Kalmantanssi

Elisan e-kirjakokeilu ei ole kohdallani mennyt ihan putkeen - Synnintekijän askartelu puhelimelle on vielä, hm, teknisessä vaiheessa (lue: hermo meni heti ohjelman asentamisessa), mutta sen jatkon, Kalmantanssin, sain perinteisenä, joten lukeminen onnistui nopsasti.

Kustantajan sivulla on hyvä yhteenveto kirjan sisällöstä, joten sitä en käy toistamaan. Ajankohta on 1400-luku, ja päähenkilö Olavi Maununpoika on todellinen historian henkilö, joka opiskeli Pariisissa ja yleni urallaan tärkeiden etappien kautta aina Suomen piispaksi eli silloisen kirkon ylimmäksi johtajaksi asti.

Koska en ollut lukenut Synnintekijää, olin pihalla siitä, miten kirjan alun kaunis rouva Beatrix vaivalloisine matkantekoineen tarinaan liittyy. Mutta itse kirja on huumorilla höystetty ja rehevästi polveileva keskiajan kuvaus, josta ei juonittelua eikä seksiä puutu. Lihan viettelykset ja väkivalta ovat arkipäivää niin ylhäisille kuin alhaisillekin, ruumiintoimintoja ei peitellä, ja pään menetys uhkaa milloin tahansa.

Kauniston kieli on mehukasta, ja pidän rennosta otteesta, jolla hän tapahtumia kuljettaa. Vaivattoman oloinen teksti yleensä tarkoittaa sitä, että sen eteen on tehty todella paljon töitä. Uskon, että tässäkin niin on.

Kaunisto on kuin modernisoitu versio Kaari Utriosta (en varmaan ole ensimmäinen ajatuksen keksijä): hieman viihteellisempi, kevyempi ja rempseämpi, yhdistävinä tekijöinä todellinen historiatausta ja romanttinen pohjavire. Taitavia tarinanpunojia molemmat, ja olen monesti miettinyt, että Utriota pitäisi lukea pitkästä aikaa. Nyt olisikin hyvä sauma peilata tähän.

Sanon kuitenkin, että historian ja viihderomaanin yhdistäminen ei ole minulle läheistä genreä enkä sitä juuri tunne. Utrion lisäksi mieleeni tulevat lähinnä nuorena luetut Angelikat (joista jäivät mieleen sankarittaren rinnat, jotka tuppasivat pullahtelemaan ulos paidasta tuon tuostakin), uudemmista Jyrki Heinon mainio Kellari. Joka siis on erinomainen ja suosittelen lämpimästi!

Mutta Kaunistosta: en siis itse suuresti syty aiheesta enkä vanhahtavaa tyyliä tavoittelevasta puheenparresta, mutta olen iloinen, että tällaista tehdään, ja ylpeä suomalaisista taitavista, monipuolisista kirjailijoista, joihin Kaunisto on tervetullut lisä, joka varmasti löytää lukijansa.

Muualla: Taustatyöstään kirjailija kertoo Vera Valan mainiossa haastattelussa. Pihi nainen tapasi Pariisissa asuvan kirjailijan tämän Suomen-visiitillä. MarikaOksan blogissa pohditaan myös hienoa kansikuvaa. Ja Kirsi on lukenyt tätä ennen jo Synnintekijän, ja lukisi mieluusti lisääkin. Kolmas osa on työn alla, kertoo kirjailija.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus 2014.
Kustantajan lukukappale.

Teatteria!

Unelma-veistos Sitratorilla

Hieno viikko - kolme kertaa teatteria kuuden päivän sisällä!

Luolasto on suosikkini Kansallisteatterin tämän kevään produktio, jonka tähtenä on Martti Suosalo. Esitys käyttää Kansallisen tapaan upean kekseliäästi tilaa, lavastusta ja tekniikkaa, niin ettei katsoja pääse nukahtamaan, vaikka tarina ei valitettavasti vedä. Aiheena on ydinjätteen sijoitus ja vastuumme sadantuhannen vuoden päähän. Voiko insinööri ottaa vastuun?

Vaikka pääasiasta ja näytelmän viestistä olen aivan samaa mieltä ja näytelmä tarjosi muutamia hauskojakin kohtia, teksti kokonaisuutena toisteli melkoisia fraaseja ja jäi naiiviksi. Loppukohtaus suorastaan nolostutti, niin tulivat mieleen lapsuuden pyhäkoulun kuvaelmat. Päähenkilöistä arkeologin hahmo oli teennäisen runollinen ja viaton - jonka repliikeistä suurin tuntui aivan turhilta fraaseilta - Suosalo-valvojalla on sentään vähän rosoakin. Insinööreille irvaillaan, ja mittausinnosta on helppo repiä vitsejä. Sari Mällinen on mainio. Kirosanojen viljely toi taas mieleen lasten naurattamisen. Tarina ei kanna eikä etene, eikä se ole näyttelijöiden vika. Suuri - tai edes pieni - draaman kaari jää kovin latteaksi.

Kansallisteatteri: Luolasto.


Lähiönäyttämö on yhteisöteatteri, joka on toiminut jo vuodesta 1979 ja pitää nykyään majaa Malminkartanossa. Valloittavan ohjaajan Kaarina Kollinin rautainen ammattitaito näkyi ryhmän Kannelmäki-liikkeelle tilaustyönä tekemästä esityksestä Tunne! jonka näimme Kanneltalossa.

Lähiöelämää kuvaaviin kohtauksiin oli napattu paikallisia aineksia: käsiteltyä tulivat niin välinpitämättömyys ja roskaaminen, graffitit, yksinäisyys ja yhteisöllisyys kuin Kannelmäen vilkas kulttuuri- ja harrastustarjontakin. Yksinäinen, Sitratodin laidalla asuva mies oli koskettava ja liikuttava, rakastuihan hän Mirjaan, ja elämä muuttui. Kiireinen mummo ei tiennyt, mihin lukuisista harrastuksistaan seuraavaksi säntäisi, ja Mätäjoki nimikeskusteluineen toi esiin paikan luontoarvoja. Esitys herätti tunteita ja haastoi miettimään, tunnetko asuinympäristösi, naapuri, itsesi?

Hieno kooste tärkeistä teemoista, siitä vielä kerran kiitokset tekijöille!

Muualla: Kujerruksia-blogin Linnea oli katsomossa.

Lähiönäyttämö: Tunne! www.lähiönäyttämö.fi   (kiinnostuneita teatterinharrastajia mahtuu mukaan toimintaan)


Minna Canthin Työmiehen vaimo herää hienosti henkiin - eikä se ole koskaan kuollutkaan - näyttämöllä, jossa teatteri Avoimet Ovet yhdistää Canthin tekstin moderniin teatteri-ilmaisuun. Upean monitaitoiset näyttelijät eivät esitä, vaan elävät tuon riipaisevan tarinan Johannasta ja Ristosta niin todeksi, että katsojat nieleskelivät kyyneleitä.

Canthin terävä ja viisas teksti on ajankohtaisempi kuin koskaan, valitettavasti. Eriarvoisuus, köyhyys, romanit, lapsiperheiden asema, työn merkitys ja monta muuta teemaa tulivat kosketeltavan konkreettisiksi. Esillepano kekseliäine lavastuksineen tuki tarinaa saumatta, ja näyttelijöiden esittämä musiikki toi mukaan oman elementtinsä. Parasta näkemääni teatteria pitkiin aikoihin! Suosittelen lämpimästi.

Muualla: Suketus kertoo perusteellisemmin.

Ansiosidonnainen kuolema

Ja taas kuollaan! Nappasin kirjan kirjaston hyllystä nimen houkuttama: olenhan kaipaillut romaania, joka kertoisi menneen ajan maaseutuammattien sijasta tästä päivästä nimenomaan työelämässä toimivan näkökulmasta. Äkkiä ei tule mieleen montaa. Antti Leikas meloi tuoreena isänä työpäivästä toiseen univajeessa, Pekka Hiltusen Iso kertoi informaatikon työstä, Siina Tiuraniemi kuvasi vanhustenhoitoa - ja Orvokki Leukaluu antoi uranvalintaohjeita. Tulisiko kenellekään muita mieleen?

Ehkä aihe on vaan liian tylsä, vaikka töissäolo organisaatiopyörteissä hurjalta draamalta välillä tuntuukin. Ansiosidonnainen viittasi vahvasti ajankohtaisuuteen, ja kuvittelin sen kuvaavan jotenkin työn menetyksen vertaamista hengen menetykseen. Mutta kyllä tässä ihan konkreettisesti kuolee useampikin henkilö. Työvoimatoimistossa.

Katja Alm kertoo tarinan työttömästä nuoresta naisesta, joka pääsee työharjoitteluun työvoimatoimistoon. Tyttö on juuri lopettamassa opiskeluitaan, ja tutustuu toimiston sekalaiseen seurakuntaan järkyttyneenä siitä, millaista työpaikan todellisuus on. Hänen mielestään kaikki ovat outoja, eikä hän tunne kuuluvansa joukkoon, vaan pysyttelee visusti hieman erillään. Samoin hän toimii vapaa-aikanaankin, vaikka kiinnostuneita miehiä riittäisi. Ainoa läheinen on Alisa, serkku ja kämppäkaveri.

Nimettömäksi jäävä tyttö on nuoresta iästään huolimatta hyvin varma mielipiteissään ja tekemisissään. Hänellä on omat rutiininsa ja tapansa toimia, joita kuvataan suorastaan piinallisen ja välillä huvittavan tarkasti - kuten bilettämiset ja syömiset - ja kirjailija kuvaa hyvin työelämää lainkaan tuntematonta ajattelua. Nauratti, kun tyttö muutaman viikon työn jälkeen oli jo niin poikki, että haki sairauslomaa - no, eivät murhat työpaikalla ole kokeneillekaan rutiinia. Juoni sinänsä on perusdekkaria ja kirja on helppo nopeasti lukaista, mutta teksti on kipeästi editointikierroksia vailla, täynnä turhia täytesanoja ja sanapäätteitä, ovelle tullaan, ovi avataan ja se suljetaan niin usein ja perusteellisesti, että pienet oikaisut ja karsinnat olisivat tehneet tekstille terää ja tuoneet tarinaan vauhtia ja vetoa. Nyt se muistuttaa enemmän koulun ainekirjoitusta kuin kirjan kansien välissä odottaisi.

Päähenkilöstä (en tosiaan löydä hänelle nimeä, sillä tarina on minä-muodossa) ei voi pitää, eikä se liene tarkoituskaan. Itse asiassa kukaan henkilöistä ei ole mukava tai miellyttävä, Alisaa lukuunottamatta. Kaikki ovat ilkeitä, tyhmiä tai muuten vain karikatyyrejä, ja heidän motiivinsa jäävät hämäriksi. Masentava maailmankuva, enkä voinut olla miettimättä, mahtaako kirjailijalla olla jotain hampaankolossa viranomaisia vastaan, kun heitä noin synkeästi kuvataan, ilman kevennyksen tai ironian häivääkään. Paljastava juonenkäänne iskee yllättäen, suorastaan hieman kömpelön äkillisesti. Eikö dekkareissa kuulu antaa hieman viitteitä lukijan pureskeltavaksi?

Kirjoissa saavat kuitenkin monenlaiset äänet päästä esiin, ja lukijana on myös hyvä tutustua erilaisiin teksteihin. Kirjailijalle toivon hyvää jatkoa ja sinkeyttä tyylin hiomiseen, kustantamolle viimeistelyn voimaa. Hienoa työtä tekevät silti, nämä pienet kustantamot. Valitettavasti kirjoja arvioidaan kuitenkin samalta viivalta kuin isoja, resursseja moninkertaisesti omaavia kustantajia.

Nyt lopetan nämä murhaamiset ja siirryn mukavampiin aiheisiin. Listalla on... näköjään ainakin sotaa. Se siitä mukavammasta. Toisaalta elämänviisauksiakin on lukulistalla, katsotaan kumpi ehtii ensin.

Katja Alm: Ansiosidonnainen kuolema. Nordbooks 2013.

Varistyttö

Himolukijat tunnistavat ilmiön, jossa tietty aihe, teema tai jopa yksityiskohta alkaa oudosti toistua peräkkäin omissa lukemisissa, ilman että siihen olisi ollut tahallinen aikomus. Ehkä alitajunta ohjaa lukuvalintoja, ehkä on kyse vain huomioinnista. Mutta minulle on käynyt monesti niin, että asia, josta en edes ole kovin kiinnostunut - sanotaan nyt vaikka Normandian maihinnousu tai juoppo äiti - ykskaks tulee vastaan monessa kirjassa peräkkäin.

Varistyttö kuuluu tällaiseen sarjaan, joka rakentui huomaamattani. Oikeastaan kyseessä on nyt kokonaisen genren paluu, ei vain yksittäisen aiheen. Dekkareita en nimittäin juuri ole lukenut kymmeneen vuoteen, mutta nyt palasin niihin Sirpa Tabetin kautta. Leena Lehtolaisen Rautakolmio oli seuraava, jo astetta realistisempi rikoskuvaus. Mietin niiden pohjustaneen Varistytön lukemista, sillä sattumalta se tuli seuraavaksi luettavaksi ja vei sekä rikokset, niiden selvittelyn ja psykologiset taustat omalla tavallaan äärimmäisyyksiin asti. Joten pohjustusta se toden totta tarvitsikin.

Nimittäin tämä on rankka.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg kollegoineen tutkii outoja lasten kuolemantapauksia, kun ruumita alkaa löytyä. Lapsia on hyväksikäytetty, pahoinpidelty ja silvottu, mikä sinänsä jo saa sisälmykset kääntymään nurin, mutta oudointa ja ehkä jopa karmeinta on se, ettei heitä kukaan kaipaa. Kukaan ei ole ilmoittanut lastaan kadonneeksi. Tutkinnassa Jeanette tutustuu psykoterapeutti Sofia Zetterbergiin, joka antaa tietoja muutamasta asiaan liittyvästä henkilöstä. Esimerkiksi Victoria Bergmanista, joka on Sofian asiakas, ja jolla on yhteys erääseen Jeanetten "asiakkaaseen".

Tarina heittää lukijan hulluuteen jo ensi sivuilla. Eikä se helpota lukemisen myötä, päinvastoin. Paljastuu yhä enemmän julmuuksia ja monenlaisia inhottavuuksia. Mielenterveyden vakavat häiriöt ovat luonnollisesti vahvasti läsnä niin syissä kuin seurauksissakin. Lukijaa viedään epämiellyttävän paljon ja pitkälle mielipuolisen ajattelun sisään. Enää ei siis riitä, että tehdään poliiseista inhimillinen ja rikoksentekijästä hullu, vaan mennään vielä pidemmälle; rikoksentekijän pään sisään. Kimurantti juoni onnistuu yllättämään. Kirja on trilogian ensimmäinen, eivätkä asiat tässä saa siis päätöstään eikä lukijaa palkita ratkaisuilla.

Ruotsalaiset dekkaristit ovat edelläkävijöitä, ja kyllä, olen Larssonit lukenut ja koukuttunut, en siis täysin dekkarityhjiössä elänyt. Tämäkin kirja on peruslaatua, vauhdikkaasti etenevää ja hallittua tekstiä. Mukana on - jälleen hieman liimatun oloisesti - niin yhteiskunnan kuin globalisaation varjopuolien osoittelua, jotta ajankohtaisuus korostuu ja lukija voi miettiä "isoa kuvaa", johon kuvatut ilmiöt liittyvät.

Mutta jos tämä on suunta, johon dekkareissa nyt mennään, niin taidan unohtaa genren taas joksikin aikaa. En nauttinut ammattimaisesti, lähes laskelmoidun tuntuisesti rakennetusta tekstistä. Mahtoivatko kirjailijat ensin listata, mitkä asiat ihmisiä eniten kauhistuttavat, ja sen jälkeen laativat tarinansa.

Seuraava osa tulee kesäkuussa, ja vaikken suuresti tähän ihastunut - tai en oikeastaan yhtään, sillä lähinnä siitä jäi yököttävä olo - on varmaan pakko lukea sekin, etteivät juonenkäänteet jää vaivaamaan. Psykologia siis toimii, vaikken haluaisi. Maailma on monelle paha paikka, vaikken sitäkään haluaisi.

Muualla: Kirsi koukuttui. Leena Lumi sanoo henkilöissä olevan maagista syvyyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Taattua viihdettä, arvioi Jori. 

Erik Axl Sund: Varistyttö. Suomennos Kari Koski. Otava 2014.

Rautakolmio

Jos Sirpa Tabetin uusin herätteli muistumia menneisyydestä, vähän lähempää menneestä muistuttaa Leena Lehtolainen. Olin nimittäin myöhäisherännäinen, mutta niin koukussa Maria Kallioihin 2000-luvun alkupuolella, että ahmin kaikki siihen asti ilmestyneet putkeen. (Mikä on muuten minusta paras tapa tutustua kirjailijaan tai kirjasarjaan. Tai tv-sarjaan. Sukeltaa.)

Mariasta ja minusta tuli ystäviä. Tykästyin inhimilliseen poliisiin, joka silloin vielä oli ainakin minulle uusi ilmiö, ja Lehtolaisen vetävään tyyliin. Suomalaisuudessaan tutut luonnon- ja mielenmaisemat ynnä nuoruudenkokemukset yhdistivät meitä, samoin ammatilliset muutokset ja uran ja kotielämän yhdistämisen haasteet tuntuivat tutuilta. Huuma hälveni, ja jokunen kirja sarjan viimeisimmistä on jäänyt lukematta. Mutta nyt houkutti taas kurkata, mitä Marialle kuuluu.

Hilja Ilveskeron kanssa en muuten ole solminut niin läheistä suhdetta, globaalimpana ja jotenkin muovisempana hahmona hän on jäänyt kaukaiseksi.

Rautakolmio on taattua Maria Kalliota; yllätyksiä kirja ei tuo. Toisaalta tämä on oikein hyvä, toisaalta hienoinen pettymys, ettei mitään ihmeempää Marialle kuulu. Ehkä kirjailija saa toteuttaa kokeilujaan Hiljan kanssa sen verran, että Maria saa noudattaa tuttua ja turvallista - myös maailmalla, etenkin Saksassa - suosiota kasvattavaa linjaansa. Maria jatkaa uraansa Espoon poliisissa, on naimisissa Anttinsa kanssa ja lapset ovat kasvaneet. Kahden hukkuneen löytyminen sysää Marian tiimeineen tiukkaan työputkeen. Kuolleiden henkilöllisyys selviää helposti, mutta heidän yhteytensä toisiinsa, saati tekijä ja tämän motiivi, vaativat monenlaista selvittelyä.

Tutkinnan koukeroissa vastaan tulee muitakin tuttuja hahmoja kuin poliisitiimi Koivuineen ja Puupposineen. Marialle sydämentykytyksiä monessa mielessä aiheuttanut Mikke Sjöberg on päässyt vankilasta.

Kurkkaus tuotti sitä, mitä uumoilinkin: helposti sulavaa ammattimaista perusviihdettä kilttien poliisiromaanien ja Maria Kallion ystäville. Taidan lukea ne väliin jääneet myös - ja tuli ikävä myös saman dekkariahmimiskauteni toista sankaria, Kurt Wallanderia. Mutta pakko sanoa, ettei se enää samalta tunnu kuin silloin. Ehkä yhden kirjan sukelluksella ei ole riittävää koukutusvaikutusta. Tai kiltti linja alkaa jo tuntua liian kiltiltä, kun räväkkyyttä ja äärimmäisyyksiä tulvii joka puolelta. Arvostan silti jatkuvuutta ja luotettavuutta sekä tietysti Leena Lehtolaisen kirjoittajakokemusta ja ammattitaitoa, joka näkyy. Ja haluan olla lojaali. Olemme edelleen ystäviä Marian kanssa.

Muualla: Kristan suu loksahti auki loppuratkaisussa. Amma on onnellinen kirjasta. Kuuttaren lukeminen oli takkuista. Norkku pitää kelvollisena.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio. Tammi 2013.

Koti

Lotus, Georgia, USA. Pikkukaupunki, johon Frank ei usko koskaan palaavansa. Kunnes hänen on pakko, sillä sisko Cee on vaikeuksissa, eikä tällä ole ketään muuta, johon turvata.

Frank on niitä parikymppisiä sotaveteraaneja, joita sotien jälkeen tavataan, missä tahansa maassa sota on ollutkin. Frankin sota oli Koreassa. Jopa armeijaan meneminen tuntui hyvältä kurjan kotikaupungin ja surkeiden kotiolojen rinnalla. Mutta Cee on maailman ainoa ihminen, josta Frank tuntee vastuuta, ja hänen vuokseen poika palaa kotikonnuilleen. Vaikka:

"Georgian Lotus on maailman kamalin paikka, kamalampi kuin mikään taistelutanner. Tantereella on sentään jokin tavoite, kiihkoa, rohkeutta ja jonkin verran voitonmahdollisuuksia lukuisten tappiomahdollisuuksien joukossa. Kuolema on varma juttu, mutta yhtä varma on elämäkin. Ainoa vain, ettei sitä voi tietää ennalta."

Ceelläkään ei ollut helppoa. Hänellä oli vanhemmat ja isovanhemmat, mutta heistä ei ollut tueksi.

"Ilkeä isoäiti on jokseenkin pahinta, mitä tytöllä olla voi. Äidin kuuluu kurittaa ja komentaa, jotta tytär oppisi erottamaan oikean väärästä. Vaikka mummit ovat olleet ankaria omille lapsilleen, heidän kuuluu olla anteeksiantavia ja ystävällisiä lapsenlapsilleen. Eikö näin ole?"

Tyttö karkaa miehen mukaan heti kun tilaisuus tarjoutuu. Mies osoittautuu hyypiöksi, eikä Ceen onni käänny vielä senkään jälkeen. Frank palaa viime tipassa, ja onnistuu pelastamaan niin sisarensa kuin itsensäkin. Tai ainakin luo siihen mahdollisuuden, jos onnistuu karkottamaan menneiden painajaiset.

Kirja voisi olla ahdistava, sillä eletään ympäristössä, jossa on äärimmäistä köyhyyttä, väkivaltaa ja raakuuksia. Henkilöt ovat eläviä, tilanteet todellisia. Synkän painava, kaupunkia ja henkilöiden mielentilaa peilaava tunnelma jatkuu läpi kirjan. Intensiivinen tarina ei jätä lukijalle taukoja miettiä, kannattaisiko lukemista jatkaa, vaan imaisee. Ajallinen ja fyysinen etäisyys sekä tekstin napakka pituus loitontavat kuitenkin sen verran, ettei lukeminen käy liian rankaksi. Tehokas sukellus maailmaan, josta pääsee nopeasti pois.

Kirja tuo mieleen Joyce Carol Oatesin, mutta ei ole niin raadollinen ja pahaa tekevä; tässä on toivon mahdollisuus.

Muualla: Suuria asioita pienessä paketissa, sanoo Norkku  Tiivis ja vahva, todentaa Suketus. Valkoinen Kirahvi luki tärkeän kirjan, mutta jäi hieman hämmentyneeksi.

Toni Morrison: Koti. Tammi 2014. Suomennos Seppo Loponen.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen sanoo kirjansa alkaneen itää sukunsa vanhoista valokuvista. Kuusamolainen perhe tutki kuviaan ahkerasti, muisteli ja vahvisti sukutarinaansa niiden avulla. Kirjassa kuljetaan vuoden 1895 pohjoisen pimeästä pirtistä steriilin kirkkaanvalkoiseen terveyskeskukseen vuonna 1996, visuaalinen tarina sekin.

Alussa on Maria, kätilö, jonka raskaan mutta antoisan ammatin kautta tutustumme tuon ajan arkeen. Maria on sitkeä ja aikaasaava nainen, itsellinen ja pärjäävä, eikä hänen vauhtiaan pysäytä edes yllätysraskaus, päinvastoin. Lahjaksi nimetty avioton tytär syntyy ja kasvaa äitinsä rakennuttamassa komeassa talossa, josta perheen on paettava saksalaisten poistuessa kuin tuhotulva Lapin halki.

Lahja on tarinan päähenkilö, vaikka hänen lapsensa, etenkin Johannes Kaarina-vaimoineen nousevat vahvasti esiin ja saattelevat lopulta Lahjan tuohon edellä mainittuun terveyskeskukseen. Onni, Lahjan mies, on toinen tärkeä hahmo, joka muokkaa vahvasti Lahjan elämää ja kohtaloa, loppuun asti, vaikka Onni on siinä vaiheessa ollut jo pitkään poissa.

Kirjasta on moneksi; se on elämäkerta, rakkauskertomus, Suomi-historiikki ja perhesaaga. Monta tasoa, paljon ulottuvuuksia. Sinänsä tarina ei ole huiman erikoinen: lähtökohdat maalla, sodat ja niukkuudessa pärjääminen ovat suomalaisten perustarinaa, ja useimmasta suvusta varmaan löytyisi jokin salattu, iso asia, jos tarpeeksi kaivelisi. Sellaisesta on kyse tässäkin.

Mutta kirjan vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Heistä tulee tuttuja. He eivät suinkaan ole rakastettavia, etenkään Lahja, joka etsii rakkautta kiihkeästi, mutta ei siinä onnistu, eikä mielestäni Onnikaan, joka häälyy epävarmana kahden maailman välillä. Mutta he ovat hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä onnistumisissaan ja epäonnistumisissaan, ja heidän tarinansa muuttuu todeksi, henkilöt ihmisiksi, joiden tunteisiin ja valintoihin on helppo eläytyä.

Teksti on selkeää ja konkreettista - tai pitäisikö sanoa realistista, virkkeet ja luvut lyhyitä. Silti se tuo lukijan eteen niin suuria kaaria kuin arjen pieniä yksityiskohtia. Vertauskuvia, joita rakastan: rakentaminen on niistä yksi. Aikatasot ja tapahtumapaikat vaihtelevat tiuhaan. Se hieman väsytti kirjan puolivälissä, enkä oikein ymmärtänyt, miksi paikkoja korostetaan lukujen nimissä. Ja välillä epäilin, että minulta meni jotain ohi, kun ilmeni asioita, jotka jäivät selitystä vaille.

Mutta sen jälkeen tapahtuu käänne: Onni alkaa kertoa. Onnin osuus on minulle kirjan koskettavin ja tehokkain. Siinä saavat selityksensä nekin seikat, jotka alkupuolella jäivät kaihertamaan. Koukut voisivat olla ärsyttävää kikkailua, mutta nyt ratkaisu toimii. Kirjailija palkitsee lukijansa. Loppuosa tekee kirjasta tiiviin, laadukkaan kokonaisuuden, josta ei tarvitse osoitella esikoiskirjakömpelyyksiä.

Yleisarvosana eximia cum laude approbatur. Maailmaani ei Kinnunen ravistanut, kuten vaikka Aki Ollikainen Nälkävuodellaan (jotain kyllä kertoo se, että tämä tuli mieleeni), mutta Neljäntienristeys on hieno, vahva kirja, jonka lukemisesta voi olla vain tyytyväinen. Uskon, että se rikkaudessaan sopii moneen makuun, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Muualla: Lukukauden Jaana luki sivuja säännöstellen, ettei kirja loppuisi liian nopeasti. Myös Tuija halusi lukea kirjaa säästellen ja löysi hienon vertauksen valokuvauksen ja tekstin välillä. HS:n Antti Majander innostui kunnolla ja antaa sen näkyä, mitä arvostan: virkistävää kriitiikolta. Lukemisessa on kuitenkin kyse nimenomaan kokemuksesta. En olisi kuitenkaan ihan näin paljastavaa arviota halunnut lukea ennen kirjaan tutustumistani, lähinnä nuo viitteet muihin kirjoihin minusta kertoivat liikaa.

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. WSOY 2014.
Kustantajan lukukappale.

Laukaisu

"Mehän elämme maailmassa, missä tarinoiden tulee olla järkyttäviä ja kaikki keinot niiden järkyttävyyden korostamiseen ovat sallittuja ja kullanarvoisia. Kun järkyttävyys on saatu onnistuneesti esille, me siirrymme kauhisteluun."

Järkyttävämpää aihetta kuin perhesurmat tuskin voi esitellä. Tiina Raevaara kertoo yhden perheen tarinan, mutta ei siirry kauhisteluvaiheeseen. Onneksi.

Kirja on kuin pitkä reportaasi: kertoja kuvaa ensin kirjoittamistilannettaan, sitten hetki hetkeltä sitä, mitä Pauliinan ja Kerkon perheessä tapahtuu. Välillä hän kommentoi ja pohtii, välillä lyö pöytään kylmää faktaa perhesurmista Suomessa viime vuosina. Määriä, tapahtumapaikkoja, surmattujen ikiä.

"Miksi ihmiset tappavat itsensä tai jonkun toisen? Onko murhalla ja itsemurhalla jotakin yhteistä?"

Ydinkysymykseen ei kirjasta löydy yksiselitteistä vastausta, mutta lukijallen annetaan taitavasti aineksia sen pureskelemiseksi. Köyhyys. Mielenterveysongelmat. Liian kovat tai epärealistiset vaatimukset elämälle, itselle, toisille. Häpeän pelko, voimien loppuminen. Ja niin edelleen.

Kertojan käyttö etäännyttää niin, ettei lukijaa viedä samaistumaan henkilöihin. Näin itse ilmiötä on mahdollista ajatella ilman liian suurta tunnevyöryä, järkikärjellä, siirtymättä kauhisteluun. Luulen kirjoittajan tähdänneen tähän, ja ratkaisu toimii erinomaisesti. Toisaalta ylhäältä tarkasteleva ja opettavainen ote tekstissä herätti lievää ärsytystä.

"Rentoutukaa,  hyvät ihmiset. Tarinoiden ei tarvitse päättyä rumasti."

Kaunokirjan sisään leivotut uutismaiset surmafaktat tuntuivat myös hieman tyylipoikkeamilta, ja niitä toisteltiin niin paljon, että se alkoi jo tuntua lekalla päähän lyömiseltä.

Mutta itse asia on kyllä kirjan tai useammankin väärtti. Jotain on pielessä maailmassa, jossa muuta ratkaisua ei ongelmiin löydy kuin hengen riisto, itseltä tai toisilta. Emme ole kovin hyvin onnistuneet yhteiskuntana, jos perhesurmista alkaa tulla ilmiö.

Aiheesta huolimatta kirjaa ei ole vaikea lukea, myös siksi, että se on riittävän tiivis. Ärsyttävätkin piirteet pitävät kiinnostusta yllä ja tuovat tekstiin omanlaisensa näkökulman ja esitystavan. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä toimii rinnakkaistarinana. Mietin, perustuuko Pauliinan ja Kerkon tarina johonkin yksittäiseen tositapaukseen, vai onko kirjaan yhdistelty asioita eri perheistä esimerkiksi ja näytöksi siitä, miten asiat voivat tapahtua. Lukemisen kannalta sillä ei ole väliä. Ja sen tietäminen saattaisi mennä jo tirkistelyn puolelle.

"Pam! Ja keskustelu on päättynyt."

Maria sanoo tarinan kertojaa vastenmieliseksi hahmoksi. Suketus toteaa kirjan vahvaksi, omaääniseksi ja vaikuttavaksi. Jonna ei täysin vakuuttunut.

Tiina Raevaara: Laukaisu. Paasilinna 2014.

Vanha kirja: Karjalan korpipartiot

Edesmennyt Niilo Lauttamus oli perinteinen sotakirjailija, joka kirjoittí juuri siitä, minkä hän parhaiten tunsi. Hän oli mukana monessa sodassa ja purki kokemuksiaan useaan kymmeneen sotaromaaniin, jotka julkaistiin 1950 - 70-luvuilla.

Korpipartio kertoo nimensä mukaisesti partiosta, joka komennettiin vihollisen rajan taakse suorittamaan vaarallista tehtävää, tuhoamaan tämän huoltoyksikkö. Lauttamus kuvaa tapahtumat dokumentaristin tavoin, niin että lukija pystyy kuvittelemaan olosuhteet - kylmän, nälän, pelon ja äänet - niin realistisesti kuin se itse tapahtumaa kokemattomalle on mahdollista.

Kirjasta käy hyvin ilmi kokeneen sotilaan ajattelu. Tehtävää suoritettaessa ei epäröidä eikä arvella, vaan tartutaan toimeen. Tunteet työnnetään sivuun. Käskyjä noudatetaan pilkuntarkasti, sillä niistä riippuu monen henki. Tosin vahinkoja sattuu, ja omiakin joutuu ammutuksi, kun tapahtumat vyöryvät ennakoimattomaan suuntaan.

Saappaat edellä kuvaa lääkintämiesten työtä jatkosodan melskeessä vanhalla rajalla. Ammattimies on ammattimies täälläkin, vaikka välinelaukku tippuu järveen ja kavereita silpoutuu vieressä. Jopa leikkauksia on pakko tehdä korsun suojissa. Verenluovutus on jokaisen velvollisuus, eikä isokaan kipu tunnu, kun on tilanne päällä. Pirtu on kysyttyä ainetta, ja sitä kuluukin yllättävän paljon.

Ihmettelen sotakuvauksissa aina sitä, miten joukkojen lääkintä ja ruokinta ylipäänsä onnistuttiin rintamalla hoitamaan. Silloisilla kulkupeleillä, korven keskellä, vihollisen tulen alla. Sekin lienee sitä ammattitaitoa.

Lauttamus kuvaa henkilöitään karusti, vain sodan tarvitsemasta näkökulmasta. Molemmat kirjat ovat kovia, lähes teknisen dokumentaarisia kuvauksia taistelutantereelta, sitä itseään, niin sanotusti. Suuret linjat ja strategiat jäävät sotilailta itseltäänkin usein hämärän peittoon. Jälkimmäisessä sentään vilahtaa nainenkin, sekä maisemassa että ajatuksissa. Ja mielenterveyden hauraus, joka ilmenee majurin hulluutena. Kannen mainitsemaa huumoria en juuri muuta löytänyt kuin johdon pöllöily. Aika vaikea aiheesta onkin vitsiä repiä, tosin Linna osasi tuoda Tuntemattomaansa myös sitä, sekä lämpöä ja inhimillisyyttä. Lauttamuksen kirjoissa ne jäävät taka-alalle itse toiminnan tieltä, mutta kaverista huolehditaan kuten kuuluu.

Sotakuvaukset - niin nämä kuin joskus aiemmin lukemani - muistuttavat minusta paljon toisiaan. Aivan tuulesta temmattu ei siten ole sanonta, jonka mukaan naisten synnytystarinat ovat miesten sota- ja armeijajuttuja. Henkilökohtaisesti elämän suurimpia ja ravistelevimpia kokemuksia, mutta massana eivät kovin erilaisia tai erikoisia. Molemmissa ollaan ääripäissä, syntymän ja kuoleman jatkumolla. En koukutu sotakuvausten lukemiseen, mutta on hyvä tietää, millaista se oli, ja Lauttamukselta saa realistisen käsityksen.

Nyt kun sodanuhka värjyy vakavana Euroopassa, aihe on myös ikävän ajankohtainen. Yhtymäkohta sekin, että nykykonfliktin toisena osapuolena on sama maa, itäinen naapurimme, kuin Lauttamuksen kirjoissa Suomea vastassa.

Kenelle? Selkeää sotakuvausta arvostaville, käytännön sotimisesta talvi- ja jatkosodassa kiinnostuneille.

Osallistun kirjoilla Ihminen sodassa -haasteeseen ja nappaan kaksi pistettä.


Niilo Lauttamus: Korpipartio. 1962.
Niilo Lauttamus: Saappaat edellä. 1963.

Gummeruksen yhteisnide 2012.

Kaikki kaupan

Sirpa Tabet on palannut! Punainen metsä teki aikanaan suuren vaikutuksen: se edusti minulle täysin uutta genreä sekoittaessaan dekkaria ja tavisromaania, yliluonnollisuutta ja mystisyyttä tavalla, jollaista en ollut aikaisemmin kokenut.

Into hiipui jossakin vaiheessa, ja myönnän, etten ole lukenut kuin alkupään tuotannon. Mutta myönteinen mielikuva jäi, ja siksi nappasin kirjailijan uusimman kirjastosta. Aikaa hänen edellisestä julkaisustaan on vierähtänyt, ja siksikin voidaan puhua paluusta, henkilökohtaisen "paluukokemukseni" lisäksi.

Kaikki kaupan on hyvin perinteinen dekkari. En lue nykyään paljon dekkareita, joten tähän voi olla monta mielipidettä, mutta kun luin eläinlääkäri Meri Tähtisen joutumisesta tappajan maalitauluksi, vaikka hän vain halusi hoitaa koiraansa ja äitiään, tuntui kovin kotoisalta. Myönteisessä mielessä, aivan kuin olisi palannut vanhaan kotitaloon.

Päähenkilö on tavallinen keski-ikäinen nainen, joka tekee paljon töitä ja haaveilee mukavasta miehestä. Tapahtumaketju, johon hän sotkeutuu, ei ole kovin uskottava, mutta onko dekkareissa tarkoituskaan? Murhia kuitenkin harvemmin tapahtuu kuin näitä lukiessa uskoisi. Tarina etenee rauhallisesti, mutta pitää hyvin otteessaan; sitä on helppo lukea väsyneenä illalla unta odotellessa, ei sisällä liian monimutkaisia juonikuvioita eikä karmeuksia. Aivotkin saavat levätä. Tasaisen viihdyttävää, mistä nautin suuresti monena iltana, ennen kuin silmät lupsahtivat kiinni.

Tosin loppua kohti epäuskottavuudet alkoivat hieman nakertaa, enemmän kuitenkin hymyilyttää. Meri tietää, että tappaja on hänen kannoillaan ja seuraa häntä joka paikkaan, mutta silti lähtee koiran kanssa iloisesti pimeään iltaan lenkille. Outo kiinalainen suostuu unohtamaan noin vain miljoonien eurojen arvoiset kaupat ja niin edelleen. Meri Tähtisellä on muuten koira, joka on tärkeä hahmo tarinassa. Kirja tuo vahvasti mieleen Outi Pakkasen (ilman reseptejä!), vaikka enemmän Tabetia on vuosien varrella verrattu Leena Lehtolaiseen tai Eeva Tenhuseen.

Jos ei mestariteos, niin viihdykkeenä osui ainakin minulle sopivaan hetkeen. Kokonaisuutena kokemus oli kuin vanha suomalainen elokuva: siinä vilahtelee tuttuja paikkoja ja henkilöitä, jotka on helppo sijoitella omiin tyyppikategorioihinsa, joiden mukaisesti he puhuvat tutulla tavalla. Tarinan seuraamisen kanssa ei tarvitse pinnistellä ja sen ääreen jumittuu, vaikkei olisi aikonutkaan. Eikä haittaa jos jotain pientä menee ohikin.

Kenelle? Keski-ikäisille ja vanhemmille kotimaisen dekkarin lukijoille, helppolukuista harmitonta viihdettä hakeville, ei älyllisiä haasteita tai nokkeluuksia kaipaaville eikä äärimmäisyyksiä tai tinkimättömän kunnianhimoista lukukokemusta janoaville.

Dekkareita paljon lukeva Emmi tykkäsi. HS:n Juri Nummelin ei yhtään.

Sirpa Tabet: Kaikki kaupan. CrimeTime 2013.

Aavikon tyttäret

Nura Farah on ensimmäinen somali, joka on kirjoittanut kirjan suomeksi. Pisteitä siitä heti alkuun, hän on tienraivaaja. Somaleita asuu Suomessa reilut 10 000. He ovat suurin afrikkalaistaustainen väestöryhmä ja kolmanneksi suurin vieraskielinen ryhmä maassamme (kertoo Päivi Pirkkalainen väitöksessään). Heitä tapaa Helsingissä etenkin lähiöissä, ja tunnistettavan ulkonäkönsä vuoksi he myös erottuvat. Somalien myötä Suomikin on alkanut muuttua osaksi globaalia maailmaa. Siksi tuntuu tärkeältä tietää enemmän, tai edes jotain, näistä taustaltaan erilaisista suomalaisista, muutenkin kuin mamu-keskustelujen mannekiineina. Keitä he ovat, millaisia he ovat?

Ehkä kirja auttaisi ymmärtämään tätä kansaa, ajattelin. Valitettavasti ei auttanut. Kirja on lähihistoriallinen tarina ihmisistä Afrikan aavikolla, aikana, jolloin omaisuus mitattiin kameleina ja muu maailma oli kaukana, valkoinen mies sinisine silmineen kummajainen. Yhtenäisestä Somaliasta haaveillaan ja idut tulevaan ovat aistittavissa, nyt kun tiedämme, että seurauksena oli verinen sisällissota.

Kirja kertoo kauniista Khadijasta, hänen kasvustaan tytöstä naiseksi tuossa unenomaisessa ympäristössä, jota kirjailija kuvaa tarkoin. Luonnonilmiöt ja värit, sää, hiekka ja aurinko, sateen odotus. Ankara äiti kasvattaa Khadijan perinteiden mukaisesti, ympärileikkausta myöten. Klaaneihin tiukasti jakautunut kansa ei tunnustanut tyttäriä perijöiksi, vaan nainen oli alamainen, jonka avioliitto järjestettiin ja joka parhaassa tapauksessa pääsi lapsuudenkotinsa kotiapulaisesta miehensä tarpeiden ja kodin huolehtijaksi.

Kaikessa turvaudutaan Allahiin, ja hänen viisauttaan ovat niin onnettomuudet kuin onnetkin. Synnin pelko on suuri, edes runoja eivät naiset saaneet sepittää.

Kirjailija on hersyväsanainen ja teksti kuvailevaa, vitkaasti etenevää, hieman vanhahtavan koreilevaa ja hyvin tunteellista. Oletan sen ammentavan somalien runonlausuntaperinteestä, jota Khadijakin harrastaa. "Khadijan sydämessä oli rauha" tai "hänen silmiinsä kerääntyi kyyneliä". Hän tunsi "suunnatonta rakkautta" tai "onnen ja tyyneyden sisällään." Myös runoja on kirjassa useita.

Khadijan kasvutarina on kipeä, mutta kovin vieras länsimaiselle lukijalle, vaikka naiseudessa on toki universaaleja puolia: mustasukkaisuus, taistelu oman tilan puolesta, rakkaus puolisoon ja lapsiin. Tarinan voi nähdä somalien näkökulmasta haikeana kurkistuksena menneeseen, juurien etsimisenä, henkilökohtaisen sukuhistorian kuvailuna ja tunnistamisena, mutta meidän kannaltamme kuvauksena siitä, millainen tausta meidän tuntemillamme somaleilla on. Ja se on niin monin tavoin omastamme poikkeava, että kirja enemmän erottaa kuin yhdistää.

Nuo miehet, jotka hallitsevat perhettä, kylää, klaania - jotka istuskelevat pureskelemassa maissia, uhoamassa ja kehumassa toisiaan ja Allahia sillä välin, kun naiset hoitavat työt ja lapset. Miehet, jotka voivat ottaa monta vaimoa, mutta eivät kiinnitä huomiota tyttölapsiinsa. Äidit, jotka paapovat poikiaan ja palvelevat miestään. Papit, jotka käskevät jättää asiat Allahin huomaan. Taikausko, suvun hierarkia, ruumiillinen kuritus... Kirja herätti minussa lähinnä surua ja voimatonta raivoa. Tarkoitan sisältöä, en tekstiä, vaikken ole kuvailevan, runollisen tyylin ystävä ja vaikka pidin tekstiä hieman epätasaisena, mutta esikoiskirjailijalle ja äidinkieleltään ei-suomalaiselle kelpo suorituksena.

Ehkä kuitenkin ymmärrän nyt hieman paremmin somalien taustaa, mutta se ei tuonut auringonpaisteen kirkkautta, vaan ennemminkin synkkiä pilviä. Pelkään tämän kirjan enemmän vahvistavan ennakkoluuloja kuin hälventävän niitä. Mutta kirjailija on kirjoittanut sen aidon ja rehellisen tuntuisesti. Ja olisi kiinnostavaa tietää, mitä somalit ajattelevat meidän taustastamme Kalevaloineen ja Tuntemattomineen. Lisääkö tieto tuskaa myös toisin päin?

Toiveeni tietysti on, että molemminpuolisen tuntemisen myötä myös ymmärrrys kasvaisi, arki samassa maassa sujuisi kitkatta ja erilaisuus pystyttäisiin muuttamaan rikkaudeksi. Siis isoja, jos kohta hämmentäviä ajatuksia kirja herätti. Pisteitä siitä myös tähän loppuun, vaikka olin vähän pettynyt siihen, että kirja keskittyi menneeseen. Ehkä kirjailija valottaa seuraavaksi nykysomalin näkökulmaa?

Mari A ei jaksa enää keskustelua sopeutumisesta. Taidokasta tarinointia, toteaa Taika. Amma nautti lukemastaan. Tuija vertaa tyyliä suulliseen perinteeseen.

Nura Farah: Aavikon tyttäret. Otava 2013.

Mahdoton menestys - kasvun paikkana Nokia

Minä ja HS:n kuukausiliite päätimme tarjota teille tänä viikonloppuna Nokia-aiheista luettavaa. Siinä missä HS kertoo matkapuhelimien tuotekehityksestä, minä katson yritystä laajemmin, pääjohtaja Jorma Ollilan silmin. "Asiallinen äijä", toteaa tuotekehitysinsinööri Pekka Lonka Unto Hämäläisen jutussa. Sellaisena, jopa kärjistetysti, Ollila myös itsensä ja Harri Saukkomaan kirjan sivuilla näyttäytyy.

Päinvastoin kuin monet legendaariset johtaja, Ollila ei ole mysteeri, vaikka hänen saavutuksensa on historiallinen: Suomen kaikkien aikojen menestyneimmän yrityksen luominen ja johtaminen, noususta tuhoon. Hänen taustansa oli tehtävään täydellinen: talous, tekniikka, kielitaito ja verkostoituminen hallinnassa. Hän oli erityislahjakas, matematiikasta ja fysiikasta kiinnostunut, aktiivinen koululainen, joka kävi kansainvälisen Atlantic Collegen Walesissa, valmistui Suomessa TKK:sta ja kansantaloustieteen laitokselta, toimi politiikassa SYL:n kautta ja hetken keskustan puoluetoimistossakin, jatko-opiskeli London School of Economicsissa, napattiin Citybankiin oppimaan kansainvälisiä rahamarkkinoita ja sen jälkeen Nokiaan.

Tai ei oikeastaan napattu, vaan älylliseen tapaansa Ollila harkitsi Citybankin tarjousta ja urakehitykstään huolellisesti. Liike-elämä vaikutti suorastaan "liian helpolta", olihan hän akateeminen, mahdollinen kansainvälisen tason huippututkija. Mutta Suomen talouselämän onneksi hän hylkäsi haaveensa kansantaloustieteen professorin urasta ja päätti, että "liike-elämässä pääsisin ehkä hyödyntämään paremmin kaikkea siihen mennessä oppimaani. Pääsisi toimimaan joukkueen osana ja ehkä myös sen kapteenina."

Ja niin kävi. Citybankin kautta hän tutustui Nokiaan, jossa hän aloitti 1985, Kari Kairamon pääjohtajakautena ja houkuttelemana. Vahvasti kansainvälistyvä yritys rönsyili eri toimialoilla kumisaappaista kaapeleihin ja tietokoneisiin ja oli vielä pitkälti riippuvainen idänkaupasta. Tehtävä oli kerätä palaset yhteen ja kehittää kansainvälisiä toimintoja. Analyysi alkaa heti: "Nokiassa näytti olevan paljon hyviä ihmisiä töissä, mutta yritystä johdettiin osin pölyttyneesti ja vanhanaikaisesti."

Kun rahoitusjohtajaa tarvittiin, Simo Vuorilehto pyysi hänet tehtävään. Ollila vei firman läpi kotimaisten pankkien valtataistelujen, pörssihuuman ja teknologisen kehitysbuumin, joka oli maailmassa vertaansa vailla.

Rönsyistä luovuttiin. Niin sähkölamput, kumituotteet kuin pehmopaperitkin myytiin, ja lopulta päästiin eroon myös "vuotavaksi haavaksi" osoittautuneesta televisiotoiminnasta. Tietokonepuoli, jossa itse olin tuolloin töissä, myytiin Fujitsun omistamalle englantilaiselle ICL:lle (MikroMikko oli Suomen suosituin tietokone vielä 1990-luvun jälkipuolella, yritys ja koneet kulkevat nykyisin Fujitsu-nimellä). Harmittavasti henkilökohtaiselta kannalta, kaupasta ei enempää kerrota kuin että saatu hyvä hinta oli Isokallion taitoa ja pelisilmää. Eri tehtävien kautta Ollila aloitti toimitusjohtajana 1992, ja samana vuonna johtoryhmä teki lopullisen päätöksen keskittyä telekommunikaatioon.

Kirja on äärettömän mielenkiintoinen monelta kantilta: se on kuvaus Nokian kehityksestä 1980-luvulta aina Microsoft-kauppoihin saakka. Samalla se kuvaa Suomen talouselämän kehittymistä ja rahamarkkinoiden vapautumista kuin myös harppausta aitoon kansainvälisyyteen. Teknologian kehitys on tietysti tarinan vahva tekijä, samoin bisneksen teon nopeasti muuttuvat lainalaisuudet sekä erilaiset johtamistavat ja johtamisen osa-alueet.

Lisäksi se kuvaa ihmistä. Uskon Harri Saukkomaan tuoneen erityisesti tässä oman ammattitaitonsa peliin: hän ujuttaa henkilöä mukaan pienin, mutta kuvaavin annoksin. Lukija saa Jorma Ollilan persoonasta selkeän kuvan: huippuälykäs, tiukka, asiasuuntautunut johtaja, jolla pysyivät näpeissä niin suuret kokonaisuudet kuin tarvittavat yksityiskohdatkin. Hän ei sano olevansa parhaimmillaan myyntimiehenä eikä väitä tuntevansa markkinointia; jälkimmäisen onnistumisesta hän antaa kunnian Anssi Vanjoelle. Tiedotusjohtaja Matti Saarisen tehtävänä oli kehittää slogan, ja syntyi Connecting people. Arvot määriteltiin ja syntyi Nokia Way, tapa toimia, joka jalkautettiin tiukasti organisaatioon viestimällä se ymmärrettävästi. Ollilan toimintatapa on selkeä ja päämäärätietoinen, ei aina mukava eikä läheisen lämmin, mutta kieltämättä tehokas. Ja hyvin suomalainen rehellisyydessään, suoraviivaisuudessaan ja yltiörealismissaan. Hän korostaa pohjalaista taustaansa vahvasti; yrittäjyyttä, itse tekemistä, etiikkaa.

Antaa Ollilan itsensä kuvata itseään muutaman sitaatin kautta:

"Minä olin koulussa oppiakseni, en pitämässä hauskaa."  "Tapoihini ei kuitenkaan kuulunut miettiiä, liian paljon sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Uskon tekemiseen, suorittamiseen ja tuloksiin."

"Erään analyysin mukaan ihmiset jaetaan kolmeen ryhmään: suorittajiin, sosiaalisiin tyyppeihin ja vallankäyttäjiin. Itse kuulun suorittajiin. Suorittajat nauttivat siitä, että he saavat tehtyä asioita."

"Hyvät ja huonot uutiset tulevat aina peräkkäin."

"Etsin tärkeille paikoille henkilöitä, joissa on hiljaista karismaa. Se ei ole huutoa, räminää ja itsekeskeisyyttä, vaan jokin sellainen ominaisuus, joka saa muut ihmiset huomaamatta mukaan."

Ollilan itsensä lisäksi kirja kertoo muista johtajista. Legendaarista Kari Kairamoa muistellaan pitkästi: Ollila sanoo vuotta 1988 Nokian historian kauheimmaksi. Kairamo teki itsemurhan - minä olin silloin ensimmäisessä työpaikassani ja muistan sen päivän, tai paremminkin seuraavan aamun, kun tieto illan tapahtumasta tuli. Olli-Pekka Kallasvuo, Matti Alahuhta, Sari Baldauf, Matti Ala-Pietilä ja Ollilla muodostivat menestyksen tehneen "dream teamin". Ollila kertoo, ettei hän itse käyttänyt tuota median antamaa termiä yhteenhitsautuneesta johtoryhmästään ja puhuu edelleenkin "viisikosta".

Kallasvuo nousi pääjohtajaksi Ollilan lopettaessa postinsa. Ja tiedämme, kuinka kävi - yritys hävisi maailmankartalta. Ollila kertoo paljon keskustelleensa Kallasvuon kanssa ja antaneensa neuvoja, mutta tuo myös esiin sen, ettei hän enää tiennyt operatiivisista asioista. Hämmentävää - haluaako Ollila sanoa (ja siten pestä kätensä) tällä sen, että hän itse yritti edelleen parhaansa, mutta Olli-Pekka mokasi, vai haluaako hän viestiä, että hänen hyvistä neuvoistaan huolimatta tilanne oli mahdoton, kenen tahansa hoidettavaksi? En osannut yhdellä lukemisella päättää.

Luonnollisesti entisenä nokialaisena kirja herättää minussa paljon ajatuksia ja tuntemuksia tuttuine nimineen ja tapahtumineen. En siksi pysty ehkä suhtautumaan neutraalisti kirjaan kirjana, mutta pidän sitä ansiokkaana. Sopii ilman muuta jokaiselle bisneksenteosta kiinnostuneille ja kaikille Suomessa työtä tekeville, etenkin johtotasolle ja sitä ymmärtämään pyrkiville työntekijöille.

(Heh, omissa muistelmissani suomalaisen työntekijän muistelmissani kerron sitten joskus tarkempia yksityiskohtia noistakin ajoista... Tai ehkä joku muu tekee sen. Ossi, miten olisi?)

Jorma Ollila, Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - kasvun paikkana Nokia. Otava 2013.