Ilman isää

Kaksi hyvin erilaista mutta vaikuttavaa kirjaa isän hylkäämästä tytöstä, joka varttuu naiseksi. 

Ida Pimenoffin Kutsu minut on hengästyttävän paljas kertomus pian nelikymppisestä Verasta, joka yrittää tulkita elämäänsä sen tosiasian valossa, että hänen isänsä ei koskaan tunnustanut häntä lapsekseen. Vera tiesi kyllä jo pienenä, että isä oli olemassa, muttei ollut tätä koskaan tavannut. Eikä muitakaan isän puolen sukulaisiaan. Puolet taustasta oli kumitettu pois. Sellainen syö naista. 

"Kuinka monta kertaa saman ihmisen voi hylätä? Mitä enemmän hylkäämistä mietin, sitä selvemmin ymmärsin, ettei hylkääminen oikeastaan koskaan ole vain yksi teko, vaan sarja tekoja. Valinta katsoa pois, aina uudelleen ja uudelleen. Se tarkoittaa, että sille, joka on hylätty, hylkäämisen aiheuttama kipu toistuu. Aina uudelleen ja uudelleen."

Vera ei voi ymmärtää sen enempää isäänsä kuin tämän muita lapsia, joita oli usean naisen kanssa. 

"Miettivätkö sisarukseni minua kuten minä heitä? Tekivätkö he Google-hakuja nimelläni silloin kun kukaan ei ollut näkemässä? Puhuivatko he koskaan minusta toisilleen? Kysyivätkö isältäni mitä minulle kuului? Vai oliko ajatus jaettuun perimään perustuvasta yhteydestä tai samankaltaisuudesta sitten vain illuusio? Ehkä se, että meillä oli sama isä, ei lopulta merkinnytkään mitään?"

Voisimme psykologisoida Veran miessuhteita isän kaipuun kautta, mutta jääköön se kullekin lukijalle itselleen. Silti en malta olla pohtimatta, saattoiko avioliitto Akin kanssa kärsiä juuri tästä perushylkäämisestä. Toisaalta, Aki oli oma ihmisensä, jonka Vera tajusi tuntevansa huonosti vasta kun lapsi, Mikael, oli jo lähempänä kouluikää. Seuraa kivulias ero, monenlaisia yllättäviä hankaluuksia. 

Isänsä Vera tapaa omasta pyynnöstään ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Mies pysyttelee kaukana, yhteydenpito jatkuu lähes olemattomana tapaamisesta huolimatta. Ghostauksen hallitsevat muutkin kuin hänen isänsä, nainen huomaa, kun alkaa eron jälkeen tapailla uusia tuttavuuksia. Mutta vanheneva isä kieltäytyy edelleen kontaktista, vaikka Vera saattaa elätellä toivoa, että tulisi hetki, "jolloin me viimein puhuisimme asioista niiden oikeilla nimillä. Tajusin, ettei sellaista hetkeä koskaan tulisi."

"Tunsin isäni, tiesin, ettei hän ollut mies, jota ihmiset tai asiat olisivat pidätelleet. Hän oli elänyt itsensä näköisen elämän. Elämän, johon minä en kuulunut. Painoin pään käsiini. Menetykseni oli järisyttävä, korjaamaton, todellinen. En tiennyt, miten voisin oppia elämään sen kanssa."

Erinomainen, kauniin vilpitön ja tehokas teos, joka surullisuudestaan huolimatta pysyttää tunnelman rakkauden, ilon ja toivon puolella. Sanoisinko, ihmisyyden puolella. 

Ida Pimenoff: Kutsu minut. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen. 

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates on paljon palkittu kirjailija, jopa Nobel-ehdokkaaksi veikkailtu. Laajasta tuotannosta on suomennettu pieni osa. Kirjat haluaisi lukea toinen silmä kiinni, vain sormien välistä kurkistellen, niin rankkaa ja hätkähdyttävää tekstiä ne ovat, niin taitavasti sanoitettuja, niin että varmasti sattuu. 

"Jos lapsia rakastaa, heille tapahtuu jotain kamalaa. Ja toisaalta jos lapsia ei rakasta, kipu on vieläkin pahempi, kuin raajaa revittäisiin irti."

Elämäni rottana ei tee poikkeusta, vaikkei ole mielestäni huippua Oatesin tuotannossa. Rotta tarkoittaa ilmiantajaa; "isän pikkuinen tyttö" Violet näkee 12-vuotiaana isoveljiensä väkivallanteon todisteet ja tulee paljastaneeksi asian viranomaisille. Hän on lapsi, joka on peloissaan ja hämmentynyt! Mutta isä ja muu perhe eivät anna tätä anteeksi, vaan tyttö erotetaan perheestään. Kuin Violet olisi se, joka on tehnyt pahaa. 

"Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet. Niin nopeasti se käy, alaikäinen lapsi siirtyy kaupungin huostaan. Lapsen turvallisuuden vuoksi lapsi on poistettava kotioloista." 

Veljet joutuvat vankilaan. Violet kaipaa isää, jonka hän toivoo ottavan yhteyttä ja pyytävän tätä palaamaan. Sanovan, että isällä on ollut ikävä pikku tyttöään. Äidin ja sisarusten suhteen toivo sammui jo aiemmin.

"- Lapsia on helppo rakastaa, kun he ovat pieniä, äiti nauroi jutellessaan ystävänsä kanssa.  Myöhemmin se on vaikeampaa."

Kun vaikeudet alkavat lapsena, niillä on taipumus kasautua. Toisin sanoen: kaltoin kohdeltu lapsi joutuu helposti kaltoin kohdelluksi yhä uudestaan, jonkinlaisena kurjuusmagneettina. Tiedämme tämän uutisista, naapurustosta, tuttavapiiristämme. Niin käy myös Violetille. On synkeää lukea tarinaa, joka on keksitty mutta kuvaa todellisuutta ikävän realistisesti. Taas tekee mieli laittaa sormet silmien eteen. 

Miten Violet onnistuu kasvamaan hylättynä, jollain tavalla jatkuvan uhan alla, ilman tukea ja vankkaa pohjaa, jolta ponnistaa eteenpäin? Miltä lukijalle äärimmäisen epäreiluna näyttäytyvä tilanne hänelle näyttäytyy, miten hän sen kokee? Mitä tapahtuu, kun veli pääsee vankilasta 17 vuoden tuomion jälkeen? 

Yksi harkitsematon teko - ja viittaan nyt veljiin, en Violetiin - ja monen ihmisen elämä on saneltu ja leimattu loppuiäksi. Se on pelottavaa, jos mikä. Ja se totta kai, että tyttöön suhtautuminen on niin erilaista kuin veljiinsä. Jos joku heistä olisi ilmiantanut perheenjäsenen, tuskin tätä olisi pakotettu eroon perheestään loppuiäkseen. En halua uskoa, että nykyään enää toimittaisiin näin. Silmieni edessä lienee taas verhoa. 

Hiljentävä tarina taas kerran, mutta ei tekstillisesti niin vangitseva kuin kirjailijan aiemmat lukemani. Toistoa ja töksäyttelevyyttä tehokeinona löytyy. Teksti ja sanoma on silti väkevä ja lukemisen väärtti. Mutta jos Oates on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan esimerkiksi Haudankaivajan tyttärestä. 

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat). Suomennos Kira Poutanen. HarperCollins 2020. 

Kenelle: Isättömille, lapsensa unohtaneille, perheellisille, perheettömille, uskaliaille lukijoille. 

Niillas Holmberg: Halla Helle; Ranta, Kanninen: Vastatuuleen

Saamenmaa kiehtoo etelän poikaa Samua. Hän lähtee pohjoiseen, opettelee pohjoissaamen alkeet Inarissa ja onnistuu saamaan työpaikan Utsjoen kirjastosta. Papin poikana ja psykologian alkeita tutkineena nuorta miestä pohdituttavat syvästi monet maailman asiat. Etenkin eräs Elle, maassa ja maailmalla kuulu saamelainen ITE-taiteilija, johon hän toivoo pääsevänsä tutustumaan. Ja pääseekin. Mutta Samun matkan varrella on paljon muutakin. 

"Luulen, etten ole koskaan kävellyt pakoon itseäni, ainostaan muita. Onnistuessaan kävely on kuin oleskelu kirjastossa - varmuus siitä, ettei kukaan häiritse. Toisaalta kävellessä on vaikea keskittyä ajattelemaan yhtä asiaa. Miete vaihtuu mutka mutkalta, näkymä näkymältä. Ehkä se juuri on sitä liukenemista." 

Alkuperäiskansan kulttuuri alkaa avautua kirjojen ja kertomusten lisäksi arjen kautta. Kyllä Samu saamelaisia haluaa ymmärtää, mutta on kriittinenkin.

"Eiköhän se on historian ja nykypäivänkin valossa selvää: saamelaiset ovat käytännönläheinen kansa aasta ööhön. Silti nuoret vastustavat tuulivoimaloita ja kaivoksia kuin olisivat joitain kodassa asuvia viattomia lapsukaisia, joilla ei ole kulutusyhteiskuntaan osaa eikä arpaa. Lisäksi itketään, ettei suullista perimätietoa oteta lukuun päätöksenteossa. En tajua, miten tieteellisen tutkimuksen ja statistiikan aikakautena voi edes olettaa, että päätöksiä tehtäisiin kuulopuheitten perusteella."

"Valtio on tietyllä tapaa katsottuna yritys, joka markkinalakien säätelemänä tavoittelee loputonta kasvua. Me taas olemme luonnonvaroiltaan hulppeaa maata asuttava kansa, joka haluaisi itse päättää maankäytöstä - kansarassukka, joka ei oikein ymmärrä ekstraktivismin eli luonnon resurssien hyväksikäytön päälle." 

Saamelaisten mielestä heidän kulttuuriaan ei huomioida eikä heidän näkemyksiään tai tuhannen vuoden kokemustietoa pohjoisen luonnosta oteta lukuun valtion päätöksissä. Vastustusta on aiheuttanut uusi kalastuslaki, jossa "metsähallitus on laittanut paikalliset kilpailemaan samoista kalastusluvista ulkopaikkakuntalaisten kanssa." Kun uutta tuulivoimapuistoa suunnitellaan poronhoitoalueelle, sitä perustellaan niillä normaaleilla syillä: työpaikoilla ja ilmaston asialla. 

"Johan nyt sankareita leivotaan meistä jokisaamelaisista. Ensin me pelastetaan Atlantin lohi ja nyt meille asetellaan jo koko maailman ilmaston pelastajan viittaa." 

"- Eiks luonto ookkaan teille kaikki kaikessa? Oootteko te ainoita jotka saa vastustaa luonnon kuormittamista? Vaikuttaaks esim. ilmastonmuutos vain teihin? Eikö halukkaat ja vapaaehtoiset saa auttaa teitä teiän maitten suojelemisessa, vain onko se jotenkin exclusive? - Tuo justiinsa! Elle tiuskaisee. - Kiitos esimerkistä. Just tuo vitun auttamisasenne on se, mistä mie puhun. Mehän ollaan lapsia, joita pittää suojella itteltään, jottei me poloset vaan sotketa omaa hiekkalaatikkoamme!" 

Saamelaiskäräjät eivät toimi, sillä siihen on valittu henkilöitä, jotka eivät ole saamelaisia heidän oman määritelmänsä mukaan. Määritelmän sisällöstä keskustellaan kiivaasti. Kolonialismin ruma pää heiluu valtaväestön sitä heilutellessa mielensä mukaan, ja aktivistit puhuvat dekolonisaatiosta; kolonialistisen vallan purkamisesta ja korvaamisesta alkuperäiskansan syrjäytetyillä yhteiskuntarakenteilla*. 

Myös Elle on aktivisti, mutta kärsii burnoutista. Hänessä tiivistyy kirjan kuvaama keskeinen ongelma: miten elää perinteen mukaan tässä ajassa? Ristiriita on iso ja terävä, eikä ole ihme, että se hämmentää ja masentaa asianosaisia. Elle on kuin saamelaisuuden symboli: mahtava esitellä maailmalle, mutta utsjokisessa kaksiossa elämä on erilaista.

Holmberg kokoaa yksiin kansiin saamelaisuuden nykypäivän poliittiset, henkiset, taloudelliset ja ympäristölliset haasteet sekä runsaasti saamelaismytologiaa, jonka hän ohimennen yhdistää maailmanhistoriaan, kuten egyptologiaan. Samalla hän kertoo muutaman erikoisen kasvutarinan ja onnistuu ujuttamaan mukaan niin Freudit kuin Jungit sekä paljon kirjallisuusviitteitä pohjoisesta kertoviin teksteihin, etenkin Lapin pappien kirjoittamiin. Lukija pääsee myös tulkitsemaan runoja (mikä oli yllättävän kiintoisaa) ja unia ja kurkkaamaan saamelaislasten ajanviettoon. Muun muassa.

En äkkiseltään muista vastaavantyyppistä romaania lukeneeni. Kirjassa on kännömäistä runsautta, paljon tietoa ja tarinoita, myyttejä ja arkea yhdessä paketissa. Sisältö on lukijalle palkitsevaa oivalluksenvaroineen, kieli kekseliästä ja helppoa lukea. Välillä politiikkaa vyöryy riveiltä suorastaan luennoivasti, mutta ainakin viesti tulee selväksi. Aihe suorastaan huusi kirjoittamista, ja Holmberg toteutti sen yli odotusten omaperäisellä tavallaan. Mahtava kirja, joka saisi olla kouluissa toisen asteen pakollinen luettava, kun alkuperäiskansoista puhutaan. 

Löysin kirjan niin, että aloin kuunnella Tommy Orangen intiaaneista kertovaa kirjaa Ei enää mitään. Ei oikein napannut, ja tajusin, että en tiedä edes oman maan alkuperäiskansan tilanteesta paljoakaan. Miksen siis lukisi Holmbergia? Ja kun se osoittautui antoisaksi, kaivoin esiin myös parin vuoden takaisen tietokirjan samasta aiheesta: 

Kukka Ranta ja Jaana Kanninen tarttuivat haasteeseen, jota aiemmin ei ollut selätetty: kirja siitä, mitä saamelaiset haluaisivat suomalaisten itsestään tietävän. Vastatuuleen kertoo siitä, millaista alkuperäiskansan jäsenten elämä on, mihin heidän elämäntapansa ja ajattelunsa perustuvat ja millaisia ongelmia he vähemmistönä kohtaavat. Saamelaiset kertovat haastateltuina näkemyksensä valtion toimista ja niiden vaikutuksista, eikä näky ole kaunis.

Siinä missä Holmberg käyttää kaunokirjallisuuden keinoja, Vastatuuleen selvittää faktoja samasta asiasta puhumiseen. Se jaottelee aiheensa kahdeksaan eri alueeseen, joita ovat muun muassa saamelaisuuden määritelmä, kieli sekä "arktinen painajainen" eli suunnitelma Jäämeren junaradasta. Lähteet, hakemisto ja sanasto auttavat lukijaa, samoin pari karttaa, joita jo Halla Hellettä lukiessa kaipailin (*dekolonisaation määritelmä  napattu tästä kirjasta).

Nämä kaksi kirjaa sopivat yhteen kuin vakka ja kansi. Olisiko romaani tietovakan kansi? Myös kirjankansiltaan komea ja yhteensopiva pari. 

Kenelle: Alkuperäiskansoista kiinnostuneille, Lapista lumoutuneille turisteille, valtiollisille päättäjille ja lainlaatijoille, tiedonhaluisille. 

Muualla: Holmberg on saanut hienosti nivottua esikoisromaaniinsa monipuolisen osaamisensa ja taustansa, sanoo Kirjaluotsi, vaikka huomauttaa kerronnan menevän välillä oppikirjamaiseksi yliselittämiseksi. 

Ylen juttu Vastatuuleen-kirjasta. Petra Laitinen, saamelainen itsekin, sanoo, että aivan jokaisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja, ja kertoo jutussaan miksi. 

Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021. Kansi Jenni Noponen. 

Kukka Ranta, Jaana Kanninen: Vastatuuleen. S&S 2019. Kansi ja esilehdet Jussi Kaakinen.

Helmet-haaste 2021 kohdat 47 ja 48: kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Sopii myös kohtiin 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa, ja 34, luontoa tarkkaillaan. Holmbergin kirja on ilmestynyt 2021, kohta 49, Vastatuuleen-kirjassa on kaksi kirjailijaa, kohta 25.

Martta Kaukonen: Terapiassa

Kirja ei ole nimestään huolimatta mikään self-help tai mielenterveyden uuden hoitomuodon esittely, ei edes autofiktio, vaan pääsee yllättämään täysin.  

Usein tekee mieli aloittaa kirjan kuvailulla jollain puuskahduksella, tyyliin "voi ei!" tai "upeaa!" mutta olen vältellyt niitä turhan kliseisinä. Nyt sanon kuitenkin: huh huh. 

Martta Kaukonen tarjoaa tarinan, joka on hämmästyttävä kotimaiseksi: se ei kalpene Gillian Flynniin, Shari Lapenaan, Erin Kellyyn ja muihin muodikkaisiin psykologisiin trilleristeihin verrattuna. Pitäisin jopa parempana: Kaukonen on suomalaisella sisulla ja perusteellisuudella ladannut kirjaan niin paljon hienouksia ja viisaita vetoja, että se päihittää höttöisemmät sisaruksensa älyllään. Lukijaa ei aliarvioida, ja teksti kulkee vyöryen kuin juna, lyhyiden nasevien lauseiden ja nopeasti vaihtuvien kertojien avulla. 

Kiinnostuin kirjasta, koska muistelin pitäneeni Kaukosen teksteistä kuten tästä, joka on tosin tyyliltään ja aiheeltaan aivan muuta (ehkä sen perusteella kuvittelin jotain alussa mainituista lajityypeistä saavani). 

Terapiassa-kirja kertoo Irasta, joka kärsii vakavasta lapsuudentraumasta, kuten lukijalle pian käy ilmi. Kun lapsena tilanteen purkuun ei ollut keinoja, ei edes sanoja, Iran elämä aikuisena saa selkeän suunnan:

"Yhtäkkiä huomioni kiinnittyi seinällä roikkuvaan sisustustauluun. Live love laugh. Moisiin teepussiaforismeihin turvautuvat vain ihmiset, jotka eivät osaa ilmaista tunteitaan, ellei joku sanoita niitä heidän puolestaan. Minä osasin: tappamalla."

Ira toimii oman logiikkansa mukaan pelottavan järkevästi. Opintoja alalle avittaa media:

"Rikoslehdistä tuli mielilukemistani, mutta kyllästyin niihin pian. Eikö ihmisillä ole yhtään mielikuvitusta? Samaa ikuista puukkoa ja haulikkoa, hohhoijaa. Moinen ikävystyttävyys pilasi kaikkien murhaajien maineen."

Sairasta? Kyllä Ira tietää, ettei alaa arvosteta. ("Miten te aina jaksatte kauhistella fantasioitani? Katsottehan itsekin kauhuelokuvia, eikö vain? Ettekö ole tulleet ajatelleeksi, että joku nekin on käsikirjoittanut?") Tie vie hoitokäynteihin Clarissan, julkkisterapeutin, luo. 

Clarissa on toinen pääkertoja. Hänen lisäkseen minä-muodossa kuvioon osallistuvat toimittaja, jo parhaat päivänsä nähnyt, potkuja pelkäävä Arto, joka saa tehtäväkseen tehdä Clarissasta "henkkarin", henkilöhaastattelun, mieluiten jotain sellaista paljastavan, jota suuri yleisö ei vielä ihailemastaan psykoterapeutista tiedä. Myös Clarissan mies Pekka avaa kirjassa omaa näkökulmaansa avioliittoonsa ja suhtautumiseensa vaimon menestyksekkääseen uraan. 

Juonta ei tarkemmin huvita tässä avata, se on luettava jokaisen itse. Mutta voin vakuuttaa, että yllätyksiä seuraa eikä kirjaa voi jättää kesken. Ja sen loputtua olen täysin pöllämystynyt ja hämmästyneen ihaileva. Tosin et voi tietää, onko se totta, sillä olen heittäytynyt hetteikköön, josta tukevaa pohjaa on turha etsiä, eli kirjan tunnelmaan.

"Useimmat ihmiset arvostavat totuutta. Olette varmaan jo huomanneet, että minä en ole mikään tilastollinen keskiarvo. Rehellisyys on henkistä laiskuutta. Mikään ei todista niin hyvin totaalisesta mielikuvituksen ja luovuuden puutteesta. Valehtelu osoittaa, että olen valmis näkemään vaivaa ihmisten kanssa kommunikoidessani. Lähtökohtaisesti valehtelin aina kun vain mahdollista. Uskokaa minua kuitenkin tällä kertaa."

Kotimainen kirjallisuus näyttää jälleen komeasti voimansa. Check, tämäkin lajityyppi on hallussa. Martta Kaukonen on taitava kirjoittaja ja trilleristi, jonka kirjan soisi leviävän paitsi kotimaassa myös muualla. 

Kenelle: Jännityksen ystäville, psykologisten trillereiden ahmijoille, yllätyksiä rakastaville.

Martta Kaukonen: Terapiassa. WSOY 2020. Kansi Perttu Lämsä.

Helmet-haasteessa 2021 sopii mm. kohtiin 31, jännityskirja, ja 37, ammatti on tärkeässä roolissa. Toivon, ettei kukaan katso sen sopivan kohtaan 15, jotain samaa kuin lukijan omassa elämässä.

Kustantajan lukukappale. 

Hyvää Minna Canthin päivää!

Hyvää Minna Canthin päivää! Hän täyttää tänään 177 vuotta. 

Olen hänestä monesti postaillut, mutta sellaisen haluan vielä sanoa, että olisi todella hienoa, jos Minnan kotitalo Kanttila Kuopiossa saisi arvoisensa aseman. Ja vahvasti toivoa nyt on, kun Kuopion kaupunki ja Minna Canthin talo ry ovat tarttuneet toimeen. Vielä on paljon tehtävää, ja rahantarvetta, jossa jokainen kynnellekykenevä voi auttaa.

Talon vaiheet ovat olleet kirjavat. Se on rakennettu 1820-luvulla, tosin laajennettu ja muutettu monta kertaa sen jälkeen. Kiinnostava yksityiskohta monen tontinomistajan ketjussa on talonpoika Pietari Väänänen. Wikipedia kertoo, että hän avasi sekä Kuopion että koko sisä-Suomen ensimmäisen kirjakaupan 1820 sittemmin Kanttilan Yläpuolena tunnettuun rakennukseen. Kirjatarjonta on kuulemma ollut hengellistä. Mutta kirjava talo siis kirjaimellisesti jo pitkään! 

Minna Canthin aikaan talossa oli hänen isänsä perustama kauppa, jossa ensin myytiin kankaita, myöhemmin sekatavaraa. Canthin kauppoja oli alueella muitakin, itsekin olen pienenä sellaisessa käynyt. Minna muutti miehensä kuoleman jälkeen Jyväskylästä - jossa hän opiskeli ja asui  aviovaimona - takaisin Kuopioon taloon ja kauppaa hoitamaan. Minnan edesmentyä perilliset pyörittivät toimintaa, mutta lopulta kävi kehnosti, kauppa ajautui konkurssiin 1970-luvulla.  

Kun talo siirtyi Canthin perillisiltä valtiolle 1970-luvulla, siitä tehtiin toimistotiloja. Vanhaa hirsitaloa kohdeltiin kaltoin asbesteineen kaikkineen. Myöhemmin tontille soviteltiin jo uudisrakennuksia, kuten poliisitaloa. Asemakaavaan kuitenkin saatiin suojelupäätös rakennuksen ulkoasulle ja sijainnille tontilla. Valtio myi tontin rakennuksineen rakennusliikkeelle vuonna 1992, jonka jälkeen talo on ollut tyhjillään vuosia. Ilmeisesti omistajalle oli liian hankalaa ja kallista alkaa muokata kaavan mukaan talosta asuntoja, kuten oli tarkoitus. Mutta nyt tontin omistaa Kuopion kaupunki, ja Minna Cantin talo ry rakennuksen. Lisätietoa historiasta Ylen jutussa sekä Kanttilan sivuilla. 

Voit seurata hankkeen vaiheita nettisivulta tai Facebookissa.

Minna Canthin tuotannosta: hänen kirjoituksensa eivät ole mitään päiväperhoja, vaan niissä on rutkasti asiaa edelleen. Suurimpaan osaan olen tutustunut ennen blogia, mutta juuri luin äänikirjapalvelusta Lehtori Hellmannin vaimon, ja se on taattua tasa-arvotavaraa jos mikä. Kirjailija on ladannut lehtoriin kaikki perinteiset patriarkaatin huonot puolet, ja voin vain kuvitella hänen hykertelyään tekstinsä äärellä, jolla hän ehkä sai mielessään kostaa epätoivottuja naiskohtaloita.

Ehkä mielessä killuivat Jyväskylän opettajaseminaarin kollegat ja mahdolliset tulevaisuudet: tarina kertoo opettajaopiskelijasta, Selmasta, joka viehättyy opettajastaan ja suostuu tämän kanssa avioon kesken opintojen. Aivan kuin kirjailija itsekin tosielämässä teki, mutta toivoakseni ja uskoakseni aivan eri tuloksin kuin Selma, kuten myös Minna Rytisalon kirja rouva C. ehdottaa. Lehtori Hellmanin vaimo on dramaattinen, synkeä ja julman opettavainen tarina, jopa yksitotinen ja osoitteleva, mutta napakka viesti ainakin tulee selväksi. 

Aiempiin juttuihini mm. Minna Canthista kirjoitetuista kirjoista ja bloggareiden kesäretkestä Kuopioon löydät linkkejä täältä. Kansallisteatterin hieno Minna Canth -näytelmä vuonna 2016.

Postaus on osa Amman lukuhetken haastetta Minna Canthin talon puolesta, jota avustan.

Miksi? Siksi, että #minullaoncanthia

Sitä on myös muilla bloggaajilla, kuten Jokke, Tuulevi, Tuijata sekä Yöpöydän kirjat -blogissa, joka vetää MC-haastetta jo seitsemättä vuotta peräkkäin ja johon myös tällä postauksella osallistun. Edellä mainitussa blogissa lisää linkkejä haasteosallistujiin.

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn

Vietin juuri tunteja Merete Mazzarellan lohdullisen tutussa seurassa. Hän kirjaa päiväkirjanomaisesti aikaa syksystä 2019 syksyyn 2020. Kontrasti on vahva: kun alkupuolella matkustellaan, tavataan ihmisiä eri puolilla palloa työn ja huvin parissa, ollaan kiireisiä ja touhukkaita, loppupuoli sulkee ja muuttaa kaiken.

Kirjailija suunnitteli 75-vuotisjuhliaan, jotka peruuntuivat, kuten niin moni muukin suunnitelma. Hän pohtii paljon ajan kulumista, vanhenemista, vääjäämätöntä tulevaa, ja tähän kaikkeen suhtautumistaan. Jos saisi kuolemantuomion mutta se peruttaisiin viime hetkellä, toimisiko ihminen jotenkin toisin nyt käytettävissä olevan aikansa suhteen? Tuskin, arvelen, ja niin tulkitsen hänenkin ajattelevan. 

"On helppo tunnistaa itsessään sekä kuolemaantuomitun aika-ahdistus että armahdetun kyvyttömyys optimoida ajankäyttönsä. Toisin kuin L. en kykene katsomaan aikaa ulkopäivän vaan tunnen pikemminkin, että yritän pitää pääni pinnalla, kun aika virtaa eteenpäin ja taakse jäänyt matka - menneisyyteni - vain pitenee pitenemistään samalla kun loppumatka lyhenee lyhenemistään ja käy aina epävarmemmaksi." 

Poikkeustila on vaikea siksi, ettei sen loppumisesta ole tietoa. Mazzarella kritisoi hallituksen viestintää ja ensi vaiheen iäkkäiden eristämistä - tosin se oli kotonaan asuville suositus, ei pakko - syistä, jotka hän hyvin perustelee. Kun aikaa on muutenkin jäljellä vähän, onko tarpeen nipistää siitä aktiivista osuutta pois? Ja eivätkö 70 vuotta täyttäneet yleensä ole järjissään osatakseen päättää itse riskinsä määrän? Hän ymmärtää Ruotsin mallia paremmin kuin keskivertosuomalainen tältä pohjalta, ja tajuan logiikan. 

Vaikken ole kaikesta samaa mieltä, jonkinlainen yhteinen pyrkimys inhimillisyyteen on löydettävissä. Kirjan lukeminen on keskustelua, jossa voi turvallisesti heittää omia kokemuksiaan ja kommenttejaan mukaan. Kirjailijan ajatuksia on kiinnostava lukea, onhan hän keskivertoa kansainvälisempi ja perheenjäsenineen asunut useissa maissa. Nykyisin hän on asettunut Tammisaareen ja Helsinkiin. 

Työ sekä pohjoismaisen kirjallisuuden professorina että kirjailijana kontakteineen on ulottunut yli rajojen, joten hän ei katso tilannetta vain Suomen näkökulmasta, ei edes vain koronan, vaan muutkin maailman tapahtumat ovat läsnä. Metsäpalot, Yhdysvaltojen sekava hallinto, pakolaisleirit; ne ovat edelleen olemassa, vaikka väistämättä jäävät taka-alalle koronan kuristaessa ja uusiin termeihin tutustuessa. Tarttuvuusluku. Aerosolitartunta. Zoom. Nyt kaikki tämä jo tuttua, mutta opin uuttakin, ja kirjailijan kuiva huumori ilahduttaa. Kuten mitä tarkoittaa "ikkunasää" (niin kurja sää, että sitä vain katsotaan ikkunasta). Hämmästystäkin herää, kuten kuvaus Mary Shelleyn kirjasta The last man (Viimeinen ihminen). Se kuvaa maailmaa alkaen "2070-luvun Englannista, josta on tullut tasavalta ja jonka hallitus pyrkii teknologian avulla tekemään maasta tasa-arvon paratiisin .... Mutta luonto tahtoo toisin. ... Seuraa ilmastokatastrofeja, nälänhätää, pakolaisvirtoja, lopulta kuolettava, hengittäessä tarttuva kulkutauti, joka jättää jälkeensä tasan yhden ihmisen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1826! 

Vanhenemiseen liittyvät havainnot alkavat aueta yhä paremmin lukijan oman iän myötä. Enkä minäkään kirjoittajan tavoin pidä itseäni nostalgikkona. Mutta asiat muuttuvat. "Elämän eri vaiheita sietää miettiä. Aikoinaan odotin puhelua rakastetulta, nyt odotan puhelua lääkäriltä." Läheisten merkitys. Luontoelämykset. Mitä minusta jää -pohdinnat. Voiko olla tilanne, jossa kaikkea on saanut jo tarpeeksi? Kirjailija tiedostaa hyväosaisuutensa, vähän puolustelevasti. Tasan eivät käy onnen lahjat sen enempää hyvän talous- tai terveystilanteen kuin henkisen rikkaudenkaan suhteen. Tosin eivät ne aivan itsestään muodostu saati pysy yllä, joten ei kai niitä tarvitse anteeksi pyytää.

"Minä elän suojattua elämää, tiedän sen, mutta yritän sentään pysyä perillä sellaisesta, mitä en itse näe. Onko sillä minkäänlaista moraalista arvoa? En tiedä."  

Mazzarellan jutusteleva mutta napakka tapa kirjoittaa, ehtymätön sitaattivaranto, lukuisat anekdootit ja viittaukset kirjoihin ja kirjailijoihin saavat pään mukavasti surraamaan. Pohtiminen jatkuu pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Antoisa, keskusteleva ja henkilökohtaisuudessaan koskettava teos. Toivon, että lisää seuraa: olisi mielenkiintoista lukea pandemia-ajan jatkosta samaan tapaan. Tajusin muuten juuri, että olen unohtanut hänen viime vuonna ilmestyneen kirjansa Emmekö voisi elää sovussa. Esseitä ajastamme. Kirjailija itse sanoo sen vanhentuneen ilmestymispäivänään maailman mullistuessa, mutta en ihan usko tätä, ainakin otsikon kehotus tuntuu hyvin ajankohtaiselta edelleen. 

Kenelle: Päiväkirjamaisuuden ystäville, vanheneville, keskusteluja kaipaaville. 

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi 2021. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Fredrick Bäck.

Kustantajan lukukappale.

Onko sinulla Canthia?

Minna Canth, tuo aikansa supernainen, viettää nimikkopäiväänsä 19.3. Kirjasome haluaa nostaa hänen työtään ja merkitystään esiin tänäkin vuonna. Minna Canthin työ on suuri osa suomalaista kulttuuriperintöä ja yhteiskunnan muodostumista sellaiseksi kuin se nyt on.

Minna Canthin kotitalo Kuopiossa on ollut purku-uhan alla vuosia. Me toivomme, että talo säilyy ja että se kunnostetaan arvoiseensa käyttöön kulttuurin keskukseksi myös tulevien sukupolvien iloksi ja hyödyksi. Vetoamme sinuun, koko yleisöömme, yhteisöihin sekä Kuopion kaupunkiin, jotta remontti voi toteutua. Samalla säilytetään arvokasta rakennusperinnettä ja historiaa, jonka katoaminen olisi korvaamatonta.

Kirjasome julkaisee 19.3. juttuja ja somenostoja teemalla #minullaoncanthia.

Kirjasomettaja, tule mukaan julkaisemalla tämä (saa soveltaa) tai oma juttusi somessa. Olisi kiva, jos ilmoittaisit tulevasta jutustasi laittamalla linkin kommentteihin. Ei anneta Minna Canthin työn unohtua, vaan taistellaan sen puolesta. Kuten hän sanoi: Elämä on taistelua, ihanaa taistelua!

Lue lisää Kanttilasta sivulta kanttila.fi. Voit myös tukea Kanttilan kunnostusta rahallisesti osallistumalla keräykseen.

Tutustu myös vuosittaiseen Minna Canth -lukuhaasteeseen blogissa Yöpöydän kirjat.


Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä. #kirjasome #minullaoncanthia

Logokuva: Aino-Maria Savolainen 

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Sveitsiläis-saksalaisen kirjailijan viisas teos on täynnä hiljaista voimaa.

Se kertoo tarinan Julesista, joka sisaruksineen jää orvoksi lapsena vanhempien kuollessa auto-onnettomuudessa. Jules on vasta 11-vuotias pieni poika joutuessaan sisäoppilaitokseen, isoveljensä Martyn ja isosiskonsa Lizin tavoin.

"Käännän katseeni katseeni takaisin kohti sisäoppilaitosta, joka on miellyttävän kaukana, ja kuvittelen mielessäni, mitä muut paraikaa tekevät ilman minua. Kuinka he laskevat mäkeä kelkoilla ja puhuvat tytöistä, kuinka he puuhaavat kaikenlaista typerää ja härnäävät toisiaan ja menevät silloin toisinaan liian pitkälle, kunnes hetkeä myöhemmin kaikki on taas unohdettu. Vähitellen alkavat yhä syvenevästä hämärästä loistaa ensimmäiset valot, ja ajattelen entistä, sattuman typistämää elämääni Münchenissä, mutta koti-ikävä on enää pelkkä haalistuva arpi."

Huolettomuus ja hyväntuulisus, jotka normaalisti kuuluvat lasten maailmaan, olivat sisaruksilta kadonneet, ehkä iäksi? Julesin on vaikea saada ystäviä, eikä Martystä ja Lizistä ole apua. Mutta on tyttö, Alva, jonka kanssa hän voi jutella vaikeistakin asioista.

"Että tämä kaikki on tavallaan kylvämistä. Internaatti, koulu, se mitä sattui vanhemmilleni. Se kaikki kylvetään minuun, mutten voi nähdä mitä se tekee minusta. Sato tulee vasta aikuisena, ja silloin on liian myöhäistä."

Jules ja Alva ovat parhaat ystävät vuosia, kunnes tapahtuu kummallinen sattumus ja välirikko, ja heidän tiensä erkanevat. Käy kuten vääjäämättä käy, lapsista tulee aikuisia. Tarina jatkuu.

Kirjoittaja kuvaa sisarusten ominaisuuksia kiinnostavasti. Martysta kasvaa mies, joka osaa viihdyttää seuruetta kertojantaidoillaan, mutta toisaalta myös vetäytyä omaan maailmaansa. 

"Koska hän ei kuulunut niihin, jotka ymmärtävät elämää vaistonvaraisesti, hänen täytyi hankkia viisautensa vaivaa nähden, lukemalla."

Liz on levoton sielu, josta veljet ovat aina huolissaan. Marty menee naimisiin Elenan kanssa (ja jos johonkuhun kirjan henkilöistä, samastun Elenaan.) Jules on pitkään yksin; hänen on vaikea unohtaa Alva. He tapaavat; Alva asuu Sveitsissä ja on naimisissa. Hän kutsuu Julesin tutustumaan kotiinsa ja mieheensä, joka on vaimoaan vanhempi. Ikäero alkaa näkyä, Alva hoitaa miestään, ja hänen ja Julesin suhde muuttuu. Pääseekö Jules vihdoin yksinäisyydestään?

Hieno tarina, joka ei huuda, vaan vie mukaansa ilman revittelyjä ja ylidramatisointeja: pohdiskeleva ote jättää lukijalle paikkoja ajatella. Voiko tapahtua niin, että elämä jossain kohtaa luiskahtaa väärälle raiteelle ja "me siitä lähtien elämme toista, väärää elämää." Onko järjestelmän virhe korjaamaton, miettii Jules. 

Suomennos on Raimo Salmisen taattua ammattityötä. Piti oikein tarkistaa, onko hän suomentanut myös loistavan Robert Seethaalerin Kokonaisen elämän, onhan sekin saksalaiselta kielialueelta ja samalta kustantajalta. Kyllä on. Kirjoissa on muutenkin jotain samaa, vahvaa hiljaista viisautta. Trilleritykitysten jälkeen tällaista on nautinto lukea. Wells sai kirjastaan Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan 2016. Kyseessä on Wellsin neljäs kirja, ensimmäinen suomennettu.   

Yleisvire on haikea ja herkkä, muttei pelkkää surua. Nousee ajatuksia siitä, miten ihmisestä tulee se mitä hän on: onko perusolemus aina olemassa vai olisiko ihminen toinen, toisenlainen, toiselle raiteelle jouduttuaan? Ja onko niillä, jotka joutuvat mielestään väärälle raiteelle, vaikeampaa vai helpompaa; ehkä he jopa oppivat tuntemaan ja tunnistamaan itsensä muita paremmin? 

"Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee." 

Kenelle: Pohdiskelijoille, elämäntarinoiden ystäville, hiljaisuutta kestäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta -blogi uskoo kirjan valloittavan suomalaisten sydämet. 

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen (Vom Ende der Einsamkeit). Aula 2021. Suomennos Raimo Salminen. Kansi Laura Noponen.

Kustantajan lukukappale.  

Vesa Heikkinen: Tekstianalyysi

Nyt ei puhuta pilkkusäännöistä, vaan laajemmin suomen kielestä ja sen merkityksistä.

Kielen käyttö on vallankäyttöä, ajattelen. Heikkinen sanoo sen pidemmin, ajatuskehänä, mutta ymmärrän olevamme samaa mieltä. 

"Missä on ihmisiä, siellä on merkityksiä. Missä on merkityksiä, siellä on kieltä. Missä on kieltä, siellä on valintaan. Missä on valintaa, siellä on valtaa. Missä on valtaa, siellä on ihmisiä."

Kieli ei koskaan ole "vain" kieltä. Se kantaa aina mukanaan monia ominaisuuksia, joita se kertojaansa liittää. Heikkinen perustelee pitkään, miksi näin on ja miksi kirjan kaltaista opasta tarvitaan. Myös näille kaikille perusteille nyökyttelen. 

Alkuun Heikkinen esittelee tekstianalyysin lähtökohtia ja työkaluja: ammattikirjoittajille suureksi osaksi tuttua, mutta kertaus ei tee pahaa, ja muille tiivis tietopaketti kielen monista mahdollisuuksista. Vähän tylsää termeineen, akateemista, kuten sanotaan (ja tälläkin sanalla on vähintään kaksi erilaista merkitystä), mutta onhan kirjoittaja suomen kielen dosentti, joten kuuluu asiaan. 

Varsinaisiin analyyseihin päästään näiden jälkeen. Suurin osa esimerkeistä on median tekstiä, osa tiedotteista tai somesta. Edellä mainittuja lähtökohtia ja työkaluja käyttäen Heikkinen purkaa lauseita näkyviksi merkityksineen. On eri asia puhua "puupellosta" kuin "metsästä." On eri asia sanoa "lehti lopetetaan" kuin että "HS lopettaa lehden". (Passiivimuoto ei muuten ole niin pannassa kuin meistä monelle on opetettu, huomaan). Herkullisia esimerkkejä, kuten -vaje yhdyssanojen käyttö. Voi miettiä, olisiko betonin "lujuusvajeen" sijaan parempi kertoa, että betoni on huonolaatuista? Tai milloin viimein päästään nais-alkuisista sanoista eroon, jos jutun tarkoitus ei ole kertoa sukupuolijakaumasta?

Oma alueensa ovat ammattitermit, minulle tuttua kenttää monelta alalla, kuten rakentamisesta. Näitä on mietitty tarkkaan, kuten se, että talonrakentamisessa rakennetaan taloa, maarakentamisessa (ilman n-kirjainta) rakennetaan maahan rakenteita, ei itse maata. Toimialoilla ja yrityksillä on omat termistönsä ja tulisikin olla niin, että termit on yhteisesti sovittu ja ohjeistettu kaikkien käyttöön, jolloin viestit pysyvät yhtenäisinä. Esimerkiksi Lemminkäisen ja YIT:n fuusiossa todettiin, että käytimme eri sanoja tarkoittaaksemme samaa asiaa. Tällöin puhuttiin erityisen paljon talouskieltä. 

Josta pääsen jälleen Heikkisen kirjaan: mediassa näkee usein reipasta isojen lukujen käyttöä, toteaa hän: "Miljardit lyövät teksteissä usein leikkiä kuin leivoset kevättaivaalla." Miljardi-sanalla on mahtava kaiku; milloin niitä säästetään, milloin tuhlataan, vähintään kulutetaan - lyödään lukijoita miljardeilla päähän, sanoo Heikkinen. Olemme viime aikoinakin mediasta nähneet, että suuruusluokkien kanssa kannattaa olla tarkkana.

Heikkinen kuvaa, kuinka kirjoittaja voi käyttää kaikkia sanaluokkia haluamiensa merkityksien painottamiseen. Jos lisäät pienen sanan tai pienenpienen päätteen, merkitys tai vähintään tekstin sävy muuttuu. 

"Hänkin oli syyllinen. Hän ei ollut kovin viisaskaan. Palkkatuki toisi vain noin tuhat työllistä."

Terrorisoiko kiukkuinen koppelo lastenjuhlia todella niin, että poliisia tarvittiin pelastamaan tilanne (lapset), kuten MTV uutisessaan antoi ymmärtää? Oliko koppelolla terroristitaustaa vai toimiko lintu vain lajityypillisesti? Oliko kellään oikeasti vaaraa, ja miksi poliisi soitettiin paikalle? Näitä on lukijan hyvä miettiä vaikka kääntämällä mielessään juttu toiseen näkökulmaan (mitä lintu kertoisi). Yksi tehokas keino saada haluttua viestiä läpi on lisätä jokin teema, vaikkapa ilmastonmuutos, jokaiseen uutiseen, johon se on mahdollista ujuttaa.

Esimerkkejä riittää muun muassa lausetyypeistä, tekstirakenteista ja kirjoituksen ja puheen eroja selventämään (jälkimmäisessä tulee mukaan oikeakielisyys; v-sana ei edelleenkään/vieläkään korvaa pilkkua kirjoitetussa kielessä). Heikkinen käsittelee tyylikysymyksiä, kontekstin merkitystä, muoti-ilmiöitä ja kaiken kaikkiaan sitä kiistämätöntä seikkaa, että kirjoittaja voi valinnoillaan ohjata lukijan ajattelemaan haluamaansa suuntaan.

Jos et hallitse kieltä, kieli hallitsee sinua. Olet vietävissä. Tämä on syy, miksi pidän lukutaitoa yhtenä tärkeimmistä nykyihmisen henkisistä taidoista. Poliitikkojen tai median viestit eivät ole satunnaisia, vaan sanavalinnat ja muotoilut ovat tarkkaan harkittuja. Yleensä. Nyt kun jokainen, kuten yksittäiset politiikot, pääsevät itse tiedottajikseen somessa eivätkä viestit kulje ammattilaisten kautta, merkitykset saattavat muuttua vastaanottajan päässä aivan toisiksi kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Suosittelen käyttämään ammattilaisia tärkeiden asioiden viestimiseen tai vähintään luetuttamaan oma teksti asian ulkopuolisella ennen julkaisua, jos väärinymmärrys voisi olla vaarallista. 

"Kun meihin pyritään vaikuttamaan tai kun itse pyrimme vaikuttamaan toisiin, kielellisillä valinnoilla on suuri rooli."

Ammattilainen voi hämätäkin. Yritys tai organisaatio voi muotoilla tekstin niin, että tiedotettava ongelma kerrotaan, mutta se pienennetään esimerkiksi hukuttamalla se sanatulvaan. Tästä keinosta Heikkinen ei kerro. Hän mainitsee kyllä tekstin tiheyden, joka on eri asia. Toki monta muutakin tekstillistä keinoa rakentaa merkityksiä jää kirjan ulkopuolelle - kielen mahdollisuudethan ovat rajattomat - kuten semantiikka, retoriikka tai diskurssi, mainitsee Heikkinen. 

Nyt puhutaan tietysti asiateksteistä. Parhaat kaunokirjailijat luovat kokonaan omia kieliään, merkityksiään, rakenteitaan. Heikkisen tekstiä lukiessa nousee kunnioitus myös tätä taitoa kohtaan. Miten paljon tekstinteossa on mahdollisuuksia ja huomioitavaa!

Merkityskriittinen kirja herätti minussa paljon ajatuksia. Kiitos! Näkisin mielelläni kirjasta tai sen aiheesta popularisoidun, hyvin tehdyn artikkelin, jotta tärkeä aihe ja havainnot leviäisivät laajemmin. Nykyisin kuulemma koulussa opetetaan mediakriittisyyttä, mutta erityisesti meillä vanhemmilla ikäluokilla se taito saattaa olla vajavainen. 

"Kieli elää. Meidän on elettävä mukana niin, että kielin monin tavoin muuttuvana pysyy hallussamme. Näin säilytämme mahdollisuuden ymmärtää toisiamme."

Kirja sisältää viite-, lähde- ja asiasanahakemiston. Se myös esittelee tietoiskuina sanoja ja käsitteitä, kuten etymologian sanasta kieli, joka on "ikivanhaa omaperäistä sanastoamme" ja "todella monikäyttöinen sana kuten vanhat sanat yleensä". 

Kenelle: Teos on antoisa kaikille uutterille lukijoille ja kieltä käyttäville. Se on silmiä avaava etenkin heille, jotka eivät ole kielen merkityksiä tulleet miettineeksi ja sopii kertaukseksi ja täydennykseksi heille, jotka työkseen kirjoittavat. 

Muualla: Kielen ammattilainen on osannut valita sanansa niin tiivistetysti ja hyvin, että liki joka lause on lainauksen arvoinen, sanoo Nörttitytöt-blogi, jonka kirjoittaja suosittelee teoksen lukemista jokaiselle, joka haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi; vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi.

Vesa Heikkinen: Tekstianalyysi. Miksi kielellisillä valinnoilla on merkitystä? Gaudeamus 2020.

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Kirjailijalla ei ollut onnellinen lapsuus. Seurasi masennusta. Muistihäiriöitä. Ensimmäinen itsemurhayritys teininä. Kun hän oli jo aikuinen, äiti ja vaimo, hän tarvitsi hoitoa ja sai sitä. Pahalta kalskahtavaa sähköhoitoa, jota Ruotsissa kirjoittajan mukaan tehdään eniten maailmassa.

Linda Boström Knausgård kertoo vuosista 2013 - 2017, jolloin hän vietti useita jaksoja sairaalassa. Hän kuvaa tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja arkeaan hoitajien ympäröimänä. 

"Minun sisimmässäni ja koko olemuksessani oli hauraus, minkä takia vietin jonkin verran aikaani näissä paikoissa. Minut oli altistettu sähkövirralle monet kerrat. Minä tiesin hoidosta kaiken."

Hänen miehensä, Karl Ove, totesi avioliiton olevan ohi. 

"Minun täytyy saada hänet tajuamaan, että vain hän haluaa tätä eroa. Eivät lapset enkä minä. Sinun täytyy selittää, minä sanoin. Et voi vain esittää asiaasi ja pitää sitten suusi supussa. Miksen? sinä sanoit. Minä teen kyllä mitä minä haluan."

Lapsia oli neljä. Kirjailija oli juuri julkaissut esikoisromaaninsa, joka menestyi hyvin. 

"Se oli hämmentävää. Menestys ilahdutti minua hiukan kaiken sen pahan keskellä, josta en ollut tietävinänikään."

Aiemmin hän oli julkaissut novelleja. Taitoaan hän ei epäile, hän sanoo kirjoittamisen olevan itselleen helppoa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on sairaus, josta ilmeisesti ei parannuta, ainakin hän itse uskoo niin lehtihaastattelujen mukaan. Kirjan perusteella hänen tautinsa on vakava ja raskas, mutta lapsistaan hän kertoo aina huolehtineensa tunnollisesti ja pelänneensä sähköhoitojen kadottavan tärkeitä muistoja. En tiedä, kävikö niin. Hoidoista oli nähtävästi kuitenkin apua, sillä hän pääsi sairaalakierteestä, jossa hän alkuun pohtii: 

"Vain paskamuistoja ilmoittautui. Lapsuuteni päivät olisin mielelläni unohtanut, mutta arvelin että ne olivat syöpyneet aivokuoreeni. Sinne asti sähkö ei yltänyt. Kuvittelin kaikenlaista. Oli asioista joista en tiennyt mitään. Kuinka käyttäydytään rakkaussuhteessa, kuinka oma elämä rakennetaan ja kuinka tietoja vaalitaan. Mitään en ollut oppinut. Oli hyviä kausia ja huonoja kausia. Huonoja oli tullut yhä enemmän ja hyviä yhä vähemmän. Ennen olin aina noussut jaloilleni kuin itse piru, mutta nykyään elin elämääni kyykyssä."

Kyllä, kyseessä on terapiakirja kirjoittajalle, raskas tarina lukijalle. Tunnelmat tulevat liki ja masennus paiskautuu sakeana silmille. Vaikka kirjailijan tapa kirjoittaa on äärettömän herkkä ja hengittävä, se on samalla viiltävän terävä intensiivisyydessään, jo aiemmin lukemani perusteella. Kuin silmät vangitseva, harvinainen ja hento kukkanen, jota koskettaessa sormeen saattaa tulla viilto. Helppolukuinen mutta ahdistava, kummasti yhtä aikaa. Ainakaan kirjailija ei pelkää avata ajatuksiaan, mutta toivon, että seuraava teos on jotain muusta aiheesta kuin omasta elämästä. Aion kyllä lukea senkin, sen verran hänen kirjoitustapansa kiinnostaa. 

Tapasin sympaattisen oloisen kirjailijan vuonna 2017 HelsinkiLit-tapahtumassa. Kiitin kirjasta, vaihdoimme muutaman sanan (ja hän silitti innokkaan fanin olkapäätä), kuvassa alla. Voi aikoja; nyt kun katson kyseisen vuoden somepäivityksiäni, on ollut ihan hurjasti kirjallisia hulinoita. Litin lisäksi Kirja vieköön -tapahtumien sarja, kirjamessut tietysti Helsingissä ja Turussa, kirjabloggareiden tapaamisia, lähiöilta kirjailijavieraan kanssa, IKIOMA-ensikirjaprojekti, kirjakakkujen nauttimista...  Saas nähdä, tuleeko vastaavaa vuotta vielä, toiveikkaana odotellen (ja vähempikin meno riittäisi)!

Kenelle: Mielenterveysaiheesta tietoa etsiville, masennusta kestäville, erilaisesta kasvutarinasta kiinnostuneille. 

Muualla: Marjatta on ihastunut kirjailijan tyyliin ja kertoo kirjailijan taustoista lisää.

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. (Oktoberbarn). Like 2021. Suomennos Petri Stenman. 

Lukemisesta poikkeusoloissa, osa 2

Olo on levoton, samalla tavoin kuin viime keväänä 2020 oli. Keskittymisvaikeuksia, kirjan keskenjättökynnys on säädyttömän alhainen. Aika ahdistaa. Tai ei aika sinänsä, ihanaa että sitä on, ja viihdyn hyvin kotona, mutta tulevan sumuisuus saa projekteihin tottuneen ihmisen hermostuneeksi. Kun ei ole aikatauluja, ei selkeitä tavoitteita, ei toivottua tulosta kirkkaana mielessä. Päivä kerrallaan on yllättävän epämukava elämäntapa. 

Mutta paljon on iloakin. Olen aidosti pahoillani heidän puolestaan, jotka eivät osaa tai pysty käyttämään kirjoja todellisuudenpakoon, tiedonkeräykseen tai ajanviettoon: itse olisin hukassa pelkän tv:n ja somen varassa viihdykkeinä, vaikka molemmista pidän kovasti, suorastaan roikkuvasti. Etenkin somesta voin täysin yhtyä Pontus Purokurun kysymykseen hänen Römaanissaan:

"Olenko ainoa jolle internet on tärkeä hyvinvoinnin lähde?" 

Römaani on mainio, hulvaton ja osuu moneen kohtaan tässä päivässä. Kun pitää juosta "aktiivisuusranneke molemmissa käsissä ja podcastin teko on suorastaan välttämättömyys", onko ihme, jos nykyihmistä ahdistaa! Tiesitkö muuten, että poliisi takavarikoi Hakaniemestä 7,7 kiloa chatia? Hyvää oloa voi hakea niin monin tavoin, tai huonoa, pääasia on tehokkuus, kuten kirjan sponsoroitu sisältö osoittaa: 

"Optimoi uupumuksesi! Suorita loppuunpalaminen jopa 13 päivässä tehokkaalla intensiivikurssilla!"

Liketän kirjan contentia, vahva suositus somea ja muita nykyilmiöitä pohtiville ja heille, joilta on moti kateissa tai muuten vain ahdistaa. 

Onnistuisiko novellien luku tänä lyhytjänteisyyden aikana?

Marko Järvikallaksen tekstiä suosittelen ilman muuta, toimii! Mihin täällä voi mennä on 15 novellin paketti täynnä herkkupaloja, joiden lukemisen jälkeen "tuntuu kuin olisi sisälle satanut", sanoo Aina joku kesken -blogi. Jo teoksen nimi viittaa eksyilyyn ja yllätyskäänteisiin, ja niitä novelleissa riittää hämmästyttämään ja riemastuttamaan lukijaa. 

Tuija Takalan selkonovellit kirjassa Niin metsä vastaa vievät suomalaisuuden perusjuurille, metsään. Melkein tuntee havuntuoksun ja sammaleen jalkojen alla kulkiessaan kirjan kanssa, vaikka pelkkää maisemallista ihastelua tarinat eivät ole. Tapaamme muun muassa yhteenmuuttavia nuoria, vanhenevia perheenjäseniä, avioliiton salaisuuksia, tontun ja tannerta kumisuttavia suuria eläimiä. Hurmaavia, jännittäviä ja kauniilla, oivaltavalla kielellä esitettyjä novelleja voi suositella kaikille metsästä viehättyville. 

Sujuvien novellien jälkeen kävi sitten kehnommin. Yritin kuunnella äänikirjana Emma Rousin jännäriä Täydellisiä vieraita, mutta tipuin kärryiltä. Sen verran jäi vaivaamaan, että lainasin nyt kirjan kirjastosta, haluan tietää, kuka oli syyllinen! Kartano-olosuhteet kiehtovat, ja peli, jota niissä pelataan.  

Samoin aion pakertaa loppuun Barack Obaman Luvatun maan. Vaikka on siinä pakertamista. Maailmantila kuitenkin kiinnostaa isosti, viisaan amerikkalaisen (heitäkin on!) silmin katsottuna. Sopii hyvin iltakirjaksi: täynnä kiintoisaa tietoa ja jännittäväkin, niin ettei välittömästi tuo unihiekkaa silmiin, muttei tule liian lähelle valvottaakseen.

Jyrki Erran Lyijyvalkoinen voitti Vuoden johtolanka -palkinnon 2020. Hävettää sanoa, etten jaksanut lukea kirjaa loppuun; ensimmäiset 200 sivua kyllä, loput silmäillen. Vaikka trilleri sijoittuu taidemaailmaan ja pääosassa ovat Caravaggion maalaukset, juoni ja maalaustaiteen yksityiskohdat eivät jaksaneet pitää minua mukana. Mutta monelle varmasti kolahtaa, joten kirjaa ei kannata vältellä, jos teema kiinnostaa: huolella rakennetun kirjan valtava tietomäärä vaikuttaa. 

Lukaisin vielä yltiöromantiikkaa, Beth O'Learyn Kimppakämpän. Hauska ja lämmin nuoren rakkauden tarina, jota olisin rakastanut pari kolmekymmentä vuotta nuorempana. Aihe ei hienosti toteutettunakaan enää jaksa innostaa samalla tavoin, mutta lajista pitäville suositan. 

Nyt pöydälläni on monta kiinnostavaa kirjaa, joihin palailen: Punaisesta planeetasta alkanut hulluuden, siis mielenterveyden ongelmien, teema näköjään toistuu. Mitä se lukijasta kertoo, pitäisikö huolestua... Ainakin on luettava jotain muunlaista väleissä. Kesken on Linda Boström Knausgårdin kertomus omasta sairaudestaan, Lokakuun lapsi, ja Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo vaikuttaa myös kuvaavan samantyyppistä aihetta (tosin olen vasta aivan alussa). Sami Hilvon Lajityypillistä käyttäymistä taas tuo hulluuden esiin absurdin kautta.

Lukuiloa, kiinnostavien aiheiden kanssa! 

Mainitut kirjat:

Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos 2019. 

Marko Järvenkallas: Mihin täällä voi mennä. Siltala 2020.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021. 

Emma Rous: Täydelliset vieraat. Suomennos Taina Wallin. WSOY 2020. 

Barack Obama: Luvattu maa. Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2020. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Isoäiti ei halua muistella poikaansa, mutta pojanpoikaa kiinnostaa. Miten isästä tuli hullu?

Kirjailija kertoo lapsuutensa tarinan, ja samalla isoisänsä ja isänsä hullut tarinat. Käytän tahallisesti kansanomaista h-sanaa, sillä niin tekee myös kirjailija itse, ja se kuvaa täydellisesti olosuhteita, joissa Tolan perheen lapset joutuivat elämään. Kerronta perustuu todellisiin tapahtumiin, vaikka kaunokirjallisin keinoin somistettuna, mutta ei laimennettuna, tuskin liioiteltunakaan.  

Isoisä oli niitä, joita saatetaan arvella neroiksi sopivissa olosuhteissa. Äijä oli lääkäri - lääketieteen ja kirurgian tohtori, tarkemmin sanoen - ei huonoin naimakauppa upporikkaan kauppiassuvun tyttärelle.  Mies osallistui sotaan, kohosi 1950-luvun kirurgien kulta-aikana (kaikkiin sairauksiin oli keino: leikkaus!) kovatasoisimpiin virkoihin, kuten Helsingin Kirurgille. Viimeisin polioepidemian vaihe koitui hänen kohtalokseen siten, että halvaantuminen pakotti jättämään työt. Mutta aivokirurgina mainetta niittänyt isoisä ei luovuttanut.

"Viisi vuotta sairastumisensa jälkeen isoisäni tienasi elinikäisen sairauseläkkeen päälle jo enemmän kuin hänen tennistä pelaavat entiset kollegansa. --- Isoisäni vastoinkäymisten selättämisvimmassa oli lähes yli-inhimillistä sisukkuutta, tapaus oli niin poikkeuksellinen, että isoisästä kasvoi vuosien mittaan jonkinlainen halvauspotilaiden kansainvälinen ikoni."

Pääosa kirjasta kertoo kirjoittajan isästä. Siinä vasta tapaus! 

"Siinä tapauksessa sallinette minun ilmoittaa, että nimeni on Mikko J. Tola alias Ringo, ja minä tulen punaiselta planeetalta, siellä on minun todellinen kotini ja sinne minä lennän pian takaisin. Minä uneksin persoonallisuutta rajoittamattomasta elämäntavasta. Kannatan vapaata ihmistä jolla ei ole mitään yhteyttä niin sanottuun normaaliin ihmiseen. Kuuteentoista ikävuoteen mennessä olemme aivopesseet lapsesta puolihullun olion, enemmän tai vähemmän sairaaseen maailmaan sopeutuneen normaalin ihmisen."

Hän ei tuntenut minkäänlaisia rajoja - vaimonsa asettamia joskus noudatti sentään - vaan eli omassa mielikuvituksessaan ja aatteissaan todellakin irrallaan normaaliudesta; hämmästyttävää kyllä, hämmentävän usein todellisuus taipui hänen mielensä mukaan, esimerkiksi hänen päättäessään ryhtyä taiteilijaksi. Mihin älykkyys olisi johtanutkaan, jos mieli olisi pysynyt terveen puolella? 

Hirvittää ajatella pieniä lapsia  kaiken keskellä. Mutta eiväthän he muusta tienneet, saati että olisivat tunteneet skitsofrenian kaltaisia hienoja diagnooseja. Heille vanhemmat olivat vanhempia, jumalankaltaisia, ja he oppivat syntymästä asti siihen, että itse piti pärjätä, löytää ruokaa jos sattui onnistamaan ja pitää huushollia kunnossa jos  tuntui tarpeelliselta. Jo kuusivuotiaana vanhin tytär johti taloutta, muut kasvoivat ohessa miten kasvoivat.

Kenenpä meistä suvusta ei löytyisi kansantauteja, joiksi myös skitsofrenian voinee laskea. Tuttua, ei ole omakaan sukuni sitä ohittanut. Tolan perheessä tauti saa massiiviset mittasuhteet. Isoäiti ei halunnut myöntää pojassaan olevan mitään vikaa, ainakaan sairautta, ja selitti tämän käytöstä omilla tavoillaan.

"Tjaa, isoäitini mutisi itsekseen, pojalta sydän särkynyt, ei se nyt niin kamalalta kuulostanut. Sinnehän se sopi listan jatkoksi: hänellä oli jo tärähtänyt pikkusisko, alkoholisoitunut pappa ja hysteerinen aviomies. Enpä usko, että hän aavisti millainen noitavaino, oikein kunnon loppuelämän jahti häntä odotti."

Kirja on vahva, elävä, kauhistuttava ja viisas kuvaus perheestä ja lapsuudesta, ja kaikessa hirveydessään erinomaista luettavaa, joka jättää jäljen. Kirpakka huumori, jota voi syntyä vain matkan päästä asioita tarkastellessa ja niitä ymmärryksellä muistellessa, keventää kerronnan inhimillisiin mittoihin. Ei surkuttelua eikä sääliä, näytä, älä selitä -periaate toimii hienosti. 

Muistelmissa on tapana etsiä tasapainoa muistojen luetteloinnin ja kerronnan sujuvuuden välillä eritasoisin tuloksin: jos kirjan on tarkoitus olla sekä jälkipolvien tietokirja että yleisöä kiinnostava luettava, painotuksen on oltava oikea ja tekijän osaava. Tässä siihen on ylletty hienosti, ja jään odottamaan tulevia osia, joita on kuulemma tulossa trilogiaksi saakka. Ei tämän perheen tarina yksiin kansiin mahdu! Paitsi itse tarinaa odotan myös Tolan taitavan työn jatkoa kirjailijana. Taiteellisia taipumuksia suvussa on siis edelleen, onhan kirjailijan lisäksi yksi sisaruksista näyttelijänä ja ohjaajana ansioitunut Pamela Tola. 

Kirja tuo mieleen vahvasti Nina Wähän Perinnön samoine teemoineen. Molempia voin suositella luettavaksi, joka ei jätä kylmäksi. 

Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuutta pohtiville, mielenterveysongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.  

Muualla: Amma piti teoksesta tavattoman paljon. Eikä kyse ole pelkästään uskomattomasta tarinasta, vaan ennen kaikkea siitä, kuinka se on kerrottu. Hätkähdyttävä, humoristinen ja pohjattoman surullinen, hän sanoo. Mummo matkalla ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava 2021. 

Kansi Tuomo Parikka, kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Helmet-haasteessa 2021 kirja sopii muun muassa kohtiin 4, omat muistot, 6, kertoo rakkaudesta (kyllä, siitäkin ja siihen kohtaan sen itse sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä, 49, julkaistu tänä vuonna.