Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

Monta juttua olisi kerrottavana, mutta tämä rynnii ohi! Nuori nainen, graafikko, piirteli Roviolla vihaisia lintuja mutta etsi jotain muuta. Ja sai töitä kiinalaisesta pelifirmasta. Kirja alkaa muutosta Pekingiin. Eikö kiinnostakin jo nyt?

Kiinassa kaikki saavat kiinalaisen nimen, naisesta tulee Ai Ma. Maan tapaan nimellä on monia merkityksiä, vaikka se valittiin yksinkertaisesti siksi, että nimi muistuttaa ääntämiseltään naisen oikeaa nimeä (jota ei mainita kirjassa, mutta tulkitsen Emmaksi - kirja perustuu kuulemma omakohtaiseen kokemukseen).

Ai Ma tutustuu uusiin työkavereihin ja pomoonsa Chaniin ja alkaa tehdä tämän käskyjen mukaan pelielementtejä Kiinassa suosittuihin peleihin, jotka muistuttavat länsimaisia esikuviaan mutta on tehty paikalliseen makuun - ja tietysti edullisemmin ja rosoisemmin. Kopioinnin kiinalaiset hallitsevat, tiedämme.

"Meidän pelimme Yueshilla oli suorastaan hävytön piratismin rajatapaus. Candy Crushin mekaniikallista kopiointia häivytettiin, mahdollisesti tahattomasti, yhdistelemällä siihen graafikallisia elementtejä muista tunnetuista peleistä. Koko pelin suunnittelu muistutti Frankensteinin hirviön kokoamista. Sovellusten kehittely oli minulle tietenkin kutsumusammatti, mutta kaipasin työhöni myös elementtejä suomalaisesta projektinjohdosta: Pilviä hipovaa, innovatiivista suunnitteluvaihetta ja sittemmin suorastaan fasistisen tiukkaa suunnitelman seuraamista. Kiinalainen pelimme tuntui plösähtäneen vähän sinne sun tänne, mutta kuitenkin tavalla, että projekti oli samalla suuruudenhullu ja tavanomainen."

Kun Ai Ma on päässyt työn alkuun ja saanut asumisjärjestelynsä kuntoon, hän huomaa itsensä yksinäiseksi ja alkaa tutustua ympäristöönsä laajemmin. Reipas ja fiksu nainen löytää pian hengenheimolaisia, kavereita ja tyttöystävänkin, joukosta, joiden jäseniä kutsutaan laloiksi ja jotka kokoontuvat salaa. Ihan helpoksi ei tutustumisia voi kuvailla. Kiinalainen tapa ajatella ja elämänasenne on jotain aivan muuta kuin meillä, Ai Ma oppii kovan kautta. Vai onko hänellä vain taipumus vetää puoleensa naisia, jotka turvautuvat herkästi väkivaltaan tai omaavat muita outoja ominaisuuksia? Yllätyksiä seuraa, hyvässä ja pahassa.

"Niin. Haluni ovat aina olleet yksinkertaiset mutta uteliaisuuteni pohjaton."

"Pelkäsin riidellä Annan kanssa iltaisin. Hän sanoi, että saisin tulla hänen sänkyynsä vain, jos tulin siihen seksin vuoksi, muuten saisin mennä ulos ja pysyä siellä. Halusin ajatella, että kaikki hankaluus johtui kieliongelmasta, puheemme yksinkertaisuudesta."

Sekä kiinalaisen työ- että seuraelämän kuvaus yksilön tasolla on kiehtovaa luettavaa kaikessa konkreettisuudessaan, ja Kantanen kertoo tarinan vetävästi ja omaäänisesti. Ja rennon pisteliäästi, niin kertojaa itseään kuin muita kohtaan. Pientä esikoisrosoa saattaa tekstissä olla, muttei se haittaa yhtään, pikemminkin sopii erinomaisesti kertomuksen ja Ai Man henkeen. Myös graafikon mietteet ja havainnot ammattinsa asioista kiinnostavat ja kasvattavat tietämystä pelien tekemisestä, piirtämisestä ja merkkikielen, symbolien, eroista eri kulttuureissa.

"Elettyäni tarpeeksi kauan kiinalais-somessa olin alkanut ymmärtää, kuinka tyylitellyt kuvat ja emojit, hymiöt, erosivat lännen ja idän välillä. Lännessä ajateltiin, että ilme viestittiin suulla. Idässä silmillä. Silmillä ei voi valehdella."

Ahmin suurin piirtein yhdeltä istumalta, sekä aiheiltaan että kerronnaltaan kirja vie vastustamattomasti mukanaan tuohon valtavaan vieraaseen maahan, pelien tekemisen maailmaan ja Ai Man elämään. Oiva ehdokas esikoiskirjakilpailuihin!

Kenelle: Kiina-uteliaille, pelinteosta haaveileville, piirtämisen ystäville, vieraiden kulttuurien tutkijoille, elämäntarinoita ahmiville.

Muualla: Kirjala kertoo Emma Kantasen näyttelystä ja taustoista. Perhoskuvista puhutaan kirjassakin.

Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin. Gummerus 2019. Kansi Jenni Noponen. Sain kirjan kustantajalta.

Helmet-haaste 2019 kohta 20: kirja käsittelee minulle entuudestaan vierasta kulttuuria. Monin tavoin.

Helsingin Kaupunginteatteri: Fingerpori

Heimo Vesa eli Jari Pehkonen – Kuva © Miika Storm

Poskilihakset saa nauramisesta kipeiksi tässä esityksessä, jos fingerporilainen sanaleikittely nappaa. Minuun nappaa - ja välillä luulin vieruskaverini tippuvan tuolilta hihitykseen tikahtuessaan. Vastaus mieltä askarruttaneeseen kysymykseen "toimiiko sarjakuva näyttämöllä" on siis ehdoton kyllä. Toimii hienosti!

Petja Lähde kirjoitti - mitä ilmeisimmin hyvässä yhteistyössä Fingerporin luojan Pertti Jarlan kanssa - joka kantaesitettiin Turussa 2017. Siinä Fingerporin pikkukaupunkia uhkasi kuntaliitos Turkuun. Helsinkiin tekstiä on päivitetty ja lokalisoitu: pakkoliitos uhkaa nyt Helsingin kanssa ja ajankohtaisia aiheita on tuotu mukaan vanhustenhuollosta alkaen (vai oliko se jo Turun versiossa?). Fingerporilaiset yrittävät estää liitoksen tekemällä videon, joka toisi esiin muun muassa kaupungin "rikkaan kulttuurin ja värikkään infrastruktuurin" ja saisi päättäjät ymmärtämään, että tuo ainutlaatuisuus on säilytettävä. Kuinka käy - lopulta Sauli Niinistö joutuu/pääsee ottamaan asiaan kantaa. Yhteiskunnallisen haasteen ratkaisemisen ohessa saamme kuulla monta tarinaa, kuten päähenkilö Heimo Vesan syntymän.

Ohjaaja Pertti Sveholmin mukaan Fingerporissa ei ole aihetta, jota ei voisi käsitellä. "Kuljetaan koko ajan siellä rajoilla, välillä menee överiksi ja välillä osuu ihan nappiin. Raikkaasti ja napakasti.” Juuri näin, sanoo katsoja!

Antti Timonen, Sanna Saarijärvi, Leenamari Unho – Kuva © Miika Storm

Näyttelijät vetävät huippusuorituksia. Heimo Vesaa esittävä Jari Pehkonen on heimovesampi kuin piirros-Heimo itse, ohuita länkisääriä myöten! Sanna Saarijärvi loistaa Rivo-Riittana, ja myös muut viisi näyttelijää hoitavat hommansa oivasti. Oli vaikea uskoa, että näyttelijöitä on tosiaan vain seitsemän: yhteensä lavalla touhuaa kokonainen kaupungillinen, yli 70 eri hahmoa! Ja kuten sanottu, upeasti esitettyinä: esimerkiksi presidenttiparin ilmeet ja eleet ovat täydellisesti esikuviensa kaltaiset, ja Jouko Turkan tunnistaa ensi sekunnista. Mikko Alatalo -parkaa käy hieman sääliksi: hän olisi niin kovasti halunnut vetää viisun. Myös siirtymät päivästä toiseen esitetään samoin voimin kiinnostavan rempseästi.

Puitteet ovat mietityn simppelit ja toimivat. Sarjakuvamaisen lavastuksen lisäksi käytetään videokuvaa ja still-kuvaa, ääni- ja valotehosteita sekä reipasta henkeen sopivaa musiikkia. Vauhtia piisaa kuin action-leffassa, kohtaukset ja tilanteet vaihtuvat ripeään tahtiin ja pääasia, sanaleikit, ovat keskiössä. Etukäteen mietin, mahtaako luettuna usein hetken miettimistä vaativia vitsejä ehtiä tajuta näytelmätemmossa, mutta ne esitettiin niin selkeästi, ettei juuri mitään mennyt ohi. (Vain yhtä kohtaa en tajunnut, mutta sitä ehti pohtia jälkikäteen.) Ymmärtämistä helpotti myös se, että suuri osa jutuista on ennestään tuttuja sarjakuvaa vuosia seuranneelle.

Mainiota teatteriviihdettä. Ainakin tämä esitys oli loppuunmyyty, joten liput kannattaa varata pian.

Helsingin Kaupunginteatteri: Fingerpori.

Studio Pasila, ensi-ilta 7.2.2019. Rooleissa Helena Haaranen, Pekka Huotari, Juha Jokela, Jari Pehkonen, Sanna Saarijärvi, Leenamari Unho. Käsikirjoitus Pertti Jarla, Petja Lähde. Ohjaus Pertti Sveholm.

Lavastus Mika Haaranen, videosuunnittelu Haaranen ja Jaakko Sirainen. Puvut Elina Vättö, valot Teppo Saarinen, äänisuunnittelu Lauri Koivisto, naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen.

Kuvat: Helsingin Kaupunginteatteri, Miika Storm.

Kenelle: Suomen kielestä innostuville, pikkutuhmaa sietäville, sarjakuvan keinoista kiinnostuneille, hupia hakeville.

Muualla: Hauska ja hulvaton ja apua, mitä tyyppejä, tuumii Mannilainen. Ja kertoo Fingerporista olevan tekeillä myös elokuvan!

Kiitos kaupunginteatterille bloggarilipusta.

Aiheesta innostuneena luin samaan syssyyn Maijastiina Vileniuksen pro gradu -työstä kootun kirjan (Otava 2011) Minä sinulle homonyymit näytän - kielellinen leikittely Pertti Jarlan Fingerpori-sarjakuvassa, jossa on itsensä Jarlan kirjoittama esipuhe.

Työ on ansiokas kuvaus Fingerporin kielestä ja samalla yleisemminkin sarjakuvataiteesta ja suomen kielestä. Myös Vilenius toteaa, ettei ole aihetta, mitä ei voisi Fingerporissa käsitellä.

Tim Peake: Kysy astronautilta

Avaruus kiehtoo, myös käytännön tasolla: miten ihminen toimii ja miten olemme ottaneet haltuun avaruutta tähän saakka? Oiva kertoja asiasta on henkilö, joka tekee avaruusasioita työkseen ja on jopa elänyt siellä lähes puoli vuotta, kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä.

Amerikkalainen Tim Peake pääsi Sojuz-raketin kyytiin ISS:lle joulukuussa 2015. Samassa miehistössä oli muuten suvultaan suomalaistaustainen Tim Kopra (suomalainen isänisä), josta aikanaan paljon Suomen mediassa puhuttiin, etenkin hänen Suomen-vierailunsa yhteydessä 2017.

Peake kokosi kokemuksensa kirjan muotoon, joka matkakertomuksen lisäksi kertoo yksityiskohtaisesti teknologiasta, astronauttikoulutuksesta ja astronautin työstä, minuutintarkkaan päiväaikatauluun ja viikkoruokalistaan asti. Asiat on jaoteltu teemoittain (Laukaisu, Koulutus jne.) ja ne esitetään kysymys-vastausmuodossa: kirjaan on kerätty Peaken vuosien varrella saamia kysymyksiä ja niitä haettiin kirjaa varten somessa lisää. Tekstiä havainnollistavat monet kaaviot, kuvat (usein piirroksina) ja faktaboksit. Eikun matkaan siis!

Teos on täynnä tietoa, mistä pisteitä: lukija saa mitä tilaa, eikä kirjoittajan tietämyksen tasoa tarvitse epäillä. Yleistajuisuus on myös plussaa, kirjan voi lukea ilman teknistä koulutusta. Itse asiassa monet kysymykset ovat tulleet lapsilta tai nuorilta, ja uskoisin Peaken halunneen kertoa aiheestaan nimenomaan heille, ehkä tuleville astronauteille.

Muilta osin on hyvä muistaa, ettei kyse ole kirjailijasta eikä ammattikirjoittajasta, joten varsinaista taidenautintoa ei kannata odottaa. Vieraannuttavinta on amerikkalainen suomalaiselle teennäisen oloinen hymistelytyyli, jossa kehutaan tuon tuostakin hyvistä kysymyksistä ja ollaan yltiöpositiivisia. Jutustelu ei ihan vaikuta luontevalta - ja alkuperäistä lukematta voisin veikata, ettei syy ole käännöksen. Näyte alla:

"Minä nautin aina siitä, kun päivän työt oli tehty ja tuli tilaisuus valokuvien ottamiseen, ikkunasta katselemiseen tai ystäville tai perheelle soittamiseen. Työpäivät olivat hyvin palkitsevia, mutta jouduimme kaiken aikaa kamppailemaan tiukkojen aikataulujen kanssa, ja aina kun saimme jotain valmiiksi, odottamassa oli paljon muita tehtäviä. Se on kuitenkin erinomainen asia; tiivis aikataulu tekee työympäristöstä haastavan ja innostavan, ja mehän olimme lähteneet avaruuteen paiskimaan töitä!" 

Mutta jos tästä pääsee yli ja malttaa keskittyä itse asiaan, kiintoisaa faktaa on paljon tarjolla. Miltä avaruudessa haisee? Mikä tuntui oudoimmalta maan painovoiman piiriin palaamisen jälkeen? Mikä edesauttaa astronauttikoulutukseen pääsyä? Ja tietysti se useimmin kysytty asia: miten avaruudessa käydään vessassa? Sieltä sekin selvitys löytyy. Minuun teki suurimman vaikutuksen tutkimustyö. Paitsi että avaruusolot opettavat paljon uutta ihmiskehon toiminnasta, painottomassa tilassa pystytään testaamaan muun muassa lääkkeitä tai tutkimaan proteiineja ja muita pienenpieniä ainesosia ilman painovoiman vaikutusta, mikä tekee tuloksista tarkempia. Esimerkiksi syöpäpotilaille kehitetyissä mikrokapseleissa aineet lääkeaineet sekoittuvat ja kohdistuvat paremmin.

Vankka tietopaketti, joka on helppolukuinen ja selkeä. Ja erittäin ajankohtainen: lähes päivittäin saamme lehdistä lukea avaruustutkimuksen tuloksista, milloin kiinalaisten, milloin venäläisten tai amerikkalaisten tekeminä. Kirja tarjoaa hyvää yleistietoa, nyt kun ihmiskunnan tulevaisuutta mietitään - jos ja kun maapallo ei kestä, mitkä ovat vaihtoehtomme? Välillä ihailen ihmisen kekseliäisyyttä ja edistyksellisyyttä, välillä suren sitä, kuinka alussa vasta olemme. Peake positiiviseen tapaansa sanoo: Enää ei ole kysymys siitä, perustammeko siirtokuntia Kuuhun ja Marsiin, vaan siitä milloin se tapahtuu. 

Kenelle: Avaruushulluille, teknologian ystäville, tulevaisuutta pohtiville, kehityksestä kiinnostuneille.

Muualla: Kirsin Bookclubille kirjan arvioi Martti peräti neljän tähden arvoiseksi.

Tim Peake: Kysy astronautilta. Into 2019. Suomennos J Pekka Mäkelä. Kansi Elina Salonen. Kustantajan lukukappale.

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Canth, tuo suomalainen supernainen, on vahvasti esillä vuosittain tasa-arvon päivän sankarittarena, mutta toivottavasti hän ei unohdu muinakaan päivinä. Niin suuri merkitys hänen työllään oli sille, millaisessa yhteiskunnassa me tytöt ja naiset elämme nyt. Tiesitkö, että

• Canth julkaisi näytelmän, jonka nostama kohu johti lainmuutokseen, jonka mukaan vaimo saa pitää omat työansionsa itse eivätkä ne enää mene aviomiehelle
  
• Canth oli ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, joka kirjoitti paljon eri lehtiin
  
• Vaikka hän eli 1800-luvulla - jolloin Suomi oli osa Venäjää, vaimo miehensä omaisuutta ja tyttöjen koulutus olematonta - Canth oli tarkoin perillä ajan kirjallisuudesta ja aatevirtauksista ja hallitsi suomen ja ruotsin kielten lisäksi ainakin saksan ja ranskan kielten lukutaidon.

Faktoja, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä ainakaan minua. Miten ihmeessä hän pystyi kaikkeen, kun muistamme, että hän jäi leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi, pyöritti "joukkojensa" (Minnan oma sana) elatukseksi laajaa kauppaketjua ja julkaisi kymmeniä näytelmiä ja satoja tekstejä ennen turhan aikaista kuolemaansa vain 53-vuotiaana?

HS Teema numero 2/19 on erinomainen, laaja ja vetävän viihdyttävä tietopaketti Minna Canthista asiantuntijakommentteineen, tekstinäytteineen ja ajan ilmiöineen. Muun muassa Sirpa Kähkönen kertoo Kuopiosta ja Marko Ylitalo aikaa kuohuttaneesta murhasta, joka toimi yhden Minnan näytelmän innoittajana. Arla Kanervan hieno raportti antaa yleiskuvan Minnan elämästä taustoineen ja tuo tarinan tähän päivään asti.

Ja niin, tiesittekö muuten, että Minnan lapsenlapsi Irma Andersin oli myös kirjailija? Tosin hyvin erityylinen kuin mummonsa... hän antoi kauneudenhoitoneuvoja! Minna olisi pitänyt höpölöpönä, luulen, ehkä nauranut tai huokaissut syvään. Ottihan hän itse vahvasti kantaa ulkonäkökeskeisyyteen naisista puhuttaessa. Herkkuina Teemassa mukana on runsaasti vanhoja valokuvia - ja myös Minnan omaa tekstiä. (Olen taas HS-fani, vaikka välillä kirskuttelen hampaita.)

Suvi Ahola on koonnut keskeisiä Canthin elämän ja ajattelumaailman asioita sekä Canthin tekstejä yksiin kansiin. Kirja toimii hyvin sukelluksena aiheeseen sille, joka haluaa saada nopeasti käsityksen siitä, mistä on kyse.

Ahola nostaa myös esiin ristiriitaisuuksia, joita Canthin persoonassa riittää niitäkin, jos kaivella haluaa. Ahola sanoo HS Teemassa Minnan siirtyneen roolista toiseen ja muuttaneen vähän samalla mielipiteitään. "Se on ihmisenä olemista." Korostaisin vielä, että viisaana ihmisenä olemista: jatkuva oppiminen edellyttää omien käsitysten alituista tarkastelua, ja myös siihen Minna älykkäänä naisena tietenkin pystyi.

Pari asiaa mietitytti minua kirjan luettuani. Itse en pidä ristiriitana uskonnollisuutta ja tasa-arvon ajamista, vaikka jumala-asiat ovat tänä päivänä monelle, minullekin, kaukaisia. Uskonto oli tuolloin "annettu tekijä" ja itsestäänselvyys. Vaikka ns. kristillisyys tarkoitti silloin eri asiaa kuin nyt, kun ajattelemme täysin päinvastoin: eikö tasa-arvo ole nimenomaan kristillisyyttä?

"...kouluttamaton maalaisväestö [jota tuohon aikaan oli suurin osa suomalaisista], etenkin vanhemmat ihmiset, tukeutuivat 1900-luvulle asti vahvasti kristillisyyteen ja tuomitsivat kaiken uuden, samoin tieteen ja taiteen, maalliseksi ja synniksi." 

Toinen asia on Minnan suhtautuminen seksuaalisuuteen. Hän tuomitsi ehdottomasti esiaviolliset suhteet, ja vapaan seksin käsite olisi saanut hänet pyörtymään. Mutta ei moraalisessa mielessä, tulkitsen, vaan naisten vuoksi. Nainen oli arvoton ja avuton ilman miestä, lapsista puhumattakaan. Eikä Minna itse seitsemän synnytystä läpikäyneenä ehkä enää jaksanut innostua petipuuhien ihanuudesta. Mutta jos ehkäisy olisi keksitty jo silloin, ääni kellossa olisi saattanut olla toinen.

Mutta keskitytään vielä itse asiaan, Minnan kirjalliseen tuotantoon. Kuten Aholan kirjassakin olevista tekstinäytteistä voi havaita, hänen tekstinsä on tulista, näkemyksensä rajuja ja sanontansa niin suorasukaista, että se kohauttaa tämänkin päivän lukijaa. Huh! Miten sitten yli 150 vuotta sitten? Hajusuolaa lienee kulunut runsaasti lukijoiden keskuudessa. Entä tekstien kirjallinen taso? Kaarina Hazard sanoo HS Teemassa: "...Canthin proosan koskettavuudesta ei ole puhuttu, ei siitä, miten loisteliaita hänen novellinsa ovat kaunokirjallisuutena." Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho hämmästyy Canthin näytelmien valmiudesta näyttämölle: "Esimerkiksi Papin perheessä on huikean moderni ja taitava rakenne."  On hyvä muistaa, ettei tuona aikana oikeastaan ollut vielä romaaneita, joten näytelmät, novellit ja lehtikirjoitukset olivat tapa tuoda tekstejä julki. Ja niiden tekemisen Minna hallitsi.

"Minna haluaa muuttaa maailmaa, eikä se sovi niille, joiden mielestä sen pitää pysyä ennallaan." 

Näin sanoo Leea Virtanen lastenkirjassaan, jonka on piirroskuvittanut Sanna Pelliccioni. Se esittää Minnan tuntevana ihmisenä, jota naurattaa ja joka välillä vaipuu epätoivoon. Eikä "ole aina niin kiltti kuin miltä näyttää." Virtanen kertoo Minnan tarinaa muun muassa lainaamalla Canthin kuuluisia sitaatteja ja selittämällä niiden taustoja, usein konkretian kautta. Korsetti puristaa, kahvia juodaan paljon, se oli Minnan lempijuoma.

Virtanen antaa kirjan vinkkejä siitä, miten Minna Canthin päivää voi juhlia ja kotona tai koulussa. Kuten: Kirjoita kirje Minna Canthille ja kerro, mitä maailmaan kuuluu. Kirjoita Minnan kirje nyky-ajan koululaisille tasa-arvon päivänä. Keskustele, mitä tasa-arvo tarkoittaa. Ovatko ihmiset tasa-arvoisia? Mainioita vinkkejä meille kaikille. Juodaan nyt ainakin kahvit Minnan kunniaksi.

Ja vielä sinulle, lukijani, jaan toivotuksen, jolla Minna tyypillisesti kuulemma lopetti kirjeensä tyttärilleen: "Voi hyvin, elä hauskasti."

Lähteet:

HS Teema numero 2/19: Minna Canth. "Vapaus, tasa-arvo, rakkaus". Sanoma Media Finland 2019.

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? WSOY 2019. Päällys Martti Ruokonen. Kustantajan lukukappale.

Leea Virtanen, Sanna Pelliccioni: Suomen supernaisia 1: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Teos 2018.

Minnan kuvat: Museovirasto, kuvakokoelmat.fi (olisipa Minnalla ollut netti ja älypuhelin...)

Lue myös:

Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerta

Minna Rytisalon romaani Rouva C Canthin avioliitosta Ferdinandin kanssa ja ajasta ennen julkisuutta

Kirjabloggareiden vierailu Kuopiossa kesällä 2017 Minna Canth -tervehdyksineen

Yöpöydän kirjat -blogi kerää Canth-aiheisia postauksia haasteessaan #minullaoncanthia

Katsottavaa:

Ylen Elävä arkisto, Minna Canth

Kotimaisia 2019 uutuuksia x 3

Tarinaa kertoo päälle viisikymppinen sanankäytön ammattilainen ja asiantuntija, joka vetää kirjoituskursseja ja piipahtelee keynote-puhujana kongresseissa ympäri maailmaa. Turvallisuuspoliittinen instituutti pyytää häntä analysoimaan erään kurssilaisensa psyykeä mystisessä lentokoneen katoamistapauksessa: kurssilainen toimi lentoemäntänä kadonneessa koneessa. Asiantuntija perehtyy tapaukseen kurssilaisen jälkeensäjättämien tekstien ja lehtileikkeiden kautta.

"Hyvät matkustajat, minä olen Mrs. Milkyway, ja nämä ovat lentoemäntäfantasioita."

Siinä juoni vakuumipakattuna; se on kirjassa kuitenkin vain tarjotin, jolla lukijan eteen tuodaan hämmästyttävä tekstillinen ja ajatuksellinen matka, joka vie toden totta ihan uusiin ilmatiloihin.

"Pahaa aavistamaton lukija voi erehtyä hyväksymään kokonaisuuden aidoksi."

Mistä tarina oikeastaan kertoo? Se kertoo Pan-tytöstä, tämän isästä, joka tykkäsi naisista ja äidistä, joka vaikeni. Naisesta joka nautti kiiltävän (teräs)kuoren turvallisuudesta ja täsmälleen samoina toistuvista rutiineista mutta saattoi kaivata myös lisähappea. Tai... sitruunan vai limen siivuko se juuttui sinne kurkkuseen? Se kertoo paljon myös kirjoittamisesta ja viittailee ahkerasti kirjoihin. Suorat sitaatit on merkattu asianmukaisesti, mutta viitteitä häivähtelee paljon enemmän.

Laakso käyttää kielen keinoja siekailematta, leikitellen, kokeillen, aina tekstin ulkoasua myöten. Fontit ja tehokeinot vaihtelevat, jopa taitto leikkii mukana. Silti kokonaisuus pysyy kasassa. Tai no, tuo sanamuoto tuntuu vähän hassulta, kun ajatellaan putoavia lentokoneita (ja niitä ajatellaan).

"I do hope you will enjoy your fucking low-carb meal."

Hämmästyttävä, riemastuttava esikoisromaani, jonka jälkeen jäi vähän samanlainen pökertynyt olo kuin Katja Ketun Rose on poissa -kirjan. Mikä minuun oikein iski? Minkä kumman viiman mukana lensin? En suosittele lentopelkoisille - ja tarkoitan sitä sekä konkreettisesti että kirjallisesti. Vaikka päällimmäiseksi tunnelmaksi kirjan sulkeuduttua jäi ensimmäisen luokan tarjoilun samppanjankupliva iloinen poreilu.

(If you wish more information, please don´t hesitate to ask me!)

Kenelle: Korkeita paikkoja pelkäämättömille, kokeellista kestäville, tekstillisen taidon ihailijoille.

Muualla: Romaani on parhaimmillaan, kun sen ottaa vastaan sellaisena kuin se on yrittämättä pakottaa sitä suuntaan tai toiseen, sanoo Omppu.

Laura Laakso: Mrs. Milkyway. Aviador 2019. Kansi ja taitto Jonna Nisu.

Helmet-haaste 2019 kohta 36: kirjassa ollaan yksin.

  - - -

Palataan maan pinnalle. Sukelletaan pikkukaupungin rauhaan, jota Olga hakee muuttamalla pois Helsingistä teinipoikansa Johanneksen ja Onni-koiran kanssa. Perikaupunkilainen vanhassa huvilassa - naapureita huvittaa, mutta he auttavat katon sammaleiden ja räystäiden lehtimössöjen poistossa.

Olga puolestaan yrittää auttaa asiakkaitaan, joista suurin osa kärsii mielenterveyden häiriöistä jäätyään työttömäksi paikallisen suuren tehtaan yyteiden jäljiltä. Se maalaisidyllistä. Eikä kaupunkiin perustettu pakolaisten vastaanottokeskus auta kotoutumaan sen enempää pakolaisia kuin paikallisiakaan uuteen tilanteeseen. Asukkaat kokevat itsensä uhatuiksi, ja uhkaa saa kokea myös Olga perheineen. Virkamiesten ongelmat ja resurssipula myös painavat.

"- On kaikkien etu, sinunkin, että jokainen psyykkisesti oireileva saa apua, Olga sanoo. - Helvetti on valloillaan, jos psyykkisesti oireilevat jätetään hoitamatta."

Rannalta löytyvä poika on Wael, joka saa kokea uhkan fyysisesti. Kontrastit ovat vahvat ongelmien ja ongelmien välillä!

Kirja kertoo karua tarinaa kauniisti, rauhallisesti. Olga, Johannes ja Italiaan au pairiksi lähtenyt Meri ovat eläviä, Wael jää arkana sivummalle. Johanneksen ja Merin viestittely rikkoo peruskerrontaa ja tuo siihen nostetta, mutta oudon stalkkaajan osuus jää minulle, no, oudoksi. Pidin silti kirjasta: sen teemat ovat koskettavia, ajankohtaisia ja tärkeitä, ja niitä käsitellään sopivankokoisina. Päähenkilöt ovat fiksuja, heidän kanssaan on mukava edetä tarinassa. Ongelmista huolimatta elämän on jatkuttava. Mutta kukaan ei ole sanonut, että se olisi helppoa. Jälkimaku on suruisa ja mietityttävä. Romaani on kirjoittajansa toinen, esikoinen Surulintu jätti samantyyppisen tunnelman.

Kenelle: Ajankohtaisuutta kaipaaville, eriarvoistumista pohtiville, ymmärtämään yrittäville.

Muualla: Aikamme aiheita ihmisten hädästä romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis, summaa Tuijata.

Tuuli Salminen: Rannalla poika. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Helmet-haaste 2019 kohta 40: mielenterveyden ongelmat
 - - -

No niin! Nyt saadaan irvailla konsulteille! Yritysten ja elämäntapojen sellaisille, kuten Harry S. Turunen. Sulkavalta kotoisin olevan viisikymppisen Harryn nimi oli alun perin Seppo, mutta kalskahtaisiko se komeasti otsikoissa? Tarina alkaa Harryn isän Veikon hautajaisista, joissa moni asia meni Harryn mielestä väärin.

"Harry palasi sakastin puolelle ja vilkaisi ikkunasta. Kännykällä kirkkoa ympäröivästä harmaudesta ei saisi minkäänlaista kuvaa someen."

Miestä mietityttää isän elämä ja hänen suhteensa poikaansa. Ajat ovat muuttuneet siitä, kun Harry oli lapsi, joka yritti herättää isän huomion eikä edes älypuhelinta ollut käytettävissä. Nyt puhelin pitää "työelämän kipupisteistä" luennoivan Harryn kiireisenä. Sometuksen lomassa on hoidettava niin konsulttiyritys Erratumin asioita kuin sidosryhmäsuhteita.

"Soittaja oli kaiketi Erratumista, puolueesta, suuntanumerosta 7 tai hänen kostoa janoava exänsä tai rahaa kinuava poikansa."

Harry uskoo vakaasti tarinoiden voimaan. Ja kertoo kulahtaneita, suurilta ajattelijoilta kopioimiaan käsityksiä mielellään Hesarissa. Käy kuitenkin niin, että jopa Harry huomaa tarvitsevansa päivitystä, ei vähiten nuoren tyttöystävänsä, pöyhkeän Lotan ansiosta mutta isommin oman toimintansa nolohkojen seurausten vuoksi. On aika upgreidata ja uudelleenfokusoida, niin Erratum kuin koko mies! Erratumin hallitukseen kuuluu muuten paljon tuttuja: firman asioita pohtivat Mikael Jungner, Katja Ståhl ja Jasper Pääkkönen, muiden muassa. Firman uusi suunta avautuu meille powerpoint-kalvoina, totta kai.

Tarinassa vilahtavat myös Tammi-kustantamon Hannu Harju, venäläiset vakoojat, seitanpaistos, ABC-asemat ja paljon muuta suomalaiseen elämänmenoon kuuluvaa. Harryn tekemisistä koostuu eräänlainen kehityskertomus, sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen, kun hän vaihtaa saarnauksensa aiheen modernimmaksi, kansan henkeä vastaavammaksi.

Pari kertaa nauroin (eniten otteille Harryn tulevasta kirjasta), mutta aiheessa on ongelma lukijalle, joka on nähnyt kymmenittäin noita tiukkoihin pukuihin sulloutuneita miehiä ja naisia elävässä yrityselämässä. Nimittäin fiktio harvoin yltää todellisuuden tasolle, traagisuudessaan tai huvittavuudessakaan. Kerron esimerkin: kysyin aamulla kollegalta hississä, miten hänellä menee. Tämä vastasi: "Reflektoidessani työtilannettani huomaan statuksen painottuvan ei niinkään älyllisiin haasteisiin vaan realisoitaviin tehtäviin - eli lapioitavaa riittää." Arvaatte varmaan henkilön urataustan (saatoin hymyillä muutenkin kuin tapaamisen ilosta.) Toinen aiheen ongelma on asioiden nopea muuttuminen; toissapäivän hauska juttu oli eilen jo kulunut.

Kuitenkin on sanottava, että toimittaja ja nyt myös kirjailija Pulkkinen on hyvin perillä ajan ilmiöistä ja satiiri soljuu sutjakasti, joten ei huono valinta sille, joka jaksaa konsulttihuumoria vapaa-aikanakin.

Marko Pulkkinen: Syntax error. Tammi 2019. Päällys Timo Numminen.

Esseitä ja novelleja

Sirkjärven novellikokoelma on vilahdellut mediassa niin, että nimi jäi mieleen: mistä mahtaa olla kyse?

Kirjoittajansa esikoinen koostuu novelleista, jotka vievät viistolla katseellaan lukijan outoihin tilanteisiin ja kummallisiin paikkoihin. Kauhun elementti on usein läsnä ja iskee yllättäen, eikä se säästä sen enempää aikuisia kuin lapsia tai lemmikkejäkään. Viattomasta Myrna-kahvikuppeja ja vanhoja kodinkoneita myyvästä huutokaupasta saattaa kehkeytyä aivan muuta bisnestä. Tunnollisen kodinhoitajan tausta pelottaa, ja tuleva morsian saa uutta ajateltavaa hääpukuja sovittaessaan. Sirkjärvi ei selitä, mutta hän kuvaa henkilönsä huolellisesti ja takuuvarmasti yllättää. Hänen kielensä on raikasta ja rankkaa, pelottavan osuvaa. Novellit tönivät häiritsevästi lukijan maailmankuvan vakautta.

Kirja palkittiin viime vuonna Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.

Kenelle: Kummaa kaipaaville, kammottavaa kestäville, uuden novellin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura pitää novellikokoelmaa loisteliaana ja kiittää erityisesti Sirkjärven todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Hänellä on myös paljon linkkejä muihin blogiarvioihin.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos 2018. Ulkoasu Marika Maijala.

Olen kärsimätön esseiden lukija. Esseeparalla on kova työ lukijan huomiosta kamppaillessa: sen pitäisi nopeasti vakuuttaa kiinnostavuutensa niin aiheensa kuin kirjoittajansa osalta, osoittaa tekstillinen taitonsa tiiviissä tilassa ja ennen kaikkea esittää huomionarvoisia ajatuksia ja mielellään myös jonkinlainen ratkaisu tai loppukuva pohdittavana olevaan kysymykseen. Siinä on urakkaa verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen - vaikka romaaniin, jossa lukijalla on runsaasti aikaa tutustua kerrottuun maailmaan ja mahdollisuus heittäytyä siihen mukaan.

Pölyn ylistyksessä kiinnostivat esikoiskirjailija ja sisältö, sillä myös se sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon 2018. Hulvaton teos koostuu kahdeksasta esseestä, jotka käsittelevät enimmäkseen populaarikulttuuria ja taidetta (ja ehkä myös niiden rajanvetoa). Kuten kokoelman nimeksi (mainio sellainen, muuten) nostettu otsikko kertoo, ei puhuta mestariteoksista ja hienoudesta kuin käänteisesti tai sivulta, vaan puhutaan huonoista - tosin Akseli Gallen-Kallelan taulukin voi kerätä pölyä komerossa maatessaan, kuten yksi esseistä huomauttaa.

Aiheet eivät herättäneet suurta kiinnostusta tässä lukijassa: Leonard Cohenin musiikki, väkivallan ja seksin yhdistämisen kiehtovuus tai Dubai - jonne en ikinä haluaisi mennä matkalle, jos ei ole ihan pakko, niin karmelta paikalta se kuvausten perusteella kuulostaa, sekä ulkonäöltään että yhteiskunnaltaan. Kirjoittaja toteaa saman, sanoo  kaupunkia - tuota "kaupunkisimulaatiota" - "rahan ja maallisen kunnian voitoksi käytännöllisyydestä ja viihtyisyydestä" mutta silti viihtyy paikallisen uima-altaan partaalla drinkkeineen. Juuri tuo ristiriita tekee esseistä kiinnostavia. Mikä karmeassa kiehtoo? Mikä kitchissä vetoaa? Sitä Hosseini avaa ansiokkaasti tuomalla esiin monenlaisia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseensa reippaalla otteella.

Napakat hyökkäyslauseet sinkoilevat, kuten lifestyle-blogeista puhuttaessa: hän vertaa moisia blogisteja torakoihin. Silti kirjoittaja ei asetu yläpuolelle, vaan myöntää auliisti shoppailevansa itsekin mielellään. Hän tekee itsestään inhimillisen, ja sitä kautta lukijasta, ja saa kerrottua paljon, suorastaan liikaakin jaaritellen ajoittain, myös rennolla huumorilla. Enkä voi olla ajattelematta, että kova kriittisyys on aina ollut yksi ihailun keino.

Esseessä Mitä sivullisuus tarkoittaa? on ajatuksia, joita luin toisin kuin muiden esseiden. Kuluneista kulunein aihe, Camus´n Sivullisesta alkaen, mutta Hosseini tarjoaa tässä vakavampia oivalluksia. Ehkä essee tuntuu erilaiselta ja läheisemmältä siksi, että sen aihe on yleismaailmallisempi? Sivullisuuden kokemus on jokaiselle tuttu, ja ajattelen Hosseinin tavoin sen olevan "ihmisyyteen perimmäisesti kuuluva tunne." Pidin hänen pohdinnastaan rakenteellisesta sivullisuudesta ja nyökyttelen. Myös vastakohta on tasapainon vuoksi mietitty:

"Sivullisuuden tunteen vastakohta on nimittäin kotiin tulemisen tunne, voimakas tunne olemassaolosta ja maailmaan kiinnittymisestä." 

Kiinnostava sukellus esseen maailmaan ja mainio näyttö kirjoittajansa taidoista.

Kenelle: Kirjallisesti suuntautuneille (sillä paljon viittaillaan kirjallisuuteen), pohdiskeluja harrastaville ja niitä lyhyessä mitassa kestäville, nykyesseeseen tutustuville.

Muualla: Tekstiluola analysoi teosta tarkemmin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas 2018. Kansi Ville Hytönen.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kuolevaisuutemme tiedämme, mutta harvoin sitä aktiivisesti tulee ajateltua (onneksi). Etenkään sitä, mitä tapahtuu sen hetken jälkeen, kun fyysisesti meidät on todettu kuolleiksi. Jos olemme vaikka joutuneet auton töytäisemäksi ja iskeneet päämme katukiveen. Entä sitten?

Ilona tietää. Hän havahtuu huomatakseen makaavansa ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Vaikka hänen kehonsa on kuollut, jotenkin hänen tajuntansa on hereillä. Hän myös huomaa pystyvänsä havainnoimaan ympäristöään, jopa liikkumaan kaikkialle, mihin haluaa. Ilona on siis jonkinlainen aave.

Kummitusjutusta ei silti ole kysymys. Ilona palaa perheensä luo, totta kai, mihin hän muualle osaisi mennä. Mies ja jo isot lapset eivät näe häntä, mutta Ilona näkee heidät, tarkkailee ja seuraa aviomiestään, aikuista tytärtään Annaa, aikuisuuden kynnyksellä olevaa Lauria. Ja saa yllätyksekseen selville asioita, joita ei eläissään tiennyt. Miten hyvin oikeastaan tunnemme läheisemme? Miksi salaisuuksia on pidetty?

"Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan. Minunkin läheiseni ovat taitavasti annostelleet itsestään sen verran kuin ovat arvelleet minun jaksavan ottaa vastaan. Toivon, että olen pystynyt samaan."

Ilonan havaintoja on yllättävän kiinnostavaa seurata, sillä kerrontaa ei häiritse ylitunteellisuus. Ärsyttävätkö kodin pyykkivuoret, kun olet kuollut? Voitko nauttia lasin rakastamaasi punaviiniä? Oletko mustasukkainen miehestäsi vielä kalmonakin? Sillä, kuten Ilona toteaa, miehelle olisi ottajia.

Miksei Ilona ole enemmän poissa tolaltaan? Kuolemaa enemmän tuskin voi olla poissa tolaltaan. Onhan jokin ero elämiseen oltava. Tulkitsen tarinaa siten, että fyysisenä elämästä poistuneen maalliset tunteet muuttuvat. Ne eivät pienene saati poistu, mutta näkyvät ja tuntuvat erilaisina, harsomaisempina maasta katsoen. Ja vapautuneempina: asioihin ei enää tarvitse ottaa kantaa, koska ei voi. Ja kun se ei ole enää vaihtoehto, tilanteita tarkastelee täysin eri näkökulmasta, meille eläville tuntemattomasta. Olisi paljon oudompaa, jos kaikki olisi samoin kuin elämässä! Vaikka myös sitä välitila muistuttaa. (Tuli mieleen Oneiron.)

Suurimman yllätyksen Ilona kokee vanhempiensa taholta - ja Marjan, perheelle läheisen tädin, jonka Ilona oikeastaan oppii tuntemaan vasta nyt. Kiintoisa käänne: miksi nyt?

Minämuotoinen kerronta on paras valinta, kun haluamme asettua jonkun pään sisään, ja nyt se toimii erityisen hyvin. Vaikka Ilona on lievästi sanoen oudossa tilanteessa, se ei kammota, niin arjessa kiinni ollaan, tässä ajassa ja tutuissa paikoissa eteläisessä Helsingissä. Hyväosaisista puhutaan, köyhyydessä ei kärvistellä tässä ympäristössä. Teksti on sujuvan napakkaa ja eteenpäin vievää, niin kummalta kuin termi juoni tässä yhteydesssä - siis elämän ja kuoleman - kuulostaakaan. Esikoiskömmähdyksiä on tarpeetonta tarkkailla. Elin, kuolin, Ilonan mukana.

Surunsävyinen, viisas ja mietityttävä tarina, jonka kirjoittaja pitää taidokkaasti hallinnassa, samalla kuin lukijan. Onko tarinassa opetusta tai sanomaa, sen saa jokainen itse päättää tai olla päättämättä - siinä on sen juju ja kauneus. Mikään itsemurhaopas kirja ei ole: Ilonan kokemukset juontuvat hänen elämästään ja tekemisistään siinä ja ovat kuoleman jälkeen suora jatkumo sille, mitä tapahtuu.

"Olen Ilona, olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut."

Kenelle: Yllättävän fiktion ymmärtäjille, kunnollisen perheenäidin elämää eläville, etelähelsinkiläisille.

Muualla: Tuijata saavutti jo alkusivuilla liikuttuneen tilan.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa. Atena 2019. Kansi Anna Makkonen.

Kevyesti viikonloppuun

Portugalissa olen viihtynyt monet lomat, joten ilahduin sinne sijoittuvasta dekkarista. Rikosetsivä Rui Santos Porton poliisista tutkii suomalaisen taiteilijan katoamistapausta, joka näyttää ensin selvältä, mutta mutkistuu matkan varrella.

Mukavan yllättävästi etenevä, matkakuumetta nostattava tarina, jossa on perinteiseen tapaan niin romantiikkaa kuin jännitystäkin, molemmat sopivasti annosteltuna kieron ihmisluonteen kuvaamisen lomassa. En ole kovien dekkarien ystävä, joten tämän kanssa viihdyin mainiosti. Ja huomasin tässä googlettaessani, että kirja on Portugaliin muuttaneen Patrakan kolmas Rui Santos -dekkari. Pitänee kaivaa edellisiäkin lukuun, viimeistään seuraavalla Portugalin-lomalla.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into 2019. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2019 kohta 2: kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

Ruotsalainen Jungstedt on konkaridekkaristi, ja kirja on osa Gotlantiin sijoittuvaa pitkää sarjaa, johon tutustuin nyt ensi kertaa. Tarina täyttää kaikki (ruotsalaisen) perusnykydekkarin oletukset: henkilöt hyviksistä pahiksiin tuodaan esiin henkilökohtaisine ominaisuuksineen, pahuus väreilee hulluuden rajojen yli, ympäristö kuvataan tarkasti ja ajassa ollaan tiukasti.

Porilaisen SuomiAreenan esikuva, politiikkojen ja yritysmaailman näkyvyydelle tärkeä Almedalen-viikko on käynnissä, kun samanaikaisen purjehduskilpailun osanottajat löytävät ruumiin merenrannasta. Tapahtumaa selvittää komisario Anders Knutas apunaan Karin, joita yhdistää työkaveruuden lisäksi henkilökohtainen seurustelusuhde. Mukana on myös - totta kai - aina valpas media, toimittajien Johanin ja Pian hahmoissa. Päähenkilö on Knutas, mutta tapahtumia kuvataan monen muunkin silmin, kuten Karinin. Karin nousee silti jotenkin keskiöön, sillä häntä nimitetään tuttavallisesti etunimellä pitkin matkaa, toisin kuin Knutasia. Vieläkö dekkarissa elää miesten vanha tapa kutsua toisiaan sukunimin?

Perusdekkaria, helppoa ja sutjakkaa luettavaa. Ja tämän kanssa iskee Visbyn-matkakuume!

Mari Jungstedt: Pimeys keskellämme. (Ett mörker mitt ibland oss) Otava 2018. Suomennos Emmi Jäkkö.

Vielä romantiikkaa hauskalla twistillä. Nimittäin joka tytön (tai vähintään joka toisen) unelma muuttuu todeksi suomalaisen Noran elämässä. Hän matkustaa Brittein saarille sisarensa häihin. Ihmetys seuraa toistaan: siskon mies on aito aatelinen, joka ystäviensä tavoin asuu valtavassa kartanossa. Nora solahtaa sujuvasti kartanomaailmaan, vaikka ihmettelee eroja kotimaan pikku kämppäänsä ja koko elämäntapaan. Täällä puhuvat perinteet ja sivistys sukupolvien ajalta, etenkin kirjallinen sellainen, joka Noraa on aina kiehtonut. Ja vaikuttaa siltä, että myös Nora on erittäin tervetullut tuohon ympäristöön, josta löytyy sopivan naimaikäisiä jaarleja... 

Yllätyksiä ei kannata odottaa, kuvion näkee viimeistään sivulla 26 tai niillä main. Mutta se ei haittaa viihtymistä lainkaan, suomalaisen nuoren naisen ja peribrittiläisen perinteen yhteensattumusta on hauska lukea. Tekstin tyyli on minun makuuni turhan monisanainen ja toisteleva, mutta huumorilla ja kirjallisilla viittauksilla - jälkimmäiset tuntuivat osaksi hieman turhan näkyvästi rakennetuilta - ryyditetty tarina iskenee monen kirjahullun lukuhermoon tai ainakin osoittautuu mukavaksi luettavaksi, joka hymyilyttää ja haaveiluttaa. Aito prinsessasatu tässä päivässä.

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Kustantajan lukukappale.