Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Visionääri-Valtaoja on tehnyt näppärän koosteen pikku kokonaisuudesta nimeltä maailmankaikkeus, sellaisena kuin sen ihmislajina tunnemme ja ehkä tulemme tuntemaan. Huimausvaroitus heti alkuun.

Kirjoittaja puhuu siitä, millaisia käsityksiä ihmisen ja maapallon tulevaisuudesta on olemassa: pessimistisiä, optimisia ja realistisia, ja painottaa tiedemiehenä pyrkivänsä viimeksi mainittuun. Hän listaa suurimmat vaarat, jotka vaikuttavat välittömästi uhkaavan olemassaoloamme. Mutta hän vetää mukaan aikajanan pitkällä tähtäimellä: ihmiskunnan selviytymis- ja oppimiskyky on osoittautunut tehokkaaksi.

Jos parin vuosituhannen, tai muutaman sadankin, takainen ihminen näkisi teknologiamme saavutukset nyt, hän pitäisi meitä taikureina tai suorastaan jumalina: osaamme parantaa tauteja, korvata ihmisen fyysisiä osia, pitää yhteyttä kaikkialle omasta taskustamme ja niin edelleen. Miksei tämä kehitys jatkuisi - ja jos niin on, emme tämän päivän ihmisinä osaa kuvitellakaan, mihin jälkeläisemme pystyvät tulevaisuudessa.

"Alkaneen vuosisadan vaarat ovat todellisia, vakavia ja kaiken huomiomme ja ponnistelumme vaativia; mutta pohjimmiltaan ne ovat enemmän taloudellisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia kuin teknologisia ongelmia. Oli kyseessä sitten ilmastonmuutos, väestönkasvun tyrehdyttäminen, energia, fosforikierron hallinta tai maailman ruokkiminen, tiedämme aina miten homma on hoidettavissa - tai pahimmassakin tapauksessa voimme jo nähdä ratkaisun häämöttämässä muutaman vuosikymmenen päässä. Haaste on siinä, että todella teemme mitä pitää, peukaloiden pyörittelyn ja voivottelun sijaan. Tarvitsemme tulevaisuutta, mutta niin moni hyvää tarkoittava ihminen tarjoaa meille vain menneisyyttä."

Ei siis ole syytä olla jatkamatta iloisesti eteenpäin, sanoo Valtaoja ja perustelee väitteensä tieteellisillä faktoilla. Itse näkisin suurimpana uhkana ylipäätään jälkeläisten niukan olemassaolon, nyt kun syntyvyyden laskusta ollaan huolissaan niin Suomessa kuin muuallakin, samaan aikaan kun järjettömästi tapamme lapsia Syyriassa ja hukutamme lisääntymiskykyistä väestöä pakolaisveneiden mukana maailman meriin, joihin tungemme muovia ja siirrämme vieraita aineita ekologiseen kiertoon, joka väistämättä tavoittaa myös ihmisen elimistön. (Tämä sivuhyppäyksenä kirjasta, kuvaa sitä, miten Valtaoja saa ajatukset rullaamaan.)

Olemme siis eräänlaisia supersankareita jo nyt - entä tulevaisuudessa? Lääketieteellinen tutkimus  kehittyy, teknologia harppoo eteenpäin: 

"Haksahdamme niin kovin helposti ajattelemaan, että teknologia jollakin tavalla orjuuttaa meitä, tekee meistä kasvottomia ja sieluttomia käskyläisiä. Kyllä se siihenkin pystyy  - muistetaan vain teollisen vallankumouksen alkuaikojen synnyttämää kurjuutta, William Blaken synkkiä saatanallisia myllyjä - mutta ennen kaikkea se antaa meille yhä uusia mahdollisuuksia, yhä enemmän vaurautta ja valinnanvaraa." 

Kun tietoisuuden tutkimus etenee, miten se yhdistyy teknologiaan; syntyykö Homo Sapiensista uusi tekoälyä ja geeniteknologiaa hyödyntävä laji, Homo Superior? Miten kartoitamme universumia ja hallitsemme luonnon lakeja - kuten painovoiman rajoituksia - ja löydämme uusia, vielä toistaiseksi käsityskyvyllemme mahdottomia? Entä miten yhdistyvät teologia ja teknologia?

"Jos tyydymme vain jäämään maapallolle, loppumme tulee ennen pitkää, viimeistään silloin kun Aurinko kuolee." 

Nyt huimaa jo aika lailla. (Innovaatio-sana on muuten harmillisesti vesittynyt arkikäytössä johonkin aivan muuhun kuin mikä sen varsinainen tarkoitus on.) Valtaojan jutustelevan rento tyyli helpottaa ja auttaa lukemaan kirjan loppuun asti, samoin lukuisat kirjallisuusviitteet ja sitaatit, joiden lähteinä toimivat muut tutkijat, taiteilijat ja kirjailijat. Muun muassa Stephen Hawking ja Arthur C. Clarke mainitaan monesti, mutta mukana ovat myös Tolstoi, Aleksis Kivi, jopa Reijo Mäki. Samoin Huxley ja Atwood; Valtaojan mielestä scifi-kirjallisuus on tärkeä kirjallisuuden laji, ovathan monet tieteiskuvitelmat jo toteutuneet.

Kerrassaan hienon ajatteluttava teos ja mainiosti rajattu kooste isoista teemoista. Paljon jää toki ulkopuolelle, mutta tässäkin on lukijalle nieltävää. Suuren tietomäärän ja rentouden lukijaystävälliseksi paketiksi yhdistämisen lisäksi kirjassa miellyttää valoisa ote, jolla huippututkijan esittämänä on erityisen suuri painoarvo. Olemme selvinneet jo paljosta, keinoja on olemassa selvitä edelleen, ja tulevaisuuden mahdollisuuksien määrä on rajaton. Jos haluamme niitä käyttää, emmekä vaikkapa possauta itseämme tähtipölyksi taivaalle poliittisissa taistoissa, tekee lukijan mieli tänään lisätä hieman pessimistisemmin. Valitettavasti kaikki eivät jaa Valtaojan näkemystä: "Kaikki tieteemme ja teknologiamme ovat vain apuvälineitä, inhimillisyyden ja ihmisyyden kasvun apuvälineitä." Tähtipölystäkin syntyy kuitenkin aina jotain uutta.

Kenelle: Ihmislajin tulevaisuutta pohtiville, huimausta sietäville, tiedonhaluisille.

Muualla: Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kova ja vaikea tiede kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää, sanoo Suketus. Kirjahillalle jäi kirjasta hyvä olo. Avartava, avaava ja innostava teos, sanoo Mummo matkalla.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta. Ursa 2017. Kannen maalaus: Tuomo Saali, Hiljaisuus.

Valtaojan Kaiken käsikirja vuodelta 2012

Helmet-haaste 2018 kohta 33: selviytymistarina. Ja osa Klassikkojen lumoissa -tietokirjahaastetta.

Kaiken käsikirja

Esko Valtaojaa ei voi turhasta vaatimattomuudesta syyttää: jos kaveri edes yrittää tiivistää maailmankaikkeuden normaalin tietokirjan, vieläpä ohuenpuoleisen (222 s), kansien väliin, täytyy yritystä kunnioittaa. Ja kirja toimii juuri kuten kirjoittaja toivookin: ei anna Sudenpentujen käsikirjan tapaan vastauksia probleemaan kuin probleemaan vaan kertoo sen verran, että se innostaa lukijaa ajattelemaan. Ihan itse.

Kirjan alku oli minulle takkuinen; kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria, jotka ovat ihmisen tuntemat ainoat "kaksi testattua, luotettavaa teoriaa maailmasta", eivät ole helpoimpia aiheita, mutta "kaikkea ei tarvitse ymmärtääkään", armahtaa Valtaoja humaaniin tapaansa. Sitäpaitsi, vaikka perusperiaatteet ymmärtäisikin, eivät nuokaan teoriat kerro mitään todellisuudesta, "vaan ne ovat vain kuvauksia todellisuudesta. Samaa matemaattista kaavaa voi selittää usealla eri tavalla, eikä selityksellä tarvitse olla mitään tekemistä todellisuuden kanssa."

Sen jälkeen kun Valtaoja on kuvannut todellisuuden (tai siis, kertonut todellisuuden käsitteestä sen mikä nykytieteen tiedoilla yleistajuisesti voisi olla mahdollista hyvin pakatussa muodossa), hän siirtyy miettimään alkua. Luomista, big bangia, miksi kukakin sitä haluaa sanoa.

"Onko alkuräjähdys totta? No, ihan varmasti tottahan ei loppujen lopuksi ole juuri muuta kuin että 1 + 1 = 2 ja sekin vain sen vuoksi, että niin on sovittu." Mutta alkuräjähdykseen Valtaoja kuitenkin lähes voi sanoa uskovansa. "Kaksi niin yksinkertaista asiaa, vetovoima ja laajeneminen, ja siitä syntyy maailmamme."

(Luojan olemassaolon puolesta taas voidaan esittää todisteita yhtä paljon vastaan kuin puolesta. Suattaa olla vuan suattaa olla olemattakii, sanoo savolainen ja on agnostikko Valtaojan tavoin.)

Miten epätodennäköiseltä, ihmeelliseltä ja mielettömältä koko maailmamme synty vaikuttaa. Ja niin vain kävi. Huima hyppy eteenpäin johtaa meidät aikaan, jolloin kiviplaneetta jäähtyi ja kehitti lopulta olosuhteita, joissa oli mahdollista elämän synty: Eeva. Molekyyliketju, joka monistui. Ja vieläpä siten, että kopio ei ollut täydellinen, vaan hieman emostaan erilainen. Evoluutio oli alkanut.

Harpataan taas, ihmiseen asti, tähän päivään siis, tieteen aikajanalla vielä muhinoimme noin pari sekuntia sitten neandertalinihmisen ja denisovanihmisten kanssa, mikä näkyy dna:ssamme. Eihän siitä ole kahtakymmentätuhattakaan vuotta, kun floresinihmiset (hobitit) ovat hävinneet. Joten oletettavasti eri ihmislajit ovat eläneet yhtäaikaakin. Satujen jättiläiset ja kääpiöt ovat olleet totta.

Kehitys ei siis suinkaan ole suoraviivainen apinasta nykyihmiseen. Valtaoja puhuu evoluutiolotosta ja sen tuottamista piirteistä homo sapiensiin. No, jotain kummia mutaatioita tapahtui, jotta aivomme kehittyivät pisteeseen, jossa aloimme ihmetellä kaikkea ympärillämme olevaa. Ja aloimme kehittää taidetta, hengen maailmaa. Maalauksia, tarinoita leirinuotioilla...

"Arkiset askareet ja teot saivat merkitystä, joka ulottui kauas arjen tuolle puolelle.... Ihmiskunnalla on käytössään vain yksi maailma, mutta ihmishenki on vuosituhansien mittaan luonut miljoonia ja taas miljoonia kuvitteellisia maailmoja, sillä sellainenhan realistisinkin romaani on. Kököimmänkin romaanihenkilön kanssa seurustelu voi opettaa meille jotain, puhumattakaan sitten vaikka Emma Woodhousesta."

Kirjoista puhutaan muutakin, mutta siirryn vastahakoisesti eteenpäin: niin tosiaan, tiedekin kehittyi jossain vaiheessa. Uskosta ja tiedosta Valtaoja puhuu myös, ja lopulta hän näyttäisi uskovan, että koko lotolla on jokin merkitys. Vaikkei hän tiedemiehen tavoin varmaksi mitään sanokaan, hän mietti, että olemme ehkä aivan alussa (ja tiedämme vasta mitättömän vähän). Optimisena arviona hän esittää, että ihmiskuntana olisimme menossa kohti uutta yhteyttä toistemme kanssa (itse skeptisempänä lisäisin: jos nyt satumme pysymään lajina elossa vielä hetken). Ja ehkä muidenkin:

"Joko olemme yksin maailmankaikkeudessa, tai sitten emme. Kumpikin vaihtoehto on yhtä järisyttävä, kun pohditaan sitä, mikä ihminen on, mikä on hänen asemansa ja merkityksensä tämän kaiken keskellä."

Yksi asia, joka varmasti on totta, on se, miten pienistä sattumista maailmamme synty on ollut kiinni. Jos ei muuta kirjasta jää mieleen, niin se ääretön epätodennäköisyys, että syntyy paikka, jossa voi syntyä elämää, joka osaa ällistellä tätä. Koko ajan on oltu hilkulla ja hiuskarvan varassa, ja kuten Valtaoja sanoo, se herättää miettimään, miksi luoja olisi ottanut niin isoja riskejä. Ja vaikka tietäisimme, miten kaikki kävi, on jäljellä suuri kysymys: miksi?

Kaiken käsikirja kannattaa lukea: se sisältää paljon kiinnostavia ajatuksia ja tietoa sekä muistuttaa meitä tärkeistä asioista, vaikka ei mitään järisyttävän uutta paljastakaan. Se on tehty mukavasti kansantajuiseksi ja simppeliksi - jos kohta varmasti vakavimpien tiedeharrastajien mielestä liiankin - jutustelulla ja viittauksilla populaarikulttuuriin ja aikamme ilmiöihin. Mutta näin sen sulattaa tiedettä tuntematonkin hyvin, mikä on tietysti tarkoituskin. Yksinkertaistaminen toimii. Kun takkuisesta alusta pääsi, lukeminen helpottui huomattavasti ja vei lukijan lopulta fysiikan syövereistä henkiseen tutkailuun. Ja tämä kehityskulku on juuri se, joka erottaa meidät muista tuntemistamme lajeista.

Kirjasta kertovat myös Suketus ja Jokke.

Esko Valtaoja. Kaiken käsikirja. Ursa 2012.