Jani Saxell: Aiheiden kirja

Kirjailijalle saattaa tulla tilanne, että kirjoitustarve polttaa, mutta aihe tai sen käsittelytapa on vaikea päättää. Siinä auttaa Aiheiden kirja runsaalla ja innostavalla esittelyllä teemoista ja näkökulmista, joita kirjoittamisessa voi käyttää.

Itselleni lukijana kirja on vähintään yhtä innostava: se kurkistaa pintaraapaisua syvemmälle kirjallisuuteen, antaa esimerkkejä ja näytteitä eri tyylilajien teksteistä ja vetää yllättäviä yhteyksiä teosten välille, myös tv-sarjoissa ja leffoissa piipahtaen. Mielessäni nimesin kirjan Ajatusten kirjaksi, niin paljon ajatuksia ja oivalluksia se nostattaa aikamme ilmiöistä ja niiden käsittelystä kirjoissa.

Esimerkiksi Elina Hirvosen tuotannosta, kuten Kun aika loppuu -kirjasta, hän kertoo pääkohtia ja toteaa:

"Hirvonen muistuttaa, että meidät on kudottu säikeistä, joita emme edes tiedosta. Samalla meistä nykyvanhemmista arkisine valintoineen on osaltaan kiinni, millaisia 2030-luvun nuorista aikuisista tulee. Oltiin lapsuudenkodissa kuinka edistyksellisiä ja tiedostavia tahansa, seuraavan sukupolven paha olo voi kärjistyä vihaksi koko ihmiskuntaa vastaan. Eikä kaikkeen voi silti millään vaikuttaa."

En lakkaa hämmästelemästä Jani Saxellin laajaa tietämystä kirjallisuudesta: hän totisesti on kirjallisuuden Peter von Bagh, kuten on toivonut olevansa. Tiedon määrän lisäksi ällistyttävää on muisti, johon tuntuu tallentuvan kaikki kirjoitettu, aina kirjabloggaajien tekstejä myöten. Joita hän tuo mukaan luontevana osana kirjallisuusmaailmaa. Kiitän ja arvostan!

Kirja mainitsee kymmenittäin teoksia ja analysoi niiden näkökulmia. Suurin osa on tuttuja, mutta osa ei, joten lukulista piteni jälleen, tai ainakin viisastuin hieman. Mittava lähde- ja henkilöluettelo lopussa helpottaa tietyn asian tai teoksen löytämistä.  

Teemoittain jaoteltu kirja pureutuu muun muassa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriiteistä kertomiseen, surutyöhön kirjallisuudessa, maagisrealistiseen ja kauhufantastisiin kasvukertomuksiin, antisankareihin ja aikalais- ja sukupolvikuvausten "toimiviin cocktaileihin". Kunkin teeman lopussa on harjoituksia ja ajattelun aiheita kirjoittajille. Esimerkki: 

"Kähkösen romaani [36 uurnaa] muuttuu loppua kohden lohdulliseksi fantasiaksi ja aikuisten saduksi. Tuonen tytti on perunkirjoituksen uskottuna miehenä ja järjen äänenä. Myös muinaisskandinaavisiin Norniin, elämänkutojiin ja kohtalonleikkaajiin viitataan. Sopisiko sinun käsikirjoitukseesi mytologian kanssa leikittely?"

Lisäksi kirja antaa käytännön vinkkejä, kuten sen, että oma käsikirjoitus kannattaa lukea ääneen, jotta esimerkiksi dialogin aitous ja tekstin rytmi hahmottuvat. Tai että henkilöiden ja paikkojen kuvailu voi olla tarpeen ainakin aikakausien kuvauksissa, kunhan siihen ei eksy: "Hyvin valitut pikku detaljit voivat ajaa saman asian kuin historiallisille epookkiromaaneille omininen vyörytys."

Riemastuttava oli huomio, jota itsekin olen miettinyt monet kerrat: "Kirjailijoilla on joskus aivan erityinen kyky kurkistaa kristallipalloon." Ehkä herkillä, tarkasti aistivilla taiteilijoilla tosiaan on taito havaita, mitä on ilmassa: esimerkkinä mainitaan Satu Lepistön ja Maria Mustrannan valtasuhteita käsittelevät esikoisromaanit syksyltä 2017: "Paria kuukautta myöhemmin koko maailma ryhtyi puhumaan seksuaalisesta vallankäytöstä."

Omaelämäkerrallisista kirjoista kertoessaan kirjailija esittelee muun muassa Paul Austerin. 

"Austerin omaelämäkerrallisille teoksille on ominaista päähenkilön tarkastelu ulkoapäin ja etäisyyden päästä. Kuin filosofisena tutkimuskohteena. Myös kotimaisessa nykykirjallisuudessa tapaa yhä enemmän vastaavaa fiktion ja asiaproosan rajojen häivyttämistä. Romaani voi pitää sisällään esseistisiä tai tietokirjamaisia jaksoja. Vastaavasti esseekokoelmissa on melkein aina tunteva ja kokeva 'esseeminä', jonka muistoihin ja kokemuksiin nojataan.
Kronologian rikkominen ja yllättävät rakenneratkaisut voivat tehdä omaelämäkerralliselle kerronnalle hyvää. Esimerkiksi vapaasti assosioiva tajunnanvirta lapsuuden ja nykyhetken tammikuisen harmaan välillä. Tai listojen tekeminen..."

Seitsemän käsitellyn teeman lisäksi on tietysti olemassa määrättömästi muita, joista toivottavasti saamme lukea tulevissa oppaissa. En ole vielä lukenut Saxellin edellistä, Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020), sillä arvelin sen olevan vain kirjoittajille, mutta jos tyyli on tämä, on sekin aarreaitta myös lukevalle ihmiselle. Kirjailijana, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana Saxellilla riittää varmasti aineistoa vaikka kuinka pitkään opassarjaan: ymmärsin, että ainakin osa teksteistä pohjautuu hänen pitämiinsä luentoihin. 

Vankka tietopohja tekee tekstistä vakuuttavan, ja nokkelan jutusteleva, lukijaa kunnioittava ja asiaansa rakastava, innostunut kirjoitustapa tekee lukemisesta nautinnollista. Mikäpä on seikkaillessa kirjojen maailmassa asiantuntevan ja viihdyttävän oppaan kanssa! Huomaatte innostukseni, se tarttuu lukiessa. Kirjallisuuden lumo saa vahvistusta niin tunteen kuin tiedon kautta. 

Kenelle: Kirjoittajien lisäksi lukeville, lukujumista kärsiville, lukuvinkkejä ja kirjanymmärrystä etsiville, innostusta kaipaaville.

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Art House 2025. Kansi Satu Kontinen.

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Jani Saxell: Uuden ihmisen kaupunki

Sopivasti Helsinki-päivänä luin loppuun Helsinki Underground -teoksen itsenäisen jatko-osan, joka vie 2040-luvun Helsinkiin, tai siis Uuden ihmisen kaupunkiin. Ja millainen kaupunki se onkaan!

Itse asiassa, moni asia on luontevaa jatkumoa nykyiselle. Kun Varpureetta ja Taneli, henkisesti 1900-lukulaiset, viettävät Siilitiellä hellää hetkeä, ympäristöä kuvataan näin:

"Samaan aikaan 2040-luku hypetti hurjana ympärillä. Kalasataman mediaparkki, Finnoon tekosaari, Viikin biokeskus, Otaniemen avaruusteknologian laitos ja Metropolia ammattikorkean Myllypuron kampus suuntasivat kohti uutta avaruusaikaa: Lunar Cityä, asteroidivyöhykkeen kaivosluotaimia ja Marsia. Tämän maailmaan taneleita, varpureettoja ja muita tarpeettomia ihmisiä korvattiin androideilla ja drooneilla. Kaikki mahdollinen lentoautoista metrojuniin kulki Herramme Tekoälyn ohjauksessa."

Geeniruiskeet ja kybernetiikka takaavat pitkän elämän, tai viimeistään tietoisuudet ladattuina tekoälypilveen. Santahaminan lähellä kelluu ydinreaktoreita, Suomenlinnaan vie ilmarata Sörnäisistä. EU on hajonnut, hiilineutraali Helsinki 2030 toteutunut. Uusi Silkkitie vie Kiinaan, Hansaliitto on voimissaan. Teknologia toimii ja business pyörii, mutta vastareaktio nousee. 

17-vuotias Verna, joka ystäviensä Paloman ja Empun kanssa muodostaa Kilpineidot, miettii: "Sokea kasvu ja romahdus. Ehkä se oli vaan koodattuna ihan kaiken olemassa olevan dna:han. ... Joten ehkä meidän oli tarkoituskin lisääntyä, täyttää ja tuhota maa." 

Vanhauskoisten nousu ja vallankumous uhkaavat yhteiskuntaa toden teolla. He haluavat paluuta aikaan ennen tekoälyjä ja sähköistyksiä, kristinuskosta Ukko Ylijumalaan ja luontaistalouteen, datavirroista Kalevalaan. Tuhannen vuoden taakse, Suomi takaisin ja Helsinki ensin!

"Kun ihmiset tajuaisivat eläneensä virtuaaliunessa ja pikselipöllyssä, lajikadon ja romahtavan ekosysteemin keskellä."  

Muinaisihmisten kansannousu sytyttää sisällissodan. Heillä on tukenaan vahvoja ryhmiä, kuten uusneandertalilaiset ja uusviikingit. Purkupartiot tuhoavat järjestelmällisesti kortteli korttelilta tietokoneita. Piuhat irti -päivät uhkaavat niin nykyhelsinkiläisiä ja pakolaisia, joita kaupunkiin on virrannut eniten Aasiasta säteilypakolaisina. Hämeenlinnaan siirtynyt maan senaatti yrittää pitää yllä perushallintoa, jakaa asuinpaikkoja kuplahalleista ja ruokaa sen verran kun melskeitä paenneille, koodareille ja muille, nykyihmisille riittää. On varottava myös vanhauskovaisten kokkoja, lentäviä androidilintuja, jotka vahtivat liikkujia ja hyökkäävät sääntöjä noudattamattomien kimppuun. 

Ja median tila? Kuten arvaatte, se muuttuu nopeasti.

"AinaHeti-verkosta ja Hämeenlinnan senaatin jotenkuten hallitseman Suomen uutiskanavilta haalittu kama oli muutenkin käsittämätöntä. Lakkauttamisuhan alla kituuttaneiden humanististen tieteiden lehtoreilla, assareilla ja proffilla oli mediassa äkkiä loputon kysyntä. Folkloristit, uskontotieteilijät, sosiolingvistit ja arkeologit trendasivat viraaleina."  

Kilpineidot pyrkivät pelastamaan tilannetta yhteiseksi hyväksi. Se ei ole helppoa kaaoksessa, enkä ole vielä edes maininnut erästä isoa hämmennyksen lähdettä: Aavekaupunkia ja asukkaita, jotka nousevat menneisyyden hämäristä. Eri aikakausien helsinkiläisiä, joiden seuraan vahvaväkinen Verna ajautuu. Koska hän fanittaa 1920-lukua, kaupungin mystinen voima ihmishahmossa siirtää tytön sinne turvaan, noin sadan vuoden taakse ajassa. Ja myös siellä tapahtuu paljon - ja siellä, Helsingin suuren kasvun aikana, rakentuu pohja kirjan nykyisyydelle. Hulluuksineen, kuten vaikkapa saarnaaja Maria Åkerblomin tarina osoittaa. Kaiken alla möyrivät suuret suomalaiset velhovoimat ja luonnonjumaluudet osoittamassa mieltään, tulemaan paikalle kutsuttuina tai kutsumatta.

Kirja on sakea keitos Helsinki-tietoutta, historiaa ja scifiä. Se ei takuulla jätä nälkäiseksi, vaan päinvastoin: ensimmäisellä nautintakerralla kaikkea ei ehdi sisäistää. Niin paljon henkilöitä, etenkin todellisia, tapahtumia ja ilmiöitä kaupungin elinkaarelta se vyöryttää eteen. Googlata ei ehdi, kun on kiire edetä tietämään, miten tarina etenee.

Jani Saxellin mielikuvituksen ja tekstin lento on omaa luokkaansa vauhdiltaan ja korkeudeltaan, samoin tiedon määrä, jolle kirja rakentuu. Kuin avaisi karkkipussin, joka ei tyhjene ikinä, tai vanhauskovaisten tyyliin sanoen, alati sisältöä tarjoilevan runsaudensarven. Suoraviivaisten juonitarinoiden ystäville kirja on liikaa, arvelen, sillä on oltava kiinnostunut menneestä ja tulevasta, jotta siitä saa herkut irti. 

Ja on siedettävä maagisuutta. Mikä sitten sellaista on, ajassa siirtyminen on minusta ainakin ihan legit. Arvostan näkemystä, jossa kaikki ajat ovat olemassa yhtä aikaa: iän myötä saman olen huomannut itsekin. "Näen" entisiä rakennuksia nykyisten paikoilla, nykyaikuiset lapsina, menneitä tapahtumia tämän paikan kohdilla. Muitakin ihmeitä olen valmis hyväksymään. 

"Sillä Emppu oli huomannut, että aikuisilla oli aika rajoittunut, jopa olematon ihmeensietokyky. Ne menettivät toimintakykynsä heti, jos tuli yhtään liikaa outouksia." 

Pääseekö Verna takaisin omaan aikaansa ja miten helsinkiläisten käy? Siirrymmekö tuhat vuotta taakse päin? Tuleeko koodareista hyönteisviljelijöitä, opettajista luonnonuskon pappeja? Kysymyksiä jää satoja, ja vain ensimmäiseen saadaan vastaus tässä kirjassa, joka on trilogian kakkososa. Toivon saavani pian luettavaksi viimeisen osan, sillä omaperäinen tyyli vangitsee. Jani Saxell kirjoittaa älykästä, tuhtia fiktiota, jota ei voi vain lukaista. Helppous lukemisessa on oma juttunsa, ja sille on omat tekijänsä ja hetkensä. Mutta syvemmin uppoutuminen ihmisten hulluuteen, viisauteen ja hurjaan matkaan - jotain kohti - palkitsee. Tarina resonoi tässä ajassa, luo uskoa nuoriin, kauhistuttaa ja huvittaa terävine oivalluksineen sekä herättelee ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin. Helsingissä, Suomessa.

Kenelle: Ajatteleville, tulevaisuutta visioiville, tieteistarinaa pelkäämättömille, historian ystäville, Helsingistä kiinnostuneille ja maan ja kaupungin päättäjille, nuorille ja heidän vanhemmilleen ja isovanhemmilleen, Kalasataman ja muiden kaupunginosien asukkaille, ikivanhoista tavoista ja uskonnoista kiinnostuneille, teknologian nimeen vannoville, vihreän siirtymän puolustajille.

Jani Saxell: Helsinki Underground

Kuka ei juuri nyt haluaisi kurkata vuoteen 2047? Jani Saxell tuo silmiemme eteen ajan ja Helsingin, jossa korona on tullut ja mennyt, sukupolvet uusiutuneet ja kaupunkikehitys edennyt. Tutussa paikassa ollaan, mutta uudella näkökulmalla. Poikkeustila uhkaa jälleen. 

Jo kirjan nimi herättää väristyksiä helsinkiläisen mielessä: puhutaanko nyt metrosta vai jostain oudosta kultista, joka ei taviksille näy? Kyllä, molemmista, mutta myös hurjasta määrästä muuta. Kalasatamalaistyttö Verna Lähde ystävineen todistaa tapahtumasarjaa, joka mullistaa kaupungin elämän.

Kaupunki sinänsä on tuttu: siellä on Triplat ja Gardenit (jälkimmäinen on vielä meidän nykyisyydessämme suunnitteluasteella), on Kallio, Kaivopuisto ja rannat. Näkövinkkeli vajaan 30 vuoden päässä on silti kiehtovalla tavalla vieras. Kiehtovuus rakentuu taidokkaasta kuvittelusta, joka perustuu vahvasti todellisuuteen ja tähän päivään, mutta myös historiaan. Ehkä myös siitä, että tiedän lukijana, etten ole oikeasti enää näkemässä tuota vaihetta ja kaupungin kehitystä noin pitkälle, mutta mielelläni sitä ajattelen. Saan kurkistaa jälkipolvien maailmaan!

Wilmasta on tullut Thelma, Tinderin tilalle AinaHeti-deittisovellus. Amazon, Netflix ja HBO toimivat isoissa tiloissaan Viikinlahdelle rakennetulla keinosaarella, mediaparkin pilvenpiirtäjissä. Kiinalaisomistukset ovat vahvat ja näkyvät. Droonit lentävät, ja nuorten suosituin harrastus on ilmalautailu. Jäämerenrata on ollut toiminnassa jo pitkään, ja saamelaiset vastustavat sen käyttöä ydinjätekuljetuksiin. Niin, on palattu pitkälti ydinvoimaan hiilineutraalisuuden hyväksi. Ei ilman seurauksia: Hyvinkään jysärinä tunnettu tapaus oli johtanut yli 100 000 ihmisen evakuointiin.

"Kaupunkiympäristön toimiala ja Helsingin kaupungin rakennusvalvonta haluavat kiittää pääkaupunkiseudun asukkaita joustavuudesta 2030-40-lukujen vaihteen uudelleenasutustoiminnan yhteydessä. Samalla muistutamme, että kellarit on pidettävä kellareina ja vintit vintteinä."

Siinä missä Verna Lähde ja muut Kilpineidot taistelevat mediaparkin markkinavoimia vastaan - nuo armottomat ja kasvottomat pukumiehet, jotka eivät keinoja kaihda - mukana tapahtumissa on myös Agatha, joka eli Helsingissä 1920-luvulla. Historia on todella läsnä eikä vain henkisesti, kun kaupunkilaiset alkavat puhua oudoista näyistä. Oliko tuo 1900-luvun alun sotajoukko? Kuka on rautakautiseen asuun pukeutunut poika? Miksi äidit lastenvaunuineen etsivät pommisuojaa ja sanovat rynnänneensä kodeistaan helmikuussa 1944?

"Ihminen tekee ihan, ihan mitä vaan puolustaakseen tuulentupiaan. Sitä, että kaikessa on järkeä ja ennustettavuutta. Ja ollakseen antamatta periksi kolkolle sateelle, jota ei voi torjua millään bonusohjelmalla tai vakuutusyhtiön etuasiakaspaketilla."

Verna saa selville inhan juonen alkaessaan tutkia selittämättömiä ihmisten katoamisia. Valtiovalta epäilee vanhauskovaisilla, noilla kalevalaisuuden kannattajilla, olevan tekemistä asian kanssa.

"Jos aiemmin oli ollut Tulevaisuuden kaupunki -hypetystä, milloin minkäkin eko- ja älyalkuisen viritelmän avajaisia. Niin nyt Kalasatama oli Ground Zero, törmäyspiste ja alkupiste ihan muille asioille: pidätysaallolle ja kotietsinnöille, Lammassaaressa ja 19 vastaavassa vanhauskovaisten yhteisössä ympäri Suomenniemen. Lammassaaressa ryhdyttiin ottamaan DNA-näytteitä koko tuhannen hengen populasta."

Juonen tarkemman tutkimisen jätän jokaisen lukijan itsensä herkuteltavaksi. Vakuutan, että seikkailua ja tapahtumia riittää kannesta kanteen suorastaan hengästyttävästi, parhaan toimintaleffan henkeen. Tosiaan, myös runsaat kulttuuriviitteet muun muassa leffoihin ja peleihin vakuuttavat kertojan asiantuntemuksesta.

Historiaosuus naulaa vaikuttavuuden: kaupunki ei ole vain tämä päivä, vaan se on kehittynyt jostain, ja sen esiintuominen luo vahvan tosivarren tulevan kuvittelulle. Mikä hieno jatkumo!

Ihastuttava, avarasti ja yltäkylläisesti kuvitteleva ja silti - hullua kyllä - täysin järkeenkäypä tarina, jossa kirjailija tuo esiin niin loistavan kirjoitustaitonsa kuin laajan yleistietonsa ja jakaa sen lukijalle anteliaasti, viihdyttävässä ja ajatteluttavassa muodossa. Tämä teos hehkuu ja palaa kirkkaalla liekillä, lukija kiittää! Se pitää lukea pian uudestaan, mieluiten heti.

Kenelle: Helsingin rakastajille, kaupunkikehittäjille, kaupungin päättäjille, historiasta ja tulevasta kiinnostuneille, älyä ja yleistietoa arvostaville, mukaansatempaavan seikkailun ystäville.

Muualla: Maaginen romaani, jossa huikeat fantasiat kohtaavat raadollisen realismin, sanoo WSOY:n  sivu, Rising Shadow kertoo vähän enemmän. Sivistävä ja viihdyttävä teos, sanoo HS.

Jani Saxell: Helsinki Underground. WSOY 2019. 

Päällys Timo Mänttäri.

Helmet-haaste 2020 kohta 9: kirjassa kohdataan pelkoja. Sopii myös kohtiin 7 rikotaan lakia, 13 kirjassa eksytään, 15 fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (henkilöitä), 21 pidän ensimmäisestä lauseesta, 25 ollaan saarella, 28 kertoo tulevaisuudesta, 30 pelastetaan ihminen, 35 käytetään sosiaalista mediaa, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli, ja taitaa kirjassa joku lentääkin, kohta 39, ja isovanhempiakin on, kohta 42, ja vuonna 2020 julkaistu, kohta 49. Unohtuikohan jokin? 

Väärän lukijan päivä!

Kun kaikki kirjat kiinnostavat, tulee luettua niitäkin, joille selkeästi huomaa olevansa täysin väärä lukija. Kirja on liian helppo, liian vaikea, liian outo, liian vähän tai liian paljon tai jotain muuta, joka estää sen kanssa sinuiksi pääsemisen. Nämä ovat täysin subjektiivisia kokemuksia - kuten blogissa aina - eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko kirja ns. hyvä vai ei. Syksyn aikana olen lukenut muutaman tuollaisen kirjan, johon en ole kiukukseni päässyt kunnolla kiinni.


Merete Mazzarella: Pahan olemus. Tammi 2014. Suomentanut Raija Rintamäki.  

Mary Shelleyn Frankenstein on kirja, jonka pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita Mazzarella tuntee perinpohjaisesti, onhan hän opettanut sen avulla vuosia ja tutkinut ja tutkituttanut sen sisältöä todennäköisesti eniten maassamme. Hän löytää kirjasta paljon, niin hirviöistä kuin ihmisyydestäkin, ja kuvaa tarkasti Shelleyn aikaa ja kirjan syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Vaikka Mazzarella höystää tekstiään tutusti anekdooteilla ja omilla kommenteillaan, kirja on kuitenkin hyvin erilainen kuin hänen aiemmat, henkilökohtaisemmat teoksensa. Lähinnä se on tutkimustyö Shelleystä ja tämän ihmiskäsityksestä. Hieman petyin, sillä hirviöaihe ei ole minulle läheinen, en ole lukenut alkuperäisteosta enkä kokenut saavani kirjasta paljonkaan irti. Mutta arvostan kirjailijaa suuresti, ja jos hän haluaa tehdä erilaisen kirjan itselleen rakkaasta aiheesta, ei muilla ole nokan koputtamista. Laadullisesti kirjasta ei varmasti löydy moitteen sijaa.

Muualla: Ulla kertoo perusteelliseen tapaansa kirjasta. Jonna piti kirjan ajankuvasta, henkilökuvasta ja hirviökuvasta. Mika vertaa Frankensteinin luomisprosessia kirjoittamiseen.


Jani Saxell: Sotilasrajan unet. WSOY 2014.

Toinen oman alansa huippuasiantuntija, Jani Saxell, kuvaa jättiteoksessaan slaavihistoriaa Keski- ja Itä-Euroopassa sekä kuljettaa lukijan muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen, myös Suomessa.

Kirja on niin runsas ja kirjailija niin syvällä asiassa, että oma historiantuntemuksi osoittautui heti onnettoman puutteelliseksi kokonaisuuden käsittämiseksi. Teksti vilisee eri kansojen, väestönosien ja poliittisten ryhmittymien nimiä niin, että satojen vuosien - ja yhä jatkuvien - sotien osapuolia, saati vihamielisyyksien syitä - on vaikea hahmottaa. Päädyin lukemaan kirjaa kuin vierasta kieltä; joka sanaa ei tarvitse ymmärtää, jotta ymmärtää päätapahtumia. Se ei totta puhuen juuri auttanut. Onneksi kirjassa on mukana myös termien selityksiä ja lähdeluettelo niille, jotka haluavat ottaa asioista tarkemmin selvää.

Ehkä tarkoitus on juuri tuo: osoittaa, ettei maailma jakaudu selkeästi pahiksiin ja ja hyviksiin. Sen kuvittelin tajuavani, että slaavien historia on ollut hämmästyttävä monimuotoisuudessaan ja sotaisuudessaan: joka puolelta kurottavat suurvallat ovat olleet apajilla aina ja Balkanin alue poliittisen pelin kiihkeä kenttä, myös slaavikansoiksi luettavien kesken, näihin päiviin asti.

Tarina kuvaa, kuinka vuosisatojen aikana koetut iskut, viimeisimpinä Bosnian sota ja taistelut, joissa rauhanturvaajista ei ole ollut apua, köyhyys ja pakolaisuus sekä vastaanottavien maiden karsaus muualta tulevia kohtaan saavat aikaan liikehdintää ja levottomuutta kovia kokeneiden keskuudessa. Alkaako vastaliike?

Mukana on tuttu Florian, unenpäästäjä; mystinen vivahde on kiehtova, ja ajan - siis pari vuotta meistä eteenpäin - ilmiöitä tarkastellaan hänen silmillään. Florian ei ole enää yksin, vaan hän asuu perheineen vanhalla koululla Suomen maaseudulla; silti hän joutuu lähtemään sodan juurille, mukanaan henkivartija Ruben. Tekstissä on sekä vanhatyylistä koreilevuutta että modernia tykitystä, ja aiheita ja mielleyhtymiä niin moneen suuntaan, että Saxell ei todella päästä lukijaa helpolla eikä kirjasta selviä vaurioitta ainakaan kertalukemalla, vaan se vaatisi pidemmän paneutumisen kuin sen, mihin kärsimätön lukija kykenee. Toivoisin todella, että joku tekisi tästä asiantuntevan arvion ja selittäisi minullekin tarkemmin kirjan antia.

Kenelle? Haasteita rakastaville historianharrastajille, slavofiileille, Euroopan nykyasetelmaa ymmärtämään pyrkiville, pakolaisuutta miettiville, köyhyyden ja sodan vaikutuksia tutkiville.

Sami Majala: Riivaaja. Gummerus 2014.
Esikoiskirja Riivaaja on nuoren kirjailijan kehityskertomus perinteiseen tapaan - vaikka omaperäisyyteen pyritään, tätilukija ei ole vakuuttunut, sillä nuoren miehen maailmanangstia, tien päällä -romaania ja luomisen tuskan kuvailua on nähty. Jo alkuasetelma tuntui siten tyypilliseltä, samoin maailman kiertäminen ja moninaiset kokeilut, asfalttitason maakosketukset ja taiteelliset irtiotot jalat tukevasti ilmassa. Teksti sinänsä on rouhean juoksevaa, mutta kun itse asiasta, oman teininerouden vakavasta vaalimisesta, ei heru yllättävyyttä eikä huumorin tai ironian pilkettä tai kasvun mahdollisuutta, se etäännyttää lukijan. Sanajärjestyksellä kikkailu ärsyttää. Mutta myönnän auliisti olevani kirjalle täysin väärä lukija; ehkä nuori tai muuten vain omaa taiteellista polkuaan etsivä henkilö lukijana näkisi asian toisin. Nyt kun Majala on saanut purettua omaelämäkerrallisia riivauksiaan kansien väliin, ehkä seuraava teos on vapaa tuomaan esiin sen, mikä ulos haluaa pyrkiä.

Muualla: Kirjat kertovat -blogi sanoo kirjaa omintakeiseksi ja ärhäkäksi. Ensimmäinen vuosi eläkkeellä -blogin kirjoittaja rakastui kirjaan.

Romanit Euroopassa

Jani Saxell on tarttunut arkaan aiheeseen, romaneiden asemaan. Kirjan päähenkilö Florian on romanianromani, joten aihetta käsitellään koko Euroopan tasolla, ei vain Suomen.

Saxell harrastaa vaihtoehtoisia kulttuureja, mistä lukijakin saa kirjassa antia. Samalla kirja toimii historiaoppaana. Romanien, tuon maattoman kansan, kehno asema jo vuosisatojen takaa tuodaan esiin perusteellisesti. Itsekin muistan lukeneeni jostain ei edes kovin vanhasta kirjasta, kuinka mustalaisilla on "kiertäminen verissä". Yleistäminen on helppoa, mutta enemmän jatkuva muuttaminen lienee pakon sanelemaa kuin oma toive. Harva maa tai kunta huolii vieraan heimon väkeä asukkaikseen. Kirja on voimakas kannanotto vähemmistöjen ja heikompien kohtelun puolesta.

Itse tarina on kiehtova. Scifimäinen juoni, jossa tapahtumat on sijoitettu nykyaikaan; unet ovat kadonneet, ja unenpäästäjien, kuten Florianin, avulla ihmiset pyrkivät saamaan niitä takaisin. Romaneilla uskotaan olevan telepaattisia kykyjä, joita yritettiin kehittää Ceaucescun hallinnon aikoina Romaniassa Florianin lapsuudessa. Uskottavaa, onhan Suomessakin aina uskottu, että mustalaisilla on yliluonnollisia taitoja, kuten ennustaminen. Lietsooko kirja ennakkoluuloja siltä osin, minusta ei, sen enempää kuin Tuntematon sotilas sotimishaluja. Fakta ja fiktio sekoittuvat kirjassa houkuttelevasti, tunnelma on hieman unenomainen ja tarinaan rakentuu oma maailmansa, kuten kunnon romaanissa pitääkin. Eiväthän täsmällisyys ja järkevyys ole tämän lajin tavoitteita.

Tunnustan, en ole koskaan kokenut läheisiksi romaneiden tai muidenkaan maahanmuuttajien, pakolaisten tai siirtolaisten asioita, mutta tämä kirja antoi kuitenkin uutta näkökulmaa ja osoitti, että asia kuin asia lähenee, kun siitä saa tietoa. Ja nyt on varmaan luettava myös Herta Mülleriä.

Jani Saxell, Unenpäästäjä Florian, Avain 2010