Daniel Cole: Räsynukke

Räsynukke on puhdasverinen tämän 

päivän poliisitarina: on raaka rikos, on omintakeinen rikostutkija persoonallisine kollegoineen ja tiukkoine esimiehineen, on yllätyksiä ja nopeita käänteitä aina kutkuttavasti jatkoa janottavaan loppuun saakka. Toimii. 

Rikos on erityisen raaka, sillä yhtä aikaa paljastuu kuusi murhaa. Kuuden ihmisen ruumiinosista kokoon ommeltu ruumis saa mediassa lempinimen Räsynukke. Lisäksi paljastuu lista, jossa on lueteltu seuraavat uhrit, kuolinaikoineen. Pirullisesta sarjamurhaajasta on siis kyse. 

Tutkijoilla riittää töitä! Työn ohessa lukijalle esitellään henkilöitä, heidän taustojaan ja keskinäisiä suhteitaan sen verran kuin uteliaisuuden ylläpitämiseksi on tarpeen. Uskottavuudesta tingitään; faktat sullotaan tiukkaan genremuottiin ja leikataan surutta ylimääräiset hännät ja päät pois, viihdyttävyyden ja vauhdikkaan kerronnan puolesta. Eikä se kumma kyllä ihmeemmin haittaa, vaan juttu etenee kuten kirjoittaja on halunnutkin eli pakko-ahmittavalla tavalla.

Tutkija William "Wolf" Fawkes tiimeineen lähestyy kutkuttavasti hyvän ja pahan rajoja, jopa koettelee tai ylittää niitä, samoin kuin omia henkisiä voimavarojaan.

Koukuttava, jännittävä, levottomuutta herättävä. Sopivasti yllättävä, mutta muottinsa "tuttuuden" takia riittävän kaukana pysyttelevä niin, ettei tule iholle eikä uniin. Tämä on varma ”sitä saa mitä tilaa ”-tyyppinen valinta. Kaikki mahdolliset dekkarielementit ovat mukana. Esikoiskirjailijalta varma avaus; tästä on tarkoitus sarjaa jatkaa.

Kenelle: Murhaviihteen ystäville, dekkarigenren kuluttajille, hempeyttä välttäville.

Muualla: Mahtavuutta, sanoo Annika. Tuijata ahmaisi. 

Daniel Cole: Räsynukke. Gummerus 2017. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Kustantajan lukukappale. 

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Olen lukenut kirjaa niin pitkään - paitsi että se on paksu, tuli kaikenlaista muuta väliin - että sen seurasta on hirveän haikea luopua. Olin niin mukana Mevlutin elämässä, lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja tunnen hänet läpikotaisin. En haluaisi kirjoittaa tätä juttua ollenkaan! Sillä se tarkoittaa, että joudun jättämään hyvästit, kun takakansi tylysti katkaisee syvällisen ystävyytemme.

Kirja on herkkua. Ihmiskuvaus, yksityiskohdat, maisemat, kaupunki - Istanbul - kuin yhtenä tarinan henkilönä. Huumori, inhimillisyys, ihmisten hölmöys ja viisaus sekä ajan muutokset ovat kansien välissä juuri sellaisessa kokoonpanossa kuin Pamukilta parhaimmillaan saattoi toivoakin.

Mevlut seurasi maalta auttamaan jo aiemmin kaupunkiin muuttanutta isäänsä elannonhankinnassa, jogurtin ja bozajuoman katukauppiaana ja koululaisena. Äiti ja siskot jäivät maaseudulle. Isä opetti pojan kauppiaan töihin, jotka tulivat pysyväksi osaksi hänen elämäänsä. Boza on jonkinlainen perinnejuoma, kuvittelen sen hieman sahdinkaltaiseksi. Sen verran saamme tietää, että sitä saa makeampana tai happamampana versiona, ja väri on keltainen. Mevlut peri isältään korennon, jonka molemmissa päissä roikkui ämpäri. Niitä hän kanniskeli ympäri tuttuja kaupunginosia, huusi perinteisen myyjähuudon boo - zaa, ja annosteli asiakkaiden haluaman määrän.

Jotenkin tuntuu kuin juoruilisin, jos alan kuvata Mevlutin henkilökohtaista elämää. Kirja on kasvutarina, perhe- ja sukupolvikuvaus sekä rakkaudenosoitus Istanbulille (tai ylipäänsä kaupunkielämälle) ja omalle kansalle. Saamme seurata pojan arkea ja ajatuksia yksityiskohtaisesti, hänen oppimistaan, kasvamistaan, ihastumisiaan ja rakastumisiaan, perheen perustamista ja ystävyys- ja sukulaisuussuhteita. Näemme maailman muuttuvan, kaupunkien kasvavan, vanhojen tapojen katoavan, mikä on osin hienoa, osin haikeaa. Nopeaan muutokseen on suomalaisen helppo samastua, vaikka Turkissa on moni asia toisin kuin meillä.

Kiinnostavaa on suomalaisena lukea turkkilaisesta elämänmenosta: miten naimakaupat junailtiin, miten bisnestä tehtiin - tosin tässä kirjaimellisesti katutasolla - miten ystäviä ja perheenjäseniä kohdeltiin. Ja miten tonttimaan hankinta tai sähkönjakelu hoidettiin! Ajallisesti liikutaan lähes nykyvuosiin 1960-luvulta. Ei siis mitään kaukaista historiaa.

Pamuk on sanonut halunneensa tehdä kirjan kerrankin kadun ihmisestä: ei varakkaasta ja koulutetusta, kuten hänellä on ollut tapana. Hän on kirjoittanut Mevlutiin paljon itseään - minä olen Mevlut, Pamuk totesi HelsinkiLitissä. Unelmoija ja kuvittelija, mutta aikaansaava, sitkeä, tunnollinen ja kiltti mies, joka pyrkii aina rauhanomaiseen ratkaisuun, periaatteistaan silti tinkimättä. Sellainen on Mevlut.

Komea, monipuolinen ja inhimillinen tarina, joka ruokkii lukijan sielua ja nostattaa monenlaisia tunteita, kuten kirja parhaimmillaan tekee. Kirjan paksuutta, alun sukupuuta tai lopun henkilöluetteloita ei tarvitse säikähtää; lukiessa niitä ei tarvitse, tarina on helppo ja hyvin selkeä seurattava - jopa yllättävän sellainen - mutta lisämateriaaleja on mukava katsella lukemisen loputtua. Ne ovat kuin lisäbonus, vielä hetki Mevlutin seurassa!

Kenelle: Tarinaan uppoutuville, maailmasta kiinnostuneille, laadukkaan luettavan etsijälle.

Muualla: Kirjaluotsi sitoi kirjajuttunsa osuvasti lehdistönvapauden päivään: onhan Pamuk saanut taistella sananvapautensa puolesta, ja tälläkin hetkellä yli 150 toimittajaa on Turkissa vangittuna. Pamuk itse totesi HelsinkiLitissä, että eteenpäin on menty: ennen hänellä oli kolme henkivartijaa, tällä hetkellä vain yksi. Lämminhenkinen, ihmisen ja ihmisyyden puolella, toteaa Mummo matkalla.

En ymmärrä, mitä tämä sivu sanoo, paitsi että samasta kirjasta on kyse, olisiko turkkilainen kirjabloggari? Bozamyyjän korento kuvassa. Täällä näyttäisi olevan bozareseptejä. Ja nuoko ovat niitä kahviherneitä, joita juoman kanssa nautitaan?

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi 2017. Suomennos Tuula Kojo.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26 sukutarina. Tosin voisin sijoittaa sen myös kohtaan 23: käännöskirja, kohtaan 38: kirjassa mennään naimisiin tai kohtaan 39: ikääntymisestä kertova kirja. Sopivia olisivat myös kohta 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit tai 49: vuoden 2017 uutuuskirja. Ja etenkin kohta 4: kirja lisää hyvinvointiasi. Ainakin minun hyvinvointiani se lisäsi, pitkän aikaa!

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Melko täydellistä kesäloma-aivolukemista tarjoilee britti Ruth Ware trillerillään. Kertoja, lontoolainen kirjailija Nora joutuu yllättäen tekemisiin opiskeluaikojen ystäviensä kanssa: hän saa kutsun Claren polttareihin, vaikkei ole tavannut tätä kymmeneen vuoteen. Ei tosin paljon muitakaan: Nora on yksinasuja- ja viihtyjä, hän vakuuttaa lukijalle.

Tyttöjen välillä tapahtui jotain, mikä aiheutti välirikon. Nyt Nora ei kuitenkaan saa luistettua tapaamisesta, vaan lähtee syrjäiseen paikkaan polttareita viettämään, toisen vanhan opiskelukaverinsa kanssa. Tunnelma alkaa lipua uhkaavan puolelle, kun he näkevät erikoisen talon metsän keskellä.

Nora toimii ärsyttävän kiltisti, vaikka polttariasetelma osoittautuu paljon rankemmaksi kuin hän odotti. Eikä hän hauskaa odottanutkaan.

Viihdyttävä kokonaisuus tarjoaa niin jännitystä, huumoria kuin ihmissuhteiden ruotimista, kuten viihdekirjan kuuluukin, pikkuisen murhaa sekaan hämmentäen. Lajia on vaikea määritellä. Dekkariksi tämä ei yllä, chick-litiksi sisältää liikaa dramatiikkaa ja trilleriksi kevyt. Olisiko tämä jonkinlainen light-cocktail? Kupliva ja helposti kulautettava kuitenkin.

Kirjan kieli - suomennos - on sutjakan luontevaa puhekieltä, mikä tekee lukemisesta vaivatonta, ja tekstin heitoista voi nautiskella päätä rasittamatta. No, ei teksti ihan täydellistä ole, mutta virkistävän ajantasaista. Kerrankin ollaan tässä päivässä eikä haikailla menneitä, kymmentä vuotta kauemmas ainakaan.

Kenelle: Vaivatonta viihdettä hakevalle, aivot vapaalle -kirjan etsijälle.

Muualla: Tunnelmasta ja imusta kiittää Rakkaudesta kirjoihin -Annika, vaikka mainitsee myös keskinkertaisuuden kehän. Voi sitä viikonloppua hullumminkin viettää, tuumii kirjan kanssa Lumiomena.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä. Otava 2017. Suomennos Oona Nyström. Kustantajan lukukappale.

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Alan lämmetä dekkareille! Jos en nyt ihan murhille, niiden selvittämiselle ainakin. Dekkariviikon kunniaksi jo kolmas peräkkäin lukemani dekkari on Myllylahti-kustantamoa miehensä kanssa pyörittävän Niina Within oma teos. Se houkutti asetelmallaan: kustannustoimittamisen ja median maailmassa ollaan. Molemmat kiehtovat kirjahullua ja työkseen viestintää tekevää.

"- Älä nyt, en mä rummuttais myöskään jännityskirjojen puolesta. Onhan nyt jo vaikkapa Remesten myyntimäärä tippunut puoleen entisestään eli kyllä sielläkin kato käy, Laura yritti lohduttaa, vakkei ihan seissyt sanojensa takana. Mitä kovemmat ajat, sitä enemmän lukijat halusivat kuulla, että jollakin meni vielä huonommin. Vaikka sitten rikoksen uhrina." 

Laura, kustannustoimittaja Espoosta, saa luettavakseen käsikirjoituksen, joka vaivaa mieltä. Hän huomaa tekstissä omituisia sattumia tosielämään ja alkaa penkoa asiaa. Outoa on etenkin se, ettei hän saa käsikirjoituksen lähettäjään yhteyttä. Ja se, että joku uhkaa häntä, mutta kuka ja miksi?

Tapahtumat vievät hänet Seinäjoelle, jossa saamme tutustua Samiin, paikallislehden toimittajaan, ja hänen haasteisiinsa masentuneen vaimon, kahden lapsen ja epävarman työpaikan kanssa. Myös Sami on saanut outoja viestejä ja törmännyt asioihin, joita normielämään ei pitäisi kuulua.

"Mä tiedän, että tämä kaikki tuntuu kuulostaa varmasti epäuskottavalta ja hölmöltä, mutta mä en pääse mitenkään siitä ajatuksesta, että koko juttu liittyy minuun henkilökohtaisesti. Ja samalla jotenkin näille seuduille."

Voimansa yhdistämällä Laura ja Sami selvittävät mysteerioita, jotka ovat virkistävän arkisia ja vähäverisiä, vaikkei dekkarissa tietenkään väkivallalta vältytä. Se ei kuitenkaan nouse etualalle, vaan elämänmakuisuus, näppärä juonenkuljetus ja helppolukuisuus. Teksti koskettelee kiinnostavia ja tuttuja asioita, median murroksesta ihmisten yksinäisyyteen ja lapsuuden traumoihin sekä niiden hyväksi- tai paremminkin huonoksikäyttäjiin.
Uhka voi tulla yllättäviltä tahoilta. Viihdyin kirjan kanssa mainiosti, se tuntui kaverilliselta, kiitos luontevan kielen.

Kenelle: Kesälukemista kaipaavalle, verta välttäville, arkisuutta arvostaville.

Muualla: Kirsi kiittää kirjaa realismista, tihentyvästä tunnelmasta ja lopun sutjakkuudesta. Taiturimainen juonenkuljetus, mainitsee Rakkaudesta kirjoihin -Annika. Helppolukuinen ja sutjakka, sanoo Kirja hyllyssä -Kaisa V. Page turner, sanoo Lumiomena. Mari a on lukenut kirjailijan kirjoja enemmänkin. Krista oli kirjan koelukija ja haastatteli kirjailijaa: hänen mainintansa siitä, että dekkareita luetaan kesällä, on yhä enemmän tosi, kuten uutisissa äsken kuultiin. Kirjallisia-blogissa pidettiin yhdistelmästä erilaista ja tuttua, persoonallista ja lajityypille uskollista.

Niina With: Lähettäjä tuntematon. Myllylahti 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 24: kirjassa selvitetään rikos.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Kirjailijan nimi kalskahtaa niin komeana, että jos hän ei olisi kirjailija, jonkin alan taiteilija hänen olisi oltava. Ruotsissa Persson Giolito voitti parhaan vuoden 2016 dekkarin palkinnon, ja Hesarissa kirja ylsi kesän dekkarilistauksessa ainoana viiteen tähteen (Jukka Petäjän arvio).

Oikeussalidraama kertoo Majasta, rikkaan perheen tyttärestä, joka on syytettynä vankilassa oikeuskäsittelyä odottamassa (tuleeko muillekin mieleen Pettina Gappah?). Lähes vuoden mittaisen odotuksen aikana käydään läpi Majan tuntemuksia, jotka tuossa äärimmäisen poikkeuksellisessa tilanteessa on ymmärrettävä myös poikkeuksellisiksi, koulutytön normielämästä mahdollisimman kaukaisiksi. Voimmeko edes luottaa hänen muistoihinsa?

Emme tiedä, mitä on tapahtunut ja miksi Maja on vankilassa. Koulussa on ammuskeltu. Joku on kuollut? Tapahtumat selviävät hyvin hitaasti. Liian hitaasti kärsimättömälle lukijalle: vasta parinsadan sivun jälkeen alkaa tulla faktaa, johon nojata, pienten vihjeiden ja muiden uumoilujen lisäksi.

Ehkä kirjaa on kiitetty siksi, että se on väkivallan maltillisessa kuvauksessaan myönteinen poikkeus jatkuvasti raaistuneista ruotsalaisista murhatarinoista. Ehkä siksi, että se kertoo nimenomaan nuorten hyvin- tai pahoinvoinnista. Tai ehkä siksi, että se on ammattimaisesti rakennettu, kirjoitettu ja ajateltu siten, että koukutus ja jännitys kasvaa lukemisen myötä. Lukijan omalle mielikuvitukselle on jätetty tilaa.

Pohjoismaista dekkarissa raju genre on vetänyt lujaa; nyt on oltu jo vaiheessa, jossa mikään paha ei ole riittävän pahaa eikä pyhää eikä tekemiselle edes yritetä keksiä järjellisiä syitä. Olisiko Persson Gioliton suosio siinä, että nämä tapahtumat eivät ole niin mielikuvituksellisia tai äärimmäisyyttä hakevia, vaan voisivat periaatteessa tapahtua kenelle vain; sinun lapsellesi tai lapsenlapsellesi. Kun sukupolvet eivät ymmärrä toisiaan, kun nuoret eivät ymmärrä toisiaan eivätkä itseään. Kun kaikki hapuilemme oudoksi käyneessä, pelottavan arvaamattomassa maailmassa.

Tästä ajatuksesta on helppo saada kiinni ja sen myötä kirjasta, vaikka tuskastuin rakenteeseen, Majan pitkän odotuksen kuvaukseen ja tuntemusten toisteluun. Uskottavuus on koetuksella, ja on muistuteltava mieleen, että kyseessä on lähes lapsi, koululainen. Varsinainen "action" vyöryy päälle vasta aivan lopussa. Jäi vähän hölmö olo kaiken sen petaamisen jäljiltä, mutta viimeisimmästä kohtauksesta pidin. Se solmi yhteen jotain matkalla vilahdellutta mutta ajattelematta ohitettua.

Kenelle: Perusdekkareihin kyllästyneille, raakuuksien välttelijälle, väkivallan syitä miettiville.

Muualla: Kirjaa ei voi laskea käsistä, tuumii Mai. Siinä on vahva yhteiskunnallinen sanoma, huomauttaa Amma.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista. Johnny Kniga 2017. Suomennos Tarja Lipponen.

Dekkarihaaste ja viikon logo: Yöpöydän kirjat.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio

Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen hanke 12. - 18.6.2017, johon myös moni kirjabloggari osallistuu Yöpöydän kirjojen Niinan haasteella, minäkin muutamalla postauksella.

Sillä ovathan suomalaiset dekkarikansaa, ja kesä on dekkareiden aikaa. Kuopiolainen Marko Kilpi on oikea "dekkari": ammatiltaan poliisi (vaikka ihan jalkatyötä tekevä) sekä pitkän linjan dekkaristi ja dokumenttiohjaaja.

Undertaker - kuolemantuomio aloittaa sarjan, enkä nyt usko tekeväni suurta juonipaljastusta, jos rikollinen paljastuu jo alussa. Kuka on taho, joka on kuolintapauksissa kaikkein huomaamattomin? Se, jota kukaan ei edes halua noteerata, mutta joka hoitaa tilanteen niin, että poliisit voivat hoitaa oman työnsä ja omaiset muistamisensa miettimättä liikaa käytännön seikkoja? Ja ennen kaikkea: kuka pääsee mihin vain ja voi tehdä mitä vain, kenenkään huomaamatta?

Nerokkaan yksinkertainen idea, joka toimii. Kilven ammatti tuo tuntuvan lisäedun tekstintekoon: tapasin hänet Kuopiossa juuri, ja kertomukset tositilanteista ovat, no, kylmääviä. Kirjailija on paljon tekemisissä kyseisen nimikkoammatinharjoittajan kanssa, joten hänellä on autenttista tietoa. Enkä nyt tarkoita vain rikoksia, vaan vainajien käsittelyä ja muuta kuolemasta seuraavaa toimintaa.

Kirjan päähenkilö Kivi tekee työtään ammattimaisesti: mahdollisimman hienotunteisesti ja näkymättömästi. Tutustuin muuten ensi kertaa termiin "arkuttaminen". Kiven elämä on kaksijakoista. Hän hoitaa hämärähommiaan visusti hautausurakoitsijan naamionsa takana. Leena-vaimo on pappi, joka huolehtii vainajien siunauksesta ja rakastaa miestään, jonka salaisuuksista ei ole päässyt perille. Hän tietää, että Kivellä on synkkä puolensa, vaikka ei tunne sitä tarkemmin. Silti perhe-elämä toimii, työkeikoilla törmätessä nyökätään hätäisesti, ja kotona odottavat muut asiat. Kuten Noora-tytär.

Poliiseina esittäytyvät Tiina - "synnynnäinen johtohahmo, jota kaikki kuuntelevat", Nurminen "erinomainen soluttautuja ja valeostojen tekijä" sekä Saari joka "on nopealiikkeinen ja huokuu räjähtelevää energiaa." Nurmila, Jutinen ja Laakso täydentävät tiimin, joka on pääsemässä ison huumeketjun jäljille, mutta ei aivan mutkitta, kuten arvata saattaa. Diilereitä on helppo napata, pääjehuihin on vaikeampaa päästä käsiksi. Väijytys Ruotsin-laivalla käy poliiseille kalliiksi.

Tarina esittelee meille lisäksi varattoman yliopisto-opiskelijan Tuomaksen, hänen Markus-veljensä ja tyttöystävänsä Marian, jonka puolesta Tuomas on valmis tekemään paljon. Ensimmäisessä osassa emme vielä saa tietää, miten paljon. Eniten minua kosketti Tuomaksen työnhakukohtaus, joka karusti ja uskottavasti kertoo, mistä syrjäytymisessä on kysymys. Tässä ajassa ollaan vahvasti, ja sen ilmiöt Kilpi työnsä kautta tuntee.

Kirjassa on paljon elementtejä, jotka houkuttavat seuraamaan jatkoa. Ensimmäinen osa on esittelyjakso, johon on mahdutettu paljon, mikä näkyy välillä töksähtävänä luettelomaisuutena, aivan kuin jotain olisi suorastaan tungettu mukaan. Toisaalta, lyhyitä lauseita on helppo lukea vaikka laiturinnokassa. Näytösmäinen tyyli saattaa johtua myös siitä, että tarinan piti alunperin olla tv-sarjan käsikirjoitus. Valitettavasti suunnitelmat eivät toteutuneet. Juoni ja idea ovat kiintoisat, teksti ja ilmaisu pääosin vakuuttavaa - tästä voi kehittyä vielä vaikka mitä. Jäämme odottelemaan.

Kenelle: Poliisityöstä kiinnostuneille, arvoituksia mielessään ratkoville, pahuudesta viehättyville, jännitystä kaipaavalle.

Muualla: Kilven vähäeleinen ja jäntevä tyyli puree, toteaa Mummo matkalla. Kilpi osoittaa ammattimaisuuteensa, sanoo Kirjanvuoksi. Habanera ei pitänyt "nakuttavista" lauseista, mutta aikoo lukea sarjan jatkonkin.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio. Crime Time 2017. Kansi: Marko Kilpi (kyllä, kirjailija itse)

Lisää dekkarijuttuja löytyy ainakin blogeista, jotka Niina on listannut. Hänen käsialaansa on myös jutun aloittava blogien teemaviikkologo.

Kuulumisia Kuopiosta

Kirjabloggarien perinteinen miitti Kuopiossa sujui aurinkoisen lupsakasti. Tapasimme isolla hautausmaalla, jossa kävimme
- myös perinteen mukaan - jättämässä kukkatervehdyksen Minna Canthille.

Minnan kanssa samassa hautakummussa lepää hänen tyttärensä Elli, joka äitinsä kuoltua hoiti kauppaliikettä ja huolehti sisaruksistaan, kertoo Wiki. Minnan lapsista myös Maiju, Hanna, Jussi ja Lyyli (eli kaikki muut paitsi Pekka) on haudattu samalle hautausmaalle, samoin Minnan vanhemmat.



Jatkoimme teemaa piknillä Minnan silmien alla hänen nimikkopuistossaan. Patsaan on veistänyt Eemil Halonen. Sää suosi retkeläisiä!

Piknik-viltille itsemme ja eväämme leviteltyämme soitimme videopuhelun nilsiäläiselle kirjailijalle Antti Heikkiselle, joka ei fyysisesti päässyt irtautumaan Tuntemattoman harjoituksista. Siitä on tulossa kunnianhimoinen ja näyttävä Suomi 100 -kesän esitys Iisalmeen, Nightwish-Holopaisen musiikkeineen, pyrotekniikoineen ja aitoine tankkeineen. Dramatisoinnista vastaa Antti (joka myös näyttelee), ohjauksesta Ismo Apell. Jos asuisin lähempänä, olisin viivana paikalla, mutta menkää ihmeessä te, jotka pääsette!



Kirjat ja teatteri ovat vähintään avopari, jos eivät jopa virallisesti vihittyjä, jos minulta kysytään. Antti sanoi olevansa yhä vakuuttuneempi siitä, että teatterin ja kirjoittamisen yhdistäminen on hänen juttunsa. Määrätietoisesti uraansa ja elämäänsä rakentava mies nousi lukevan yleisön tietoisuuteen mainiolla Pihkatapillaan 2013, ja on sittemmin kirjoittanut Matkamies maan -romaanin, Juice-elämäkerran Risainen elämä, Heikki Turusen elämäkerran Turjailija ja Jaakko Tepon Suuren elämäkerran. Siinä sivussa on tullut mm. perustettua perhe.

Hengästyttävä tahti ei ole sattumaa; arvostan paitsi lahjakkuutta myös hänen tapaansa tarttua rivakasti tilaisuuksiin ja hyödyntää lahjojaan. Moniosaava mies osaa myös laulaa, minkä saimme lähes-livenä puhelimessa todistaa. Kiitos! Uteliaana odotan Antin lokakuussa ilmestyvää kirjaa Mummo, joka on "kunnianosoitus suomalaiselle maalaisnaiselle" ja perustuu hänen oman, maamme historian isot käänteet arjessa kokeneen mummonsa kokemuksiin. Muista tulevista töistä mainittakoon Einari Widgrenin, Ponssen perustajan, elämäkerta, jonka on tarkoitus valmistua viimeistään vuonna 2020.

Antti jatkoi jytistelyineen Koljonvirralla, me rentouduimme piknik-viltillä seurassamme Marja-Sisko Aalto (piknik-kuvan ponnaripää). Muistamme hänet tapauksesta, jossa Imatran seurakunta antoi kirkkoherransa lähteä lähes kolmikymmenvuotisen palveluksen jälkeen sukupuolenvaihdoksen vuoksi. Tapaus ei varsinaisesti kasvattanut luottamusta kirkon lähimmäisenrakkauteen ja ihmisarvon tasapuoliseen kunnioitukseen! Kristillisestä katsannosta puhumattakaan, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Kokemastaan Marja-Sisko kirjoitti kirjan Kirkkoherran tilinpäätös (2010), mutta ryhtyi uudessa asuin- ja työkaupungissaan Kuopiossa kirjoittamaan dekkareita.

Ystävien kanssa kuulemma oli pohdittu, mikä olisi mahdollimman epätodennäköinen murhan tapahtumapaikka, ja se löytyi yllättävän läheltä eli omalta työpaikalta: Murha tuomiokapitulissa ilmestyi 2013. Kuopiolaiset poliisit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen jatkavat tutkimuksiaan kirjassa Tappavaa lunta (2015), ja lisää on lupailtu. Tyylilaji on kirjailijan mukaan "pehmodekkari"; raakuuksilla ei mällätä, vaan keskitytään tapahtumien syihin ja taustoihin, jotka saattavat johtaa murhatyyppisiin synkkiin seurauksiin. Myös historia inspiroi Marja-Siskoa; tapahtumat, jotka muuttavat olosuhteita dramaattisesti. Lukijana hän sanoo olevansa kaikkiruokainen. Isä kasvatti koko suuren sisaruskatraan kirjojen suurkuluttajiksi, toi jopa kuorma-autokaupalla luettavaa hyvän diilin tehtyään! Marja-Siskon löytää hänen omasta blogistaan.

Eväsnapostelun jälkeen siirryimme (luonnollisesti) syömään. Isä Camillo on toinen kirjallinen ravintolanimi Kuopiossa, viime vuonna lounastimme Kummisedässä. Sekä puitteet, ruoka että palvelu olivat erinomaisia. Seuraamme liittyi kirjailija Marko Kilpi, tuttu etenkin paikallisesti mutta myös valtakunnallisesti poliisina ja dekkaristina.

Kirjailijan ura alkoi komeasti kirjalla Jäätyneitä ruusuja (2007), joka voitti Suomen dekkariseuran Vuoden johtolankapalkinnon. Raatiin myöhemmin kuulunut Kirsi on lukenut useampiakin. Sittemmin Markon tuotanto kattaa sekä dekkareita että dokumenttiohjauksia ja muun muassa osuuskuntamuotoisen kustantamo Crime Timen perustajajäsenyyden.

Myös Marko on näitä monitaitoisia ja tekeväisiä ihmisiä, jotka eivät jää lottovoittoja odottelemaan, vaan panevat tuulemaan. Hän hyödyntää luonnollisesti arkeaan dekkareissaan, mutta ei ehkä siten kuin luulisi: rikostapausten sijaan hän sanoo tarkkailevansa ja kirjaavansa ihmisten pieniä maneereita, joista kirjan henkilöt saavat ytyä ja uskottavuutta. Saimme kuulla paljon kiinnostavaa poliisin työstä ja anekdootteja muun muassa siitä, miten "kanta-asiakkaat" suhtautuvat tunnistaessaan heidät putkaan raijanneen miehen kuuluksi kirjailijaksi. Jäätyvät, sanoi Marko. Kunnioittava hiljaisuus vallitsee!

Kun oma arki kiertyy rikollisuuden ympärille, saattaa joskus unohtua, ettei kaikilla niin ole, mitä kirjailija on joutunut muistuttelemaan mieleensä. Meillä kaikilla ei ole eteisen naulakossa luotiliivejä, noin lähtökohtaisesti.

Uusin kirja Undertaker on dekkari ja poliisiromaani, kuten Savon Sanomat kirjoittaa. Se aloittaa sarjan, joka jo nyt kylmää selkää jopa tällaisella ei-kovin-kummoisellakaan dekkarilukijalla. Mieleeni tuli Six feet under, Mullan alla -tv-sarja, mikä on hyvä assosiaatio: sarja on parhaita ikinä, mistä herää kysymys, mikseivät suomalaiset hyödynnä laadukkaita kirjailijoitamme tv-sarjoina? Enkä nyt tarkoita mitään tusina-Silta-kopioita. Sorjonen ei perustunut kirjaan vaikka oli hyvä yritys, mutta sen Silta-plagiointi alkutunnareineen ja -kuvineen nauratti jo niin paljon, ettei katsominen oikein vakavasti onnistunut. Ei näin, ei valmiiseen muottiin, vaan tehdään omannäköistä, oma suomalainen muotti! Mutta jossain vaiheessa mättää; ehkä rahoituksessa ja markkinoinnissa, mahdollisesti nimenomaan uskossa omaan tekemiseen ja osaamiseen.

En epäile yhtään, etteikö osaamista ja ideoita löytyisi. Kun näitäkin kirjailijoita kuuntelin, kunnioitus ja kiitollisuus vain kasvavat: jokainen tekee työtään niin suurella palolla ja intohimolla, että se lämmittää yleisöäkin.

Marko Kilven Undertaker ja muita dekkareita lisää seuraavissa postauksissa, huomenna alkavan Dekkariviikon kunniaksi. Kirjasampo on listannut suosituksia viikon luettaviksi.

Osallistuneiden blogeja alla. Kiitos kuopiolaisille kirjabloggareille järjestelyistä ja kaikille upeasta ja antoisasta kesäpäivästä!

Amman lukuhetki
Tuulevin lukublogi
Lukuhumua
Kirjakko ruispellossa
Kirjanurkkaus
Hyönteisdokumentti

Kuvia napsin itse ja kavereilta Tuulevi ja Hdcnis. Vuoden 2016 Kuopion reissu täällä.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

"Yhä useammat aktivistit ajattelevat, että jos me vain satsaamme tuulivoimaan ja matalaenergialamppuihin ja kierrätämme vähäsen, voimme elää mukavasti tulevaisuudessakin. Mutta kaikki tuo on jo liian myöhäistä."

Näin puhuu Chris, skotti, joka viettää aikaa suomalaisella maaseudulla vaimonsa Marikan perintömökillä. Päähenkilöperhe, Julia ja Erik lastensa Antonin ja Alicen kanssa, tutustuu heihin kesälomallaan Maitolahdessa, myös heidän kohdallaan perheen vaimon sukumökillä. Itse asiassa, Julia ja Marika ovat olleet kavereita lapsina.

Julia on kirjailija, Erik helsinkiläisen tunnetun tavaratalon johtoporrasta. He elävät tunnollisesti ja kunnollisesti, oppikirjan mukaan, voisi kateellinen sanoa. Tuo kaikki itsensä ja toisten tunteiden tarkkailu, sovinnaisuus ja ennalta-arvaamattomuus on heidän maailmaansa; samoin kuin äärimmäinen hienotunteisuus, negatiivisten tunteiden näyttämisen välttely ja sopivan etäisyyden pitäminen hiemankin "epäilyttäviin" asioihin ja ihmisiin... Kerronta jotenkin lumoaa lukijan, vaikka hienoisesti huvittaa ja ärsyttääkin. Mieleen tulivat Siri Hustvedtin romaanit.

Julia ja Erik viettävät aikaa Chrisin ja Marikan kanssa. Jälkimmäisten luontoaktivismi on äärimmäistä, ja asiasta puhutaan paljon. Ajattelevatko luontoaktivistit oikeasti luontoa vai vain ihmiskunnan säilymistä? Ja tietysti, kovin ajankohtaisesti:

"Maat, ovat joka suurimpia saastuttajia, eivät kanna vastuutaan."

13 täyttävä Alice hapuilee naiseuttaan ja löytää naapurin pojasta Leosta sukulaissielun. Hieman nuorempi Anton on vähän hukassa kaiken keskellä. Hän näkee vanhempansa ja sisarensa uusissa tilanteissa, erilaisina kuin ennen. Itseluottamustaan hän ei kuitenkaan menetä. Hyvin kasvatettu!

Pariskuntien tilanteet kärjistyvät. Kärjistymiset ovat tyyliin sopivia. Säilyykö kupla rikkoutumatta? Voiko kellarin vesiputken korjata vai hylätäänkö talo? Iskeekö salama autoon? Voiko maailman tuholta pelastua fyysisesti tai henkisesti?

Kirjassa on kesäisen raukea ja laiska tunnelma, kiehtova vaikka osin kiehuttava, kuten sanottu. Kaikki on niin siistiä, niin mietittyä... Ja sittenkin koukuttavaa. Parasta kirjassa on helppolukuisuus, selkeät teemat ja asetelmat ja ympäristön tilan pohdinta, vaikka henkilöt suhtautuvat siihen hyvin eri tavoin ja eri motiivein. Kirjailija heittelee täkyjä ja vertauskuvia urakalla. Lopputuleman voi nähdä monin tavoin. Itselläni on siitä selvä käsitys, mutta en kerro: jokainen tulkitkoon itse. Sanon vain sen, että henkilöt eivät ihan taida olla niin sanotusti kehityksen kärjessä. Kukapa meistä olisi. Kupla on kivempi. Enkä kuplalla viittaa nyt autoon.

Kenelle: Perhekuvausten lukijoille, hyvään avioliittoonsa kyllästyneille, luonnonystäville, maailman tuhoa ounasteleville, Hankenin käyneille, opiskeluaikojaan ihannoiville, teini-ikää lähentelevien lasten vanhemmille, kesämökkiluettavaa etsiville.

Muualla: Kepeä muttei heppoinen, sanoo Suketus. Erja pitää Teirin tavata kuvata henkilöitään viileästi mutta ymmärtävästi. Henkilökuvausta kiittää myös Hurja Hassu Lukija. Maisku ei oikein saanut kiinni ideasta eikä tyylilajista. Laaja henkilöjoukko riuhtoo itseään moneen eri suuntaan, sanoo Lumiomena. Kaisa V. piti mukavana lukea, vaikka kaipasi hahmoille lisää syvyyttä tai särmää. Tuijata kiinnitti huomiota sukupolvien toimintamallien kuvaukseen.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu. Otava 2017. Suomennos Jaana Nikula.

Tuuli Salminen: Surulintu

Surulintu lennähti olkapäälle yllättäen, viipyi hetken ja lepatteli pois, tunsin painon vielä hetken. Esikoisromaani on nopealukuinen muttei mitäänsanomaton.

Kirjailija Juhani Kara on kuolemassa keuhkosyöpään. Vaimo Ellen pelkää tämän kuolemaa enemmän kuin mies itse. Juhanin sisko Rhea ei ole väleissä Ellenin kanssa, mikä harmittaa miestä - hän toivoisi naisista olevan turvaa toisilleen. Rhean aikuisella tyttärellä Miriamilla on tärkeä rooli: paitsi tarinan ainoa nuori, hän on se, johon luotetaan ja johon vanhemman väen asiat kulminoituvat.

Kirja kuvaa avioliittoa, joka ihmetyttää lukijaa: miksi nämä kaksi ovat naimisissa? Miksi heillä on niin paljon salaisuuksia? Tarina saa jatkuessaan kuitenkin lukijan ymmärtämään paremmin jopa epäsympaattista Elleniä.

Ellenin taustaa avataan: nauravainen ns. hyvän perheen tyttö houkutti Juhania, joka pian huomasi jääneensä varakkaan appensa kahleisiin. Ja etsi ulospääsyä tavanomaisimmalla tavalla. Ellenin mieli puolestaan on jäänyt lapsuuden kahleisiin.

"Tyhjyys ilkkuu minua. Mietin, keittäisinkö päiväkahvit yhdeltä vain neljältä. Aivan kuin sillä olisi merkitystä, keitänkö sitä ollenkaan. Aikaa on rajattomasti, kuolemaan asti, ja se on aivan liikaa."

Vaikka vähän pyritään panttailemaan, yksi Juhanin salaisuus selviää lukijalle aika pian. Mutta se ei haittaa, kirjaa ei huvita viskata sivuun, vaan on saatava selville, mitä muuta vielä paljastuu.

Lopulta tarina yllätti minut oikeasti. Mutta en kerro siitä, vaan Surulintu-nimestä: se on kirja, jota Kara kirjoittaa yhdestä naisistaan. Onko se rakkautta?

Kauniisti kirjoitettu, intensiivinen, synkkäsävyinen teos. Hieman hitaasti käynnistyvä, mutta tiivistyy ja selkenee loppua kohti. Hyvä uusi tuttavuus ja kirjailijanimi.

Kenelle: Synkkää säikähtämättömille, avioliiton onnistumisen ehtoja miettiville.

Muualla: Kirjaluotsi piti mutta jäi vielä kaipaamaan jotain. Vaiettujen salaisuuksien kirja, sanoo Kirjasähkökäyrä. Tavattoman hieno esikoisteos, sanoo Taidetarkkailija.

Tuuli Salminen: Surulintu. Like 2017. Kustantajan lukukappale. Kansi: Tommi Tukiainen.

Stig Hansén: Birgitta Ulfsson. Mikä ettei?

Birgitta Ulfsson on kova nimi suomalaisesta teatterista puhuttaessa, vaikka hän on asunut jo yli 30 vuotta Ruotsissa. Teatteria tehden tietysti sielläkin. Elämäkerta syntyi vähän vahingossa, kun hänen ystävänsä Stig Hansén kirjasi ylös heidän keskustelujaan. Hieno juttu, että niin kävi ja että päähenkilö lopulta antoi luvan kirjan tekoon, vaikka monet olivat sitä turhaan aiemmin ehdotelleet.

Kirja säilyttää keskustelumuodon, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän kysymyksineen ja vastauksineen. Aiheiden ryhmittely on loogista mutta ei liian säntillistä, joten teksti on luontevaa vuoropuhelua siitä, mistä kulloinkin keskustellaan. Ja monesta teemasta keskustellaan, alkaen vanhemmista aina nykyiseen terveydentilaan ja suunnitelmiin saakka, eniten kuitenkin teatterin tekemisestä. Herkullista luettavaa ovat vertailut suomalaisten ja ruotsalaisten välillä, mistä Ulfssonilla toden totta on omakohtaista asiantuntijanäkemystä vuosikymmenien ajalta. Hän täyttää ensi vuonna 90 vuotta.

"...yksi eroista Suomen ja Ruotsin välilllä on että Suomen yleisö on synkemmin keskittynyttä."

Teatterikoulun käynyt tyttö "aloitti uransa Svenska Teaternissa Helsingissä. Jatkoi Helsingin Lilla Teaternissa vuodesta 1958 yhdessä Lasse Pöystin kanssa (jonka kanssa oli naimisissa vuosina 1952 - 1984) ja toimi sen johtajana vuosina 1967 - 1974. Vuodet 1974 - 1981 he työskentelivät Tampereen Työväen Teatterissa. Vuonna 1981 hän muutti Ruotsiin, kun Lasse Pöystistä tuli Dramatenin johtaja. Vuodesta 1983 hän on asunut näyttelijä Iwar Wiklanderin kanssa Göteborgissa, naimisiin he menivät vuonna 2007. Hän on aktiivisesti mukana näytelmissä, kabareissa, luennoilla."

Kiitos kirjoittajalle hyvästä tiivistyksestä! Mutta onneksi kirja keskittyy kiinnostavampaan puoleen kuin faktalaatikkoon: päähenkilönsä ajatuksiin ja näkemyksiin. Teatterivuosia ja tärkeimpiä rooleja käydään läpi. Perspektiviä on jo kuudenkymmenen vuoden ajalta, joten kannattaa kuunnella. Hän ihailee nuoria teatterintekijöitä, etenkin heitä, jotka tekevät työtään intohimosta, vaikkei varaa olisi, ja kokee saavansa nuorilta näyttelijöiltä paljon. Vaikka "velttosuisuus" vähän nuorta polvea vaivaa. Tästä Ulfsson on keskustellut myös näyttelijöiden kouluttajien kanssa. Peukutan, sillä totta on, että osa nuorista näyttelijöistä puhuu niin epäselvästi, että siitä on vaikea saada selvää. Mutta detaljien lisäksi Ulfsson kommentoi myös teatterin tehtävää laajemmin. Hänen mielestään teatterin tulisi puhua ihmisyydestä ja vastuusta.

"En kestä teatteria, joka muuttuu kasvottomaksi. Nykyinen ylenpalttinen viihdyttäminen on rasittavaa. Mekin teimme viihdettä, mutta kävimme myös käsiksi ongelmiin."

Taiteilija ei saa pelätä. Eikä marista! Tätä pidän erityisen hyvänä ohjeena. Väärinymmärrettyä on tuskallista kuunnella, eikä valitus vie asioita eteenpäin, vaan tekeminen, tulkitsen. Tekijöille hän antaa neuvon:

"Pitäkää hankaluuksia ystävänänne. Älkää paetko! Älkää kääntäkö hankaluuksille selkää! Ei tarvitse piehtaroida siinä, miten vaikeaa on olla ihminen, sen tietävät kaikki. Yrittäkää käyttää elämää. Ei pidä luoda ulkoista persoonallisuutta, mutta olisi hyvä tietää minkälainen persoonallisuus itse on. Sitä voi käyttää."

Ulfssonilla on kolme kotia: Göteborgissa, Helsingissä ja Suomenlahden saaressa Tammisaaren paikkeilla Hän on pienestä pitäen viihtynyt luonnossa, ollut "maalainen", kuten hän itse sanoo, hoitanut pienet lapsensa talossa, josta puuttuivat mukavuudet - tällaisessa hän on hyvä, hän kertoo. Hän on myös hyvä pyykkäri ja erityisen hyvä laskeutumaan portaita kuninkaallisesti, saamme kuulla.

Estradilla vaikuttavan, kiitetyn taiteilijan toinen puoli on synkempi ja vaati vetäytymistä: noiden kahden maailman yhdistäminen tuntuu hänen kohdallaan luontevalta, muttei ihan joka tytöltä tai pojalta onnistuisi. Ehkä tuo kaksinaisuus on yksi hänen elinvoimansa ja valtavan karismansa salaisuus? Saimme kokea valovoiman aitiopaikalla, Baba Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa, josta Riitta kirjoitti raportin, samoin Tuijata. Ulfsson todella ottaa yleisönsä.

Elämän miehiä on viisi: isän lisäksi molemmat aviomiehet sekä kaksi poikaa, Tom ja Miki. Ensinmainitusta omakohtainen kokemus vuosikymmenien takaa: nuorena pyöräillessäni Helsingissä, Lauttasaaren tietämillä, puhkesi rengas, enkä tietenkään tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Tom sattui paikalle. Hän auttoi minut lähimpään pyörähuoltoon ja varmisti, että pärjään. Kiitos siitä tätäkin kautta, ja äidille onnistuneesta kasvatuksesta!

Miehiensä lisäksi Ulfsson puhuu paljon muun muassa Vivica Bandlerista, joka oli tärkeä vaikuttaja hänen urallaan. Ja taisi olla rakastunut Ulfssoniin, joka tosin itse aikoinaan mietti, että Pöystillä ja Bandlerilla on jotain meneillään. Ei tule seiskajuttua, tulee trio - ystävyys- ja ammattimielessä. Myös Tove Janssonista Ulfsson puhuu paljon. Hänenkin hautajaisensa päähenkilömme järjesti. Muumimamman rooli on yksi uran tunnetuimmista; hahmo pohjautuu Janssonin äitiin, jonka Ulfsson tunsi. Kiehtovaa aikalaistietoa legendaarisista nimistä!

Lämmin, miellyttävä ja helppolukuinen kirja, jonka ajattelen must-lukemiseksi kaikille teatterista kiinnostuneille, niin tekijöille kuin katsojillekin.

Muualla: ...ei pitkästytä lukijaansa luettelemalla kaikkia mahdollisia asioita, sanoo Kirjat kertovat. Kirsin Book Clubin mielestä kirjassa oli vähän liikaa Fosterlandetia, näytelmää, jota Olfsson juuri julkaisun aikaan oli tekemässä.

Stig Hansén: Birgitta Ulfsson. Mikä ettei? Teos & Förlaget 2017. Suomennos: Liisa Ryömä. Kannen kuvat Sanna Liimatainen, ulkoasu Anders Carpelan.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Suomalaiset ovat historiahulluja, ainakin jos romaaneista ja kansan lukumausta puhutaan. Ja historiaromaaneja jopa ostetaan, jos Mitä Suomi lukee -listoja uskotaan. Mikäpä siinä, itsekin niitä hulluna luen. (Sellaisen ilmiön olen muuten omassa lukemisessa huomannut, että mielenkiinto on siirtynyt viime sotien ajoista kauemmas taaksepäin.)

Enni Mustonen on yksi niitä, jonka kirjoja ei voi jättää väliin, kun on kerran koukkuun jäänyt. Syrjässäkatsojan tarinoita -sarjassa on Ida Erikssonin elämän seuraamisessa edetty jo viidenteen kirjaan. Kuten nimi kertoo, tapahtuu sukupolvenvaihdos: Idan sijasta päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Kirsti.

Kirsti on äitinsä tavoin käytännöllinen, perusjärkevä ja hyvä organisoija. Hänellä on myös taiteellinen puolensa, jonka alkuperää lukija voi aiemmat osat ahminut lukija kihelmöivästi muistella ja jota tyttö toteuttaa etenkin ompelemalla ja piirtämällä. Näistä taidoista on hyötyä, kun hän yliopisto-opiskelijana etsiskelee omaa alaansa ja kantaa korttaan perheen talouteen.

Tuohon aikaan lapset oppivat jo pieninä hoitamaan arkiset asiat vanhempiensa avuksi, ja Ida on totta kai kasvattanut Kirstin omatoimiseksi nuoreksi naiseksi, jolla ei mene sormi suuhun taloudenhoidon eikä muidenkaan haasteiden edessä. Albergasta tyttö suuntaa polkupyörällä tai junalla milloin mihinkin menoihinsa, töihin, opiskeluihin, huveihin ja harrastuksiin, usein kasvattisisarensa Allin kanssa. Joskus he saavat kyydin Idan aviomieheltä Eliakselta, pirssikuskilta, jonka kanssa Idalla on tätä nykyä pienet kaksospojat.

Ajassa ollaan 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Sarjan aiemmista osista tutut nimet vilahtelevat edelleen: Ville Vallgren Viivi-vaimoineen, Eino Leino, Jean Sibelius... Mutta nyt mukaan tulee myös nuori sukupolvi. Nuoren Voiman Liitto on perustettu, Tulenkantajat-termi keksitty. Alli rakastaa runoutta ja runonlausuntaa, ja tyttöjen kaveripiirissä liikkuvat Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä, Katri Vala, Elina Vaara... Pitkä nimilista muuttuu yhä häkellyttävämmäksi, kun Kirsti pääse tutustumaan Pariisiin! Hän työskentelee muun muassa Coco Chanelille ja tutustuu moniin kiinnostaviin persooniin, kuten Ernest Hemingwayhin sekä tämän vaimoon (tai tässä tapauksessa vaimoihin).

Pelkkää auvoa kaikki ei ole. Kulkutaudit ja köyhyys ovat Suomessa vielä yleisiä ilmiöitä, ja myös Kirsti perheineen joutuu kohtaamaan takaiskuja. Hän huomaa myös sen, että ilman lujaa työtä ei selviä eikä pelkkä raha onneen riitä. Tarinan opettajamainen ote vedonnee perinteisiä arvoja kunnioittavaan lukijakuntaan, johin kuulun itsekin, mutta hienoisesti se kiiltokuvamaisuudellaan ärsyttää. Vaikka Kirsti on realisti ja melko totinen torvensoittaja, hän osaa onneksi myös heittäytyä tunnelmiin. Kiipeääpä tyttö jopa Havis Amandan patsasta lakittamaan salaa poliiseilta - se oli kiellettyä siihen aikaan, mutta tästä lähti nykypäivänäkin tuttu perinne. Eikä kauniilta tytöltä kavaljeereja puutu.

Ällöttävän (kansallis)romanttista ja kunnollista elämää, mutta äärettömän koukuttavaa luettavaa tämäkin sarjan osa on. Salaisuus lienee siinä, että Manninen yhdistää tarinaansa sopivasti isoja kansallisia tai jopa kansainvälisiä ilmiöitä ja pieniä arkisia nuoren tytön asioita. Hienoinen luettelomaisuus tunnettujen nimien kanssa vähän alkoi vaivata, kun tyyppejä vilahteli tarinassa ilman mitään roolia. Toisaalta muutamaa hahmoa kuvattiin herkullisesti, kuten Paavolaisen ärsyttävää kukonpoikuutta tai Vallgrenin vankkaa kieltolain vastustusta. Ida on kirjassa vain sivuhenkilönä, ja mietityttää, mitä hän mahtaa ajasta ja tyttärensä tekemisistä tuumia?

Kenelle: Suomalaisuuden ystäville, helppoa historialuettavaa etsiville, romantiikkaan taipuvaisille.

Muualla: Mai kertoo Kirjasähkökäyrässään sarjan muistakin osista. Tuijata syöksyi sormet syyhyten 1920-luvun puolivälin säpinään ja listaa komeasti romaaniin sopivaa rinnakkaisluettavaa. Kirsin Bookclub vinkkaa myös taustamateriaaleista ja Nina Kasoittain kirjoja -blogissa kirjaan sopivista Helmet-haasteen kohdista, josta nappaan itselleni kohdan 15: Kirjassa harrastetaan. Sillä tässä jos missä harrastetaan tekstiä, runoa ja kirjallisuutta sekä monenlaista muuta.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär. Otava 2017. Kustantajan lukukappale. Kansi: Timo Numminen.

Enni Mustonen eli filosofian tohtori Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, ks. Wikipedia.

Helmet-haaste 2017 kohta 15: Kirjassa harrastetaan: luetaan ja lausuja runoja sekä näytellään.