläessään ei sitä voi tietää. 

Vaikka aika kulkee kirjassa kronologisesti, henkilöiden ajatukset, muistot ja toisiinsa liittyvät tapahtumat muodostavat elävän mosaiikin, jonka jokaisella pienellä palalla on tausta ja merkitys. Tajunnanvirta soljuu vaivatta, lukijan uteliaisuus pysyy herpaantumattomana, kun hänet yllätetään vaikkapa aloittamalla uusi kappale sanoilla: Juhlat majalla olivat ohi. Mitkä juhlat, missä ollaan, mitä nyt tapahtuu...

Luulen, etten kahdellakaan lukemisella huomannut tarkastella jokaista palaa riittävän huolella. Silti sain kiehtovan kuvan henkilöiden maailmasta ja luonteesta sekä heidän välisistään suhteista. Niiden kehittymistä oli antoisaa seurata, samoin sitä, miten tietyt sisarukset muistuttivat toisiaan tai vanhempiaan ja kuka taas oli täysin erilainen. 

"Jokaisella takapihalla, viimeisiä harvoja pelargonioita suojaavien muratintäyteisten muurien nurkissa, lehdet oli koottu kasoiksi, joita kiivaat liekit nakersivat hampaillaan. Tuuli tuiversi savun kadulle, aamulla auki oleviin salin ikkunoihin. Oli näet lokakuu, vuoden syntyaika.
Eleanor istui kirjoituspöytänsä ääressä pidellen kynää kädessään."

Lisäksi mukana on serkkuja ja ystäviä sekä vahvasti Lontoo, sen kadut ja säät, koko ympäristö niin näyttämönä kuin kohinana taustalla. 

"Strandin metakka, sekamelska ja laajuus hyökyivät hänen ylleen ja huojensivat häntä. Eleanor tunsi avartuvansa. Ulkona oli yhä valoisaa, ja kiireisen, kuohuvan ja kaoottisen elämän myllerrys riensi häntä kohti. Tuntui kuin jokin olisi riistäytynyt vapaaksi - sekä hänessä että maailmassa."

Kuulostaa sekavalta ja mahdottomalta vain 449-sivuisessa kirjassa, mutta tarinaa on silti helppo seurata, sillä Woolf kutoo kaiken kokoon mestarillisesti. Teksti ja juoni etenee riuskasti tarpeen vaatiessa, mutta pysähtelee hetkiksi ihmistensä pohdintoihin. Turhaa ei ole, vaikka pienetkin asiat pulpahtavat pinnalle ajan virrassa. Martinin äidilleen antama mursunmuotoinen harja. Morrisin kuluneet kengät. 

"Mutta hetken se kaikki tuntui Kittystä joutavalta, pinnalliselta ja typerältä. Tavallinen opiskelija lakissaan, kaavussaan ja kasa kirjoja mukanaan näytti hölmöltä. Ja mahtipontiset vanhat ukot liioiteltuine piirteineen muistuttivat veistettyjä gargoileja, keskiaikaisia ja epätodellisia. Kittystä tuntui kuin ihmiset olisivat sonnustautuneet näyttelemään jotain roolia. Sitten hän jo seisoi kotiovensa takana ja odotti hovimestari Hiscockin laskevan jalkansa tulisijan ristikolta ja lyllertävän ylös. Mikset voi puhua niin kuin ihmiset puhuvat, Kitty ajatteli, kun mies otti vastaan hänen sateenvarjonsa ja mutisi tavallisen huomionsa säätilasta."

Ajan kuluminen. En kokenut tarinaa surullisena, vaikka jossain sen sanottiin enteilevän kirjailijan itsemurhaa: kirja jäi viimeiseksi, jonka julkaisun Woolf eläessään näki. Haikeana pidin kyllä, mutta myös kauniina ja totena kuvauksena elämästä yleensä ja Pargitereista sen esimerkkeinä omassa ajassaan, jolloin yhteiskunta järisi ja muuttui. Ehkä kirjoittaja oli liian tarkkanäköinen kestääkseen kaiken, tuhannet pienet ja suuret asiat, joilla maailma on täytetty. 

Upeasti hän kirjassa tuo esiin ajatuksia - omiaan, muiden - ja etenkin kirjallista taituruuttaan. Kieli, tässä suomennoksena, on herkullista luettavaa. Se on arkista, silti kaunista ja eloisaa, rytmiltään elämänkaltaista, se kulkee, aistii, pysähtelee ja etenee varoittamatta. Suru on kyllä kirjan loputtua läsnä, siksi, ettemme saaneet lisää mestariteoksia eikä kirjailija ehkä ehtinyt käyttää kaikkea potentiaaliaan. Mitä olisi vielä voinut tullakaan!  

Virginia Woolf: Vuodet. (The Years, 1937). Savukeidas 2013 / Rosebud Books 2025. Suomennos Ville-Juhani Sutinen. Ulkoasu Tex Hänninen. 

Liitän postauksen osaksi kirjabloggareiden klassikkohaastetta 22 (logo Niina Tolonen). Lue kuvaukset muiden lukemista klassikkokirjoista haasteen koonnista. 

 #klassikkohaaste

Esseitä ja novelleja

Sirkjärven novellikokoelma on vilahdellut mediassa niin, että nimi jäi mieleen: mistä mahtaa olla kyse?

Kirjoittajansa esikoinen koostuu novelleista, jotka vievät viistolla katseellaan lukijan outoihin tilanteisiin ja kummallisiin paikkoihin. Kauhun elementti on usein läsnä ja iskee yllättäen, eikä se säästä sen enempää aikuisia kuin lapsia tai lemmikkejäkään. Viattomasta Myrna-kahvikuppeja ja vanhoja kodinkoneita myyvästä huutokaupasta saattaa kehkeytyä aivan muuta bisnestä. Tunnollisen kodinhoitajan tausta pelottaa, ja tuleva morsian saa uutta ajateltavaa hääpukuja sovittaessaan. Sirkjärvi ei selitä, mutta hän kuvaa henkilönsä huolellisesti ja takuuvarmasti yllättää. Hänen kielensä on raikasta ja rankkaa, pelottavan osuvaa. Novellit tönivät häiritsevästi lukijan maailmankuvan vakautta.

Kirja palkittiin viime vuonna Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.

Kenelle: Kummaa kaipaaville, kammottavaa kestäville, uuden novellin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura pitää novellikokoelmaa loisteliaana ja kiittää erityisesti Sirkjärven todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Hänellä on myös paljon linkkejä muihin blogiarvioihin.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos 2018. Ulkoasu Marika Maijala.

Olen kärsimätön esseiden lukija. Esseeparalla on kova työ lukijan huomiosta kamppaillessa: sen pitäisi nopeasti vakuuttaa kiinnostavuutensa niin aiheensa kuin kirjoittajansa osalta, osoittaa tekstillinen taitonsa tiiviissä tilassa ja ennen kaikkea esittää huomionarvoisia ajatuksia ja mielellään myös jonkinlainen ratkaisu tai loppukuva pohdittavana olevaan kysymykseen. Siinä on urakkaa verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen - vaikka romaaniin, jossa lukijalla on runsaasti aikaa tutustua kerrottuun maailmaan ja mahdollisuus heittäytyä siihen mukaan.

Pölyn ylistyksessä kiinnostivat esikoiskirjailija ja sisältö, sillä myös se sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon 2018. Hulvaton teos koostuu kahdeksasta esseestä, jotka käsittelevät enimmäkseen populaarikulttuuria ja taidetta (ja ehkä myös niiden rajanvetoa). Kuten kokoelman nimeksi (mainio sellainen, muuten) nostettu otsikko kertoo, ei puhuta mestariteoksista ja hienoudesta kuin käänteisesti tai sivulta, vaan puhutaan huonoista - tosin Akseli Gallen-Kallelan taulukin voi kerätä pölyä komerossa maatessaan, kuten yksi esseistä huomauttaa.

Aiheet eivät herättäneet suurta kiinnostusta tässä lukijassa: Leonard Cohenin musiikki, väkivallan ja seksin yhdistämisen kiehtovuus tai Dubai - jonne en ikinä haluaisi mennä matkalle, jos ei ole ihan pakko, niin karmelta paikalta se kuvausten perusteella kuulostaa, sekä ulkonäöltään että yhteiskunnaltaan. Kirjoittaja toteaa saman, sanoo  kaupunkia - tuota "kaupunkisimulaatiota" - "rahan ja maallisen kunnian voitoksi käytännöllisyydestä ja viihtyisyydestä" mutta silti viihtyy paikallisen uima-altaan partaalla drinkkeineen. Juuri tuo ristiriita tekee esseistä kiinnostavia. Mikä karmeassa kiehtoo? Mikä kitchissä vetoaa? Sitä Hosseini avaa ansiokkaasti tuomalla esiin monenlaisia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseensa reippaalla otteella.

Napakat hyökkäyslauseet sinkoilevat, kuten lifestyle-blogeista puhuttaessa: hän vertaa moisia blogisteja torakoihin. Silti kirjoittaja ei asetu yläpuolelle, vaan myöntää auliisti shoppailevansa itsekin mielellään. Hän tekee itsestään inhimillisen, ja sitä kautta lukijasta, ja saa kerrottua paljon, suorastaan liikaakin jaaritellen ajoittain, myös rennolla huumorilla. Enkä voi olla ajattelematta, että kova kriittisyys on aina ollut yksi ihailun keino.

Esseessä Mitä sivullisuus tarkoittaa? on ajatuksia, joita luin toisin kuin muiden esseiden. Kuluneista kulunein aihe, Camus´n Sivullisesta alkaen, mutta Hosseini tarjoaa tässä vakavampia oivalluksia. Ehkä essee tuntuu erilaiselta ja läheisemmältä siksi, että sen aihe on yleismaailmallisempi? Sivullisuuden kokemus on jokaiselle tuttu, ja ajattelen Hosseinin tavoin sen olevan "ihmisyyteen perimmäisesti kuuluva tunne." Pidin hänen pohdinnastaan rakenteellisesta sivullisuudesta ja nyökyttelen. Myös vastakohta on tasapainon vuoksi mietitty:

"Sivullisuuden tunteen vastakohta on nimittäin kotiin tulemisen tunne, voimakas tunne olemassaolosta ja maailmaan kiinnittymisestä." 

Kiinnostava sukellus esseen maailmaan ja mainio näyttö kirjoittajansa taidoista.

Kenelle: Kirjallisesti suuntautuneille (sillä paljon viittaillaan kirjallisuuteen), pohdiskeluja harrastaville ja niitä lyhyessä mitassa kestäville, nykyesseeseen tutustuville.

Muualla: Tekstiluola analysoi teosta tarkemmin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas 2018. Kansi Ville Hytönen.

Kuka nauttii eniten

Kun lukee Tommi Melenderin romaaneja, etsimättä löytyy sana niitä kuvaamaan: tyylikäs. Tyylikästä tekstiä, jonka eteen on nähty vaivaa. Älyllisesti haastavia, myös tiedollisesti, sillä hän viljelee mielellään runsaasti filosofian ja kirjallisuuden teoriaa, kirjallisuusviitteitä ja lainauksia.

Kaikkia näitä löytyy runsain määrin Kuka nauttii eniten -esseekokoelmasta, jossa pohditaan peruskysymyksiä. Mitä tulisi elämässä tavoitella? Millainen on hyvä ihminen? Miten löytää totuus ja kauneus? Melender toteaa, ettei kuluttaminen ja taloudellisen hyvän tavoittelu riitä ja ehdottaa sen sijaan lohdun etsimistä. Suuri lohdun antaja hänelle on kirjallisuus – tai vaikka jääkiekko. Molemmista puhutaan, jääkiekosta yhden esseen verran, kirjallisuudesta paljon enemmän, tarkemmin sanoen kirjoittajan suhteesta lukemaansa ja kirjailijoihin.

Tavislukijalle kirja on vaikeanpuoleinen, jos ei tämän lukijan tapaan erota postbalzacilaisuutta jälkistrukturalismista tai Gustave Flaubertia Michel Houellebecqistä. Muutamassa esseessä heittäydytään syvälle, muttei niitä tavislukijalle ole suunnattukaan. Siitä huolimatta kiinnostavia ajatuksia saattaa silmään tarttua, vaikkei olisi kirjallisuutta ja filosofiaa opiskellutkaan. Muistan Melenderin muuallakin kirjoittaneen paljon Flaubertista, hänelle tärkeä oppi-isä, joka ”tiesi kirjallisuudesta kaiken”. Muutenkin hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat selvästi hänelle erittäin tärkeitä. Ote ei ole kepeä.

Eniten pidin – ei liene yllätys – esseestä Tosikkomaisia teesejä kirjallisuudesta. Melender puhuu kirjailijan ja lukijan suhteesta: hän muun muassa toteaa sen voivan parhaimmillaan olla syvempi kuin todelliset ihmiskontaktit. Mutta tämä edellyttää ehdottomasti fyysistä kohtaamattomuutta, koska molemmat ovat olemassa vain toistensa mielikuvituksessa. Hän näkee kirjailijan aatteen toteuttajana, jonka ei pidä missään nimessä yrittää miellyttää lukijoita, vaan pysyä uskollisena ainoastaan kirjallisuuden traditiolle. Kiinnostava ajatuskulku kehkeytyi myös aiheesta, voiko olla kirjailija vaikkei julkaisisi mitään. Onhan suurin osa tuotannosta joka tapauksessa vain kirjailijan pään sisällä.

Jos oikein tulkitsin, hän jotenkuten sulattaa danbrownien olemassaolon, vaikkei pidäkään raha- tai julkkisarvoilla kirjoittamista oikeana kirjoittamisena, mutta katsoo asiakseen kuitenkin mainita, että jotkut (ymmärsin ettei hän laske itseään näihin) pitävät Finlandia-voittajien lukemista moukkamaisena. Tuli tunne, että esseet on kirjoitettu hyvin eri aikoina, ehkä jotkut kovinkin nuorena. Melenderin ajatuksia löytyy muuten enemmän hänen blogistaan http://antiaikalainen.blogspot.com/

Välillä kynnettiin niin syvällä teorioissa, että käytännön ihmisenä täti alkoi pitkästyä, vaikka olisikin samaa mieltä kaupallisuuden turmiosta tai julkisuuden yliarvostuksen vaikutuksesta ihmismieleen. Tai vaikka EU:n mahdottomuudesta. Vaikka Melender puhuu paljon humanismista ja hyvyydestä, vaikutelmaksi jäi, ettei hän taida olla suuri ihmisystävä. Hengen kuolema ja tradition haipuminen ovat kuitenkin hänestä suurin uhkamme, ei kilpailukyvyn menetys.

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Savukeidas 2010.