Pian on marraskuu

Olen hieman etuajassa − luin kirjan nimeltä Marraskuu. Merete Mazzarella on pohjoismaisen kirjallisuuden professori ja taitava kirjailija, joka on tehnyt monenlaista: elämäkerrallista, faktaa ja fiktiota.

Marraskuu kuuluu jälkimmäisiin, hurjimmasta päästä. Se on kirjoitettu 2004 kuvitelmana siitä, millaista Suomessa ja Helsingissä on reilun kymmenen vuoden kuluttua – tarkkaan ottaen 13.11.2012. Kirjan maailman on synkänpuoleinen, mutta kuvaus on nyt arvioiden valitettavasti enemmänkin realistinen kuin pessimistinen. Moni tulevaisuuteen kuviteltu asia on reaalimaailmassa jo toteutunut: tosi-tv:ssä näytetään kuolemaa, sairaanhoito on suurissa ongelmissa, väestön ikääntyminen jatkuu, tuloerot kasvavat…

Mazzarella on jatkanut jo olemassa olevia ilmiöitä hieman pidemmälle ja keksinyt niille loogisia mutta karmaisevia seurauksia. Vaikka sen, että oman kuolemansa ja sen puitteet saa ostaa valmiina. Valitse vain paikka, taustamusiikki ja haluamasi ruuat juomineen – kaikki hoidetaan puolestasi.
Kirja koostuu neljästä kertomuksesta, jotka hienosti limittyvät toisiinsa ja jäävät kutkuttamaan mielikuvitusta. Vaikka Mazzarella on erittäin ajan tasalla tai jopa sen edellä, joistakin sanavalinnoista voi päätellä kirjoittajan iän. Kuka alle 60-vuotias puhuisi esimerkiksi grogeista? Vai oliko sananvalinta kääntäjän, koska kirjat käännetään suomenruotsista?

Kaikkia kirjailijan kirjoja en ole lukenut, mutta ne mitä olen, eivät ole kertaakaan pettäneet: akateemisuudestaan huolimatta hän osaa – kuten sivistynyt ihminen ainakin – puhutella myös vähemmän oppinutta lukijaa, niin että tämäkin saa tuntea itsensä fiksuksi. Pikkusormi ei ole pystyssä, vaan asioista puhutaan kaikessa raadollisuudessaan selkeästi ja rohkeastikin. Toissavuonna kohuttiin kirjasta Illalla pelataan Afrikan tähteä, jossa Mazzarella tunnusti inhoavansa miniäänsä. Ei hän sitä tietenkään noin suoraan sanonut, mutta asia tuli täysin selväksi. Kuten myös ikävä lapsenlapsia kohtaan.

Koskettavia kirjoja, mietityttäviä tarinoita. Ja onneksi vielä monta lukematonta.

Merete Mazzarella: Marraskuu, Tammi 2004

Vanhaa albumia katselemaan jäin

Signen ikihienojen kuvien jälkeen Hakasalmen huvilaan tulee lokakuussa näytille uudempaa Helsinkiä. Kaupungin muuttumista dokumentoidaan jatkuvasti, ja palkkalistoilla on ollut vakkarikuvaaja jälleen 70-luvulta lähtien, lisäksi käytetään määräaikaisia kuvaajia.

Simo ja Eeva Rista kuvasivat kaupunkia 70-luvulla. Kuvat ovat kaupungin arkistossa myös verkkoversioina. Jos et ihan muista, millainen Forum oli ennen lasikulmaa tai miltä omilla nurkilla silloin ennen näytti, näistä voi katsastaa, haku oikeasti toimii.

http://taivaanalla.lasipalatsi.fi/

Matkamiehen tarina

Että on virkistävää välillä sukeltaa aivan erilaiseen elämänpiiriin ja muistaa, että on ihmisiä, jotka elävät onnellisina ilman sähköisiä kalentereita, aanelosia ja dead lineja. Bisnesmaailman tuollakin puolen voi elää, todistaa Marco Kosonen.

Hän oli reppumatkaaja jo ennen kuin termi keksittiin ja kokenut konkari, kun meille vasta alettiin näyttää Madventureita. Elämäntapa on rento ja maailmankatsomus globaali. Maanosat tulevat tutuiksi, mutta mikään taivaanrannan maalari kirjoittaja ei ole: hommassa on silti selvät tavoitteet ja juoni. Suurena haaveena muusikon ja baarimikon töitä tehneellä Kososella on oman baarin perustaminen. Ja siihen tarjoutuukin mahdollisuus. Eikä mihin tahansa, vaan Kambodžan hiekkarantojen asumattomalle saarelle, paikkaan, jossa ei ole sähköä, vesijohtoja, ei edes tietä eikä säännöllistä kulkuyhteyttä. Kuulostaa mielipuoliselta, mutta hän tekee sen.

Työtä tai epämukavuutta Kosonen ei pelkää; alkeelliset olosuhteet tuntuvat olevan vain plussaa ja rahat matkoihin ja baariin ansaitaan huhkimalla monenlaisissa ”oikeissa” töissä. Kunnioitusta herättää asenne, jonka mukana onnellisuutta tavoitellaan määrittelemällä tavoite ja sitten tekemällä työtä sen eteen. Ja nauttimalla jokaisesta päivästä, jokaisesta hetkestä. Ei odotella onnenpotkuja tai lottovoittoa. Filosofiasta kertoo muun muassa lentämisen välttely: matkamiehen mukaan on luonnotonta siirtyä paikasta toiseen peltiputkilossa, jossa ei näe mitään, ei koe paikkoja, joissa matkustaa – mieli ei ehdi mukaan. Matkustamisen idea kun on hänellä aivan toinen kuin tehokkaasti paikasta toiseen siirtyminen.

Kommelluksia sattuu ja välillä tuntuu, että kaverit joutuvat tekemään kaiken vaikeimman kautta. Kielivaikeudet ja kulttuurierot tuovat hankaluuksia, byrokratia murjoo, yhteistyökumppanit pettävät ja villieläimet vaivaavat. Kaikesta huolimatta optimistinen ote ja mielen tyyneys säilyvät, elämästä nautitaan päivä kerrallaan. Ehkä osansa on myös huikalla ja hatsilla, mutta ehkä matkaajaan on vuosien matkustuksen ansiosta tarttunut itämaista ajattelua sekoittumalla sopivasti suomalaiseen yrittäjähenkeen – turha hötkyillä turhaan, kunhan teet sen minkä voit.

Musiikilla on iso sija: Kosonen kuului mustahuuliin ja on Shadowplay-yhtyeen jäsen. Trumpetti ja lempimusa olivat tiiviisti mukana baarihankkeessakin, aina David Bowielta lainattua nimeä myöten.

Elämänmyönteinen ja virkistävä tarina erilaisesta elämäntavasta, ilman hybriksen häivääkään.

Marco Kosonen: Rock'n'roll Suicide Bar. Like 2010.

Iloista me-henkeä

Kiitos Raija, Maria Kallion kommentoinnista! Totta, dekkariluokitus ei enää pädekään. Viittaus Saksaan on mielenkiintoinen pointti, saa nähdä miten siellä kirjamarkkinoilla Lehtolainen syksyn mittaan näkyy. Palataan tähän...

Teemalta tuli toissailtana Juha Jokelan käsikirjoittama Mobile Horror. Jokela ei varmaan koskaan pääse tästä suurhitistään eroon – aina kun hänen työnsä mainitaan, mainitaan tämä ensin. Älykästä ja nasevaa sanailua, ja idea on edelleen ajankohtainen: pientä IT-firmaa uhkaa fuusio isompaan, ja työpaikat ovat vaarassa. Työntekijät koettavat pelastaa tilanteen.

Siihen ajankohtaisuus päättyykin – fuusioita, burn outeja, arvojen sanahelinää, mihinkään todelliseen perustumatonta markkinointia ja rahan kiilto silmissä kaavailtuja ”ihan kohta tulevaisuuden maailmanmenestystuotteita” on jo nähty elävässä elämässä niin paljon, ettei enää naurata. Tämä oli ajankuva 7 vuotta sitten. Ei klassikkoainesta. No, päähahmot kyllä tyyppeinä huvittivat. Nämä löytyvät kaupallisten yritysten työpaikoilta aina jossain muodossa: ummet ja lammet puhuva markkinointipäällikkö, henkisiä arvoja etsivä pomo ja fantasiamaailmassa elävä nörtti.

Ja vielä lainaus sunnuntain Hesarista: ”Miksi kulttuurin himoharrastajat elävät pitempään kuin kulttuuria vieroksuvat? Kulttuurin tuoma terveyshyöty voittaa laihduttamisen ja tupakoinnin lopettamisenkin. Kulttuuri tekee hyvää terveydelle, kun sitä harrastetaan vapaaehtoisesti ja iloisessa me-hengessä.”

Perhe ihmetteli, miksi pyrskähtelin aamiaiskahvipöydässä.

Jatketaan tästä, iloisessa me-hengessä!

Äijä pienenä

Pakko myöntää ennakkoasenne Olli Jalosen Poikakirjaa aloitellessa: näitä Jalosen äijäkirjoja, mahtaako jaksaa loppuun asti… jokunen Jalonen on nimittäin jäänyt kesken. On hän hyvä kirjoittaja, mutta aiheet ja niiden käsittelytavat eivät ole aina tuntuneet kovin kiinnostavilta, liikaa sitä, no, äijäilyä.

Poikakirjassa päähenkilö oli vasta 12-vuotias, joten kirjakin oli erilainen. Poika katsoo maailmaa ja oppii asioita arkisesta ympäristöstään. Liikuttavasti hän tekee havaintoja ja johtopäätöksiä – ei aina oikeita, mutta lapsen näkökulmasta järkeenkäypiä. Perheen vanhempia ja sisaruksia tarkkaillaan tiiviisti ja poika ottaa heiltä kovasti oppia. Erittäin tärkeä hahmo on myös opettaja, sodan järkyttämä mies. Kuri on eri luokkaa kuin nykykouluissa ja -kodeissa, eikä fyysistä rankaisemista kaihdettu. Maailma on muuttunut nopeasti näissä asioissa, silloiset tavat tuntuvat kovin kaukaisilta, oudoilta ja julmiltakin, vaikka aikaa siitä ei ole montaa vuosikymmentä.

Poika on aika samoja ikiä kuin kirjoittaja itse, joten lienee osin ainakin kokemusperäinen. Kovasti muuten muistuttaa Peter Franzénin kirjaa, tai se tätä, miten päin vain: kerronta on niin samantyyppistä, että ajattelin jo saman kustannustoimittajan olleen asialla, mutta ei, tässä kustantaa Otava, Franzenia Tammi.

Jotenkin kaunis ja kompakti pieni kokonaisuus, ei järisytä, mutta liikauttaa, tosi tarina oikeasta elämästä.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava, 2010

Liian kiltti paha susi

Lämpimästi kannatan ajatusta siitä, että iskelmämusiikki pitää uudistaa. Iskelmä on suomalaisen perusluonteessa ja sielunmaisemassa – mutta aikaansa senkin pitää seurata, ettei mene nostalgiassa rypemiseksi. Siksi tartuin uteliaana Mariskan levyyn, jossa luvattiin uudenlaista iskelmää.

Mariska muusikkona on minulle vieras, muistelen että mimmi lauloi räppiä joskus ja hänen suloista ääntään on kehuttu. Ja hän on sekä säveltää että sanoittaa itse. Mutta omin genre on vissiin vielä löytymättä, eikä ainakaan tämä levy iskenyt tätihermoon. Ihan kivoja, vaarattomia sävellyksiä ja söpöistä laulua. Näitä pikkutyttömäisiä laulajia tyyliin Anna Puu. Nyt siis Mariska iskelmän asialla sievällä äänellään, joka oli samanlainen joka biisissä, lauloi hän sitten ilosta tai surusta.

Sanoisinko kauniisti niin, että sanoitukset eivät olleet levyn parasta antia. Vai mitä mieltä olette säkeistä ”Pyhäpäivä on, pyhäpäivä o-o-on. Kellokin sen meille kertoo, dingidingdong.” Tai ”Me ekaks Riioon lennetään, jatketaan sieltä Kaukoitään. On komee rakastajani, ei multa puutu yhtään mitään.”(Kiva juttu sinänsä, mutta ketä kiinnostaa?) ”Katto kuuhun lennähtää. Voi luoja, miten hurja sää.”

Hmm… voi olla, että himolukijana ja työksenikin tekstien kanssa puuhaavana olen ylikriittinen suomenkielisten sanoitusten kohdalla. Mutta silti. Alkoi jo naurattaa, vaikkei varmaan se ollut tekijän tarkoitus. Lienen vain reilut kolmekymmentä vuotta liian vanha näihin: teinitytöistä tämä voisi olla mageeta, puhutaan humalasta ja vihjaillaan seksistä. Ehkä myös vanhat sedät pitävät? Vai kenelle tämä on tarkoitettu?

Musiikki sinänsä oli hyvin tehtyä ja toi mieleen 60-luvun iskelmän ripauksella jazzia. Se soljui harmittomasti ja sulautui taustaan niin hyvin, että piti kuunnella pari kertaa, kun ajatus harhaili ihan muualle välillä. Onneksi levy oli lainakamaa, ei mennyt omia rahoja investointiin. Jatkamme eri teitä ja toivotamme hyvää matkaa.

Mariska & Pahat Sudet

Ihminen, ei kovin hyvä arvosana

Ari Turusen ”Ettekö tiedä kuka minä olen” vaikutti hauskalta; ha, pääsee naureskelemaan ylimielisille ääliöille ja itseään muita fiksumpana pitäville. No, sai siinä tehdä sitäkin, mutta lähinnä masensi: miten julmia petoja me ihmiset olemmekaan. Pienempiä kiusataan ja heikompia rääkätään aina kun vain tilaisuus tarjoutuu ja jonkinlaista taloudellista hyötyä on saavutettavissa.

Kirja kertoo, miten ylimielisyys näkyy yhteiskunnassa: mitä seuraa, kun johtajat ja valtioiden päämiehet alkavat ajatella olevansa muiden yläpuolella. Kun omia rajoja ei tunneta ja omasta erinomaisuudesta on vääristynyt käsitys. Ruumiitahan siitä seuraa, tai ainakin taloudellisia ja henkisiä tappioita – ja eniten yleensä kärsivät tavalliset tallaajat.

Käsitys omasta paremmuudesta lie jo ihmisgeeneissä: Aristoteleen mielestä pohjoisen ihmiset olivat epä-älykkäitä, kreikkalaiset viisaita ja henkisiä. 900-luvun arabien mielestä eurooppalaiset olivat tylsämielisiä ja karkeakäytöksisiä ja sitä tyhmempiä, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Stereotypioiden varassa jaettiin maailmaa myöhemminkin: Vasco da Gama esimerkiksi, joka tapatti alkuasukkaita Afrikassa ja Aasiassa minkä ehti. Ylimielisistä asenteista johtuvat sodat ovat tappaneet historiassa kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ja Kiinassa varpuset, kun Mao käski nekin hävitettäviksi. Siperian jokien virtaussuuntaa eivät sentään neuvostoliittolaiset saaneet muutettua, vaikka tarkoitus oli.

Mutta ilmiö on olemassa nykyaikanakin: epämuodostuneita talidomilapsia syntyi 60-luvulla, kun lääketehtaat eivät voineet myöntää olleensa väärässä, Challenger räjähti samasta syystä: epäiltyä vikaa ei uskallettu sanoa ääneen. Thaimaassa tsunamista varoitellut meteorologi sai kenkää vuosi ennen katastrofia. Yritysmaailmassa huonosta tuloksesta syytetään aina ulkopuolisia, johto ei koskaan myönnä mokanneensa ihan itse. Levy-yhtiö Decca käännytti Beatlesit oveltaan, koska ”kitarabändit ovat menossa pois muodista”. J K Rawling tarjosi Potter-kässäreitä yhdeksälle kustantamolle ennen kun tärppäsi. Enron yllytti työntekijöitään ahneuteen, ja Berlusconi kehui italialaista ruokaa samoihin aikoihin kun selvisi, että maasta oli myyty vuosikausia hiirenjätöksillä maustettua mozzarellaa. Amerikassa Citygroup tilasi uuden suihkukoneen johtajiensa käyttöön vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun pankki oli pelastettu konkurssilta verovaroin. Merrill Lynch maksoi neljä miljardia johtajabonuksia ja julkisti muutaman päivän kuluttua 15 miljardin tappiot.

Oman erinomaisuuden paisutteluun ei ole aihetta koto-Suomessakaan: Sonera osti ilmaa, ja ruotsalaiset saivat yhtiön puoli-ilmaiseksi johdon ylimielisyyden romahdutettua yhtiön arvon. Pankkeja on pelasteltu verovaroin, ja optiot ja oma aseman ylivoima ovat hämärtäneet suhteellisuudentajun yhdeltä jos toiseltakin johtajalta.

EU-tilaston 2008 mukaan suomalaiset kokevat olevansa kaksi kertaa enemmän työpaikkakiusattuja kuin muiden Euroopan maiden kansalaiset. Tv:ssä meilläkin äänestetään ”heikoimmat” ulos, kaikki on kilpailua, vapaa-aikakin.
Inhimillistä – ja masentavaa. Varmaan siksi Ari Turunen pyrkii kirjan lopussa lohduttelemaan lukijaa kertomalla päinvastaisia esimerkkejä ja löytämään ihmisistä ominaisuuksia, jotka eivät johda menetyksiin, vaan menestykseen, hänen mukaansa. Kirjan loppu jää kyllä melko vajavaiseksi, eikä siinä kaikenkattavaa yhteenvetoa pyritäkään tekemään. Lähinnä lienee tarkoitus saada lukija miettimään itse.

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen - ylimielisyyden historiaa. Atena, 2010

Aistivoimaa

Jos näkyväisen lisäksi uskot maailmassa olevan muutakin, olet Tiina Piilolan linjoilla. Hän kuljettaa lukijaa paikoissa ja tilanteissa, joita voisi olla, on ehkä ollut tai tulee olemaan. Kirja vaikutti alkuun rakentuvan erillisistä kertomuksista, joista jokaiseen ilmestyy uusi henkilö, jonka silmin kerrotaan seuraava kertomus. Näin ei onneksi olekaan, rakenne on yhtenäisempi ja päähenkilö tiedossa, mikä tuo kuvioon jäntevyyttä.

Päähenkilö Kaari miettii kolmikymppiselle tyypillisesti jonkinlaisessa taitekohdassa itseään, elämänsä taustoja ja suhdettaan sukuun ja perheeseen. Fakta ja fiktio sekoittuvat, vaistot ja kuvitelmat elävät Kaarin arjessa. Kiehtovaa, kaunista tekstiä, helppoa mukaan mentäväksi. Välillä maailma on tosin vähän liiankin mystinen ja sekava − mustan naisen tarinan yhteyttä yhtään mihinkään en oivaltanut. Mutta pääosin pysyttiin tyylissä, joka nyt oli jos ei ihan maagista realismia niin ainakin aisteilla pelaamista ja mielikuvituksen lentoa outoihin paikkoihin perusromaania enemmän.

Ehkä Kaari sai mietinnästään vastauksia, jää nähtäväksi, vieläkö hänen tarinansa jatkuu kolmannessa kirjassa. Piilolan esikoinen, jossa Kaari oli pikkutyttö, on mennyt minulta ohi, täytyy lukea sekin. Kuuleman mukaan ei ihan näin mystinen.

Tiina Piilola: Mahdollisten maailmojen paikka, Atena 2010

Kevyt, kevyempi, Kajsa

Pidin kovasti Kajsa Ingemarssonin Matkalaukkumorsiamesta: raikas, hauska, viihdyttävä, uudenlainen. Sen jälkeiset Ingemarssonin kirjat ovat menneetkin sitten eri suuntaan, ei eteen- vaan ylöspäin: Kohtalonpyörän jälkeen minua kiusasi mielikuva, että jos kirjat vielä tästä kevenevät, ne nousevat kohti taivasta kuin valkoinen savukiehkura ja puff, lopulta häviävät näkyvistä…

Toiveikkaana tartuin uutuuteen, joka yli 500-sivuisena vaikutti tömäkältä ”lukuromaanilta” (whatever that means). Se oli kyllä aiemmista poikkeava, mutta painoa siihen oli tuotu sivumäärän lisäyksen ohella enemmänkin tuotesijoittelulla ja kummallisilla luetteloilla kuin viihdyttävyydellä tai juonenkäänteillä. Vaate-, meikki- ja muita brändinimiä pudotellaan häiritsevän paljon, jopa päähenkilön lakanoiden merkki mainitaan. Samoin hänen jääkaappinsa sisältö tai vaikkapa ostoslistat luetellaan yksityiskohtaisen tarkasti.

Product placement ei varmasti ole sattumaa, kuten tuskin sekään, että päähenkilön, kirjailija-Stellan kustantamolla on sama nimi kuin eräällä göteborgilaisella mainostoimistolla. Olin huomaavinani myös muita mahdollisia sisäpiirin vitsejä: vaikkapa se, että kirjassa mainitaan joukko ruotsalaisia kirjailijoita, joista ainakin osa on oikeita, esimerkiksi eräs, joka on kirjoittanut 9 dekkaria ja kymmenettä, sarjan päättävää osaa odotetaan. Kuinka ollakaan, aivan sama tilanne on Stellalla – hänkin sattumoisin kirjoittaa kymmenettä, sarjansa päättävää romaania.

Ingemarsson pyrkii parodioimaan viihderomaaneja antamalla Stellan kirjoittaa sellaista – tietysti ”syvällisesti” kirjailijan omaa peilaavaa tarinaa – ja lukija saa seurata myös kuvitellun kirjan edistymistä juoksuttamalla sen tekstiä omansa sisällä: mutta parodia on tässä liian lähellä todellista kirjaa toimiakseen. Viihderomaani parodioi viihderomaania. Eivätkä kumpikaan ole hyviä.

Kyllähän kirjan ajankuluna ja -kuvana ja yleisestä mielenkiinnosta luki, eikä yllätyksiä tule kuvioon ”pettynyt nainen löytää tosirakkauden yllättävästä paikasta”, muodikas puumaelementtikin on mukana, mutta viimeiset 60 sivua tuntuivat jo tuskallisilta – sen verran ja reilumminkin olisi helposti voinut editoida pois ja saada paketista tiiviimmän. Nyt jäi lähinnä hämmentynyt olo, luinko jotain kaupallista blogia vai romaania, vai mikä tämä oli?

Kajsa Ingemarsson: Vettä vain. Otava 2010

Epävarma mies

Petri Tammisen uusin sopii erittäin huonosti työmatkalla luettavaksi. On hankalaa koko ajan saada muka yskänpuuskia, kun ei kehtaa hörähdellä. Huumorin kautta kerrotaan kirjailijan elämästä. Onneksi hän näkee asioiden huvittavat puolet, muuten olisikin ankeata − hänellä kun tuntuu olevan kovasti riittämättömyyden tunteita ja itseluottamuksen puutetta.

Olenko oikea mies? Sitä Tamminen pohtii huolestuneena kautta kirjan, päähenkilönä minä itse ja kuvattavana oma käytös eri tilanteissa. Hän jos kuka olisi nolona yksin hihittelystä lähijunassa, ja sitten häpeäisi nolostumistaan. Lukijalle jää johtopäätösten teko, mutta huumorin ansiosta säälipisteitä ei tarvitse jakaa. Aika itsekeskeistä, vaikkakin hauskaa tekstiä. Ja löytyy siitä oivalluksia muustakin kuin kirjailija Tammisesta, kuten että on tunteita joita voi tuntea vain lukemalla. Tai että lukiessa ei tarvitse riittää mihinkään eikä kenellekään.

Jo aiemmissa Tammisen kirjoissa (Enon opetukset, Mitä onni on) korostuivat miesten väliset suhteet ja niiden vaikutus omakuvaan. Tiedä sitten, miten hyvin kirja oikeasti peilaa henkilöä nimeltä Petri Tamminen − onko meitä vedätetty kieli poskessa, koska kyllä hän senkin tyylin taitaisi. Mutta joko tämä on täysin totta tai sitten hän on tosielämässä aivan päinvastainen persoona: esiintymään innokas, rehvakas ja omaan ylivertaisuutensa horjumatta uskova. Jotenkin uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava 2010

Mestariteosta odotellessa

Puolentoista hitin bändi, arvioi Noise.fi 3 Doors Downia. Jos ei nyt ihan noin rumasti halua sanoa, niin en Amerikan Wikipediaankaan yhdy − sen mukaan kyseessä on ”hard rock band” (jos tämä on hard rockia, niin minä olen Marianne Faithful). Lähemmäksi osuu kuvaus ”moderni rock, indie”. Amerikan Poets of the Fall, jos minulta kysytään.

It´s my time osui ja upposi vuonna 2008. Piti oikein käydä bändiä katsomassa livenä Jäähallissa. Live-esiintyminen ei kyllä fanikokemusta laajentanut, päinvastoin: välispiikit pitkästyttivät ja God bless you -toivotukset kiusaannuttivat. Brad Arnoldsin hihaton paita auttoi kyllä. Show ei koreillut teknisillä tai visuaalisilla kikkailuilla, tosin en tiedä onko se plussaa, kun stage on iso. Musiikki kulki rennon ammattimaisesti, kuten levyllä. Eli efekti oli kuin kotona kuuntelisi, kun istumapaikat olivat takaosassa.

Nyt bändi on studiossa äänittämässä uutta levyä. Pysytäänpä kuulolla sillä välin ”kuin kaverit luoda mestariteos”, kuten Google-kääntäjä toiveikkaasti ehdottaa.

By the book

Maria Kalliot koukuttivat aikoinaan pahasti: kirjat piti lukea ahmimalla, siltä istumalta. Häivähdys vanhaa lumoa löytyi uusimmastakin, teksti soljui mukavasti ja uskottavasti, mutta pari asiaa häiritsi pääsyä tarinan vietäväksi.

Kirja pureutuu vaikeaan aiheeseen, maahanmuuttajien asemaan. Pala taitaa olla liian suuri haukattavaksi. Dekkaria lukiessa kun odottaa jonkinlaista siistiä paketointia ja loppuratkaisua, joka päästää lukijan piinasta. Maria selvittää tuttuine kollegoineen maahanmuuttajatyttöjen katoamisia. Yksittäiset kohtalot suurin piirtein selviävätkin, mutta itse iso kysymys, kulttuurien törmäys ja sen monet syyt ja seuraukset, jää ahdistamaan. Kysymysmerkkejä nousi, ongelmia virisi. Niin Espoosta kuin maailmaltakin. Koska näin isoja asioita ei tietenkään kirjassa ratkaista, ei kirjan loppukaan suonut helpotusta ja huokausta, jäi keskeneräinen olo. Ainakin teksti sai miettimään monikulttuurisuutta, jos se oli tarkoitus. Dekkarirakenteena hankala, lukijalle epäpalkitseva.

Toinen vaivaannuttava tekijä on Maria Kallio itse. Johtuneeko siitä, että lukija on jo ehtinyt vieraantua hänestä viime vuosina, kun on tavattu harvemmin, mutta seestynyt versio järkytti: onko Mariasta tullut sovinnainen espoolaisrouva. Joka tuntuu tekevän kaiken varmasti ja oikein. Kuvituksessa voisi pian käyttää sädekehää. Toivottavasti särmä ei kokonaan tylsy ja persoona katoa, jos ja kun sarja jatkuu. Maria Kallio on kuitenkin parasta Lehtolaista, ei hänestä kannattaisi luopua.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, Tammi 2010

Huonot myy, hyvät ei

Kirjat kirjoittamisesta ja lukemisesta ovat yleensä tappavan tylsiä. Ehkä aihe on liian läheinen, jotta kirjoittaja saisi siihen riittävää tarkastelukulmaa. Ansiokkaasti sinänsä Kari Levola kertoo kirjailijan työmaista ja Hannu Raittila taiteilijan karusta arjesta. Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi opastavat hyvien kirjojen pariin. Se oppi kyllä saa lukijankin innostumaan.

Mutta Kreetta Onkeli osuu napakymppiin kirjailijan työn kuvauksellaan kirjassaan Kutsumus. Hän marssittaa framille niin kutsumustaan lumoutuneena seuraavan muka-taiteilijan, Gunnevi Björkenheimin, kuin Sanelma Salmisen, ahkeran arjen puurtajan, joka ei opi olemaan esillä, mutta harmikseen joutuu pokkaamaan kaikenlaisia valtionpalkintoja. Edellisen kirjat myyvät, jälkimmäisen eivät. Luovuuden tuskaansa viinillä lietsova runoilijadiiva ylenkatsoo ”kirjailijoita, jotka puhuvat aiheista, jotka eivät ole yleviä” ja kustannustoimittaja haaveilee Suomesta, jossa ei ole kulttuuria. Että saisi aikaa olla lasten kanssa kirjailijoiden paimentamisen sijasta (tuskin käyttäisi sitä aikaa lapsiin kuitenkaan).

Kaikki hahmot ovat mainioita tyyppiensä edustajia ja maailma ajan tasalla: kirjailijaa käsketään ottamaan henkilökohtaista vastuuta markkinoinnistaan ja julkkispoikaystävästä haaveillaan. Koska tottahan luovuus tarttuu. Jos poikaystävä olisi vaikka Vesa-Matti Loiri. Ja jos äiti on taiteilija, lapsen on pakko valita ammattikorkeakoulu ja käytännön ammatti. Olisi liian noloa seurata äidin jalanjälkiä.

Ei ollut tylsä, ei, hauska oli. Onkelin nasevan niukka kirjoitustapa sopii herkullisesti pieneen ilkeilyyn ja terävyyteen. Eiköhän muutamaan koiraan kalikka kalahda, mutta tuskin kukaan kehtaa älähtää, sen verran övereiksi hahmot viedään. Tai mistä minä tiedän, vaikka jokaisella on täsmällinen vastine tosielämässä. Onko Onkeli itse Sanelma Salminen? Ja diiva-Gunnevihan on sitten… hmm…

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 2010.
Kari Levola: Kirjailijan työmaat. Tammi 2007.
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää. WSOY 2006
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Otava 2008.

Läski kesämies

Tuskin olin toipunut Kesämiehestä, kun käteen osui Läski ja Rillipää. Jouni Hynysen (Läski) mehevää sanailua ei voi ohittaa − olin nauranut ääneen jo kolme kertaa ennen kuin pääsin edes ekan luvun alkuun. Enää pitäisi tietää, kuka on Tommi Liimatta (paitsi Rillipää).

Aina tätiä Jounin jutut naurattaa, kun hän ah niin nasevasti kertoo muusikon elämästään. Kesämiehestä jäi päällimmäisenä mieleen, että tuntuu muusikon elämä olevan rankkaa vielä 2000-luvullakin. Ihan tuli päänsärky osanotosta. Elinikäennuste ei ole kovin korkea, mutta itseilmaisu on kaverilla kohdallaan. Sehän jo tiedetään musiikin puolelta. Viime keväänä Jounilta − äijien äijältä! − ilmestyi jopa runokirja. Hykerryttävää kuunneltavaa taiteilijan itsensä tulkitsemana CD:ltä.

Läski ja Rillipää kertoo Kesämies-keikkapäiväkirjaan verrattuna astetta vakavammalla (jos sanaa voi tässä yhteydessä käyttää) otteella kavereiden tekemisistä ja mietteistä, kirjeenvaihdon muodossa. Kirjeiden kirjoittaminen on aina kannatettavaa toimintaa, ja varmasti homma on ollut antoisaa tekijöille itselleen. Tiedä sitten minkä verran ajatuksia on sensuroitu poistamalla − mutta ne, jotka on jätetty, ovat varmasti tosia, kaunistelun makua ei tunnu. Näin ajattelee, toimii ja rooleissaan natisee mies, ystävä, muusikko, jumalolento, aviomies, perheenisä ja taiteilija.

Muuten tuli mieleen, että jos Radio Rock olisi ihminen, hän olisi Jouni Hynynen. Asiallista musiikkia, muuten hervotonta herjanheittoa, tätimakuun ihan liikaa ruumiintoimintojen kuvailua. Ja helvetisti kiroillaan. Mutta hauskaa on.

Jouni Hynynen ja Tommi Liimatta: Rillipää ja Läski. Johnny Kniga 2010.