Hanna Velling: Kirjosieppo

Anna ja Make asuvat Isokaarella Helsingin Lauttasaaressa, ja heillä on vauva nimeltä Nuppu. Annan haave perusperheestä rikkoutuu rajusti, kun Make ilmoittaa muuttavansa pois. Makella on entisestä liitosta poika, Jami, jonka kautta Anna kuulee asioita, joita iskä ei tule avovaimolleen ja tyttärensä äidille maininneeksi. Tilanne on traaginen.

"- Yritetään nyt mennä tää siirtymävaihe rauhallisesti. Mulla on yksi kämppä jo kiikarissa. Mä asun tässä kuitenkin siihen asti, että asia varmistuu. Voin nukkua sohvalla, Make selosti. - Muutatko sä yksin asumaan, Anna sai kysyttyä. - Niin olis tarkoitus tässä totutteluvaiheessa. Se on varmasti kaikille helpompaa niin. Siirtymävaihe ja totutteluvaihe. Rauhallisesti ja helpompaa. Mistä Make repi määritelmiään? Kuulosti ihan joltain amerikkalaiselta TV-psykologilta. Anna ei jaksanut sanoa mitään. Odotti vain, että joku herättäisi ja sanoisi, ettei tämä ollut totta. Että tämä ei tapahtunut Annalle. Ei hän ollut tilannut siirtymävaiheita tai muuta sontaa."

Mutta totuuteen on taivuttava, vaikka kaikki Annan unelmat menevät uusiksi. Miten hän pärjää yllättävässä tilanteessa? Miten järjestää oleminen, asuminen ja työnteko vauvan kanssa, ilman toista aikuista? Ja kuka selittää asian koiralle?

"Kun Make lähti Nupun kanssa eteisestä, hämmentynyt koira jäi tuijottamaan sulkeutuvaa ulko-ovea. Sille oli mahdotonta selittää, miksi lauma hajaantui taas eri osoitteisiin."

Velling kuvaa Annan tuntoja sympaattisesti, tuskaa halveksumatta mutta huumoria unohtamatta. Tarina antaa vertaistukea eron kokeneille ja käytännönläheisiä selviytymiskeinoja, eteerisistä öljyistä lempeään anopille irvailuun asti. Terttu-anoppia nimittäin ero myös harmittaa, ja hän tukee Annaa omalla tavallaan.

"- Me ollaan nyt kokeiltu yhden yön käyntejä muutaman kerran ja on sovittu kokonainen viikonloppu ensi viikolle, Anna sanoi. - Lähde Anna sinäkin vähän rimpsalle, että piristyt, Terttu kevensi. Lapsenvahdiksi Terttu ei kuitenkaan tarjoutunut, sillä hän oli isovanhempi täysin omilla ehdoillaan."

Annaa tukevat äiti, kollegat ja ystävät. Ja päiväkirjan kirjoittaminen. (Make voisi olla mieluummin kuollut. Niin olis helpompaa." Eniten häntä surettaa Nuppu, joka joutuu ilman omaa syytään kahden kodin lapseksi, jatkuvaksi pakolaiseksi tavallaan - mistä Annalle tulee mieleen oma mummo, joka joutui pakkaamaan ja jättämään Karjalansa, pääsi takaisin ja joutui taas keräämään kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtemään.

"- Ei tämä Annan yhden perheen sota ihan niin dramaattista ollut. Piti vain jaksaa pakata."

Pidin paljon Vellingin lämpimästä ja realistisesta otteesta: hän kuvaa tuntojaan, muttei vello niissä, sillä arkielämän järjestäminen on ykkösenä. Kirjassa voisi olla nuori vihainen nainen, mutta hän on tässä kirjassa myös ymmärtävä nuori nainen. Erittäin virkistävä näkökulma: ei kaikki mulle heti nyt, vaan otetaan asiat omiin käsiin. Voi johtua siitä, ettei Anna voi ajatella vain itseään, koska Nuppu on olemassa.

Harvinaisen lämmin ja sympaattinen teos, josta jää hyvä ja toiveikas mieli kaikista hankaluuksista ja riipovuuksista huolimatta. Ne ymmärtävät, joille erokokemus on osinkin tuttua, muut lukenevat kirjan silkkana viihteenä. Sutjakkaa ja helppolukuista tarinaa rytmittävät Annan päiväkirjamerkinnät, kuten liikuttava yh-äidin iltarukous ja tarinat muista pareista, joita hän ympärillään seuraa.

Kenelle: Yh-äideille ja heidän lähipiirilleen, nuoren naisen elämästä kiinnostuneille ja kirjan takakantta lainaten parisuhteessa eläneille ja muuten suhteisiin sotkeutuneille.

Muualla: Villi kortti ja yllättävän vetävä, sanoo Mitä luimme kerran.

Hanna Velling: Kirjosieppo. Bazar 2018. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Hunan on suuri teos kaikin tavoin, niin kooltaan kuin sisällöltään. Se vie erääseen suurimmista maista, Kiinaan, ja kertoo isoista teemoista, kuten vallasta, uskonnosta, maailmaa muovaavasta historiasta ja ihmisen perusolemuksesta todellisuuteen pohjautuvan tarinan kautta.

Kirjailijan kummitäti Helvi Söderman oli kristitty lähetyssaarnaaja, joka asui Kiinassa pitkään. Käännytystyön lisäksi tuolloinen länsimainen lähetysväki teki paljon konkreettista hyvää paikallisen köyhän kansan joukossa, piti muun muassa kouluja ja työllisti monia, mitkä näen kirkollisen työn parhaaksi anniksi. Mäkelä perustaa kirjansa tätinsä päiväkirjoihin vuosilta 1935 - 1946, mutta tuo mukaan paljon lisää, kuvaa kokonaisen maailman, jossa törmäävät länsimaisuus ja aasialaisuus, hengen himo ja maallisen ahneus, äärimmäinen laupeus ja julmin julmuus, rikkaus ja köyhyys, sota ja rauha, viha ja rakkaus - ja kaikkien näiden erilaiset ilmentymät laidasta laitaan.

Helvi kertoo tarinaansa päiväkirjoissaan kuin olisi arvannut jonkun ne myöhemmin lukevan. Hän ei mene henkilökohtaisuuksiin, jos harrasta uskoa ei lasketa, niistä asioista kertovat muut. Heistä tärkein on varakas sveitsiläinen Johann Caspar Wulff, joka levottomana etsiytyy Kiinaan hakemaan jotain, mitä häneltä puuttuu: sielunrauhaa. Helvin kollegoista mainitaan muun muassa Arvi Mäkilä, joka siirtyi myöhemmin uuden uskonnon pariin, mutta tutustui kiinalaisiin lähetystyössä hänkin. Saamme lukea ikiaikaisia havaintoja myös kiinalaisin silmin.

"Kiinalaiset hymyilevat ollessaan kohteliaita, ollessaan hämmentyneitä ja silloin kun jokin on heistä hauskaa. En tiedä mistä on kyse tällä kertaa. - Kaikki perinteet eivät ole säilyttämisen arvoisia. Se on viisas huomio."

"- Silloin keisarin aikana, Chan Yen sanoo. - Silloin oli täälläkin kunnollista. Ei ulkomaalaisia eikä sotaherrojen rosvojoukkoja. Eikä, Ma Yang viittaa alavirran suntaan, - joessa kellunut roskia eikä ruumiita. - Ja sadot ja säätkin olivat parempia ja naiset kauniimpia, Chan Yen sanoo pilkallisesti."

On liikuttavaa nähdä niin lähetysväen kuin paikallistenkin ihmettely ja oudontuntu toisiaan kohtaan, asteittainen läheneminen ja luottamus, joka vaati vuosien läsnäolon, puolin ja toisin. Kun olot alkoivat muuttua levottomiksi Japanin ja Kiinan keskinäisen vihanpidon myötä, joutuivat myös lähetysasemat keskelle taisteluja.

Sodan julmuus todentuu jälleen, moneen kertaan. Mikään tai kukaan sen kokenut ei ole ennallaan. Vaikka rikkinäinen ruumis säilyisi hengissä, sisus voi kuolla, kuten Liu Chin-Chihille kävi. Hänen tarinansa on koskettavan kammottava, ja valitettavasti myös uskottava. Samoin Chan Yenin tarina. Hän seuraa kommunismin nousua aitiopaikalta ystäviensä parissa.

"- Lähetyskoulussa, Huang-toveri toistaa. - Aika monet meikäläiset ovat olleet sellaisissa. Kumma juttu. Eivät lähetyssaarnaajat tykkää kommunisteista. Vihaavat meitä, pikemmin. - Koska me olemme ateisteja. Eivät tietenkään tykkää. Mutta heidän oppinsa... sekään ei ole meidän esi-isiemme oppia. Niin kuin ei kommunismikaan. Lähetyskoulussakin voi oppia, että on muutakin kuin vain esi-isien oppi. Että voi ajatella eri tavalla ja on vaihtoehtoja. - Ehkä niin, Huang-toveri urahtaa. - Ja samoista maista ne ovat kotoisin, kommunismi ja kristinusko. Kaipa niillä sitten on jotain tekemistä keskenään. Vaikkei sitä päältä katsoen niin huomaa."

Kirja on seikkailua ja jännitystä, mutta myös älyllinen sukellus länsimaisuuden ulkopuolelle ja hieno historiikki eräästä ajanjaksosta. Vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat suurelta osin fiktiota, niiden todellisuuspohja vakuuttaa, ja toivoisin Aasiassa matkailijoiden tutustuvan kivojen ruokalajien lisäksi myös todellisuuteen, josta maat ovat ponnistaneet ja näkökulmaan, jossa länsimaisuus ei ole normi.  Monen näkökulman kertomus vetoaa myös tunteisiin: se on kiehtova kaleidoskooppi, joka pysyy hienosti hallinnassa suuresta henkilömäärästä huolimatta ja jonka epilogi punoo lankoja yhteen lukijaa tyydyttävällä tavalla (ja saa googlaamaan monenlaista). Kansi on sopivan mahtava kultakirjaimineen ja komeine kuvineen.

Kenelle: Kiinasta kiinnostuneille, historiaa ymmärtämään pyrkiville, tosipohjaista jännitystä hakeville, Aasiassa matkaileville.

Muualla: Hallittu, moniulotteinen tarina, sanoo Suketus, jonka suosituksesta kirjan ostin ja luin. Kiitos!

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018.

Hunan on yksi Finlandia 2018 -ehdokkaista. Muut jutut lukemistani ehdokkaista alla. Pian kuulemme Seppo Puttosen valitseman voittajan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Katja Kettu: Rose on poissa
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta 

Dekkareita!

Ei ole helppoa olla pappi, varsinkaan itäsuomalaisessa pikkuseurakunnassa, varsinkin jos joutuu vartioimaan taivaalta tipahtanutta miljoonan arvoista meteoriittia museossa öisin, varsinkin kun sitä himoitsee moni rahapulaansa näppärän ratkaisun oivaltanut, varsinkin kun ei voi luottaa kehenkään, ei edes vaimoon, kylän kauppiaaseen tai Joensuun poliisiin. Juoppoon rallikuskiin nyt ei tulisi mieleenkään luottaa.

"En tiedä miksi päähäni juuri nyt tulvii niin paljon kaikkea sellaista, jota siellä ei tarvita ja joka aiheuttaa ylimääräistä hankausta, ja niin vähän sellaista, mitä todella tarvitsen. Se on toki yksi ihmisyyden keskeisiä ongelmia, eikä välttämättä vain minun osani, mutta juuri nyt kaikki tuntuu jollakin uuvuttavalla tavalla syvältä, henkilökohtaiselta loukkaukselta."

Tuomainen luo hykerryttävät puitteet pappi Joel Huhdan hankalalle tilanteelle ja suoltaa lauseita omaan tyyliinsä lakonisella huumorilla. Lauseista kasvaa kelpo kertomus, joka viihdyttää ja onnistuu tuomaan tiiviiseen sivumäärään liudan niin ikuisia ihmisyysasioita kuin ajankohtaisimmat pelkomme pohdittaviksi - tai mietittäväksi, mitä ylipäänsä kannattaa pelätä. Supertulivuoren purkausta, väestöräjähdystä, juoppoja rallikuskeja, venäläistä järjestäytynyttä rikollisuutta, vaimon menetystä vai päähän putoavia meteoriitteja?

Usein kotimaiset dekkarit ovat jotenkin suoraviivaisen kulmikkaita ja terävine kulmineen minulle vaikeita niellä, mutta Tuomaisen teksti on sulavaa, olematta lörpöttelevää. Arvostan sitä ja omintakeista otetta. Kirjailijakuva viime vuoden kirjamessuilta.

Antti Tuomainen: Pikku Siperia. Like 2018.

Kenelle: Perusdekkareiden kieltä vieroksuville, mielikuvituksen ja omintakeisen tyylin arvostajille.

Muualla: Kirja oli Kirsille naulitseva ja hykerryttävä lukukokemus.

Salaa olen ihmetellyt, miten jotkut jaksavat lukea kotimaisia dekkareita paljon ja jatkuvasti. Jotenkin tunsin nyt (vasta) tajuavani dekkariuden ytimen (kiitos Koskinen!). Helpot luettavat antavat heittäytyä silkkaan viihteeseen, sen kummemmin tasoja ja näkökulmia pohtimatta. Jos teksti onkin sitä yllämainittua kulmikkaampaa laatua, kuten tässä, sillä on pointtinsa lukijan kannalta. Turvallinen ja tuttu tyyli helpottaa lukemisesta entisestään. Olen sen järjellä tiennyt, mutta nyt annoin mennä ja heittäydyin itsekin. Konkari Koskinen toki kirjoittaa sutjakan tarinan vaikka lipputangon narusta. Tällä kertaa aihe on kuitenkin kosmetiikkateollisuus ja sen ihmiskokeet, jollaiseen entinen malli Jonna suostuu hyvää korvausta vastaan. Sivuoireita ilmenee.

"Ei se tietenkään ihan tavatonta ollut, mutta silti. Rotta oli juossut Mannerheimintien yli ja livahtanut viemäriaukkoon. Aamulla porraskäytävässä oli kuulunut heinäsirkan siritystä. Valkoiseksi meikattu miimikko oli ilmehtinyt ratikkapysäkillä. Helsingissä oli aina ripaus hulluutta. Niin sen täytyi olla, Jonna vakuutteli itselleen kiiruhtaessaan porttikongiin. Nyt pää kasaan ja rahat pois tyhmiltä." 

Helppoa, sujuvaa eikä liian veristä jännitysviihdettä. Pientä narinaa siitä, että henkilöistä ei kukaan oikein nouse kunnolla "päätähdeksi", vaikka Jonna on varsin elävä kaikessa ärsyttävyydessään. Ja hänen miehensä nimen valinta, Erkki, antoi mielikuvan siitä, että hän on aviossa isänsä kanssa - nimi kun oli suosituimmillaan vuosina 1940 - 1959. (Jonnat taas ovat syntyneet pääosin 1980-90-luvuilla.) Ikäeron korostaminen lienee tahallista. Tapahtumapaikkana kotikaupunkini Helsinki nostaa pisteitä.

Kenelle: Helpon jännitysviihteen ystäville. Tämän ajan ilmiöistä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjarouva kertoo kirjailijan tuotannosta enemmän.

JP Koskinen: Helppoa rahaa. Like 2018.

Mari Pyy on uusi dekkaristi, joka tutustuttaa meidät Sandra Matssoniin, rauhanturvaajan ja psykologin, matkaan Helsingistä Egyptiin selvittämään äitinsä taannoista kuolemaa. Sandran isä oli diplomaatti, ja perhe vietti matkalaukkuelämää tytön lapsuudessa. Äiti, Helena oli uutistoimittaja, joka murhattiin Egyptin komennuksella, mutta poliisi ei saanut syyllistä koskaan selville. Nyt Sandra saa uusia tietoja äidin entiseltä ystävättäreltä Roselta, mikä pakottaa hänet jatkamaan tutkimuksia vuosikymmenien jälkeen.

Pian hän huomaa olevansa muslimimaan politiikan ja vehkeilyjen pyörteissä, eikä ole varmaa, voiko kehenkään luottaa, sen enempää amerikkalaiseen Timiin, paikalliseen armeijan mieheen Malekiin kuin edes Roseen. Kotimainen luottoystävä Miko sentään auttaa, minkä voi, kun tulee tiukka paikka. Ja niitä tulee useita. Vauhtia ja kansainvälisyyttä riittää, samoin kulttuurieroja ja ilmiöitä viime vuosilta, joten mielenkiinto pysyy hyvin yllä, jos käänteissä jaksaa pysytellä mukana. Yksityiskohtia tuntuu välillä olevan liikaakin, mutta teksti soljuu luontevasti. Sandran tarina jatkuu seuraavissa kirjoissa; kirjamessuilla Pyy kertoi kirjoittavansa lisää ja pitävänsä Sandran liikkuvaisena maailmalla jatkossakin.

Kenelle: Naisdekkarisankarien ystäville, modernin seikkailullisen dekkarin ystäville, nojatuolimatkailijoille.

Mari Pyy: Minä katoan. Into 2018. Kansi: Emmi Kyytsönen. Kustantajan lukukappale.

Jos pidät perinteisistä brittijännäreistä, aatelisen elämän jälkimainingeista ja sutjakasta sanottavasta, tämä on kirjasi. Ei jää juoneltaan mieltä kaihertamaan, mutta soljuu sujuvasti lukiessa. Komean kauhtunut ympäristö ja henkilöhierarkia ylhäisyydestä alhaiseen on tuttu ja viihtyisä.

Kirja toistaa perustarinaa, jossa köyhä tyttö nousee arvoon arvaamattomaan. Sillä Louise on sellainen; hän pääsee kotimökistä lastenhoitajaksi kartanoon, jonka tyttären kanssa hän ystävystyy. Louisan tarina Nancyn uskottuna ja talon palvelijana upottaa. Kuin jatkoa nuoruuden romaaneille, joissa tyttö haaveissaan pyrkii johonkin muualle syntymäpaikastaan. Tarina todistaa, että myös aikuinen voi kokea perustarinan lumon uudellen.

Mutta miten voikin tarinan unohtaa niin äkkiä. Parin viikon kuluttua lukemisesta en muista, mitä kirjassa tapahtui. Kirja on kuin pumpulia, joka lennähti poskelle jonkun puhaltamana. Pumpuliin tuo lasivillan terävyyttä tieto siitä, että kirja perustuu tositarinaan. Ja tämä on vasta kirjasarjan ensimmäinen. Toimivaa, seurantaan!

Kannen kuvaa etsiskellessäni jouduin SSKK:n sivulle (josta kuvan lainasin): kuuluin itsekin kirjakerhoon kymmeniä vuosia, kunnes totesin, että se on liian hidas keino hankkia luettavaa tai lukuvinkkejä tällä lukutahdilla ja uteliaisuudella. Eikä kuukaudenkirja ollut koskaan se, mitä halusin. Kirjoihin liittymätön oheiskrääsä alkoi myös ärsyttää. Mutta kenelle sen rytmi ja tarjonta sopii, siitä vain mukaan, helppoa sen kautta on paitsi tulla hankkineeksi kirja kuukaudessa, myös pysyä jäsenlehden verran kärryillä siitä, mitä uutta on ilmestynyt.

Kenelle: Perusviihdekirjaa hakevalle, tyylikkään ystävälle, verisiä kuvauksia välttävälle, brittihistoriassa viihtyville. Ja kai se on pakko sanoa: Downton Abbeyn faneille, onhan kirjailija kirjoittanut nekin kirjoiksi, ja tyyli sitä samaa. Yritin muuten lukea varsinaisen DA-luojan, tv-sarjan käsikirjoittaneen Julian Fellowesin (Jessican setä) kirjaa Belgravia. Sitä en jaksanut loppuun asti.

Muualla: Ja kaikkea muuta -Minna tietää taustoista enemmän.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat. Otava 2018. Suomennos Laura Beck. 

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Sarja koukutti hitaasti mutta varmasti. Italialaisten Elenan ja Lilan ystävyys ja maailma ovat yleismaailmallisia, ja niihin on helppo samastua, pohjoisenkin asukin. Vaikken ole kokenut vastaavaa ystävyyttä, ymmärrän täysin; ehkä olisin halunnut samaa?

Kadonneen lapsen tarinaa himoitsin. Elena ja Lila vanhemmalla iällä, sarjan neljännessä ja viimeisessä osassa. Kun tajuat, mitä on jäänyt taakse ja miten se on ihmisiin vaikuttanut. Ja sinuun itseesi. Yritä paeta, vieraantua - mutta onnistuuko se koskaan? Saammeko tyynen lopun?

"Hän kävi kimppuuni, ja pelkäsin, että hän todella aikoi ottaa minut hengiltä. Noina hetkinä tajusin, kuinka pohjattoman syvän pettymyksen olin hänelle tuottanut, kuinka kaikki se äidinrakkaus, jolla hän epätoivoisesti yritti pakottaa minut siihen minkä näki parhaakseni - toisiin sanoen elämään, johon hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta, mutta minulla oli, ja se seikka oli tähän päivään saakka tehnyt hänestä korttelin onnekkaimman äidin - oli valmis muuttumaan vihaksi ja tuhoamaan minut rangaistukseksi Luojan lahjojen tuhlaamisesta. Silloin työnsin hänet pois ja huusin vielä raivokkaamin kuin hän."

Sydäntä särkee tyttöjen taistelu (ei liity edelliseen). Vaikkei heidän asemansa ole huono, maailman mittakaavassa. Länsimaisessa katsannossa ehkä.

"Eletttiin vaikeita vuosia. Maailmanjärjestys, johon olimme kasvaneet, oli hajoamassa."

Upea kirjasarja, joka vie mukanaan. Elenan ja Linan tarina alusta loppuun neljänä koukuttavana kirjana, joista tänään alkaa HBO:lla tv-sarja. Sarja on kuvattu Italiassa Napolin lähellä, ei itse kaupungissa jostain syystä: lavastemaisuus näkyy, samoin ohjaajan innostus nuoriin tähtiinsä. Lapsi Elena Grecon naamaa näytetään isona vähän väliä. Kaunis ja ihana tyttö, mutta jatkuvat lähikuvat hänen kasvoistaan alkavat tuntua jo rivoilta.

Kaunista on muuten kaiken kaikkiaan: ovet, ikkunat, maisemat, asusteet - ja tytöt, joista Lina (Ludovica Nasti) nousee ensimmäisen kahden jakson katsannolla tähdeksi, Elenaa esittävän Elisa del Genion kauneudesta huolimatta. Erinomaiset näyttelijävalinnat. Valinnanvaraa oli, sillä 2 000 tyttöä haki paikkaa, viitisensataa aikuisten rooleihin. Koko tuotanto lavasteineen on massiivinen: Napolin ulkopuolelle rakennettiin kokonainen kortteli koteineen ja kouluineen. Tekijöitä tuotannossa oli mukana parisen tuhatta. Ja italian kieli! Kuten naiset tietävät, on aivan sama, neuvooko mies reitin vessaan vai sanooko jotain kaunista, kunhan se on italiaa. Kiitos HBO:lle etukäteiskurkkauksesta.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina. WSOY 2018. Suomennos Helinä Kangas.

HBO: My Brilliant Friend. Kirjasarjan ensimmäisen teoksen osan tarina tv-sarjana. Näemme Loistava ystäväni -kirjasta kaksi jaksoa viikossa yhteensä 8 jaksona. Luvassa on myös sarjan loput neljä kirjaa tv:ssä tulevina vuosina. Kannattaa koukuttua siis.

Aiemmat osat: Napoli-sarja, osat 1 - 3

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Ferranten Hylkäämiset päivät ja sen vastapaino:  Domenico Starnone: Solmut.

Kuvat alla: omani ja loistava ystäväni Kirsi Kirsin Book Clubista.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

Yksi päivä, yksi koulu, yksi Mii, arvoasteikossa alin ennen oppilaita, sijaisopettaja. Myös yksi rehtori, Selena. Ja kuusi oppilasta, kuusikko, jonka keulakuva ja kuuluisa tubettaja C on tullut tunnetuksi paperipussi päässä. Sekä runoilijan leski.

Siinä henkilöt, joilla on sanottavaa kirjan sivuilla, tai vähintään vahva panos tapahtumiin. Tapahtumien ohella - yllä, alla ja väleissä - teos kertoo koulusta ja naiseudesta eri ikäkausina hulvattoman raikkaasti, koskettavasti ja huumorilla. 

"Vaikka Mii seisoi koululaisten edessä maalitauluna, hänen ei tarvinnut toivoa eikä vaatia mitään. Sijaisen tehtävä ei ollut opettaa, vaan kestää. Hän saapui ilman powerpointteja, ei tuputtanut neuvojaan, hänelle oli yksi lysti istuivatko oppilaat pipo päässä vai eivät. --- Sijaisen tunti oli teiniparkki aikuisen valvovan silmän alla."

Tietokoneen näytöltä viestiminen ei enää riitä C:lle. Kuusikko järjestää kouluun draamaa.

"jonnekin tää häpeä on työnnettävä mä työnnän sen tähän koneeni hohtavaan kitaan"

Nasevasti nimetyt opettajat ovat ymmällään, rehtori sattuu harmillisesti olemaan juuri vapaa-ajan puuhissa, rakastelemassa.

"Selenasta hän oli näyttänyt edellisenä iltana nuoremmalta, mutta niin kaikki Selenan miehet näyttivät, vanhempia miehiä hän ei halunnut tapailla, häntä ei kiinnostanut keskustella aiheesta, josta nämä halusivat puhua, eli itsestään."

Sijainen voi olla muutakin kuin sijainen, kirja saattaa sanoa. Se kietoo henkilöidensä kesken kiehtovia kuvioita, joiden muodostumista lukija saa ihaillen seurata.

"....silloin kun tapasin Hänet ensimmäisen kerran Hän vei kädet kasvoilleen ja hieroi silmiään, Hän ei todellakaan nähnyt nenäänsä pidemmälle, ei tiennyt vastauksia, täydellisyys ei saa aikaan rakkauden tunnetta, virhe saa, harha-askel."

Ennalta-arvattavuudesta ei kirjaa voi syyttää: se yllättelee, singahtelee näkökulmasta toiseen ja tunnetilasta kolmanteen, äityy jopa runolle. Se kertoo, kuvaa, vihjaa ja osoittelee. Taitavasti koottu kokonaisuus on kiitollinen luettava. Lukijalle jää hyvä mieli ja hymyä silmäkulmaan. Kirjan ulkoasu kruunaa kokonaisuuden - se on nappiin sisältönsä kaltainen. Hieno.

Kenelle: Tekstitaidoista nauttiville, tuoreen kotimaisen ystäville.

Muualla: Vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä, kuvaa Tuijata.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin. Siltala 2018. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Isänpäiväksi on markkinoitu kirjoja, joiden nimi on miehistetty helvetti-sanalla. Olisiko miehille tarpeen puhua ihan saatanan hyvästä kirjasta? Sellainen on Lemaitren kiihkeästi odottamani jatko teokselle Näkemiin taivaassa. Kyse ei ole dekkarista, joiden nerokkaana tekijänä monet Lemaitren tuntevat, vaan ehtaa juonivetoista kaunoa.

Kirja alkaa ajallisesti noin 8 vuotta sen jälkeen, mihin edellinen päättyi. Lukeminen ei edellytä edellisen kirjan tuntemista. Aiemmat vaiheet tunteva saa toki enemmän irti, kun taustat ja osin henkilöt ovat tuttuja, mutta juoni on itsenäinen. Ollaan vuodessa 1927, rikkaan Marcel Péricourtin hautajaisissa. Hänen tyttärellään Madeleinella on pieni poika Paul, joka aiheuttaa tapahtumassa suuren kohun hyppäämällä alas korkealta kotipalatsinsa ikkunasta. Miksi? Ja mihin tämä johtaa?

Madeleine on kirjan päähenkilö ja pulassa suuren omaisuutensa hoitamisen kanssa. Perijätärtä kiskotaan eri suuntiin, hänestä pyrkii hyötymään kuohuvan talouden ja keinottelun aikakaudella moni yllättäväkin taho, kuten arvata saattaa. Sinnikkäästi hän selättää haasteita, vaikkei kaikkeen pysty vastaamaan. Tarina seuraa hänen ja hänen pienen perheensä vaiheita useita vuosia, epilogi summaa tapahtumia aina toiseen maailmansotaan saakka.

Pierre Lemaitre on mestarillinen tarinankertoja, joka maalaa ajankuvan upeasti, kiehtovin värein ja yksityiskohdin, jotka tekevät "näyttämöstä" runsaudensarven kunnon tarinan ystävälle. Kirjailija käyttää taitavasti aikakauden ilmiöitä ja olosuhteita, kuten silloisia lakeja ja tapoja, tarinansa osana ja taustana. Dekkarimaisuus on läsnä, sillä vehkeilyissä puolin ja toisin ei kaihdeta laittomiakaan keinoja.

Silti päähuomio on herkullisesti rakennetuissa henkilöissä, joita Lemaitre tanssittaa liudan näyttämölle. Luihuja roistoja, kaiken nähneitä sotaveteraaneja, taiteilijoita, käytännön ihmisiä... Jo edellistä kirjaa lukiessani mietin, että monesta sivuhenkilöstä saisi oman romaaninsa, niin runsailta ja uteliaisuutta kiihottavilta heistä kerrotut asiat tuntuvat. Nyt keskitytään Madeleineen, kuka seuraavaksi? Mieleeni jäi ykköskirjasta erityisesti silloin vielä pieni Louise. 

Tarina koukuttaa ja viihdyttää, eikä sen käänteitä voi ennalta arvailla. Nautinnollista luettavaa. Pidin myös komeasta käännöksestä, joka välittää tunnelmaa ja ajankohtaa tyylikkäästi, rikkaalla suomen kielellä.

Kenelle: Vauhdikkaan, yllättävän ja runsaan tarinan ystävälle, historiassa viihtyville, ihmiskuvauksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan hahmot ovat mainioita, sanoo Kirjarouva. Leena Lumi on laillani Lemaitren ihailija ja sanoo Näkemiin taivaassa -teosta tulevaisuuden klassikoksi.   

Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva 2018. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto.

Muita Lemaitren dekkareita:

Rosie ja Verhoeven-sarjan muut sekä linkit romaanisarjaan

Verihäät

Petoksen hinta

Silmukka

Romaanisarja

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

KOM-teatteri: Ateria

"Mä perehdytän sut."

Näin avaa Koistinen esityksen liukuhihnaltaan. Ja niin hän totisesti tekee: perehdyttää meidät kertakäytön, ylituotannon ja aliravitsemuksen maailmaan, joka kirjaimellisesti murenee palasiksi ympärillämmme sulavina napajäätikköinä ja sekuntien laskentana. Viimeiset ajat alkavat nyt, aikaa 38 sekuntia! Ei, sekoitan asioita, tuon verran vie aikaa yhden hampurilaisen teko, kun tekijä on ammattilainen, kuten Koistinen on.

"Eat, shit and die."

Perehdytettävä uusi työntekijä hampurilaisravintolassa on Meke. Miesten yhteistyön kehittymistä on ilo seurata. Vaikka sielua riipoo heidän sätkimisensä liukuhihnan osina, he löytävät myös selviytymiskeinoja, omilla tavoillaan. Pokat - eikun asiakkaat - on ruokittava, jotta palkka ja bonukset irtoavat. Miten ja millä, se on eri asia.

Ateria heittää roskikseen (tuskin edes lajittelusellaiseen) niin hampurilaisten syömisen ilon kuin kuvitelmat ihmisen viisaudesta ja ylivertaisuudesta, jos niitä vielä jollakulla oli. Hararinsa on käsikirjoittaja lukenut, työelämää pohtinut. Mitä yksittäiseltä ihmiseltä on lupa odottaa? 

"Älä ruoki rottaa."

Rotta on toki ihmistä selviytymiskykyisempi ja elää jätteistä. Rottamaisia ominaisuuksia vaaditaan myös ihmisiltä pärjäämiseen. Haista mahdollisuudet ja hyödynnä ne, muista välittämättä! Ne pärjäävät, jotka pystyvät. Entä kaikki maailman koistiset, jotka eivät pysty? Sinnitellään pehmishuuruissa päivästä toiseen?

"Sä oot myöhässä."

Emmeköhän me kaikki ole myöhässä, tuntuu esitys sanovan. En tiedä, pelastaisiko lihan syömättömyys maapallon, mutta vakuuttavasti asia näyttämöllä ilmaistaan: se, että ihan itse olemme itsemme tähän tilanteeseen saattaneet. Keksimme yhä hullumpia tapoja nostaa tuottavuutta, tehdä rahaa, tahoille, joita emme koskaan edes tapaa, mutta elämme heidän pöydältään tippuvista murusista.

"Paljon onnea vaan."

Ateria on ajankohtainen ja iskevä. Teksti sisältää runsain määrin oivalluksia, joissa riittää purtavaa. Rennonroisi huumori kannattelee vakavien asioiden esiin nostoa ja seuraamista, sekä tekstissä että lavalla, jossa kaikki toimii, lavasteista, musiikeista ja efekteistä näyttelijöihin. Juho Milonoff ja Niko Saarela ovat rooleissaan loistavia, heidän ammattitaitonsa ja energiansa tekevät kaikesta nähdystä totta. Jo fyysisenä suorituksena veto on molemmilta ihailtava.

He ovat niin hyviä, etten sekuntiakaan esityksen aikana muistanut "katsovani näytelmää". Paitsi siinä vaiheessa, jossa normaalisti olisi väliaika, tuli hieman levoton olo (näin ehdollistunut teatterikatsoja voi olla!) - mutta tuli se taukokin. Aiheeseen sopivan mittaisena: 58 sekuntia. Mainio oivallus sekin. Ja "tyypillisessä työsuhteessa" oleva katsoja kiittää esityksen varhaista päättymisaikaa arki-iltana. Taimaamisiin!

Kenelle: Ajankohtaisuuden ystäville, maailmanmenoa miettiville, tyhjännaurua inhoaville, peruslaadukkaan teatterin ystäville.

Muualla: Voiko aiheesta tehdä komediaa, pohtii Simo ja toteaa, ettei siitä varmaan voi tehdä muuta kuin komediaa.

KOM-teatteri: Ateria. Ensi-ilta 31.10.2018. Sain teatterilta kutsun ensi-iltaan, mistä kiitos.

Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Teksti: Okko Leo, ohjaus Mika Leskinen, lavastus Janne Vasama, lisätietoja KOMin sivulta.
Valokuvat: Pate Pesonius

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar

Vielä kerran piipahdan Amerikkaan, ennen maailman pääkaupungiksi sanottuun New Yorkiin. Suurin siirtolaisaalto Suomesta Yhdysvaltoihin oli jo talttunut 1920-luvulla, kun Tyyni Kalervo, Mrs K, lähti 23-vuotiaana rapakon taakse.

Tyttö oli tehnyt töitä lapsesta saakka, eikä tekemistä pelännyt. Häntä siivittivät varmasti samat toiveet kuin muitakin siirtolaisia: leveämpi leipä itselle ja perheelle kotimaassa, onnistumisen ja rikastumisen mahdollisuus, mutta myös seikkailunhalu ja tarve nähdä maailmaa isommissa ympyröissä. 

Tyynillä oli uskomaton tuuri matkallaan. Hän matkusti ensin Kanadaan ja onnistui papereitta lopulta ujuttautumaan Yhdysvaltojen puolelle, jossa asettui lopulliseen kotikaupunkiinsa. Iso Omena oli muuten alunperin haukkumasana, joka kuvasi ihmisten ahneutta, opin kirjasta.

Muun muassa piikana, kokkina (ilman keittotaitoja) ja siivoojana vuosia työskenneltyään Tyyni löysi oman alansa, ravintolabisneksen. Tai paremminkin baarit, kansanravintolat, joilla hänen mukaansa ansaitsi helpommin ja paremmin kuin ykkösluokan ravintoloilla. Niistä hän ei piitannut, vaan nautti tavallisen kansan seurasta ja tunnelmasta ravintoloissaan, joista hän osti ensimmäisen 1930-luvun alussa. Paikasta tuli pian suosittu edullisuutensa ja hyvän sijaintinsa ansioista, ja etenkin suomalaisten suuri yhteisö tottui kokoontumaan Tyynin tiloissa.

Mikä työmäärä sitä mahtoi edeltää, jotta rahoitus onnistui, on vaikea kuvitella. Tosin työvoima oli tuolloin halpaa, ja Mrs K ankara ja saita työnantaja. Hän totisesti tunsi työn ja dollarin arvon! Kirja kuvaa tiukkaa talouden- ja kurinpitoa muun muassa muutaman hänelle työskennelleen kertomuksina. Eikä tuohon aikaan lakien kanssa ollut tarkkaa, vilunkia tehtiin minkä asiakkaita menettämättä pystyttiin, kuten tarjoilemalla laimeita drinkkejä tai kaatamalla henkilökunnalle usein tarjotut juomat takaisin pulloihin uudestaan myytäviksi.

Tyyni oli mestari keräämään ansioita itselleen kaikin keinoin, myös hyvin kyseenalaisin. 1960-luvulta alkaen levinneeseen huumebisnekseen hän ei omien sanojensa mukaan sekaantunut, mutta todennäköisesti tiesi myyntiä tapahtuvan myös hänen ravintoloissaan (ja todennäköisesti myös jotenkin hyödynsi tilannetta, voisi kuvitella, samoin asiakkaidensa tarvetta saada naisseuraa). Kyllä, ravintoloita oli parhaimpana aikana useampia, joista tunnetuimmaksi nousi vuonna 1962 perustettu Little Finland.

Mutta ei Tyyni pelkästään itselleen kahminut. Hän osti vanhemmilleen Suomesta talon ja kesämökin ja järjesti sisaruksilleen töitä ja mahdollisuuksia, joista nämä muuten olisivat voineet vain haaveilla. Hän järjesti lukemattomia hyväntekeväisyystilaisuuksia ja -keräyksiä avustusjärjestöille ja keräsi näille kymmeniä tuhansia dollareita. Hän myös lähetti etenkin sota-aikana köyhään Suomeen eri tahoille paljon lahjoituksia. Tyyni oli saita omissa hankkeissaan eikä rahoillaan leveillyt - asuikin suurimmaksi osaksi baarinsa takahuoneissa - mutta tässä hän ei kitsastellut (tosin hankkeista saattoi jotain päätyä omaankin taskuun, arvellaan kirjassa). New Yorkin Uutiset -lehti oli hänen tärkein kohteensa. Lehti välitti suomeksi uutisia paikallisille maahanmuuttajille, ja Tyyni lopulta omisti lehdestä valtaosan.

Uhmatar on nimensä veroinen henkilönä kuvauksen perusteella. Kirjailija Teemu Luukka työskenteli itsekin Tyynin baarissa muutamia vuosia. Hän on haastatellut kirjaan Tyynin ainoaa poikaa, entisiä alaisia ja tuttavia. Valitettavasti Tyyni ei enää itse ole kertomassa, kirja on jokusen vuoden myöhässä. Hän kuoli vuonna 1993 - maailman vanhin baarimikko, sanottiin tuosta 93-vuotiaasta baarissaan loppuun asti viipyneestä alansa legendasta - mutta olisi varmasti ollut mielissään elämäkerrasta. Tunnustusta hän kaipasi eniten, rahan ohella, ja piti hyviä suhteita niin yritysjohtoon kuin politiikkoihin, joista tärkein oli Urho Kekkonen. "Pusuun se jäi", oli Tyyni kertonut väitetystä romanssista.

Kiinnostava, hieman suruisaksi jättävä elämäntarina naisesta, jolle työ oli kaikki kaikessa. Suurin osa tekstiä on kerätty lukuisista kirjallisista lähteistä, joten se jää pakosti ulkokohtaiseksi koosteeksi. Onneksi Tyynin lausuntojakin on mukana, vanhoista haastatteluista ja muisteista koottuja. Fingelska-kieli on omanlaistaan - hän tarjoilit törkit ja hamit, maksoi billejä, runnasi yrityksiään ja teki välillä pät pisnestä. Musiikista puhutaan paljon, kunkin ajan, onhan se ravintolatoiminnan tärkeä osa. Ja kuuluisia nimiä vilahtelee baaritiskillä ja muuallakin Tyynin seurassa Tapio Rautavaarasta Andy McCoyhin, Lauri Törnistä Aatos Erkkoon.

Tyynin elämänkulun ohessa kirjassa kehittyy myös kaupunki itse, josta lukija saa samalla hyvän historiakatsauksen, rakentamisineen pormestareineen kaikkineen. New York -osiot on sijoitettu elämäntarinan väleihin, ja ne lukee alkuun sujuvasti osana tekstiä. Jossain vaiheessa alkoi ärsyttää, kun tarina keskeytyi usein, ja loppuosassa luinkin ensin loppuun itse kertomuksen ja vasta sitten tieto-osiot. Jonkin verran mukaan on saatu koottua myös vanhaa valokuvamateriaalia.

Kenelle: Metropolien ystäville, työhulluille, laiskoille, viime vuosituhannen tarinoista kiinnostuville.

Muualla: Jorma Melleri toteaa Tyynin olleen tehokas verkostuituja.

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Otava 2018. Kansi: Tuuli Juusela.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Clementin Varastettujen rukousten vuori avaa tehokkaasti karmeaa nykytodellisuutta Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseudulla. Sen sisarkirjan - kirjailijan itsensä luonnehdinta - tapahtumat alkavat Floridasta, syrjässä turistien ja hyvinvoivien eläkeläisten alueista. Kaatopaikan vieressä on yhteisö, jossa asutaan asuntovaunuissa, hylätyissä hökkeleissä tai autonromussa, josta ei ole enää ollut liikkujaksi vuosiin. Viime mainittu on Pearlin ja hänen äitinsä Margotin koti.

Tarinaa kertoo Pearl, joka on koko 14-vuotisen elämänsä asunut autossa. Lapsen tavoin hän ei tilannetta ihmettele, kun ei muusta tiedä, ja rakastaa äitiään. Margot kertoo hänelle tarinoita, opettaa lauluja, soittaa olematonta pianoa kojelaudalla ja uneksii.

"Äiti osasi aina hellitellä ja hymyilyttää minua sanoillaan. Kerran äiti sanoi: Pearl, tiedätkö mikä on maailman paras kysymys? Kaikkein paras? - En, kerro. Äidin vanha ja uusi elämä olivat aina sekaisin kuin jauhot ja sokerit kulhossa. - Tanssiaisiinko matka?"

Ympäristö taas opettaa Pearlille ihmistenluvun ja hengissä selviytymisen taitoja. Ystävänsä April Mayn kanssa hän luovii päivästä toiseen naapurustossa, jossa joen rannassa on varottava alligaattoreita ja joka paikassa syvään hengittämistä kaatopaikan huurujen takia. Eikä autonpeltiin ilmestyvä luodinreikä ole kummoinen juttu.

"Olin taitava varastamaan tupakkaa. Tupakan varastelu ja April Mayn läksyjen teko oli minun hommani. April May hoiti ystävyyssuhteessamme kaiken muun. Hän päätti tekemisistämme ja määräsi jopa pukeutumisestamme, mikä tarkoitti, että kaikki paitsi vaaleanpunainen kävi."

April Maylla on tyylitajua, pinkit prinsessavaatteet tuossa ympäristössä vaikuttaisivat irvokkailta. Onneksi tytöt saavat käydä koulua, vaikka läksyjen tekoon on vaikea löytää paikkaa, etenkään sen jälkeen, kun Margot lämpenee alueelle ilmestyvään Eliin. Pari rakastaa autossa, Pearl saa keksiä jotain muuta. Naapurin Corazón päästää tytön hänen ja hänen miehensä Rayn vaunuun läksyjentekoon. Pearl kiintyy aina huoliteltuun meksikonintiaaninaiseen, tai siis, eihän hänellä oikein ole vaihtoehtoja. Alueen luonne muuttuu, kun ahkera pastori saa kuningasideansa.

"Kaikki talovaunualueen asukkaat kaupittelivat jotain, lupailivat jotain tai uneksivat jostain. Kukaan ei uskonut mihinkään. Koko kuvion tajusi aika äkkiä. Pastori Rex jakeli rukouksia ja lupasi ostaa kirkkoon pianon. Hän osti myös aseita. Pastorin asehankkeen takia tupakan varastamisesta tuli vaikeampaa, koska alueella ramppasi entistä enemmän väkeä. Hommaan aseet pois kaduilta, pastori Rex sanoi. Autan lakkauttamaan väkivallan Amerikasta. Tuokaa aseenne minulle - jopa vanhat aseet, jotka ovat olleet mukana hämärissä jutuissa."

Tapasin Helsingin kirjamessuilla kirjailijan, jonka haastattelussa mainittiin sama asia, mikä tässä kohtaa mieleeni tuli lukiessa, Tsehovin lause aseen tuomisesta näyttämölle. Muistan sen aina, kun Amerikan aselait ja ammuskelutapaukset tulevat puheeksi - ja nehän tulevat synkän usein. Henkilökohtaiset aseet eivät vaikuta suojaavan ihmisiä tai yhteisöä, päinvastoin. Kun aseita on, niitä myös käytetään ja niillä tehdään laitonta bisnestä, mikä puolestaan syventää väkivallan kierrettä. Clementin mukaan alle 10 henkeä vaatineista ammuskeluista ei paikallisesti enää edes uutisoida, liian tavallista. Tsehovin tunnistama ilmiö toteutuu jälleen, ja Pearlin kuviot muuttuvat.

"Ja kuulin äidin sanat kuin aamenen rukouksen lopuksi, ja hän sanoi: Huono onni on parempi kuin ei onnea ollenkaan."

Kirja on vaikuttava realismissaan ja näennäisessä rauhallisuudessaan, jonka alta vilahtelee mustaa ukkosta. Tytön silmin kuvattu tarina jättää sanomatta paljon sellaista, minkä lukija näkee tai kuvittelee. Tekstin rytmi on omaääninen, se keinuu ja toistaa, runomaisesti. Jos se olisi musiikkia, se olisi Louisiana Rediä, jota kirjassa kuunnellaan.

Katso myös: Varastettujen rukousten vuori

Kenelle: Aselakeja pohtiville, trumpilaista maailmaa tajuamaan pyrkivälle, toisenlaista todellisuutta säikähtämättömälle.

Muualla: Romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa, sanoo Suketus.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Gun Love). Like 2018. Suomennos Terhi Kuusisto. 

Katja Kettu: Rose on poissa

"Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puolivälissä kaikkea jos sitäkään. En edes kunnon uskovainen tai Rukoilija. Vuosikymmenten varrella olin oppinut kavahtamaan sääliviä silmäyksiä, vihjauksia punajuopoista ja sosiaalipummeista, olemaan kuuntelematta kaskuja aulisperseisistä pocahontaksista ja hampaattomista hiawathoista jotka keittelivät sulkapäähineissään metamfetamiinia, suomalaisista umpimieliköistä, China-Swedeistä ja epäamerikkalaisista lakkoänkyröistä, jotka korpikannon nokasta huudellessaan työnsivät puukon ohikulkijan lapaan. Mutta minun lapsuudessani reservaatti oli muutakin."

Lempin ja samalla monen muun intiaanin tai puoliverisen lapsuudenkuva Amerikan kultamailta, joissa alkuperäiskansat on julmasti ajettu ahtaalle ja heidän ikiaikaiset maansa vallattu viemään hyödyt parempiin suihin. Tarinassa ollaan nykyajassa ja toisessa, Lempin lapsuuden ajassa, johon nainen joutuu yllättäen palaamaan. Hänen muistisairas suomalaissyntyinen isänsä Ettu alkaa nimittäin muistaa vanhoja asioita, ja Lempiä pyydetään tulemaan. "... tämä finlanderi täällä kummakurkena keijaa eikä olla varmoja, mitä sille pitäisi tehdä. Mongolikieltään on siirtynyt jatisemaan. Olisi hyvä saada tänne joku tulkki ja mahdollisesti omainen." On myös löytynyt kasa kirjeitä, Lempille osoitettuja. Ne on kirjoittanut hänen äitinsä, kauan sitten kadonnut Rose.

Rosen tarina vyöryy kirjeistä lukijan silmien eteen, ja elämä 45 vuoden takaisessa reservaatissa. Vyöry on vuolaudessaan ylenpalttinen ja pelottava, siihen voi lukija hukkua, peittyä samean veden tahmaan ja nieleskellä väliin suolaista kirpeyttä ja nuoleskella imeliä paloja, kunnes viimeisen sivun käännettyään kapuaa kuivalle maalle kakomaan ja miettimään pää pyörällä, missä tulikaan käytyä. Siltä se tuntui, sukellukselta: Katja Kettu on huiman taitava. Ihailen jälleen kerran niin sanankäyttöä, tunnelmanluontia kuin valtaisaa tietämystä ja taustatiedon määrää, jota kirjan synty on edellyttänyt. Perusta sille oli luotu Fintiaanien mailla -kirjaa kootessa.

Yöperhonen on Ketun tuotannosta suosikkini, ja Rose on poissa muistuttaa sitä monessa. On tytär, joka laitetaan muistelemaan, on viimeisiä aikojaan elävä isä, on sukupolvien paino ja vähemmistön osa isossa maassa, omat perinteet, uskonto ja tavat, Rosen kautta ojibwa-intiaanien, Ettun puolelta finlandereiden, Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten. Tyttöjen ja naisten asema vavahduttaa, intiaanien luonnonusko kiehtoo ja tuntuu todemmalta kuin evlut-kirkkomme rituaalit.

Hänen kielensä vierautti monia lukijoita Kätilössä. Helpolla Kettu ei päästä lukijaa nytkään, vaikka murteen sijasta puhutaan yleiskieltä, kettumaista sellaista toki, sitä runsasta ja vyöryvää, mutta tarinallisesti täpäkkää ja lukijaa hienosti ohjaavaa. Ei ole vaikea lukea tekstinä, enemmän haastetta tuo sisällön nielaisu kaikessa laajuudessaan, johon yksi lukukerta tuntuu riittämättömältä. Kauneutta, hartautta, surua ja rumaa, tunnekirjoa rakkaudesta vihaan, tappamisesta rakasteluun. Sanoinko jo sanan ylenpalttinen? Lopputulema on haikeanpuoleinen ja suruun kääntyvä. 

Kurjasti kirjailija sairastui juuri Helsingin Kirjamessujen aikaan, emmekä saaneet häntä nähdä. Terveystilanne on säikähdyksen jälkeen ymmärtääkseni nyt hallinnassa ja levolla hoidetaan, että saamme kirjoja jatkossakin.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suurten tunteiden ystäville. Pikkusievän inhoajille.

Muualla: Väkevä ote kielestä sai Tuijatasta niskalenkin.  

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY 2018. Kannen maalaus: Manuela Bosco, päällys Martti Ruokonen.