Kolme nopeaa

Teemestarin kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa puhdas vesi on tarkoin säännelty luonnonvara ja meistä on muistona saastuneiden maiden, kituvan luonnon ja niukkuuden lisäksi vain kaatopaikat valtavine muovikasoineen. Energiaa säännöstellään, viranomaiset ohjaavat tiukasti kansalaistensa tekemisiä, vesirikkomuksista rangaistaan jopa teloituksin.

Noria on teemestarien sukua. Hän asuu jossain pohjoisessa Suomessa, jossa vielä kerrotaan legendaa jäästä, joka joskus peitti ison alan maapallosta, ja jatkaa tinkimättömästi sukunsa perinnettä. Ei mikään hauska tarina, mutta teksti on kaunista ja hiottua. Esikoiskirjan kömpelyyksiä tai hurjia scifi-revittelyjä ei onneksi löydy. Yllättävää on kahvinjanoisten suomalaisten muuttuminen teeseremonioita kunnioittavaksi kansakunnaksi, mutta kuka tietää. Ehkä kahvipensaat katoavat.

Vaikkei olisi fantasian ystävä, tämän voi lukea perushyvänä romaanina äärioloista ja perinteen voimasta. Ja yhtenä vaihtoehtoisena tulevaisuutena, kannanottona luonnon puolesta - karmeat Talvivaara-uutiset ovat tuoneet kirjan mieleen monta kertaa. Sopii kaikenikäisille, vaikka tarjoillaan YA-kategoriaan, ja ehkä nuoret aikuiset otollisimpia lukijoita ovatkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos 2012.

Itärannan esikoiskirja sai tänään Kalevi Jäntin palkinnon. Aiemmin tänä vuonna se voitti Teoksen scifi- ja fantasiakirjapalkinnon, kuten Jenni arviossaan kertoo.


Hitlerin kylkiluu on Pete Suhosen esikoinen, veijariromaani, joka on monin tavoin ajan hermolla. Sauli Niinistö on kirjassa jo presidentti, Katainen pääministeri, ja uusi äärioikeistolainen Hitleriä ihannoiva veljeskunta perustetaan suomalaisuutta ja puhtaan kansan aatetta puolustamaan.

Perustajat Muttilainen, Parviainen ja Hildén uskovat, että Hitlerin kuolemasta ei ole kerrottu totuutta, ja selvittelevät tai paremminkin mutkistavat tätäkin asiaa, monen muun touhuilunsa lomansa. Tavisäijät alkavat rikkoa rajoja, elävät ehkä juuri niin kuin moni mies haaveilisi - yhteiskunnan sääntöjä uhmaten, tasaisesti viinaa ja seksipalveluja nauttien, rohkeasti reissaten ja hyvisi katsomiensa asioiden puolesta rötöstellen, kuten pissimällä ruotsalaisen seurueen veneen polttoainetankkiin. Elämäntapaa ei silti ihannoida, putkeen ei kavereilla todellakaan mene.

Kirja oli luettava, kun siitä paljon puhuttiin ja omalta mukavuusalueelta poikkeamista tuli jo suorastaan haaste. Muutama kohta hymyilytti ja pari nasevaa aforismityyppistä ajatusta huvitti, muuten en saanut tästä hauskuutta tai muutakaan suurta elämystä irti, paitsi kärsimättömyyden loppua kohti, kun juttu tuntui pitkittyvän. Henkilöitä ja tapahtumia oli jo liikaa, ja käänteistä osa meni hoppuillessa ohi. Mutta kirja ei varmasti ole suunnattu tädille, joka ei ole luontaisesti tämän lajityypin ystävä; en saa luettua Tervoja ja Paasilinnatkin ovat jääneet huonolle. Jos näistä pitää, todennäköisesti tämäkin kirja kolahtaa.

Teksti on hyvin tehty ja toimitettu, ja kirja on lajinsa kelpo edustaja. Itse luin reilusti yli puolet sujuvasti, loppu oli suorittamista.

Arvio ja hauskaa keskustelua Booksyn blogissa ja Sallalla, joka mainitsee lajiesimerkkeinä Juha Vuorisen ja Veikko Huovisen.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. WSOY 2012.

Tähdenpeitto on sympaattinen, todentuntuinen ja rankkakin, mutta ei liian inhorealistinen tarina kahdesta lukiolaisesta, Riinasta ja Joonasta. He eivät tunne toisiaan, mutta heillä on paljon yhteistä, jos kohta erojakin. Ehkä sittenkin enemmän eroja. Lukija voi heidän tarinoitaan vertailla ja miettiä, mitä sitten, jos asiat olisivat toisin. Jos Riinalla olisi kotona toisin. Jos Joonalle kävisi toisin. Jos... 

Kirja on kuulas kuin kotimainen omena. Nuorten kirja, ja nuoruudesta kauniisti kertova kirja myös meille muille. Lukijalle jää haikea mutta hyvä mieli.

Kirsin kirjanurkassa sanotaan kaikki tärkeä tästä kirjasta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto. WSOY 2012.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Makinen tapa rinnastaa kaunista kieltä, kauniita, koristeellisia lauseita ja ihanteita rankkoihin olosuhteisiin on tunnistettava. Neuvostoliittolainen yhteiskuntajärjestys näyttää nurjat puolensa kirjan päähenkilölle, joka kuitenkin etsii ja löytää myös hyvyyttä ja kauneutta muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Neuvostoliitossa.

Kertoja kuvaa hetkiä ja niitä henkilöitä, jotka ovat herättäneet hänessä rakkauden tuntoja tai viitteitä rakkaudesta jossain, jollekin, johonkin. Nuorena haaveilijana hän uskoi, että jonkinlainen oppijärjestelmä on ihmiselle hyväksi ja yhteiskunta kehittyy paremmaksi. Pikku hiljaa ajattelu laajeni, kun kokemusta karttui ja matkalle sattui ihmisiä, jotka tarjosivat aavistuksia jostain suuremmasta ja pysyvästä hyvästä kuin minkä politiikka tai valtio voi tarjota. Kuten ystävältään Vikalta:

”Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt? Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta --- Ihmisille pitäisi kylläkin selittää, että ainoa tosi oppijärjestelmä on aivan yksinkertainen. Se perustuu siihen… että rakastetaan toisiamme.”

Pelkkää hempeilyä ja pinkkiä pilveilyä kirja ei silti ole, vaan myös rankkaa yhteiskuntakritiikkiä, välillä yllättävänkin suoraa. 

"Neuvostoliiton pyrkimystä jättiläissaavutuksiin, sen tavoitetta muuttaa todellisuuden jokainen yksityiskohta propagandaksi saattoi tietenkin pilkata. Ja sen vääjäämätöntä liukumista kohti mielettömyyksiä, mikä on tyypillistä kaikille totalitaarisille järjestelmille, jotka kärsivät seniileistä johtajista.”

Kuitenkin hän tyylilleen uskollisena löysi järjestelmästä myös hyvää, kuten sen, että orpolapsetkin saivat ruokaa ja koulutuksen. Yksi kirjan tärkeä hahmo on Dmitri Ress, toisinajattelija, jonka kohtaloa kertoja kuvaa. Ress oli aatteidensa takia usein vankilassa ja lopulta kuoli nuorena turhiin sairauksiin. Hänessä kiteytyy arvokkaiden, ikuisten asioiden taju, jota kertoja ihailee tai ainakin se askarruttaa paljon tämän mieltä: että voi kurjana, yksinäisenä ja köyhänä iloita syttyvästä lampusta talvisena iltana.

Vakava kirja sopii romantikoille, ikuisten asioiden etsijöille, kauniin kielen ystäville, itänaapurista kiinnostuneille. Ei sovi hauskaa hakeville, nopeille silmäilijöille, ripeille realisteille.

Jostain syystä olin unohtanut julkistaa tämän postauksen, jonka tein jo syksyllä: luin kirjaa samaan aikaan kun tuli suru-uutinen hienon suomentajan Annikki Sunin kuolemasta.

Ilselässä hyvää keskustelua. Kolmet pisteet eivät minua haitanneet, tykkään käyttää niitä paljon itsekin... Anna Elina on Makinen ihailija.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY Aikamme kertojia, 2012. Suomentanut Annikki Suni.

Satu Grönroos: Lumen syli

Helmi on ekaluokkalainen, joka asuu isoveljien ja äidin kanssa, isästä ei ole tietoa. Aika on 60-luvun loppu, paikka Jyväskylä.

Tuona aikana lapsia ei huomioitu samalla tavoin perheen keskipisteinä kuin nyt, vaan jo pienestä myös heillä oli kotityövelvollisuuksia koulun ohessa, ja muuna aikana piti itse keksiä tekemistä. Sodanjälkeinen sukupolvi eli silloiset aikuiset hoitivat asiansa ja työnsä - myös lauantai oli työ- ja koulupäivä - ja lapset pärjäsivät siinä sivussa, miten pärjäsivät. Aika oli niukkaa eikä tavarapaljoutta vielä ollut, Helmin kotona ei edes vesivessaa tai puhelinta. Isätön Helmi on hirvittävän yksinäinen lapsi, jolla on isoja haasteita. Hänen paras ystävänsä kuolee ja tapahtuu muitakin asioita, joita hänellä ei ole eväitä yksikseen käsitellä. Niinpä lapsen mielikuvitus täyttää aukot omalla tavallaan.

Yksinhuoltajaäiti Elsa, joka joutuu tekemään kahta työtä, ei ehdi kysellä Helmin kuulumisia. Kaarina-opettaja huomaa, että kaikki ei ole kunnossa, mutta ei pysty omilta haasteiltaan asiaan tarttumaan sen syvemmin; hän on nuori, uraa ja perhettä perustava nainen, joka joutuu tekemään isoja henkilökohtaisia valintoja. Kaarina on monin tavoin Helmin äidin vastakohta ja kirjan toinen päähenkilö, jonka kautta tarinaa kerrotaan. Jostain syystä lukijan kykyyn erottaa lapsen ääni aikuisesta ei luoteta, vaan lukujen alkuun on merkitty, kumpi kertoja kulloinkin on äänessä.

Helmin yksinäisyys on sydäntäsärkevää, lapsen logiikka uskottavaa. Uskottavuudessa kirjalla on kuitenkin muita haasteita. Olen itse saman ajan lapsi, eikä kenenkään nimi silloin todellakaan ollut Helmi. Nimi on isomummoni aikainen, joka tuli muotiin uudestaan vasta 2000-luvulla. Kirjan ajan lapset ovat meitä Arjoja, Raijoja, Jaanoja ja Päivejä. No, aina löytyy poikkeus ja toiset ja kolmannet nimet lasketaan myös, mutta Helmi-lapsi 60-luvun lopulla oli suurinpiirtein yhtä todennäköinen kuin Maarit-vauva nykyisin. Tarkistin Väestörekisteristä, ja tilasto kertoo samaa.

Halusiko kirjailija nimellä korostaa Helmin äidin persoonallisuutta? Tosin äiti ei muuten vaikuta erikoiselta, päin vastoin - hän on nuori reipas nainen, joka tekee parhaansa, tuskailee työn määrää, rahan puutetta ja huvitusten vähyyttä. Erikoisinta hänessä tuona aikana on se, että hän oli yksinäinen äiti, tai au-äiti, kuten silloin sanottiin. Miesasioissa on ollut huonoja valintoja, ja vanhin poika on asunut alkuvuodet muualla. Arki oli täyttä, mutta silti pidin epäuskottavana, ettei äiti tiennyt ainoan tyttärensä ystävän kuolemasta. Voisi kuvitella, että tuolloinkin jutut ja juorut levisivät nopeasti - tosin lapsia oli paljon ja onnettomuuksia sattui enemmän, kun aikuiset eivät vahdeiksi ehtineet. Ajankuvan epäuskottavuutta lisäsivät monet nykyisin käytetyt sanonnat, etenkin ison veljen kieli. Puhuttiinko 60-luvulla aivoista narikassa, piipaa-autoista tai siisteistä sisätöistä? Ehkä puhuttiin, en voi tarkistaa, saati muistaa. Aku Ankat, urkuharmonit ja monet muut asiat ovat kuitenkin kohdallaan.

Teksti on selkeää ja helppolukuista - lyhyitä lauseita, joita paljon peräkkäin toi paikoitellen lievää töksähtelevyyttä. Jotain olisi voinut karsia, kuten helminauhaepisodin, se oli jo liian osoittelevaa; ymmärsithän, että tytöllä oli hyviäkin asioita, mutta huonosti kävi taas. Siitä pidin, ettei lukijalle levitelty kaikkea valmiina, vaan paljon jäi oman päättelyn varaan. Jälkimaku on kohtalainen: Helmi oli elävä ja koskettava, Kaarina toi perspektiiviä ja muutenkin kirja on viisas ja runsas, mutta ei täysin vakuuttanut, vaan jätti jälkimauksi lievän ärsytyksen ja epäuskon.

Muualla kirjasta on pidetty paljon: Linnealla on perusteellinen arvio ja runsaasti linkkejä muihin blogeihin, joissa on hyvää keskustelua ja tärkeitä huomioita, kuten Marialla.

Satu Grönroos: Lumen syli. Atena 2012.

Kesken jääneitä

Syksy tulvii upeita uutuuskirjoja. Kuten Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka voitti HS:n kirjapalkinnon! Mutta vastaan tulee väkisin niitäkin, joita on alkanut lukea innolla, mutta uteliaisuus on tyydytetty jo ennen kirjan loppumista. Eikä löydy enää motiivia jatkaa. Soisin silti mielelläni paljon lukijoita kaikille kirjoittajille ja kirjoille, myös näille, jotka minulta jäivät kesken.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Vaikuttaa kirjailijan terapiakirjalta; paljon asioita oman itsen etsimisestä ja sen haasteista, kuten sosiaalisuuspaineista ja syömishäiriöistä, joista muistelen kirjailijan lehdissä kertoneen omakohtaisia kokemuksia. Onko niin, että jos kirjoittaessaan menee kovin syvälle henkilökohtaiseen, on riskinä lukijan jääminen ulkopuolelle? Tämän lukijan kohdalla niin kävi. Etenkin pitkät lainaukset kirjailijapäähenkilön päiväkirjoista ja muista kirjoituksista tuntuivat hankalilta, en pystynyt seuraamaan tekstistä tulvivia muistoja ja mielleyhtymiä eivätkä ”sivupersoonat” tuntuneet uskottavilta tai kiinnostavilta niin, että niiden kohtalosta olisi halunnut ottaa selvää. Otava 2012.

Rosa Meriläinen: Nainen punainen. Nimessä kiteytyy kaksi kirjan pääteemaa. Jos naisaate ja vasemmistoaate ärsyttävät, ei kannata kirjaan tarttua. Tarina kertoo Suomen sisällissodan aikaisesta työläisestä, Helmistä, joka taisteli sen puolesta, että myös naiset pystyvät siihen mihin miehetkin, myös sotimaan. Ihanteellisuus ja sankaruus leimaavat Helmin toimintaa, joka alkoi kaikessa ylevyydessään jo ärsyttää. Samoin yleinen innokkuus sotimiseen, vaikka aika selittää ilmapiiriä. Jotenkin tuntui liian ilmeiseltä, mitä kirjassa seuraisi: arvaan, että pettymystä aatteisiin, pettymystä rakkauteen, kasvua ihmisenä jne. Kirja käsittelee tärkeitä asioita, pääteemojen lisäksi muun muassa johtajuuden luonnetta, ja tuo historiaa konkreettiseksi tamperelaisten ”likkojen” kautta, mutta tarina jäi minulle kaukaiseksi eikä aikansa kieltä tavoitteleva (?) juhlavantuntuinen kerronta jaksanut pitää mukanaan. Teos 2012.

Tapani Heinonen: Reunalla. Kirjallisista ansioista en osaa sanoa mitään, koska en edes saanut kirjaa loppuun luettua, mutta myönteistä on ehdottomasti rohkeus tarttua rankkoihin aiheisiin: kurjiin lapsuudenkokemuksiin ja homouden tunnustamiseen pienessä maalaiskylässä 60-luvulla. Vaikka itse aiheeseen pääsy oli minusta turhan monen mutkan ja kaartelun takana, itse tarina vaikuttaa rehelliseltä ja aidolta, piti tyylistä tai ei. Minerva 2012.

Chris Cleave: Poikani ääni

Terrori-iskut Lontoossa tappoivat yli 50 ihmistä vuonna 2005 - tämä on totta. Chris Cleaven kirjassa kuolee tuhat jalkapallostadionin räjäytyksessä - tämä voisi olla totta. Kauhea sattuma oli, että kirja julkaistiin todellisen räjäytyksen päivänä. Savuavaa Lontoota esittelevät kirjamainokset eivät ymmärrettävästi houkutelleet ketään, tekijän "kirjaunelma murskautui", kuten hän on itse kertonut. Seuraavan kirjan, Little Been, suosion ansiosta tämäkin alkoi kiinnostaa lukijoita ja julkaistiin tänä vuonna suomeksi.

Stadionin räjähdys tappaa miehen ja pienen pojan. Vaimo ja äiti yrittää selviytyä itse hengissä sen jälkeen. Yksi keino on kirjoittaa kirjeitä Osama bin Ladenille, kertoa pojastaan, itsestään, vihastaan. Maailma on tullut hulluksi, mieli särkyy monelta, eikä ihme. Osamasta tulee äidille lähes pakkomielle, oudosti jopa läheinen - onhan heillä oikeastaan paljon yhteistä. Ne tapetut. Silti äidin arki Lontoossa jatkuu, mutta nyt kuin kaiken rumaksi vääristävän linssin läpi katsottuna.

Hän näkee poikansa, juttelee tälle, hoivaa, vaikka poika on tulessa, kävelee kuumuudesta sulalla asfaltilla, vilkuttaa palavilla sormilla. Menetys rytmittää koko äidin elämän, sanelee tekemiset aamuvarhaisesta yöhön, ihmiset joita hän tapaa, työn jonka hän hankkii. Hän on köyhä, mutta sillä ei ole sinänsä väliä, muuten kuin että hän ei saa apua. Hänellä ei ole turvaverkkoa, hän on yksin ja altis mihin vain, väärään seuraan, vääriin tekoihin.

Äiti on kouluttamaton ja yksinkertainen, mutta ei tyhmä. Hän yrittää, mutta järkytys on niin suuri, ettei neuvokkuudesta ole apua. Eikä niistä omissa ongelmissaan kamppailevista kanssalontoolaisista, joiden kanssa hän on tekemisissä. Päinvastoin.

"Joo, Osama, joskus kyllä tuntuu, että ansaitsemme sen mitä sinä meille teet. Ehkä olet oikeassa, ehkä me ollaan uskottomia. Emme lakkaa tappelemasta keskenämme edes silloin kun sinä räjäytät meidät kappaleiksi. Kuulit varmaan yksityiskohdista radion välityksellä, eikös niin? Varmasti se tuntui susta oudolta, kun istuskelit siellä luolassasi Kalašnikovin kanssa. Ehkä sinä istuit ennen aamunkoitttoa ulkona kivellä ja kuuntelit vuohenkellojen kilkatusta, kun joku miehistäsi tuli sinne. Sanoiko se, että hei pomo, avaapa radio, nyt me tehtiin se, räjäytettiin Arsenalin upouusi stadion? Hymyilitkö sinä?"

Tunteikas kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiselle tapahtuu jotain todella pahaa. Ja miten haavoittuvia ja yksinäisiä ihmiset lopulta ovat. Little Bee on vetävä lukuromaani, mutta ei koskettavasti mieleenjäävä: muistan "ihan kivan" mutten enää saa mieleeni juonta, saa nähdä miten tämän käy. Ainakin Cleave onnistuu minusta tässä välttämään ennalta-arvattavuudet ja söpöilyn - joita vähän pelkäsin - vaikka tarina vetoaa vahvasti tunteisiin. Laskelmoitua tai ei. Liikutuin, vaikken aikonut.

Minna tapasi Cleaven ja kertoo hänestä enemmän. Myös Maija on lukenut kirjan, monien Cleave-fanien tapaan jo ajat sitten alkukielellä. Lumiomenan Katjalla jälleen mietittyjä, tarkkoja huomioita.

Chris Cleave: Poikani ääni. Gummerus 2012.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Maria on pappi, joka joutuu pohtimaan uskoaan, juuriaan, avioliittoaan, kaikkea - uskon- ja elämänkriisi siis. Sen laukaisevat monet asiat, etenkin pienen tytön pahoinpitely kotimaassa. (Tiedän, kuulostaa hurjalta.) Hän matkustaa hetken mielijohteesta New Yorkiin, josta hänen jo kuollut äitinsä oli kotoisin. Perspektiivi ja irtiotto auttavat häntä eteenpäin pohdinnoissa, joista kirja kertoo.

Pulkkinen marssittaa tai paremminkin tanssittaa Marian - ja lukijan - mietittäväksi isoja asioita. Miksi hänen äitinsä ei halunnut pitää yhteyttä sukuunsa. Millainen on Marian identiteetti. Miksi hän sairastui nuorena anoreksiaan. Miksi hän hakee pelastusta itsensä ulkopuolelta. Olisiko Maria voinut auttaa pahoinpideltyä tyttöä. Mitä on rakkaus ja mikä on sen vastakohta (vieraus?). Kysymyksiä ei esitetä suoraan, mutta teksti on voimakas ja tunteikas, ja ohjaa taitavasti miettimään ehkä niitä Marian elämästä nousevia asioita, jotka lukijalle itselleen ovat koskettavimpia.

Ainakin minä pysähdyin monesti siihen, että huomasin ajatusten karkaavan kirjailijan lauseesta pidemmälle. Ja tässä se ei kerro tylsistymisestä, vaan tekstin hienoudesta; se on täynnä latausta, täynnä ajatusta. Maria nakertaa suurimpia kysymyksiä pieninä paloina, sillä ne ovat niin suuria, ettei hän pysty niitä kohtaamaan suoraan, eikä lukijakaan. Asioita avautuu vähän kerrallaan - tämä toimii, lukiessa saa hengästyä mutta ei pakahtua. 

Pulkkisen käyttämistä tehokeinoista en kovin välitä - "kokeelliset" runonkaltaiset osuudet ja lapsen kielellä kirjoitetut päiväkirjatekstit - mutta täytyy myöntää, että ne laajentavat tekstiä, tuovat siihen lisää niin, että tunnelmat välittyvät entistä vahvemmin. Ei ihan mene kikkailun puolelle, vaikka rajoilla liikutaan. Jossain kohdassa kyllä mieleen tulivat kritiikit Pulkkisen tekstien ”tekotaiteellisuudesta”; se tietty teennäisyyden, varman päälle laskelmoimisen tuntu oli yksi syy, etten ollut ihastunut Tottaan, mutta onneksi hän on Vieraassa välttänyt tämän aika hyvin. Monet Pulkkisen tekstejä rakastavat todennäköisesti pitävät tuotakin piirrettä vain tyylille ominaisena hienoutena, ja mikäpä siinä. Kyllä Pulkkinen revitellä osaa, ja tässä kirjassa osoittaa laajan skaalansa kirjailijana.

Kaikki aistit ovat käytössä, New Yorkin haistaa, maistaa, tuntee ja etenkin kuulee, ainakin minulla se puoli toimi hyvin. Myös pienten tyttöjen, sen anorektisen ja sen pahoinpidellyn, tuntemukset tulevat iholle. Ja niin monta vierauden eri muotoa. 

Raikas ja painava kirja. Lopusta tekisi mieli sanoa jotain, mutta spoilaamatta ei voi.

Jenni sanoo Pulkkisen löytäneen äänensä ja kunnioituksensa nousseen Pulkkista kohtaan tämän myötä, tähän on helppo nyökytellä samaa mieltä. Jaana kertoo tekstin olevan kirkasta ja loogista. Helmi K. ei pitänyt. Tosiaan, monet Totasta pitäneet eivät näköjään ihastu tähän ja päinvastoin, kuten hän sanoo.

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava 2012.

Roope Lipasti: Virtasen historia

, Virtanen on kaiken keskipiste ja lähtölaukaus, jos Roope Lipastia on uskominen. Lipasti kuljettaa Virtasen läpi maailmanhistorian, aina alkulimasta sotiemme jälkeiseen aikaan. Virtanen on ihmemies, joka häärää joka puolella, joka aikakautena. Koti on tietenkin Suomen Turussa, missäs muualla, kun maamme alkuhämäristä puhutaan.

Laiskuudesta tai saamattomuudesta Virtasta ei voi syyttää, toimettomana hän ei viihdy hetkeäkään. Niinpä hän tuli keksineeksi nuolenpääkirjoituksen, kaakeloidut kylppärit ja jazz-musiikin. Muun muassa. Kirjapainotaidostakin hän antoi vinkin Gutenbergille ja kaivoi pitkästyksissään Saimaan kanavan. Ja teki ohimennen muutaman muunkin merkkiteon. Mieleen tuli Juhani Peltosen Elmo, niin ylivertainen tämä mies on.

Historiasta selviää myös, mistä Anjala on saanut nimensä ja miksi suomalaiset miehet viihtyvät valkoisissa sukissa. Ja monta muutakin tuttua asiaa avautuu uudella tavalla. Lukija alkaa jossain vaiheessa jo uupua tekemisten listaukseen, mutta pisteet Lipastille nokkeluudesta ja linjan pitämisestä. Kirjailija jaksaa marssittaa Virtasen tielle tapahtumia ja tekstiin vitsejä tasaista tykitystahtia. Luettelomaisuus ja kerronnan jonkinlainen pinnallinen irtonaisuus johtunee siitä, että kirja on Mielensäpahoittajan tavoin syntynyt radiokuunnelmista. Luvut ovat omia pieniä tarinoitaan, jotka on nyt toimitettu peräkkäisiksi kirjan muotoon.

Oli pakko urkkia Virtasen historiikkia, koska itse edustan sitä toista suurta sukua. Korhonen oli Virtasen suuri rakkaus  - aina kun Virtanen tunsi outoa tunnetta sydänalassa, hän rakensi harmaakivikirkon - mutta miten käy ihmiskunnan tärkeimmässä romanssissa, idän ja lännen kohtaamisessa, sitä en paljasta.

Höpsö hyvän mielen kirja, joka sopii pikkunaposteltavaksi vähän kerrallaan, vaikka väsyneenä tai muuten helposti nieltävän pätkäviihteen puutteessa. Ja saattaahan se muistutella mieleen vähän oikeaakin historiaa.

Roope Lipasti: Virtasen historia. Karisto 2012.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Mutta aika... miten aika ensin jämähtääkin paikoilleen ja sitten tekee meille temput. Pidettiin itseämme kypsinä, kun oikeastaan vain turvattiin selustaamme. Kuviteltiin kantavamme vastuuta, mutta oltiinkin vain pelkureita. Se, mitä silloin kutsuimme realismiksi, olikin asioiden välttelyä kun ne olisi voinut kohdata. Aika... annapa ajan kulua tarpeeksi, niin parhaitenkin perusteltu päätös näyttää huteralta ja kaikki selviöt häilyviltä."

Tony on jo hyvän matkaa keski-iässä, kun hän joutuu tilanteeseen, joka pakottaa hänet muistelemaan menneitä. Vaikka hän sanookin, ettei ole nostalgia-ihmisiä, hän kuitenkin alkaa selvittää, mitä tapahtui - miksi hän saa oudon muistutuksen lapsuuden ja nuoruuden ystäväpiiristään.

Keskipisteessä on Adrian, erikoinen ja älykäs ystävä, johon yhteydenpito katkesi elämän viedessä toisaalle, kuten nuorena usein käy. Kun Tony palaa vanhoihin tapahtumiin, hän kohtaa samalla henkilökohtaisen keski-iän kriisinsä: ajan kulun oivaltamisen uudella tavalla ja menneisyyden tajuamisen eri silmin. Asiat - ja ihmiset - näyttäytyvät nyt toisenlaisina kuin hän on ne aiemmin kokenut. Niin menneet ystävyydet kuin oma hajonnut avioliitto ja suhde tyttäreen joutuvat  tarkastelun alle, uudelleen arvioitaviksi.

Kirjan pohdiskeleva, hieman salaperäinen sävy on kiehtova. Ja ajan merkitys erityisesti: en usko, että kirja olisi minua puhutellut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, mutta nyt se todella sen tekee. Tonyn tavoin minäkään en ole nostalgia-ihmisiä, joten pystyin hyvin eläytymään hänen tuntemuksiinsa. Uskon, että jokainen käy jollain tavalla vastaavan mietinnän läpi jossain vaiheessa; kuka aiemmin, kuka myöhemmin, kuka kevyemmin ja kuka raskaimman kautta. Aika muistuttaa olemassa olostaan jollain tavalla. Mitä olen tehnyt oikein, mitä väärin? Tonykin olisi todennäköisesti joutunut samaan pohdintaan ilman tarinassa kerrottua alkusysäystäkin, jostain muusta syystä, jonain toisena ajankohtana. Vai olisiko hän elänyt elämänsä loppuun asti "samoilla silmillä", nuoren pojan viattomuudella ja itsekeskeisyydellä?

Yksityiskohdilla on tässä fiksussa kirjassa paljon väliä, ja niitä pohditaan pikkutarkasti, julmastikin. Jännitystä luo muistojen törmäys todellisuuteen, jonka selvittämisessä lukija saa olla mukana. Hieno kuvaus iästä ja muistista, ihmisen ajassa olemisesta.

Tätä onkin luettu paljon! Arviot Kirjainten virrassa, Ilselässä, Rakkaudesta kirjoihin -blogissa, Lukutuuliassa, Sinisen linnan kirjastossa ja monella muulla.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. WSOY Aikamme kertojia. 2012. Suomennos Kersti Juva.

Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus.

Kun Hannu Mäkelä käveli vastaan kirjamessuilla, hieman häkellyin: tiedän tuosta ihmisestä niin paljon, niin intiimejä asioita. Vaikka en häntä tunnekaan. Muistan-sarjan Lapsuus ja nyt lukemani Nuoruus kertovat valokuvantarkasti ja tiukan kronologisesti Mäkelän varhaisvaiheista.

Ajankuvaa noin 50 vuoden  takaisesta  Helsingistä on mukava lukea. Itse tarina ei ole sen enempää seikkailullinen tai erikoinen kuin kenen tahansa pojan elämä: tavallista elämää, sitä tämä on. Tavallista havainnointikykyisempi kertoja kylläkin, koska hän muistaa niin paljon. Koulukahnauksia, kavereiden kanssa tekemisiä, ensimmäisiä ihastuksia - ja harrastuksia, joita tällä pojalla oli erityisen paljon. Vaikka hän välillä vaikuttaa nörtiltä lukutoukalta, joka oli melko huolestunut ja pelokaskin äidin yliholhoama lapsi, hän oli myös reipas toimija. Ja onnekas, koska hänellä on ollut mahdollisuus kokeilla vaikka mitä, urheilusta partioon, musiikista näyttelemiseen, kielikerhoista elokuviin. Isän kanssa ei ollut onnea; hyväksyntää poika ei saa, mikä on kova pala. Kokemuksia kertyy, makeita ja karvaita. Vastakkainen sukupuoli ja seksi nousevat tärkeään asemaan tässä kirjassa nuoren miehen ajatuksissa, vähän jo teoissakin.

Hykerryttävää oli lukea nuorison istuskelusta kahviloissa, vaateostoksista ja muusta arjesta Kalliossa. Mutta sitten oli edessä muutto kauas uusiin kerrostaloihin Munkkivuoreen, Ulvilantielle. Kuten Mäkelä itsekin sanoo, kirja kertoo siitä vaikeasti määriteltävästä vaiheesta, jossa lapsuus muuttuu nuoruudeksi. Muutto tutuista kuvioista ja kavereiden luota on silloin iso asia. Eikä mieluinen.

"Jos en muista muuttoa, muistan kuitenkin sen, miltä tuntui saapua uuteen kotiin. Muistan huoneen, joka minulle annetaan. Oma huone, oma rauha. Mutta siinä kaikki. Ne ovat vain sanoja. Omalta ei tunnu mikään. Koko talo tuoksuu ja haisee uudelta, maalilta, laastilta, betonilta. Kaikkialla minne ulkona katsoo, näkyy vain rakennustyömaitten rivejä. Metsä on metsää vain kadun toisella puolella. Minä en sinne mene. Mitä minä skutsissa teen. Niinpä istun työpöydän ääressä, se on asetettu ikkkunan eteen ja yritän saada ajan kulumaan."

Sinne skutsin kupeeseen piti kuitenkin jäädä, vaikka koulu jatkui Kalliossa. Kirjassa päästään ylioppilaaksi tuloon ja ensimmäiseen oikeaan kesätyöpaikkaan saakka. Koti ja äiti ovat yhä kauempana miehen mielestä, joka haikailee unelmien matkalle Pariisiin.

Paljon muistellaan nuoruuden kavereita ja muita tuttavia, nimiltä mainiten, joista lukija voi bongailla tuttuja. Mäkelä peilaa väliin myös silloista ajatteluaan nykyiseen. Aika tuttua keski-ikäisen pohdintaa! Kirja sopii menneen Helsingin elämänmenon muistelijoille ja pitkän kirjallisen uran alkutaipaleista kiinnostuneille, jotka eivät etsi elämää suurempaa draamaa.

"Vasta paljon myöhemmin, kun olen jo viidenkymmenen ja muistan tämän, huomaan ajattelevani toisin. Mitä nuoret teini-ikäiset voivat vielä tietää saati ymmärtää rakkaudesta, eivät mitään. Kaikki ovat omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa ja ulkonäköjensä vankiloissa, vaikka kuinka oltaisi muodikkaita ja sen myötä niin sanotun kauniita. Kauneus ja rakkaus ovat sittenkin jotain aivan muuta kuin miksi ne nuoruudessani olen mieltänyt. Miksi en ole sitä silloin käsittänyt, miksi! Kaikki olisi voinut olla edes hivenen helpompaa."

Virallinen arvio mm. Aamulehdessä.

Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus. Tammi 2012.