Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Yllätyin: eihän kirja ole lainkaan niin huono kuin muutama lehtikritiikki on antanut ymmärtää! Löysin paljon samastuttavaa ja tuttua pohdintaa, kirjailijan kanssa saman ikäluokan ihmisenä. Kuten tämän:

"Kaipaan omaa rauhaani, mutta jäädessäni yksin voin huonosti."

Kirja on siis muistelmaa, omasta elämästä kirjoitettua. Joku kriitikko puhui oman navan kaivelusta, mutta eikös se ole keskeinen muistelman idea? En muista, että Tove Dittlevsenin muistelmia tai Saara Turusen tuotantoa olisi kuvattu julkisesti samalla tavalla, vaikka niiden sisältö on nimenomaan sitä: miltä minusta tuntuu, mitä minä ajattelen, miten koen asiat ja ihmiset ympärilläni, miten minun pitää toimia ollakseni minä. Kuulen jo närkästyneet vastalauseet ja arvion lyttäämiset. Tajuan kyllä, ettei kyse ole siitä mitä, vaan siitä miten. 

Hanna Brotherus ei ole edellämainittujen tekijöiden tavalla kirjoittamisen ammattilainen, kuten eivät monet muutkaan muistelmiaan "kirjoittaneet". Lainausmerkit siksi, että pätevällä kustannustoimittajalla arvaan olleen niissä ison tai pienen roolin, tässä myös. Ajatuksia ja kokemuksia se ei silti huononna. Vaikka ymmärrän eron niin kirjallisen ilmaisun laatuun kuin siihen, puhutaanko pienestä ympyrästä vai jostain, jonka voi siirtää laajemmaksi kokemukseksi. 

Monessa kohtaa makustelin omia kokemuksiani, peilasin omaan napaani, ja se oli hyvä kokemus. En ole mikään oman psykologiani pohtija yleensä, painan vain menemään. Sain muistutuksen siitä, että joskus olisi hyvä pohtia oman tekemisensä syitä ja seurauksia. Samoin kuin vertailukohtaa siitä, miten joku muu voi ajatella tässä iässä, kun pesänperustamisasiat ovat jo historiaa ja vanhuus tulevaisuutta. Se kuuluisa perälauta häämöttää aivan eri tavalla tietyssä vaiheessa. 

Kuolemaa miettii paljon myös kirjoittaja. Onko tämä vaihe, kuten olen uskonut - ja uskon edelleen. Sukulaisten vanheneminen ja poismeno tuovat sen konkreettisesti eteen, samoin kehon ilmoittamat rapistumiset, joita kirjoittaja tarkkailee jopa meitä muita tarkemmin, onhan keho hänelle tanssijana työväline. Sen huippukunnon menettäminen on kova juttu, myös ammatti on vaihdettava.

Ja keho on tuottanut kirjailijalle neljä lasta. Fyysistä kokemusta ei voi ylittää, mutta myös muuten hän on lapsiinsa sitoutunut, liikaa, hän arvelee. Tanssi on urheilua, jossa kurinalaisuus on olennaista, ja nyt, kun sekä lastenhoidon että ammatin osalta sitä ei enää vaadita samoin kuin aikaisemmin, on vaikea löytää yhtä tiukkaa raamia, jota noudattaa. Eikä se tunnu hyvälle. Miksi hän tarvitsee sitä raamia? 

"Hahmotan itseäni liikaa muiden ihmisten odotusten kautta. Se on oman elämäni alisuorittamista. Nyt konkreettinen polku tuntuu kävelyttävän mieltäni vyöhykkeille, joilla olen epävarma."

Onko kyseessä opittu tapa, perityt geenit vai kasvatus ja mallit, siinä kysymys, johon vastauksen löytäminen tuottaisi keksijälle miljoonia. Kyse ei ole kehnoista kotioloista, ainakaan ulkoisesti. Olen kateellinen isän antamasta jalkahieronnasta, halauksista ja leikkimökin rakentamisesta, äidin paneutumisesta juhlan rakentamisesta arkeen ja käytännön opetuksista, kulttuurikodista, jossa tyttäristä maalasi muotokuvat itse Martta Wendelin. Ja sisaruksista ja serkuista, joiden kanssa lapsuutta elettiin. On kesämökkiä, perhejuhlia ja lasten huomiointia. Mutta jälkimmäistä ei ehkä sittenkään tarpeeksi, vai mikä saa aikaan aikuisen naisen tyhjyyden ja tyytymättömyyden tunteen? Hienohelmaisuus, yliherkkyys vai aito kokemus, meidän sodanjälkeisten sukupolvien kasvatuksen tuloksena? Se opetti, että on pärjättävä omin päin, muita vaivaamatta, oltava tarpeellinen ja tehokas. 

Luulen monen keski-ikäisen naisen, ehkä miehenkin, kamppailevan saman kysymyksen parissa. Jos en ole hyödyksi muille, olenko mitään vai olenko turha, joudanko kuolla? Mikä on vain minua, ydintäni, ja miten sen löytäisin ja sitä toteuttaisi, tuntematta huonoa omaatuntoa tai riittämättömyyttä? Hurjemmin: voisiko jopa tuntea iloa ja tyytyväisyyttä?

Kirjoittajan ydin on tanssissa ja kehossa, joihin hän on tottunut luottamaan. Aivot ovat tanssijalla pohkeissa, hän kuulee. (Minulle ne ovat sormissa, jotka käyttävät näppäimistöä, koska teen työkseni viestintää, ja se on intohimotyötä). Sydän seuraa läheisiä ihmisiä, eikä kirjoittaja edes yritä teeskennellä pärjäävänsä ilman heitä, mikä on mielestäni erittäin tervettä. Silti on kiihko ja tarve:

"Haluan löytää oman ydinlauseeni, mantrani ja numerosarjani, joka antaa syyn nousta näihin elämäni päiviin. Kaikki tuntuu samaan aikaan epävarmalta ja juuri siksi mahdolliselta."

Kirjassa on tosiaan hieman vatvontaa ja turhia lauseita, mutta sekin kuvaa mielen toimintaa. Emme ajattele bullet-kohtina tai loogisena jatkumona, vaan sinne tänne kurotellen, välillä typeriä ja itsestäänselvyyksiä miettien. Sitä ja erästä elämänvaihetta teos kuvaa hyvin. Ja herättää tunteita, kuten kritiikitkin osoittivat, hyvä merkki! Ehkä kirjailija siirtää tanssin tekemisen isomminkin kirjoittamiseen, mietin. Saattaisi olla todella kova juttu, kun selkeästi suuri ilmaisun ja esilläolon tarve, taito ja tekemisen siirtyisi koko voimallaan toiseen taidemuotoon. 

Hanna Brotheruksen aiempi teos: Aiempi kotini

Kenelle: Keski-ikäisille naisille, identiteettiään etsiville, toisten elämään kurkisteleville, vertaistukea hakeville. 

Muualla: Kirjakimara viihtyi pohdintojen äärellä ja löysi niistä tunnistettavaa, lohtuakin.

Hanna Brotherus: Henkeni edestä. WSOY 2022. Valokuvat Nico Backström, päällys Martti Ruokonen.

Dekkarikimara

Työ- ja joulukiireissä on tullut luettua hajanaisesti sitä sun tätä. Lähinnä dekkareita, joita käytän pikarentoutukseen ja ajanviettoon. Niistä vain ei tule juuri blogattua, koska hujahtavat nopsaan ja valitettavasti usein myös pois mielestä yhtä vauhdikkaasti. Kirjaan nyt muistiin muutaman pinostani, jota olen mässäillyt ja tuhlaillutkin; osa joutui kirjastoon avaamattomana ja joitakin jätin suosiolla kesken, kun ei vain napannut.

Johanna Savolaisen toisinkoisen tarina liikkuu Kotkassa ja lähialueilla, hieman Helsingissäkin. Ja koripallopiireissä, naisurheilun parissa, kuten esikoinenkin Se, joka pääsi pakoon. Uudessa kirjassa on myös esikoisesta tuttuja henkilöitä, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä tarinana.

Sillä nyt selvitetään seitsemän vuotta sitten kadonneen Marian arvoitusta. Nuori abiturientti katosi siinä myrskyisässä elämänvaiheessa, jossa tapahtuu suuria muutoksia: opiskelun alkaminen, muutto kotoa, aikuisuuden alku, ehkä parisuhteenkin - joka tapauksessa siihenastinen ystäväpiiri muokkautuu ja muuttuu. Niin käy kirjassakin. Tiivis, samassa koripallojoukkueessa pelannut tyttöjoukko hajoaa. Monesta syystä, käy ilmi. Kun koulunaikainen kaveriporukka kirjan nykyhetken aikatasossa kokoontuu, tapahtuu jotain, mikä saa heidät muistelemaan tuota aikaa tarkemmin kuin kukaan haluaisi. 

Kirjailijan teksti juoksee vauhdikkaan vetävästi. Pidän hänen yksityiskohtia myöten tarkasta tyylistään ja yllättävistä juonenkäänteistä, jotka aiheuttavat arvailuja moneen suuntaan. Ihmiset ovat aitoja ja inhimillisiä taustoineen, joita avataan harkitusti. Ystävyyden kuvaus on vahvaa ja rakkaus joukkueurheiluun käsinkosketeltavaa. Melkein alkoi harmittaa, etten ole epäurheilijana vastaavaa tiivistä yhteyttä saanut kokea, uskon sen olevan hieno ja kasvattava elämänvaihe. 

Pelkästään nuorista ei puhuta, kivaa kontrastia tuovat jo iäkkäämmät poliisi Veikko ja kahvilanpitäjä Anna, joista jälkimmäinen askarruttaa Veikkoa. Kirjailija oli saanut edellisestä kirjasta palautetta, että tapahtumat alkoivat liian hitaasti, joten tässä tilanne on korjattu. Heti rysähtää! Ja lukija pääsee vauhtiin mukaan arvoitusta ratkomaan. 

Muualla: Sirjan tarinat odottaa jo kirjailijalta lisää.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa. Kansi Samppa Ranta. Kustannus-Mäkelä 2022.

JP Koskisen Murhan vuosi -sarja on edennyt elokuuhun. Jokunen kuukausi on minulta jäänyt väliin, muttei se haitannut lukemista lainkaan. Tämäkään sarja ei ole pääkaupunkikeskeinen, sillä nyt ollaan Hämeenlinnassa, jossa Juho Tulikoski avustaa enoaan Arosuota rikosten ratkaisemisessa yksityisetsivän vaativalla pestillä. 

Selvitellessään erään paikallisen epäilyttävää kuolemantapausta he törmäävät outoon veljeskuntaan - kyllä, Hämeenlinnassa. Millaisia salaisia rituaaleja kultilla mahtaa olla? Juho ottaa asiasta selvää ja homma alkaa ratketa tapauksen osalta, mutta ei vielä Juhon oman suvun taustojen osalta, joita hän pyrkii tutkimaan kaiken ohessa. Onko enolla jotain salattavaa? Lukijaa auttaa paljon kirjan alkuun präntätty sukupuu.

Herkullinen lisä löytyy historiasta: teoksen toinen aikataso on 1700-luvulla. Myös siellä ratkoo rikoksia nuoremman ja vanhemman miehen parivaljakko, jossa on paljon tuttua. Ja googlemapitin ahkerasti tarinassa mainittuja paikkoja, myös Hämeen linnaa, jossa onnekseni olen  vieraillut ja siten pystyin kuvittelemaan tunnelmia. 

Erittäin sujuvaa ja helposti luettavaa letkeää ja arkista dekkaritavaraa, jossa ei turhaan mennä julmuuksiin eikä mystisyyksiin, vaan toimitaan käytännöllisesti ja huonoja vitsejä heitellen (Juho) ja niille tuhahdellen (Arosuo), klassisen dekkariperinteen tapaan. Uteliaisuus pysyy yllä, suvun salaisuus pitää vielä saada tietää, kun sarja etenee. 

Muualla: Yllättäen JP Koskisen KultTV kertoo kirjasta YouTubessa.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen. Murhan vuosi -sarja. CrimeTime 2022. Kannen ulkoasu Marjaana Virta.

Kuva: YLE

Dekkarifestivaalissa 2022 syyskuussa tapasin monta alan huipputekijää, kuten Matti Laineen, jota fanitan hienon Paratiisi-tv-rikosdraamasarjan käsikirjoituksen ansiosta. Sen vuoksi ja monen suosituksesta päätin tutustua myös hänen Elias Vitikka -nimisestä kaverista kertovaan dekkarisarjaansa. 

Ja taas ollaan urheilun parissa, tällä kertaa jääkiekon ja miesten maailmassa. Vitikka oli lupaava veskari ennen uransa nopeaa päättymistä. Nyt hän raapii kokoon elantoaan miten milloinkin, kuten taksikuskina, josta urakehitys suuntaa hämärämpiin hommiin. Koska luin vasta sarjan alkua, en tiedä toistaiseksi paljon Vitikan jatkosta, mutta saattaa olla, että siihen vielä tutustun lisää - huomasin, että Laineen kirjoja on kiitettävän paljon lähikirjastossa. Sarjaa kustantaa Bazar Kustannus.

Muualla: Mikä ihme Elias Vitikassa vetoaa, pohtii Kirsin Book Club sarjan kuudennesta ja toistaiseksi viimeisimmästä osasta kertoessaan. 

Ei kai dekkareista voi kertoa mainitsematta yhtään ruotsalaista? Haluan mainita, nimittäin Camilla Greben, jonka tuorein suomennos Ajasta ikuisuuteen nappasi tiukasti lukijan haaviinsa. Ympäristökin on kiinnostava, kustannusmaailma. Psykologista pyöritystä enemmän kuin veriroiskeita, tästä tyylistä pidän - ja Grebe on huiman taitava. 

Muualla: Jokke kertoo kirjasta enemmän ja listaa sarjan teokset.

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen. Gummerus 2022. 

Ruotsalaisista rikoksista tuli mieleen tv-sarja Äntligen (Netflix), jossa seitsemänkymppiset ystävykset yrittävät salailla kaverinsa kuolemaa, jotta tämä ehtisi saada luvassa olleen taloustieteen Nobelin. 

Homma menee tietysti puihin, mutta hauskasti, huippunäyttelijät, kuten Lena Endre ja Johan Ulveson, ovat elementissään. Erityisesti minua huvittivat henkilöiden puhelimien yhteystiedot, joita vilautettiin.  Kirja-alan ihmisellä oli numerolistassaan ilmeisesti kaikki ruotsalaiset nykykirjailijat! (Ja lääkärillä kai vastaavasti lääkärit ja niin edelleen.)

Hienoa sekin, että ruotsalaiset osaavat repiä Nobelistakin huumoria. Ja tietysti se, että pääroolit ovat vanhalla väellä - etenkin naisnäyttelijöille sanotaan iän myötä roolien saamisen vaikeutuvan. Mukava, harmiton mutta laadukas sarja. 

Emily St. John Mandel: Asema 11

Koronapandemia päästi ihmiskunnan helpolla, kun vertaa historian pahimpiin kulkutauteihin. Tai mahdollisiin tuleviin, joista jokin saattaa romahduttaa koko kovalla työllä rakennetun sivilisaatiomme. Kuten kirjassa Asema 11 käy. Synkkä asetelma aloittaa kirjan, joka koukuttaa, muttei mässäile kauheuksilla, joita aihe saattaisi lietsoa. Kumma kyllä, tarina on jopa lohdullinen. 

"Tuli influenssa, joka räjähti maapallolla kuin neutronipommi, tuli romahduksen aiheuttama sokki ja ensimmäiset kammottavat vuodet, jolloin kaikki vain vaelsivat paikasta toiseen, kunnes he tajusivat, ettei elämä jatkunut missään entisellään, ja lopulta ihmiset asettuivat kuka mihinkin, kerääntyivät turvaa hakien tiiviisti yhteen moottoriteiden levähdyspaikoille, entisiin ravintoloihin ja vanhoihin motelleihin."

New Yorkissa asuva kirjailija sijoittaa tapahtumat Pohjois-Amerikkaan. Alkukohtaus vie lukijan mieleiseen ympäristöön, teatteriin. Toronton Elgin-teatteri on oikeasti toimiva teatteri, jossa kuuluisan näyttelijän Arthur Leanderin sydän pysähtyy. Tapahtumaa todistaa täysi katsomo ja teatterin henkilökunta, muun muassa pieni Kirsten, joka oli valittu lapsinäyttelijäksi Kuningas Leariin, nimihenkilön esittäjänä Arthur.

Tapaamme Kirstenin kahdenkymmenen vuoden kuluttua romahduksesta. Hän kuuluu Kiertävään sinfoniaorkesteriin, joka kulkee hevoskaravaanilla paikasta toiseen ja esittää Shakespearen tuotantoa.

"En oikeastaan muista, miltä tietokoneen ruutu näytti valaistuna, Kirsten tunnusti. Vaunu tärähti pahasti pari kertaa; Kirstenistä tuntui aina, että luut kalisivat juuri tämän vaunun kyydissä. - Miten olet voinut unohtaa jotain sellaista? Ruutu oli kaunis. - Olin silloin kahdeksan. Alexandra nyökkäsi tyytymättömänä ja ajatteli varmaan, että jos hän itse olisi nähnyt kahdeksanvuotiaana valaistun tietokoneen näytön, hän ei unohtaisi sitä koskaan."

Arthur oli naimisissa useasti, Miranda oli ensimmäinen. Hän teki uraa yritysmaailmassa ja oli työmatkalla Malesiassa romahduksen tullessa. Mirandan harrastus oli piirtäminen, ja hänen sarjakuvansa nimeltä Asema 11 on tarinan tärkeä, ihmisiä yhdistävä juonne.  

Toinen vaimo Elizabeth synnytti Arthurille pojan, Tylerin. H-hetkellä he olivat samalla lentokentällä kuin Arthurin paras ystävä Clark. Lentokentälle jumittui ryhmä ihmisiä, jotka, niin, eivät vain päässeet enää mihinkään. Koneet eivät nousseet eivätkä laskeneet, autot tukkivat tiet, uutiskanavilta tulvi hälyttäviä tietoja. 

"Ei voi olla totta, matkustajat sanoivat toisilleen tai hokivat itselleen nachoannostensa äärellä ja kiukkuisissa rykelmissä välipala-automaattien ympärillä. He kirosivat raivoissaan lentoyhtiön johdon, turvallisuusviraston, lentoyhtiöt ja hyödyttömät puhelimensa, koska raivo oli viimeinen keino torjua uutiskanavien tiedot. Raivon alla lymysi kirjaimellisesti jotain sanoin kuvaamatonta, sillä kukaan ei pystynyt vielä sisäistämään uutisten välittämää viestiä. Epidemian laajuuden saattoi kyllä sisäistää, mutta sen merkitystä ei."

Pian uutiskanavat vaimenevat. Sähköt sammuvat, matkustus on mahdotonta, mikään itsestäänselvänä pitämämme palvelu ei enää toimi. Liian paljon ihmisiä on kuollut. Jäljelle jäävien on aloitettava uusi elämä ja uusi ajanlasku. Myös lentoasemalle jääneiden. 

"Vuoden viisitoista syksyllä tapahtui merkittävä asia. Kauppias toi lentoasemalle sanomalehden. Hän oli poikennut siellä vuodesta kuusi lähtien, ja hän myi aina sukkia, keittoastioita ja ompelutarvikkeita."

Poikkeustilanteissa nousee paitsi terve järki, myös hulluus, jota edustaa Profeetta joukkoineen. Hän uskoo väkineen olevan valittu, ja siten oikeutettu puolustamaan elintilaansa miten raa'asti tahansa. 

Lohdullisuuden kirjaan tuo sen usko ihmiseen, taitoihimme sopeutua käyttäen kaikkia keinoja aseista taiteeseen, ihmisyyden koko kirjoa. Lukijan nappaa mukaansa soljuva kerronta, ihmiset ja uskottavuus,  yksityiskohtia myöten. Tosin paljon jää sanomatta - mietin esimerkiksi eläinten roolia, jota sivutaan vain vähän; riistana ja lintuina - mutta yhteen tarinaan ei kaikkea mahdu. Täräyttävä ja vetävä teos. 

Kenelle: Tulevaisuutta miettiville, kunnollisesta tarinankerronnasta nauttiville, ihmisyyteen uskoville. 

Muualla: Kirjahilla lensi tarinan läpi ja kertoo minulle uuden tiedon: Asema 11 on myös tv-sarja! 

Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station 11). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Aleksi Milonoff. Päällys Anna Makkonen.

Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on?

Monika Helferin esikoisromaani Roskaväkeä ja sen jatko Missä isä on? kertovat Helferin perheen tarinaa itävaltalaisessa vuoristokylässä. Helferin äiti Grete oli yksi kauneudestaan kuulun Marian ja komean Josefin lapsista, jotka joutuivat pienestä pitäen taistelemaan elintilasta, joskus hengestäänkin surkean köyhissä oloissa.

Heillä oli mökki ja navetta kaukana muusta naapurustosta, joka suhtautui perheeseen epäluuloisesti monesta syystä ja nimitti tätä roskaväeksi. Yksi syistä oli se, ettei kukaan tiennyt, millaisia "liiketoimia" Josef puuhaili ja mistä hän välillä sai tuotua kotiin rahaa. Perhe jätettiin lähes heitteille, heitä vieroksuttiin ja halveksunta näytettiin jopa lapsille avoimesti: pienen kylän huonoimmat puolet.

Kirjailija keräsi tietoa etenkin vanhalta tädiltään teostaan varten, isoäiti ja isoisä olivat kuolleet nuorina, Gretekin jo paljon ennen kirjojen tekoa. 

"Ja samaan tapaan kuin en osaa tulkita monia sananparsia, en myöskään ymmärrä kaikkia omien ihmisteni tarinoita. Koska ne kertovat järjettömyyksistä."

Kun Josef joutui lähtemään sotaan - kutsu palvelukseen tuli 1914 syyskuussa - hän velvoitti liikekumppaninsa, kylän pormestarin "pitämään silmällä" Mariaa. Maria laittoi lapset vahtimaan, että valvonta ei ulottunut pidemmälle kuin säädyllisyys salli. Perheen vanhimmat pojat olivat vasta kymmenen kieppeillä joutuessaan velvollisuuksien ikeeseen tilan ja perheen työmiehinä. Silti Maria onnistui tutustumaan saksalaiseen Georgiin. Rakkaus Josefiin ei hiipunut; hän oli tyytyväinen mieheensä, mutta otti hetkensä sieltä mistä sai. Ehkä se toi hänelle jonkinlaista toivoa siitä, että muutakin elämää voisi olla, jos hän niin haluaisi? Todellisuus oli sinnittelyä, siannahkaa saattoi nuolaista ja kuvitella lihan makua, kun muuta ei ollut. 

"Ja sitten tuli taas talvi. Eikä heillä ollut yhtään mitään enää. Ei edes pientä suikaletta siannahkaa roikkumassa keittiön katosta. Viimeiset perunat eivät olleet enää syötäviä."

Toiseksi vanhin poika Lorenz otti ohjat käsiinsä. Hän hoiti kuusihenkiselle perheelleen talven ruuat tavalla, joka jääköön lukijan luettavaksi. Maria oli tullut raskaaksi (Josef kävi lomilla, kumma kyllä) ja perheessä oli viisi lasta, kun sota päättyi. Tosin Josef ei koskaan tunnustanut Greteä lapsekseen, vaan kohteli tätä kuin ilmaa. Ei sanoja, tekoja tai minkäänlaista huomiota, koko elämänsä aikana. Sodan jälkeen Maria synnytti vielä yhden tytön, seitsemännen lapsensa.

Toisessa osassa Helfer keskittyy seuraavaan sukupolveen, oman isänsä tarinaan. Sattumalta isänkin nimi on Josef, mutta tämä mies rakastaa kirjoja. Josef joutui myös aikanaan sotaan ja menetti toisen jalkansa, mutta suurin muutos perheen elämässä oli, kun hän sai isännän viran hotelliksi muutetussa toipilaskodissa. Sen arvokkaasta kirjastosta tuli miehelle kohtalonkysymys ja kirjojen pelastamisesta elämäntehtävä. Luonnollisesti hän rohkaisi lapsiaan, etenkin Monikaa, kirjojen pariin. Kun Monika pitkän ajan kuluttua keskustelee tuolloin jo edesmenneestä isästään äitipuolensa kanssa, tyttö parahtaa:

"- Kukaan ei koskaan lainannut yhtä ainoaa kirjaa, ei yhtäkään. Isää lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kiinnostunut kirjoista! Ilman häntä ne olisivat lahonneet. Ne olisi heitetty pois tai myyty pilkkahintaan jollain kirpputorilla. Hän rakensi hyllyt, hän teki ne itse ja pyyhki pölyt säännöllisesti. Tiedän, koska autoin häntä usein. Minä tiedän sen! - Rauhoituhan nyt taas, äitipuoleni sanoi ja sytytti uuden tupakan."

Myös Monikan äiti kuoli nuorena. Ja isä katosi. Tosin hän löytyi, meni uusiin naimisiinkin ja perhe kasvoi entisestään, myös aikuisen Monikan oma myöhemmin. Surullisen juonteen tuo tieto hänen tyttärensä tapaturmaisesta kuolemasta, joka tuntuu nivoutuvan monen nuorena kuolleen suvun jäsenen tarinaan. Kirjoihin liittyy myös Josefin elämän loppu. 

"Kirja oli hänelle pyhä."

Hienosti koottu ja kiteytetty tiivis sukutarina, joka ei etene kronologisesti mutta tuntuu silti yhtenäiseltä: Monikan ajatusten kulkua on yllättävän vaivatonta seurata aina vuoden 1914 tapahtumista nykypäivään, vaikka asioissa ja ajoissa hypitään, kuten muistoissa tehdään. Muistot ovat kipeitä, tapahtumat ja ihmiset käsittämättömiä. Suurta väkivaltaa tai kammokauheuksia ei silti esiinny, vaan arkista, tosin raskasta, elämää. Eikä kirjoissa puututa maailmantilanteisiin, vaan ne keskittyvät yhteen perheeseen, kuvaavat aikaa sen kautta. Henkilöistä piirtyy elävä kuva suorastaan pikkutarkalla kerronnalla, vaikka kirjat ovat vain parisataasivuisia. Ne ovat yltäneet Itävallassa ja Saksassa kirjallisuuspalkintoehdokkaiksi ja olleet lukijoiden suosiossa päätellen myyntimääristä ja muun muassa yleisöpalkinnosta, jonka Roskaväkeä sai Baijerin kirjallisuuspalkintojen jaossa.  

Kenelle: Kipeää kestäville, tosi- ja perhetarinoiden ystäville, muistelemisesta pitäville, saksankielisen kielialueen kirjallisuuden lukijoille. 

Muualla: Tuulevin lukublogi sanoo Helferin kirjoittavan koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Roskaväkeä-kirjaa Tuulevi kuvaa suureksi ja laveaksi tarinaksi, sellaiseksi, joka jää mieleen.

Monika Helfer: 

Roskaväkeä. (Die Bagage 2020). Kustantamo Huippu 2021. 

Missä isä on? (Vati 2021). Kustantamo Huippu 2022. 

Kirjat on suomentanut Anne Kilpi. Kannet on suunnitellut Taina Värri.

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 12. Maria Turtschaninoff: Suomaa.

Jouluna saa nauttia perinteistä, eikä historian tuntemus ole koskaan kenellekään pahaa tehnyt. Siksi kirjabloggaajien joulukalenterin luukusta 12 putkahtaa perisuomalaisuutta ja historiaa kuvaava komea episodiromaani Suomaa. Se kuvaa maamme tarinan kiehtovin kertomuksin eri vuosisadoilta 1600-luvulta 2000-luvulle. Kertomuksia yhdistää yksi paikka ja maisema, metsän ja suon ympäröimä tila, Nevabacka. 

"Matts Nevabacka oli sisukas mies, joka ei työtä pelännyt. Hän kaatoi korkeita kuusia ja rakensi mäelle tuvan. Siinä oli yksi ainoa huone ja jykevä tulisija, joka piti huoneen lämpimänä kylmimpinäkin talvipäivinä. Tuvan viereen hän kaskesi pellon."

Näin alkaa Nevabackan tarina: Matts oli päättänyt olla oman itsensä herra, sotimatta enää muiden kuin omasta puolestaan, uurasti vastaperustetun Kokkolan kaupungin lähistöllä umpimetsässä, joita vielä 1600-luvulla paljon oli. Metsä ja viereinen puuton neva asutti "muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa." Luonnon väen puoleen käännyttiin äärimmäisessä hädässä, mutta Matts muualta tulleena ei tuntenut tapoja. Ja siitä hän sai maksaa. 

Vanhaemäntä Estrid perheineen asutti paikkaa myöhemmin. Estrid kyllä tiesi tavat aikansa maailmassa ja kovan kautta sen, ketkä olivat ystäviä ja ketkä vihollisia. Hänestä sikisi suku, johon yhdistyvät 1700-luvulla nevan liepeille maailmaa paennut kappalainen, naisten päät pyörälle saanut renki Johannes, pieni Ingrid, joka leikkii kaiken taitavan metsäsiskon kanssa jopa nälkänsä unohtaen, ja emäntä Kristiina, jolla oli erikoinen Myrsky-piika. Eikä noitakäräjistäkään ollut aikaa vasta kuin sata vuotta. Vuosisadan loppua kohti Nevabackan tila vaurastui, karja kasvoi, mutta loppumaton uurastus jatkui. 

1800-luvulla Sofia alkaa haaveilla muusta maailmasta, kun paikalle tulee tutkija, kasvienkeräilijä Per kaukaa Turusta. Nyt alkaa kuulua sivistyksen kaikuja, koulutusta, kulttuuria. Myöhemmän ajan Alina aloittaa kirjeenvaihdon kaupunkilaisen Charlottan kanssa ja haaveilee matkasta nevan laidalta Helsinkiin, vaikka rakastaa kotipaikkaansa, kuten hän kirjoittaa: 

"Maassamme on paljon kaunista ja ihanaa, mikä sen asukkailta jää luultavasti huomaamatta. Olemme tottuneet elämään milloin kenenkin ikeen alla emmekä nosta katsetta kyllin korkealle, jotta näkisimme ympäröivän kauneuden."

Hänen isänsä sanoo Alinalle usein pelänneensä tämän puolesta: "... niin kuin et olisi ollut varma, kuuluitko meihin, kuin olisit yhtä hyvin voinut olla vaihdokas, villi metsän olento, jonka olimme saaneet lainaksi." Taudit ja nälkävuodet hautasivat monta unelmaa. 

Käenpojaksi haukuttu Ottilia elää vaarinsa kanssa tilalla 1900-luvulla, kouluttautuu isona metsänhoitajaksi ja käy turkiksissaan Nevabackassa vierailulla. Osa suvusta oli lähtenyt Amerikkaan, eräs seikkaillut jopa Afrikassa, jokunen palannutkin. Ant puolestaan ei koskaan käynyt pitäjänsä ulkopuolella, omasta tahdostaan. Hän piirsi karttoja. 

2000-luvulla "Nevabacka näyttää samalta kuin aina." Kun jälkeläiset muuttivat muualle, kuten kaupungistumisen myötä väistämättä käy, tila ja rakennukset jäivät tyhjilleen. Nyt on Stinan aika tehdä päätös. Hän on ensimmäinen tilanomistaja, joka ei asu perimällään paikalla.

"Stina tiesi Björnin olevan sitä mieltä, että tila pitäisi myydä. Rahoilla voisi matkustella, ostaa uuden auton. He voisivat ehkä antaa Annalle talon käsirahan, jos Anna ja Sam haluaisivat muuttaa omakotitaloon. Se kuulosti järkevältä. Maatila, johon kuului useita vanhoja rakennuksia, nielisi rahaa. He olivat eläkkeellä, eikä ylimääräistä rahaa ollut. Ja Nevabacka oli kaukana."

Nyt alkaa osua lukijan omaan kokemukseen, sukupolven haasteisiin. 

"Ajatus, ettei hän enää koskaan palaisi tänne, ettei enää koskaan poimisi puolukoita tältä harjulta, tekee yllättävän kipeää."

Taitava kirjailija ohjaa määrätietoisesti lukijan läpi vuosisatojen, harkitun vähin sanoin mutta paljonpuhuvin tarinoin. Hän yhdistää erityisen luontosuhteemme ja muinaisuskon sekä todelliset historialliset tapahtumat luomiinsa yksittäisiin henkilöihin ja hahmoihin, joihin katse zoomataan. Mistä lopulta on kyse? Tulkitsen: isoista henkisistä ja fyysisistä muutoksista maailmassa nyt, isommista kuin ihmisen ja suomalaisen olemassaoloaikana ehkä koskaan. 

"Ihminen voi kadota. Ehkä me olemme jo matkalla kohti sukupuuttoa. Monet muut lajit ovat hävinneet maapallolta. Miksi meidän kävisi toisin? Tämä paikka ei kuitenkaan katoa. Se muuttaa muotoaan, mutta se ei lakkaa olemasta."

Saattaa olla, että 1600-luku nousee vielä trendiksi kirjallisuudessa. Keskiajasta on kerrottu paljon, samoin 1800- ja 1900-luvun vaihteesta, viime vuosisadan melskeistä puhumattakaan. 1600-luku muistuttaa jotenkin nykyistä, enkä nyt tarkoita (ainakaan pelkästään) uuden 30-vuotisen sodan uhkaa, vaan sitä, että kaikki on aloitettava tavallaan alusta: ihmisten on mietittävä uudestaan elämisensä ehtoja, raivattava tilansa, rajansa ja tapansa olla, päätettävä suhteensa luontoon ja muihin eläjiin maailmassa tai jopa sen ulkopuolella. 

Jouluihmiseksi en tunnustaudu, nautin kyllä rauhasta, vapaista, ruuista ja lahjojen antamisesta, johon tässä vinkki. Kiehtova, merkityksellinen mutta helppolukuinen Suomaa sopii erinomaisesti lahjaksi kenelle tahansa lukevalle. Vaikka Turtschaninoff on tunnettu fantasiakirjailijana, jonka kohderyhmänä pidetään erityisesti nuoria, tästä kirjasta löytyy tarttumapintaa ja tasoja kaikenikäisille. Teksti on hiotun kaunista - kiitos myös suomentajalle - ja kerronnan tyyli vaihtelee niin, ettei mielenkiinto ehdi herpaantua hetkeksikään.

Hengästyttävän hieno teos, joka näkyy muuten olevan tätä kirjoittaessani Helmet-kirjastojen uusissa varauksissa kakkossijalla, ykkössijalla on luonnollisesti Finlandia-voittaja. 

Suomaa toi mieleeni toisen viehättävän, mielikuvitusta hykerryttävän, suomalaista historiaa ja luontoa yhdistävän episodiromaanin, Tuija Takalan Sormuksen: sehän on kuin Suomaan selkokielinen pikkusisko!

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Piirrokset Sanna Mander. 

(Kannen tai graafisen ulkoasun suunnittelijaa ei jostain syystä ole mainittu). 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2022, josta on kooste Ankin kirjablogissa. Haastetta on järjestänyt myös Niina Tolonen, kalenterilogon tekijä, joka avasi luukun eilen Yöpöydän kirjat -blogissa. Huomenna luukku avautuu Kirsin Book Clubissa. 

Lempeänluontoista luettavaa katastrofikauhuisille

Oletko juhlatuulella? Tai muuten vain väsynyt dystopiaan, murhiin, maailmanlopun ennustuksiin ja kaikkiin kauheuksiin? Etsitkö luettavaa, joka on lempeää, nokkelaa ja hauskaa? Ehkä sellaista, jonka voisi antaa joululahjaksi melkein kenelle vain? Esittelen kaksi kirjaa tähän kategoriaan: molemmat liittyvät suomalaisille rakkaaseen aiheeseen, luontoon, ja suomalaisuuteen ylipäänsä, mikä tänään on oikein sopivaa. 

1. Heli Laaksonen: Luonnos. Heli Laaksosen iloisuus on tarttuvaa lajia, nauttii sen luettuna tai esiintymisinä. Esitelmistä kirjan ideakin syntyi: miksei tehdä samantien kokonainen luontokirja, kun alkua oli jo olemassa (kai jonkinlainen luonnos?). Kertoja on kirjassa "luonnos" eli ihan pihalla, metsässä, niityillä ja rannoilla, taivastelemassa tavallisia ihmeellisyyksiä ja kuvaamassa niitä hersyvän hauskasti pulusta hirvikärpäseen ja lisääntymisestä hyasinttiin. Auringosta kaikki alkaa, ja ajassa ollaan, sillä auringolla on korona.

"Mistä tunnet sä jäkälän? Onko oikea sulle hän?"

"Hämähäkki ei saa niellyksi kiinteää ravintoa, siksi se liuottaa saaliinsa nestemäiseksi ja ryystää sen kuin pirtelön. Ei ehkä auttanut hämähäkkikammoon?"

"Hirvi on Suomen suurin eläin mutta suurin elävä luonnossa on mesisieni (rihmasto jopa hehtaarin kokoinen)." 

Kiinnostavia, monenkokoisia havaintoja ja faktoja, totta mutta ei totista tarinointia kustakin luontoaiheesta noin sivun verran, nasakoilla lauseilla ilmaistuina ja yllättävillä yhteyksillä maustettuina. Kirjailijan taitoja ja oivalluskykyä voi vain ihailla - eikä tiedonhankinta ole ollut pieni työ. Hän on tehnyt itse myös kirjan piirroskuvituksen. Sopii kaikenikäisille luonnonystäville ja jopa luontoa vieroksuville. 

2. Juha Hurme: Tiu tau tilhi. Kirja jatkaa Niemi- ja Suomi-kirjoista tuttua hurmaavaa Hurme-tyyliä, jossa kerrotaan painavaa asiaa huumorilla ja rennolla jutusteluotteella. Nyt aihe on rajatumpi, sillä se kuvaa erään vanhan lastenlaulun syntyä. Mutta Hurme ei rajauksia tunnusta, vaan tulee kuvanneeksi myös suomalaista kulttuuria laulun syntyaikoina, 1900-luvun alussa, osallisia ja aikansa merkkihenkilöitä, jotka vaikuttavat olleen ihmeellisen touhukkaita, aikaansaavia ynnä varsin persoonallisia.

Ajatellaan vaikka "Suomen kansakoulun isää" Uno Cygnaeusta, jonka mielestä ei riittänyt se, että suomalaiset, vähävaraiset, tytötkin, oppisivat koulussa lukemaan - heidän olisi hyvä myös ymmärtää jotain lukemastaan! Ja "laulun luikautus vähän joka välissä oli suotavaa", sanoo Hurme. Kansainvälistynyt tanssitaitoinen pappi, lääkärinopintojakin suorittanut Cygnaeus omisti loppupuolen elämästään kansakoulujen ylitarkastukseen ja todennäköisesti tarkisti myös, että laulettavat laulut olivat oikeanlaisia. 

Tiu tau tilhi -laulun sävelsi Mikael Nyberg ja sanoitti Ilmari Kianto, jonka elämä oli kirjan mukaan melkoista sekoilua ("Rasittava äijä", sanoo Hurme). Biisin opettelusta saivat nauttia kansakoulunsa noin vuosina 1930-1960 käyneet. Joku saattaa muistaa Olavi Pesosen Laulukirjan tai sitä edeltävän Wilho Siukosen musiikin oppikirjan koululaisille. Molemmista löytyi nimikipale, jota Hurme ruotii niin sävelen kuin sanoituksen puolesta. Luonnollisesti kirja käy läpi myös niin tilhen, pihlajanmarjan kuin muut laulun luontoaiheet tarkalla tieteellisellä syynillä dinosaurushistoriasta Kettu-karkkeihin. Vaikka laulu sinänsä ei kiinnostaisi, kirja tarjoaa viihdyttävää ja tietopitoista tekstitykitystä Suomen kulttuurin alkuajoista kiinnostuneille.

Heli Laaksonen: Luonnos. Otava 2022. Kuvitus Heli Laaksonen.

Muualla: Kirsin Book Clubin Kirsi oli mukana Helin kuuden metrin luontopolulla ja sanoo kirjaa erinomaiseksi joka kodin oppaaksi. 

Juha Hurme: Tiu tau tilhi. Teos 2022. Ulkoasu Jenni Saari. 

Muualla: Riippumaton tuumailija hieman väsyi kirjan rönsyihin, mutta sanoo: "...on syytä antaa Hurmeelle jälleen kerran tunnustus siitä, miten laajalti hän penkoo suomalaista sivistys- ja kulttuurihistoriaa ihan vain tämän "c-mollin kvinttiä" kiertävän yksinkertaisen melodian avulla."