Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia.

Historian professori Henrik Meinander teki kirjan, jota on tarvittu ja kaivattu: erään kaupungin, Helsingin, historian tiiviisti ja sujuvasti yksissä kansissa. Suurtyö, hieno työ! 

Meinander on tunnettu historioitsija, mutta myös sujuva sanankäyttäjä ja kirjoittaja, tiesin jo ennestään, joten odotin kirjaa innolla, ja olen lukenut sitä jo moneen kertaan - kerran kokonaan ja osia sieltä täältä. Kaupungin perustamisen syistä lähdetään ja kuljetaan lähes 500 vuotta, aina meidän päiviimme saakka.

Kokonaisuus on onnistunut ja mielenkiintoinen eikä lainkaan kuivan paperinmakuinen, kuten ei kaupunkikaan. Meinander tuo kronologiaan mukaan ilmiöitä ja teemoja, jotka ovat olleet olennaisia Helsingin asioista päättäjille, elinkeinoelämälle ja asukkaille ja muokanneet kehityksen siihen pisteeseen, jossa olemme nyt. 

Vaikka olen lukenut paljon kaupungin historiaa, tunsin saavani raikasta näkökulmaa, kuten siitä, miten vaivalloinen kaupungin alku oli tai miten vahvasti geopoliittikka sen perustamiseen ja sijaintiin vaikutti. Tarvittiin kauppapaikka Tallinnan ja muiden Itämeren hansakaupunkien vastapainoksi, sillä Ruotsin kuningas Kustaa Vaasaa kismitti kaupankäynnin etujen valuminen meritse Baltiaan. Mutta olisiko uusi kaupunki Santahaminan saarella vai Vantaanjoen partaalla? Ja mistä sinne saataisiin asukkaat: siirrettäisiinkö turkulaiset sinne? (Hurjaa!) 

No, turkulaisia ei siirretty, mutta muita kyllä, kuten tiedämme, kuninkaan kirjelmällä, joka päivättiin 12.6.1550, mikä katsotaan Helsingin syntypäiväksi. Homma muuttoineen ei sujunut nurinoitta. Eikä kaupankäynti elpynyt, kuten piti. Meinander toteaakin:

"Kaupungin rakentaminen tyhjästä oli silti lievästi sanoen uhkarohkea päätös, varsinkin kun kuningas itse ei ollut koskaan käynyt paikan päällä."

Helsingillä oli kuitenkin valttinsa, ja monista vaikeuksista - tulipaloista ja sodista - huolimatta se alkoi kasvaa, ensin hitaasti, sitten kiihtyvää tahtia. Suomenlinnan rakentaminen oli vahva moottori (onnenpotku, sanoo Meinander) koko kaupungin kehitykselle, josta saanemme siltä osin kiittää itänaapurin uhkaa ja ruotsalaista varautumis- ja kaupankäyntiviisautta. Venäläisten vallattua maan Helsinki nostettiin suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi, mikä taas toi oman vahvan sysäyksensä rakentamiselle ja kehitykselle. 

Meinander kietoo aiheeseen sopivasti eurooppalaisen politiikkaa ja kulttuuria, jotka näkyivät muun muassa kielikysymyksissä sekä aatesuuntien kehityksessä. Eikä teollisuuden ja teknologian kehityksen merkityskään pieni ole Helsingin kehittyessä "pohjoismaiseksi metropoliksi", kuten kirja kaupunkia nimittää. Lopussa kytketään pääkaupunki koko maan kehitykseen - "elää ja hengittää muun Suomen tahdissa" - ja annetaan pieni katsaus, tai toiveita, tulevalle, kuten:

"Kaupungin taloudellinen kehitys ei ole automaattisesti yhteydessä siihen, miten Suomi muutoin menestyy. Muuttoliike haja-asutusalueilta tuo asutuskeskuksiin uutta työvoimaa, mutta kieltämättä Suomen valtion heikko taloustilanne ja kiristynyt geopoliittinenn suhde Venäjään viivästyttävät pääkaupunkiseudun infrastruktuuriin ja kulttuurielämään tehtäviä suuria investointeja. Ne olisivat kuitenkin tarpeen kaupungin sykkeen ja energian vahvistamiseksi." 

Tuleeko Helsingistä kestävien ratkaisujen ja ihmisistään huolta pitävien kaupunkien esikuva - ainakin sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, arvelee Meinander. Itse lisäisin: kunhan ulkopuolinen myllerrys asettuu uomiin, joissa kehitys saa rauhassa edetä ja johtomme toimii viisaasti yhteiseksi hyväksi.

Kirja on kuvitettu maltillisesti pienin mustavalkoisin kuvin ja kartoin - hyvä ratkaisu, etteivät kuvat vie koko huomiota, ja niitä löytää netistä muutenkin - sekä oheistettu laajalla aineistoluettelolla ja henkilöhakemistolla. 

Ehdoton must jokaisen historian ja Helsingin ystävän luettavaksi ja mielellään kirjahyllyyn myös: uskon itse selaavani tätä usein. Ansiokas Helsingin neljä vuosisataa (Eino S. Suolahti, 1949) on jo klassikko itsessään, kuten Meinander sanoo, mutta nykykatsanto on tarpeen. Täpäkkä, asiantunteva ote ja helppolukuisuus ovat kirjan valtteja, samoin ihmisymmärrys, mikä näkyy ilmiöiden kuvauksissa. Henkilöhistorioihin sinänsä ei mennä. Päiviimme kipeästi osuva on olympiavuoden 1952 viittaus Matti Klingeen, joka ei "koskaan elämässään suhtautunut kritiikittömästi Yhdysvaltoihin". 

Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia. Siltala 2025.

Toisenlaista historiaa tarjoaa teos Meidän Kallio, joka kertoo elämästä Helsingin Kallion Linjoilla 1900-luvulla noin 1940-luvulta joitakin vuosikymmeniä eteenpäin osuusliike Elannon taloissa asuneiden lapsuusmuistoina. Elanto rakensi työntekijöilleen asuntoja toimitilojensa lähelle ja huolehti väestään muutenkin, kuten lastentarhan pitämisellä, jotta aikuiset pääsivät töihin.

Ihania tarinoita, joita lukiessa nauratti ja liikutti. Ja hirvitti, lasten pommi- ja mäenlaskutouhuja kuvitellessa, etenkin Rauskilla, pommituksen jälkeisellä rauniotontilla Hämeentien ja Viidennen Linjan kulmassa. Lapsia oli ehdottomasti kielletty sinne menemästä, joten se oli hyvin suosittu leikkipaikka. Ihme, ettei sattunut enempää haavereita! 

Kirja on mainio ajankuva kaupungista, sen hurjasta kasvusta ja sodanjälkeisestä lapsimäärästä ja perheiden, etenkin lasten ja nuorten, arjesta. Harrastettiin voimistelua ja urheilua, kuten pesistä Haapiksella (nykyinen Väinö Tannerin kenttä), käytiin elokuvissa, kuunneltiin Radio Luxemburgia, tehtiin pientä jäynää mutta talkkaria toteltiin. Uimaan opittiin Sompasaaressa, katoilla kiipeiltiin ja parhaat pakoreitit kortteleiden suojissa tiedettiin.

Ostokset tehtiin kivijalkakaupoissa, maito haettiin päivittäin kannulla, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Nuoret hankkivat leffa- ja karkkirahaa jätepaperia keräämällä tai elokuvateatterissa pikku hommissa paikannäyttäjänä tai lipunrepijänä. Facebookia ei ollut, mutta kaikki tiesivät kaiken, sillä porukkaa ja kavereita riitti pihalla aina.

Teki mieli heti lähteä katselemaan kirjan paikkoja. Vieläkö löytyy mainittu pyöreä ikkuna tai porttikonki? Henkilökohtaiset muistot eivät tarjoa kaunokirjallisuutta, mutta mukavia hetkiä kalliolaisille, Helsingistä kiinnostuneille, vuosina 1940-1950 syntyneille ja heidän läheisilleen.

Jouko Toivonen (toim.): Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa. Into 2019.

Kustantajalta loppuunmyyty, mutta kirjastosta ja divareista löytyy.

Helsingin kirjamessut 2021: näitä aion nähdä

Kun vihdoinkin pääsee kirjamessuille, olo on kuin vasikalla kevätlaitumella. Mihin kaikkeen sitä ryntäisi, mistä vihrein ja mehukkain ruoho löytyisi? Tein itselleni messuohjelman, joka perinteen mukaan elää tarvittaessa. Mutta tärppejä on hyvä kirjata, ettei mene ihan haahuiluksi. Saa kopsata.

Torstaina 28.10. olisi kiva nähdä nauhan leikkaus eli tapahtuman avaus ja kuulla ohjelmajohtaja Ronja Salmen puhe klo 10 eteläisillä portailla. Siitä yleensä jatkan katsomaan Rakkaudesta kirjaan -palkinnonjakoa klo 10.30 Senaatintorilla. Arvostan palkintoja ja etenkin palkittuja. Kirjan ja lukemisen eteen tekevät töitä niin monet ihmiset, jotka yleensä jäävät nimettömiksi. Tapahtuma jatkuu ravistelevalla MinnaCanth -palkinnonjaolla samassa paikassa.

Valinnanvaikeus iskee heti klo 11. Emma Puikkonen - lue upea Musta peili - esiintyy Töölössä ja Johanna Sinisalo Ukkoshuiluineen Senaatintorilla (kuva alla 2019, Johanna Sinisalo ja bloggari.). Jälkimmäinen tulee verkkoonkin, joten sen voi siirtää katsottavaksi myöhemmin. Vaikuttavaa dekkarisarjaa tekevän Arttu Tuomisen haluaisin tavata: hän esiintyy klo 11.30 Punavuori-lavalla. Ja Jukka Viikilä (oik.) klo 12.30 Senaatintori (myös verkossa)! 

Klo 14 on hienon Halla helle -romaanin tekijä Niillas Holmberg Senaatintorilla. Klo 14.30 taas on tehtävä rankkaa valintaa, sillä oikeasti haluaisin nähdä molemmat ihailemani kirjailijat: Eveliina Talvitie Hakaniemessä ja Pertti Lassila Suomenlinnassa. Lassilan uutuutta en ole vielä lukenut. 

Klo 15 nähdään upeiden historiallisten romaanien tekijä Paula Havaste Suomenlinna-lavalla, ja klo 15.30 kirjatyttö Leena Majander Töölössä. Tämä kiinnostaa sekä henkilön että kirja-aiheen takia. 

Puoli viideltä supersuosittu Kansallisteatterin Musta laatikko antaa maistiaisia livejournalismista, 16.30 Senaatintori, myös verkossa. Klo 17.00 mainiot naisen arjen kuvaajat Elina Kilkku, Maija Kajanto ja Veera Vaahtera keskustelevat Esplanadi-lavalla. Heidän kirjansa ahmin aina heti, vaikkei bloggauksia uusimmista taida olla. Ja upea Marjo Niemi klo 17.30 Senaatintorilla. Ja verkossa, kuten kuuluu. Tämäkin kuuluu: Ihmissyöjien ystävät -bändi, jossa kirjailija on solistina. Toinen kirjailija Eeva Turunen rummuissa, ja muut Pirita Tiusanen sekä Jarkko Tiusanen.

Kello 18.00 keskustelee iki-ihana Sirpa Kähkönen Töölö-lavalla aiheesta faktaa fiktiossa ja toisinpäin. Tämä pitää kuulla! Kuopio-sarjan uutuus Vihreä sali odottaa lukua hankittuna yöpöydälläni, tähän haluan keskittyä rauhassa. Vaikka harmillisesti samaan aikaan messuilla olisi esillä historiallinen Turku romaaneissa, Hakaniemi-lavalla. Jenna Kostet, Ann-Christin Antell ja Kristiina Vuori keskustelevat Baba Lybeckin haastattelussa. Kuopio vai Turku, kas siinä kysymys! 

Vieläkö jaksaa? Päivä on pitkä, mutta klo 18.30 olisi Suvi Ratinen Esplanadilla ja samaan aikaan Töölössä keskustelu suomalaisesta kirjahyllystä. Molemmat kiinnostelevat! Ja klo 19 aina ihailemani  Päivi Alasalmi Hakaniemi-lavalla.  

Pe 29.10. 

Aamupäivä sujuu hyvässä seurassa (10.30–11.30 Lonna), lukupiirissä Juha Hurme ja 7 veljestä. Hurmeen ihailijana tyrkytän tuonne minäni. Klo 11.30 puhuu iki-ihailemani Antti Tuuri Senaatintori-lavalla. Ai mistä? Ihan sama, kuuntelen silti. Kannattaa.

Puolenpäivän aikaan kertoo Teemu Keskisarja todennäköisesti ikävännasevaan tapaansa Kyllikki Saari -kirjastaan lavalla Hakaniemi, ja kuin jotenkin sopivaksi jatkona klo 13 Avain-kustantamo esittelee kiinnostavan kirjan Annetaan tytön yrittää Suomenlinna-lavalla. Kello 13.30 Tuomas Niskakangas puhuu Punavuoressa, mutta samaan aikaan Louise Penny Hakaniemessä! Ei verkossa tai tallenteena! Ulkomaisia kirjailijoita näkee niin vähän, että jos hän on oikeasti paikalla, takuulla salamana paikalla. 

Ikinä en ole tavannut Kaari Utriota. Kerran oli lähellä, mutta jäädyin täysin ikonisen tekijän läsnäollessa. Nyt hän esiintyy klo 15.30 Töölö-lavalla. Uskallanko lähestyä? Ainakin näen ja kuulen.

Viihdyttävää olisi kuulla klo 16.00 Antto Terraksen ja Sami Kuronen esittely Radio Suomipop 20 vuotta -historiikista Töölönlahti-lavalla, molempien hulppeat puheenlahjat tietäen. Terras on puhuja ja esiintyjä, jota kannattaa kuulla.

Ja sitten vakavaa: kello 17.00 Senaatintorilla puhuvat Emmi Itäranta, Marisha Rasi-Koskinen ja Markus Leikola demokratian tulevaisuudesta. Kovat nimet, iso aihe, tämä haluan kuulla.

Jos vielä jaksaa, klo 18.00 Suomenlinnassa olisi keskustelu 1990-luvun lama, opimmeko mitään? Keskustelijoina Sanna Kajander-Ruuth ja J.K. Tamminen, haastattelijana Meri Valkama - kyllä, juuri hän, jonka kirja Sinun, Margot on herättänyt suurta ihastusta. Itse olen vasta vaiheessa kirjan lukemisessa, mutta upea se on, erikoiselta aiheeltaan - DDR ja nykyisyys - ja ilmaisutavaltaan.

Iltaohjelmaksi suosittelen Punavuori-lavaa klo 18.30, jossa Kontti-dekkaristaan kertoo Ollikaisen pariskunta, mutta jos diskojalka vipattaa, samaan aikaan esiintyy Eini Espalla. Tuskin laulaa, kertonee elämäkertakirjastaan. 

La 30.10.

Kirjakallio-lava on aina laadukas. Kuten Turun kirjamessuilla nuorten lava, vai onko se nimeltään joku tylsä äikänopetuksen paikka. Esitykset ovat aivan huippuja, sanon vuosien kokemuksella! Nyt Helsingissä esiintyy klo 11.00 Sini Helminen Hurme-kirjoineen. Meitä vanhempia nuoria viehättää Samuli Edelmann klo 11.30 Senaatintorilla livenä ja Paula Hawkins klo 12 Hakaniemessä tallenteena. Eikä siinä vielä kaikki, kuten mainokset sanovat. Klo 12.30 kertoo Kaija Koo elämästään ja siitä tehdystä kirjastaan Senaatintori-lavalla. Laulua ei ole luvassa. 

Kaiken huvituksen jälkeen on aika miettiä faktoja. Ilmastonmuutoksesta kertoo klo 13.30 JP Koskinen Kruununhaka-lavalla. Klo 14.00 haluaisin kuulla, miltä kritiikki näyttää kirjailijan silmin Töölö-lavalla, jossa keskustelevat Annamari Marttinen ja Aleksanteri Kovalainen, Virpi Hämeen-Anttilan haastattelemina. (Mainitaankohan kirjabloggarit? Onko katsomossa kriitikkoja?)

Palataanko huviin? Vai vakavaan? En tiedä, koska en ole lukenut Katja Ketun tekemää elämäkertaa Ismo Alangosta. Nuoruuteni suuri nimi, jonka haluaisin nähdä klo 14.30 Senaatintorilla. Samaa ikäluokkaa olemme, Rappiolla soi kotikyläni jukeboxissa tauotta, jos minä kavereineni olin paikalla. 

Virastopäivän päätösaikaan klo 16.00 kertoo Perttu Pölönen Hakaniemi-lavalla tulevaisuuden visioista, kello 17.00 esiintyy Miki Liukkonen Senaatintorilla. Vaikea missata. Enkä haluaisikaan, vaikken ole jälkimmäisen uutta järkälettä Elämä, esipuhe vielä ehtinyt lukea.

Eikä jatkokaan ole huono, jos messukävijän kunto riittää: klo 17.30 on Matti Rönkä Senaatintorilla, klo18.00 Tuire Malmstedt Punavuoressa ja kirsikkana kakussa klo 18.30 Pajtim Statovci Senaatintorilla. 

Nyt loppuu puhti! Niin vinkkikirjoittajana kuin messukävijänä. Sunnuntain luulen lepääväni. Verkkolipulla pääsee katsomaan useita esityksiä vielä kuukauden messujen jälkeen. Hieno hybridi, vaikkei liveä mikään voita. Se tunnelma, kirjakiihko ja tuttujen tapaaminen! Parasta.

Nähdään messuilla! 

Blogissani hakusanalla kirjamessut löydät aiempien vuosien jutut niin Helsingistä, Turusta kuin Frankfurtista. Vuosittain lokakuun kohdalta ainakin.

 

 

 

 

Pauliina Lindholm: Komendantti

Suomalaiset rakastavat tätä kirjaa. Se kertoo taitavasti historiastamme, puolustushalustamme ja siitä, miten olemme uurastaneet valtaajia vastaan. Rakentaneet silloisen Euroopan komeimman merilinnoituksen, Suomenlinnan, Helsingin edustalle, varustautuneet huolellisesti idän uhkaan, järkeilleet tulevat tapahtumat hyvissä ajoin.

En mene nyt siihen, millaiseksi suurella vaivalla ja isolla rahalla 1700-luvulla rakennetun linnoituksen suoja lopulta osoittautui, mutta sen rakentamisen kuvaus ainakin on ylitsepääsemätön. Hankkeen johtajaksi nimitetty ruotsalainen Augustin Ehrensvärd on päähenkilö, suurine tehtävineen. Ja hän hoitaa sen riemulla, vaikka vaikeuksia riittää. Työntekijöitä ja materiaaleja on vaikea saada, rahoituksen turvaamiseksi on nähtävä vaivaa ja helsinkiläisten epäluuloja hanketta kohtaan selätettävä.

Ehrensvärd on mainio persoona ja arvonsa tunteva henkilö. Hänellä on siihen varaa, onhan hän kansainvälistä kokemusta omaava herra, joka oli opiskellut kuuluisassa La Fèren tykistökoulussa.

"Hän oli sentään yliopistomies ja Tukholman tykistökoulun johtaja. Jumaliste! Hän oli kiertänyt paikoissa, joita provinssin ihmiset eivät osanneet kuvitellakaan: Hessenissä, Hannoverissa, Mainzissa, Pariisssa...Lontoossa."

Sodankäynnin ja maailman- ja merentuntemuksen lisäksi mies hallitsee niin etikettien yksityiskohdat kuin kaupankäynnin salat; hän tuntee viinit, ruuat ja muut maalliset ilot. Piirtäminen enemmän intohimo kuin harrastus: "Tiesikö tuo puodinpitäjä, että hän oli ollut Pariisissa maailman parhaan kuparipiirtäjän opissa?" Ja se saa hänet ihastumaan kalastajan tyttäreen, jonka mies haluaa mallikseen. Rakasta vaimoaan hän ei suinkaan unohda, vaan kirjoittaa tälle ja pojalleen kirjeitä sekä päiväkirjaa. Myös kirjallisia kykyjä löytyy, kuten sivistyneelle miehelle kuuluu.

Suomenlinnana nykyisin tunnettu kohde oli aiemmin sarja sekalaisia erämaasaaria. Venäjän uhka 1700-luvun alkupuolella sai Ruotsin päättämään linnoituksen rakentamisesta, huhut itänaapurin valtausaikeista loivat kiireen.

Miten Ehrensvärd pärjäsi? Kirja kertoo iloisen vaikkei ongelmattoman rakennustarinan. Mies hoitaa taidoillaan, kokemuksellaan ja itseluottamuksellaan jättiprojektia suvereenisti, niin pienistä kuin suurista asioista vaivattomasti huolehtien. Nuo ruotsalaiset, taas ne jeevelit osaavat nauttia elämästä! Sekä omasta osaamisestaan, ylpeydestä suuren tehtävänsä edessä. Ehrensvärd ei tingi mukavuuksista mutta tunnistaa myös juurevat ilot, kuten meren tuoksun, kalansaaliin ilon ja muut luonnon ihmeet. Eikä hän ole hienostelija, vaikka aineksia olisi. Mies hyppää vaikka kehnoon paattiin tai uskaltautuu tutkimaan työläisten tarttuvia sairauksia lähikontaktissa, jos tarpeen. Aloin kyllä ihailla.

Lindholmin kerronta etenee vaivattomasti. Jännite ei notkahda hetkeksikään, ja vanhasta ajasta kirjoittamisen tyyli sopii tähän päivään. Tekstissä on syvyyttä ja sävyjä, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan vauraalta, kiitolliselta luettavalta.

Välttämätön vertaus: jos kirja kertoo historiallisesta Helsingistä, jonka yhtä näkyvintä osaa on rakentamassa ulkomailta Suomeen komennettu mestari, jonka silmin asioita katsomme, mieleen nousee vääjäämättä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän, kokeneen kirjoittajan, tekstin kauniin viiltävä terävyys ja "runon salakuljetus romaaniin" on omaa luokkaansa ja jää Engelin kaupunkiin.

Lindholm on sanaisampi, kerronnallisempi, ja suuri ero kokemuksen ja tyylin lisäksi on tunnelmassa: Komendantti lähestyy tapahtumia ilon kautta siinä missä Engel synkistelee. Engel on molli, Ehrensvärd duuri. En tiedä, oliko Viikilän kirja Lindholmin esikuvana vai onko aiheiden samankaltaisuus sattumaa. Ilman Viikilää tuoreessa muistissa Komendantti olisi mielessäni ehkä noussut vielä kirkkaammaksi helmeksi. Upea, taitava ja riemastuttava kirja se on joka tapauksessa.

Ja koska siinä ei päästä kuin vasta rakentamisen hyvään alkuun, jatko olisi mitä toivottavin. Miten rakennustyö eteni? Milloin, miten ja miksi paljonpuhutut ulkomaiset rakentajat tulivat? Millaista oli, kun työ eteni? Mikä oli Viaporin kapina? Mitä Ehrensvärd mietti ja miten hänen kävi? Entä tytön, isoisän ja muiden? Niin paljon kerrottavaa odottaa kertojaansa.

Joku sanoi, että on hyvän historiallisen kirjan merkki, että lukija alkaa etsiä tietoa ajasta muualtakin. Tämä on hyvä historiallinen romaani, sillä juuri niin tein. Googlasin aihetta ahkerasti ja metsästin divarista Suomenlinnan historiikin. Sotasokeiden 1969 julkaisema kirja kuvaa Suomenlinnaa näin:

"Se rakentui 1700-luvun linnoitustaidon periaatteille, mutta oli niiden paikallisiin oloihin sopeutuva, itsenäinen ja nerokas toteutus. Mutta se oli samalla paljon muuta. Se oli korkeatasoinen rakennustaiteellinen harvinaisuus, rohkean suunnittelijan ja tunnollisten rakentajien suursaavutus. Aikoinaan se oli myös hienostuneen kulttuurin ja taide-elämän tyyssija."

 Ja seuraavalla saarivierailulla katselen eri silmin kuin ennen. Ehrensvärdin entinen asunto saarella on muuten nykyisin hänen nimeään kantava museo, jonka edustalla on hänen hautansa.

Komendantti voitti Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun.

Kenelle: Historiahulluille romaaninlukijoille, rikkaan kerronnan arvostajille, Helsingin ystäville.

Muualla:  Postaamme kirjasta yhtäaikaa Tuijatan kanssa. Mahtaako hän olla samoilla linjoilla? Apu-lehden artikkeli yhdistää historian tähän päivään, mikä on Suomenlinnan ylläpitäjien tarkoitus. Lisää postauksia löytyy haulla, sillä kirjan julkaisupäivä on tänään 3.8.2017. Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta! Ja voisimmeko vinkata järjestettäväksi Suomenlinna-kierrosta kirjailijan kanssa, samoin kuin Jukka Viikilä teki Engelin kaupungissaan? Tiedän heti monta innokasta osallistujaa.

Pauliina Lindholm: Komendantti. Otava 2017.

Viapori Suomenlinna. Toimitus sekä kuvituksen että painoasun suunnittelu Sakari Salokangas. Teksti Martti Santavuori. Sotasokeat 1969, Kauppakirjapaino Oy.

Helmet-haaste 2017: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Haluaisin omata Komendantin sosiaaliset taidot. Tai strategiset taidot. Tai piirtämisen taidot. Tai elämästä nauttimisen taidot.

Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä

Helsinki-aiheiset kirjat ovat lempilukemistani. Siksi riemastuin kirjastossa löytäessäni kirjan, jonka olemassaolosta en ole edes tiennyt (tai olen autuaasti unohtanut). Jätkäsaari, tuo Helsingin uusin ja vielä rakenteilla oleva asuinkaupunginosa, on saanut oman historiikkinsa! Ja vieläpä Hannu Mäkelän kirjoittamana!

Helsingin Satama tilasi kirjan Mäkelältä väljin reunaehdoin: siinä kerrotaan saaren historia ja siinä pitää olla tarina. Johannes Fri syntyi Jätkäsaaressa 1895, ja hänen lapsuutensa ja aikuiseksi mieheksi kasvamisen kautta lukijan silmien eteen piirtyy kuva tuon ajan Helsingistä elinkeinoineen ja ihmisineen. Jätkäsaari oli tuolloin vielä luonnontilassa, ja siellä asui vain kalastajia, muutaman kesähuvilan lisäksi. Nykyiseen Jätkäsaareen sulautetut pikkusaaret olivat vielä erillisiä, ja kaupunkiin kuljettiin veneellä.

Kirja kuvaa kadonnutta elämäntapaa kauniin haikeasti, mutta eteenpäin katsoen. Nopeasti kasvava kaupunki tarvitsi kaupankäyntiin satamatilaa, ja Länsisatamaa oli Johanneskin Jätkäsaareen rakentamassa. Saari muutettiin osaksi mannerta, mutta vielä 1920 sieltä löytyi kalastajien kojuja ja jokunen huvilakin, kunnes ne purettiin tavarakuljetusten tieltä.

Johanneksen koulunkäynti oli saarelta käsin hankalaa. Kahden äitinsä kanssa asunut poika jäi omilleen jo 16-vuotiaana pyykkäri-äidin kuollessa, mutta työtä hän ei pelännyt. Yksinäisyys vaivasi poikaa aina, monestakin syystä. Onnekseen hän oli nopeaoppinen, ja lukutaito oli suuri lohtu.

Kirja on malliesimerkki tarinankerronnan voimasta, jota markkinoinnissa hoetaan kyllästymiseen asti. Jos historialliset faktat olisi vain ladottu tiskiin, tunnejälkeä ei lukijalle jäisi, toisin kuin nyt: Johanneksen seurassa on helppo sukeltaa sadan vuoden taakse, nähdä asiat hänen silmillään ja melkein kuulla rakennusmiesten työkalujen kilkutusta, junan puksutusta ja lokkien huutoja. Meri on Jätkäsaarta leimaavin elementti, niin silloin kuin nytkin.

Mäkelän rauhaisa kerronnan tapa sopii historiikkiin erinomaisesti, ja myös rakenne on taitava. Johanneksen oma kasvutarina vertautuu niin kaupungin kasvuun kuin elämäntavan muutokseen - jopa yksinäisyys hellittää, kun hän saa oman perheen ja muodostaa oman yksikkönsä - "kaupunginosansa" - kuin yhteenliitetyt saaret ikään.

Hietasaari, Saukko, Saukonkari... Saukonpaasi oli valtava kallio meressä Hietalahden edustalla: siitä on louhittu graniitti muun muassa Pitkänsiltaan ja Johanneksen kirkon perustusten rakentamiseen. Nyt siitä jäljellä oleva on osa kokonaisuutta, josta saa ostaa asuntoja merinäköalalla. Kun kaupunki tarvitsi kipeästi tilaa kasvaville asukasmäärille, päätettiin tavarasatama siirtää Vuosaareen, minkä jälkeen asuinrakentaminen pääsi vasta kunnolla käyntiin. Julius Tallberg haaveili aikanaan Jätkäsaaresta huvilakaupunginosaa - mitä hän mahtaisi tuumia alueesta nyt? (Olisi todennäköisesti bisnesmiehenä hyvin tyytyväinen, vaikkei omasta huvilastaan saaressa olisi halunnutkaan luopua.)

Parhaillaan Jätkäsaareen rakennetaan koteja ja työpaikkoja parillekymmenelletuhannelle ihmiselle. Satamasta muistuttaa enää matkustajaliikenne; Länsiterminaali on Tallinnan-kävijöille tuttu. Muita nykyisiä tunnettuja kohteita ovat muun muassa Verkkokauppa ja Clarion-hotelli. Ja pyörillä huristelemme Baanaa, jossa ennen kulki sataman junarata.

Henkilöt ovat fiktiivisiä, vaikka tarina toki perustuu ajan faktoihin ja Mäkelän tutkimustyöhön. Mukana on valokuvia ja lyhyt tiivistetty merkkipaalujen kooste, Mäkelän tyylillä ja kommentoimana.

Taitavasti toteutettu historiikki, mistä kiitos paitsi tietysti tekijälle, myös tilaajalle, Helsingin Satamalle. Todellinen kulttuuriteko!

Kenelle: Helsinkiläisille ja sellaisiksi aikoville, merenrannan asukeille, historiahulluille.

Muualla: Uutta Helsinkiä -sivusto esittelee Jätkäsaarta; tässä historiaa ja joitakin kuvia. Kirjailijasivulla tekstinäyte kirjasta. Juha Kesänen suosittelee kirjaa nykyisille ja tuleville jätkäsaarelaisille.

Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä. Helsingin kaupungin talous- ja suunnittelukeskuksen julkaisuja 1/2009.

Miki Liukkonen: O

"Meitä kiinnostaa nyt ajanhenki, ei ihmiset. Pidetään tämä mielessä."

Kaikesta kaiken kertova kirja kuulostaa vitsiltä ja yliampuvalta markkinoinnilta, mutta outoa kyllä, Liukkonen todella on mainoslauseiden veroinen. Vaikka hän joutuikin karsimaan kirjastaan satoja sivuja, jäljelle jäi vajaa 900 sivua täynnä niin määrättömän monia ajan ilmiöitä, arjen asioita, pohdinnan kohteita ja keskustelun aiheita, ettei äkkiä tule mieleen mitään, mikä puuttuisi. Tiedon luonteen muutos. Churro-leivokset. Nuorten itsemurhat. Afgaanimatot. Listojen tärkeys. Kirjallisuus tietysti, ja elokuvat, teatteri, niiden vaikutus. Opiskelutyöntekorentoutuminen. Terveys ja sairaus. Pakkomielteet, etenkin ne, ja neuroosit! Kvanttifysiikka. Auringon säteet.

"Aurinko on leikkaussalin lamppu kaupungin avatun ruumiin yllä."

O simuloi elämää. Sen 3,5-sivuisesta henkilöluettelosta kirjan alussa ei kannata lannistua; siinä eivät edes ole kaikki. Mutta muistatko itse kaikki elämäsi aikana kohtaamasi tai muuten kokemuksiasi sivunneet ihmiset ja haittaako se - tuskin. Keskusteluista, ajatuksista ja tekemisistä puhumattakaan. Siksi kirjaan ei tarvitse suhtautua liian vakavasti, kuten vaikka etsimällä siitä juonta tai yhteensopivia palasia, jotka lopussa nätisti naksahtavat kohdilleen. O:ssa ei sellaisia ole. Eikä elämässä.

Oikeastaan lukija ei voi tehdä muuta kuin antaa mennä, lukea, hetki kerrallaan tai tuntikausia putkeen, miten vain, ja ottaa siitä kaikki irti. Nauttia, surra, huvittua ja ärsyyntyä sen mukaan, mitä vastaan sattuu tulemaan. Kaikki ei ole kivaa ja mukavaa, kuten ei elämässäkään, ja välillä on tylsää ja raskasta, mutta myös paljon huumoria, nuoruuden innostusta, faktatietoa, suurta viisautta. Mistä ihmeestä alle kolmikymppinen kirjailija tämän kaiken repii?

" - Niin, kukaan tuskin enää kiistää, etteikö aikaamme leimaisi krooninen stressi, Vincent pohdiskeli, - ja että ahdistus on koko modernin elämämme moottori."

Tekstillisesti lukijalla ei ole huomauttamista. Sujuvaa luettavaa, lukijaa kunnioittavaa, kieleltään puheenomaista ja kekseliästä, mutta varoo ylittämästä kikkailun rajan, jos usein esiin purskahtavia alaviitteitä tai tiettyjen teemojen toistoa ei sellaisiksi lasketa (enkä laske). (Näitä toistuvia teemoja ovat mm. munakoisot. Filosofia. Uiminen. Romanit.)

Ajattelin ensin kirjoittaa kirjasta jutun pelkillä sitaateilla. Se olisi onnistunut sikäli helposti, että kirjailija selittää ajatuksiaan (kirjaansa? elämäänsä?) pitkin matkaa niin selkeästi, että sopivia sitaatteja löytyisi kymmenittäin. Kuten: "...ei ollut väliä, ymmärsivätkö he tarinaa, vaan että he ymmärsivät jotain."

Mutta olisihan se aika tylsää; sitä paitsi on parempi, että jokainen lukee kirjan itse. Liukkonen kuvaa mestarillisesti tätä aikaa ja sen ongelmia, joista suurin on ehkä suhde aikaan, ajan kulumiseen ja siinä elämiseen. Olemmeko olemassa oikeasti vai virtuaalisesti, mitä ajassa oleminen vaatii ja mitä häiriöitä siinä pysyminen tai ei-pysyminen aiheuttaa?

Kuhunkin kolahtaa se mikä kolahtaa, enkä yhtään epäile, etteikö jokaiseen lukijaan kolahtaisi tässä kirjassa jokin. Luin kirjaa omalla mittapuullani ikuisuuden, kuukauden ajan (en sentään koko elämän). Yleensä selätän tiiliskivenkin viikossa, mutta tätä en halunnut pätkiä liikaa - ympyrä on kirja, jonka tunnelmaan ja ajatuksiin pääseminen vie aikansa, joten halusin varata lukuhetkille aikaa. Myöskään isokokoisuutensa vuoksi sitä ei voi käyttää työmatkakirjana eikä välipalana. Nautin, nauroin, vaikutuin, hämmästyin, ajattelin. Palkitseva, hämmästyttävä, hauska ja viisas teos, kaikesta. Kirjan nimi on osuva: elämän ympyrä on päättymätön, kaikki on, o... Alku ja loppu eivät ole tärkeitä.

"Mutta johonkinhan näytelmän on loputtava. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Verhot on jossain vaiheessa suljettava ja yleisö päästettävä kotiin."

Menkää kotiin, mutta ottakaa tämä kirja mukaan.

Kenelle: Ajassa eläville ja sen henkeä haisteleville, modernista kirjallisuudesta kiinnostuneille, monipuolisuutta arvostaville, heittäytymään valmiille.

Muualla: Ohjat ovat tiukasti Liukkosen käsissä, sanoo Kirjasta kirjaan. Yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, sanoo Opus eka. Leikittelevän hauska romaani, läpitunkeva ajankuvaus, sanoo Kirjoituksia-blogi. Teos on nerokas, sanoo Habaneran havaintoja. Siihen nähden, että kirjan ensipainos myytiin heti loppuun, arvioita on vielä kovin vähän. Ehkä kirja vie aikaa ja siinä on niin paljon, josta voisi kirjoittaa, mutta rohkeasti vain - emme me ole Liukkosia, joiden täytyy kertoa kaikesta kaikki.

Suuri hesalainen kirjakerho ja Taru Torikka haastatteli Miki Liukkosta huhtikuussa: yleisö sai olla paikan päällä. Oli mainio keskustelu!

Miki Liukkonen: O. WSOY 2017. Hieno, kirjan henkeä taidolla kuvaava päällys Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2017 kohta 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Suomi100: Koskettelukirjoja näkövammaisille vauvoille

Nyt on niin tärkeää asiaa, että ota hyvä asento, kun luet. Mutta älä niin hyvää, että tekee mieli sulkea silmät. Sillä nyt on syytä pitää ne auki ja pysyä hereillä, kaikin tavoin. Koska haluan muistuttaa, että kaikilla ei ole silmiä, joilla voi nähdä.

Suomessa syntyy vuosittain noin
70 näkövammaista vauvaa. Kuvat, sadut ja tarinat kuuluvat jokaiselle lapselle, myös heille. Tekisi mieli sanoa, että erityisesti heille: kun kokemus maailmasta rakentuu vaikean kautta, on kaikki apu tarpeen kehitystä tukemaan. Ja me kirjahullut jos ketkä tiedämme, miten suuri rikkaus kirjoissa ja mielikuvituksessa piilee, koko elämän mitalle ja pärjäämiselle! Sen tuen soisi nimenomaan niille, jotka ovat alussa kaikkein heikoimmilla.

Kauppojen ja äitiyspakkausten koskettelukirjat on kuitenkin tarkoitettu terveille lapsille. Näkövammaiset, joilla usein on muitakin sairauksia tai kehitysvammoja, tarvitsevat nimenomaan heille suunniteltuja kirjoja. Kirjoja, joita voi kosketella, ravistella, heitellä, tunnustella käsin, jaloin ja poskin, ja oppia sitä kautta materiaalien tuntua, tilan käsitystä ja monia muita pienelle ihmiselle ihmeellisiä asioita - tarinan myötä.

Celian kirjastossa on noin tuhat koskettelukirjaa, ja niitä lainataan ahkerasti. Mutta niitä saavat lainata vain 2 vuotta täyttäneet. Vauvojen kirjojen kestävyysvaatimus on erityisen iso, eikä lainaus mm. hygieniasyistä onnistu.

Kirjoja on Celialle tehnyt ja tekemistä ohjannut kasvatusalan ammattilainen Vuokko Keränen (kuvassa) jo vuodesta 2010. Mutta kun Vuokko tutustui sokeana syntyneeseen Minttuun, hän kauhukseen tajusi, että ihan pienimmät jäävät ilman!

Vuokko käynnisti hankkeen, jonka tarkoitus on kerätä alle 2-vuotiaiden koskettelukirjoille tekijöitä, haaveena saada jokaiselle suomalaiselle alle kaksivuotiaalle näkövammaiselle lapselle oma koskettelukirja.

Uuden hankkeen nimi on IKIOMA, ja se on hyväksytty Suomi100-hankkeeksi. Kirjat tehdään käsityönä, uniikkikappaleina, joten niissä on aikamoinen työ. Design, materiaalilista ja teko-ohje on Vuokon ammattitaidolla suunnittelema; siinä ei sooloilla, vaan tehdään tarkasti ohjeen mukaan.

Toimin aktiivina Kannelmäki-liikkeessä, jonka käsityöryhmä on nyt tarttunut Vuokon haasteeseen. Kantsun Olohuoneella kokoontuva ryhmä aikoo tehdä tänä vuonna 20 kpl kirjoja IKIOMA-hankkeeseen. Mukana on todella taitavia käsityöammattilaisia - joihin minä en todellakaan kuulu, mutta kuulemma saa osallistua, jos osaa laskea vaikka viiteen; saa kerätä herneitä pussiin, joka on rapisteltavana yksi kirjan osa. Ja jos oikeasti osaa käsitöitä ja askartelua, voi tehdä esimerkiksi hopeisia kuita tai tiukusivuja! (Tämä kuulemma on koukuttanut tekijöitä niin, että he tekevät niitä jo unissaan, voin hyvin kuvitella! Vielä yksi kuu...)

Niin, se Minttu. Hän on ollut ahkera koelukija ja Vuokon innoittaja. Minttu saa ensimmäisen kappaleen IKIOMA-kirjoista, joita on tehty jo satakunta. Jokainen vauva saa juhlavuonna kirjan kanssa myös sinivalkoiset IKIOMA-sukat.

Jos hanke kuulostaa sinusta yhtä hienolta ja kannatettavalta kuin minusta, joka istuin tippa linssissä ja vapaaehtoisten työstä vaikuttuneena Vuokon esitellessä sitä Kannelmäessä, toimi! Tässä kolme vaihtoehtoa, miten:

Jos haluat osallistua hankkeeseemme tekijänä ja asut pk-seudulla, olet tervetullut Kantsun ryhmään! Järjestämme tekotalkoita kevään ja syksyn mittaan, 8.4. klo 13 alkaen. Myös materiaalikeräykseen tai -kuluihin saa osallistua. Vink paikalliset yritykset ja esimerkiksi kiinnostuneet kangas-, askartelu- tai kirjatahot, joita muutama on jo mukana. Kerromme myöhemmin mitkä, tiedotus viimeistään hankkeen valmistuessa. Näissä asioissa voit ottaa yhteyttä minuun.

Jos innostut hankkeesta ja haluat perustaa oman käsityöryhmän tai vinkata siitä jo olemassaolevalle ryhmälle, ota yhteyttä Vuokkoon suoraan, sähköpostitse vuokko@touchtale.com, puh. 0400 726178. Hän neuvoo eteenpäin ja tulee esittelemään hankkeen, mihin päin Suomea tahansa. Homma ei lopu tähän vuoteen, vaikka nyt sai juhlavuosistatuksen, vaan jatkuu niin kauan kuin tekijöitä löytyy ja kirjoja saadaan tarpeeksi.

Käsityötaitoiset kirjahullut, eikös olisi hienoa saada tällainen ryhmä kasaan?

Katso Kantsun kirjojen valmistumisjuttu 2017 

Seurantajuttu 2020

Muualla - katso kuvia talkoista ja kirjoista:

IKIOMA facebookissa (vaatii pyynnön ryhmän jäseneksi ennen avautumista)

Vuokon blogi ja juttu, josta alkavat IKIOMA-hankkeen asiat. Mintun kuvan näet blogin yläpalkissa.

Koskettelukirjat facebookissa (yleisesti koskettelukirjoista)

Celian opas koskettelukirjan tekijöille (yli 2-vuotiaille lapsille)

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin

Q-teatterin tarinan kirjana ovat upeasti toteuttaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö. Tuo 60-luvulla syntyneiden ilmiönä käynnistynyt teatteri on herättänyt 25 vuotta niin suuria ja elämyksiä ja ajatuksia ja tekee samaa tänäkin päivänä, ettei kirjaa voi missata, jos kotimainen teatteri yhtään kiinnostaa.

Teatterin perustaja Antti Raivio tiimeineen jätti pysyvän jäljen aikalaisiinsa, kuten tähän lukijaan. Skavabölen pojat muutti käsitykseni teatterista kertaheitolla: olin nähnyt 90-luvun alussa Helsingissä Ryhmäteatteria ja Jussi Parviaista (kaupunginteatteri oli pinnalla ja suosituin, Kansallinen muumiokamaa, Ryhmis uutta ja kiinnostavaa), mutta silti pidin teatteria enemmän pönötyksenä, katsojien mukaviihtymisenä, varmaan sivistävänä mutta kaukaisena taidemuotona. Kunnes Q:ssa vierailtuani 1991 oivalsin, mitä teatteri voi olla: se voi iskeä suoraan katsojaan, sitä voi tehdä aidolla tunteella ja todella kertomisella. Se oli hieno ja vahva kokemus, joka vaikuttaa edelleen ja asettaa katsojana teatterin kriteerit korkealle.

"Lapsenmielisyys, villi mielikuvituksellisuus ja fantasian sulautuminen realismiin näkyivät vahvasti Raivion näytelmien kielessä." 

Alkuun Q oli täysin Raivion teatteri. Hän johti, ohjasi ja kirjoitti. Skavabölen Evert ja Rupert jäävät historiaan. Hän kuvaa oman ja veljensä Leon - myös tärkeä Q-teatterin vaikuttaja - lapsuuden tarkasti ja todesti lapsen näkökulmasta. Mukana on myös muiden näyttelijöiden, kuten Hannu Kiviojan ja Anna-Leena Sipilän, lapsuusmuistoja. Kuten kirjailijat sanovat: Kun yksityiskohtaisuus ja henkilökohtaisuus viedään tarpeeksi pitkälle, tulee siitä yleisesti jaettua. 

"Raivion teksti on pikemmin proosarunoa kuin realistisesti kirjoitettua arkipäivän dialogia. Kieli on tiheää ja aforistisuuteen asti hiottua. Repliikit muistuttavat Samuel Beckettin minimalista kieltä. Raivion tiivis ilmaisu on sukua myös Maria Jotunin ja Paavo Haavikon lauseille."

Antti Raivio ja muut q-laiset eivät olleet yksin. Käännösnäytelmien sijaan alkoivat nousta kotimaiset tekstit muuallakin. Perhekohtaisuus ja Outi Nyytäjän sanoin "uusi, kevyempi realismi" nousivat. Mainitaan Reko Lundán ja KOM, Kristian Smeds ja Takomo. Kaikin tavoin uusi vaihe oli koittanut suomalaisessa teatterissa. Enää ei tarvinnut olla instituutio, ei turkkalaisen fyysinen julistaja eikä edes cool, vaan vastavoimana hyödynnettiin uutta voimavaraa, herkkää tunnetta. Kostein silmin lepattelusta Q:ta joskus morkattiinkin. Mutta heillä se ei ollut päälleliimattua eikä teeskenneltyä, vaan vahvuutta käyttää tunnetta työkaluna - ja se toimi.

Kirja kuvaa Q-teatterin vaikuttajahahmojen uran ja kehityksen kiinnostavasti. Näyttelijät Tommi Korpela, Elina Knihtilä, joka on nykyään näyttelijäntyön professori (kuvassa Antti Raivion kanssa Helsingin kirjamessuilla),  Annu Valonen, Vera Kiiskinen, Pirjo Lonka, Mari Perankoski, Jani Volanen, Eero Ritala ja monet muut tulivat tutuiksi myöhemmin laajemmin muilla töillään. Ohjaajat Heikki Kujanpää, Erik Söderblom, Antti Hietala, tuottaja Jukka Hytti, nimiä vyöryy, ja erilaisia uria teatterin parissa. Herkkua alan harrastajalle!

Baltic Circle on Jukka Hytin ja Erik Söderblomin synnyttämä toimintamuoto: he matkailivat Baltiassa tutustumassa teatteriin eri maissa. Helsingin kulttuuripääkaupunkisäätiön johtaja Georg Dolivo kiinnostui hankkeesta, jossa Itämeren maiden uuden teatterin tekijöille luotaisiin kohtaamispaikka. Baltian taide- ja teatteritaidehistoria on pitkä, ja puuhamiehet halusivat päästä nurkkakuntaisuudesta eroon. Festivaalit polkaistiin käyntiin vuonna 2000, ja kuten kirja sanoo: "Helsinki tuntui ensimmäisen kerran eurooppalaiselta kulttuurikaupungilta." Nyt festivaalia on järjestetty jo toistakymmentä kertaa, mukana "omaehtoisuuteen, ei-kaupallisuuteen ja aidosti taiteelliseen teatterin pyrkiviä teattereita." Puuhamiesten mukaan tuli myös puuhanaisia: Elina Knihtilä oli ja on yksi tasa-arvomoottoreista teatterissa laajemminkin. Ja nyt pääsen vetämään kotiin päin: Kannelmäen kulttuurikeskus Kanneltalo tekee yhteistyötä Baltic Circlen kanssa - Baltic Circle Festival 2016 tapahtuu 15. - 20.11.

Nyt alkuperäiset q-laiset ovat julkkiksia, jotka tekevät kunnianhimoisia töitä kukin sarallaan. Knihtilä ja hänen puolisonsa Tommi Korpela muuten esittivät ensi kerran avioparia koskettavassa, Heikki Kujanpään ohjaamassa näytelmässä Putoavia enkeleitä, joka kertoi Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta (ja josta siitäkin tehtiin elokuva myöhemmin). Tietysti osa originaaleista on jo tippunut vauhdissa pois, omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta.

Uusi sukupolvi on vallannut Q:n: mainittakoon käsikirjoittajista muun muassa Johannes Ekholm, joka kirjoitti Kaspar Hauserin sekä tämän kirjan ja Saara Turunen muun muassa Tavallisessa aavessa (samoja teemoja kuin Rakkaudenhirviössä), jonka esitykset jatkuvat vuonna 2017.

"Kaspar Hauserin kaltaista ilmiötä ei kotimaisessa teatterissa ole montaa. ... Esitykseen tuntui eskaloituvan koko nykymaailman ääliömäisyys niin vastaansanomattoman rehellisesti, että se tuntui jo ehdottavan jotain aivan uudenlaista huomista."

Suuresta suosiosta huolimatta aikaansa sidottua näytelmää ei kuitenkaan haluttu jatkaa, ei muokata elokuvaksi eikä jatkosarjaksi. Kuten ohjaaja Akse Pettersson sanoi: Oli tosi kivaa ajatella, että tehdään tää juuri näin ja lopetetaan ajoissa ja se on siinä.

Mutta Q-kirjasta piti puhua: se kertoo tämän nimenomaisen teatterin 25-vuotisen tarinan, mutta samalla laajemminkin teatterin kehityksestä Suomessa. Ei, kyseessä ei ole kokonaiskuva, mutta herkullinen ja olennainen siivu siitä. Se on koukuttava, ihastuttava ja yltäkylläisen informaationtäyteinen kirja teatterin ystäville; kunnianhimolla ja vahvalla eläytymisellä tehty, kuten Q-teatteriin kuuluu. Mietin, että moni asia vertautuu myös bisneselämään. Kuka johtaja ei haluaisi saada tiiminsä tekemään työtä yhtä antaumuksella, yhtä hyvin tuloksin, tai oppia yhteistyötä ja vaihtaa osaamista muiden saman alan tekijöiden kanssa - ehkä tarinasta voi saada vinkkejä, miten se tehdään? Kirjaa ei tee mieli sanoa historiikiksi, joka jotenkin viittaa hiipumiseen tai vähintään viralliseen pysähtyneisyyteen, koska teatteri elää, vaikuttaa, kehittyy ja voi hyvin. Alkuperäinen ainutlaatuinen tiimihenki ja kunnianhimo ovat jäljellä: ei tarjota vain viihdettä vaan myös ajateltavaa.

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Like 2016.

Kenelle: Teatterin katsojille, teatterityöstä kiinnostuneille, sitä opiskeleville, tekeville ja opettaville tai niistä haaveileville, kutsumusammattia miettiville, tiimityön onnistumisen reseptejä etsiville, yritysten ja yhteisöjen toimintaa sekä lahjakkuuksia kehittäville.

Muualla: Moniääninen muistelmateos, sanoo HS:n Suna Vuori, joka kaipaa kuivempaa ja kriittisempää kirjaa. Minä en - olen otollista ohderyhmää, johon juuri tämä Q-tyyli kolahtaa. Henki ja tekemisen tapa käyvät minusta erinomaisesti ilmi juuri näin, vaikka totta on, että fanikirjan suuntaan ollaan kallellaan. Olisin silti ollut pettynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

P.S. 
Q-teatterin yleisötyö on myös legendaarista: Jaana Taskisen johtamana työtä on tehty niin lasten, syrjäytyneiden kuin koulujen ja lähiöiden kanssa. Kannelmäki-liikkeen edustajana ehdotin Q:lle, voisiko tehdä jotain ihan tavallisten (tätien) kanssa - voisimmeko me olla kerrankin "erityisryhmä"? Zodiakin ja Q:n yhteistyöllä pärähti viime vuonna käyntiin ohjelma, jossa sain muuntua moneksi, kuten blondiksi! IIK-Ihanien ihmisten kerhossa (Jaanan nimeämä) kokeilimme draaman eri keinoja oman ilmaisun ja luovuuden herättelemiseksi; pääsimme myös penkomaan Q-teatterin takahuoneita ja puvustamoa, kuten näkyy. Pitäiskö mun vaihtaa pysyvästi blondiksi? Ks. ryhmäkuvassa oikealla. Muiden osallistujien nimiä en julkista, kun en lupaakaan kysynyt. Ryhmäkuvan meistä otti Q:n talokuvaaja, itse hän Patrik Pesonius, joka on kuvannut esityksiä mainoksiin, julisteisiin, verkkoon ja mihin tahansa tarpeeseen alusta asti. Kiitos Jaana, Pate (kuvassa kypsän Marilyn Monroen kanssa) ja kerholaiset!

 

 

Ja vielä fanitan vähän: Antti Raivion, Hannu Kiviojan ja Elina Knihtilän nimmarit kirjan julkkareissa. Kiitos, kaikesta!

Raija Oranen: Aurora. Ja muita Aurora Karamzinista kertovia kirjoja.

Onko meillä Suomessa ollut ketään loisteliaampaa, aristokraattisempaa, rikkaampaa, vaikuttavampaa

tai tarunhohtoisempaa naista kuin Aurora Karamzin? Hän seurusteli aikansa eliitin kanssa ja toimi Venäjän tsaarittaren hovineitona ennen avioitumistaan satumaisen rikkaan Paul Demidovin kanssa. Liitto oli poliittinen, mutta varsin onnistunut. Demidov kuoli kuitenkin pian, ja Auroralle jäi liitosta hänen ainoakseen jäänyt lapsi, Paul. Myöhemmin Aurora avioitui uudestaan, ja nyt puhutaan rakkausavioliitosta: häntä viisi vuotta nuorempi Andrei Karamzin kaatui Krimin sodassa. Aurora oli vasta 46-vuotias, kun hän jäi leskeksi jo toisen kerran.

Aurora eli ja seurusteli korkeimmissa seurapiireissä 1800-luvulla. Tuolloin Pietari oli sääty-yhteiskunnan kerman juhlimiseen keskittyvän elämäntavan pääkaupunki. Ranska oli aatelisten yhteinen kieli, ja Aurora vietti paljon aikaa myös Pariisissa. Topelius sanoi häntä Suomen kuuluisimmaksi kaunottareksi, mutta sen lisäksi hän kuvausten mukaan oli myös rakastettava henkilö, joka ei tyytynyt pelkkään juhlimiseen ja matkustamiseen, vaikka niistä nauttikin. Hän koki elämässään paljon surua monien läheisten kuollessa. Iän myötä hän kyllästyi kuohukermaelämään, vetäytyi Hakasalmen huvilaansa Helsingin Mannerheimintiellä ja keskittyi hengellisyyteen ja muihin vakavampiin ajatuksiin, joista näkyvin oli laaja hyväntekeväisyys. Lukuisia ovat hänen perustamansa koulut, sairaalat ja orpokodit Suomessa ja Venäjällä, tunnetuimpana meillä Diakonissalaitos.

Hakasalmen huvila. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Sakari Kiuru.

Auroran tarina on niin uskomaton, että paraskaan kirjailija tuskin voisi vastaavaa keksiä, tai ainakin sitä pidettäisiin täysin yliampuvana. Paitsi hänen ällikältä lyövää kansainvälistä verkostoaan kuninkaallisista ja valtioiden päämiehistä lähtien - josta hän hyötyi paljon myös hyväntekeväisyystyössä - hänellä oli myös bisnestajua: hänen ensimmäisen miehensä perhe omisti Uralilla kaivos- ja teollisuusyrityksiä, joista hän huolehti leskeksi jäätyään. Lisäksi hän osallistui monen sukulaislapsensa kasvattamiseen niin rahallisesti kuin henkisestikin. Jo aika tuo tarunhohtoa: asemamme Ruotsin ja Venäjän välissä, Pariisin vallankumous, teollisuuden ja kaupan nousu sääty-yhteiskunnan tilalle ja monet muut tapahtumat, jotka muuttivat yhteiskunnan rakenteita pysyvästi ja perusteellisesti.

Hänen tuttava- ja sukulaispiirinsa nimet hengästyttävät, tsaareista Bonabarteihin, paroneista eri kuningashuoneisiin. Puškin kirjoitti hänestä ylistysrunon, ja hän tunsi myös Hugon, Tolstoin ja Chateaubriandin, monien muiden muassa. En kertaa elämäkertaa enempää: erinomainen, tiivis yhteenveto löytyy Kansallisbiografiasta.

Raija Oranen seuraa elämäkertaa tarkasti ja punoo Auroran elämästä lukuprosaa muuntamalla sen tarinan muotoon. Hieno teko Oraselta! Vaikka harmi, että hänen viitteensä puuttuvat, koska kirja pohjautuu selkeästi aikaisempiin teksteihin. Tästä nousi pienoinen plagiointikohu aivan turhaan, kun pienellä vaivalla viitteet olisi voitu lisätä, eivätkä ne kirjaa muuttaisi sinne tai tänne. Orasen katselukulma on fiktiivinen, perusfaktat Auroran elämästä ovat kohdillaan, eikä hän tee tarinasta siirappista, vaikkei päähenkilöstä huonoja puolia toki löydy. Sen enempää Oranen ei maalaa personaa, vaan nojaa täysin saatavilla oleviin historiatietoihin. Niiden mukaan Aurora ei ollut haihattelija, vaan viisas ja käytännöllinen nainen, joka ehti kuitenkin kokea myös paljon rakkautta jos tragedioitakin vuonna 1902 päättyneen elämänsä aikana. Valitettavasti tulipalo tuhosi kirjeenvaihdon, joka olisi tuonut Auroran itsensä ajatuksia enemmän jälkipolville, nyt ne jäävät vähäisiksi ja toisten kertoman varaan.

Jos Suomen historia kiinnostaa ja sitä haluaa lukea tietokirjoja viihteellisemmässä muodossa, on Oranen oiva valinta. Ammattikirjoittajan sujuvana tekstinä se tuo paljon tietoa helposti sulavassa muodossa. Minut se sai syvän kunnioituksen valtaan Auroraa kohtaan ja sysäsi tutkimaan hänen aikaansa enemmänkin. Hieman innostuin, kuten kuvasta näkyy.

Raija Oranen: Aurora. Teos 2014.

Kenelle: Historiahulluille, Helsingin historian ystäville, vaikuttavia naisia kunnioittaville.

Muualla: Kirsin Book Club kiittää historiatietoutta, mutta monet kaipasivat enemmän ihmisnäkökulmaa. Norkku kiinnostui Aurorasta Auroran sairaalassa. Historiantutkija löysi kirjasta monta ärtymisen aihetta ja nostaa esiin HS:n Antti Majanderin kommentin plagiointikeskusteluun. Jane sanoo Auroran olevan kirjassa enemmänkin taustana historiallisille tapahtumille. Kirjavuorenpeikolle kirjassa oli tietoa liikaakin. Kirjabrunssi yllättyi myönteisesti. Kirjakaapin avaimen Jonna kertoo kirjasta, josta en ollut kuullutkaan - näitä hengellisesti sävyttyneitä teoksia Aurorasta on ilmeisesti tehty enemmänkin.

Muita kirjoja aiheesta:

Aapeli Saarisalo: Aurora Karamzin ja hänen elämänsä. WSOY 1972. 

Saarisalon kirja on ovelasti nimetty; oikeasti se kertoo vapaakirkon synnystä ja ajatuksista. Aurora kävi keskusteluja liikkeen perustajan, lordi Radstockin, kanssa, sekä tämän vieraillessa Pietarissa että myöhemmin Pariisissa. Auroran elämäkerta, asema ja hengelliset pyrkimykset kuvataan lyhyesti, mutta kirja keskittyy enemmän kaikkeen muuhun. Ostin sen joskus nimen perusteella kirjamessujen divariosastolta, mutta aion laittaa takaisin kiertoon.

"Pariisin vallankumous sai Auroran kiinnostumaan yhteiskunnallisista uudistuksista ja miehensä André Karamzinin kanssa hän innokkaasti seurasi työväen nousua. Vaikka Aurora kuului rikkaaseen säätyyn, hänen sydämensä oli köyhien ja alhaisten puolella. André ja Aurora keskustelivat usein Leo Tolstoin kanssa siitä, miten Jumalan valtakunta voisi tulla toteutetuksi tässä maailmassa."

Raili Mikkanen: Aurora, keisarinnan hovineito. Otava 1998.

Mikkasen tyylilaji on romanttinen viihde. Hän kertoo Auroran tarinan seurapiireihin astumisesta lapsen saamiseen, ja keskiössä ovat rakkaussuhteet, hienot asut ja juhlat, joita tuohon ajanjaksoon mahtui. Henkilöistä tärkeimmät ovat Aurora sisaruksineen. Kirjan voi lukea viihteenä oikeita faktoja tuntematta, ja se lienee ollut tarkoituskin. Minua kirja ei kuitenkaan kovin paljon viihdyttänyt, aihetta arvostan, ja taustoja tuntemattomalle lukijalle se antaa ajankuvatietoa. Ei huono valinta viihdekirjallisuuden ystäville.

Ingrid Qvarnström: Tarunhohteinen elämä. Aurora Karamzin ja hänen aikakautensa. Suomennos Aili Somersalo. Otava 1948.

Jos edellinen oli kevyttä päätä, nyt on kovaa kamaa. Qvarnström on ilmeisesti ainoa yksittäinen kirjailija, joka on perehtynyt Auroran aikaan ja elämään tutkijan otteella. Tämän kirjan tietoihin perustuvat kaikki edellä mainitut teokset. Seikkaperäinen kuvaus on laaja ja tarkka, eikä kirjoittaja kaihda omia kommenttejaan ja tulkintojaan. Eikä niitä voi kuin kunnioittaa; niin ison tutkimustyön hän on tehnyt ja niin vahvasti eläytynyt aiheeseensa. Kirjassa on myös mustavalkoisia kuvia ja paljon tietoa, jota ei muista kirjoista löydy. Se kertoo kuitenkin vain hyvin lyhyesti Auroran vanhuuden ajan hengellisyydestä ja hyväntekeväisyystyöstä, minkä vuoksi Saarisalo kertoo tarttuneensa näihin omassa kirjassaan (ks. edellä). Jos Aurorasta todella haluaa tietoja, tämä kirja on ehdottomasti luettava.

Espoon kaupunginmuseo, Otava: Aurora Karamzin, aristokratian elämää. Otava 2006. 

Auroran isäpuoli Carl Walleen osti Espoosta Träskändan kartanon suuren uusperheensä kodiksi. Sittemmin palanut kartano oli Auroralle koti ja tärkeä paikka, jonka hän lunasti itselleen myöhemmin. Onneksi Espoo muistaa entistä asukastaan kirjalla, joka kuvaa upeasti aatelisten aikaa, Träskändaa ja Auroran elämää usean asiantuntijakirjoittajan voimin. Taitto on asiallisen komea, suurikokoisena ja paljon kuvia sisältävänä kirja on selailtava tietoteos, jonka sisältö on historiasta kiinnostuneille loputtoman kiinnostava. Myös viiteluettelo on laaja. Saatavissa Espoon kaupunginmuseosta.

Naisten Helsinki. Kulttuurihistoriallinen opas. Toimi. Anna Biström, Rita Paqvalen, Hedvig Rask. Schildts 2010.

Neljäntoista naisen työryhmä on koonnut kirjan Helsingistä ja kaupunkitilassa toimivista naisista; siitä, miten naiset ovat vaikuttaneet ja ottaneet tilan haltuunsa. Maria Lival-Juusela on kirjoittanut luvun Perinteiden ja emansipaation välillä, joka kertaa Auroran elämää kaupungissa. Hakasalmen huvila, joka on nykyisin kaupunginmuseon omistuksessa, menetti merinäköalansa rautatietä varten rakennettujen maavallien viedessä tilan sen edustalta. Auroraa enemmän mainintoja kirjasta löytyy vain Helene Westermarckista, Tarja Halosesta, Maria Jotunista ja kuningatar Kristiinasta. En ole lukenut kirjaa muilta osin, mutta täytyyhän se tehdä. Olen kyllä tiennyt kirjan olemassaolon, mutta vierastan ajatusta "naisten" kaupungista. Kahtiajako miesten ja naisten välillä tässä tuntuu vieraalta; kaupunki on kaikkien. Vaikka naistenviikolla tätä kirjoitankin.

Loppukevennys: Auroran kauneutta ylistetään kaikkialla. Mustavalkoisten, maalausten pohjalta tehtyjen kuvien perusteella ja ajan kauneusihanteita tuntematta asiaan on vaikea ottaa kantaa. Mutta näyttelijä Catherine Oxenberg (muun muassa tv-sarja Dynastian tähtiä) on Auroran suora jälkeläinen Jugoslavian kuningashuoneen kautta, ja hänen on sanottu muistuttavan esiäitiään. Ehkä Aurora näytti siis tältä? Varmaa on, että jos tuolloin media olisi ollut nykyisenlainen, Aurora olisi ollut kansikuvien kuningatar, lööppien valtiatar ja somen kiihkein puheenaihe.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster on kirjailija, jonka kirjat luen aina. Pidän pedantista tekstinmuodostuksen tavasta, harkitusta välimatkasta, jolla hän henkilöitä ja tapahtumia kuvaa sekä kunnianhimosta, jolla hän hioo lauseet viimeistellyiksi (uskon suomentajan noudattavan alkuperäistä tyyliä). Enkä yhtään epäile, ettei myös taustatietopuoli olisi tehty yhtä kunnianhimoisella ja tarkalla otteella. Hänen aiheensa ovat kiinnostavia, perusperhesuhde- ja sukupolvikuvioita omin elementein laajennettuja, ja suomalaisuutta ulkoapäin katsovaa. Tekstinäyte marraskuun kuvauksesta:

"Valvontakamerat tuijottivat sumuun eivätkä nähneet muuta kuin puiden paljaat siluetit, ja puita katsoessa sai sen käsityksen, että lehdettömyys oli niille vapahdus: Niiden ei tarvinnut enää tuottaa happea ja sitoa hiilidioksidia - oli koittanut hetki, jolloin ne saivat olla puhtaan esteettisiä objekteja."

Vaikka perusteemat ovat samat. Avioliitto, vanhemmat ja lapset, työ. Suurlähettilään vaimona oleminen on työ sekin, vaikkei siitä juuri taida palkkaa saada. Velvollisuuksia silti riittää, ja Oda hallitsee ne hyvin. Hän on Saksan suurlähettilään vaimo Suomessa ja tietää tarkoin asemansa vaatimukset. Edustusjulkisivun takana asuu kuitenkin suuri ikävä. Syntymässä vammautunut poika Felix on hoitokodissa Saksassa.

Odan puolelle on helppo asettua, vaikkei hän - diplomaattikuntaan kuuluvana - helpoiten lähestyttävä henkilö olekaan.

"Jollei suurlähettilään vaimona muuta oppinut, niin ainakin hillitsemään itsensä."

Hänen tuskansa ja ponnistelunsa pojan vuoksi liikuttavat ja tuntuvat tosilta. Odan yksinäisyyden aavistaa kalastaja Klaus, josta tulee naiselle tärkeä tuki. Klaus jää henkilönä kaukaiseksi, hän on mielikuvitushahmo. Mutta häntä tarvitaan, jotta Oda voi toteuttaa ideansa: Felixin pitää nähdä Itämeren jää ja auringopaiste, se kaikki valkoisuus ja valoisuus, mitä luontomme voi tarjota.

Letkulla ruokittavan, ilman tukia istumaan pystymättömän Felixin matkustaminen ei ole ihan helppo järjestää. Oda ja Klaus ovat tottuneita asioiden järjestelijöitä, organisoijia ja toteuttajia, joten mahdollisuuksia löytyy, kun motivaatio on riittävän kova.

Odan mies, suurlähettiläs Robert, jää oudon kaukaiseksi sekä aviomiehenä että isänä; isyys on hänelle vaikea pala.

"Lapsesta, joka ei kehity kunnolla, joka ei koskaan menesty eikä suorita mitään suuria tekoja, ei voi olla ylpeä. Se ei vain onnistu. Jos lapsi on sellainen, on opittava elämään ilman ylpeyttä."

Vammaisen lapsen vanhemmuus on kirjan kantava teema. Mukana kertojissa on myös kolmas mies, jonka roolia en ihan hahmottanut, vaikka hänellä on tarinan kulussa lopulta selkeä tehtävä. Hän on töissä saksalaisessa kirjastossa ja haluaisi roolinsa Odan elämässä olevan suurempi kuin se on, mutta jää taka-alalle, omasta valinnastaan?

Tuttuutta tuo Helsinki, jossa Oda asioi tutuissa paikoissa ja liikkuu tutuissa maisemissa, sekä suomalaiset tapakuvaukset kahvintarjoamisen filosofioineen. Luin kirjan takeltelematta ja arvostaen, vaikka lukemisen jälkeen kieltämättä jäi hieman kaipaava olo: ehkä tunteikkuuden puuttuminen jätti tarinan kaukaiseksi, vaikka ymmärrän etäännyttämisen tarkoitukselliseksi ja sinänsä kiehtovaksi tehokeinoksi, tavaksi kuvata suuria asioita helpommin luettavassa muodossa.

Lue myös: Nelikätisen soiton mahdottomuus ja Rakkaat toisilleen, jonka arviossa mainittu älyllinen, rauhallinen ja vakava ote on tunnistettavissa jälleen.

Kenelle: Suomiproosaan vaihtelua hakeville Suomen ystäville. Haastavan vanhemmuuden tunnistaville. Vieraassa maassa työn takia asuville. Viimeisteltyä, viileää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa tekstiä arvostaville, tunteenpurkauksia välttäville.

Muualla: Yllätyksellinen teos monin tavoin, sanoo Ulla. Täysosuma, kuvaa Hemuli. Ajoittain dekkarimaisen jännittävä, valtavan hieno kirja, sanoo Kirja vieköön.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo. Siltala 2016. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Graafinen muotoilu M-L Muukka.

Sieluni hymyt -haaste ja menovinkkejä

Sieluni hymyt, kaunis sanapari, jonka takana on vielä kauniimpi ajatus sen muistamisesta, miten paljon syitä on onnellisuuteen. Eikös ole tutkitusti niin, että kiitollisuuden tunne tekee ihmisestä onnellisemman? Ja myönteisyys on kaiken valituksen ja vihapuheen keskellä asia, jonka soisin nousevan myös somessa. Siksi osallistun haasteeseen, joka kuuluu näin:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen."

Mistä lähtisin purkamaan? Leveimmät hymyt ja hersyvimmät naurut sieluni saa perheestä: miehen kanssa palvomme, passaamme ja hemmottelemme häikäilemättä toistemme lisäksi kolmea lapsenlasta (myös heidän vanhempansa saavat osansa). Tuota porukkaa parempaa ei ole. Kerran tuntematon mies kysyi multa kadulla, mikä naurattaa: olin huomaamattani hymyillyt ajatellessani jotain lasten nasevaa juttua. Olin hämilläni kysymyksestä, ja mies kiirehti selittämään, että eikunhänvaansiksi, että on kiva nähdä iloisia ilmeitä. Niinpä, kenestä ei olisi, naama mutrussa sitä vain tavallisesti tulee kuljeskeltua.

Vaikka syytä mutruiluun ei oikeasti olisi, kun mietin tätä, edellistä ja tulevaa viikkoa. Edellisellä viikolla lomailin ja vietin aikaa porukan kanssa (mm. rakennettiin lumiukko). Tapasin myös lahjakkaat ja ällistyttävän fiksut kummilapseni - kaksi hyvää syytä leveään hymyyn. 15-vuotiaalla pojalla ja 11-vuotiaalla tytöllä on tietysti hyvin erilaiset maailmat. On hienoa ja avartavaa saada olla niissä mukana.

Myös harrastuspuoleen olen panostanut: normaalin lukemisen ja bloggauksen lisäksi ilmoittauduin niin moneen kirja- ja blogiaiheiseen tapahtumaan kuin ennätin. Näin siksi, että alkuvuodesta ja syksyllä aika ja voimat menivät töissä (josta siitäkin nautin, mutta jätän tarkemman hehkutuksen pois, työjutut eivät ehkä sytytä laajemmin; hymyn puolelle listaan kuitenkin), ja monta hyvää tilaisuutta meni ohi. Nyt päätin ottaa vahingon takaisin.

Viime viikolla kävin neljässä tapahtumassa, kuvassa Kuukauden kirjaklubi (linkki on tätä edelliseen tapahtumaan) ja huikean taitava Katri Lipson (lukekaa Detroit!) Outi Mäkisen haastateltavana, Anna-Riikka Carlson odottaa haastisvuoroaan oikealla. Oli antoisa ilta, kirjailijoita ja kirjapuhetta riitti, ja kirjafriikki Taru Torikka DJ:nä soitti mainiota musaa. Stella Polariksen improt viihdyttivät, Hannu Risku teki tosta vain biisit esitellyistä kirjoista - ja ne osuivat ällistyttävästi kunkin kirjan henkeen, eikä hän liene niitä edes lukenut. Tai mistä minä tiedän: kuitenkin Lipson Nirvana-tyyliin, tamperelainen Saara Kesävuori popedamaisesti tai bitch-lit-kirja virtenä olivat täsmäiskuja.

Ensi viikolla ohjelmassa on kaksi teatterikäyntiä plus kirjavinkkausilta Kannelmäessä. Kirjastotäti Tuulikki ja minä kirjabloggaajana kerromme kirjoista, lukemisesta ja blogeista. Aika hymyilyttävää! Toivottavasti kirjanystäviä tulee asukastilamme, Kantsun Olkkarin, täydeltä. Tapahtuma on to 7.4. klo 18-20 os. Vanhaistentie 3, pub Tartanin takana, tervetuloa! Kantsun Olohuone muuten toimii täysin vapaaehtoisvoimin, ja siellä tehdään upeaa työtä asukkaiden viihtyvyyden ja auttamisen eteen. Kannelmäki-liikkeestä kerroin aiemmin joulukalenterissa (jossa siinäkin jo pohdin onnellisuutta).

Teatteri Jurkka kutsui bloggaajia katsomaan Joan Didionin omaelämäkerrallisten kirjojen pohjalta dramatisoitua näytelmää, Didionina Kristiina Halkola - eikä siinä kaikki. Saimme kurssin teatterikritiikkien kirjoittamisesta! Ihan mahtavaa, takuulla hymyilyttävää. Teatterijuttuja saattaa tulla blogiin enemmän. Mutta kirjoja ne eivät syrjäytä; vaikka viihdyn teatterissa, kirjat ovat kuitenkin ykköseni, aina. Mutta pari muutakin blogi-ideaa mulla olisi, jos vaan olisi aikaa...

Teatterista puheen ollen: tehtiin tällainen juttu Q-teatterin ja Zodiakin

kanssa. Vai ei muka asukas voi vaikuttaa alueensa tapahtumiin ja kulttuuritarjontaan - kyllä voi, ainakin Helsingissä (hymyt kotikaupungille). Jaana Taskinen vei meitä muun muassa penkomaan Q:n pukuhuoneisiin ja pukeutumaan, ja Pate Pesonius otti valokuvia, niistä myöhemmin, mutta ohessa luokkakuva (jossa emme ole päärooliasuissamme, muuten vaan höpsöiltiin). Pitäiskö mun vaihtaa polkkatukkaiseksi blondiksi?

Pieniä hymyn aiheita: olen jakanut viikon aikana neljä kirjaa täsmäiskuina heille, joiden arvelin juuri ao. kirjoista pitävän. Hirmu tyytyväisenä omaan nokkeluuteeni, ja kohteliaasti saajat ottivat kirjat vastaan (todellisesta kiinnostuksesta en ehkä halua tietää :-)). Hymyilyttää myös se, että olen saanut siivottua kirjahyllyä aika lailla, uusia kirjoja odottamaan.

Ja jos kynnet hyvin, kaikki hyvin. Luottokynsihoitajani Helmi on taitava ja ihastuttava vietnamilaistaustainen yrittäjä, joka ei tukien varassa elä, vaan tekee hurjasti töitä: hän avasi jo toisen liikkeen Ruoholahteen äskettäin. Mutta näitä kynsiä ei hänkään vielä ole onnistunut minulle tekemään... Sitä odotellessa.

Kannelmäessä kulkiessa autot pysähtyvät aina suojatien eteen, mikä ilahduttaa ja ylpeyttää. Ns. ökyalueilla näin ei nimittäin ole. Tätä ilmiötä olen ihmetellyt jo vuosia. Hymyä kantsulaisille autoilijoille ja etenkin sille kuskille, joka eilen pysähtyi tyhjällä kadulla täydestä vauhdista odottelemaan, että tämä täti köpöttelee kadun yli.

Mitä vielä? Kesä on tulossa, lomia
suunnitellaan, odotettuja tapaamisia ja muita tekemisiä - ja pian alkaa mökkikausi! Vapusta lokakuulle olemme viettäneet jo toistakymmentä vuotta viikonloput Mäntyharjulla, se vain kutsuu niin kovaa. Kuulen jo kuikan huudon korvissani...

Mies on juuri siellä käymässä, joten hyvän kirjan kanssa jatkan iltaa. Eipä hassumpaa kaiken kaikkiaan. Parin viikon päästä listani olisi taas toisenlainen. Kiitos Ullalle haasteesta, ja heitän sen eteenpäin Tuijalle, Kirsille ja Kirsin Book Clubin jäsenille. Voi listata, numeroida tai vaikka tehdä akvarelleja, tyyli on vapaa. Mitä hymyn aiheita teidän sieluistanne löytyy?

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jos ihminen on hulluna Helsingin historiaan ja hyviin tarinoihin, sen pää räjähtää tällaisen kirjan osumasta. Tuntuu hirveän vaikealta pitää ajatukset koossa edes yhden bloggauksen verran, mutta yritän kuitenkin.

Johan Carl Ludvig Engel sai pestin Helsingin uudelleenrakennuskomitealta ja alkoi 200 vuotta sitten suunnitella ja toteuttaa Senaatintorin aluetta, kirkkoineen kaikkineen. Venäjän keisari tahtoi majesteettisuutensa näkyvän tässäkin valtakunnan kolkassa, kun taas saksalainen huippuarkkitehti ei olisi halunnut muuttaa peräkylään.

Mutta mikäs auttoi, työn perässä oli mentävä, jotta perheen saisi elätettyä. Eikä kokonaisen kaupungin suunnittelu-urakoita yhden miehen uralla usein ole tarjolla, joten myös tai ehkä jopa varsinaisesti ammatillinen kunnianhimo motivoi Engeliä muuttamaan Helsinkiin. Ja kysehän oli vain lyhyehköstä pestistä, jolla seikalla mies motivoi yhtä vastahakoista vaimoaan. Vain kuusi vuotta, lupasi hän.

"Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin."

Perhe ei koskaan muuttanut pois, perheenä. Ajoiko työ kaiken ohi, sitä Engel tuskaisena pohtii. Kuulostaa hyvin modernilta: onko aina valittava joko ura tai perhe?

"Palkkatyön voi tehdä täydellisesti. Täydellisen voi tehdä määräajassa ja määräbudjetillä. Tämä tieto rohkaiskoon minua."

Seuraamme Engelin ajatuksia ja arkea hänen kirjaamanaan. Viikilä ei tee Engelistä pyhimystä, vaan erehtyväisen, omapäisen ja ylimielisen miehen, joka ei viihtynyt Helsingissä - eihän hän osannut edes ruotsia kunnolla - ja joka uhrasi työlleen parhaat puolensa.

Tunnelma on synkeänpuoleinen, onhan ajatukset kirjattu öisin. Ammattiylpeys ja huoli perheestä taistelevat, mutta saamme väläyksiä myös päivittäisistä rutiineista, perheenjäsenistä, työstä ja arkkitehtoonisista ratkaisuista, joita edelleen saamme ihailla. Kuten miksi Suurkirkko on niin vaikuttava näky: "...se on yhtäkkiä läsnä koko painollaan, eikä kukaan oikein ymmärrä mitä tapahtui." Olen sekä kokenut tämän tunteen itse että nähnyt sen monen Helsingin-kävijän kasvoilla, ja tiedän tasan, mistä Viikilä puhuu. Engel muuten vastusti jyrkästi korkeaa portaikkoa kirkon eteen - siellähän notkuisi kaiken maailman roskaväkeä - mutta näin jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että hän tämän taistelun hävisi.

"Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju."

Ei pelkkää synkeää: minua nauratti muun muassa kohta, jossa mies saa nimikkokadun esimieheltään Ehrenströmiltä. "Mikäpä siinä. Sijainti on melko hyvä ja täytyy olla kiitollinen. Saa nähdä odottaako häntä itseään pidempi katu kuin tämä Ludvigin." No, esimies sai nimiinsä aika hulppean kadun, nimittäin Helsingin Kaivopuistoa kiertävän rantakadun. Se hänelle suotakoon.

Upea, pakahduttava, sisimpää koskettava kirja, joka koostuu lyhyistä merkinnöistä, hieman edellisen lukemani tapaan, mutta täysin eri maailmassa. Tekstit ovat kauniita kuin... no, hyvät tekstit tai runot, joista Viikilällä on taustaa. Ajatukset ovat koskettavia, mietityttäviä, uskottavia, toiseen aikaan vieviä. Tämä on minun historiaani, helsinkiläisenä. Minun. (Okei, saatte muutkin lukea, sanoo hän vastahakoisesti.). Kirja on myös huiman kaunis esineenä: Jenni Noponen on taitava! Tämä kirja kotona tuottaa iloa ja ylpeyttä, eikä ainakaan vähennä omistajan kirjahyllyuskottavuutta, jos laatua haluaa vilauttaa. Tyylistä mieleeni tuli Kristina Carlsonin William N. päiväkirja.

Akvarelli on väläys ja hetki, ja kirjan nimen hämäämänä luulin sen sisältävän myös kuvia. Niitä ei ole, mutta toimii hyvin näinkin - kuvia löytyy pilvin pimein muualtakin. Kiitos kirjailijalle: jos olisin saanut toivoa jotain mitä tahansa kirjaa jonkun tehtäväksi, se olisi ollut tämä. Sain tutustua Engeliin, ja olen kiitollinen.

Engel on muuten suunnitellut myös rippikirkkoni Leppävirralla: se edustaa empireä, jota tuon ajan rakennustapa suosi. Myös Viikilän kirjassa mainitaan Engelin johtaman toimiston suunnittelemat lukuisat maakuntakirkot. Ei siis välttämättä Engelin omasta kynästä, mutta hänen alaisensa ja Engelin tarkistamana ja siunaamana on tämäkin kirkko rakennettu.

Kenelle: Historiahulluille, arkkitehtuurista innostuville, kaupunkien rakentajille ja niiden asukkaille, taustastaan kiinnostuneille, laatuproosan ystäville.

Muualla: Viikilän teksti on älykästä, viipyilevää ja paikoin miltei unenomaista, vahvasti lyyristä, hauraankaunista ja aivan ihastuttavan vakavaa, sanoo Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sinisen linnan Maria vaikuttaa sanattomalta kirjan edessä, kuten minäkin. Kauttaaltaan hieno, toteaa Lumiomena. Tekee sisäisen julkiseksi, mainitsee Tuijata. Jopa pohjoissavolainen Kirjakko ruispellossa tunsi kirjan läheiseksi. Hemuli sanoo osuvasti Helsinkiä kirjan toiseksi päähenkilöksi. Kaikkea kirjasta ei juuri kerro kirjasta, mutta listaa muihin blogiarvioihin. Kaisa Reetta harmittelee monen muun tavoin samasta aiheesta tehdyn Ylen kuunnelman kuunteluajan päättymistä - totta, mitä järkeä piilottaa se nyt, kun kirja on kuuma? Kirjatoukka ei kerro tästä kirjasta, mutta sanoo, että kunnon kirjabloggari arvioi kirjan vasta luettuaan, hän taas jo aiemmin: tämän kirjan kanssa minulle kävi juuri samoin, rakastuin kirjaan ja ihoa kihelmöi jo ennen sen lukemista. Olisipa ollut kamalaa, jos kirja olisi ollut pettymys! Kirsin Book Clubilla on monipuolinen bloggaus kuvineen. Hullu arkkitehti näyttää meille upeita akvarelleja, kiitos!


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016. Kansi Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2016: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja.