Kirjasomen joulukalenteri 22.12.2024

 

Kirjasomen joulukalenterin luukku 22 kertoilee muutamasta joulukirjasta. Eilen kalenteri avautui blogissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, kirjailija Anna Pölkin tarjoamana – hän yhdistää omissa kirjoissaan kirjallisuuden ja kakut kauniilla tavalla! Huomisen luukun avaa Yöpöydän kirjat, jonka pitäjän Niina Tolosen työtä jo vuosien perinteen mukaan ovat kalenterimme tunnelmalliset kuvat.

Varasin kirjastosta innoissani uutta Hercule Poirotia! Ei tietenkään Agatha Christien tekemää, vaan englantilaisen Sophie Hannahin, suomennos Terhi Vartian. Hemuli ehti asialle ensin, mutta taisin pitää tästä häntä enemmän. Viihdyin mainiosti tarinassa, jossa Poirot joutuu pikkukylään ja kartanoon selvittelemään murhaepäilyä ystävänsä komisario Catchpoolin äidin painostuksesta. Ja luonnollisesti omasta halustaan, sillä Poirot on utelias, kun erikoisista murhista on kyse. Ja tässä on erikoista ainakin se, että tapauksen aikaan murhatun huoneessa – kylän sairaalassa – ei käynyt ketään. Kunnon vanhan ajan suljetun huoneen mysteeri siis.

Catchpool on tarinan kertoja, välillä välkky ja välillä höpsö, hyvällä tavalla. Hahmo on Hannahin luoma, vastaa alkuperäistä Hastingsia Poirotin apurina ja ystävänä. Hänen tuskansa äidin käytöksen vuoksi on aidonoloista, mikä huvittaa lukijaa. Mutta ei teksti Christieksi yllä: vaikka se viihdyttää, herkullisimmat koukut ja osuvimmat terävyydet jäävät puuttumaan, jos esikuvaan verrataan – ja totta kai verrataan.

Siksi en oikein ymmärrä näitä huippukirjailijoiden tuotannon jatkoja: Helppo raha houkuttaa kustantamoja ja perikuntia, mutta en haluaisi uskoa, että se olisi kirjailijan tärkein motiivi. Parhaimmillaan jatkot ovatkin yhdistelmä vanhaa ja uutta, erityispiirteet säilyttäviä mutta myös jotain persoonallista mukaan tuovaa, kirjailijan ammattitaitoa laajentavaa ja sen esittelyyn mahtavan tilaisuuden antavaa.

”Kuka muu kuin oma perheenjäsen iskisi ihmistä päähän valtavalla maljakolla – vieläpä monta kertaa – ilman mitään järkevää syytä?”

Mutta vaikkapa Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osat kirjailijan kuoleman jälkeen olivat minulle pettymys. David Lagerrantzin kirjoittamista puuttuu oikea henki, vaikka henkilöt ja tapahtumat kuinka istuisivat malliin. Ilman esikuvaansa ne olisivat olleet kelpo rikosteoksia.

Samaa voisi sanoa Hannahin kirjasta, mutta koska alkuperäisen kirjailijan menetyksestä on jo niin kauan, sitä voi tarkastella kauempaa ja siten neutraalimmin. Teksti toimii yllättävän hyvin, vaikka jotkin seikat Poirotissa ja muissa hätkähdyttävät. Miten Poirot on niin säyseä? Miksei hän kukkoile kuten kuuluu? Selitin itselleni nämä miehen ikääntymisen piikkiin. Arvoitusta on kuitenkin mukava ratkoa lukijana, homma ei ole liian monimutkainen, ja ympäristö 1920-luvun Englannissa vaikuttaa uskottavalta. Lontoota ylistetään, mikä sopii kaupungin fanille.

Mutta voisiko joku selittää, miten tällainen kirjoittaminen eroaa fanifiktiosta? Sehän voi myös olla todella antoisaa, lukijallekin, vaikka siinä tekijän, fanin, intohimo ohjaa tekemistä, ei raha. Sekö on olennaisin ero? L. M. Montgomeryn Runotytön tarinaa jatkava Emilia Kent löi ällikällä. Tai siis Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen löivät. Kiitos siitä. 

Toinenkin jouluksi lainaamani kirja on kiistanalainen, tai kirjailija on: Mika Waltari. Joulutarinoita-teos vuodelta 1985 on kokoelma Waltarin lehtiin kirjoittamia jouluisia tarinoita vuosilta 1928–1967. Sitä tunteellisuutta ja paatosta! Niitä kirjoittajilta varmaan toivottiin ja niistä maksettiin. Ajankuvaa, kuten maaseutujuuret ja kaupungistuminen, voi seurata tarinoiden myötä, samoin kirjailijan kehitystä. Mutta lauseet tyyliin ”miten hienopiirteisiksi ja sielukkaiksi kärsimys oli tehnyt hänen kasvonsa” tai”kaunis, kaihomielinen ymmärtämyksen lahja” saavat nykylukijan enemmän pyrskähtelemään kuin liikuttumaan. On mukana kunnon kommentointiakin, kuten kirjailijan elämästä, jota eräässä tarinassa sanotaan kuviteltavan rikkaammaksi ja värikkäämmäksi ”kuin tavallisen porvarillisen ihmisen.” Ehkä nykykirjailijakin voi samastua tähän:

”- Tiedättekö, tuo kuvitelma raivostuttaa minua! Rikkaampaa ja värikkäämpää... Ei koskaan tietoa huomisesta päivästä, ainainen huoli kalvamassa mieltä – leivän huoli ja huomisen huoli. Ja aina pitäisi kirjoittaa jotakin, ja jos kirjoittaa, niin haukutaan, ja jos ei kirjoita, niin haukutaan kuitenkin.”

Pidin myös tarinasta Kapinalliset naiset, ainakin heidän kapinapuheistaan, vaikkeivat ne (tietenkään) johda mihinkään, nolosti loppuu myös Airan hyvä kapinointi:

”Minä olen katkera! Minä en iloitse joulusta! Minä inhoan veljiäni! Olen lopen kyllästynyt työhöni! Olen vanha, katkeroitunut nainen, jolle elämä on kääntänyt selkänsä. Olen uuden ajan harhakuvitelman uhri. Olen niin sanottu vapaa, työtätekevä nainen. Se päämäärä, jonka puolesta esiäitimme taistelivat pää verissä – vähänpä iloa siitä!

---

Me olemme valveutuneita, niin, luemme jonkin huonon romaanin, joku polttaa tupakkaakin ja ylipäänsä säikähdämme jokaista sanaa, joka hieman poikkeaa sovinnaisuudesta, niinkuin sinä äsken. Me olemme vapaita, anna minä nauran. Se on totta, meille on annettu oikeus tehdä työtä, pitkiä työpäiviä huonolla palkalla. Meille on annettu ala-arvoisimmat ja kuolettavimmat työt, puhun nyt suuresta joukosta, en etevistä yksilöistä. Niin, ja itsenäisiä! Meidän on sidottu perheisiimme, meidän on avustettava äitejämme, meidän on kustannettava veljiemme opintoja. Ja tätä kaikkea pidetään niin itsestään selvänä, ettei kukaan pidä sitä edes arvossa...”

Piste Waltarille yrityksestä, vaikka tarina päättyikin perherakkauden vakuutteluun kaikesta huolimatta. Kirjan lopussa on riimikronikka Waltarin ajan joulukirjoista, joista en tunne muita edes nimeltä kuin Saima Harmajan, Knut Hamsunin ja Elisabet Russellin Isä-kirjan, yhtään en ole lukenut. Loppuun on myös liitetty joululahjasäkeitä erilaisten kirjojen mukaan laitettaviksi pakettikorttiin.”Tämän vihkosen avulla runoa kuka hyvänsä osaa punoa!”

Nämä kirjat luin paitsi kiinnostuksesta myös tätä kalenteria varten. Mutta mitä ”oikeasti” luen jouluna?

Kesken on Maggie O’Farrelin The Marriage Portrait. Halusin lukea uutta brittikirjallisuutta, mutta aika ei ihan osunut, sillä se vie 1550-luvun Firenzeen ja kertoo todellisen historian henkilön, Lucrezia di Cosimo de’Medicin, elämäntarinan fiktion muodossa. Tyttö naitettiin lapsena, ja hän kuoli hämärissä olosuhteissa. Kirjailija esittää kuolemaan erään ratkaisun. Hurmaava, kiehtova ja komeasti kirjoitettu teos! Sopii erinomaisesti Helmet-haasteen 2025 kohtaan 38, elämäkertaromaani.

Seuraavaksi tartun kirjabloggarien klassikkohaastetta varten Georg Eliotin Daniel Derondaan. Pinossa on myös ihailemani Kim Leinen uutuus Henkienmanaajien jälkeen, joka päättää Ikuisuusvuono-trilogian (eka osa, toinen osa). Näiden järeiden tuhatsivuisten ohella lueskelen dekkareita ja viihdettä. Olen niin jäljessä vaikkapa Satu Rämön kirjasarjasta, Fred Vargasia jatkan, ja pinosta löytyy myös Marian Keyesin uutuus My favourite mistake.

Sinulle toivotan ihanaa kirjaisaa joulun aikaa ja levollista mieltä!

Jutussa mainitut teokset:

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö. Suomennos Terhi Vartia. WSOY 2024.

Mika Waltari: Joulutarinoita. Toimittaneet Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. WSOY 1985.

Maggie O'Farrel: The Marriage Portrait. Tinder Press 2022. Kirja on suomennettu nimellä Lucrezian muotokuva. S&S 2023. Suomennos Leena Ojalatva.

Georg Eliot: Daniel Deronda. (Daniel Deronda, 1876.) Suomennos Alice Martin. WSOY 2019

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen. (Efter åndemaneren.) Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2024.
 

 

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 12. Maria Turtschaninoff: Suomaa.

Jouluna saa nauttia perinteistä, eikä historian tuntemus ole koskaan kenellekään pahaa tehnyt. Siksi kirjabloggaajien joulukalenterin luukusta 12 putkahtaa perisuomalaisuutta ja historiaa kuvaava komea episodiromaani Suomaa. Se kuvaa maamme tarinan kiehtovin kertomuksin eri vuosisadoilta 1600-luvulta 2000-luvulle. Kertomuksia yhdistää yksi paikka ja maisema, metsän ja suon ympäröimä tila, Nevabacka. 

"Matts Nevabacka oli sisukas mies, joka ei työtä pelännyt. Hän kaatoi korkeita kuusia ja rakensi mäelle tuvan. Siinä oli yksi ainoa huone ja jykevä tulisija, joka piti huoneen lämpimänä kylmimpinäkin talvipäivinä. Tuvan viereen hän kaskesi pellon."

Näin alkaa Nevabackan tarina: Matts oli päättänyt olla oman itsensä herra, sotimatta enää muiden kuin omasta puolestaan, uurasti vastaperustetun Kokkolan kaupungin lähistöllä umpimetsässä, joita vielä 1600-luvulla paljon oli. Metsä ja viereinen puuton neva asutti "muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa." Luonnon väen puoleen käännyttiin äärimmäisessä hädässä, mutta Matts muualta tulleena ei tuntenut tapoja. Ja siitä hän sai maksaa. 

Vanhaemäntä Estrid perheineen asutti paikkaa myöhemmin. Estrid kyllä tiesi tavat aikansa maailmassa ja kovan kautta sen, ketkä olivat ystäviä ja ketkä vihollisia. Hänestä sikisi suku, johon yhdistyvät 1700-luvulla nevan liepeille maailmaa paennut kappalainen, naisten päät pyörälle saanut renki Johannes, pieni Ingrid, joka leikkii kaiken taitavan metsäsiskon kanssa jopa nälkänsä unohtaen, ja emäntä Kristiina, jolla oli erikoinen Myrsky-piika. Eikä noitakäräjistäkään ollut aikaa vasta kuin sata vuotta. Vuosisadan loppua kohti Nevabackan tila vaurastui, karja kasvoi, mutta loppumaton uurastus jatkui. 

1800-luvulla Sofia alkaa haaveilla muusta maailmasta, kun paikalle tulee tutkija, kasvienkeräilijä Per kaukaa Turusta. Nyt alkaa kuulua sivistyksen kaikuja, koulutusta, kulttuuria. Myöhemmän ajan Alina aloittaa kirjeenvaihdon kaupunkilaisen Charlottan kanssa ja haaveilee matkasta nevan laidalta Helsinkiin, vaikka rakastaa kotipaikkaansa, kuten hän kirjoittaa: 

"Maassamme on paljon kaunista ja ihanaa, mikä sen asukkailta jää luultavasti huomaamatta. Olemme tottuneet elämään milloin kenenkin ikeen alla emmekä nosta katsetta kyllin korkealle, jotta näkisimme ympäröivän kauneuden."

Hänen isänsä sanoo Alinalle usein pelänneensä tämän puolesta: "... niin kuin et olisi ollut varma, kuuluitko meihin, kuin olisit yhtä hyvin voinut olla vaihdokas, villi metsän olento, jonka olimme saaneet lainaksi." Taudit ja nälkävuodet hautasivat monta unelmaa. 

Käenpojaksi haukuttu Ottilia elää vaarinsa kanssa tilalla 1900-luvulla, kouluttautuu isona metsänhoitajaksi ja käy turkiksissaan Nevabackassa vierailulla. Osa suvusta oli lähtenyt Amerikkaan, eräs seikkaillut jopa Afrikassa, jokunen palannutkin. Ant puolestaan ei koskaan käynyt pitäjänsä ulkopuolella, omasta tahdostaan. Hän piirsi karttoja. 

2000-luvulla "Nevabacka näyttää samalta kuin aina." Kun jälkeläiset muuttivat muualle, kuten kaupungistumisen myötä väistämättä käy, tila ja rakennukset jäivät tyhjilleen. Nyt on Stinan aika tehdä päätös. Hän on ensimmäinen tilanomistaja, joka ei asu perimällään paikalla.

"Stina tiesi Björnin olevan sitä mieltä, että tila pitäisi myydä. Rahoilla voisi matkustella, ostaa uuden auton. He voisivat ehkä antaa Annalle talon käsirahan, jos Anna ja Sam haluaisivat muuttaa omakotitaloon. Se kuulosti järkevältä. Maatila, johon kuului useita vanhoja rakennuksia, nielisi rahaa. He olivat eläkkeellä, eikä ylimääräistä rahaa ollut. Ja Nevabacka oli kaukana."

Nyt alkaa osua lukijan omaan kokemukseen, sukupolven haasteisiin. 

"Ajatus, ettei hän enää koskaan palaisi tänne, ettei enää koskaan poimisi puolukoita tältä harjulta, tekee yllättävän kipeää."

Taitava kirjailija ohjaa määrätietoisesti lukijan läpi vuosisatojen, harkitun vähin sanoin mutta paljonpuhuvin tarinoin. Hän yhdistää erityisen luontosuhteemme ja muinaisuskon sekä todelliset historialliset tapahtumat luomiinsa yksittäisiin henkilöihin ja hahmoihin, joihin katse zoomataan. Mistä lopulta on kyse? Tulkitsen: isoista henkisistä ja fyysisistä muutoksista maailmassa nyt, isommista kuin ihmisen ja suomalaisen olemassaoloaikana ehkä koskaan. 

"Ihminen voi kadota. Ehkä me olemme jo matkalla kohti sukupuuttoa. Monet muut lajit ovat hävinneet maapallolta. Miksi meidän kävisi toisin? Tämä paikka ei kuitenkaan katoa. Se muuttaa muotoaan, mutta se ei lakkaa olemasta."

Saattaa olla, että 1600-luku nousee vielä trendiksi kirjallisuudessa. Keskiajasta on kerrottu paljon, samoin 1800- ja 1900-luvun vaihteesta, viime vuosisadan melskeistä puhumattakaan. 1600-luku muistuttaa jotenkin nykyistä, enkä nyt tarkoita (ainakaan pelkästään) uuden 30-vuotisen sodan uhkaa, vaan sitä, että kaikki on aloitettava tavallaan alusta: ihmisten on mietittävä uudestaan elämisensä ehtoja, raivattava tilansa, rajansa ja tapansa olla, päätettävä suhteensa luontoon ja muihin eläjiin maailmassa tai jopa sen ulkopuolella. 

Jouluihmiseksi en tunnustaudu, nautin kyllä rauhasta, vapaista, ruuista ja lahjojen antamisesta, johon tässä vinkki. Kiehtova, merkityksellinen mutta helppolukuinen Suomaa sopii erinomaisesti lahjaksi kenelle tahansa lukevalle. Vaikka Turtschaninoff on tunnettu fantasiakirjailijana, jonka kohderyhmänä pidetään erityisesti nuoria, tästä kirjasta löytyy tarttumapintaa ja tasoja kaikenikäisille. Teksti on hiotun kaunista - kiitos myös suomentajalle - ja kerronnan tyyli vaihtelee niin, ettei mielenkiinto ehdi herpaantua hetkeksikään.

Hengästyttävän hieno teos, joka näkyy muuten olevan tätä kirjoittaessani Helmet-kirjastojen uusissa varauksissa kakkossijalla, ykkössijalla on luonnollisesti Finlandia-voittaja. 

Suomaa toi mieleeni toisen viehättävän, mielikuvitusta hykerryttävän, suomalaista historiaa ja luontoa yhdistävän episodiromaanin, Tuija Takalan Sormuksen: sehän on kuin Suomaan selkokielinen pikkusisko!

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Piirrokset Sanna Mander. 

(Kannen tai graafisen ulkoasun suunnittelijaa ei jostain syystä ole mainittu). 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2022, josta on kooste Ankin kirjablogissa. Haastetta on järjestänyt myös Niina Tolonen, kalenterilogon tekijä, joka avasi luukun eilen Yöpöydän kirjat -blogissa. Huomenna luukku avautuu Kirsin Book Clubissa. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 18

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin kurkkaamaan kanssani luukkuun numero 18. Eilinen luukku avautui blogissa Lue meille äitikulta, huomenna 19.12. luukun avaa Kirjarouvan elämää. Kaikki 24 osallistujaa on listattu Luetaanko tämä -blogissa. Logo Niina Tolonen.

Millainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan?

Se tapahtuisi pikkukaupungissa, jossa ikkunaan vihmovan vesisateen ja sisällä aikaansa viettävien asukkaiden välillä kasvaisi rapistunutta tiiltä ja betonia. Kohta olisi ilta.

Harmaan seasta saattaisi pilkahtaa kausivaloja, niitä heikosti välkkyviä, joita ei vaihdeta koskaan pois ja joiden lampuista suurin osa on jo monta joulua sitten sammunut. 

Pihalla, ylipursuavien roskisten takana vilahtaisi joukko äänekkäitä nuoria, nauraen, eväitään kolistellen. Miksi te ette tanssi? mies miettisi ja hymähtäisi hölmöjä ajatuksiaan. Ei tämä surkea kadunpätkä mikään huvimaja ole. Ohuen seinän takaa kuuluisi naapurien riitely. 

Pieni huone olisi täynnä tavaraa. Rumia mutta omistajalleen tärkeitä koriste-esineitä. Sekalaisia kirjapinoja, papereita. Teoksia, joiden otsikot eivät liity näennäisesti millään tavalla toisiinsa. Tietokirjoja, kuten Yleistä mekaniikkaa. Vieheopas. Baudelairen runoja, Balzacin kootut. Puolitäysiä tuhkakuppeja, tyhjiä pulloja. Postia.

Asukas, keski-ikäinen mies, istuisi kirjoitusvälineensä ääressä. Murahtelisi itsekseen, hörppäisi välillä pöydällä olevasta lasista, näyttäisi miettivältä, ei hymyilisi. Paitsi hetkinen, nyt hänen ilmeensä muuttuu: mies keskustelee mielessään Bukowskin kanssa. Se toisi hänen mieleensä, kumma kyllä, rakkauden. 

Vaimon hössötys keittiössä ärsyttäisi miestä. Myöhemmin olisi tulossa ystäviä kylään. Kyllä mies seurassa viihtyy, vaikkei sitä nyt juuri uskoisi. Miestä askarruttaisi se, mitä lääkäri sanoi. Olisi käyty vakava keskustelu. Vaivana olisi muutakin kuin talvinen insomnia. 

Tarvittaisiin ihme. Mies miettisi mennyttä elämäänsä. Hän on kalastanut, kirjoittanut, rakastanut, opettanut. Tietää, millaista on olla työtä etsimässä, mikään vetelehtijä ole! Vaellus duunarista kunniatohtoriksi oli pitkä ja poukkoileva. On hän ollut myös isä, mielessä häivähtähtäisi suru pian aikuistuvien lasten puolesta. Maailma ei ole näyttäytynyt miehelle antoisana, oman tien etsiminen helppona. Tietäisivätpä nuoret, mitä on edessä! 

Onneksi eivät tiedä, mies miettii, tiristäisi pullon loput lasiinsa ja sytyttäisi savukkeen. Vieläkö meillä on viskiä?

Aamulla, kun huoneeseen virtaisi idänpuoleista valoa, lapset huomaisivat kaatuneen joulukuusen. 

"Se makaa kyljellään takan edessä. Kuusi, jonka koristamisessa he olivat auttaneet. Kokonaan pilalla, koristepallot ja karkkitangot hujan hajan ympäriinsä. Miten tällainen oli ylipäänsä päässyt tapahtumaan? He huomaavat että Isä on avannut Äidin antaman lahjan. Se on köydenpätkä, puoliksi vielä nätissä paketissaan."

Köydenpätkää ei ole käytetty. Isä löytyy sohvalta nukkumasta. 

Sellainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan. 

Kenelle: Vahvan tunnelman ystäville; heille, jotka malttavat odottaa viimeistä riviä, pelkistämistä ihaileville, äijämäisyyttä kestäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille.  

Muualla: "Perusasetelma Carverin novelleissa on useimmiten samankaltainen: keskiluokkainen esikaupunkilaisidylli on sortumassa. Parisuhde on päättymässä uskottomuuden, ryyppäämisen, yleisen kelvottomuuden tai kaikkien näiden vuoksi. Tai ei mistään kovin erityisestä syystä, päättymässä vain. Jonkinlainen raja on ylittymässä. Carver vangitsee tilanteen, joka voisi tapahtua oikeastaan missä tahansa naapuritalossasi", sanoo Kirjavinkit.

Kursivoidut sanat olen lainannut novellikokoelman otsikoista ja runoista, joulutunnelman kahdesta Carverin teoksesta.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Sammakko 2015. Suomennos Seppo Lahtinen.  

Novellikokoelmasta on julkaistu osa Raija Mattilan suomentamana samalla nimellä Tammen keltaisessa kirjastossa jo 1986, Sammakon ja Lahtisen työssä se julkaistiin suomeksi ensi kerran kokonaisena. 

Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Valikoima runoja. WSOY 1994, toinen painos. Suomennokset Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen. 

Sinulle ja kaikille lukeville toivotan onnellista, kirjaisaa joulun aikaa!

Kirjabloggarien joulukalenteri 2019, luukku 19

Joulusta en juuri stressaa, vapaapäiviä odotan - ja lukuaikaa. Pinossa odottaa monta kiinnostavaa opusta, kuten Ian McEwanin Kaltaiseni koneet ja Jessikka Aron Putinin trollit, niistä lisää myöhemmin. Kaikki kirjat ovat joulukirjoja, jos minulta kysytään!

Aiheeseen liittyvä teema kuitenkin muodostui itsestään kolmesta äskettäin lukemastani tämän vuoden kirjasta: eikö jouluun liitetä yleisesti ilo sekä toivo paremmasta? Siis selviytymistarinoista, jollainen on Antti Röngän Jalat ilmassa. Koulukiusaamisen kokemuksia kuvaava teos on raadollisen rehellisenoloinen, silti muistelen sitä nyt hetken päästä ihmeen valoisana tekstiltään, raskaasta aiheesta huolimatta. Tekijä on osaava.

Aaroa on kiusattu vuosia koulussa. Hänen päähänsä on iskustettu ikuinen huonous ja nolous. Kun hän pääsee yliopistoon, ei hän pääse eroon sisäisestä äänestään:"Sä olet ihan tyhmä. Sä olet helvetin tyhmä ja ruma. Sua pitäis vetää turpaan." Kotonakaan hän ei saa myönteistä huomiota eikä hyvää palautetta, vaan arvostelua ja komentoa, mikä vahvistaa tunnetta entisestään.

Häpeä halvaannuttaa. Se ei anna tutustua kehenkään, ei luottaa, ei olla oma itsensä. Arkuus tietysti näkyy, kunnes vihdoin joku kysyy:

- Mä vaan mietin että mistä toi kaikki tulee? - En mä tiedä, sanon. - Mä vaan lähden aina siitä että kukaan ei tykkää minusta. - Mutta miksi? Mikä siinä on taustalla? - En mä tiedä, sanon.

Kotona Aaro ei ole puhunut kiusaamisesta mitään, koskaan. Ennen kuin on pakko, ja silloin on kyse jo hengenhädästä. Lukijan sydäntä puristaa Aaron yksinäinen kamppailu, hapuilevat yritykset hakea apua terveydenhuollosta tai tutustua uusiin ihmisiin. Ikävintä tarinassa on se, että se on totta. Oli kirjoittajalle, on varmasti monelle koululaiselle jatkuvasti ja koko ajan. Yhteiskuntamme ei juuri osoita panostuksia koulujen tai terveyshuollon resursseihin, joilla näitä kohtaloita voitaisiin taklata, jos taklaajia löytyisi. Kirja on konstailematon ja taitava tekstiltään; se tuo esiin sekä tunnetta että faktaa niin, että viestin perillemeno on vastaanpanematonta.

Kenelle: Vanhemmille, kiusatuille, kiusanneille, koulutus- ja terveydenhoitoalojen päättäjille: onko meillä varaa hukata nuoria?

Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. Kansi Jenni Noponen.

Luin myös Nina Honkasen Pohjakosketuksen (Into 2019), joka kertoo kammottavasta avioliitosta ja siitä selviytymisestä. Vaikka pidin kirjaa liian selittelevänä, osin suorastaan jaarittelevana (en ole psykologisten syntyjen syvien perusteellisten sanoitusten ystävä), uskon sen antavan vertaistukea monelle kurjassa liitossa jumittavalle tai jopa saavan kenen tahansa välillä epätyydyttävän avion tuntumaan suorastaan taivaalliselta, niin hankala ihminen kirjan mies on. Sitä paitsi vaikeissa tilanteissa vatvominen kuuluu asiaan, jotta ihminen pääsee ylipäänsä mihinkään päätökseen.

Ei voi väittää naisenkaan toimineen aina järkevästi: he kaksi olivat toisilleen pahin mahdollinen pari, toinen kärsimätön alistaja ja narsisti, toinen alistuva ja mykäksi menevä silloin, kun olisi tarvittu jämäkkyyttä. Mutta kun tilanne menee riittävän pitkälle, sillä on taipumus ratketa, niin tässäkin. Takakannen mukaan tarina on sävytetty mustalla huumorilla. Se oli niin mustaa, etten lainkaan huomannut, jos nyt loppuratkaisua ei katsota sellaiseksi. Todella toivon, ettei tällä kirjalla ole tositaustaa; epäilyttävän tarkasti Honkanen erityisesti dominoivaa miestä kuvaa, joten ehkä hän on kuitenkin tavannut tämäntyyppistä ihmislajia ja kirjailijana osannut tehdä tarkkoja havaintoja.

Kolmas selviytymistarina taas on ensimmäisen tavoin tositarina, jonka kirjoittaa Riina Mattila. Hän sanoo kirjansa Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) alussa olevansa kyllästynyt olemaan hiljaa. Hänet on raiskattu lapsena, ja elämään tai ylipäänsä mihinkään on vaikea sellaisen kokemuksen jälkeen luottaa. Hän sanoo, ettei kirja ole oppikirja eikä syytös, vaan "yhden ihmisen kertomus siitä, millaista on selviytyä, kun omat rajat revitään nuorella iällä." Tietoa kirja kuitenkin antaa paljon, traumoista ja hoidoista, psykologisista käsitteistä ja omista tuntemuksistaan, sekä listaa lisää tietolähteitä kirjan loppuun avuksi niitä tarvitseville.

Rankka, kuten arvaatte, raskas lukea. Itsemurha-ajatukset, viiltelyt - kirjailija ei säästele itseään kertoessaan, yhdistää siten tieto- ja kokemuskirjan, mikä onkin tehokas tapa, vaikuttaminen sekä tunteen että tiedon kautta. Mattila tulee myös osin selittäneeksi Honkasen kirjan naisen reaktion, hyytymisen ja alistumisen, joka välillä ihmetytti. "...juuri noinhan minä olin vaaratilanteissa toiminut: lakannut liikkumasta, ollut vaiti ja vähän niin kuin leikkinyt kuollutta." Perusinhimillinen tapa paeta siis. Mutta nyt Mattila päätti luopua pakenemisesta. Toivon, että tie on edessä sileämpi ja että kirja auttaa vastaavan kokeneita tai heidän läheisiään, kuten muutkin edellä kerrotut selviytymistarinat.

Mahdolliset normijoulustressit tuntuvat näiden jälkeen pieniltä. Hilpeämpiä joulujuttuja olen kirjoitellut kirjabloggareiden joulukalenteriin vuonna 2015 (Miina Supisen Mantelimaa on edelleen joulukirja numero 1), ottanut kevyesti vuonna 2012 mutta vakavoitunut vuonna 2013.

Kauheita joulukuvauksia olen lueskellut vuonna 2011, ja jos vielä yhden jouluun edes löyhästi liittyvän kirjavinkin ujutan mukaan, Markus Nummen hienossa Kiinalaisessa puutarhassa puhutaan "pakettijuhlasta", vahva suositus!

Juttu on osa kirjabloggarien joulukalenteria 2019, jossa eilen avautui luukku blogissa Kirjarouvan elämää ja huomenna Yöpöydän kirjoissa. Koko tämän vuoden kalenterilistaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista, joka avasi hauskan luukun numero 1. Kalenterin logo: Niina Tolonen.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 2

Kuva: Niina/Yöpöydän kirjat

Luukusta kurkkaa rakas suloinen tonttu, 1 v!
Aiheista parhaimpia, jos - ja kun? - joulun idea on
rauhoittua hetki miettimään ja arvostamaan onnellisuutta tuovia asioita. Tänä huonojen uutisten aikana maailma tuntuu välillä olevan niin rikki, että onnen hetken saavuttaminen vaatii hikistä yrittämistä.

Suomen kouluissa kasvatetaan onnellisia lapsia, havaitsi Michael Moore. Onnellisuuspsykologiksi tituleerattu Mikael Saarinen on hieman eri mieltä.

Yli nelikymppisillä onnellisuus sentään kasvaa. Ja kaikkiaan olemme onnellisimpien joukossa. Googlaten löytyy monta mainintaa siitä, että varallisuuden kasvu kasvattaa onnellisuutta tiettyyn pisteeseen asti, mutta suuret tuloerot vähentävät sitä. Ehkä meilläkin olisi syytä alkaa tiiviisti seurata bruttokansanonnellisuutta?

Voi toki myös ottaa onnensa ohjenuoraksi horoskooppimerkin.

Onnellisuuden lisäämisen peruskeinot ovat jo yleisesti tiedossa, eikä niistä sen enempää, mutta nostan vapaaehtoistyötä: yksi lempiaiheitani, josta olen aiemminkin kirjoitellut.

Unelman nimipäivän kunniaksi vasemmalla Oona Tikkaojan Unelma-patsas, joka Kannelmäki-liikkeen aloitteesta pystytettiin Kantsuun muistuttamaan siitä, että jokainen voi tehdä jotain parantaakseen maailmaansa, ehkä siinä sivussa kaverinkin. Lainaan liikkeen kuvausta:

Kannelmäki-liikkeen tarkoituksena on verkottaa ja aktivoida kaupunginosan asukkaita sekä kaikkia esikaupunkien elämästä kiinnostuneita kaupunkilaisia fanittamaan kaikkea sitä perushyvää ja innostavaa lähitekemistä - tehdään itse omasta kaupunginosastamme juuri meille paras ja mukavin!

Liike toimii asukkaiden viihtyvyyden ja yhteisöllisyyden eteen; on kerhoa, ryhmää ja avuntarjoajaa it-tuesta neulomiseen, taidetapahtumista ruuanlaittoon. Kaupungin, yritysten, järjestöjen ja median kanssa pidetään yhteyksiä. Jopa oma tila, Kantsun Olkkari, on saatu järjestettyä toiminnan kotipesäksi. Jatkuvaa ruohonjuuritason työtä - täysin vapaaehtoisvoimin. Ja mitä näitä aktiiveja tunnen; eivät he kovin onnettomilta vaikuta, vaan väittävät tekemisestä saavansa enemmän kuin antavat. Olen osallistunut parin tapahtuman järjestämiseen (mikä sekin on ollut antoisaa, niin verkottumisen kuin hyvän mielen näkökulmasta), mutta nuo superaktiivit pyörittävät jatkuvaa toimintaa. Ihailen.

Mitä itse joulusta ajattelen: lukusuositukseni ja joulukirjojen ehdoton ykkönen on Miina Supisen hulvaton Mantelimaa. Hän sai kustantajan haastattelun mukaan ideoita muun muassa Itiksen kauppakeskuksesta sekä omista ja kavereiden joulustressikokemuksista. "Pakollinen onnellisuus murtaa vahvimmankin." "Tämä vain pitää lusia." 

Piparit kehiin ja rohkeasti joulua päin! Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku 3 avautuu huomenna blogissa Kirjakko ruispellossa. Eilisen päivän luukku ja koko kalenterilista Hyönteisdokumentissa.

Kuva: Tmi HerkkuKeiju

Kirjabloggaajien joulukalenteri 18.12.2013





                                                                                                                         Kuva: Tomi Parkkonen

    
Miten luet, jos et näe?

En yhtään ole jouluihmisiä. Kynttilät ovat tukalan kuumia ja vaarallisia, ruuista saa ähkyn, hössötys hermostuttaa, värivalot särkevät päätä ja jollotukset, joita joulumusiikiksi sanotaan, herättävät halun juosta karkuun, kauas. Vielä kun heitetään yhteen joukko sukulaisia, jotka ovat vuosikymmeniä sitten päättäneet elää turvallisen kaukana toisistaan, ei siitä hyvää jälkeä synny.

Mutta lahjaihmisiä olen ilman muuta! On ihanaa suunnitella täsmälahjoja, miettiä kokonaisuus pakettia ja korttia myöten ja nautiskella tunteesta, että nyt löytyi juuri saajalle sopiva. Otan tästä kaiken irti, hehkuttelen itsekseni. Toivon, että edes joskus osuisi nappiin myös vastaanottajan mielestä.

Sopiva lahja ei vaadi aina rahaa, mutta aikaa se vaatii aina, uskon. Ilman harkintaa tehty hätäostos tuskin ilahduttaa sen enempää saajaa kuin antajaakaan. Keräyksiä hyviin tarkoituksiin on lukemattomia, mutta rahan laittaminen johonkin kovin kaukaiseen kohteeseen saattaa tuntua vieraalta.

Lue lahjaksi!

Keksin kymmenisen vuotta sitten kirjahullulle sopivan lahjanantotavan, joka ei maksa muuta kuin aikaa. Lukutoukka voi tehdä sitä, mitä muutenkin tekisi eli lukea, ja samalla auttaa heitä, jotka eivät näkövamman vuoksi itse pysty lukemaan. Win-win, eikö vain? Suosittelen kaikille kirjahulluille lämpimästi vapaaehtoislukijaksi ryhtymistä.

Näkövammaisten Keskusliiton lukupalvelu välittää lukutoiveita näkövammaisilta vapaaehtoislukijoille, jotka lukevat halutut kirjat cd:lle ääneen. Lukemiseen käytetään erityistä Daisy-ohjelmaa, jota on helppo käyttää. Lukija voi itse valita, mitä kirjoja tai lehtiä haluaa toiveista lukea, ja aikataulunkin saa valita itse. Työ ei siis pääse stressaamaan, vaan sitä voi tehdä juuri silloin, kun itselle sopii, kotona, maailmalla tai tyylikkäissä Iiriksen tiloissa Helsingin Itäkeskuksessa.

Lukutoiveet ovat pääosin oppi- tai kurssikirjoja, omakustanteita tai muita julkaisuja, joita ei löydy valmiina äänikirjoina tai erikoiskirjasto Celian valikoimista ammattilukijoiden tai koneääni Esan lukemina. Vapaaehtoislukijana tulee luettua sellaista, mitä muuten ei kuvittelisikaan lukevansa. Bloginpitäjälle avartavaa niin oman lukumaun kuin kirjatuntemuksen kannalta! 

Äänitteen saajalle apu on ainutlaatuista; monta mahdollisuutta oppia tai viihtyä kirjan parissa menisi muuten ohi. Näönmenetys ei ole pieni asia - mieti vain, mitä se omalla kohdallasi tarkoittaisi. Minä koen asian tärkeäksi siksikin, että suvussani on sokeutta.

Kenelle? Vapaaehtoislukeminen sopii sinulle, joka haluat auttaa muutenkin kuin rahalla. Sinulla on aikaa ja viitseliäisyyttä sen verran, että saat sovitun lukutehtävän suoritetuksi. Normaalin selkeä ääni ja sujuva lukutaito riittävät, ja jos osaat ylipäänsä käyttää tietokonetta, osaat myös ohjelman käytön.

Jos kiinnostut, kysele minulta tai suoraan lukupalvelusta lisää. Vaikka taustalla on vakava asia, itse homma ei ole hankalaa eikä totista puurtamista, auttamisen ilon saa helpolla tavalla. Muulloinkin kuin jouluna.

Muualla: Viime vuonna Suketus tarjoili infopaketin Celia-kirjastosta.


Lokoisaa joulunaikaa ja lahjamieltä koko vuodelle!



Juttu on osa kirjabloggaajien 25 päivän joulukalenteria 2013.

Eilen luukku aukeni Calendulassa, huomenna sen avaa Tea with Anna Karenina.

Kaikki osallistujat on listattu Elinan Luettua elämää -blogissa.




P.S. Okei, annan hieman periksi joulun tunnelmalle. Kaikki joulumusiikki ei karkota. Sellainen on ainakin Rajaton lauluineen, joita kuuntelen joka joulu.

Kevyttä joulua!



kuva: kortti.net 

Jos tämä olisi ruokablogi, otsikon alta löytyisi kalorivajaan näköisherkun resepti, mutta koska tämä on kirjablogi, tarjolla on jotain muuta. Sillä ainoa oikea keventäminen joulun aikaan ei liity syömiseen, vaan lukemiseen.

Kevyeen kirjavalioon voi kuulua vaikka Regina Rask, joka kirjoittaa chick-lit-tyyppisiä viihderomaaneja keski-ikäisistä naisista. Olen viihtynyt niiden kanssa, ja jostain syystä Rask tuo minulle aina mieleen Hanne-Vibeke Holstin, vaikka on arkisempi. Holstin Therese-sarjasta pidin myös, mutta mainintaa tarkempaa arviota ei ole valitettavasti tarjolla, luettu ennen blogikautta.

Mutta Raskista piti sanoa, että joulumarttyyrimaisesta, touhukkaasta Eevasta kertova Jouluihminen  ei ole hänen parhaitaan, joten kannattaa ilman muuta tutustua aikaisempiin. Jouluihmisen arvio Norkulta ja Susan kirjastosta.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo on tummempi eikä taida olla kevytkään. Aloitus on iskevä: ”Eräänä lokakuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias, äiti opetti minulle orgasmin." Hassisen kyvyt tunnelmanluojana ja isojen asioiden moniäänisenä kertojana ovat läsnä, tarina polveilee ja sisältää paljon, jos lukija jaksaa pysytellä mukana. En itse aikoinaan kunnolla jaksanut, mutta Popula on sen verran kiinnostava, että olen ajatellut tutustua paremmin Hassisen muihinkin kirjoihin.

Kirja on esiblogiaaliselta ajalta, eikä postauksia löydy. Goodreadsissa kirja on saanut kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä, ja eräs kommentoija sanoo: ”Pirjo Hassinen ei huonoa kirjaa kirjoita, siihen voi aina luottaa.” Lupaavaa!

Joulusta tuli vielä mieleeni Päivi Alasalmi, etenkin Onnellisia ihmisiä. Joka ei myöskään naurata, mutta hiukset saavat näppärästi juurihoitoa pystyyn noustessaan. Alasalmi on mestari herättämään lukijassa pienin keinoin kummallisen hermostuttavia ajatuksia, kuten että pakastimessa voi olla muunkinlaista lihaa kuin kuin kinkunjämiä...

Ja kun nyt lihalliselle osastolle mentiin, niin. Fingerpori esitti kirjabloggarille oivaksi esimerkiksi tiiviin arvion ominaiseen tapaansa, pöntöllä istuskellen: "Keriytyy auki kehämäisesti, kerroksia on, mutta ytimeltään jää pahviseksi ja ontoksi." Vessapaperirullasta.

Hyvää joulua!


P.S. Jos joku ei ole hokannut kirjabloggaajien hillittömän kirjallista joulukalenteria, vielä ehtii viimeisiä luukkuja availemaan. Katso vaikka Hannan eilinen luukku kirjailijoiden lukuvinkeistä, ja tänään Sara vie lukijat Prinssi Edwardin saarelle.

Regina Rask: Jouluihminen. Otava 2011.
Pirjo Hassinen: Jouluvaimo. Otava 2002.
Pertti Jarla: Fingerpori. HS 20.12.2012