Minna Lindgren: Vihainen leski

Lindgren on armoitettu humoristi, ja kuten mainiosta Ehtoolehto-sarjasta tiedämme, erikoistunut vanhusmaailman kuvailuun, johon hän sai sysäyksen isänsä viimeisistä vaiheista. Paitsi toimittaja ja kirjailija, Lindgren on myös klassisen musiikin asiantuntija, joka on kirjoittanut aiheesta useita tietoteoksia.

Vihainen leski jatkaa kuitenkin Ehtoolehto-tyyppistä kerrontaa. Ulla-Riitta, Ullis, on 74-vuotias, kun hänen miehensä kuolee. Rankan omaishoitajuuden ja tiukan perhekuvion jälkeen Ullis luulee vapauden vihdoin koittaneen. Keski-ikäiset lapset näkevät asian toisin. Äiti on nyt vanhus, joka tarvitsee hoivaa ja ympärivuorokautista valvontaa.

Ullis ei jaa näkemystä, vaan ystävättäriensä Piken ja Hellun kanssa astuu uuteen elämänvaiheeseen uteliaana. "Piken mukaan nyt jos koskaan oli vapaiden naisten markkinat, sellaisten kuin meidän. - Me ollaan kukoistavia, älykkäitä, kauniita, terveitä ja vapaita! Me ollaan kuningattaria, ymmärrätkö!"

Biletys sinänsä ei jaksa kauan kiehtoa Ullista. "Kiitin kohteliaisuudesta solakkaa miestä, jonka kädet eivät tienneet koko totuutta kauniista rinnoistani. - Oletko kourimatta kuitenkin, sanoin ja irrotin kädet ryntäiltäni kuin kokenut päiväkodin hoitaja viisivuotiaan käpälät kaverin pallosta. Ihailijani hieraisi kuulolaitettaan ja siirtyi seuraaville rinnoille."

Kotiin hän ei kuitenkaan aio jämähtää, vaikka lapset niin toivoisivat, ehdottelevat jopa hoitolaitosta, sillä he ovat "huolissaan." (Perinnön tuhlaamisesta?) Lasten mielestä heidän oma unohtelunsa on normaalia ja harrastuksensa elintärkeitä, mutta Ulliksen iässä jokainen mielipide osoittaa alkavaa Altzheimeria ja naisen tulisi pysytellä kotosalla, jonka kylppärissä olisi valvontakamera. Harrastuksiksi sopisivat sukututkimus tai virkkaaminen, sanoo jopa ystävätär Hellu.

"- Mutta täytyykö kaiken mummotekemisen olla jumppaa? Tai jotenkin vanhuutta torjuvaa? kysyin ärsyyntyneenä. En halunnut olla kuntoutuksen tarpeessa. Virkkaaminen saisi jäädä. - Entä valokuvat? Joko sinä järjestit ne?"

Säpinää arkeen tuovat ystävien lisäksi tyttären iso huonotapainen koira ja pojan viisivuotiaat kaksoset, joita molempia mummo luonnollisesti "saa" hoitaa milloin vain, yllättäen ja pyytämättä. Onneksi löytyy Sami Siltanen, taivaan lahja asuntovälittäjäksi, jonka avulla Ullis pääsee eroon rivariasunnostaan.

Lindgren on löytänyt oikean sävyn puhua vanhustenhoidosta ja huumorin avulla tuoda esiin myös kipeitä asioita. Syövät ja muut sairaudet, perintöasiat, fyysinen heikkeneminen, perheenjäsenten odotukset ja tarpeet: näihin kaikkiin joutuu ikääntyvä ottamaan kantaa.

Olen joskus napissut kirjoista, joissa kuusikymppistä kuvataan esimerkkinä vanhuksesta; Lindgren tietää realiteetit paremmin. Ullis on uskottavan ikäinen, terävä ja viisas leskirouva, joka voi hyvin. Paitsi että hän on vihainen. Itselleen, kuolleelle miehelleen ja lapsilleen, syistä jotka on helppo ymmärtää, kun lukee muun tarinan lomaan siroteltuja Ulliksen päiväkirjamaisesti kirjattuja, kursivoituja minä-muotoisia ajatuskulkuja. Niissä hän antaa vihansa näkyä rehellisimmillään. Vanhemmiten sanotaan aggressiivisuuden lisääntyvän, mutta onko se ihme, jos ihmistä kohdellaan kuin aivotonta sientä, kun mittarissa alkaa olla eläkeiän verran vuosia?

"Saatana! Hoivavietistä ja kutsumuksesta lepertely on miesten politiikkaa. Kaikkein vittumaisimmista töistä ei jumalauta tarvitse maksaa kuin muodollinen korvaus, koska niitä muka tehdään kutsumuksesta. -- Se on niin perkeleen palkitsevaa hoitaa halvaantuneen puolison märkiviä makuuhaavoja kaksitoista vuotta yksin kotona. Jos on minun tyttärelläni ajoittain maaninen empatiahumala isänsä kuoleman seurauksena, on minulla aivan helvetillinen empatiakrapula omasta elämästäni. Ikinä en enää suostu ketään jumalauta hoivaamaan."

Olisi hauska kurkata 50 vuoden päähän: miten vanhustenhoito on silloin järjestetty?  Säilyvätkö tiiviit perheyhteydet, joita nyt on nuorilla vanhempiinsa enemmän kuin ennen? Toimiiko hoiva silloin myös toiseen suuntaan? Vai onko vanhenemisen "ongelma" ratkaistu jollain täysin uudella tavalla? Näitä Lindgren saa miettimään, viihdyttävyytensä ohessa.

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos 2018.

Kenelle: Vanhustenhoitoa miettiville, ikääntyviä tunteville tai niille, jotka eivät tunne; heille, jotka eivät aio koskaan vanhentua.

Muualla: Oman kohtalon haltuunotto ei ole koskaan myöhäistä, sanoo Tuijata.
.

Ehtoolehdon tuho

Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat selviytyneet hoivakotinsa remontin aikaisesta evakosta Hakaniemeen ja asuvat jälleen Ehtoolehdossa Helsingin Munkkiniemessä.

Sataa ikävuotta lähestyvät hurmaavat leidit ovat lähes entisellään, mutta hoivakoti ei: remontti oli luultua suurempi, kokonainen pilottihanke pörssiyhtiön laariin euroja satavalle vanhustenhoitobisnekselle ja suomalaisen teknologia-osaamisen taidonnäyte.

Älyseinät, sirut, murut ja muut virtuoottiset apuvälineet ovat korvanneet henkilökunnan. Nyt vanhuksista huolehtivat muotoiluintensiiviset tuotteet, interaktiivinen telelääketiede sekä moniaistillisesti stimuloiva lisäketodellisuus. 

Miten sivistyneet ystävämme - joilta irtoaa kirja- tai oopperaviittaus tilanteessa kuin tilanteessa - sopeutuvat inhimillistettyyn kodinomaiseen ympäristöön, jossa ovissa ei ole kahvoja, ruoka koostuu erivärisistä lasten leikkipalikoista ja perhejoulu on vain kuva ruudulla? (Tosin Irma innostuu kovastikin virtuaalitodellisuuden monitotisista mahdollisuuksista, hän kun on niin innostumaan taipuvainen, toisin kuin skeptisemmät ystävänsä.) Mitä tapahtuu, kun hoivarobotti vajoaa psykoosiin tai vihulaisvaunusta katkeavat sähköt? Tai kun älykääpiöseinästä ei löydy nappulaa, josta painamalla saisi ensiapua?

Anna-Liisa entisenä äikänopena pitää lukupiiriä: tällä kertaa käsiteltävänä on Mannin Taikavuori, jonka tarinasta rouvat löytävät yllättävän paljon yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä. Hyvä suomen kieli on muutenkin tärkeä teema. Jerryn, laitoksen johtajan, jengi hei, parhautta -tyyppinen lasten kieli (Anna-Liisan termi) hihityttää rouvia.

Jerry määrittelee laitoksen strategian action pointit ja ottaa koppia, juurikin. "Kyse on prosessien sutjakoitumisesta resurssitehokkaassa tekoäly-ympäristössä. Allekirjoittanut tässä vain koordinoi operatiivista toimintaa paikallisella tasolla konsernin mission mukaisesti." 

Minna Lindgren ottaa jälleen herkullisesti kantaa vanhustenhoitoon, arvokkaaseen elämään ja kuolemaan ja yhteiskunnan varojen käyttöön. Lukijan hekottelu alkaa laantua vasta hetken kuluttua, kun asioita oikeasti alkaa miettiä. Lisäksi Lindgren vitsin varjolla marssittaa mietittäväksi teknologian järkevän käytön, suomen kielen kehityksen, yksisilmäisten lahkojen vaarallisuuden ja kasvottoman rahan vallan. Ratikat ja Helsinki tuovat tunnelmaa, ja kirjailija vie viihdyttävästi lupaamansa trilogian loppuun saakka, taidolla ja tarkkuudella. Toistan näköjään itseäni, ei uutta sanottavaa. Mahtaako kirjailijalla olla - lisää sarjaan tuskin ilmaantuu, eiköhän tämä vitsi ollut tässä. Point taken. 

Kenelle: Tehokkuuden nimiin vannoville. Heille, jotka aikovat elää vanhoiksi. Heille, joilla on vanhoja läheisiä. Teknologia- ja muille uskovaisille. Poliitikoille ja päättäjille. Fiksun viihteen arvostajille.

Muualla: Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla, sanoo Tuijata. Erinomainen kuvaus tämän päivän yhteiskunnasta - tarina on totta jo nyt, sanoo Ulla. Lindgren ei pelaa pelkällä huumorilla, sanoo Lukutoukka ja toivoo vielä yhtä kirjaa. Överimpi kuin kaksi edellistä osaa, sanoo Kirjavuorenpeikko.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho. Teos 2015.

Omavaltaista menettelyä ja muita lyhytarvioita

Kesäkiirettä pukkaa: ei kumma kyllä ehdi juuri lukea ja vielä vähemmän blogata. Siispä lyhyesti muutamasta, jotka haluan kuitenkin pitää esillä ja mielessä. Lukuiloa sinullekin!

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on omavaltaisen omintakeinen tarina Ester Nilssonista. Ester on älyllinen, fiksu ja äärimmäisen järkevä, mutta tunnepuoleltaan melkoisen kypsymätön nuori nainen. Ja yksinäinen - tai sellaiseksi itsensä tunteva, niin avomiehen kuin ystävätärkuoron seurassa. Nimittäin hän rakastuu suinpäin taiteilija Hugo Raskiin, joka ei kieltäydy nuoren naisen imartelevasta kiinnostuksesta, mutta ei itse ota suhdetta muuna kuin mukavana viihteenä - tai siltä lukijasta alkaa näyttää. Voi Ester! Hän unohtaa avosuhteensa siinä silmänräpäyksessä, viittaa kintaalla ystävättärien hyville neuvoille ja uskoo vihdoin löytäneensä Sen Oikean. Ester rakentelee mielessään täydellisen suhdekuvion ja syvällisen yhteyden ihannoimaansa mieheen. Mutta kuinka todellisuudessa käy?

Kirjailijan lakoninen esitystapa korostaa Esterin persoonaa - eihän hän ole rönsyävää eikä tunteellista tyyppiä, noin periaatteessa - ja saa lukijan välillä pyrskähtelemään jos kohta voivottelemaankin tytön toimia ja miehen reaktioita. Alkaa epäilyttää: onko kuviossa kenties toinen nainen? Tehokkain pettäjä on kuitenkin Ester itse. Itsepetos voi olla elämää suurempi, tiedämme kaikki me, jotka olemme olleet epätoivoisesti rakastuneita. Hauska ja viisas, mustanpuhuva chic-lit-romaani. Tosin idean tultua selväksi tarina alkoi toistollaan jo hieman puuduttaa ennen loppuhuipennusta (tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua loppuvajoamasta)?

Kenelle: Yksipuolisesti rakastuneille, sydämensä särkeneille, kiusallisen rakkauden kohteena oleville.

Muualla: Karoliina tapasi kirjailijan, mutta inhosi Esteriä. Jutusta löytyy paljon linkkejä muihin arvioihin.

Bingossa rasti ruutuun "Romantiikka"

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Siltala 2014. Suomentanut Sanna Manninen.

 - - - - - -

Minna Lindgrenin huumori kolahtaa minuun aina. Arvelen sen johtuvan siitä, että vitsit eivät ole pelkkiä vitsejä, vaan niillä on aina vissi tausta ja totuuspohja. Ehtoolehdon pakolaisten tarina on vielä villimpi, Lindgrenin kynä terävämpi ja havainnot nasevampia kuin edeltäjässään Ehtoolehdossa. Jos tämän jälkeen ei tule mieleen miettiä vanhustenhoidon tolaa, on aivokuollut ihminen. Nimittäin kirjailijan mukaan kaikki hoitoon liittyvät tapahtumat ovat tosielämästä. Sekin, jossa juuriharjalla... no, lukekaa itse.

Mutta kirja on hersyvän hauska, ja nauraa saa paljon - eivät 95-vuotiaat Irma ja Siirikään jää valittelemaan, vaikka palvelutalo menee remonttiin ja leidien on etsittävä väistötila, joka löytyykin kätevästi Hakaniemen torin laidalta. Lisämauste Helsinkiä tunteville ovat tutut paikat, nimitykset ja ratikka-ajelut, joita kuulemma presidentti Koivistokin alkoi harrastaa tiettyyn ikään päästessään, ehkä kirjan innoittamana?

Minna Lindgren: Ehtoolehden pakolaiset. Teos 2014.

Kenelle? Kotimaisesta fiksua huumoria arvostaville, vanhuutta pelkääville.

Muualla: Annika piti ja toivoo lisää - ja sarjaan on muuten jo tekeillä kolmaskin teos - Anni ei niin innostunut jatko-osasta, Tuija kuvaa kirjaa perusteellisesti.

 - - - - - -

Aino Malmbergin Yksinkö on viehättävä wanhan ajan tarina, chick-lit vuodelta 1903. Anna Hemmer on yksinäinen, kaunis ja pelottava, miesten mielestä, kunnes perhostieteilijä Olli Hart joutuu tutustumaan häneen paremmin. Yksinäiset sielut kohtaavat, ykseys syntyy, elämä kevenee. Ainakin näin toivoisi. Ajan kielessä puetaan palttoota, tunnetaan ijäisyyksiä, ihmetellään evolutsioonia. Kaunis ja haikea, hieman ylitunnelmoivakin lopulta, vaikka henkilöitä ja helsinkiläisten arkea kuvataan erittäin elävästi ja huumorilla tässäkin - ratikoiden sijaan ajetaan hevoskärryillä. Yliopistomaailmassa liikutaan, Lapviikkiin joutumista pelätään, juhlimassa käydään. Tuon ajan suosittu ravintola oli nykyisen Alppilanpuiston kalliolla sijainnut Alppila, josta alla Helsingin kaupunginmuseolle kuvanneen suursuosikkini Signe Branderin kuva.

Kenelle? Helsingin historiaa harrastaville romantikoille, mennyttä muisteleville.

Bingossa rasti ruutuun "Alle 200 sivua".

Aino Malmberg: Yksinkö. Otava 1903, uusintapainos Pilot-kustannus Oy 2008. Löytyy myös Elisan e-kirjana, kuten Luru kertoo - häneltä kirjan bongasin. Sen on lukenut myös Laura Honkasalo Sinisessa kirjahyllyssään.

Kuolema Ehtoolehdossa

Lindgrenin terävä kynä ei osoita tylsymisen merkkejä: vanhusten hoitoa käsittelevä dekkari Kuolema Ehtoolehdossa on hekotuttavan hauska, mutta osoittaa neulantarkasti todellisuuden epäkohtia. Mieleeni tulivat monta kertaa edesmenneen mummoni viimeiset vuodet Vantaalla eri hoitokodeissa. Hän sai lopulta hyvää hoitoa, mutta menetelmät epäilyttivät usein matkan varrella.

Kaikki vanhenemme, vaikka sitä ei kukaan nuorena todella uskokaan. Vanhuus halutaan pois silmistä ja ainakin omalta iholta ja vaatekaapista. Ehtoolehto on vanhainkoti, jossa ollaan rehellisesti vanhoja muistamisongelmien ja virtsankarkailujen kanssa, mutta pää pelaa silti - jos ei sitä ole lääkkeillä turrutettu dementiatilaan. Täällä käytetään paljon punaviiniä!

Kuolema on koko ajan läsnä, mikä lienee tuossa ympäristössä luonnonlakien mukaista. Mutta kun talossa tapahtuu rikos, alkavat räväkät yli ysikymppiset leidit Siiri ja Anna-Liisa selvitellä asiaa tavallaan. Apunaan heillä on Korhosen Mika, joka on jokin enkeli sieltä alimmasta paikasta - rouville ei oikein selviä tarkemmin - moottoripyörineen ja liuhupartoineen.

Juoni ei niinkään ole pääasia, vaan vanhuuden kuvaus, tulkitsen. Lisäksi Lindgren on ympännyt mukaan tuhdin annoksen Helsinki-tietoutta, sillä päähenkilöt ovat hyvin perillä kaupungin historiasta ja arkkitehtuurista. Jos kohta he kommentoivat myös tämän päivän ilmiöitä suorasukaiseen tapaan. Mitä järkeä on siinä, ettei omalle pankkitilille voi pankissa tallettaa käteistä tai että lapset reissaavat pitkin maailmaa ja harrastavat aktiivisesti, mutta eivät ehdi käydä omaa äitiä tai isoäitiä edes moikkaamassa, kun on niin kiire. Paitsi kun perinnönjakoa on tiedossa.

Tuossa iässä ei tarvitse enää hymistellä, voi sanoa asiat niin kuin ne ovat. Sivistyneet rouvamme tuntevat myös laajasti oopperaa ja kirjallisuutta. Vanhenemisessa on sekin hyvä puoli, että samat kirjat voi lukea vaikka neljään kertaan, eihän niitä kuitenkaan enää kohta muista, he toteavat. Carpe diem sopisi tunnuslauseeksi tälle ikäluokalle. He osaavat hetkessä elämisen olosuhteiden pakosta.

Toivoisin kovasti, että tämän lukisivat etenkin vanhusten asioista ja yhteiskunnan varojen käytöstä päättävät, vanhoja sukulaisia omaavat ja omaa vanhenemistaan miettivät. Lindgreniä mukaillen (en muista sanatarkasti, mutta idea): olitpa rakennusmestari, osastonjohtaja, myymäläpäällikkö tai muu tärkeä henkilö, päädyt kuitenkin lököttävissä verkkareissa laahustamaan kuola poskella yhteislaulutilaisuuteen ja kiisselille. Voi vain toivoa sitä vaipan vaihtoa edes silloin tällöin.

Niin, se rikos, selviää tietysti, jotenkin. Vaikka Ehtoolehdossa tapahtuu ikäviä, ei kirja ole ikävä eikä pelottava, jos tuota verkkareissa laahustamista omana tulevaisuudenkuvana ei lasketa. (Tietysti se lasketaan). Ainakin se sanoo, että ikävuodet eivät ole iloisen ja normaalin elämän este, jos niistä ei tehdä sellaista.

Tarina on terve muistutus elämän tosiasioista ihan jokaiselle, ikään ja sukuun katsomatta. Ja hauskaa, fiksua viihdettä. Mutta ei yhtä hulvaton kuin Lindgrenin aiempi: Sivistyksen turha painolasti on yksi hauskimpia 2000-luvun kirjoja.

Muualla: Hemulin kirjahyllyssä peilataan kirjaa todellisiin vanhustenhoitokokemuksiin, Ammaa nauratti, Taika sanoo kirjan oireilevan dementtisesti.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa. Teos 2013.

Lue myös: Ehtoolehdon tuho

Sivistyksen turha painolasti

Suhtaudun oudoksuin tähän tapaukseen: kirja, joka on kirjoitettu tietosanakirjan tyyliin, aakkostuksineen. Miten kirjoittaja saa tällä tavoin mitään sanottavaa kasaan? Ja miten sellaista jaksaa lukea? Mutta en päässyt edes neljääkymmentä sivua, kun nauroin jo kunnolla. Mahtava idea, ja iski suoraan minun huumorihermooni.

Ensyklopediamainen rakenne ei estä kirjoittajaa paljastamasta kaikenlaista elämästään ja rakentelemasta jonkinlaista juontakin aakkostettujen asiasanojen tilkkeeksi. Niin perhetausta kuin potkut Ylestä tulevat esiin vanhojen ilmaisujen selityksissä. Kirjan juju on kuitenkin tiedon haalimisen mielekkyys ja tiedon (sivistyksen?) aikasidonnaisuus. Enimmäkseen mennään jutustelutyylillä, mutta se ilmaisujen runsaus! Joku sanoi jossain, että hyvän kirjoittajan merkki ei ole uusien sanojen keksiminen, vaan taito käyttää olemassa olevia taitavasti (olisiko ollut joku Mikko Rimmistä kritisoiva…).

Jos sanoista tuntuu olevan puutetta tai entiset kyllästyttävät, tästä kirjasta löytyy mielin määrin ideoita. Oikeasti en lukiessani edes tiennyt, onko kaikki mielikuvitusta vai pohjautuuko idea Kariston vanhentuneeseen tietosanakirjaan, jonka laati Väinö Hämeen-Anttila ja josta tuli suuri floppi, kuten kirjoittaja väittää. Wikipediasta nyt myöhemmin tarkistettuna: kyllä, mainittu tekijä ja kirja ovat olleet olemassa. Mutta ei sillä ole niinkään väliä, hauskaa lukijalla on silti tämän hengissä olevan kirjoittajan ajatuksenvirrassa.

Ja tarttuihan teoksesta ”tietoakin”: nyt tiedän esimerkiksi, mitä ovat lämsä, liipotin ja balajöösi, ketkä ovat hälynhakuisia ja että Wuthering Heights on suomeksi Viuhuvat ylänteet. Saamme myös selvityksen, miten toimii muodonankara virkanainen, mutta juuri nyt (mökillä lomaillessani) tunnen olevani kirjoittajan tavoin jonkinlaisessa lepoitiötilassa. Jaksan tuskin mietiskellä, mitä on sivistys. Ja onko turhaa tietoa olemassakaan? Tai tarpeellista?

Pakko myöntää, että lähes kolme ja puolisataa sivua tietosanakirjaa Aabenraasta Öölantiin oli aikamoinen luettava, eikä se ihan yhdellä riippumattomakailulla onnistunutkaan. Vähempikin olisi riittänyt, mutta hauska idea ja hersyvä mielen ja kynän lento kirjoittajalla on, täytyy ihaillen myöntää.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. Teos 2011.