Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Ankara Alaska, jäätikköä silmänkantamattomiin. Kun tundralla, jota Alaskan pinta-alasta on suuri osa, riehuu myrsky, se on muuta kuin meidän kesyt rajuilmamme. Mitään ei ole estämässä tuulen voimaa ja viimaa. Lumivyöryt vellovat, näkymä muuttuu; jos jälkiä jostain elävästä on jäänyt, ne peittyvät hetkessä.

Tuohon maisemaan Rosamund Lupton on sijoittanut kirjansa tapahtumat. Yasmin etsii pienen kuuron tyttärensä Rubyn kanssa epätoivoisesti miestään; poliisin mukaan Matt on kuollut räjähdysmäisessä tulipalossa, joka tappoi kokonaisen pienen kylän. Matt oli siellä kuvausmatkalla, eikä hänestä ole kuulunut tulipalon jälkeen mitään. Silti Yasmin ei suostu uskomaan, että hän on kuollut, eikä Rubykaan, ainakaan alkuun.

Osin perhesuhdekertomusta, osin road-movieta tarjoava tarina on hirveä ja jännittävä. Hirveän jännittävä. Siinä on enemmän kuin ripaus uusinta Mad Maxia rekkoineen kaikkineen, jopa välähdyksiä McCarthyn Tiestä. Rehellisyyden nimissä, mukana on siivu perinteistä viihderomaania romanttisen makeanpuoleisine virityksineen. Mutta matkalla ollaan, kohtalokkaalla sellaisella.

"Yasmin oli iloinen siitä, että Ruby ei kuullut tuulen väkivaltaista ääntä. Polaarinen ilmamassa laskeutui heidän yläpuoleltaan stratosfääristä Maan pinnalle hirmumyrskynä, keinutti rekkaa ja lennätti horisontaalisia lumivyöryjä yli tundran."

Rubyn kuulovamma tuo tärkeän lisän tarinaan ja avaa hienosti kuuron ihmisen maailmaa, erilaisia keinoja viestiä ilman kuuloa ja puhuttua ääntä. Tätä pidän kirjan arvokkaimpana antina, jännittävyyden lisäksi. Lapsen näkökulma tuo oman aspektinsa liikuttavuudessaan, viattomuudessan ja avuttomuudessaan. Ja ehdottomalla vanhempien ihailullaan. Ruby kohoaa kirjan tärkeimmäksi ja syvimmäksi henkilöksi ja hänen suhteensa äitiin kirjan tärkeimmäksi ihmissuhteeksi. Ruby kertoo tapahtumia minä-muodossa, Yasmin on etäisempi mutta tarkempi, kertojan ääni.

"Äiti juoksee minua kohti, kiipeää kiireesti portaat ja tulee sisään. Hän näkee minut ja hymyilee koko kasvoillaan, vaikka näyttää kyllä edelleen aika huolestuneelta. Hän käskee minun kiinnittää turvavyöt, mutta ei odota sitä vaan lähtee heti liikkeelle. Minun rannekkeeni tärisee vain silloin, kun kuuluu jokin kova ääni."

Vaikka Ruby vaikuttaa ylikiltiltä ja -viisaalta kymmenvuotiaaksi ja vaikka Yasmin venyy yli-inhimillisiin suorituksiin, nuo ylilyönnit lukija antaa anteeksi, sillä ne tavallaan kuuluvat lajityyppiin. Jossa on tietysti myös roistonsa, pahikset, joita hyvikset pakenevat. Juoneen kertyy hieman ylimääräistä, turhan uskomattomalta tuntuvaa, mutta sama juttu: mitäpä ei lukija ilolla nielisi, tunnelman vuoksi. Ajassa ollaan kiehtovasti ja todentuntuisesti: Twitteriä ja gps:ää käytetään, mutta myös inuiittien perinteisiä tapoja väläytetään.

Viihdyttävä trilleri; lukusukkula, joka koukuttaa ja solahtaa nopeasti alusta loppuun. Tunnelman lisäksi kiitän kirjailijaa Rubystä henkilönä sekä aina kiehtovaa Alaskaa tapahtumapaikkana. Suomentajaa kiitän suorituksesta sekä jotakuta kirjan nimestä suomeksi, joka on kaunis ja kuvaava (alkuperäinenkin on kaunis: The Quality of Silence).

Ja hei, nyt muuten Lupton rikkoi kirjakaavan, jonka kuvittelin keksineeni. Tämä täräytti, mutta edelleen kirjailijan Sisar on Luptoneista täräyttävin. Sen kauhu ei vaadi niin suurta näyttämöä ja tapahtumavyöryä kuin tämä. Tosin samoja piirteitä kaikista löytyy, eli jos pidit edellisistä, pidät tästäkin.

Kenelle: Trillerien ystäville, Alaskasta innostuville, kuuroudesta kiinnostuneille, helppoa nopeaa jännitysviihdettä kaipaaville.

Muualla: Luptonin kirjoista jännittävin, sanoo Leena Lumi, jolla on paljon sitaatteja kirjasta. Lupton on taitava tarinakertoja, eivätkä trillerikäänteet ole mässäileviä, kuvaa Kaisa-Reetta.

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet. Suomennos Outi Järvinen. Gummerus 2016.

Helmet-haaste 2016: kirjassa on myrsky.

Mitä jäljelle jää

Tiedän nyt Luptonin kirjakaavan: heti alussa selviää, että kauhein on jo tapahtunut. Tämän jälkeen asteittain paljastellaan, mitä tapahtui ja miksi, kunnes päädytään loppuratkaisuun. Yksinkertaista, mutta tehokasta. Mitä jäljelle jää -kirjassa on paljon samaa kuin Sisaressa: kaavan lisäksi minä-kertoja, paljon tunteita, etenkin rakkautta ja riipivää pelkoa rakkaiden perheenjäsenten puolesta, yllätyksiä ja mystisyyttä hipovaa jännitystä.

Tällä kertaa pelätään lasten takia, ja aika lailla omastakin. Tulipalo syttyy koulussa, jossa Gracen 17-vuotias Jenny-tytär on väliaikaisesti töissä auttamassa, kun oppilaat viettävät liikuntapäivää. Myös Gracen nuorempi lapsi, 8-vuotias Adam, käy samaa koulua, mutta Grace näkee hänet jo pihalla turvassa juostessaan paikalle savun hälyttämänä. Mutta Jen on edelleen sisällä. Arvaatte, mitä kertomuksen minä, Grace, tekee?

Kuka sytytti tulipalon, joka osoittautuu pian tuhopoltoksi? Kuka halusi Gracen lapsille pahaa, ja miten hänelle itselleen käy? Poliisit ja lääkärit aloittavat työnsä. Grace on loukkaantunut vakavasti, mutta pystyy kumma kyllä koomassa ajattelemaan selkeästi ja liikkumaan paikasta toiseen, näkymättömänä henkenä. Samoin käy Jennylle. He seuraavat tapahtumia jonkinlaisina aaveina ja juttelevat paljon keskenään.

Näin Grace saa selville paljon uusia asioita läheisistään ja ystävistään, sekä hienoja että kauhistuttavia. Ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa motiivit ja tekijät alkavat selvitä myös tarinan lihallisille henkilöille.

Lupton hyödyntää kirjoissaan taitavasti ihmisen suurinta pelkoa: läheisen vakavaa loukkaantumista tai kuolemaa. Sisar on seuraajaansa tiiviimpi jännäri, jonka tiheä tunnelma imee mukaansa ja pysyy loppuun saakka intensiivisenä. Tässä valitettavasti jännite alkaa rakoilla puolivälin paikkeilla. Siihen asti kirja tuntui jännittävältä niin, että halusin ahmia tarinan nopeasti ratkaisun nähdäkseni - mutta puolenvälin jälkeen halusin sen vain loppuvan nopeasti. Koska aloin pitkästyä.

Toistoa on paljon, aivan kuin kirjailija ei uskoisi siihen, että lukija muistaa ja ymmärtää jo kerrotut seikat. Tunnelmaa pyritään nostattamaan välillä myös kursivoimalla toistoja, kursivoimalla toistoja, mikä tuntuu hieman naiivilta, kun asioita vatvotaan muutenkin niin runsain määrin. Henkenä liikuskelu tuntui alussa kekseliäältä tehokeinolta, mutta koko kirjan mitalta se alkoi väsyttää.

Tarina alkaa tuntua viimeistään siinä vaiheessa kiusallisesti tahallisen pitkitetyltä, kun rakkauden kuvailu alkaa muistuttaa hengellistä hurmosta. Mieleen tuli Cecilia Ahern: hänellä on samantapaista uskonnollis-mystis-yliluonnollishenkistä tekstiä, mutta raikkaammin, ilman paatosta. Mitä jäljelle jää tuntui turhan laskelmoidulta romanttikkolukijoiden kosiskelulta. Harmi, koska Sisar on täysosuma. Ainakaan minuun peloilla ja tunnemyrskyillä mässäily ei pure, jos  kirjalla ei ole muuta tarjota. Juoni on näppärähkö, mutta ei mielestäni erityisen kekseliäs, ja kirjan nimi on juuri niin imelä kuin pelkäsinkin.

Kenelle? Saattaa olla, että minua romanttisempi, perhekeskeisempi ja yliluonnollisesta ajattelusta tai tuonpuoleisesta kiinnostuneempi lukija saisi tästä enemmän iloa kuin minä. Ei sovi kärsimättömille eikä huimia juonikuvioita ja aivojumppaa kaipaaville.

Susa miettii Järjellä ja tunteella, muttei oikein päässyt sisään, Leena Lumi sanoo, että kirjasta olisi monella jännityskirjailijalla oppimista ja että jos olisi kyynikko, voisi pitää kirjaa siirappisena (!), Laura ei aivan vakuuttunut, mutta tunnustaa kirjan ansiot, Lukutuulia tiivistäisi parisataa sivua.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Gummerus 2013. Suomennos Tero Valkonen.

Sisar

Pitkästä aikaa jännäri, ja tehokas sellainen! Huh. Lainasin kirjan kirjastosta ja ajattelin sen sopivan unikirjaksi, mutta siinä se ei toiminut parhaiten, sillä tarinaa ei olisi malttanut millään jättää kesken unien ajaksi.

Takakannen imelästä tekstistä huolimatta jutussa on oikeasti tehoa ja tunnetta. Beatricen Englannissa asuva sisar on kadonnut, ja hän ryntää New Yorkista etsimään tätä kaikin mahdollisin keinoin. Mukana ovat niin Tess-siskon työkaverit, ystävät kuin viranomaisetkin, ja lukijan pyöritys on hurja. Yllätys seuraa toistaan, mutta silti tarina ei ole mahdoton eikä liian mielikuvituksellinen, vaan melko perinteinen dekkari, jota on helppo seurata.

Epäperinteistä on Beatricen tunteiden ja ajatusten yhdistäminen rankkoihin tapahtumiin. Beatrice kuvataan uskottavasti, hän toimii luontevasti - oli se hullua tai ei. Hänen ajatuksiaan seurataan koko kirjan ajan, itse asiassa kirja on Beatricen juttelua, joko sisarelleen sinä-muodossa tai tapahtumien kertomista kuulijalle minä-muodossa. Siitä syntyy aitouden ja läheisyyden tunne, joka imaisee lukijankin mukaansa.

Beatrice mokailee, erehtyy, jatkaa sinnikkäästi. Häntä on pakko sympata, ja mokat iskevät lukijaa kipeästi sydänalaan, niin inhimillisiltä ne tuntuvat. Kukapa ei olisi kauhukseen huomannut itsessään piirteitä, joita ei olisi uskonut eikä missään nimessä toivonut itsestään löytyvän. Kukapa ei olisi joskus tullut huijatuksi tai vähintään narratuksi, tai pelännyt kuollakseen rakkaansa puolesta.  Siinä sitä jännitystä kerrakseen...  Taitavasti kirjoitettu trilleri, joka yllätti tiukalla koukullaan.

Paljon blogisavuja, joista kiinnostus heräsi. Kannen kauneutta kehuvat monet. Arvioijina muiden muassa Sanna, Marjis, anni.M  ja Minna.

Rosamund Lupton: Sisar. Gummerus 2012. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.