Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3

Tässä on ollut kaikenlaista sen jälkeen, kun viimeksi luin Oton elämästä. Vasta nyt luin Anderssonin viimeiseksi jääneen kirjan, Oton elämä kolmosen, joka ilmestyi 2019, samana vuonna kuin kirjailija kuoli. Ehdin nähdä hänet livenä kertomassa kirjasta jossain kirjaklubi-illassa (saadaankohan joskus vielä sellaisia?).

Nyt Otto on muuttanut Espoosta Helsinkiin, Jätkäsaareen, uudelle asuinalueelle, jota edelleen rakennetaan isosti. Seuraamme hänen arkeaan ja ajatuksiaan meren rannalla, metron ja ratikan reittien varrella, työhuoneessa ja kotona tuoreen kerrostalon yläkerroksissa. Kaupungissa, jonka ilmiöitä hän uteliaasti tarkkailee, mutta kaikkea leimaa oma kokemus, vanheneminen, kokemusten kirjo. Kuin hän tietäisi, että nyt on tehtävä selväksi, mikä mies ja millaisin ajatuksin hän kulkee.

"Oton koko olemusta ja elämää leimaa syvä epävarmuus ja rajakokemus: elääkö hän vai ei? Onko hän yhä mies vai ei? Poistuuko hän juhlista huomenna vai vasta ylihuomenna? Miksi hän ylipäätään on juhlissa? Myös ikä ja aika tuntuvat epävarmuuden ja kaksijakoisuuden virralta. On se aika vuodesta ja elämästä, jolloin ei tiedä, onko talvi vai kevät. Yhdellä hetkellä on kylmää ja kalseaa, ja sitten kun aurinko lämmittää,  kaikki on ikään kuin valon suutelemaa, huikeaa ja yliaistillista."

Kalseutta Oton elämään tuo pitkäaikainen ystävä, joka on katkaissut välit selityksittä. Sitä Oton on vaikea niellä ja mahdoton ymmärtää. Hänellä on silti paljon ystäviä ja tuttuja, avovaimo ja jälkikasvua. Yksinäisyyttä hän ei tunne, paitsi tuon yhden ystävän suhteen. Pitkä perspektiivi saa hänet pohtimaan koko yhteis- ja ihmiskuntaa, eikä hän katso tulevaisuuteen järin optimisesti isoja aiheita ajatellessaan. Kuten eriarvoistumisen ja rasismin kasvu, ympäristön tila, sotien uhka, politiikka tai mielenterveyden ongelmat, joista hänellä alan lääkärinä on paljon sanottavaa.

"Mehän pyrimme jatkuvasti eteenpäin, suurempaan tehokkuuteen, mukavuuteen, kasvuun, miellyttävyyteen, nautintoon, hienostumiseen, robotisaatioon, digitalisaatioon ja täydelliseen hallintaan, ja ne - toisin kuin Laotsen opit - vievät meitä kiihtyvää vauhtia kohti ihmiskunnan surmanjyrkännettä. ... Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla."

Ei Otto surkutteluun vaivu, vaikka välillä tekisi mieli. Joskus mies alkaa "käydä omille hermoilleen", mitä valittamista hänellä muka on? Hän tiedostaa olevansa ns. hyväosainen, ja lukuisat kiinnostuksen kohteet, kulttuuria ja kaupunkielämää myöten, pitävät vireänä. Kirjoittaminen tärkeimpänä, vaikka joskus siihenkin pitää itseä motivoida - josta hän käy "ääneen keskustelua sisäisten ääntensä kanssa, ja joskus keskusteluista tulee sekä kiivaita että dramaattisia, etenkin silloin kun äänet ovat radikaalisti eri mieltä hänen kanssaan."

"Kaikki mikä tuntuu tärkeältä, on tärkeää. Siitä tulee merkityksellistä muillekin sen kautta, kuinka se ilmaistaan. Kehnosti ilmaistu oivallus ei tunnu totuudenmukaiselta eikä uskottavalta. Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan yhtä suuressa määrin myös se, miten se sanotaan."

Kirja on yhtä antoisa kuin sarjan aiemmat osat: lähes joka kappale on merkityksellinen ja kiinnostava, sitaatteja voisi nostaa loputtomiin. Oton muistelut elämänsä varrelta ja kirjoitushetken ajatukset muodostavat kirjailijalle tunnusomaiseen tapaan isoa ja pientä, järkeä ja tunnetta, vakavaa ja huumoria yhdistävän kokonaisuuden, jonka lukija ei soisi ikinä loppuvan. Otto on hurmaava herra! Mielenailahteluineen, tuskastumisineen omaan raihnauteen, reippaine ja selväjärkisine kannanottoineen. Mutta se loppui, ja elämä loppui. Onneksi meille jäi tämä kirjasarja, jota lähemmäksi miehen muistelmia tuskin olisi tultu, vaikka sen nimekkeen alla Andersson olisi kirjansa kirjoittanut.

Kenelle: Elämänkokemusta arvostaville, hienostelematonta viisautta hakeville, Helsingin muuttumista tarkkaileville.

Muualla: Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla, sanoo Marjatta.

Lue myös

Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2.
Oton elämä
Syksyni sumuissa rakastan sinua

Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3. WSOY 2109. Päällys Anders Carpelan.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2.

Pitkästä aikaa tapaamme iäkkään Oton, jonka elämään saimme tutustua jo Oton elämä ykkösessä vuonna 2011. Nautin suuresti Anderssonin teksteistä: älykkyydessään ja inhimillisyydessään ne ovat ajatteluttavia, hauskoja ja kauniita, mutta eivät ilman säröä, kuten ei Oton elämäkään.

Ja täysiä ne ovat: ensimmäisen noin neljäntoista sivun jälkeen ajattelin, mitä voi vielä tulla, sillä oli jo käsitelty niin paljon, kaikki? Oton lapsuus, perhe, harrastukset, kotikaupunki, pahimmat pelot, sotaa, rauhaa, itkua, naurua, muistoja, ystäviä, seksiä...

"Se mikä ei paisu kutistuu, se mikä ei kulje eteenpäin jähmettyy."

Teksti ainakin kulkee eteenpäin ja ajatukset juoksevat. Usein ne kulkevat kuolemaan, ja siihen, mitä sen jälkeen.

"Hän ajattelee kuolemaa kuin edessä olevaa matkaa paikkaan jossa ei ole aiemmin käynyt, autiota maata jonka kulttuuria, tapoja, kieltä hän ei tunne."

Mutta ei hän jää vain odottamaan ja vellomaan kuolemassa, vaikka jopa kokee sellaisen, sairaalassa. Oton ajattelu on avaraa. Pahuus ja epäoikeudenmukaisuus, maailman viha, typeryys ja julmuus suututtavat ja kauhistuttavat häntä. Pienistä rikkeistä lahdataan - tai ilman rikkeitäkin - kun suurimmat roistot pääsevät pälkähästä, jopa presidenteiksi ydinaseilla uhkailemaan tai veroparatiiseista nautiskelemaan.

Ystäviään hän ajattelee paljon. Kuten Albertia. Ja naisia, joita on rakastanut; rakkautta ylipäänsä, fyysistä puolta paljon. Sekä sitä, miksi halusi tulla kirjailijaksi - muistaa myös nolon episodin kustantamovierailustaan rahapulassa. Uraansa lääkärinä, jota hän tavallaan edelleen jatkaa, ainakin häntä pyydetään esitelmöimään, ainakin ikääntymisestä. Työnsä politiikassa hän on jo lopettanut, mielipiteitään ei.

Riivattukin Otto on, nimittäin Vladimir Putinin: hän nimittää tautiaan putinismiksi. Se ei ole miellyttävä tauti. Sekään, kuten eivät muutkaan fysiikassa tuntuvat vaivat, joista Otto kärsii. Tosin hän ei anna niiden häiritä kirjoittamistaan, taiteesta tai punaviinistä nauttimistaan enempää kuin on pakko. Otto listaa kirjailijasuosikkejaan, joihin kuuluu niin klassikkoja kuin nykykirjailijoita. Musiikki, se on tärkeää - ja jalkapallo. Kuten sanottu, aina ovat olemassa ajatukset, muistot ja nykyhetki, lapsenlapsissa tulevaisuus.

"Sen tarkoitus, että olemme, on että katoamme."

Vaikka Otto miettii rankkoja ja isoja aiheita, ei kirja ole rankka; se on myös täynnä lämpöä, ihmisrakkautta ja huumoria. Kuin lasillinen hyvää punaviiniä, jonka baarimikko kaataa harkitun suurpiirteisesti; ei millintarkasti, vaan vähän enemmän. Piripintaan. Nauttijalle jää hyvä mieli.

Kenelle: Kokeneen kirjailijan tekstistä nauttivalle, ajatuksista uteliaalle.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. Suomennos Liisa Ryömä. WSOY 2016.

Syksyni sumuissa rakastan sinua

Claes Anderssonin kirjat - ne muutamat, joita olen laajasta tuotannosta lukenut, kuten Oton elämä - ovat viisaita ja osuvia, ymmärrettäviä, joten jopa hänen runojaan uskaltauduin kokeilemaan.

Vahva kertoja osaa tuoda tunnelmat lukijaa liki, kuvata ne niin, että hurmoksen lähes tuntee kuplivan iholla ja surun painavan kivenä rinnassa tekstin mukana. Noin sivun mittaiset runot ovat niin pituudeltaan kuin sisällöltään lukijalle ystävällisiä; selkeitä, vaivatta soljuvia, oivaltavasti kerrottuja ja suomennettuja.

Runot käyvät läpi koko miehen tunnekirjon (suluissa runon nimiä esimerkkeinä, sulut kirjailijan): erotiikkaa (kieleni kärjellä piirrän kuvan paratiisista), onnea ja huumoria (erityinen päivä), (valvon pimeässä ja olen onnellinen), maailman ja ihmisten karmeutta (mitä näyttöruudun takana tapahtuu), masennusta (ihmisvihaa), sairautta, kuolemaa ja sen pelkoa (fukushima), (kun pienet solut tulevat hulluksi), (pikkusiskolleni). Lääkärin ammatti ei suojele näiltäkään, ehkä jopa päinvastoin?

"Minä olen Melankolian kuningas, hiljaa valuvan itkun apostoli."

Ja tietysti rakkautta, naiseen, kumppaniin, lapsenlapseen. Alastomana oloon, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Runoja on helppo lukea, niihin voi jopa samaistua, ne kuvaavat suorastaan arkisesti miehen tuntemuksia. Runollinen muoto ei ylevöitä turhia eikä siten karkota lukijaa. Ja naisena on aina kiinnostavaa kurkkia miehen, tuon tuntemattomamman puoliskon, sielunelämään.

Vaikka Andersson ei kaihda maailman julmia puolia, vaan välillä sukeltaa niihin ahdistavan tuskaisesti, päällimmäiseksi runokokonaisuudesta jää silti mieleen lämpö ja huumori. Ja se rakkaus, johon turvataan ja josta pidetään raivoisasti kiinni. Sitä raivoisammin, mitä lähempänä kuolema käy.

"Ensin leikitään, sitten kuollaan, järjestys se olla pitää."

Kenelle? Elämänkokemusta arvostaville runomielisille, liiasta vakavuudesta kärsiville.

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua. WSOY 2013. Suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Tue lukutaitokampanjaa!

Kirjabloggaajat keräävät viikon ajan rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. Haastan sinut, lukijani, mukaan! Yksi euro = yksi aapinen = yksi ihminen lukutaidon syrjässä kiinni.

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Oton elämä

Otto hämmensi alussa: hän on vanheneva kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti politiikassa, harrastaa jazzin soittoa ja on ollut sydänleikkauksessa. Kertooko kirjailija itsestään? Miksi nimi on muutettu?

Vaikka yhtäläisyyksiä on paljon, on kuulemma erojakin. Kaikki Otolle tapahtunut ei ole tapahtunut Claesille, mutta ehkä jollekulle. Otto on myös vanhempi, elämän loppuminen on koko ajan lähellä ja jopa todellista, ajatus harhailee ehkä nuorempaa versiotaan enemmän.

Mutta viisas mies Ottokin on, hänen ajatuksiaan on nautinto lukea. Hän muistelee tapahtumia matkansa varrelta ja kertoo mielessään vapaalla assosiaatiolla havaintojaan arkielämästä, puoluepolitiikasta, naisista, kielestä… Esimerkkejä:
”Hyvän kritiikin, niin kuin ylipäätään hyvän elämän edellytys on, että uskaltaa tunnustaa, että on tylsää.”

”Kun usein käytetty kuva lopulta tuomitaan kauhtuneeksi metaforaksi, se merkitsee, että sen sovinnaisuus ei ole enää häiritsevä. Siitä tulee yksinkertaisesti käyttökelpoinen, yksi kielen nimettömistä työkaluista. Se on poistunut fantasian katoavasta maailmasta ja liitetty sanojen veljeskuntaan.”

Ja kielen työkalut Andersson totisesti tuntee. Taitava kirjoittaja saa Oton eläväksi, pieniä piirtoja myöten. Tarina ei ole sen suurempi tai pienempi kuin yhden ihmisen elämä. Muistuttaa lukijaakin siitä, että se on iso asia, joka koostuu joukosta pieniä asioita - ja miten paljon valinnan varaa meillä on siinä, millaisen kokonaisuudesta teemme, itse kun olemisemme saamme rakentaa.

Andersson ei ole vitsiniekka, mutta hiljaista huumoria hänen teksteissään usein on, tässäkin. Oton mietteet ja edesottamukset saattavat huvittaa lukijaa, vaikka aika vakavahenkisiä aiheita tässä käsitellään, lähestyvää kuolemaa myöten. Yleisvaikutelmaksi jäi kuitenkin inhimillisyys - Otto ei yritäkään esittää täydellistä - ja lämpö sekä elämänviisaus. Ja se erinomaisen kaunis ja selkeä teksti.

Claes Andersson: Oton elämä. WSOY 2011.