Frída Ísberg: Merkintä

Suomalaiset kärsivät mielenterveyspalvelujen resurssien riittämättömyydestä. Entä jos olisikin tilanne, että palveluja olisi saatavissa ylenmäärin? Psykologeja, psykiatreja, neurologeja ja muita asiantuntijoita olisi käytössä rajattomasti, suorastaan tuputtamalla, ja jokaisen kansalaisen mielenterveyttä seurattaisiin tarkasti?

Merkintä-teoksessa Islannissa ollaan tällaisessa tilanteessa, muutama vuosikymmenen nykyhetkeä edellä tulevaisuudessa. Maassa on otettu käyttöön empatiatestaus: ideana on se, että kun henkilö testataan, voidaan arvioida hänen myötätuntokykynsä ja siten pärjäämisensä yhteiskunnan jäsenenä ja tarttua epäilyttävyyksiin ehkäisevästi, niin ettei mielenterveyden ongelmien takia hänelle itselleen tai muille aiheudu vaaraa.

"Yksi rikkonainen yksilö voi rikkoa kymmenen muuta melko lyhyessä ajassa. Väkivalta aiheuttaa kustannuksia sekä terveydenhoitosektorilla että sairauskorvauksina. Meillä ei ole enää varaa tällaiseen."

Ja kaikki sujuu ja ollaan onnellisia? Entä ne, jotka eivät halua testiin tai hoidon piiriin?

"Myötätunto ja sääli voivat olla ihan yhtä sokaisevia tunteita kuin viha ja pelko tai kiukku ja rakkaus. Aivan yhtä sokaisevia kuin ennakkoluulot. - - - Toisinaan meidän on oltava kylmiä ja mietittävä loogisesti, mikä on kokonaisuuden kannalta parasta."

"- Sanopa minulle, mitä sille lähimmäiseen luottamiselle on tapahtunut? Aiotaanko tässä luopua luottamuksen käsitteestä kokonaan?"

Hyvin tarkoituksin lanseerattu käytäntö osoittautuu toiselta puoleltaan karmivaksi. Kun testituloksia, joiden piti alunperin olla vain testaajien tiedossa, aletaan julkaista, organisaatiot ja ihmiset alkavat jaotella ihmiset kahteen kastiin: merkittyihin eli testin läpäisseihin, ja merkkaamattomiin, jotka eivät saa minimirajan ylittävää tulosta tai eivät halua osallistua testiin lainkaan. Jakolinja vahvistuu, jopa asuinalueet tai yksittäiset talojen raput aletaan merkata. ("Merkitsemättömissä porraskäytävissä tapahtuu paljon murtoja.") Merkkaamaton saattaa saada yllättäen potkut työstään tai häädön asunnostaan. Empatia ei ulotu toiselle puolelle. Kansan kahtiajaosta ei seuraa koskaan mitään hyvää. 

Loistava tarinan idea, mutta riittääkö se kannattelemaan kokonaista romaania, mietin lukiessani. Kirjailija tiristää aiheesta hienosti kaiken irti ja kuvaa "pärjääjien" ja "häviäjien" yhteisöä monipuolisesti aina murha- ja itsemurha-alttiuksien pohtimisesta lintujen auramuodostelmalentojen taktiikkaan (jossa vahvin on edellä, mutta viisaimmat keskellä?). 

Hän tuo mukaan joukon erilaisia ihmisiä ja kuvaa näiden omia ääniä hienosti. Keskushenkilöiksi nousee muun muassa testauksia tekevässä Psykossa työskentelevä Talvi omine demoneineen, ja nuori Tristan, joka ajautuu huume- ja rikoskurimukseen ja jota suostutellaan hoitoihin. 

"Tristan? - Minä... ei" Tämä ei ole fucking reilua! - Tämä auttaa sinua. Minä lupaan. - Mikset jätä minua vain rauhaan? Miksen minä saa vain olla rauhassa. - Koska sinä elät yhteiskunnassa muiden ihmisten kanssa. Me kaikki joudumme tekemään uhrauksia voidaksemme nauttia sen hyvistä puolista. - Mutta jos minä en tahdo elää yhteiskunnassa? Mihin minä voin fucking mennä? 

Henkilöitä on niin monia, että heidän roolejaan ja yhteyksiään - jos niitä on - on haastava seurata, kirjaa ei voi vain lukaista. Tarinan hektisen nykyhetken kuvauksen lisäksi luemme rauhallisempaa kahden naisen kirjeenvaihtoa, josta käy ilmi kahtiajaon yllättäviä seurauksia, kuten vanhojen kaunojen esilletulo pitkässä ystävyyssuhteessa, kun merkinnän tarpeellisuudesta ollaan eri mieltä.

"- Toisinaan keskustelussa nimittäin unohtuu, miten olemme pohjimmiltamme laiskoja. Useimmat meistä tyytyvät likiarvoihin. Emme viitsi koota tietoja itse ja muodostaa omaa mielipidettä. On niin mukavaa seurata meidät vakuuttaneiden johtajien selän takansa. Se säästää meidät paitsi työltä myös pattitilanteelta, joka seuraa siitä kun ymmärtää kaikkien näkökannat."

Erimielisyys kasvaa kansan keskuudessa mielenosoituksineen ja mediakohuineen. Tilanteet  kärjistyvät. 

Kahtiajakautuneen yhteiskunnan dystopiaksi kasvava kuvaus on vaikuttava, ajatteluttava ja taidolla tehty: se nostaa esiin niin monta ajankohtaista asiaa niin sanotusta tunnepuheesta  mielenterveystilanteeseen, päättäjien osaamisesta ja vastuusta polarisaatioon. Kaikkine runsauksineen kirja jättää vaikutelman minulle siekaleiseksi. Kirjailija oli vieraana HelsinkiLit 2023 -tapahtumassa: oli hurjan kiinnostavaa kuulla hänen kertovan ajattelusta esikoisromaanin taustalla. Aiemmin hän on julkaissut runoja ja novelleja, eikä juoni ole hänelle tärkein, hän kertoi, vaan erilaiset hahmot ja äänet. Kääntäjän työ ei ole ollut helppo monien äänien ja kerrontatapojen vuoksi, mutta suomennos toimii erinomaisesti.

Kenelle: Päättäjille, mielipiteistään varmoille, tulevaisuusuteliaille, pohjoismaisesta ja islantilaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. 

Muualla: Tuijata piti loppua hieman vesitettynä, mutta sanoo romaanin antavan kyllä ajateltavaa tulevaisuuden näkymistä. 

Frída Ísberg: Merkintä. WSOY 2023. Suomennos Tapio Koivukari. Kansi Martti Ruokonen.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Etelä-Korean pohjoisrajalla on pieni lomakaupunki, jossa ei talvella tapahdu mitään. Tyttö, nuori nainen, palvelee asiakkaita pensionaatissa, jossa vieraita on vähän. Puuduttavia päiviä.

"Japanilainen kissa tietokoneen päällä heilutti tassuaan. Aina sama väsyttävä hymy. Ajatella että se oli ollut aluksi minusta suloinen."

Yksi vieraista on ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. Mies kiehtoo tyttöä, ehkä myös toisinpäin, sillä tyttö on kaunis ja kiinnostunut piirroksista. He ovat eri maailmoista, kaikin tavoin. 

"- Miksi tulit Sokchoon talvella? - Kaipasin rauhaa. - Valitsit oikean paikan, naurahdin. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Ehkä ikävystytin häntä. Mutta miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä hänen mielialataan tai pitää keskustelua yllä, ajattelin."

Kirjailija kuvaa paikan ja sen horteisen tunnelman kouriintuntuvan karusti mutta tarkasti. Myös dialogi on niukkaa. Tunnen olevani Aki Kaurismäen mustavalkoisessa elokuvassa, mutta Koreassa. Betoninharmailta kadulta kuuluu K-pop, eksoottiset ruuat tuoksuvat, sähköpiikkilanka-aita vartioi Pohjois-Korean rajaa, hiekkaranta on tyhjä.

Ruoka on tärkeää: ainesosat ja valmistus kuvataan huolella. Tyttö vierailee usein äitinsä luona, sillä tämä on yksinäinen. Niin on tyttökin, poikaystävä asuu Soulissa ja työskentelee mallina. 

"- Minulla on vähän säästöjä, jos haluat leikkauttaa itseäsi, äiti sanoo. 
- Olen siis mielestäsi niin ruma.
- Älä ole hölmö, olen äitisi. Mutta kirurgian avulla voisit löytää paremman työpaikan. Niin se kuulemma menee Soulissa. 

Ihan vain ärsyttääkseni sanoin etten ollut ajatellut vaihtaa työpaikkaa. Pensionaatissa tapasi ihmisiä."

Haikean kiehtova kurkistus toiseen maailmaan, jossa kuitenkin on universaalisti tuttua: perusyksinäisyyden tunne, minuuden etsintä, epämääräisten toiveiden ja todellisuuden ikuinen kohtaamattomuus, sukupolvien välit sekä rajat ja raamit, joissa elämme. Kaunis pieni helmi.

Kenelle: Minimalismin ystäville, nojatuolimatkailijoille, tunnelmaan uppoaville, hiljaisuutta arvostaville.

Muualla: Mitä luimme kerran -blogi sanoo kirjan saavan voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. "Hieno romaani, kaiken kaikkiaan."

Élisa Shua Dusapin: Sokcho talvella (ranskankielinen alkuteos Hiver à Sokcho). Siltala 2023. Suomennos Anu Partanen.

Kirjailija on yksi HelsinkiLit 2023 -tapahtuman kansainvälisistä vieraista. 

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

"Brittiläisen nykykirjallisuuden tärkeimpiä nimiä" sanoo kustantaja Tessa Hadleysta, jonka teoksista yksi on nyt suomennettu. Hän on tullut tunnetuksi perhe- ja suhdekuvauksistaan.

Vapaa rakkaus esittää arjen draamaa 1960-luvulla. Kirjan ohi tiedämme, että tuolloin e-pillerit tuotiin markkinoille, hipit lanseerasivat kirjan nimen käsitteen ja vuoden 1967 kesää kutsutaan rakkauden kesäksi. Samana vuonna tapahtuu myös tarinan Phyllisin elämässä mullistus: nelikymppinen perheenäiti rakastuu tuttavaperheensä poikaan Nickyyn, joka voisi iältään olla hänen lapsensa. Alkoiko mielessäsi soida Mrs Robinson? Minullakin.

"Kun hän jutteli Nickyn äidin kanssa, häpeälliset tunnustukset välkkyivät hetken aikaa hänen mielensä sekavassa sumussa ja melkein polttivat siihen reiän ja pakottivat hänet tiedostamaan, mitä hän oli tekemässä. Mutta hän esti tunnustuksia tulemasta esiin ja työnsi ne takaisin sinne, missä niistä ei ollut harmia, hänet valtaansa ottaneen perinpohjaisen päähänpinttymän ulkopuolelle."

Perinteitä ravistelevasta aikakauden ajattelusta antaa esimerkin Nicky:

"- Koko systeemi on mätä. Avioliitto on kapitalistisen vaihdon muoto. Miehesi omistaa sinut, ostaa sinut omaksi tuloillaan - jotka ovat epäilemättä merkittävät, onhan hän töissä ulkoministeriössä - ja vastineeksi sinä synnytät hänelle lapset ja huolehdit hänen kodistaan. On hyvin mahdollista, että olet tyytyväinen tekemääsi kauppaan. Mutta uskoopa jokin yksittäinen pariskunta valinneensa mitä hyvänsä, rakastumisen ja kaiken sen, on kyseessä silti jonkinasteinen harhakuvitelma. Systeemi on aina yksilöä suurempi."

Phyllis jättää miehensä Rogerin, teinityttärensä Coletten ja alle kymmenen vanhan Hugh-pojan ällistyttävän helposti. Luulen, ettei kyse ole vain rakastumisesta juuri Nickyyn, vaan toisenlaisen elämän kaipuusta, jonka Nicky toi näkyväksi ja tuntuvaksi. Intohimon kokemisen ja omien mieltymysten täyttämisen kaipuusta, tulivuoren purkauksen tavoin väistämättömästä - vaikkei tapahtumia kuvata lainkaan dramaattisesti, päinvastoin. Suurimmat tunnemyrskyt ja muutokset tapahtuvat enemmän vihjeinä ja sivulauseina. 

Kiinnostavin henkilö minulle oli Colette. Säälin tyttöä, joka jää murrosikäkuohujensa lisäksi vanhempiensa suhdemutkien varjoon. Molemmat lapset joutuvat nopeasti omaksumaan uudet roolit ja hyppäämään äkkiä uuteen ikäkauteen, eivätkä juuri saa tukea aikuisilta. Ihailtu opettajakin tuottaa pettymyksen. 

"- Et ole mikään helposti opetettava oppilas, Colette. Sinulla on hyökkäävä tyyli, ja olet huomionkipeä. Tämä oli Colettelle uutta, ja hän oli yllättynyt ja kiinnostunut. - Ai niinkö? - Tiedän että sinulla on ongelmia kotona. Ei varmasti ole helppoa selvitä ilman äitiä. - Kotona menee ihan hyvin, Colette sanoi. - Koulu tässä on se ongelma. 

Tilanteen kiihkeä intiimiys oli tuntunut unenomaiselta, sillä se oli muistuttanut niin paljon Coletten aiemmin vaalimia fantasioita, niitä joissa pidättyväinen opettaja päästi irti ylevästä sivistyksestään ja ojensi kätensä tunnustaakseen ja pelastaakseen hänet. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Colette ei halunnut enää tulla pelastetuksi, hän halusi olla vapaa. Järjen ohjaama elämä ei kiinnostanut häntä. --- Ehkä kevytmielisyys tosiaan oli paras vaihtoehto."

Phyllis kelluu onnellisesti uuden rakkautensa aalloilla, vaikka tietää hyvin, että pelkkää auvoa ei ole odotettavissa. On hienoa, että hän toimii oman tarpeensa mukaan ja noudattaa oikeuksiaan, joita naiset juuri alkavat ottaa, mutta miksi lapset jätetään niin sivuun, sitä en tajua. Ehkä se kertoo ajan kasvatustavoista, joissa lapsia ei vielä koettu täysivaltaisina ihmisinä? 

"Nicky ja Phyllis eivät olleet lainkaan keskustelleet tulevaisuudesta tai edes kääntäneet katsettaan sitä kohti. "

Seuraa myös yllätyksiä kirjan aikuisten salaisuuksien avautuessa lukijalle. Siinä missä Phyllis esitetään avoimesti, muillakin on taustansa - ja tulevaisuutensa. Mutta edelleen mietin, mitä Colette ajattelee ja miten jatkaa eteenpäin? 

"Vanha maailma oli murenemassa, ja nyt avautuvan uuden kokemusmantereen - joka tarjosi huimalla tavalla muuttuneita näkökulmia ja päihdyttävää vapautta - olisi kuulunut olla koskematon. Mutta äidin jalanjäljet kulkivat hiekassa kaikkialla Coletten edellä."

Kiehtovan pienieleinen ja kiinnostava suhderomaani varmalla kirjoittamistaidolla ja sopivalla ärsytyksellä. 

Kenelle: Paatoksettoman perhe- ja ihmissuhdekuvauksen ystäville, brittikirjallisuuden lukijoille, naisen aseman ja 1960-luvun muutosten miettijöille.

Muualla:  ...ihmisyksilön kokemukset ja yhteiskunnan tuulet ovat osa samaa virtaa; joissa arki näyttäytyy yksityiskohtaisena, ihmiskuvaus on tarkkanäköistä ja kerrontaan voi luottaa, sanoo kirjasta Lumiomena.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus. Gummerus 2023. Suomennos Marianna Kurtto.

Tessa Hadley on yksi HelsinkiLit 2023 -vieraista.

HelsinkiLit 2022 -kokemuksia

Suuresti odotettu HelsinkiLit 2022 lunasti odotukset kelpoisasti ja toi maailmantähtiä Bio Rexiin kirjanrakastajien lähietäisyydelle. Oli hieman epätodellinen olo törmätä keskustan kahviloissa ja kaduilla esimerkiksi Pulitzer-voittajaan (iik, olin samassa kahvilassa kuin Bernardine Evaristo, ja joku oli törmännyt Ruttopuistossa Douglas Stuartiin). Yleisönä olimme täpinässä parin vuoden kuivan kauden jälkeen, tunnelma oli innokas ja valmis mihin vain! 

Ensimmäisenä päivänä Niklas Natt och Dag kertoi aina hurmaavan Alma Pöystin haastattelemana urastaan historiallisten romaanien tekijänä (1795) ja muun muassa siitä, että hänen nimeään usein luullaan taiteilijanimeksi. Vaikka kyse on oikeasta aatelisnimestä, joka on Ruotsin vanhin. Suku ei silti omista kuulemma mitään erityistä, kuten Downton Abbey -tyyppistä kartanoa. Ruotsinkielisestä haastattelusta meni minulta osa ohi, kouluruotsi ei aivan riittänyt, vaikka etenkin Almaa oli helppo seurata. 

Hollantilaisen Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä todellakin on ilmiöromaani, kuten kustantaja sitä markkinoi. Kiinnostava katsaus somen syvään päähän ja siihen, mitä pahin digitörky tekee ihmisen mielelle. Tarinassa erään tunnetun somealustan - jota ei mainita kirjassa mutta joka on kuulemma Fb - moderaattorit tarkistavat postauksiemme sääntöjenmukaisuutta. Alastomuus, väkivalta, rikokset, inhottavimmat ihmisten purskaukset: harvoin tulee ajatelleeksi, että oikea ihminen joutuu katsomaan läpi julkaisut, joista joku tekee häiriöilmoituksen. Ei kuulosta lokoisalta hommalta. Ville Blåfield jututti Hannaa (nimmarijonossa nappaamassani kuvassa alla), ja se oli oikea kunnon keskustelu se. Moni kertoi ostaneensa kirjan erinomaisen haastattelun vuoksi, itse olin ehtinyt sen lukea jo. Kirjailijan nimi muuten lausutaan paljasjalan tapaan "Barefoots".Suosittelen kaikille, jotka ovat ajan ilmiöistä kiinnostuneita. 

Ruotsinsaamelaista Ann-Helén Laestadiusta haastatteli Juha Itkonen ruotsiksi ja algerialaista Kamel Daoudia Sampsa Peltonen ranskaksi, jota kaunista kieltä oli ilo kuunnella, vaikkei siitä paljon  ymmärtänytkään. Peltonen referoi keskustelua suomeksi, joten kärryillä pysyi. Nämä kaksi kirjailijaa ovat minulta korkkaamatta. Mutta Maaza Mengisten kirjan tunsin - ja kyllä, vähän häpesin nihkeyttäni, niin vakuuttavasti hän teosta esitteli. Booker-palkittua Douglas Stuartia fanittava Kirjaluotsi odotti tämän haastattelua niin, että pelkäsi puhkeavansa kyyneliin kaverin nähdessään (tarjosimme nenäliinoja). Juttuni kertoo kirjasta Shuggie Bain enemmän. 

Toisena päivänä jysähti kunnolla minun makuuni. Heti alkuun saimme kuulla Huonesiivoojan, valloittavan Mollyn, synnystä eloisasti ja hauskasti kirjailija Nita Proselta, joka on torontolainen kustantaja ja nyt siis myös esikoiskirjailija. Onnistuneesti, sillä kirjasta tuli bestseller ja  tulossa on myös leffa, pääroolissa Florence Pugh. Tältä Molly siis näyttää, tosin ilman nenäkorua, sillä viiden tähden hotellin työntekijälle sellaista tuskin sallittaisiin. Kuva on näyttelijän omasta Facebookista. Dekkaristi Elina Backman haastatteli, ja kirjan menestyksen syitä ruotii perusteellisesti Kirsin Book Club. 

Norjalaisen Marie Aubertin kirjan Mikään ei voisi olla paremmin päähenkilö Ida on epämiellyttävä. Hänellä on lapsensaantipaniikki, ja nelikymppisenä aikoo nyt pakastaa munasolujaan siltä varalta, että sopiva isä vielä ilmaantuisi. Idan pikkusisko Marthe on perheen "vauva", jota on aina paapottu ja jolle Ida on kitkerän kateellinen parisuhteesta ja monesta muusta asiasta. Perheenjäseniään ei voi valita eikä heistä automaattisesti välttämättä edes pidä, sanoo kirja, joka virkistävän ja epätavallisen suoraan ilmaisee ajatuksia, joita yleensä ei sanota ääneen. Kamala ja hyvä kirja, josta on kirjoittanut tarkemmin muun muassa Kirjakimara. Sisko Savonlahti koki kirjan teeman paniikkeineen tutuksi ja hoiti haastattelun kivasti ja eläytyvästi.

Sara Osmanin kirja Kaikki mikä jäi sanomatta on samaa tyyppiä, siis kamala ja koukuttava, ja kertoo nuorten naisten keskinäisestä ystävyydestä, lue: inhosta ja kateudesta. Mikä ihme ihmisiä oikein vaivaa? Miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa ulkonäkö- ja suorituspaineet nujertavat naisia näin? Ilmiö näkyy nyt kirjallisuudessa vahvasti, uskon, että syksyllä myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Samaa teemaa käsittelee kuulemma etäyhteydellä mukana olleen Tune Schunessonin kirja Päivät, päivät, päivät,jota en ole lukenut vielä, enkä löytänyt muiltakaan postauksia. Kirjailijoita haastatteli Anna Laine. 

Säästin herkut loppuun: Colson Whitehead on niin cool kuin nykkiläinen Pulitzer-voittaja voi olla. Kaveri on saanut palkinnon peräti kahdesti. Olen lukenut vasta yhden, Nickelin pojat, mutta tuskin jää siihen. Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun Harlemista, josta kertomiseen Colson teki paljon taustatyötä huomatakseen, että olisi päässyt paljon vähemmällä vain kysymällä omalta äidiltään tämän muistoja. Haastattelijana toimineen Sirpa Kähkösen kanssa heille on yhteistä paitsi upea ura ja kirjoittamisen ammattitaito myös se, että molemmat kuvaavat menneiden vuosikymmenten paikkoja, joita ei enää ole. Colsonin New York, Sirpan Kuopio, mainio rinnastus ja antoisa haastattelu. Aplodeista ei ollut tulla loppua.

Ja Bernardine Evaristo! Tuo kirjallisuuden rokkitähdeksikin nimitetty nainen on juuri niin upea, hurmaava ja viisas kuin kirjasta Tyttö, nainen, toinen saattoi päätellä. Etenkin häntä ja Colsonia olisi voinut kuunnella tunteja. Myös muut kansainvälisesti menestyneet kirjailijat ovat loistavia esiintyjiä, joiden lavakarismaa voi vain ihailla ja ihmetellä, millaisen koulutuksen he esiintymiseen ovat mahtaneet saada - ainakin se toimii. (Kiinnitimme huomiota jopa jalkojen asentoihin, jotka olivat harkittuja mekoissaan istuneille, kuten Sara Osman ja keijumainen Ann-Helén Laestadius, joka heilutteli iloisesti tossujaan liian korkealla tuolillaan). 

Evariston tapa kirjoittaa on aivan omanlaisensa, ja hän kertoi kehittäneensä tyylin erään aiemman teoksensa kautta, jossa osa kirjasta oli tätä pisteetöntä, vapaasti virtaavaa mutta silti erittäin helppolukuista tekstiä. Hän huomasi sen toimivan, tuovan vapauden tunteen myös kirjoittajalle, joka yhdistelee mielellään runoutta ja proosaa tai kuten nyt, teki proosateoksen mutta runoa ja visuaalisuutta ajatellen. Keskustelussa Koko Hubaran kanssa hän kertoi urastaan ja ajatuksistaan mustien naisten näkymättömyydestä kirjallisuudessa: keittiöpuheet, joiksi hän naisten arkisia keskusteluja sanoo, harvoin nousevat kaanonissa esiin. Näkyvyyden varmistamiseksi Evaristo tekee parhaansa, eikä se ole vähän.

Lue tapahtumasta ja sen kirjoista lisää blogeista Tuijata ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Hurmaava kirja, ja erittäin hereillä pitävä - kuin se läpsisi lukijaa kasvoille tasaisin väliajoin kirpeillä huomioillaan. On pakko pitää näistä naisista, joita yhdistää musta tai ruskea ihonväri, Iso-Britanniassa, Brexit-aikana, siis tässä ajassa, mikä hämmästyttää. Vieläkö tosiaan kysellään maassa syntyneiltä tulomaata tai ihastellaan tämän hyvää englannin kielen taitoa? Auts, taas läpsähti poskeen...

Evaristo avaa hienosti toiseuden ja vähemmistössä olon ongelmia, enkä sano niitä vain haasteiksi. On vaikea ponnistaa eteenpäin maassa, jossa suku ja suhteet määrittelevät paljon ("heidän DNA:ssaan oli koodattuna hienompia postinumeroita") ja jossa on totuttu tiettyyn hierarkiaan, tai pitäisikö sanoa, geeniperimään:

"nykyään hän ottaa kernaasti paikkansa kakofonisessa orkesterissa Lontoon vilkkaimmalla asemalla, jolla askeltaa vuosittain lähes 150 miljoonaa jalkaparia, paikkansa osana anonyymia työmatkalaisten joukkoa joka on geeneiltään 99,9-prosenttisesti identtinen huolimatta siitä minkä näköiseen pakkaukseen geenit on pakattu tai miten psykologiset piuhat päässä risteilevät - ovat ne sitten takussa, kieroutuneet, oikosulussa tai kärähtäneet kokonaan"

Kirjailija esittelee tusinan verran naisia. Yksi raiskataan lapsena, mutta etenee menestyväksi sijoituspankkiiriksi, toisesta tulee teatteriohjaaja

"Amma hei, sinun pitäisi viedä näytelmäsi kulttuurikeskuksiin ja kirjastoihin eikä kansallisteatterin keskiluokkaisten kusipäiden nähtäväksi 

Amma vastasi että viimeksi kun hän oli esittänyt näytelmäänsä kirjastossa, yleisönä oli ollut enimmäkseen kodittomia jotka parhaassa tapauksessa nukkuivat, pahimmassa kuorsasivat

siitä oli viitisentoista vuotta ja hän oli vannonut että se sai olla viimeinen kerta"

ja äiti, joka haluaa antaa tyttärelleen kaiken ja antaakin (vaikka tytärtä nolottavat äidin tietyt ominaisuudet, kuten alastomat naiset kuljeksimassa kotona joskus aamuisin), kolmannen liha on altis ja synnyttää kolme isätöntä lasta vahingossa mutta mikäpä siinä, työtä ja tekemistä tämä nainen ei pelkää vaan kerää aina "pisteet kotiin!" 

Niin ja nainen, joka kahden löytämänsä ihanan aviomiehen jälkeen "tuli siihen johtopäätökseen, ettei ollut erityisen hyvä ajatus mennä naimisiin silloin kun oli rakastunut, että kannattaisi odotella muutama vuosi (kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, ikuisesti?) nähdäkseen oliko kumppani sopiva vielä sittenkin kun intohimo oli laantunut ja arkielämä asettunut uomiinsa" 

Joukossa kuin joukossa on aina yksi mätä omena. Oli kuinka tiedostava musta tai aito "radikaali separatistinen lesbofeministi", voi silti olla paska tyyppi. Kun yksi naisista joutuu (väkivaltaiseen) seuraan ja käy eron jälkeen terapiassa, sanoo ystävä hänelle, "että huonosta tuurista siinä oli ollut kyse eikä käsittelemättömistä lapsuudenaikaisista traumoista, sinusta on tulossa liian amerikkalainen, Dom"

Rankkoja asioita kerrotaan ihmeellisellä keveydellä ja sinnikkäällä elämänilolla: henkilöitä ei voi olla ihailematta eikä iloitsematta niiden puolesta, jotka löytävät tapansa elää ja olla, omaa tilaansa raivaten silmänkantamattoman avarassa miesten ja valkoisten pellossa. Ilmava teksti on terävän osuvaa ja pisteetöntä (paitsi lukujen lopuissa), mikä luo avoimen, vimmaisan eteenpäin menon tunnun, ja sitä tässä tehdään, kaikesta huolimatta. Läpsiminen tekee hyvää ja avaa silmiä, ilmeikästä suomennosta on ilo lukea. Brittiläinen yhteiskunta raottuu aivan uusilta kulmilta. Häikäisevä, koskettava ja kupliva teos. 

Kenelle: Naisen roolia etsiville, vähemmistöjä ajatteleville, toivoa hakeville, tiedostaville, silmiä avaaville, maahanmuuttajien/evakkojen jälkeläisille, tasa-arvon ystäville, nyky-Brittilää opiskeleville.

Muualla: Kirjan rakenne, kerronta ja kieli säväyttivät Tuijaa.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (Girl, Woman, Other). Suomennos Kaijamari Sivill.

Kirjailija vierailee Suomessa HelsinkiLit-tapahtumassa 14.5.2022. 

Niklas Natt och Dag: 1795

Aatelissuvun vesa Niklas Natt och Dag on toimittaja ja kirjailija, jonka 1700-luvun lopun Tukholmaan sijoittuva dekkaritarina on edennyt kolmanteen osaansa. Kerrassaan kiehtova sarja: kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan komeaa tekstiä, älykästä juonenpunontaa ja filosofointia. Suomennos on nautittavaa kieltä, jonka uskon vastaavan hyvin alkuperäistä tyyliä. 

Kruununraakki Jean Michael Cardell taistelee aiemmista osista tuttujen ongelmien kanssa. Hän etsii oikeutta ja mitä nyt ihminen yleensä etsii, elämisen oikeutusta, rakkautta ja sen sellaista. Käsi on mennyt, samoin tyttö, joka hänen ajatuksiaan vaivaa, ja pääpiru on kateissa. Cardell etsii kahta viimeksimainittua ystävänsä Wingen kanssa ja joutuu myös taistelemaan syyllisyydentuntonsa kanssa. Käden lisäksi myös mieli on kärventynyt tulipalossa. 

"- Sanotaan että mittaamme toisiamme itsemme mukaan. Vaunuissa minulla oli monta tuntia aikaa pohdiskella, kuinka suuressa määrin oma lapsuuteni on tehnyt minusta sellaisen kuin olen ja kuka olisin voinutkaan olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Entä sinä, Jean Michael? 

Cardell katsoo pois ja seisoo hetken vaiti ennen kuin saa taas puhekykynsä takaisin. - Kärventynyt raajarikko minusta tuli ihan omin avuin."

Olen pitänyt sarjasta aina vain enemmän, vahva ilmaisuvoima tekee vaikutuksen. Ja tuon ajan kaupungin kuvaus: Tukholma on rähjäinen, haiseva, hämärä ja vaarallinen, mutta tuttujakin paikkoja löytyy. Cardell ei liiku vallasväen saleissa, vaan enemmistön joukossa, rahvaan ja sitäkin köyhemmän joukon, joka asuu kaduilla ja kellareissa. Ympäristön kuvailu on voimallista sekin:

"Öisin keskikaupungin lyhdyt pysyvät sammuksissa. Aurinko vie kierroksensa päätökseen niukin naukin horisontin alapuolella, tarpeeksi lähellä taivasta jättääkseen jälkensä sinen, jota vain tähdistä voimakkaimmat kykenevät haastamaan. Vasta kun syksyn lähestyvä pimeys saattaa kujat varjoonsa, tulet sytytetään uudelleen, hennot valopilkut, jotka opastavat tien korttelista toiseen lampunsydänten rätisevien kuiskausten ja naurisöljyn pistävän tuoksun saattelemana."

Kaduilla liikkuu monenlaista kulkijaa, huumaa hakevia, elämänlangassa kiinni sinnitteleviä, hetkessä eläviä, koska muuta ei ehkä ole. Eläimellistä, inhimillistä. Ja on heitä, jotka yrittävät ja ymmärtävät katsoa asiaa kauempaa - ei sillä, että se heitä tekisi paremmaksi. Ei pahinta rikollista ainakaan. 

"Hänen kohtaamansa ihmiset ällöttävät häntä. Ne näyttävät rumilta lapsilta, jotka tarpovat vailla päämäärää läpi elämänsä ilman ainuttakaan järkevää ajatusta. Ne jotka kynnelle kykenevät nauttivat lihasta, joka liian pian on pettävä heidät, ne jotka jo kärsivät tukahduttavat tuskansa viinalla. Häntä pelottaa se voima, jolla ne takertuvat elämäänsä, vaikkei se näytä minkään arvoiselta."

Onko Cardell, päähenkilöksi tuomittu, perivihollistaan parempi tai sankarillisempi, sitä saa lukija jännittää ja päättää itse. En olisi itse uskonut pitäväni näin raadollisesta tarinasta, jossa tekee mieli hetkittäin sulkea silmät ja muut aistielimet, mutta siitä huolimatta ihailuni on vain kasvanut sarjan myötä. Komean kiehtovaa kerrontaa, vahvaa tunnelmanluontia. 

Aiemmista osista: 1793, 1794 

Kenelle: Historiahulluille, kielestä innostuville, Tukholman ystäville, älykkään dekkarin hakijoille. 

Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset. Johnny Kniga 2022. Suomennos Kari Koski.

HelsinkiLit 13. - 14.5. 2022: Niklas Natt och Dag kertoo kirjoistaan. 

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Vuoden 2020 Booker-voittaja kertoo lapsuudesta 1980-luvun Glasgow'ssa, Skotlannissa. Shuggie elää sisarustensa Catherinen ja  Leekin kanssa nitkutellen arkea, josta isosisarukset ja nuorimman isä - jonka mukaan poika sai nimensä - häipyvät heti kun pystyvät. Sillä äiti Agnes, teräväkielinen ja -päinen sekä kulmien kaunotar, on toivoton juoppo.

"Agnes oli vaarallisessa välitilassa. Sen verran humalassa, että hänen teki mieli haastaa riitaa, mutta ei niin humalassa, että olisi vielä ollut kohtuuton. Vielä muutama kulaus, niin hänestä tulisi raastava, rääväsuinen ja häijy. Shug tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt ennustaa tulevaa säätä. Hän tarttui Agnesin ja yritti taas siirtää häntä ennen kuin suuret sadepilvet vaimon sisällä puhkeaisivat."

Mutta lapsi rakastaa äitiään kaikesta huolimatta. Pettymykset, pelot, häpeä ja puute eivät saa Shuggien toivoa lannistumaan eivätkä äidin suojelemista päivästä toiseen loppumaan. Musertava paino pienelle pojalle, jolla on toinenkin suuri ongelma. Shuggiesta tuntuu, ettei hän ole tavallinen poika, mutta ei oikein tiedä, mistä on kyse: häntä kiusataan ankarasti kimeästä äänestä ja tyttömäisistä eleistä, arvaatte kyllä millä sanoilla ja millä julmuudella, mutta on vaikea rakentaa minuutta, kun ei tunne asioita. 

"- Haluut sä olla tyttö? Francis virnuili ja levitteli käsiään yleisölle. Shuggie pudisti päätään, hän halusi vain painaa kätensä poskelle jääneeseen jälkeen. - Haluutsä kulkee hameessa? - En, Shuggie mumisi. - Älä väitä vastaan, homppeli. Yli kolmekymmentä senttiä pitempi Francis tuuppasi Shuggieta rintaan. - Sä oot neitimäinen hinttari. Sä ja isä Barry kärvennytte helvetissä puuhistanne. Toiset nauroivat kuorossa, ja sitten nauru muuttui yllytykseksi: hakkaa se, hakkaa se, hakkaa se."

Lukija jännittää niin Shuggien kuin Agneksen puolesta. Miten he pärjäävät, selviävätkö omista kurimuksistaan? Kerronta on tummaa, mutta ei yhtä mustaa kuin Eddyn tarinassa. Mutta se ei juuri tarjoile kevennyksiä, kuten raastavat lapsuustarinansa kirjoittaneet Nina Wähä tai Joonatan Tola - joiden tarinoissa on ihmeellistä valoa - vaan etenee omalla tavallaan. Teksti on koskettavaa, kieleltään tuoretta ja niin ilmaisuvoimaista, että lukemisessa pakko pitää taukoja. Käy muuten liian rankaksi. 

"Leek katseli hetken veljeään. - Mitä sä nyt oot, kolmetoista? Leek puhalsi otsatukkaansa. - Voi paskat. Kohta sun pallit laskeutuu. Kuule, ei tää enää kauan kestä. Vähän aikaa vielä, niin säkin voit lähteä. Shuggien pää nytkähti taaksepäin inhosta. - Kuka äidistä sitten huolehtii? - No kuule. Sen pitää huolehtia itsestään. - Kuinka se sitten ikinä paranee?" 

Kirja kuvaa myös thatcherilaista yhteiskuntaa vaikeuksineen, työttömyyttä, yhteiskuntarakenteen muutosta fyysisestä, kuten Shuggien kasvukaupungin kaivostyöstä, uuteen, vielä muotoutumattomaan suuntaan. Rajakohdat ovat aina kivuliaita, ronskit muutokset jättävät heikoimmat huonoon asemaan. Pärjäämiskeinoja etsii kukin tavallaan, kuten iso-Shug tekee. 

"- Ei, arvon rouva. Miksen mä riittäny? - Mä en oo ikinä vilkassu muihin päinkään. - En mä sitä meinnannukaan. Shug hieroi silmiään kuin olisi väsynyt. - Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että oisit ollu juomatta? Mä ostan sulle parhaat kamppeet, teen töitä niin paljon kuin päivään on annettu tunteja. Hän tuijotti seinää, ei, seinän läpi. - Aattelin jopa että ehkä sä tokenet, jos teen sun kanssa lapsen, mutta ei. Sekään ei riittäny." 

Mutta Agnesin syitä on vaikea etsiä ulkopuolelta, vaikka hänen vanhempansa katuvat syvästi paapovaa kasvatustaan: hän on koukussa alkoholiin ja hyödyntää avujaan sen puolesta. Hänessä on puolensa, mutta niitä on vaikea nähdä sankarillisina. Shuggie venyy tähänkin. Lienee pakko - mutta estääkö se romahtamisen? Äidin tai pojan?

"Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta."

Syvän surullinen, liikuttava ja voimallisesti kerrottu tarina alkoholistiperheessä elämisestä, lapsen ja äidin välisestä rakkaudesta ja 1980-luvun yhteiskunnasta siinä sivussa. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin, enkä tiedä, miten tarkkaan: ymmärrettävästi teksti on hiottu huolella ja taidolla juuri lukijaan iskeväksi. Kurjuustarinat ovat aina koskettavia hyvin tehtyinä, kuten tämä on - enkä tarkoita vähätellä kokemusta, mutta näen eräänlaista buumia. Eikä se ole huono juttu: arvostan sekä kerronnan rehellisyyttä että tekstillistä taitavuutta. Ja ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa ja uskaltavat ajatuksella lukea. 

Kuulemme kirjasta lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, jonne Douglas Stuart on tulossa. 

Kenelle: Samastuville, voimakkaiden tarinoiden lukijoille, lapsuuden vaikutusta pohtiville, laatuproosan lukijoille. 

Muualla: Luin kirjan Kirjaluotsin vahvasta suosituksesta. Hän kuunteli alkukielellä, minä luin suomeksi. 

Douglas Stuart: Shuggie Bain. Suomennos Laura Jänisniemi. WSOY 2022.

Muistiinpanoja muutamista käännöskirjoista

Martha ei ole mukava ihminen. Hän kohtelee kurjasti etenkin aviomiestään Patrickia, kunnes tämä kyllästyy ja häipyy. Mutta Marthan ongelmat jatkuvat. Hänestä tuntuu siltä, että "en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille." 

Lopulta hänelle löytyy diagnoosi ja ongelmien syy. Kunpa hän olisi tiennyt sen jo nuorena, monelta olisi säästytty, hän miettii katkerana. Onko keski-iässä liian myöhäistä alkaa elää? 

Näppärä ja viihdyttävä tarina, jonka juju on diagnoosi: sen voi lukija mielessään määritellä joko sairaudeksi tai ehkä vain kusipäisyydeksi? Kirja on julkaistu Otavan Sinisessä kirjastossa, mitä ihmettelen. Tasoltaan kovassa sarjassa se ei pärjää, vaikka toimii hyvin viihdekirjana. Kansien kuuluisi olla pinkit tai mieluummin edes lilat.

Meg Mason: Murhe ja autuus (Sorrow and bliss). Otava 2022. Suomennos Marja Lyytinen. 

Osmanin kirja on herkullinen siten, ettei se esitä kolmen päähenkilönsä, vauraitten ja vauhdikkaiden tukholmalaisten nuorten naisten, elämää unelmana. Eikä henkilöitään ihanina, päinvastoin. Haasteita riittää, ja kateutta kaverien kesken. Paineet esittää menestyvää ovat kovat, oli taustalla mitä tahansa - ja kaikilla on. Sofia saa taistella somaliutensa kanssa, ja hän on henkilöistä suorapiirteisin ja ymmärrettävin, piinkova uranainen. Caroline ja Amanda muistuttavat enemmän toisiaan, hieman liikaa mielestäni ollakseen täysin selkeitä hahmojaan: menin usein sekaisin, kummasta puhutaan. Carolinen suhde unelmamieheen Alexiin ei ole ongelmaton, Amandan juhliminen pyörryttää päätä, myös hänen. Molempien äitisuhde on kurja. 

Onko tilanne itseaiheutettu vai olosuhteiden luoma, sitä sopii miettiä. Samoin kuin sitä, miten pitkälle itsekkyydessä ja toisaalta ystävyydessä tulee mennä. Kun paineet kasvavat liian suuriksi, käy väistämätön. Ajankohtaisuudessaan ja armottomuudessaan antoisaa luettavaa etenkin nuorille, suorituspaineista kärsiville naisille. Me iäkkäämmät voimme huokaista helpotuksesta, ettei tuossa kurimuksessa (enää) tarvitse sinnitellä, eikä nuoruutemme ollut näin kovaa kilpailua. 

Sara Osman on yksi kevään 2022 Helsinki Lit -tapahtuman ulkomaisista kirjailijavieraista.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta. (Allt vi inte sa) Like 2022. Suomennos Sirje Niitepõld. 

Robert Seethalerin Kokonainen elämä ihastutti laajasti, mutta häneltä on suomennettu myös yksi aiempi teos, hänen esikoisensa.  Tupakkakauppias kertoo nuoresta Franzista, joka aloittaa työt tupakkakaupassa Wienissä 1930-luvulla, natsien nousun aikaan. Erittäin ajankohtaista kerrontaa fasismin ja silmittömän väkivallan ujuttautumisesta ihmisten arkeen. Ja siitä, miten poika kasvaa mieheksi, havahtuu ympäröivään maailmaan. Kuinka paljon toivoisinkaan, ettei yksikään nuori enää olisi tarvinnut kokea aikuistumista näin! 

Franz ystävystyy Sigmund Freudin kanssa, joka on kaupan asiakas. Hitlerin edetessä Freud empii pitkään, mutta lähtee lopulta maanpakoon (onnekseen ajoissa) ja muuttaa Lontooseen. Miten käy kaupan ja Franzin? 

Kiinnostava ajankuva ja elämäntarina, joka todenkaltaisuudessaan vaikuttaa, vaikkei kirjallisesti vielä huimaa yhtä lujaa kuin alussa mainittu teos. Itävaltalainen kirjailija on ehdottomasti merkittävä ja seuraamisen arvoinen. 

Robert Seethaler: Tupakkakauppias. (Der Trafikant 2012). Suomennos Arja Rinnekangas. Lurra Editions 2017 ja uudistettu laitos 2020.

HelsinkiLit ja muita lomalukemisia

HelsinkiLit jäi minulta livenä väliin matkan vuoksi, mutta onneksi on Yle Areena! Esiteltyjä kirjoja olen lukenut aika monta, viimeksi Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018, suomennos Heli Naski). 

Dystooppisen synkkä teos kuvaa ruotsalaista yhteiskuntaa, jossa arvot ovat kovat ja rasistiset. Sekä henkisesti että fyysisesti väkivaltainen tulevaisuudenkuva, jota ei ollut helppo lukea paahtavan auringon alla ja joka jäi siksi arvoaan pienemmälle huomiolle. Kirja on sentään voittanut August-palkinnon Ruotsissa, joten laatu on taattu syvää etsivälle, mutta ei sovi viihteen etsijälle. 

Luin myös Morten Strøksnesin Merikirjan (Gummerus 2018, suomennos Katriina Huttunen), en merikiinnostuksesta, vaan halusin kuulla Hurmeen haastattelevan kirjailijaa sen tiimoilta. Ja siksi, että tiesin kirjan muistuttavan Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia: kaksi miestä merellä, ystävyys, yhteinen tavoite, luonto ja kulttuurinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä (ja yllä ja alla). 

Strøksnes ei luonut samanlaista hurmion, hämmästelyn ja naurunsekaista tilaa kuin Hurme, vaikka on kieltämättä taitava. Hän onnistuu paketoimaan aiheita tarinaansa laaja-alaisesti ja monitasoisesti ja esittää joitakin hienoja, mietityttäviä ajatuskulkuja merestä ja maailmasta.

Mutta pitikö jäähaita yrittää koko ajan tappaa? Sitä ei tarvittu ravinnoksi, ei kannan koon hallintaan, ei ammatin takia tai muusta metsästyssyystä. Huvin vuoksi ja urheilun kannalta, sanottiin joskus turhasta tekemisestä. Järjetön tappamisvietti vaivasi minua koko kirjan mitalta. (Tuli mieleen H niin kuin haukka, jossa jyllää sama ihmisen vimma hallita eläimiä.)

Pakenin perinteisen dekkariviihteen pariin: Marko Kilven Undertaker - Kuoleman enkeli  (CrimeTime 2018) jatkaa Undertaker-sarjaa, jossa hautausurakoitsija Kivi hoitaa bisneksiään omalaatuisella tavallaan. Psykopaattisuutta ja juonittelua ei puutu! Henkilöiden ammatit tuovat kirjaan omanlaistaan terää. Pitkänpuoleinen tarina, yksityiskohtien kuvauksia olisi joutanut karsia jouhevamman etenemisen puolesta. Mutta jännite tehostui loppua kohti ja jätti kiinnostuksen ylle.

Järin hilpeältä ei lomalukemistoni vaikuta. Sitä puolta paikkasi Laura Honkasalon Vie minut jonnekin (Otava 2018). En kuulu kohderyhmään, joita ovat nuoret, lapsen hankkimista tai hankkimattomuutta pohtivat naiset. Ollako vela vai eikö olla? Toivon, että he kirjan löytävät ja saavat siitä rohkaisua tehdä omia valintojaan. Kirja on chick-litmäisen hauska, ajassa ja tarjoilee sulavasti vakavan viestinsä. Kohderyhmälle suositeltava ilman muuta, eikä muiltakaan uteliailta sujuvan kepeän kerronnan ystäviltä kielletty.  

HelsinkiLit, lukemani kirjat paremmuusjärjestyksessä: 

• Kim Leine: Kuilu
• Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
• Ilmar Taska: Pobeda 1946
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
  

Sain muuten kirjastosta viestin, että varaamani Solmut on saapunut. Innosta väpättäen riensin sitä hakemaan. Tosin saamani kirja oli jokin solmujenteko-opas eikä Domenico Starnonen teos, jota olin tarkoittanut. Taisin todella olla loman tarpeessa... 

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Olen lukenut kirjaa niin pitkään - paitsi että se on paksu, tuli kaikenlaista muuta väliin - että sen seurasta on hirveän haikea luopua. Olin niin mukana Mevlutin elämässä, lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja tunnen hänet läpikotaisin. En haluaisi kirjoittaa tätä juttua ollenkaan! Sillä se tarkoittaa, että joudun jättämään hyvästit, kun takakansi tylysti katkaisee syvällisen ystävyytemme.

Kirja on herkkua. Ihmiskuvaus, yksityiskohdat, maisemat, kaupunki - Istanbul - kuin yhtenä tarinan henkilönä. Huumori, inhimillisyys, ihmisten hölmöys ja viisaus sekä ajan muutokset ovat kansien välissä juuri sellaisessa kokoonpanossa kuin Pamukilta parhaimmillaan saattoi toivoakin.

Mevlut seurasi maalta auttamaan jo aiemmin kaupunkiin muuttanutta isäänsä elannonhankinnassa, jogurtin ja bozajuoman katukauppiaana ja koululaisena. Äiti ja siskot jäivät maaseudulle. Isä opetti pojan kauppiaan töihin, jotka tulivat pysyväksi osaksi hänen elämäänsä. Boza on jonkinlainen perinnejuoma, kuvittelen sen hieman sahdinkaltaiseksi. Sen verran saamme tietää, että sitä saa makeampana tai happamampana versiona, ja väri on keltainen. Mevlut peri isältään korennon, jonka molemmissa päissä roikkui ämpäri. Niitä hän kanniskeli ympäri tuttuja kaupunginosia, huusi perinteisen myyjähuudon boo - zaa, ja annosteli asiakkaiden haluaman määrän.

Jotenkin tuntuu kuin juoruilisin, jos alan kuvata Mevlutin henkilökohtaista elämää. Kirja on kasvutarina, perhe- ja sukupolvikuvaus sekä rakkaudenosoitus Istanbulille (tai ylipäänsä kaupunkielämälle) ja omalle kansalle. Saamme seurata pojan arkea ja ajatuksia yksityiskohtaisesti, hänen oppimistaan, kasvamistaan, ihastumisiaan ja rakastumisiaan, perheen perustamista ja ystävyys- ja sukulaisuussuhteita. Näemme maailman muuttuvan, kaupunkien kasvavan, vanhojen tapojen katoavan, mikä on osin hienoa, osin haikeaa. Nopeaan muutokseen on suomalaisen helppo samastua, vaikka Turkissa on moni asia toisin kuin meillä.

Kiinnostavaa on suomalaisena lukea turkkilaisesta elämänmenosta: miten naimakaupat junailtiin, miten bisnestä tehtiin - tosin tässä kirjaimellisesti katutasolla - miten ystäviä ja perheenjäseniä kohdeltiin. Ja miten tonttimaan hankinta tai sähkönjakelu hoidettiin! Ajallisesti liikutaan lähes nykyvuosiin 1960-luvulta. Ei siis mitään kaukaista historiaa.

Pamuk on sanonut halunneensa tehdä kirjan kerrankin kadun ihmisestä: ei varakkaasta ja koulutetusta, kuten hänellä on ollut tapana. Hän on kirjoittanut Mevlutiin paljon itseään - minä olen Mevlut, Pamuk totesi HelsinkiLitissä. Unelmoija ja kuvittelija, mutta aikaansaava, sitkeä, tunnollinen ja kiltti mies, joka pyrkii aina rauhanomaiseen ratkaisuun, periaatteistaan silti tinkimättä. Sellainen on Mevlut.

Komea, monipuolinen ja inhimillinen tarina, joka ruokkii lukijan sielua ja nostattaa monenlaisia tunteita, kuten kirja parhaimmillaan tekee. Kirjan paksuutta, alun sukupuuta tai lopun henkilöluetteloita ei tarvitse säikähtää; lukiessa niitä ei tarvitse, tarina on helppo ja hyvin selkeä seurattava - jopa yllättävän sellainen - mutta lisämateriaaleja on mukava katsella lukemisen loputtua. Ne ovat kuin lisäbonus, vielä hetki Mevlutin seurassa!

Kenelle: Tarinaan uppoutuville, maailmasta kiinnostuneille, laadukkaan luettavan etsijälle.

Muualla: Kirjaluotsi sitoi kirjajuttunsa osuvasti lehdistönvapauden päivään: onhan Pamuk saanut taistella sananvapautensa puolesta, ja tälläkin hetkellä yli 150 toimittajaa on Turkissa vangittuna. Pamuk itse totesi HelsinkiLitissä, että eteenpäin on menty: ennen hänellä oli kolme henkivartijaa, tällä hetkellä vain yksi. Lämminhenkinen, ihmisen ja ihmisyyden puolella, toteaa Mummo matkalla.

En ymmärrä, mitä tämä sivu sanoo, paitsi että samasta kirjasta on kyse, olisiko turkkilainen kirjabloggari? Bozamyyjän korento kuvassa. Täällä näyttäisi olevan bozareseptejä. Ja nuoko ovat niitä kahviherneitä, joita juoman kanssa nautitaan?

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi 2017. Suomennos Tuula Kojo.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26 sukutarina. Tosin voisin sijoittaa sen myös kohtaan 23: käännöskirja, kohtaan 38: kirjassa mennään naimisiin tai kohtaan 39: ikääntymisestä kertova kirja. Sopivia olisivat myös kohta 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit tai 49: vuoden 2017 uutuuskirja. Ja etenkin kohta 4: kirja lisää hyvinvointiasi. Ainakin minun hyvinvointiani se lisäsi, pitkän aikaa!

HelsinkiLit - enää vuosi seuraavaan

HelsinkiLit on tältä vuodelta ohi, ja kuten aina suuren innostuksen jälkeen, mieleen hiipii hiljainen alakulo - tälle tunteelle on varmaan jokin hieno nimikin olemassa, posthypetystrauma tai jotain?

Tapahtuma tuo hienosti ja lajissaan ainutlaatuisesti kansainvälistä kirjapöhinää Savoyn lavalle suomalaisten lukijoiden nautittavaksi. Perjantai-iltana tapasin muun muassa Linda Boström Knausgårdin, jonka tiivistä ja latautunutta tekstiä ihailen. Lavalla hän jäi hieman ystävänsä Märta Tikkasen varjoon, Juha Itkosen keskustelussa.



Laurent Binet (Tuomas Nevanlinnan haastattelussa), jonka kirjoja en ole vielä lukenut, osoittautui mainioksi esiintyjäksi ja innostuneeksi puhujaksi vilkkaita käsiään myöten - kuten muuten useimmat kirjailijatähdet, mitä jaksan hämmästellä. Stereotypia nurkkaan vetäytyvästä ja puhumattomasta kirjailijasta räjähtää atomeiksi näitä kuunnellessa!

Kuten Pettina Gappahia, jonka karisma, huumori ja sanavalmius on valloittavaa. Kirja Zimbabwesta on kuulemma vakavin hänen tuotannostaan. Häntä haastatteli Sirpa Kähkönen, samoin kuin ruotsalaista Aris Fioretosta, jonka kirja alkoi kovasti kiinnostaa. Sympaattinen britti Andrew Michael Hurley (alla), haastattelijana Antti Tuomainen, täydensi illan ulkomaisen vieraskokonaisuuden.



Lauantaina nähtiin lisää ruotsalaisia: Malin Persson Giolito keskusteli Elina Hirvosen kanssa, ja he löysivät kirjoistaan ja toisistaan paljon yhteistä, kuten huolen yhteiskunnan kehityksestä ja ihmisen pärjäämisestä siinä. Tom Malmqvist (oik.) kertoi vaimonsa kuolemasta ja tyttärensä syntymästä kertovasta koskettavasta tarinastaan.




Brittiläistä neurokirurgia Henry Marshia (vas.) haastatteli Merete Mazzarella.

Äärettömän mielenkiintoista kuvausta aivoista ja niiden parissa työskentelystä! Sekä sairaaloiden byrokratiasta, joka ei tosiaankaan aina potilaan parasta huomioi.

Tauon jälkeen kirjastaan kertoi Garth Greenwell: mies on jo puolitoista vuotta kiertänyt puhumassa, joten asiat ovat hioutuneet ja pitkälle mietityt. Hänen puheenvuoronsa ovat painavia, pitkiä ja vaikuttavia, kuin pieniä puheita. Jari Tervo esitti hänelle kinkkisiä kysymyksiä alkaen siitä, mitä seksi maksaa.

Ja illan lopuksi hän, jota eniten odotimme, itse Orhan Pamuk - joka ainakin minulle oli alunperin syy ostaa liput tapahtumaan (vanhoja Pamuk-postauksia mm. tässä ja tässä). Enkä pettynyt: hän hallitsi lavaa suvereenisti, konkarin otteella. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan uusinta kirjaa Kummallinen mieleni, jonka päähenkilö kuulemma muistuttaa paljon kirjailijaa itseään.

Pakko näyttää vielä tämä Nobel-tason hymy, jonka ystäväni sai nimmaria hakiessaan. Hyville mielin jäätiin!

Siitä puheenollen, perjantai-illan konsertti Kaj Chydenius, piano, Antti Holma, laulu, oli mukava idea ja pituuskin sopiva (puoli tuntia), mutta lauluvalinnat hämmästyttivät. Otsikot ovat tyyliä Mun itkeä suokaa ja When I´m dead. Ei ihan pirtsakin perjantai-illan piristys - eikä toivottavasti kannanotto suomalaisen tai kansainvälisen kirjallisuuden tasoon?

Tapahtuma oli loppuunmyyty: kolmas kerta toden sanoi, ja kuulemma saamme ensi vuonna uuden HelsinkiLitin. Jes! Kaikki haastattelut löytyvät Yle Areenasta. Esityksiä voi seurata suorana Teemalta, joten välttämättä paikan päällä ei tarvitse olla - toki tunnelman vuoksi, ja kirjailijoiden sekä kirjanrakastajatuttujen tapaamisen vuoksi se kannattaa. Kahden päivän lipun hinta oli 28 euroa, mielestäni varsin kohtuullinen kaikesta annista.

Ohjelmaa jotkut kanssavieraat toivoivat keskustelevammaksi, suoraviivaisen kysymys-vastaus-asettelun sijaan. Jotkut haastattelut olivatkin sitä - kuten Persson Gioliton ja Hirvosen keskustelu - mutta asia ei riipu välttämättä keskustelun vetäjästä, vaan myös vieraista. Ja tuntuisi hassulta väkisin työntää esiin vaikkapa kotimaista kirjaa, jos keskustelun teema liikkuu ihan muualla. Vaikka oletan, että haastattelijat ja haastateltavat on valittu jollain tavoin heitä yhdistävin kriteerein, muutenkin kuin kirjailijan ammatin puolesta. Viime mainittu seikka on mainio idea ja luulen, että se houkuttelee saamaan esiintyjiä: kollega keskustelukumppanina varmasti tietää taustat ja ammatilliset erityispiirteet. Kotimaiset haastattelijamme suoriutuivat hommastaan  mallikkaasti, jopa henkilökohtaisesti heittäytyen: tähän suuntaan enemmän jatkossakin. Kiitos hienosta tapahtumasta järjestäjille, seuraavaa odotellen!

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Siinä missä Harville Hendrix nimitti klassikoksi julistetun parisuhdeoppaansa aikoinaan nimellä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu, Garth Greenwell teki aiheesta oman versionsa, jonka nimessä ei r-sanaa mainita. Syystä.

Rakkaudesta silti on kyse, fyysisestä sellaisesta. Bulgarian Sofiassa opettajana työskentelevä amerikkalaismies tapaa ihanan rentun, Mitkon, joka komeudessaan, räävittömyydessään ja häpeämättömyydessään saa miehen kiihtymyksen ja himon valtaan.

Millään tavoin tasaveroinen ei miesten suhde ole. Jompikumpi on aina hallitsevampi, niskan päällä. Jo lähtökohdat antavat ymmärtää erot. Amerikkalainen muutti Sofiaan pakoon perhettään ja traumojaan. Hän on hyvinvoiva, työssäkäyvä, kielitaitoinen ja pärjäämään tottunut – toisaalta sovinnaisen elämäntapansa vanki, jota kiehtoo Mitkon täysin päinvastainen elämä, sen vaarallisuus ja seksi, jolla Mitko elää. Etenkin seksi. Jos toinen maksaa siitä, voiko edes puhua suhteesta?

"Hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan minua ja sanoi etten ollut mikään asiakas vaan hänen ystävänsä, mutta minä vain huiskautin kättäni. Pidän sinusta liian paljon, sanoin hänelle kömpelösti mutta avomielisesti, ei ole hyväksi että pidän sinusta niin kovasti."

Voisi sanoa kauniisti, että miehet puhuvat ruumiinkielellä, sillä amerikkalainen osaa vain auttavasti bulgariaa. Mitkosta ei kuitenkaan ota selvää, milloin hän on tosissaan, milloin huijaa: sekä amerikkalainen että lukija saattavat toivoa, että seksin takana olisi enemmänkin. Siltä ei rehellisesti sanoen juuri vaikuta. Mutta kiihko, himo ja halu ovat tekstissä käsinkosketeltavia, haisteltavia ja kaikenkattavia; miksi siihen pitäisi kuvitella jotain lisää - onko se tapa jollain tavoin oikeuttaa kiihkeät hetket, jotka saattavat kolkuttaa omatuntoa ja moraalisuutta.

"Olin jo oven avautuessa tiennyt että tulija on hän, mikään muu mahdollisuus ei edes käynyt mielessäni, eikä mieleeni tullut myöskään käskeä hänen lopettaa, tai jos tulikin niin ajatus oli sen verran heiveröinen että se pyyhkiytyi saman tien päästäni kiihkon tuoksinassa."

Ehkä Mitko on amerikkalaiselle tärkeämpi kuin hän tunnustaakaan. Silti mies haluaa vetäytyä, hän laittaa Mitkon matkoihinsa milloin haluaa, hän ei halua olla lähellä; häntä pelottaa. Amerikkalaiskliseiseen tapaan raha on ainoa auttamiskeino, kun Mitko sukeltaa yhä syvemmälle kurjuuteen. Ja se on kommunikoinnin tapa, jota he molemmat ymmärtävät, seksin lisäksi. Kumpikaan ei pysty eikä halua muuta. Se on perusinhimillistä ja ymmärrettävää, vaikka tarinassa on surullinen, meidän häpeänpelolla kasvattujen suosima perusjuonne, joka tuo minulle mieleen vanhat opettavaiset kansansadut tai kristillisen konservatiiviset uskomukset, joilla meidät on kyllästetty. Onko "pahan" saatava aina palkkansa?

Teksti sinänsä on taidokasta ja helppolukuista, kuvailevaa muttei aktien yksityiskohdilla revittelevää. Jos tämä olisi elokuva, varsinaiset seksikohtaukset olisivat pyyhe päällä tehtyjä. Mutta fyysinen veto ja himo ovat ne asiat, joita kirja kuvaa hyvin, samoin häpeily ja avuttomat keinot yrittää peitellä näitä muilta. Sekä ehkä tahattomana oheistuotteena, hyvinvoivan ja ei-hyvinvoivan yhteiskunnan jäsenen erot selvitä elämässä.

Kenelle: Rakkauden, ihmissuhteiden ja seksin ilmenemistavoista kiinnostuneille, seksuaalista identiteettiään etsivälle tiedonnälkään, kokeneemmille nostalgiatrippiin, perustasokkaan lukemisen ystäville lukemisen himoon.

Muualla: Hyvä romaani riippumatta siitä, lukeeko sen eroottisena homoromaanina vai ei, sanoo Omppu. Romaanissa tavallaan paetaan rakkautta, tuumii Tuijata.

Kirjailija vierailee HelsinkiLitissä 2017.

Greenwell Garth: Kaikki mikä sinulle kuuluu. Nemo 2017. Suomennos Juhani Lindholm. Kustantajan lukukappale.

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

On hirveän vaikea olla vaatimaton, jos on neurokirurgi, joka korjaa ihmisaivoja. Tuota kaikista oudointa elintä, joka pitää meidät hengissä, liikkeessä, tajussa ja ymmärryksessä. Aivojen sähköisiä reaktioita ja toimintatapoja ei kukaan tunne tarkasti, vaikka näkyvä fysiikka on jo hyvin hallussa. Ajatukset, tunteet, muistot, persoonallisuus: niiden synty ja toiminta ovat edelleen mystiikkaa.

Henry Marsh kertoo aivoista kokeneen kirurgin näkökulmasta. Nähdessään aivot leikkauspöydällä hän astuu toiseen maailmaan, joka hämmästyttää monimutkaisuudellaan ja laajuudellaan, mutta jossa alle millimetrin virheliike halvauttaa potilaan loppuiäksi, tai pahempaa. Mikä vastuu ja valta - ei ihme, jos potilaat suhtautuvat leikkauksiin pelonsekaisella kunnioituksella. Jos aivoissa asuu ihmisyys, niitä korjaava kirurgi on jumala, vaikka hän on kaltaisemme erehtyväinen ihminen. Hämmentävää, eikä vähiten kirurgin itsensä mielestä.

On oltava taitoa, kokemusta ja itseluottamusta. Muuten työssä ei menesty. Marsh on osannut yhdistää vaatimukset muttei peittele mokailujaan: jokaisen menestyneen kirurgin taustalla on pitkä rivi menehtyneitä tai vakavasti vammautuneita potilaita. Ilman kokemusta ei voi kehittyä - mikä ei lohduta heitä, jotka kaatuvat harjoittelumatkalla. Pienikin oljenkorsi on silti tyhjää parempi, jos kyseeessä on vaikea aivokasvain.

Eläkkeelle jäätyään ylienergiseltä vaikuttava Marsh on kirjoittanut kirjan urastaan. On äärettömän mielenkiintoista kuulla hänen kokemuksiaan sairaaloiden byrokratiasta, typeristä tietojärjestelmistä, turhauttavista odotteluista ja potilaiden kohtelusta verrattuna huippukirurgin ajankäyttöön ja ajatteluun. Jos sinulla on pari aivokasvainleikkausta iltapäivällä, odottaisitko tyynenä toimistotyöntekijöiden valitessa kiireettä vaihtoehtojaan lounasjonossa? Tai sairaalassa hyvinvoivan, omillaan pärjäävän potilaan kotiuttamista vain periaatteesta, koska potilaalla on oikeus olla sairaalassa tiettyyn kellonaikaan saakka - vaikka hänen poistuttuaan vähän aiemmin ehtisit ottaa leikkaukseen toimintakyvyttömän, pahasta kolmoishermosärystä kärsivän potilaan?

Ehkä hieman eksyn aiheesta, mutta ihmisten itsekkyys pistää vihaksi. Muka kaikilla pitäisi olla yhtäläiset oikeudet. En ole sitä mieltä: joillakin vain on etuoikeuksia, ja syystä. Marsh ei tunnu mukavalta mieheltä, mutta huippuammattilaisen ei tarvitsekaan olla mukava. Meidän tavisten tehtävä on tukea heitä, sillä he voivat pelastaa meidän tai läheisemme hengen. Joten hallinto, joustavuutta! Ja autoilija, vilkuta iloisesti sille ohittavalle autolle keskisormen sijasta; et tiedä, miksi on kiire.

Kirja on vaikuttava asiantuntemuksessaan. Se ei ole tekstillisesti eikä rakenteellisesti paras lukuromaani, mutta täräyttää aiheellaan. Marsh kuvaa 25 erilaista aivosairautta, joita hän on hoitanut, ja sitä, miten ne ovat sujuneet. Ei, en aio opetella termejä arkikäyttöön, sillä tuskin siitä hyötyisin. Oligodendrogliooma on vaikea ujuttaa ohimennen keskusteluun. Osa Marshin potilaista kuolee, osa selviää hengissä vammautuneena, osa toipuu. He voivat olla lapsia, aikuisia tai vanhuksia. Lopputulosta ei voi valita, mutta kiitos Marshin ja kollegoiden, hoitomenetelmät ovat jo paljon pidemmällä kuin muutama vuosikymmen sitten.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän Henry Marshista ja hänen työstään kuin vaikeista aivosairauksista tai lukukokemuksesta. Se kuvaa hyvin kirjaa, joka ei jätä aivovammoista kiinnostunutta janoiseksi, niin tarkkaan hän selittää aivojen rakennetta ja erilaisten kasvainten hoitomuodot ja ennusteet. Komeaa kieltä ja sanataidetta kirja ei ehkä tarjoa, mutta ajateltavaa kyllä sille, joita aivojen lääketiede kiinnostaa.

Selväksi tulee perusasia: emme tunne aivoja vielä kovin hyvin. Emme tiedä, mistä ihmisen persoonallisuus muodostuu. Olen varma, että kymmenien vuosien kuluttua ihmiskunta naureskelee tälle "huippukirurgialle", jossa kiiltävin teräksisin asein käydään häiriöiden kimppuun. Mutta ilman Marshin kaltaisia uskaliaita edelläkävijöitä emme tietäisi senkään vertaa.

Kenelle: Aivojen toimintaa pohtivalle, sairauskertomuksia ahmivalle, kirurgin uratarinasta kiinnostuneelle, parantamisesta tai paranemisesta haaveileville, ihmisyyden ydintä etsivälle.

Muualla: Marsh ei kaunistele, mikä on sekä kirous että siunaus, tuumii Hyllytonttu. Ja Henry Marsh tulee Helsinki Lit -tapahtumaan! Tiesin tämän, mutten muistanut lukiessani. Jännää... sillä tänä vuonna aion mennä livenä paikalle, ensi kertaa. Yle Areena televisioi kyllä kiitettävästi esitykset, myös tänä vuonna. Suosittelen, on mahtavaa seurata kotisohvalta keskusteluja, jossa näkee myös juontajien jutustelut, joita Savoyssa ei kuule, vaikka tunnelma on tietysti toinen kuin paikan päällä.

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. S&S 2017. Suomennos Ulla Lempinen. Kustantajalta saatu lukukappale.

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti

Pikaisia havaintoja kevään uutuuskirjojen keskeltä ja happihetkeksi pää pinnalle kirjapinoista!

Rankka alku kirjalla, joka myös kokonaisuudessaan on sitä.  Zimbabwelainen Memory istuu kuolemansellissä odottamassa tuomiota murhasta. Hän kirjaa elämäänsä paperille amerikkalaista toimittajaa varten, jonka myötä mahdollinen julkisuus voi ehkä vaikuttaa oikeuskäsittelyyn.

Memory on musta albiino, mikä tekee hänestä erilaisen omiensakin joukossa. Erikoinen on myös hänen kohtalonsa. Kiinnostava, vaikka raskaanpuoleinen luettava (piti pinnistellä) ja minulle etäiseksi jäävä mutta runsas ja linjakas kertomus erilaisuudesta, perheistä, ja niin tietysti, muistoista ja niiden arvaamattomuudesta.

Muualla: Kirjapolkuni-blogin bleue sai hyvän tarinallisen lukukokemuksen.

Pettina Gappah: Muistojen kirja. Tammi 2017. Suomennos Tero Valkonen.

Synkkyydessään samaa sarjaa kuin edellinen, mutta tyyliltään täysin erilainen: äärimmilleen pelkistetty ja hiottu psykologinen tutkielma tytöstä, joka lopetti puhumisen. Kirjailija kuvaa Ellenin ajattelua tuskaisen tiiviisti. Ellen rukoili isänsä kuolemaa, ja tämä kuoli. Tytöstä tuli mykkä. Isoveli linnoittautui huoneeseensa naulaamalla oven kiinni sisäpuolelta. Äidin mielestä perhe on valoisa.

Vahva, vaikuttava ja juuri sopivan mittainen. Pidän tiiviistä, vahvasti latautuneesta ilmaisusta, jonka takana on paljon. Kuten kirjailijan edellisessä teoksessa, jonka kuvaus sopii pitkälti tähänkin. Kirjailija on tulossa HelsinkiLit-tapahtumaan toukokuussa - odotan innolla.

Muualla: Sivuissa on kaikki, sanoo Lukuisan Laura.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan. Like 2017. Suomennos Petri Stenman.


Psykologinen trilleri, josta ei yllättäviä käänteitä puutu! Näin kirjaa on mainostettu, mutta lisäisin, että tylsä luettava. Ulkoasujen ja itsestäänselvien tuntemusten kuvaukset pitkästyttivät. Wales on toki plussaa! Juoni on tarkoituksellisen näppärä, sen verran selailin, että tiedän tärkeimmät käänteet. Sivu sivulta en silti jaksanut lukea, joten lasken keskenjääneisiin. Mahtipontinen nimi antaa osviittaa, mitä tuleman pitää.

Muualla: Vahva psykologinen laatutrilleri, sanoo Ulla.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus 2017. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére.

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa

Nyt kun aloin kirjoittaa tätä, tajusin, että kirjailijan etunimi on sama kuin kirjan päähenkilön. Tekstistä oli ounasteltavissa, että kyseessä on omakohtainen tarina, mutta nyt olen siitä varma. Ja vasta tämän jälkeen luin kirjan takakansitekstin, jossa tämä, kappas vaan, kerrotaan.*

Tomin ja Karinin lapsen laskettu aika on lähellä, kun tapahtuu kauheita. Karin sairastuu vakavasti akuuttiin leukemiaan. Terve tyttövauva pelastuu, sairas äiti ei. Tom alkaa elää uutta vaihetta elämässään, isänä, ilman puolisoa ja lapsen äitiä. Muutos menevästä nuoresta poikamiehestä on tapahtunut nopeasti, mutta Tom ei ole epäröinyt tähänkään asti, eikä hän tee sitä nytkään.

Kertomus koskettaa lukijaa, jos tämä ei ole kiveä. Niin rehellisesti, yksinkertaisesti ja yksityiskohtaisesti Tom kertoo tapahtuneen. Ilman sentimentaalisuutta, jopa ilman kyyneleitä - joita varmasti on riittänyt, mutta ei kaikkea tarvitse sanoa ääneen. Rakenne on erityisen hieno: takaumat eivät iske lukijan silmille alleviivatusti, vaan Tomin ja Karinin seurustelun alku ja yhteinen tarina tähän saakka tulevat esiin luontevasti muistellen, sopivasti nykyhetkeen (kirjoitushetkeen) limittyen. Lukija saa selkeän käsityksen heidän suhteensa muodostumisesta normaalin epävarmasta alusta siihen vankkaan sitoutuneisuuteen, missä oltiin ennen tragediaa. Tragediaa, joka on hämmentävästi myös suuren ilon ja rakkauden alku, pienen Livian syntymä.

Herkullisen kiinnostavaa oli lukea ruotsalaisesta perheestä ja yhteiskunnasta: sairaalassa jokainen työntekijä esittäytyi potilaalle ja tämän läheisille - ja jos jonkun nimi jäi kertomatta, Tom kysyi. Ehkä hän on kirjoittajaluonteeltaan normaalia tiedonhaluisempi yksilö? Kysymmekö me hoitajien ja lääkäreiden nimeä? Ja sairaanhoitajat halaavat! Tapahtuuko meillä sellaista? Sekä Tomin että Karinin vanhemmat ja muut läheiset ovat läsnä, mutta hienotunteisesti, lähes anteeksipyydellen. Tapahtuuko meillä sellaista? (Kysymys on ironinen. Kun vain kuvittelenkin sukuani vastaavassa tilanteessa...)

Malmqvist kertoo jotain hyvin yksityistä, joka on samalla äärimmäisen yleistä - jälleen vanha sanonta osoittautuu todeksi. Ilo ja suru sekoittuvat. Alku ja loppu ovat läsnä yhtäaikaa: luopuminen ja saaminen: miten sama ihminen voi kokea molemmat, samaan aikaan? Miten siitä voi selvitä isä, miten lapsi, nyt tai viiden tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tom sopeutuu olosuhteisiin, Livian tulevaisuudesta emme vielä tiedä, mutta kumikirahvia iskän sylissä imeskellessään, vatsa täynnä ja vaippa kuivana, hän tuskin osaa muuta kaivata.

Liikuttava, kaunis ja todenmakuinen kirja ihmisyydestä: Ihminen on ihmeellinen olento, niin eläessään kuin kuollessaan, eikä kaikkea kokemaamme voi edes yrittää ymmärtää, jää päällimmäiseksi ajatukseksi. Mutta on hienoa, että joku kuvaa sitä niin, että me muut saamme eläytyä ja ehkä siten ymmärtää jälleen pikkuisen enemmän.

Mieleen tulee väistämättä Laura Lehtolan hieno ja koskettava Pelkääjän paikalla - ja tietysti sen vastakappale, joka voisi olla Karin.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville, tosipohjaisista tragedioista kiinnostuneille, romaanien rakenteiden tutkijalle, miehen mielenliikkeitä miettiville, ruotsalaisesta yhteiskunnasta innostuville.

Muualla: Helmi Kekkonen väittää sanojensa loppuneen, vaikka hienosti hän kuvaa lukukokemustaan. MarikaOksa eläytyi voimakkaasti. Vavahduttavan hieno ja mieleenpainuva, tuumii Kirjakaapin kummitus -Jonna. Maija jätti kirjan kesken, koska hänen mielestään tunteet loistivat poissaolollaan. ...miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä, sanoo Marja-Liisa Tuhansia sivuja -blogissa. Maisku odotti lyyrisempää kuvausta. Haiku Haukio tiivistää omaan osuvaan tapaansa.

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa. Alkuperäisteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv. Suomennos Outi Menna. Kansi ja kuvitus Satu Kontinen, taitto Jukka Iivarinen. S&S 2017. Kustantajan lukukappale.

* (En juuri lue takakansia, koska haluan saada kirjasta käsityksen itse. Mutta ehkä joskus kannattaisi?)

Helmet-haaste 2017 kohta 42, esikoisteos, tai kohta 18, kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Suomennoksessa viisi, alkuperäisessä enemmän.