Minna Canth: Hanna (selkomukautus)

Hyvää syntymäpäivää, Minna Canth! Tuo viisas nainen hämmästyttää aina vain valtavalla aikaansaamisellaan toistasataa vuotta sitten, paitsi kirjoillaan, kielitaidollaan ja ajan aatteiden edelläkävijyydellään, myös urallaan kauppiaana ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaäitinä leskenä. Hän on totisesti liputuksen ansainnut! 

Romaani Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Tärkeitä, kipeitä ja suloisia vuosia naisen elämässä: siinä muotoutuu tuleva elämä ja oma minä. Hanna on kuopiolainen hyvän perheen tytär. Nälkää ei nähty, koti oli siisti ja hyvin hoidettu. Tyttöjen juttuja harrastettiin bileistä (no, sitä sanaa ei silloin käytetty, mutta tansseja) ja retkistä salaisuuksiin ja juoruiluihin, etenkin parhaan ystävän Olgan kanssa. Ja pojat, ne askarruttivat mieltä. Hanna ihastuu Woldemariin, eikä tunne vaikuta jäävän ilman vastakaikua, niin usein he sattuvat samoille kulmille ja vaihtavat tiiviitä katseita, jopa ihanan kirjeen Hanna saa. Ja kesä saaressa on kohokohta! Sillä Hannan teiniaikana tyttöjä vahdittiin kotona tiukasti.

"Tytöt olivat saaressa vapaita.
He saivat elää niin kuin halusivat.
Kerrankin.
Siitä he osasivat nyt nauttia."

Mutta Hannan mieltä painaa kotona eräs asia: isän juopottelu on pelottavaa ja tekee kaiken ankeaksi. Sitä ei tapahdu kovin usein, mutta Hanna näkee, että myös hänen äitinsä on huolestunut - ihana äiti, jota Hanna rakastaa yli kaiken - ja tyttö on pahalla mielellä. Woldemar vaikuttaa unohtaneen Hannan, jonka maailma mustuu. Huvitukset, höpsöt kuvittelut ja leikit eivät enää kiinnosta.

On muutakin hämmentävää. Koulussa Hanna pärjää hyvin, mutta tytöt alkavat ihmetellä, miksi heille opetetaan eri asioita kuin pojille. Käsitöitä pitäisi tehdä jatkuvasti niin kotona kuin koulussa sormet verillä, kun taas pojat saavat opiskella matematiikkaa ja logiikkaa. Koska kuulemma naiset eivät tarvitse muuta kuin kodinhoidon opetusta, heistähän tulee miestensä palvelijoita, tuumivat pojat, kuten Hannan veli Jussi, joka ei pärjää koulussa, vaan uhoaa ryhtyvänsä muihin kuin lukuhommiin. Hannaa hän kuurmottaa kuin tulevaa vaimoaan. Kun isä rauhallisemman kauden jälkeen lähtee taas ulos, tyttö aavistelee pahaa.

"Hannan katse seurasi levotonta äitiä,
ja Hannaa pelotti.
Mitä tapahtuisi, kun isä tulee kotiin?
Jussi kiukutteli, mutta kukaan ei jaksanut puuttua siihen."

Hannan orastava aikuisen mieli kapinoi vaimoutta vastaan. Hän alkaa haaveilla omasta urasta opettajana. Mutta siihen ei vanhemmilla ole varaa eikä halua panostaa, naimisiin tytön pitää mennä. Vaikka vanhojapiikoja pidetään omituisina, Hanna on valmis ottamaan riskin kuultuaan juttuja asioista, joita miehet voivat naisille tehdä - ainakin laittaa heidät raskaaksi kerran vuodessa tai kahdessa. Perheen palvelijalle Miinalle käy niin sanotusti köpelösti, ja Hanna paheksuu tätä syvästi, vaikka Miina on aina ollut hänelle ystävällinen. (Uskon Hannan katuvan reaktiotaan myöhemmin, kun ymmärrys kertyy.)

Olisiko papista Hannalle mieheksi? Hän innostuu ajatuksesta tavattuaan pappisopiskelija Kallen. Ammatin vakavuus varmasti toisi Hannan kaipaamaa mielekkyyttä ja merkitystä elämään. Mutta Kallen kirjeet opiskelupaikkakunnalta Kuopioon harvenevat, etäsuhde ei toimi, ja taas Hanna pettyy.

Mitä vaihtoehtoja naisella on? Isä käskee naimisiin, äiti on huolissaan Hannan kalvenneesta ja heikentyneestä olemuksesta, mikä omilta huoliltaan jaksaa. Nykylukija sanoo: Hanna on masentunut. Lääkäri määrää hänelle lepoa ja rohtoa, ja käy ilmi, että samaa lääkettä nauttii hänen äitinsäkin, syystä. Ja Jussikin oireilee perheen oudon kylmää ilmapiiriä, tämän päivän katsannolla nähtynä (henkilöiden oiretulkinnat lukijan, ei kirjasta). 

Loputtomat työt - ne saamarin käsityöt, joilla Hanna vaatettaa koko perheen kiitosta saamatta - ja velvollisuudet olemattomine tulevaisuusnäkymineen uuvuttavat tytön. Monesti hän on miettinyt kuolemaa vapautuksena, mutta ajan uskonnollinen kasvatus ja ehkä synnynnäinen pelastautumisvaisto ovat esteinä. Taivaasta ei silti ilmesty apua tilanteeseen, joka särkee lukijan sydäntä realistisuudessaan. Vaikka originaalikirja on vanha, asia ei - siis tytön kasvu naiseksi, mahdottomat vaatimukset ja tuen puute. Päinvastoin: nuorten naisten mielenterveyshäiriöistä puhutaan paljon.

Miten moni tyttö on kokenut ja kokee samaa: on kasvettava yksin, ilman yhdenkään turvallisen aikuisen tai ystävän osallisuutta ja neuvoja, ja päätettävä isoista asioista, suoritettava, pärjättävä, oltava tietynlainen. Virheitä tapahtuu väistämättä, eikä lopputulos ole välttämättä onnekas. Pieni kirja kuvaa paljon ja laajasti perhesuhteita ja niiden vaikutuksia, etenkin Hannaan. Samastun monessa, ja uskon monen ikäpolvessani tekevän samoin. Ja nuoria ajatellen: vaikka Suomessa tilanne on kohentunut originaalikirjan syntyajoista, kaikkialla maailmassa ei.

"Seuraavana päivänä Hanna taas ompeli paitoja,
ensin Jussille, sitten isälle."

Oivalsin juuri jotain selkokielestä, jolla kirjan luin. Kun tekstistä on poistettu kehystystä, vaikeita sanoja ja kuvauksia vaikkapa uskonnollisista tai muista tavoista, jäljelle jää vain kirjan kova ydin, sen perusviesti ja tunne, jota teos välittää. Ja tässä kirjassa ne korostuvat komeasti, lukijaa koskettavasti.

Hieno selkomukautus hienosta alkuperäiskirjasta, josta riittäisi ajatuksia ainakin yhden kirjan verran, nyt luit päällimmäiset. Tuija Takala on ammattimainen ja taitavaksi tunnettu selkoistaja: kirja Sormus valittiin vuoden 2024 parhaaksi selkokirjaksi; toinen yhtä paljon ääniä saanut oli Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu etenkin nuorille aikuisille. 

Kenelle: Naisen kasvukertomusta hakeville, teinitytöille, äideille ja isille, kasvattajille, naisen asemasta kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, aikuisuutta miettiville, selkokieleen tutustuville, helposti luettavaa vaikeista asioista kertovaa kirjaa etsiville, tytön aikuistumiseen samastuville.

Minna Canth: Hanna. Oppian 2024. Selkomukauttanut Tuija Takala.

Tuija Takala:
Onnen asioita
Kierrän vuoden

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni) selkomukautuksina.

Keskusteluni Tuijan kanssa Bongaa bloggarit Kannelmäessä.

#minullaoncanthia Canthin-päivän lukuhaastetta vetää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia

Naistenviikkoon kuuluu itseoikeutetusti Minna Canth. Kanttia pitää olla joka naisella, on viestinä. Työn tekeminen ja yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen olivat Canthille tärkeitä asioita ja tekstien aiheita, samoin kuin köyhien olojen, kansan sivistystason ja tasa-arvon parantaminen sekä  parisuhde, perhe ja rakkaus. 

Tuija Takala on selkomukauttanut kolme Canthin novellia selkokielelle, jota kelpaa tavallisenkin lukijan lukea. Kirja antaa mainion läpileikkauksen Canthin teemoista. Novellissa Ystävät Siiri ja Sanni hapuilevat ystävyyden aalloissa. Kuten Takala kirjan Lisätietoja-kohdassa sanoo, ystävyys on yksi rakkauden muoto, ja novelli kuvaa aaltoilua ja ystävyyden vaatimuksia taidolla ja tunteella. 

Salakari-novelli on pidempi, pienoisromaaniksikin alkujaan mainittu: päähenkilö Almalla on turvallinen mies John, neljä lasta ja hyvinvoiva ympäristö, mutta venettä keikuttaa vierailuilla ahkerasti käyvä maisteri Nymark. Tunteella elävä, viihdettä ja vaihtelua kaipaava Alma joutuu pohtimaan, mikä on tärkeää ja miten säilyttää tasapaino. Hän kokee tuskallisen kipeästi joidenkin tekojensa aiheuttavan pahaa - mutta onko se todella niin, sitä voi lukija miettiä. Kiperiä kysymyksiä nuorelle naiselle, joka haluaa vain pukeutua kauniisti ja huvitella. Olisiko niin päin, että mies on tarinassa se, joka ei ymmärrä naista?

Novellin Missä onni minäkertoja kertoo tuttavastaan Hilmasta. Hilma on palvelija, joka haaveilee rikkaasta miehestä. Ajatella, saisi nukkua aamuisin kahdeksaan saakka ja omistaisi oman hevosen! Entä, jos toive käy toteen? Hykerryttävä, ajatteluttava tarina tämäkin. Ajankohtaisuudessaan kuuma: moni nuori haaveilee nopeasta menestyksestä, kuuluisuudesta ja miljoonista somenäytöistä. Hilma olisi ollut ahkera somettaja aikanaan!  

Selkokieli on nousussa: maahanmuuton ja lukutaitohaasteiden myötä sitä tarvitaan yhä enemmän. Kieli tai alkuperäisen tarinan viesti ja tunnelma eivät Takalan kaltaisen taitavan tekijän käsissä kärsi, vaan jopa korostuvat. Itsekin luen mielelläni Tuijan töitä, niin runoja, romaaneja kuin näitä mukautuksia.

Olen myös lahjoittanut niitä vanhalle äidilleni ja nuorille kännykkäsukupolven edustajille; hyvin uppoaa. Selkokieli ei ole mikään "vammaiskieli" tai ulkomaalaisten heiniä, vaikka sen tarkoitus on helpottaa lukemista niille, joille suomalainen normiteksti on vaikeaa. Se on myös aivan oma lajinsa, joka antaa oivalluksia niin suomen kielestä kuin tekstien perimmäisistä ideoista myös enemmän lukeneille.

Toivoisin, että Juha Hurmeen kaltainen virtuoosi, joka on suomen kielen mestari ja rakastaja sekä muutamia entisaikojen kirjoja modernisoinut, kuten Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Sally Salmisen Katrina, nostaisi esiin selkokieltä ja sen neroutta. Tiivistäminen on aina vaikeampaa kuin lavea kerronta, tietävät kaikki leipäammatikseen tekstejä tekevät. Pitkä teksti ei ole ongelma, napakka se vasta vaatii työtä. Katso lisää selkokielestä sivulta Tuijata. Hän myös vetää kirjabloggareiden Naistenviikko 2022 -haastetta, johon postauksen liitän. 

Kenelle: Suomen kieltä opetteleville, suomalaisuuteen tutustuville, enemmän suomalaisista teksteistä irti haluaville, ymmärtämään pyrkiville, oikotietä etsiville, kielitaitureille ja -taitamattomille.  

Muualla: Äidinkielenopettajien sivulla kerrotaan kirjasta ja myydään sitä tarjoushintaan. Suosittelen.

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia. Laatusana Oy 2022. Kansi Marjo Nygård.

 

Kotimainen chick-lit x 2! Tuija Takala: Lauralle oikea. Veera Nieminen: Ei muistella pahalla.

Kun Laura täyttää 25 vuotta, hän saa äitinsä luona pullakahvit ja kotimatkalla idean: voisiko tässä iässä muistella elämäänsä, vaikka on ihan tavallinen Laura?  Neljännesvuosisataan ehtii ihmiselle tapahtua paljon: syntymä, lapsuus, parhaiden kaverien Tellen ja Villen kanssa ystävystyminen, isän kuolema, opiskelu, muutto kotoa, ammattiin valmistuminen ja niin, sen oikean etsintää.

"En aina osannut kertoa
mitä mielessäni liikkui.
Se ei haitannut,
sillä Telle ja Ville olivat tottuneet siihen.
Muut lapset tottuivat myös.

Telle johti pihaleikkejä
ja keksi omia sääntöjä.
Yleensä ne olivat sellaisia,
että Telle voitti ja minä olin toinen."

Laura kertoo asiat, kuten hän ne muistaa. Usein Telle muistaa samat tapahtumat eri tavoin, mutta se on tytöistä vain hauskaa. Telle on aivan erilainen kuin Laura, silti he ovat sydänystäviä. Ja Ville on koko ajan mukana tai liepeillä lapsuuden leikeistä kaikkien kolmen poika- ja tyttöystävien valintoihin ja vaihtumisiin asti.

"Sitten Vili otti minua kädestä kiinni.
Lämmin käsi kädessäni oli aina tehonnut minuun. 

Yhdessä asiassa olin silloin oikeassa,
kun suden hymy lumosi minut
Minut nappasi peto.
Sitä en silloin arvannut,
että se söi itsetuntoni."

Hellyttävä, lämminhenkinen ja viisas kehityskertomus, joka on vilkaisun jälkeen luettava loppuun: miten Lauran käy? Erikoiseksi kirjan tekee kieli: se on ensimmäinen suomalainen chick-lit selkokielellä.

Selkokieli on normaalia täsmällisempää ja lyhyempää kieltä niille, joilla on haasteita lukemisen tai kielen osaamisen kanssa. Se ei ole kökkö lyhennelmä, vaan oma lajinsa: jos kirjailija on taitava, kuten tässä, se on kieleltään antoisa ja tarjoaa tasoja myös normitekstien lukijoille.

Lisäksi se antaa mahdollisuuden lukijalle käyttää mielikuvitustaan, lisätä sivujuonia ja kasvattaa tarinaa keskusteluilla, tapahtumilla ja kuvauksilla, joita ei paperille ole kirjattu. Voin hyvin kuvitella tyttöjen keskinäisiä hihittelyjä, kohtauksia äidin ja tyttären arjesta tai hetkiä Lauran opiskeluajalta, jotka kirjasta puuttuvat. Pidin lukutapaa palkitsevana. Vaikka henkilöt tosin saattavat jäädä kaukaisemmiksi kuin runsaammin kuvatut. Se ei haitanne varsinaista kohderyhmää ajatellen.

Pelkistäminen on kirjoittamisessa yksi vaikeimpia asioita, ja selkokielessä on oltava siinä mestari. Tuijata (bloginimi) on, kuten jo hänen aiemmista selkokirjoistaan on nähty. Sanat ovat huolella harkittuja, kieli kaunista. Tarinassa pidin siitä, että Laura tosiaan on ihan tavallinen, ei varustettu ylivoimaisilla ominaisuuksilla muttei kurjuudellakaan. Hän mokaa, mutta oppii. Huumori kuuluu "kanakirjoihin", ja sitäkin on ropsaistu mukaan; nuoruuden keveyttä ja hassua hölmöyttä, vaikka perusvire on mietiskelevä. Lukemisesta jää lämmin ja poreileva olo. Toivon, että moni tyttö löytää kirjan ja siitä samastumispintaa, ajattelumallia ja lukemisen iloa.

Kenelle: Tytöille ja heidän läheisilleen. Tytöille, jotka eivät lue paljon.

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja -blogiin jäi lukemisesta myös hyvä mieli. Kirsin kirjanurkka toteaa Takalan käsittelevän aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tuija Takala: Lauralle oikea. Avain / BTJ Finland 2018. Selkokieli. Sain kirjan kirjailijalta, kiitos!
Katso myös Onnen asioita ja Kierrän vuoden.

Huumorin varaan nojaa uutuuskirjassaan Veera Nieminen. Sama keino hurmasi Avioliittosimulaattorissa, jossa paria yrittävät muodostaa itä- ja länsisuomalainen.

Nyt kyse ei ole luonne- tai murre-eroista maakunnan mukaan, vaan siitä, tietävätkö kertojat Piiamari ja Juri oikeastaan itse, mitä haluavat. Yksilöllisyyden trendin lipunnosto! Joka tapauksessa, he ovat eronneet. Eikä se käy kivutta. Ainakin Piipen on pakko räjäyttää Jurin postilaatikko. Rikoskumppanina on, kuten aina, Eetu, joka seurustelee Iidan kanssa.

"Ja nyt minä saan olla, ihan niin pimeä kuin haluan. Kukaan ei määrää minua enää. 
- Jos Iida jättäis sut niin kyllä säkin haluaisi räjäyttää jotain. - No en tiedä. - Se on kuule tosirakkauden mitta, sanon ja tönäisen Eetua vähän. - Sulle ehkä. Mä luulen, että muitakin mittareita on, se sanoo ja nauraa." 

Järkevä Juri ei ole lainkaan varma, oliko ero oikein. Tai onko mikään.

"Ei olisi pitänyt. Tai olisi pitänyt, mutta eri tavalla. Olisi pitänyt sanoa suoraan, etten jaksa enää. Olen tyhjä. Tulen hulluksi. Sen sijaan minä sanoin, että Piipe on hullu, mikä ei sekään kyllä ole kaukana totuudesta. Olin vain niin loppu, etten jaksanut enää keskustella. Olin loppu siihen ainaiseen keskustelemiseen, kaiken kasaan kursimiseen. Tajusin, että se loppuu, jos minä vain sanon, että se loppuu."

Piipe kirjoittaa raivoisasti Jurille kirjeitä, pitkiä. Yllättäen hänen asuntoonsa astelee kissa, joka on oikeastaan näkymätön. Yksinäisyyden ilmentymä? Kissamystiikkaa?

Ei, tarina ei ole hulluuden kuvaus, tai on, jos rakkaus sitä on. Piipen edesottamukset ja mietteet viihdyttävät ja naurattavat. Kuin Bridget Jones pienimuotoisemmassa, kotoisemmassa mittakaavassa. Eikä hänen puolestaan tarvitse olla huolissaan; tytöllä on vahvuutta ja särmää selvitäkseen jokusesta kissasta, vaikka näkymättömästä. Mutta entä Juri, joka hätkähtäen kohtaa punapukaisen lenkkeilijän eri paikoissa?

"Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla? Lakkaako tämä kipu, jos rakkaus ei kuole? Olisi niin paljon helpompi vihata."

Vakavista nostoista huolimatta kirja on hihityttävä, ja kiihtyy vain edetessään. Sanomaakin voi löytää, jos haluaa. On tunnettava itsensä ja toiveensa, ennen kuin suhde voi onnistua. On osattava katsoa asioita toisen kanssa samalla tavalla, tai ainakin samaan suuntaan, ei vastakkain tai toista vasten. Jotain sellaista. Peukutan; harvoin löytyy kotimaista viihdettä, joka ei nolota tai tuskastuta. Joka on ajassa, mutta tietysti ajaton rakkauspähkäilyineen. Takakannen läpsäytin kiinni hymy huulilla hyristen.

Kenelle: Hauskaa hakeville, parisuhdepähkäilystä nauttiville, eronneille.

Muualla: Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta ja eronneille täsmäluettavaa, tuumii Rakkaudesta kirjoihin
-Annika. Nauruterapiaa, lupaa Kirjasähkökäyrän Mai.

Veera Nieminen: Ei muistella pahalla. Tammi 2018. Kansi Sanna Mander.

Tuija Takala: Onnen asioita

Selkokieli on suomen kieltä, joka on tehty mahdollisimman selkeäksi, luettavaksi ja ymmärrettäväksi heille, joille esimerkiksi puutteellisen kielitaidon vuoksi normaalin tekstin lukeminen on haastavaa.  Selkokielen kysyntää kasvattavat tätä nykyä muun muassa maahanmuutto sekä se valitettava tosiseikka, että suomalaisten nuorten lukeminen on vähentynyt, mikä rapauttaa myös taitoja.

Tuija Takala on aiheen asiantuntija, joka on sekä mukauttanut toisten tekstejä selkokielisiksi että kirjoittanut selkokielellä itse: Onnen asioita on häneltä jo toinen julkaistu selkokielinen runokirja (ensimmäisestä kirjoitin täällä).

Onnen asioita kertoo nimensä mukaisesti iloa ja onnea tuovista hetkistä, havainnoista ja tuntemuksista, minä-muodossa. Vertauskuvat on haettu luonnosta tai muusta arkisesta ympäristöstä, jota kirjailija tutkii tarkalla katseella ja herkällä otteella.

"Tänään ei tuule.
Tyyni päivä silittää järven peiliksi.
Puut heijastuvat veteen,
silloin metsän kuva kelluu.

Järvi kertoo minulle, 
että raskaan asian voi kantaa."

Selkokieli ei tarkoita yksinkertaista tai mitäänsanomatonta, päinvastoin: taitavimmillaan se kuvaa maailmaa yleiskieltä tarkemmin, kun havainnot on pelkistettävä muutamaan sanaan.

"Ajan autoa.
Kuljen kohti kotia.
Kilometrit kiitävät.

Matka kestää
ja aika tulee pitkäksi.
Pitkä aika ja matka.

Tie tuo talooni.
Tajuan:
Matka on osa onnea,
jota ei kaikilla ole.

Minulla on koti
ja mahdollisuus palata sinne."

Runot ovat kieleltään ja oivalluksiltaan ilahduttavaa luettavaa. Tekstissä pulppuaa lämmin, hymyilevä tunnelma, hetkittäin haikea, mutta kaunis. Takakannen sana ihastuttava nousee etsimättä mieleen, kun mietin, miten tekstiä kuvailisin.

Ja Tuijan aluevaltaus selkokielen saralla jatkuu: Avain-kustantamo julkaisee hänen kirjoittamansa ensimmäisen suomalaisen selkokielisen chick lit -romaanin. Lauralle oikea ilmestyy elokuussa.

"Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne,
niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman."

Kenelle: Kenelle tahansa harkitun tekstin ystävälle, runoista kiinnostuneille tai niitä vältteleville.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta unohti lukevansa selkokieltä ja toteaa: Kun karsii liiat koukerot, jää jäljelle aforistisia timantteja.

Tuija Takala: Onnen asioita. Avain 2017. Sain kirjan lahjaksi kirjailijalta, mistä kiitos!

Selkokieltä edistää ja selkokielisiä kirjoja välittää Selkokeskus, mutta kirjoja voi tilata myös kustantajilta suoraan.

Kirjan lukemisella osallistun myös kirjabloggarina tuntemamme Tuijan asettamaan Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen. 

Matalan kynnyksen runoutta

Kirjablogeissa näkee aika vähän runouden käsittelyä. Harvassa ovat omatkin runobloggaukseni, koska ensinnäkin luen niitä (liian) vähän ja toiseksi, runoista kirjoittaminen tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä runot ovat proosaa enemmän tunnekokemuksia, joita sysisuomalaisen on vaikea pukea sanoiksi? Ja se ikuinen pelko, ettei ymmärrä pointtia ja tulkitsee aivan väärin... Vaikka periaatteessa kai on niin, ettei runoja voi tulkita väärin, vaan vain eri tavoin ja omalla tavallaan. Siinä niiden hienous!

Samoja asioita mietti Omppu ja ryhtyi tuumasta toimeen käynnistämällä runohaasteen (logo on Ompun). Osallistun haasteeseen esittelemällä runokirjoja, joiden lukeminen ja tulkitseminen on helppoa vähemmänkin runoutta tuntevalle, kuten itselleni. Matalan kynnyksen runoutta siis!

Pekka Kytömäki julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Ei talvikunnossapitoa vuonna 2015. "Keski-ikäisen runopojan"
aforismimaiset runot ja ajatelmat olivat ilahduttaneet meitä hänen someseuraajiaan jo pidempään, joten julkitulo ei ollut yllätys, vaan väistämätön vaihe taitavan tekstimiehen uralla.

Hän havainnoi miehen arkea, luontoa ja ylipäänsä elämänmenoa oivaltavasti ja riemastuttavasti, usein yllättävästä näkökulmasta. Tiiviseen lauseeseen ja niukkaan sanamäärään sisältyy paljon.

Ilmaiset itseäsi 
lompakollasi.
Aika köyhää.

Voisin lähteä 
milloin hyvänsä.
Olen perillä.

Kytömäki on taitava kielellä ja merkityksillä leikkijä. Leikkisyys on yksi hänen tunnuspiirteitään (hän on muuten myös uskomaton palindromien tekijä). Näistä runoista jää hyvä mieli.

Yhtä raakoja
mustikat ja hyttyset.
Poimija kypsyy.

Hänen toinen kokoelmansa Valo pilkkoo pimeää ilmestyi 2016:

En suostu jäämään
yhden hudin ihmeeksi.
Olen uusinut kynänkantolupani
ja tähtään ladon seinään. 

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa. Sanasato 2015; Valo pilkkoo pimeää. Sanasato 2016.
Tyyliin sopivat kannet ja piirroskuvituksen on tehnyt kirjailijan vaimo Anna Kytömäki. Ja kyllä, myös Anni Kytömäki on sukua, Pekan sisko.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna tykästyi tyyliin. Helppoa mutta sisällöltään antoisaa, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Leena Lumi suosittelee. Mahtavaa, hykertelee Kaisa Kannesta kanteen. Suoraan suomalaiseen sieluun, summaa Luettua elämää -blogin Elina. Pekka on ihminen, joka osaa kirjoittaa, tuumii Suomi lukee -Krista. Luetut, lukemattomat -Liisa hymyili koko kirjan mitalta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari kertoo kauniisti.

 - - - - - - - - - - -

Tuija Takala on tehnyt paljon töitä selkokielen puolesta. Selkokielelle on ollut kasvava tilaus viime vuosina, muun muassa maahanmuuton kasvun myötä, kun suomen kielen opetus kaipaa keinoja opettaa eri-ikäisille kieltämme ja kulttuuriamme, jonka perusta on vaihteleva luontomme.

Tuija kirjoitti selkokielisen runokirjan Kierrän vuoden. Se kuvaa nimensä mukaisesti vuodenkiertoa luonnossa, havaintoja ympäristöstä ja oman pään sisältä. Vuoden jokainen viikko saa oman runonsa, joita tukevat komeat luontovalokuvat. Pieni ja pehmeäkantinen kirja on jo muodoltaan helposti lähestyttävä. Se sisältää kauniita, harkittuja säkeitä ja laajan tunnekirjon kattavia ajatuksia, joita on helppo seurata ja tuntea omikseen. Sopii siis johdatukseksi runomuotoon ja kieleen erinomaisesti myös meille muille kuin kieltä vasta opetteleville!

Tuija kertoo blogissaan Tuijata kirjasta yleis- ja selkokielellä sekä antaa teksti- ja kuvanäytteitä.

Tuija Takala: Kierrän vuoden. Opike 2016. Luontokuvat: Jani Ahti.

 - - - - - - - - - - -

Ja vielä kaupan päälle pari vinkkiä yhdestä lempiaiheestani, Helsingistä, kertovista runoista: Jukka Pakkanen tarjoilee tunnelmapaloja kaupungista joskus sotien jälkeen, Olympiakisojen aikaan. Aikaan, jolloin Ajanmiehestä saattoi ostaa teryleenipuvun, luistelukentän taustamusiikkina soi Lazzarella ja Paul Anka kävi Dianoineen Lintsillä. Rautatieasemalla saa kenkälankkauksen, Vanhalla huudetaan vallankumousta ja kipataan pitkä nelonen. Lapset uittavat kaarnaveneitä, maantiet Helsingistä pois päin pölyävät, ja Hietsussa on voda lämmintä ja donnat hehkeitä. Slangia ja nostalgiaa vanhemmille helsinkiläisille!

Jukka Pakkanen: Helsingin tuulia, stadin valoja. Artemisia Edizioni 2016.

Muualla: Mummo matkalla -blogi kertoo Pakkasen kirjasta laajemmin. Like esittelee Pakkasen sivuillaan. Postaukseni Pakkasen kirjasta Triesten taivas.
 - - - - - - - - - - -

Tässä yhteydessä on ehdottomasti mainittava myös helsinkiläinen Anja Erämaja, joka on tässä  päivässä: myös hänen runoelmiaan on helppo lukea. Eikä niistä voi olla pitämättä! Katso postaukset Töölönlahti ja Ehkä liioittelen vähän.

Näillä minä pääsin alkuun; ehkä vielä innostun runohaasteen ja runopuheen myötä lukemaan runoja enemmänkin, saa nähdä.

Kenelle: Runoista kiinnostuneille mutta niitä vierastaville. Oivaltavia sanailuja, kaunista suomen kieltä, tunnelmakuvausta ja harkittuja ajatuksia arvostaville.