Täydellisiä ihmisiä

Uteliaisuutta (lue: tirkistelynhalua) kiihottava otsikko. Että oikein täydellisiä ihmisiä, ketkä muka? Taasko ne turkulaiset (huomaa kustantaja)?

Kirjailija on kuitenkin kansiesittelyn mukaan helsinkiläinen. Suvi Vaarlan raikas esikoinen koostuu ihmisistä ja tarinoista, jotka ovat erillisiä toisistaan. Jotain yhtäläisyyksiä silti löytyy. Täydelliseltä näyttävän pinnan alla onkin jotain vähemmän täydellistä. Se ei ole yllätys, mutta yllättävästi ja riemastuttavasti Vaarla onnistuu kiepauttamaan lopputuleman sellaiseksi, jota lukija ei olisi osannut odottaa.

Monen novellin päähenkilö on nainen, mutta on miehiäkin. On tyttö, jota kantaa tavoite hyvästä työpaikasta. On nainen, joka vihaa joulua. Ja toinen, jonka mies ei muista hääpäivää ja on muutenkin ikävä. On kuolemansairas, joka ei kuolekaan. On mies, jonka vaimo jättää ja joka rakentaa kirjoista iglun. On nuoria naisia, jotka kauneuttaan ja kokemattomuutaan joutuvat outoihin tilanteisiin. Ja keski-ikäisiä, jotka hätkähtäen havahtuvat hetkeksi todellisuuteen.

Kiinnostavia henkilöitä ja tilanteita. Vaarla ei selittele, vaan kirjoittaa napakasti, silti tarkasti keskittymällä olennaiseen, ja vie lukijan elämän arvaamattomuuden pariin. Hän ei maalaile, ei luo isoja kehyksiä eikä analysoi asioita auki, vaan kiikaroi suoraan kipupisteeseen ja jättää lukijalle oivaltamisen varaa. Miten asiat ovatkaan kiinni sattumasta - tai niin voisi luulla. Ehkä Vaarla haluaa sanoa, että näennäisen vääjäämättömyyden sijasta itse voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä tapahtuu. Tai ainakin siihen, hyväksyykö asiat sellaisina kuin ne ovat, sen jälkeen kun silmät avautuvat.

Kirjassa liikutaan suurkaupungeista peräkylälle. Ollaan tiukasti tässä ajassa. Pidin siitä, samoin näistä ihmisistä, nimenomaan naisista. Uskon, että he pärjäävät, osaavat tehdä valintoja. Miehillä on hankalampaa.

Kannen kuva sopii hyvin teemaan ja tunnelmaan, se on puhdas ja raikas kuin jäinen kide, joka eri kulmista katsottuna näyttää erilaiselta. Harmi vain, että kustantajan sivulla kuva on epäskarppi.

Tarinoista jäi hykerryttävä tunnelma, kokonaisuus on helppo ottaa omaksi; myönteinen uusi tuttavuus, jolla osallistun Koen 13 kotimaista -haasteeseen.

Tuijata ei innostunut, mutta löysi myös ilahduttavia asioita. Taika sanoo novelleja kipeänhauskoiksi ja aloittelevalle novellilukijalle sopiviksi. Kirjailijan oma blogi ja tekstinäytteitä.

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä. Sammakko 2013. Kansi: Riikka Majanen.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia,
mietin ankarasti sitä, mitä kirjastasi sanoisin. Se vei niin täysin mukanaan, että tunnen olevani jäävi sanomaan mitään, vaikken ole vielä puhunut sanaakaan. Ideasi syventyä tutkimaan tuhat vuotta sitten Japanissa elänyttä hovinaista ja kirjailijaa on jo sinänsä kunnioitusta herättävä. Rohkeutesi etsiä elämääsi uutta, irtisanoutua normityöstäsi ja heittäytyä ideasi varaan tekemään tutkimusraporttia ja päiväkirjaa vielä enemmän.

Sei Shõnagon kietoutui tietoisuuteesi vähä vähältä. Oli kiehtovaa lukea, miten yhteytenne syntyi ja kehittyi. Kun tajusit, miten vähän naisesta tiedetään ja että haluat tietää enemmän, miten selvältä päätös vaikuttikaan - tähän johtivat niin monet asiat, suorastaan kohtalonomaisesti, eikö vain?

Kuten sinäkin, en voisi kuvitella itselleni vieraampaa ympäristöä kuin Japani 900-luvulla. Kuten sanot Seille, elämänpiirit ovat mahdollisimman kaukana toisistaan niin ajallisesti, maantieteellisesti kuin kulttuurisestikin.

"Mitään siitä, mitä meille ensimmäiseksi tulee maastasi mieleen, ei ollut sinun aikanasi vielä olemassa. Ei ollut geishoja, samuraita eikä sushia, ei haikurunoja, ikebanaa, teeseremonioita..."

Mia, olit lukenut Sein Tyynynaluskirjan, joka teki hänestä aikansa ja myöhempienkin aikojen julkkiksen. Minä en ollut koskaan kuullutkaan kirjasta tai japanilaisen kulttuurin erikoisesta Heian-kaudesta. Ehkä totaalinen vieraus oli yksi syy, miksi aihe kiehtoi minua. Mutta kirjan perusteella sinä lähdit hakemaan lisää tietoa ja sen myötä toit sitä meille muillekin, loit aikakaudesta ja Seistä elävän kuvan. Annat historiallista taustaa, kerrot ajan arvostuksista ja tavoista keisarin hovissa. Vaikka Sei kertomasi mukaan kuvasi pitkästi ja tylsästi seremonioita ja muuta valtaeliitin toimintaa - josta historiantutkijat ovat iloinneet - olit lumoutunut, etenkin Sein listoista. Hän listasi milloin mitäkin: hurmaavia asioita, masentavia asioita, asioita joita ei voi verrata, asioita joista tulee puhdas olo.

"Listoja asioista, joista myös minä tiedän jotain, hämmästyttävän tarkkoja havaintoja ihmisluonnosta ja ihmissuhteista, maailmasta, joka on meille aivan yhteinen ja ilmeisen muuttumaton."

Sein teksti tuo yhteyden tuon kaukaisen ajan ja meidän välillemme. Hän kertoo ällistyttävän tarkasti ja taitavasti ajatuksiaan, joita jaat kirjassasi. Toteat, että hovinaisten elämä oli vapaampaa ja rikkaampaa kuin tavallisen naisen. Ja arvelet, että Sei pääsi asemaansa juuri kirjoitustaitojensa ansiosta, muistanko oikein? Mutta toisin kuin tutkijat sinua ennen, teet keskeisen tärkeän havainnon todetessasi Seille:

"Sinun komediasi tuntuu kyllä jääneen monelta huomaamatta. Et sinä ole pinnallinen ja kylmä, sinä olet huumorintajuinen! Mutta ilmeisesti sinun huumoriasi ei voi ymmärtää ennen kuin vasta Carrien, Samanthan ja Mirandan aikakaudella."

Tämä on, Mia, kirjasi suuri vahvuus. Tuot Sein elämän tähän aikaan - jossa hän sellaisenaan olisi kummajainen mustattuine hampaineen ja maahan asti ulottuvine mustine hiuksineen, mutta ajatuksiltaan kuin feministien esiäiti, kuten sanot. Harmittelet, ettei Virginia Woolf tuntenut sinua!

Sei kertoo paljon rakastajista ja heidän vierailuistaan hovissa. Ajalle tyypillistä oli, että kasvojen paljastaminen miehelle oli intiimimpää kuin seksin harrastaminen, joka puolestaan oli suosittu puuha, jopa suositeltu ainakin miehille terveyden ylläpitämiseksi. Syntiä ei kai vielä oltu keksitty. Kerrot, että sana courtisan tarkoitti alunperin hovinaista. Siitäkö vai seksin synnillistämisestäkö johtui sekaannus ja Sein paheellinen maine myöhempinä vuosisatoina? Sei on liitetty erinäisiin seksipitoisiin julkaisuihin ja piirroksiin, sait havaita. Se taitaa harmittaa sinua - koska Sei oli mielestäsi niin paljon muuta.

Sein kirjoitustapa ei istu mihinkään aikansa muottiin. Kuvaat japanilaisia tekstityyppejä tunnollisesti, mutta nimität Sein riemastuttavasti jonkinlaiseksi alkubloggariksi. Autenttisten havaintojen ja muistiinmerkintöjen vuoksi, oletan. Kirjasta on olemassa englannin- ja saksankielisiä käännöksiä, mutta ne ovat tietenkin aikansa kuvajaisia, eivät alkutekstiä. Kuten sanot: Lost in translation. Alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole säilynyt, huomaat Kiotossa. Olet siis jättänyt työsi, muuttanut Japaniin - vieläpä sairaana lähtiessäsi - ja teet tutkimusta kirjasta, jota ei ole olemassakaan! Urheaa, sanon minä. Kadehdittavaa omistautumista.

Mia, kun kerrot elämästäsi Japanissa, kuvaat asuinpaikkaasi, tuttaviasi, retkiäsi ja tekemisiäsi Kiotossa arkisesti. Kuten Sei omassa kirjassaan? Tuot Japanista lukijan silmien eteen monta kiehtovaa yksityiskohtaa. Kuten kylmät asunnot, kuumat pyyhkeet, ruuat, pyöräilyn ja baarit. Esittelet paikkoja kuin parhaassa matkakirjassa. Mutta mukanasi on aina myös Sei ja hänen sanansa tuhannen vuoden takaa. Vuoret, kirsikankukat ja luumupuut olivat jo silloin olemassa, ja löydät monta muutakin asiaa, jotka pystyt näkemään Sein tavoin.

Miten kiehtova yhdistelmä. Miten hieno kirja. En usko koskaan lukeneeni vastaavaa, ja vaikutus oli järisyttävä. Suorastaan kadehdin yhteyttäsi Seihin, ja toivoin, että sinun tapaasi löytäisin sellaisen. Mutta ei meillä faktisesti ole mitään yhteistä, meillä kolmella. Ai, onhan, olemme kaikki kirjoittaneet työksemme! Mainintasi mainostoimittajan työstä kirjoitustaidon näivettäjänä nauratti minua kovasti.

Nauroin monta kertaa muutenkin, tekstisi on niin herkullista ja havaintosi hauskoja ja teräviä. Pidät hienosti yllä sekä draaman kaarta että iloista sävyä, jonka japaninkielistä termiä en nyt muista. Mutta muistan tärkeämmän, joka myös kantaa koko kirjan: mono no awaren, jolle ei ole olemassa käännöstä, mutta joka kuvaa japanilaista melankolista henkeä ja menneen tuulahdusta. Luulen kyllä, että ymmärrän, mitä tarkoitat. Etenkin kun sanot sen löytyvän Kazua Ishiguron Pitkän päivän illasta. Löytyy sitä sinunkin kirjastasi!

Kuten Sei, et sinäkään kerro kaikkea, luulen. Näennäisestä avoimuudestasi huolimatta jätät varmasti jotain pois. Miten lienee rakastajatilanteen laita... Sanot, etteivät japanilaiset ole kiinnostuneita länsimaisista amatsoneista, ja harvat länsimaiset miehet paikan päällä ovat tulleet sinne naisen perässä. Joten se siitä, vai oliko sittenkään, olin aistivinani kiinnostusta ainakin Jeesukseksi nimittämäsi kaverin suuntaan? Mutta ei tarvitse kertoa, oli moukkamaista kysyä. Ymmärrät kuitenkin varmaan uteliaisuuden, koska Sein ja sinun tarinasi pakostakin hieman limittyvät mielessäni, ja etkö siihen pyrkinytkin? Mutta ei Seikään kertonut rakkauksistaan. Arvelet, että hän jätti tärkeimmät asiat kirjoittamatta. Viisas nainen!

Luin kirjaasi hitaasti, jottei se päättyisi. Välität niin kiinnostavasti innostuksesi, Sein ajatuksia ja omiasi, että kirjaa haluaisi ahmia, mutta ison tietomäärän vuoksi sen kanssa kannattaa edetä maltilla. Pidin kirjaa liian tärkeänä silmäilläkseni sitä hätäisesti työmatkoilla, joten luin sitä kotisohvalla, nukuin sen kanssa, join sen kanssa viiniä (ja seuraavana päivänä luin ne sivut uudestaan, ettei vain mitään menisi ohi), nukuin sen kanssa ja sairastin sen kanssa flunssaa. Ärsytti, kun perhe halusi ruokaa kesken lukemiseni tai naapuri soitti ovikelloa lainatakseen kuumemittaria. Kaadoin kalliin lampun siivotessani hätäisesti, että pääsisin pian kirjan pariin. Toivon, että lamppu toimii vielä.

Toisaalta, eikö tässä juuri siitä ole kysymys, yksityiskohtien tärkeydestä, arjesta, sen kauneuden huomaamisesta? Ja siitä huimaavasta tunteesta, kun saa viestin tuhannen vuoden takaa, ikiaikaisesta naisten välisestä yhteydestä, ajattomuudesta? Koko ajan kirjassa on kaksi tasoa: arkiset yksityiskohdat, ajattomuus. Nykyisyys, menneisyys. Mia, Sei. Kysymyksiä, vastauksia.

Pyydän anteeksi kömpelöä tyylisi matkimista, mutta en pääse eroon tästä puheesta pääni sisällä muuten. Toivon, Mia, että sait matkaltasi vastauksia, joita lähdit etsimään. Ja luulenkin niin. Siinä sivussa me muut saimme hienon henkisen matkan, jonka soisin kaikkien tekevän.

Kiitos, Mia. Kerro terveisiä Seille.

Kenelle? Japanin ystäville, ajassa matkaaville, tietoa kaipaaville, elämänmuutosta miettiville, omaa polkuaan etsiville naisille, sekä miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Lumoutuvaan pystyville.

Muualla: Kirsi ihaili kirjailijan heittäytymistä. Norkku ihastui jo kirjan nimeen. Hanna löysi kirjasta sekä uuvuttavia että kiinnostavia asioita. Sonja ei pitänyt puhuttelumuodosta eikä toistosta, mutta kirja lisäsi hänen onnellisuuttaan. Anneli odottaa kirjalle kansainvälistä menestystä.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

Mian tutkimuskirja: Sei Shonagon: Makura no sõshi.

LISÄYS: Mian kirja 2018: Naiset joita ajattelen öisin 

Kukkia Birgitalle

Aloitin Siina Tiuraniemen esikoiskirjan ilman ennakko-odotuksia, mutta jo parin sivun jälkeen minulla oli henkinen punakynä kädessä. Korjailin mielessäni pois turhia sanapäätteitä, turhia sanoja tai kokonaisia lauseita, ja närkästelin itsekseni tekstin vaillinaista editointia.

Mutta nuori mies Miska, kirjan päähenkilö, ei jupinoistani piitannut. Hän jatkoi vierailujaan äitinsä serkun Birgitan luona hoitokodissa. Birgitalla ei ole jalkoja, joten hän tarvitsee jatkuvaa hoitoa, ja Miska meni käymään, kun äiti käski. Äiti lähti Torremolinokseen, ja lähtiessään antoi toimeksiannon Miskalle.

Miska on hyväntahtoinen ja jatkuvasti pihalla. Siksi hän teki, kuten äiti toivoi, vaikka se ei hänen ruumiinrakenteelleen sopivalta tuntunutkaan. Birgitta taas on viisas ja vahva nainen - alkoholismi ja invaliditeetti eivät näitä poista - joten he löysivät heti toisensa. Kummallinen mutta toisaalta hyvin luonteva yya-suhde siitä syntyy, ja sen myötä Miska tutustuu moneen muuhunkin hoitokodin asukkiin.

Ei mennyt kauan, kun olin myyty. Sympaattinen Miska sulatti sydämeni. Hän on aidosti nöyrä ja mielestään maan matonen, mutta yrittää parhaansa. Vaihtelevalla menestyksellä, reikäisillä farkuilla. Jotenkin hän ajautuu kyseenalaisiin puuhiin - kirjan nimi on monitulkintainen - mutta rahanahne hän ehdottomasti ei ole. En tiedä, mitä hän oikein haluaa, ja tuskinpa kaveri tietää sitä itsekään. Mutta kaikkea hyvää hänelle toivoisi. Mietin sitä, miksi Miska on mies eikä vaikka Mia; Miskassa on paljon naisellisia piirteitä: hän purskahtaa itkuun helposti, puhuu tarvittaessa kuiskaillen ja käyttää sanaa kamala. Ehkä kirjailija halusi ravistaa sukupuoliroolituksen ennakkoluuloja?

Hersyvässä tarinassa on monta ajankohtaista ja todellista teemaa: vanhusten ja sairaiden hoidon kehno taso, yksinäisyys, nuoren aikuisen näköalattomuus. Mutta enemmän iloa, lämpöä ja ajatus siitä, että vaikka ulkoisesti menee heikosti, ei se tarkoita sitä, että ihminen siellä sisällä olisi huonompi. Ehkä pitäisi malttaa katsoa pinnan alle?

Vähän nauratti äskeinen arvioni Rimmisen Hipasta. Siitäs sain, kun aloin puhua vakavia - nyt kirjassa kantta myöten esitellään kukkia. Tässä asia ei kumma kyllä huolestuta yhtään. En osaa selittää, miksi. Ehkä tarina on tarpeeksi hauska ja höpsö, eikä tule liian lähelle arkea? Tai tulee tarpeeksi lähelle? Kansi on muuten minusta oikein kaunis, ei liian hieno mutta tarinaan sopiva, vaikkei kaksoismerkityksestä tietäisikään. Ensikatsomalta se antaa hieman vanhahtavan käsityksen, mikä sopii hyvin teemaan. Ravistellaan ennakkoluuloja ja noustaan ikärasismia vastaan.

Kirja on jonkinlainen sekoitus Lindgrenin terävää Kuolemaa ehtoolehdossa ja Rimmisen reppanahahmojen humaania elämänasennetta. Mutta on Tiuraniemellä omakin ääni. Ja se ilmenee Miskan kautta. Tekstissä on jonkin verran turhaa jaarittelua eli tiivistämisen varaa, ja niitä -pa ja -kin ynnä muita turhia lisukkeita olisi voinut reippaasti karsia tyylin kärsimättä - se punakynä olisi kuitenkin vähän enemmän voinut viuhua, niin lopputulos olisi laadullisesti noussut seuraavalle tasolle - mutta tämä on hyvän mielen kirja. Ainakin minulle jäi sellainen, ja tunne, että haluaisin tavata Miskan uudestaan. Seuraavassa osassa?

Leena Lumi piti kirjaa hauskana. Pihiin naiseen kirjan huumori iski täysillä. Kirjasfääri analysoi henkilöitä syvällisemmin. Ilselän Minna vertasi kirjaan kiinnostavasti Supisen Sädettä. Oma kokemukseni on se, että Säteen älyllisyys jää koskettavuudeltaan Birgitan humaaniuden varjoon. Siinalla on myös oma blogi.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle. Minerva 2013. Kansi: Taittopalvelu Yliveto.

Hippa

"Näin oli tapahtunut. Näin tapahtui. Ja että. Ja että. Jaettäjaettäjaettä."

Petteri ja Lefa ovat veljeksiä, jotka elävät Rimmisen kirjahenkilöille tuttuun tapaan yhteiskunnan reunalla, ehkä jo toinen jalka ulkopuolella. Jonkinlaista ansiotoimintaa nämä kaverit kuitenkin pyrkivät harrastamaan, ainakin jos äiti tai vaimo (Lefan) käskee. Vanha Transit apuvälineenään he rahtaavat milloin antiikkikaappia, milloin kehitysvammaisia paikkoihin, jotka tulevat yllätyksinä niin kyydittäville kuin kyyditsijöillekin. Ja joskus mukaan tarttuu/joutuu/pääsee myös naispuolisia henkilöitä, suvensuloisia.

Tässä pähkinänkuoressa Hipan asetelma. Kirjan teksti on rimmiskieltä uudissanoineen ja venkoiluineen alastalonsalissa, henkilöiden kommunikointi alun sitaatin tapaista muotoilua. Jos tällaista huumoria ei kestä, ei kirjaan kannata tarttua.

"Alkoi jalkahermostuttaa. Pakkoaskellutin itseäni hetken edestakaisin pitkin eteisen kulmakkoa. Kun toimenpiteellä ei näyttänyt olevan, no, vaikutusta, nuojahtelin kohti vessaa jonka käyttösuhteen oli sekä henkistä että ruumiillista tarvetta."

On pieru merrassa ja hopeinen kuu luo merelle silsaa. Hah-hah-hauskaa, mutta tämän verran juuri ja juuri poikamaista huumoria kestän, koska arvostan kirjailijan inhimillistä otetta ja omaperäisen hupaisaa kieltä. Kielen vuoksi teksti olisi hyvä nauttia pienissä pätkissä: ahmittuna se alkaa tuntua pitkitetyltä vitsiltä, eikä hienouksia tule makusteltua. Anteeksi, että sanon nyt sen pahan sanan, kielellä kikkailun, mutta se pompsahtaa mieleen vääjäämättä. Sitä joko pitää hauskana tai sitten ei. Mutta hauskaa ei ole tarinan vapaakatsantoinen päihdepolitiikka, jossa vedetään vähän väliä viivat ja otetaan nokat.

Olen tylsä tiukkis, mutta en pidä siitä, että huumeista tehdään viihdettä, joka kuvataan nuoren miehen normiarkena. Vaikka muilta osin kirjailijan kirjalliset ansiot ovat mitä ovat eli erinomaiset, en tiedä, onko ilmiö hänen juoneen sopivaksi katsomaansa revittelyä vai haluaako kirjailija heijastella todellisuutta, ja sen miettiminen synkistää. Onko vähemmän hyväosaisten nuorten elämä tosiaan valinta erilaisten päihteiden kesken?

Rimminen on erikoistunut sympaattisten reppanoiden kuvaajaksi. Veljekset ovat isättömiä, rahattomia, työttömiä eikä äitikään täytä perinteistä pullantuoksumallia. Jos näillä perusteilla pitäisi alkaa viivoja vetää, aika iso osa meistä joutuisi tekemään niin. Vai ovatko kirjan kaverit jo niin reppanoita, että vaikutuksen on tarkoitus olla päinvastainen: poikia voi katsoa, naureskella ja tyytyväisenä todeta, että noin luuseri en sentään ole. Ja hei (sanon itselleni), tarvitseeko kaikkea ottaa niin vakavasti, tämähän on fiktiota ja viihdettä!

Kun löysää pipoa, voi keskittyä nauttimaan omalaatuisesta kielestä ja poikien sivuluisuisesta mutta hyväntahtoisesta maailmankuvasta. Irmassa kirjailija käytti tavallisempaa kieltä, mutta on nyt palannut Pussikaljaromaanin ja Pölkyn poluille. Ei kirja yllätyksiä tuo aiempia Rimmisiä lukeneille, en ole haltioissani tai edes ällistynyt, kuten alkutuotannon luettuani.

Mutta mieluusti tämänkin kirjan luin, vaikkei se hurmioon minua vienyt. Kirjailijalla on oma ääni, jolle löytyy vakikuuntelijansa. Irman jälkeen jäi sama tunne: kaikilla on vikamme, mutta silti oikeus olla. Jos sitä alkaa miettiä, on alkulähteillä siinä, miksi Rimmisen kirjoja kannattaa lukea.

Ilselän Minnan mielestä Hippa ei ole kirja. Lukutoukka onnellistui.

Mikko  Rimminen: Hippa. Teos 2013.

Helioskatastrofi

Nimi Knausgård näkyy kirjamaailmassa kirkkaana. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja sulattaa sydämiä ympäri Eurooppaa, mutta nyt en puhu siitä (en ehkä koskaan, sillä kirja on niin henkilökohtainen kokemus, että saattaa olla, etten halua tuoda julki mitään. Toisaalta, siitä on jo sanottu niin paljon, että kaikki henkilökohtaiseksi kuvittelemani on varmasti jo sanottu jossain.)

Linda Boström Knausgård on miestään tuntemattomampi kirjailijana. Hän on tehnyt näytelmiä ja novelleja. Esikoisromaani Helioskatastrofi kertoo 12-vuotiaasta tytöstä nuoreksi naiseksi kasvavasta Annasta, joka syntyy isästään ja puhuu kielillä.

Kun isä Conrad viedään skitsofrenian takia laitokseen, Anna joutuu sijaiskotiin. Helluntalaisilla Svenillä ja Birgitalla on ennestään kaksi poikaa, joten kaivattu tyttölapsi saa valmiita veljiä. Sopeutuminen perusperheeseen on kuitenkin erilaista kuin perhe tai Anna itse olisi voinut kuvitella. Sekä perhe että tyttö yrittävät parhaansa, mutta toisin kuin yleensä tavataan hokea, se ei  aina riitä.

Annan maailma on ahdas ja rujo, alikehittynyt, kun on kyse arkielämästä. Toisaalta tytön mielessä on syviä ulottuvuuksia, joita me muut emme normiarjessa kohtaa emmekä edes osaa kuvitella. Onneksi, tekee mieli sanoa. Sillä Annan mieli ei ole tavallinen, hän ei ole iloinen lapsi eikä teini, vaan vaeltaa kammottavissa, tummissa syvyyksissä. Eikä löydä tietä ulos. Ei juuri edes sanoja, ainakaan ymmärrettäviä. Hänellä on kielellä puhumisen taito, arvelevat uskovaiset. Mutta vaikka hän taidollaan houkuttelee väkeä kirkkoon, ei Jumalakaan näytä hänelle tietä. Lopulta sanat katoavat kokonaan.

Kirja on yöntumma, karun realismin seassa unenomainen, mutta ei sekava: se piirtää uskottavan ja pelottavan todentuntuisen kuvauksen pirstaleisesta mielestä, joka ei löydä kiinnekohtaa todellisuudesta. Mietin surullisena, onko Annan kohtalo sinetöity lapsuudessa vai hedelmöityshetkenä, kun geenit yhdistyivät. Tarina on musertavan raskas ja vakava, mutta kirjailijan, kuten myös suomentajan, puhdasta tekstiä on helppo lukea. Se on tasapainoista ja selkeää, ja lukemalleen saa vastinetta: pienoisromaani tarjoaa sisältöä ison kirjan verran. Pienessä mittakaavassa onkin oltava isoa tarkempi ja hiotumpi, säröt erottuisivat muuten liikaa. Novellistina ja näytelmäkirjailijana Knausgård taitaa tämän. Onko teksti jopa liian sliipattu? Jotain epämiellyttävästi vaivaavaa tässä on, mutta en osaa kohdistaa, onko kyse tekstistä vai aiheuttaako tunteen rankka aihe.


Intensiivinen tunnelma kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen. Ei todellakaan hyvän mielen kirja. Muistin Karl Oven kertoneen vaimonsa mielenterveysongelmista. Vaikka kirjailija on varmasti hyödyntänyt kokemuksiaan, en pidä tätä pelkästään kuvauksena hänen omasta menneisyydestään; tässä on enemmän.

Kenelle? Mielenterveyden ja -sairauden aiheita pohtiville, tiiviin ja pelkistetyn tyylin ihailijoille, vahvaa tunnelmaa pelkäämättömille, vakavuutta kestäville.

"Hyisen kirkas pieni romaani", sanoo Sinisen linnan kirjaston Maria. Järjellä ja tunteella -blogin Susan kirja imaisi mukaansa. Lukuisan Laura koki ristiriitaisia tunteita.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi. Like 2013. Suomentanut Petri Stenman.

Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kilpailu käynnistyy

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/

Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri: http://kirjasfaari.fi/

Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!: http://les-lue.com/

Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat: http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/

Listat luettavissa 27.1. - ja seuraavana päivänä julkistetaan voittajat
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10. Saamme äänestää kirjoja, jotka olemme itse lukeneet ja arvioineet. Eniten pisteitä saaneet kirjat voittavat. Kilpailu on kirjabloggareiden vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Tarkat osallistumisohjeet löytyvät emäntäblogeista.

Tammikuussa on siis tulossa kiinnostavia listoja tulossa blogeihin! Ovatko blogit samoilla linjoilla kuin Finlandia-valitsijat, vai nouseeko kärkeen jotain aivan muuta?

Auringon ydin

"Pääni lävähtää täyteen valkoista valoa. Se on niin kirkasta tulta että voin kuvitella sen hehkuvan kalloni reunoista. Se on niin vitivalkoista ettei sille ole edes sanaa, se on valkoisuuden tuolla puolen..."

Vanna, oikealta nimeltään Vera, on addikti. Hän elää ajassa meitä vähän edellä, tai paremminkin rinnakkaisessa maailmankaikkeudessa, jossa tuntemamme historia on hieman muuntunut viimeisen parin sadan vuoden aikana. Koska osalla miehistä oli vaikeuksia perheen perustamisessa, päätettiin säätää laki, jonka mukaan naiset palvelevat ihmiskunnan päätehtävää, lisääntymistä, ensisijaisena tehtävänään. Miehet eli maskot saavat seksiä mielin määrin naispuolisilta eloisilta. Jonkin verran syntyy myös miinusmiehiä ja neutrinaisia, morlokkeja, joita ei pidetä lisääntymiskelpoisina ja jotka siten ovat yhteiskunnan hylkiöitä. Maskot hallitsevat, eloit myötäilevät. Virallinen sukupuolijako tehdään pienenä, heti kun kunkin taipumukset ja mahdolliset puutteet on mahdollista havaita.

Vera ja hänen pikkusiskonsa Mira ovat asuneet lapsuutensa maalla Neulapäässä. Mira-Manna on aito eloi, hoivaava ja häistä haaveileva, kun taas Vera on morlokki, joka osaa jopa lukea sujuvasti. Viisaan kasvattajansa ja edullisen ulkonäkönsä ansiosta hän saa kuitenkin eloi-luokituksen ja elää aikuisena Tampereella kaksoiselämää: julkisesti tyhjäpää-eloi, viranomaisilta salaa terävä nuori nainen. Silti hän ei onnistu pitämään huolta rakkaasta pikkusiskostaan kuten olisi toivonut. Sisko katoaa.

Alkoholi, nikotiini ja kofeiini on jo onnistuttu kitkemään ihmisiä koukuttamasta, niiden tuotanto ja jakelu on käytännössä olematonta. Mutta on vielä olemassa aine, jota vastaan viranomaiset taistelevat: addiktointikyvyltään ja terveyshaitoiltaan se on alussa mainittujen nautintoaineiden luokkaa, ellei jopa vaarallisempi. Aine on kapsaisiini. Ja sen lähde on chili.

Chilin ja siitä valmistettujen tuotteiden tuottaminen, valmistaminen, myyminen ja nauttiminen ovat ankarasti kiellettyjä. Lapsille opetetaan koulussa chilin vaaroja, ja Virasto valvoo tarkoin henkilöitä, jotka ovat epäilyttäviä, mahdollisia nautintoaineille alttiita.

Silti laitonta kauppaa käydään. Siihen sotkeutuu myös Vera, miehensä Jaren myötä. Veran päätavoite on selvittää sisarensa kohtalo, ja chilibisnes tarjoaa hyvän tulonlähteen. Ja nautintoa, jonka veroista Vera ei ole ennen kokenut.

"Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle."

Yhteiskunta on sotilaallisen kurinalainen, tiukasti valvottu ja taantunut. Matkapuhelimia ei tunneta, ei tietoverkkoja, ei sukupuolten tasa-arvoa. Koska nautintoaineet on kielletty, ehkä siksi aistit kehittyvät eri tavoin kuin meillä: ainakin Vera on hajuaistiltaan ylivertainen, joka tunnistaa ympäristönsä tunteet ja olotilat tuoksuina. Hänestä kehittyy myös ylivertainen connoisseur, chilin laadun arvioija.

Pääosin tarinaa kertoo Vanna itse, välillä äänessä on Jare. Mukana on myös asiakirjoja ja lainauksia muun muuassa Nykysuomen sanakirjasta ja muista teoksista tuomassa kirjaan dokumentaarista otetta. Tekstilajien vaihtelu toimii mainiosti; se koukuttaa lukijaa, tehostaa tarinan vaikutusta ja selittää faktoja. Erilaisista elementeistä huolimatta kirja on hallittu kokonaisuus, jota ei ole vaikea lukea, päinvastoin; Sinisalon taidokasta tekstiä ahmii kyltymättömänä kuin addikti ainakin.

Auringon ydin on puhdasta scifiä, aitoa tavaraa, joka kumartaa kauniisti scifin klassikoille, samoin alkukansallemme luonnonuskoineen ja shamaaneineen. Sinisalo solmii ne fiksusti tähän aikaan, jossa terveysvalistus jyrää ja ulkonäkö syrjäyttää älykkyyden. Tarina tarjoaa jännityksen lisäksi ajateltavaa ja monta riemukasta hetkeä kirjailijan nokkelien oivallusten myötä.

En voinut lukea kirjaa yhteen putkeen, savua alkoi tulla korvista liikaa. Teksti vie vääjäämättömän säälimättömästi kuumottaviin tunnelmiin. Aivojen jäähdyttyä hetken saattoi tarinan kurkistella loppuun saakka. Nautin - noin miljoonan scovillen edestä.

Kenelle? Scifin rakastajille, terveysintoilijoille, ihmiskunnan tulevaisuutta miettiville hyvän fiktion ystäville.

Muualla: Hieno analyysi Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa. Mari A sanoo kirjaa Sinisalon parhaaksi esikoisen jälkeen, ja tähän on helppo yhtyä. Villasukka kirjahyllyssä vaikuttui, Kirjasfäärissä huudetaan bravota.

Nainen katolla

Maija Vilkkumaan laululyriikkaa olen aina ihaillut, joten tottahan piti tutkia, miten sananasettelu taipuu proosan muotoon kokonaiseksi kirjaksi asti.

Nainen katolla on kunnianhimoinen esikoiskirja; se pyrkii yhdistämään kokonaisen sukupolven kokemuksia ja elämäntarinoita, ja - näin tulkitsen - jotenkin selittämään, missä nyt nelikymppisenä, kirjailijan ikäisenä, ollaan ja mistä tähän on tultu. Tuossa iässä monelle herää vastustamaton halu miettiä uranvalintojen tai parinmuodostamisen onnistumista,  eikä Vilkkkumaa ole poikkeus, tai eivät ainakaan hänen henkilönsä. Pitää saada selityksiä, taustaa johon nojata, jotta pystyy jatkamaan eteenpäin, kun niin sanotusti takaseinä alkaa häämöttää. Eikä siinä mitään pahaa. Mainoslieve väittää kirjaa kertomukseksi 2010-luvun Suomesta. Lisäisin: 70-luvulla syntyneiden näkökulmasta.

Mainoslause on hämäävä siksikin, että kirjassa vietetään yllättävän paljon aikaa aikaisemmilla, kaukaisilla vuosikymmenillä - muistelua on paljon. Mainitaan toki macaronit, iPadit ja Karl Ove Knausgård. Mutta myös Hanoi Rocksit, Berliinin muurin murtuminen ja C-kasetit. Muun muassa.

Päähenkilöitä on useita, mutta pääpäähenkilö on Silja, kahden lapsen tuulipukuinen lähiöäiti, joka hätkähtää olevansa "sellainen, josta kaikki muut ajattelevat: tuon aika on ohi. Tuon särmä, kiihko, tuoreus on kadonnut tanakkaan keskivartaloon".  Ja kuitenkin hänellä oli lupaava menneisyys: kaverinsa Tessun kanssa tyttöduo, jonka piti valloittaa maailma. Valloitus tyssäsi nolosti - suomalaisen musiikkiviennin tuttu tarina - ja nyt turhautuneena kotiäitinä Silja tarvitsee jotain omaa. Hän lähtee työväenopiston kirjoituskurssille.

Siljan miehellä Harrilla on pelifirma, pitkät työpäivät ja kaikenlaisia sutinoita. Kuten Linda, parikymppinen häärääjä, stand-up-koomikko ja rahapulainen toimittaja. Silja puolestaan ihastuu vakavaan, pohdiskelevaan Villeen, kirjoituskurssin vetäjään. Villen on vaikea kestää nykyaikaa,  mutta ei osaa päättää, onko hän "viiltävä nyky-yhteiskunnan kriitikko vai jämähtänyt menneisyyden mies." Ainakin hän inhoaa tuntemisen korvikkeita, kuten verkkohehkutusta, ja raivostuu kirjoitusvirheistä. Ville rakastaa vaimoaan Kaarinaa, joka juo liikaa viiniä ja ottaa liian pitkiä kylpyjä. Kaikki kokevat kiemuraisia suhteita ja päätöksenteon vaikeuksia. Etenkin Siljalle tilanne kärjistyy kovaksi paikaksi.

Lisäksi on transuja, Metallica, joogaa, kirjoittamista, kuoharia - niin, ja Leila Hakkarainen,  juorutoimittajatäti, joka pitää ah-niin-elämänmyönteistä, koukeroisella fontilla ja runsailla hymiöillä koristeltua blogia, jossa antaa sivistyneitä vinkkejä samppanjatastingeista ja taide-elämyksistä. Haha, hän oli minusta hauskin hahmoista. Ja ironiasta huolimatta, hän osasi hommansa toimittajana. Hetken lapsi Linda taas jäi vieraimmaksi, hänen motiivejaan ja sähellystään minun oli vaikein ymmärtää.

Kirja on moniääninen sekametelisoppa, mutta viihdyin sen kanssa mainiosti eikä hetkeäkään tehnyt mieli jättää kesken. Henkilöiden perusahdistuksista huolimatta kokonaisuus huvittaa ja usein naurattaa, ja eri ilmiöiden noteerauksillaan ja ironiapistoillaan pitää mielenkiinnon yllä. Tosin ei kirjasta mitään mieleen jäänyt, opus piti selata tätä kirjoitusta varten uudestaan läpi, vaikka lukemisesta on vain pari päivää. Kuten levyillä on aina täytebiisejä, tämäkin tarjoaa jonkin verran turhaa tavaraa, mutta mukavan ryöppyävä esikoinen on. Teksti on sujuvaa, kiihkeää ja henkilöiltään uskottavaa. Vaikkei tätä ihan arkirealismiksi voi sanoa. Mikä olisi oikea lajityyppi - se pitäisi varmaan etsiä musiikin puolelta. Suomirockia ainakin?

Muualla: Linneaa ei tarina kantanut ihastukseen asti, Maijan mielestä se kannattaa kokea. Hänellä ja Lukutoukalla on päinvastaiset suosikki- ja inhokkihenkilöt kuin minulla. Anni ei pitkästynyt.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla. Kaiku Books 2013.

Lumilapsi

Lumilapsen tarina on kahminut palkintoja maailmalla. Bazar nappasi sen Suomeen ja hyvä niin, että saimme sen tänne, vaikka moni oli ehtinyt lukea alkuperäisversion. Satu lumesta syntyneestä lapsesta perustuu vanhaan tarinaan, joka on esiintynyt ainakin venäläisessä satuperinteessä. Näin kerrotaan kirjassa, jonka päähenkilöt Jack ja Mabel asuvat Alaskassa viime vuosisadan alussa.

He ovat uudisraivaajia, jotka ovat päättäneet luoda itselleen elämän Alaskan rankoissa olosuhteissa, vapaina ja luonnosta nauttivina. He ovat osansa valinneet itse, eivät olosuhteiden uhreja. Yksi suuri suru heillä on: heillä ei ole lasta. Mutta kuinka ollakaan, pariskunnan rakennettua pihalleen lumitytön heidän elämäänsä ilmaantyy taianomaisesti pieni tyttö metsästä. Onko tyttö haavetta vai totta?

Jack ja Mabel ovat fiksuja ihmisiä, ja rakastavat toisiaan. He eivät kaihda työtä, vaan ovat selviytyjäluonteita, kekseliäitä ja osaavia, kuten alkeellisissa olosuhteissa tarvitaan. Tytön outo ilmestyminen pelottaa - etenkin Jack on huolissaan Mabelin mielenterveyden puolesta - mutta on suuri ilo. Tyttö, Faina, käy harvoin eikä koskaan viivy kauan, mutta valtaa pariskunnan ajatukset, tuo heille sisältöä ja tarkoitusta tekemiseen.

Pakkanen ja lumi, Alaskan korkeat vuoret ja kirkkaat vedet väikkyvät lukijan silmissä. Maaginen tarina vie lukijan mukaan palelevia varpaita myöten. Alussa en ollut tyytyväinen suomennokseen: sisäinen oikolukijani tarttui punakynään ja arvailin monessa kohtaa, mitä alkuperäisteksti mahtaisi olla, mutta joko totuin tyyliin tai teksti alkoi kulkea sujuvammin, koska tarinan edetessä en moisia ehtinyt miettiä. Mukaansatempaavan elävästi kirjailija kuvaa karua elämää metsästyksineen, viljelyineen ja tytön yllättävine vierailuineen. Jopa Mabelin asu, ainainen pitkä hame, mietitytti: miten ihmeessä nainen pärjäsi peltotöissä ja lumikinoksissa tuon ajan vaatekappaleissa? Taustaa ja todellisuuspohjaa henkilöille loi Mabelin kirjeenvaihto sisarensa Adan kanssa, tästä pidin.

Koko ajan ollaan perusasioiden, elämän ja kuoleman kysymysten äärellä: riittääkö ruoka, hyökkäävätkö villieläimet, pettääkö jää metsästäjän jalan alta? Miten tyttö, Faina, selviää yksin luonnossa? Miksei hän viihdy sisällä lämpimässä?

Kukaan muu ei Jackin ja Mabelin lisäksi moneen vuoteen usko lumitytön olemassaoloon, eivät edes naapurit, joilta pariskunta saa apua, kun Jack loukkaantuu eikä pysty peltotöihin. Etenkin naapuriperheen nuorimmasta pojasta, Garrettista, tulee heille läheinen. Eikä Faina enää voi eikä halua piilotella. Pikkuhiljaa hänestä tulee näkyvä myös muille.

Faina on se lapsi, jota Jack ja Mabel eivät saaneet. Mutta kuinka todellinen ja pysyvä perheenjäsen hän on, se jää lukijan harkittavaksi. Faina ei ole samanlainen kuin muut. Ei (ehkä) satua, mutta erilainen. Satumaisesti hän kuitenkin osuu juuri Jackin ja Mabelin luo, ja lukija saa jännittää, riittääkö heidän tarjoamansa rakkaus kiinnittämään hänet osaksi perhettä. Vai onko hän osa luontoa, jossa hän on oppinut selviämään?

Surullisen kaunis tarina. Alaska toi mieleen Jack Londonin, joka mainittiinkin kirjassa - Mabel on lukenut nainen. Viihdyin tarinan kanssa, vaikka se alakulon jättikin, ja hienoisen haikeuden. Voi kunpa ja miksi ei. Mutta saduissa voi tapahtua mitä vain.

"Mabel oli usein miettinyt Adan sanoja siitä, että tarinoihin voisi keksiä uusia loppuja, että voisi valita ilon surun sijasta. Viime vuosina hän oli todennut, että hänen siskonsa oli ollut osittain väärässä. Kärsimykselle, kuolemalle ja menetykselle ei mahtanut mitään. Silti Ada oli kirjoittanut ilosta täysin paikkansapitävästi. Kun hän seisoo sinun edessäsi pitkine, paljaine raajoineen mystisesti hymyillen, sinun täytyy syleillä häntä vielä kun voit."

Kiinnitin kirjaan alunperin huomiota minulle erikoisesta syystä: sen kannen takia. Nimittäin kuva puunrunkoineen muistuttaa Nälkävuosi-kirjan Elina Warstan upeaa kantta. Suomalaisen Lumilapsen kannessa on kuulemma alkuperäinen kuva, joten koska molemmat kirjat ilmestyivät 2012, suunnittelijat ovat olleet samoihin aikoihin samoissa tunnelmissa, puunrunko, lumi ja lapsi -teemassa.

Kenelle? Satujen ystäville, luonnonmystiikasta nauttiville, niille, jotka tietävät, ettei kaikkea voi selittää.

Muualla: Kirjakirppu ihastui mutta pettyi lopussa, Lukuisan Laura huokaili ihastuksesta, Elegia piti mutta...

Eowyn Ivey: Lumilapsi. Bazar 2013. Suomennos Marja Helanen.

Unelmansieppaaja

Esikoiskirjailija Pasi Pekkola ottaa kirjoittamisen vakavasti. Kirjan julkaisullaan hän siten sieppasi yhden oman unelmansa, mutta kirja kertoo muista. Ei kuitenkaan liene yllätys, että koripalloa ikänsä harrastanut ja ammatikseenkin pelannut mies kertoo tarinaa, johon urheilu liittyy vahvasti.

Tapio on entinen ammattikoripalloilija, jolla ei mene hyvin. Hän on ajautunut kaljakapakan vakioasiakkaaksi, joka ei näe elämässään muuta kuin entisen loistavan menneisyytensä. Menneisyyteen kuuluu myös tyttöystävä Jonna ja lapsi, jota Jonna odotti, kun nuorten tiet erosivat. Tapio ei halua ajatella asiaa, ei edes lasta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Miestä pelottaa vastuu.

Myös Aki urheilee: hän on vaatimattomista olosuhteista kasvanut mies, joka purkaa turhautumisensa ja arvottomuuden tunteensa hurjaan painonnostoon. Hän haluaa olla paras edes jossain. Ja saada himoitsemansa naisen.

Kolmas tarinaa kertova henkilö on Roosa. Roosan ura metronkuljettajana katkeaa, kun hänen ohjaamansa junan eteen hyppää mies Kampin asemalla. Itsemurhan tekijä on Ville Siikala, nuori kirjailijalupaus, Tapion paras ystävä lapsuusvuosilta. Roosa ei saa miestä mielestään, vaikka ehti nähdä tämän vain muutaman sekunnin verran ennen törmäystä. Hän haluaa selvittää syyt itsemurhan taustalla, jotta saisi itselleen rauhan ja synninpäästön. Siikalan taustoja selvitellessään hän tutustuu Tapioon. Myös Aki liittyy kuvioon niin Siikalan kuin Tapionkin kautta, mikä jännittävästi kiertyy esiin kirjan edetessä.

Pekkola on kertonut Siikalan hahmon perustuvan todellisuuteen. Harri Sirolan itsemurha 2001 teki nuoreen poikaan suuren vaikutuksen: miten niin lahjakas ihminen päätyy tällaiseen ratkaisuun?  Siikalan mielenterveysongelmat nousevat tarinaan vahvasti, kun Roosa tutustuu mieheen niin tämän kirjojen kuin haltuunsa saaman Siikalan muistikirjan ja Tapion muistojen avulla.

Kirjassa käsitellään useita teemoja, joita ovat urheilun lisäksi mielenterveys, selviytyminen ja kirjallisuus. Isoja asioita, joiden yhdistäminen ei tunnu aivan luontevalta, vaikka ne tarinassa limittyvätkin. Niin urheilu kuin taide saattavat viedä mennessään - joko selviytymiskeinoina tai tuhoajina, antaa Pekkola ymmärtää.

Teksti on suoraviivaista ja selkeää, eikä yritäkään olla muuta kuin mitä on, siitä pisteitä. Välillä junnataan miesten urheilumietteissä turhan pitkään, teki mieli hyppiä kohtia yli. Henkilöt ovat tosia mutta melko yksioikoisia, etenkin Tapio ja Aki. Heistä ei juuri löydy syvyyttä tai yllätyksellisyyttä, mutta sitä enemmän hämmennystä siitä, miten pitäisi olla mies. Aika reppanoita. Roosallakin on vaikeuksia suunnan löytämisessä, vaikka hänen suuntansa on vastakkainen: kun miehet opettelevat huomaamaan muita ja nousemaan itsekeskeisyydestään, Roosan on opeteltava löytämään oma tahtonsa, havaitsemaan itse se, mikä hänelle on hyväksi, eikä antaa muiden (miesten) ohjailla.

Tarinassa haisee hiki ja testosteroni, ja häivähtää sairaalan hygieeninen puhdistusaine. Vertakin lentää - miesten maailmassa ollaan tiukasti. Siikalan ajatukset jäävät kaukaisiksi kaiuiksi menneestä, mutta Roosaa ne auttavat. Loppupuolelle kirjailija rakentaa perinteisen toiminnallisen huipennuksen ja sen jälkeisen "tasoittelun", jossa lankoja vedetään yhteen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon hyviä elementtejä, joiden sekoitus on hieman kulmikas eikä ainakaan minulle täysin sulava. Kannattaa silti tutustua uuteen kirjailijaan. Miesten pitääkin saada äänensä kuuluville, myös niiden reppanoiden, tai ehkä etenkin niiden. Kirjailija saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että tietää, mistä puhuu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -blogin Susa sanoo kirjaa yllättävänkin rikkaaksi ja monipolviseksi tarinaksi. Kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa, sanoo Lumiomena. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo henkilöiden olevan vereslihalla.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Otava 2013.

Katso myös Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit