Asko Sahlberg: Pompeius

Kirjailija jatkaa historiallisten romaanien sarjaa merkkihenkilöistä ajanlaskumme alun tienoilta. Vuorossa on Pompeius, joka oli Rooman toinen suuri sotapäällikkö Caesarin ohella, samaan aikaan. Pompeius nousi jo nuorena diktaattori Sullan mieheksi, sillä tämä tarvitsi taitavia käskyläisiä valtakunnan laajentamiseksi. Päähenkilömme oli perinyt isältään sotajoukkoja ja toiminut menestyksekkäästi kapinallisten kukistajana, Sulla sanoo. 

"- Olet johtanut legiooniasi suuren päällikön lailla.
- Tarkoitat isäni legioonia, jotka sattuivat hänen kuoltuaan jäämään vastuulleeni. Ei minun niitä varsinaisesti johtaa tarvinnut.
- Älä vähättele itseäsi. Se on kaunis piirre, mutta se ei sovi kunnianhimoiselle miehelle.
- Olenko minä kunnianhimoinen?
- Totta kai olet. Minä käsken sinun olla, semminkin kun nait tyttäreni. Ja lopulta kolmas asia, jonka olet luultavasti arvannut. Minun täytyy turvata valtakunnan tulevaisuus ja olen päättänyt aloittaa Sisilian valloittamalla. Tarvitsen siis sinua ja miehiäsi, joskaan se ei riitä. Kokoan johdettavaksesi suuren armeijan.
- Sinä käsket ja minä tottelen, diktaattori.
- Vähempään en tyytyisi."

Niin käynnistyvät mittavat sotatoimet, valloitusretket ja valtajuonittelut, joissa Pompeius parhaansa mukaan toimii ja pyrkii urallaan eteenpäin. Hän ei ole tarinan mukaan vallanhimoisimmasta eikä etenkään verenhimoisimmasta päästä johtajana tai sotilaana, mutta haluaa hänelle kuuluvan kunnioituksen. Ystävänsä Ciceron kanssa he pohdiskelevat filosofisia tulevaa suunnitellessaan.

"- Ehkä ihmisen ei kannata piitata menneistä eikä olla huolissaan huomisesta. Niin minun isälläni oli tapana sanoa. 
- Eilinen on tosiaan kuollut eikä huominen ole vielä syntynyt, Cicero myönsi. - Toisaalta menneisyys työntää ihmistä selästä ja tulevaisuus houkuttelee häntä puoleensa. Se koskee etenkin meitä nuoria miehiä. Vanhusten sopii maata lavitsallaan tulevaisuudensuunnitelmia vailla, mutta meillä on tilaisuus muovata kohtalomme.
- Ikävä vain, että se mitä nimität kohtaloksi on alkanut minusta tuntua järjettömältä unelta.
Cicero tarttui aiheeseen mielellään. - Elämä saattaa tosiaan olla uni, josta me kuollessamme heräämme."

Ammattinsa vuoksi Pompeiuksen tarina on täynnä sotaa, ja tuolloisen politiikan seuraajille riittää sivuja valloituksista, matkoista, strategioista ja taktiikoista, joilla valtakuntaa laajennettiin. Mukaan kuitenkin mahtuu kiinnostavia hahmoja, ja tietysti naisia. Pompeiuksella ehti eläissään olla peräti viisi vaimoa: joskus valinnat olivat ylhäältä määrättyjä, joskus hän pääsi tekemään ne itse. Ajan tavan mukaan hetairoita liikkuu miesten ympäristössä, eikä vuoteen jakaminen saman sukupuolen kesken ollut tavatonta. Ihmissuhteiden rooli jää kuitenkin melko pieneksi sotilaan uran rinnalla. Pompeiusta kadutti tarinan mukaan myöhemmin, ettei hän ehtinyt tutustua edes lapsiinsa kunnolla. 

"Omissa teoissaan kukaan ei tietenkään nähnyt arvostelemisen aihetta, päinvastoin - ihmisen vaikuttavimpiin taitoihin kuului ällistyttävä kyky selitellä omat toimensa parhain päin sekä muille että ennen kaikkea itselleen."

Waltariaaniset lauseet maustavat sotaista menoa, jota tässä kirjassa on makuuni ylenpalttisesti. Sahlberg on ammattimies, jonka kauniisti soljuvaa tekstiä on aina ilo lukea ja se vie mukanaan, aiheesta huolimatta. Mietin, miksei hän ole tarttunut ilmeisimpään ajan staraan eli Julius Caesariin, mutta lisää lukemalla tajusin: kaverin vaiheet tulevat jo tässä pääpiirteittäin selvitettyä, valtaannousuun saakka. 

Eikä kirjailija ehkä halua nostaa juuri ilmeisimpiä, vaan hieman varjoissa olleita. Jos veikkaisi seuraavaa kirjan aihetta, se voisi olla vaikkapa Marcus Antonius. Hän vilahtaa tässä sivuhenkilönä, mutta miehen jatkoura ja suhde erääseen kuningattareen saattaisivat olla herkullista materiaalia, tosin siitä taitaa jo olla joitakin teoksia Shakespearen tragedian lisäksi. Mutta onko "kansanversiota", taitavana romaaniversiona? Ei silti, lukisin kyllä ilolla jälleen Sahlbergilta myös pienoisromaanin lähempää meidän aikaamme, yllättävän kohdistuksen "varjoon" jääneeseen aiheeseen, kuten hän on tavannut tehdä.

Tämä kohta on yksi helmiä. Pompeius tapaa tuntemattoman vanhuksen, joka jää pohtimaan:

"Ehkä aika, vanhus mietti, oli yhtä tympääntynyt ihmiseen kuin ihminen siihen. Vaikka aikaa hallitsivat tietenkin jumalat eikä moni ihminen ymmärtänyt uupuneensa omaan aikaansa. Sen sijaan ihmiset etsivät syytä rinnassaan ahdistavaan pettymykseen itsensä ja ajan ulkopuolelta, harhailivat elämässä tyytymättömyyden lyöminä eivätkä edes kiittäneet, kun saivat vapautuksen armeliaassa kuolemassa."

Ja aikaamme iskee myös kiistämätön toteamus ihmisen hulluudesta. 

"Kaikki katoaa, Pompeius ajatteli kallionkielekkeelle istahtaessaan, paitsi ihmisen hulluus, joka syntyy kerta kerralta uudelleen. Se matkustaa halki vuosisatojen, pesiytyy sukupolviin, raivoaa aikansa ja tekee tilaa uusille mielettömyyksille."

Kenelle: Historiaan uppoutuville, varman sujuvan kerronnan ystäville, Waltari-tyylistä pitäville, sotaa sietäville.  

Aiempia historiallisia teoksia ovat Herodes ja Pilatus, muita alla. Pimeys-trilogia saattaa olla edelleen lempiteokseni tuotannosta.

Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Häväistyt

Asko Sahlberg: Pompeius. Like 2024. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Millään en malttanut jättää kirjaa lukematta, vaikka kieltämättä - nimensä mukaisesti - marraskuu olisi sille juuri oikea ajankohta. Viehätyn vahvasti Sahlbergin kielestä ja kielikuvista; pimeys, komea synkkyys ja niistä välittyvä musta huumori ovat vastustamattoman kiehtovia. 

Eletään aikaa kymmenisen vuotta sisällissodan jälkeen. Nylander on herkkävaistoinen ja menestynyt liikemies pikkukaupungissa, jonka suurimmat yritykset hän omistaa. Tähän pisteeseen hän ei olisi päässyt moraalin sopivissa kohtaa joustamatta, kuten hän kertoo Aulis Haatamalle, jonka palkkaa palvelukseensa. Miehiä yhdistää palava tahto ja omistamisen vimma. Mihin he vielä yltävätkään?

Kaupunginviskaalin virasta eläköitynyt Kivirinta näkee ihmissuvun olevan "matkalla kohti lopullista rappiotaan", mutta häntä kiinnostavat tarkkailijana ilmiöt, kuten liikemiesten rooli tässä matkassa. 

"Hän soi mielellään ihmisten iloksi ja lohduksi kuvitelman, että he elivät omaa elämäänsä. Tosiasiassa he elivät toisten elämää tai osallistuivat siihen yhteiseen erehdykseen, harhaan, pitkälliseen ja vaikeaan sairauteen, jota he kutsuivat elämäksi. Yhdentekevää. Riitti hyvin, että he kuvittelivat elävänsä. Ja sellaisten miesten kuin Nylander ja luultavasti myös Haatama velvollisuuksiin kuului nähtävästi luoda lume sellaisesta elämästä, joka oli tavoittelemisen arvoinen." 

Naiset eivät jää passiivisiksi, vaikka miesten suunnitelmat ja taloudellinen menestys heitä ajan lakien ja käytäntöjen mukaan toimiin ajavatkin, milloin perintöjen, milloin itseluotujen suhteiden kautta. Nylanderin sisar Martta päättää edetä oman kiinnostuksensa mukaan, vaikkei se yhteisön hyväksyntää saisikaan, keittäjä Sylvi ei aavista, miten hintelän harmaa Haatama mullistaisi hänen elämänsä. Romukauppias Koposen tytärtä Amaliaa siivittää itsepäinen rakkaus ja laskentataito, apteekkarin vaimoa Edithiä turvallisuuden tunteen varmistaminen. Henkilöitä on runsaasti, mutta ei niin paljon, etteikö heidän matkassaan pysyisi. 

Pankinjohtaja Palmgren tiivistää kirjan sanomaa mietteissään ihmisistä, joita hän katselee ylimmän kerroksen työhuoneestaan. "Nuo päivittäisten rutiiniensa liikuttamat hahmot muodostivat pohjan sille pitkälle prosessille, jota oli tapana kutsua ihmiskunnan tai miksei yhteiskunnan ja myös kulttuurin kehitykseksi, ja Palmgren tiesi täsmälleen, mistä oli kysymys: haluamisesta, himoamisesta, hankkimisesta - ja mikä oli auttamatta oleellisinta - lainaamisesta."

Sahlbergin kielimaailmassa torin ylle kohoava kirkko näyttää suuruudenhulluna lankeavalta varjolta, lattioilla makailevat uupuneet matot ja kuun valo hätistelee varjoja huonekalujen alle. Ihmiset ovat pieniä ja pimeään eksyneitä, vaikka pyrkivät tekemään itsestään isoja hulluine haaveineen omaisuuksista ja vallasta, tulkitsen. Tosin jotkut pysyvät pieninä silkkaa taitamattomuuttaan tai pelokkuuttaan. Ja ehkä jotkut onnistuvat ponnistamaan pimeästä valoon, edes hetkellisesti?

Kirjasta tulee mieleen vahvasti Eeva Joenpellon Lohja-sarja. Eletään samaa kiihkeän kehityksen aikaa, ilmiöissä ja ihmisissä on paljon tuttua. Nylander ei ole yhtä hellämielinen eikä toisaalta niin suoraviivainen omaisuutensa vartija kuin Joenpellon Julin, Haatamassa näen kosolti Matti Reimaa. Sylvin ja Martan yhdistelmä voisi olla Salme, ja niin edelleen. Kuin Lohja-sarja tyylitellympänä, näytelmällisempänä ja mustanpuhuvampana.  

Toinen mielleyhtymä on uudempi. Siinä missä Antti Tuomainen pitää jatkuvan virneen silmäkulmassa ja tuo tummuutta värittämään hauskuutta, Sahlberg tekee juuri päinvastoin. Hänen huumorinsa reunustaa sinänsä melko masentavaa mutta inhimillistä maailmankuvaa kuin varovainen tuuli, joka "sormeili kauhtuneen lauta-aidan takaa lehdettöminä käpertyviä syreeninoksia." 

"- Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on. - Miten niin myöhäistä? - Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi. - Sinä se osaat piristää toista. - Minulla on se lahja."

Ajan armoton voima ratkaisee monta kysymystä ja kohtaloa, sikäli tarinan lopusta ei tarvitse huolehtia. Selviää jotain salattuakin, ja kerronta saa aivan uutta vauhtia. Nautin kirjan lukemisesta yhtä paljon kuin Sahlbergin aiempienkin, joita löytyy listana vaikka tästä. Samaa mieltä kirjailijan kerronnasta edelleen. Marraskuun mies on luja ja runsas romaani, joka lähestyy enemmän Pimeys-trilogiaa tai Tammilehtoa (myös tapahtumien ajankohta!) kuin Sahlbergin lukuisia pienoisromaaneja. Kirja on kirjailijan 18. romaani.

Kenelle: Ison tarinan ystäville, komeista kielikuvista hurmaantuville, pimeydestä pitäville. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies. Like 2022. Kansi Tommi Tukiainen.

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana

Kuten tiedätte, fanitan Sahlbergia. Hänen kirjansa on aina Tapaus, eikä yksi lukukerta riitä. Olen nyt lukenut tämän kahdesti ja luulen, että vielä palaan sen pariin.

Ensi lukemalta se hämmensi: olen jakanut Sahlbergin kirjat mielessäni tummiin rikosromaaneihin, vahvatunnelmaisiin pienoisromaaneihin ja historiallisiin spektaakkeleihin. Adriana ei istu suoraan näihin luokkiin, vaan on sekoitus kahta ensimmäistä lajia. Väkivaltaa tapahtuu ja ruumiita tulee, mutta kuin sivutuotteena. Ehkä jonkun mielestä päätuotteena.

Päähenkilö, kertoja Daniel pitää kehnosti tuottavaa antikvariaattia Göteborgissa ja asuu suurkaupungin liepeillä, hulppeasti omakotitalossa. Rahatilannetta kohentaakseen hän päättää laittaa tontillaan nököttävän käyttämättömän pihamökin vuokralle. Vuokralaiseksi ilmaantuu kaunis kolmekymppinen nainen, Adriana, joka on kotoisin Romaniasta.

Daniel on fiksu mutta sinisilmäinen, vähän ressukka.

"Niinä viikkoina tunsin itseni korkeintaan varjokseni. En ollut enää täydesti minä, minusta puuttui ulottuvuuksia, syvyyttä. Olisin tuskin hämmästynyt, jos olisin jonakin aamuna huomannut surkastuneeni silkaksi kauhtuneeksi pinnaksi."

Hänellä kestää oivaltaa Adrianan työn luonne; tämän luona vierailee paljon miehiä. Se ei estä henkilöitämme ystävystymästä. Heidän keskinäinen suhteensa pohdituttaa lukijaa, mutta jää määrittämättä: se muistuttaa seurustelusuhdetta, muttei kuitenkaan ole sitä. Ehdottomasti se on jotain muuta kuin vuokranantajan ja vuokralaisen suhde. Eikä ystävyyskään tunnu oikealta termiltä, heidän kanssakäymistään ajatellen.

"Hänen lämpönsä minun lämpöäni vasten. Tunsin jälleen joen, nyt kuin surkastuvan uoman, hämäriin ehtyvän virran. Makasimme vaiti, mutta hiljaisuutemme olisi voinut olla vaivihkaista puhetta - kuvittelin, että välillämme soljui hauraita sanoja, hapuilevia ja arkoja. Sitten Adriana sanoi menevänsä peseytymään."

Voisiko kyseessä olla jonkinlainen rakkaus, mietin. Ainakin se on riittävän järjetön sellaiseksi. Daniel, joka on vältellyt sitovia ihmissuhteita - avioliitto Reetan kanssa ei toiminut - ja säälittävän ylpeä itsenäisyydestään, alkaa kärsiä Adrianan miesvieraista. Adriana oikeastaan herättää miehen: hän alkaa havaita muutakin, kuten antikvariaattinsa vastapäisen pitserian oudot kävijät.

Daniel tiedostaa kyllä heikkoutensa. Herääminen aiheuttaa reaktion: hänen verensä nousee, sanoo kirjailija. Daniel reagoi tavalla, jota ei arvaisi. Tai jolla voisi kuvitella ressukaksi nimittelemäni miehen fantasioivan. Saamme tietää myös Danielin taustaa lapsuudesta alkaen, mikä selittää tapahtumia. Adriana jää henkilönä taustalle, emme tiedä hänen ajatuksiaan.

Ruotsalaisen yhteiskunnan kritiikki on pistävää, maahanmuuttajien ja laitaelävien asema tiiviisti läsnä. Ja musta huumori, joka puree minuun.

"Joulumarkkinoiden myyvin artikkeli oli tuote, jota on vaikea hinnoitella: teeskennelty hyväntuulisuus, joka ajoi osattomia raukkoja syvemmälle varjoihin, joiden synkkyydessä heille ei lopulta jäänyt aattoiltana muuta vaihtoehtoa kuin sytyttää kynttilä ja syödä piparkakku ennen kuin hirttäytyivät."

Komeat lauseet ja hätkähdyttävät havainnot ovat paikallaan, kuten Sahlbergilta odottaa. Muutama kohta jopa lyö yli, mitä en ole aiemmin kirjailijaa lukiessani kokenut, vaikka tiedostan hänen kerrontansa mielipiteitä jakavan tavan (joko hurmioituu tai sitten ei). Siksi en nosta teosta Sahlbergin huippuihin, mutta nautittava se ehdottomasti on. Vahvat tunnelmat, oivaltavasti kuvatut henkilöt, ajan ilmiöt ja sisällön monipuolinen kirjo; ne tekevät tarinasta vaikuttavan. Fanitus jatkuu.

Kenelle: Synkkyyteen taipuvaisille, yksinäisille ressukoille, kielen kauneutta arvostaville, aikalaisromaanin ystäville.

Muualla: Hyytävä tunnelma on taiten luotu, arvioi Suomen Kuvalehti. 

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana. Like 2019.

Osallistun kirjalla Tuijatan kirjaostoshaasteeseen. Jos kirjat kiinnostavat, niiden tekemistä on hyvä  tukea, jos siihen suinkin on mahdollisuus. Saan bloggarina joitakin kirjoja kustantajilta ja suurin piirtein saman verran lainaan kavereilta tai ostan itse, mutta suurimman osan lukemistani lainaan kirjastosta, koska näillä lukumäärillä roponi eivät riittäisi, säilytystiloista puhumattakaan. Jotkut on silti pakko saada omiksi. #kirjaostos

Helmet-haaste 2019 kohta 17: kirjassa on kaksoset.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Amanda asuu yksin kaupungin laidalla repsottavassa talossa, jonka peri ammoin kuolleilta vanhemmiltaan. Hänellä on kaikkea, vanhus usein miettii. On viihtyisä koti ja kasvimaa, on säitä ihmeteltäväksi, rauhaa ympärillä, naapurissa Jansson. Hieman omalaatuinen hänkin, joten naapurit tulevat hyvin keskenään toimeen.

"Öisin Amandan pientä taloa hamuili tumma tuuli. Sen tiesi tummaksi, jos sitä kuunteli. Se oli koditon."

Mutta kun pieneen kaupunkiin muuttaa pakolaisia, rauha alkaa järkkyä. Turhan tuttu tarina: rasistit vainoavat, tavallinen kansa on neuvoton, peloissaan olevat maahanmuuttajat eivät osaa olla oikein, mitenkään. He tuovat mukaan murhetta ja levottomuutta. Väkivallan uhka alkaa leijua ilmassa.

"Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa." 

Kun Amanda noteeraa nälkäisen, kauhistuneen pakolaispojan, ikiaikainen ihmisen, aikuisen ja naisen suojeluvaisto herää. Hän ei epäröi, vaan tekee sen, mikä luontevalta tuntuu. Lapsi on ruokittava, hänelle on tarjottava turvallinen paikka. Vaikka Jansson varoittelee. Ihailen Amandan luonnollista ja mutkatonta suhtautumista asiaan, josta meillä on tehty kompleksinen yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Perusasia on ihmisen ja lapsen auttaminen. Amanda on esimerkki ihmisestä, joka on tyytyväinen omaan elämäänsä: sellainen pystyy auttamaan myös muita eikä koe heitä uhkana.

Sahlberg ottaa kirjassaan kantaa paitsi pakolaiskysymykseen myös nykyiseen sanankäyttöön.

"He luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi ja jokaisella täytyi olla mielipiteitä, jollei halunnut vaikuttaa vähä-älyiseltä. Siksi ihmiset oksensivat katkeria sanoja ymmärtämättä, että he mölähdellessään kuin apinat vain kuluttivat omia suupieliään. Toisaalta ihmisillä täytyi olla oikeus sanoihinsa, sillä jos ihmiseltä tukittiin suu, hänen kätensä ja jalkansa alkoivat vaarallisesti heilua."

Tarina on koskettava ja ajankohtainen, mutta vaikka Sahlberg kirjoittaisi ilmalämpöpumpun korjauksesta, ihailisin: hänen kielensä on erityinen, mestarillinen - niin kaunis, tiivis ja hieno, että sen ääressä tekee mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Sahlbergin lause ei ole vain lause, vaan se kertoo paljon enemmän, se vihjaa, laajenee sanojaan suuremmaksi, luo koskettavaa tunnelmaa. Joka usein Sahlbergilla on jollain lailla uhkaava ja mustanpuhuva. Vaikka myös huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä on kosolti, se täytyy kaivaa rivien välistä. Sahlberg yhdistää ällistyttävästi ihmisrakkauden syvään ihmisvihaan, saa lukijan oudolla mutta hyvällä tavalla levottomaksi, ikuisesti nälkäiseksi tekstille ja tarinoille ja tälle täysin omanlaiselleen tavalleen kirjoittaa.

Ruotsissa asuvaa kirjailijaa näkee harvoin Suomessa: kunpa hän tulisi joskus kertomaan kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Hän on niitä harvoja, joiden ihailuni menee silkan fanittamisen puolelle. Lupaisin silti kuunnella kiltisti, kirkumatta ja pyörtymättä (vaikka näenkin itseni raahautumassa nilkasta kiinni pitäen nimikirjoitusta kerjäämässä...). Uskon, että ihailijoita löytyy paljon muitakin. Lupaamme käyttäytyä asiallisesti!

Blogistani löytyy monta juttua Sahlbergin kirjoista, ja jokaisessa niissä ihailen samaa. Amandan maailmat on parhaasta päästä niin tarinansa kuin kerrontansa ansiosta. Aiemmat jutut:

Pilatus
Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Herodes
Häväistyt

Kenelle: Kielen ihailijoille, ainutlaatuista kirjoitustapaa arvostaville, synkän tunteville, koskettavan ystäville, ihmisiä ihmetteleville, tiiviistä tykkääville.

Muualla: Yhteisajoitettu postaus Tuijata- ja Reader why did I marry him
-blogien kanssa.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat. Like 2017.

Asko Sahlberg: Pilatus

Pontius Pilatus tuo minulle ensin mieleen joulun: varmaan lapsuuden ja koulun joulunviettojen vuoksi, mikä saa nimen tuntumaan lähes satuhahmolta. Mutta hän oli oikea, elävä ihminen ajanlaskun alussa, ja se on Sahlbergin kirjan aihe. Millainen mies Pilatus oli ja mikä on hänen tarinansa?

Sahlberg piirtää henkilökuvan historian faktoihin nojautuen ja punoo juonen, josta ei jännitystä, ihmissuhteita eikä huumoria puutu. Waltarimaisesti, jonka Sinuhensa lukeneet tunnistavat. Kopiointia? Voiko loukkaantua, jos lukunautinto säilyy? Ketään ei ole kielletty tekemästä näin, harva on onnistunut. Viite on niin ilmiselvä, ettei jäljittelystä edes kannata mainita.

Tuo sotaisa aika, jolloin Rooman valtakunta oli liittänyt itseensä valtavan määrän maita, kansoja ja alueita ja yritti pitää kokonaisuutta hallinnassa, on kuvattu elävästi arjen tasolla. Pilatus palveli keisari Tiberiusta ja nimitettiin Juudean prefektiksi, maaherraksi, suitsemaan Rooman ylimmän johdon kannalta vähäpätöisiä levottomuuksia alueella ja huolehtimaan valtakunnan eduista, kuten veronkeräyksestä.

Pilatus ei tarinan mukaan ollut kunnianhimoinen eikä monimutkaisiin juonitteluihin kykenevä, vaan halusi elämäänsä mukavuutta ja suoraviivaisuutta. Hän oli johtajiaan ja lukuisia roomalaisia jumalia varauksetta kunnioittava suorien otteiden mies: hänen oli vaikea ymmärtää kollegoitaan, jotka halusivat sekoittaa pakkaa omien tavoitteidensa eteen. Saati sitä pientä mutta äänekästä porukkaa, joka kyseenalaisti koko vaivalla ja voimalla luodun yhteiskunnallisen järjestyksen esittämällä outoja aatteita tasa-arvoisuudesta ja yhdestä ainoasta jumalasta.

"Toivottavasti suotte minulle anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta en ole niinkään varma onko minua luotu suuria tavoitteita varten. Olen elämääni nykyisellään varsin tyytyväinen."

Valtataistelut, loputon ahneus ja oman edun tavoittelu - jota nykyisin sanottaisiin kuplassa elämiseksi - olivat hallinnon arkea ja ilmeisesti syitä valtakunnan romahtamiseen myöhemmin. Pilatuksen aikaan vielä sinniteltiin, usein miekan ja myrkyn avulla. Vastustajalla on joskus "syytä luopua suosiolla tämän maailman ihanuudesta." Kuten Pilatus toteaa:

"Tahdoin loppujen lopuksi vain, että hallintoalueellani vallitsisi rauha, että saatoin koota kansalta säädetyt ja viettää päiväni Palestinan auringossa huolta vailla. Tämä päätökseni merkitsi tietenkin, että järjestin jo pian verilöylyn."

Juudeassa Johannes, kastamistoimistaan tunnettu, menetti päänsä ylimystön oikkujen vuoksi. Pilatus tapaa erään Jeshuan; tämä teki taitavia puutöitä. Myöhemmin Pilatus ja Jeshua tapasivat muissa yhteyksissä, hallinnollisissa asioissa, voitaneen sanoa, joihin liittyi myös eräs Barabbas. Sitä ennen, myös Pilatuksen vaimo kiinnostui uudesta aatteesta.

"- Pitääkö tosiaan paikkansa, minun viisas vaimoni kysyi, - että juutalaiset palvovat vain yhtä jumalaa?"

Loisteliaan Herodeksen tasolle Pilatus ei mielestäni yllä, mutta se on silti ehdottoman nautittava teos, joka avaa jälleen värikkään ja elävän historiasiivun lukijan silmien eteen. Sahlbergin tekstintekijän taidot ovat lyömättömät. Vähän (hyvin vähän) tuskastuin sukuselvityksiin, jotka taas historiafriikeille lienevät mannaa, mutta kaikki nuo nimet ja sukulaisuussuhteet kirjan alkupuolella vähän väsyttivät.

Upean tekstin ja tietomäärän lisäksi aina hämmästelen Sahlbergin laaja-alaisuutta: hän ei kirjoita tyypillisesti vain yhtä kirjaa tai edes yhtä kirjallisuuden lajia, vaan on osoittanut taitonsa monella alueella; historiallisten romaanien lisäksi niin jännityspuolella mustanpuhuvalla Göteborg-sarjallaan  (katso myös juttu Yö nielee päivät -kirjasta) kuin älykkäiden ja herkkien pienoisromaanien tekijänä. Sahlberg on ehdottomasti suomeksi kirjoittavien kirjailijoiden eliittiä.

Vieläkään ei häntä nähty tänä vuonna kirjamessuilla; ehkä joskus - elän toivossa. Enkä ymmärrä, miksi tämä kirjailija ei ole palkintolistojen, haastattelupyyntöjen ja median kärjessä. Jos ei näillä ansioilla, millä sitten? Jos se on hänen oma valintansa, kuten muutto Suomesta viittaa, siihen tyydymme ja nöyrästi kiittäen kumarramme.

Kenelle: Historiahulluille, komeaa tekstiä ihaileville, ajatteluttavaa etsiville, tarinoissa viihtyville, kuivan huumorin ja älykkään sisällön ystäville.

Muualla: Radio Classic esittää Pilatuksestä äänikirjanäytteitä.

Asko Sahlberg: Pilatus. Like 2016.

Asko Sahlberg: Siunaus

Päätin tänä vuonna nimetä postaukseni ei vain kirjan nimellä, vaan myös tekijän. No, yritän paikata, sillä unohdin päätöksen jo vuoden toisessa postauksessa (se uudenvuodenlupauksista).

Sahlberg-maratonini jatkuu kirjalla, joka kertoo Gustavista. Tai oikeastaan halusta, pakottavasta himosta ja sen lähisukulaisesta, väkivallasta. Gustavin pitkä ja onnellinen avioliitto kokee käänteitä, vaimon vaimojen tapaan aavistaessa jonkin olevan pielessä, ja molemmat osapuolet matkustavat miettimään asioita omiin oloihinsa. Gustav ottaa matkan Tunisiaan, jossa on juuri meneillään itsenäistymistaistelu Ranskan siirtomaavallasta. Tästä saamme aikapaalun, ollaan vuosissa 1956 - 1957.

Gustav kokee Tunisiassa asioita, joista hän ei kotimaassa olisi osannut kuvitella. Silti on kuin vääjäämätön kohtalo, joka vie hänet outoihin tilanteisiin, siivittäisi hänet myös kotimaassa rohkaistumaan asioihin, joita hän ei aiemmin ole uskaltautunut. Perimmäiset halut tulevat ilmi, vaikka kuinka niitä yrittäisi kieltää.

"..kenellekään ei voinut olla salaisuus halujen taipumus hakeutua vääjäämättä omille urilleen, hämäriin uomiinsa ketään säästämättä, ketään palvelematta, kun kerran jokainen oli sen omakohtaisesti kokenut."

Ihmiskäsitys ei ole todellakaan lohdullinen.

"...ja tarkoituksetontahan olisi ollut kanonisoida joka ikinen joskus kohdusta hatkat ottanut ja ihmistaimesta kahdella jalalla kuljeksivaksi katastrofiksi kehittynyt eliömuoto, mutaatio, luontoäidin kauhistuttava virhe..."

Synkkä, pelottava yhden ihmisen tarina, mutta lauseiltaan yhtä hieno kuin Sahlbergilla aina. Sitaatteja riittäisi, mutta päätän pohdintaan, ettei itseään voi paeta missään:

"...juna huusi, huusi uudelleen, ja sen huudossa välittyi kaiken paikasta toiseen johtavan liikkeen perimmäinen lohduttomuus, paon sisäänrakennettu mahdottomuus; yhtä hyvin juna olisi voinut jäädä asemalle ja ihmiset olisivat voineet astua junaan ja istua siellä tunnin ja astua ulos ja näyttää lippunsa vartijoille ja kuluttaa aikaa asemahallissa ja muodostaa jonon ratapihan ovelle ja alkaa kaiken alusta, sopeutuneina tähän tuiki tarpeettoman matkaan lähdön ja perille saapumisen lumeen typistettyyn harhaan."

Siunaus on tarinan nimenä herjaava, ärsyttävä - ennemmin se voisi olla kirous tai rangaistus. Kirjailijan mustaa huumoria? Onneksi sitä lajia on myöhemmissä kirjoissa rutkasti, tämä tarina on yönmusta, ja jos jokin hymyilyttää, ne ovat taidolla asetellut lauseet, sisällöstä piittaamatta. Tarinan löytäminen on siunaus, sanoo Sahlberg jossain haastatteluun; ehkä kyse on siitä. Mestarin työtä, totta kai, mutta rankkaa luettavaa. Nyt palaan takaisin 2015 kirjoihin, joista on vielä monta kiintoisaa lukematta.

Kenelle: Rankkaa kestäville, kauniiden lauseiden ystäville, ihmisen synkästä puolesta kiinnostuneille.

Muualla: Sahlberg vie omalaatuisuudellaan voiton, sanoi Joonas. Sahlberg antaa lukijalle aika vähän köyttä, sanoo Juha. 

Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007.

Asko Sahlberg: Yhdyntä

Kovin vaikuttaa sensaatiohakuiselta tuo kirjan nimi, mutta oikeasti se on nappivalinta. Sillä kyseessä on yhtyminen, sekä sitä edeltävä sekavuus ja toiminta, ja sen jälkeinen maailman muutos. Jopa romanttiseksi tätä voisi syyttää, vaikka teksti on niukan kaunista, tarkkaan ajateltua ja hiottua, Sahlbergin tapaan.

Eletään vuotta 1944 Helsingissä. Pommit putoilevat, ilmahälytykset särkevät korvia ja pitävät ihmiset jatkuvassa pelon tilassa. Valma lintsaa töistä, sillä väkeä on suurpommitusten myötä kadonnut niin paljon, ettei kukaan kysele heti perään.

Sattumalta hän ajautuu kahvilaan, jossa on myös Axel. He tunnistavat toisissaan jotain välittömästi, ja ehkä sodan poikkeusolosuhteiden vuoksi asiat etenevät normaalia nopeammin. Rakkauden, ainakin fyysisen, nälkä on kova molemmilla.

"Kun mikä tahansa kokemus saattaa jäädä viimeiseksi, tilaisuutta ei kannata päästää ohi."

Ilmahälytyksestä välittämättä he eivät mene pommisuojaan toisten tavoin, vaan Axelin asuntoon, jossa heitä häiritään. Tyhjiä asuntoja kiertelevä ja tavaroita näpistelevä talonmies sattuu paikalle. Samoin vieras lapsi, jonka paikallaolo jää arvoitukseksi: ovatko vanhemmat lähettäneet varastelemaan vai onko lapsi oikeasti yksin ja eksynyt?

He saavuttavat kuitenkin keskinäisen tavoitteensa. Kauniisti, toivotusti, eri tavoin, syvemmin kuin kaksi yksinäistä oli kuvitellutkaan. Mutta pian on erottava, velvollisuudet kutsuvat. Tulevasta ei ole varmuutta.

Kirjan nimi on paitsi todellinen tapahtuma, myös hieno kielikuva isommalle kehykselle. Halut ja tarpeet kohtaavat, kliimaksiin pääsyn jälkeen on moni asia toisin. Rakkaus pommien putoillessa on pakoa arjesta, toisaalta äänet ja räjähdykset symboloivat yhtymisen voimaa. Onko juuri tuo pommitus sodan huippukohta? Sahlberg rakentaa intiimin yhteyden kahden ihmisen välille, kun koko maailma on liekeissä.

Hieno, älykäs ja taitava pienoisromaani, jonka 136 sivusta saisi irti vaikka minkäaiheisia analyysejä: psykologia poikkeusoloissa, seksi ja sota, yksinäisyys, muutamia mainitakseni. Sahlberg-faniuteni vain kasvaa.

Kenelle? Sota-ajasta kiinnostuneille romantikoille, tiiviistä metaforisesta ilmaisusta pitäville, pelkistettyä ajatusta ihaileville, kauniin kielen kavereille.

Muualla: Sara  P.S. Rakastan kirjoja -blogista ihailee upeaa kieltä. Ilselän Minnan mukaan Sahlberg yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Ketjukolaaja oli hieman pettynyt, koska aihe on seksi - ja silti tarttui Yhdyntä-nimiseen kirjaan? Jaana on taas yhtä hyvää tarinaa rikkaampi.

Asko Sahlberg: Yhdyntä. [Reunahuomatus sotahistoriaan]. WSOY 2005.

Asko Sahlberg: Tammilehto

Sahlberg-faniuteni alkoi vasta joitakin vuosia sitten, joten vanhempia kirjoja on vielä lukematta. Päätin paikata Sahlberg-maratonilla, jossa kerron ainakin kolmesta kirjailijan teoksesta. Mikä olisi parempi tapa korkata uusi kirjavuosi kuin takuuvarma taitaja!

Tammilehto on kirja, jonka sisällöstä en tiennyt mitään ennen kuin sen aloitin. Ollaan vuoden 1918 paikkeilla, sisällissodan aikaan tai pikemminkin sen loppuhetkissä ja heti jälkeen. Aiheena sota ei ole ykköseni - eikä toivottavasti osoita mitään oraakkelimaisuutta vuoden 2016 ensimmäisenä postauksena. Kirjahan on tietysti upea. Se kuvaa sotivia ihmisiä ymmärtävästi, mutta sodan yleisen ja ikiaikaisen mielettömyyden osoittaen.

Emma ja Aarne ovat sisaruksia köyhästä kodista, Martin kartanonisäntä, jonka vaikutus ensinmainittuihin on paljon suurempi kuin hän itse koskaan tajuaa. Mies, lempinimeltään Hevonen, on Aarnen kokenut ystävä ja sotakaveri. Lisäksi on Hän, joka ei ole kukaan, mutta jonka vaikutus on ratkaiseva.

Raadollinen, fyysinen, kipeä ja kaunis teksti kuvaa punaisen Aarnen taistelua valkoisia vastaan, Emman taistelua tytöstä naiseksi, Martinin taistelua isännästä ihmiseksi. Osa voittaa, osa häviää. Tai oikeastaan kaikki voittavat, mutta myös häviävät. Kunkin motiivit käyvät tarinan myötä ilmi, taitavan kirjoittajan avatessa niitä uteliaisuutta kiihottavasti, rauhallisesti, omalla kielenkäytön tavallaan.

Sahlbergin tapa käsitellä ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia on aivan omanlaisensa. Hän sanoittaa sanoittamattomat hetket ja tunteet, kuten näiden ihmisten, joilla "ei ole ylimääräisiä sanoja varastossa" tai jotka eivät sanoilla "suupieliään kuluta." Tai kun rupatellaan "aiheesta, josta siellä päin oli tapana puhua: jostain muusta."

Hänen lauseensa sattuvat sydämeen, ja vaikka ne välillä ovat ylenpalttisen juhlavia, ne tuntuvat olevan aina juuri kohdallaan. Luonnollisesti myös tapahtumien ajankohta on tekstissä huomioitu, kielessä ja sanastossa. Ja luonto, joka aina on osa Sahlbergin kerrontaa, omalla riemastuttavalla tavallaan sekin: Tuuli kaluaa räystäitä, joet läähättävät penkereillään. Ja ihmiset kanniskelevat ilmeitään! Tasapainoa tuo ruumiillisuutta ja kehon tarpeita arkailematon kuvaus, sekä tietynlainen, hieman kaukainen kertojanote, joka mahdollistaa elämänfilosofiset mietteet dialogin häiritsemättä. Synkkyys ja tummuus ovat Sahlbergilla aina läsnä - yksi syy kiehtovuuteen, sopii suomalaiseen melankoliseen mielenlaatuun?

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Parempi olisi ollut unohtaa, tai ainakin hyväksyä. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Huippukirjailijoita kuvatessaan bloggaaja tuntee usein raivostuttavasti oman kirjoittajantaitonsa riittämättömyyden. Sahlbergin lauseista melkein minkä vain voisi nostaa sitaatiksi, niin mietittyjä ne ovat. Tähänkin löytyy sopiva lainaus:

"...omat sanat alkoivat kuulostaa tarpeettomilta ja tehottomilta, ne olivat kuin siementen heittämistä hedelmällisyyttä jo tiukuvaan maahan."

En heittele enempää. Sanon vain, että aina Sahlbergia lukiessani hämmästyn, ihailen, ihmettelen, uppoan. Ja tunnen olevani kotona.

Kenelle: Iloista hömppää kaihtaville, painavan tekstin hakijoille, merkityksiä etsiville.

Muualla: Kaisa Kannesta kanteen luki jotain suurta. Elinalle lauseet sattuvat sieluun. Ajattomuudessaan yksityinen, todellista kaunokirjallisuutta, sanoo Kaisa V.  Joka sivu oli yhtä juhlaa, sanoo Minna. 

Asko Sahlberg: Tammilehto. WSOY 2004.

Irinan kuolemat

Sahlberg on yksi suursuosikkejani: sen niittasivat vuoden 2013 Herodes ja Göteborg-sarja, josta viime vuonna ilmestyi yhteisnide Pimeys sekä samaa aihepiiriä käsittelevä Yö nielee päivät. Suurteoksia, monin tavoin, myös kooltaan.

Irinan kuolemat palaa toisenlaiseen Sahlbergin hallitsemaan esitysmuotoon, pienoisromaaniin. Irina lähetetään 8-vuotiaana sotalapseksi Ruotsiin. Kokemukset eivät ole myönteisiä; tyttö on yksinäinen jo lapsena, ja koko elämänsä. Tai kuolemasta toiseen, kuten kirjan hengen mukaan pitänee sanoa. Kuolema ei aina tarkoita fyysistä kuolemaa, erilaisia loppuja voi olla monia. Seuraamme Irinaa vanhuuteen saakka.

"Hänen katseensa oli yötä varten valmiiksi tumma."

Liikutaan Sahlbergille ominaisissa maastoissa, Göteborgissa ja Helsingissä. Kirjailijan niukankauniiseen tapaan muotoilla sanottavansa minulla ei ole edellisistä arvioista poikkeavaa sanottavaa. Nautinnollista, merkityksellistä. Tosin tähän romaaniin en hullaantunut edellisten lailla: Irina jäi vieraaksi, ehkä tarkoituksella ja ehkä itselleenkin. Sahlbergin tummanpuhuva maailma esittäytyy synkkänä.

"Sitten tuli kuitenkin aina päivä, jota oli pidetty varastossa siksi, että ihmisten kuului ennemmin tai myöhemmin itkeä."

Mutta mukana on aavistus valonkajosta. Se, että ennen kuolemaakin voi vielä hämmästyä.

"Satamassa hän hämmästyi aamua, taas uutta huomista."

Kenelle: Synkkää pelkäämättömille. Kauniista kielestä nauttiville. Surrealismista pitäville.

Asko Sahberg: Irinan kuolemat. Like 2015.

Pimeys

Pimeys on kiehtovaa, kihelmöivää ja arvaamatonta. Ei pelottavaa, maalaislapsena en ole yhtään pimeänpelkoinen, mutta sen suojissa tapahtuu paljon.

Asko Sahlbergin Pimeys-trilogia sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään. Kirjailija vie lukijan maantieteellisesti Göteborgin alamaailmaan, mutta myös päähenkilön, miehen, pimeään puoleen. Sahlbergin teksti on niin mukaansatempaavan viettelevää, että lukija astuu pimeyteen mielellään eikä edes haluaisi sieltä pois. Sillä pimeydessä on hyvät puolensa.

"Maahan laskeutuvassa pimeydessä on jotain fyysistä, se on kuin hermoni herkimmilleen virittävä nainen. Usein minusta tuntuu, että sillä on jopa oma tuoksunsa: synkkä ja raaka salaisten sopukoiden tuoksu, niin ajelehtiva että sen tavoittaa vain ollessaan sille valmis. Ja sitten sillä on äänensä, tuo suunnattomien verisuonien kohinan kaltainen lenseä ääni. Ja ainakin yö on armelias. Se on suuri peittelijä. Se peittää näkyvistä kaiken sen saastan, jota ihminen niin uupumatta tuottaa."

Mies asuu vieraana vieraan maan kaupungissa, syistä, joita emme tiedä, mutta jotka mietityttävät lukijaa. Hän haluaa olla vieras, yksin ja kaiken ulkopuolella - tai jopa yläpuolella - ja kuvittelee, että elämän voi rakentaa niin. Silti hän on väsymätön tarkkailija toisten ihmisten suhteen. Niiden harvojen, joihin hänellä on kontakti. Täysin tyhjiössä ei voi elää, huomaa mies. Yllättävät kohtaamiset aiheuttavat yllättäviä ihmissuhteen kaltaisia kokeiluja, vaikkei mies niitä tietoisesti tavoittele. Hänen intressinsä on tarkkailu, sivussaolo, vaikuttaminen nimettömänä.

"Se oli vitka, uupuneesti iltaansa ehtivä päivä; tyyni ja sävytön päivä, päivä kuin vettä tai harmaata lasia. Hiljaisuus huusi tuntien lomasta. Mielenrauhan saavutettuaan sellaisen päivän voisi löytää sisältään. Olin tarmokkaasti tekemättä mitään ja vain seurailin sen päivän taintumista yötä kohti."

Miehellä on rooli; hän on vahva, luotettava ja vaiti. Se on osa häntä itseään, mutta vain osa. Onko hän onneton vai ylpeä tästä? Miksei hän pysty aitoon yhteyteen? Mies elää sivukujilla ja syrjässä, mutta niin tekevät monet muutkin. Kenellä se on oma valinta, kenellä seuraus? Voiko itse valita, elääkö pimeydessä vai valossa? Ja voiko karuudesta kummuta jotain valoisaa, kuten tunteita, auttamishalua, empatiaa? Rakkaus on liian iso sana, kun ollaan syvällä pimeydessä. Teot ratkaisevat.

Sahlbergin teksti on kielen juhlaa; hän kuvaa arkisia tapahtumia ja havaintoja komeasti ja raa'an rehellisesti, yksityiskohtaisen kuvailevalla kielellä, josta nautin suuresti. Mies miettii isoja asioita.

"Tämä maa, ajattelin. Pidätkö tästä maasta? Ja mitä lopulta inhosit siinä vanhassa? Maan kylmyys huokui ylöspäin ja kietoutui minuun ja vetäydyin yhä enemmän sykkyrään ja yritin hallita sekasortoista mieltäni. Uusi ajatus heräsi, viluinen ajatus, ja päätin antaa sille hahmon. Niinpä päättelin, että se mitä olin pitänyt suomalaisuudessa vastenmielisenä - raivoisa nurkkakuntaisuus ja pateettinen itsetyytyväisyys, koominen kansallisylpeys ja sairaalloinen muukalaisten kammo - oli vain sopeutumisen ja suojautumisen muoto. Sillä kansa saattoi käpertyä itseensä aivan niin kuin minä käperryin itseeni kylmyydeltä suojautuakseni, itsestäni lämpöä etsien. Mies joka pusikossa. Ja kansa omassa pöheikössään Euroopan jättömaalla, mantereen perällä. Joten suvaitsevaisuutta, hyvät herrat ylioppilaat. Älkää tuomitko tätä kansaa, se vain pelkää ja sen on kylmä."

Mies miettii myös arkisia asioita, kuten syksyä.

"Se on kujien kurassa ja kanaalien kankeudessa, näyteikkunoiden huuruuntuvien peilien tunnussa, seinien vettyneen sementin hajussa. Se arkailee kadunkulmien aallonmurtajilla, laahustelee liiketalojen luolansuilla, värjöttelee kaulus pystyssä satama-altaan kuilun reunalla."

Luonnonilmiöt, kuten tuuli, ovat miehelle inhimillisiä - ehkä jopa ihmisiä enemmän. Sahlberg yhdistää elottomaan elollisten reaktiot herkullisesti.

"Drottningsholmet levisi pakahduttavan avarana. Se oli aukioita rasittavia jalkoja vailla, sitä teki mieli onnitella kuin syöpäläisistä päässyttä miestä."

Juoni? On. Mies hakee toimeentuloa, sotkeutuu alamaailmaan, toimii ja selviytyy, ehkä tai jotenkin. Ruotsinsuomalaisista kirja ei kerro pelkkää hyvää, mutta ei tämä ainoastaan mamu-kuvaus ole. Dekkariksi kirja lienee liian pohdiskeleva, vaikka rikoksista puhutaan paljon. Toimeentulon keinot ovat monet, harvoin lailliset. Lopullista selitystä yksilön merkityksestä haetaan äärimmäisyyksien kautta. Kirjan paras anti on sen filosofisessa otteessa, psykologisessa henkilökuvauksessa ja kuten jo sanoin, upeassa kielenkäytössä, jota ei väsy lukemaan. Voisin tehdä kirjojen lauseista julisteita seinäni täyteen.

Yksi suosikkikirjailijoitani ehdottomasti: Sahlbergin kieli ja ajattelu taipuvat niin moneen, että ei voi kuin ihailla (no, ehkä voi vähän palvoa myös). Esimerkkinä vaikka viime vuoden Herodes, joka oli jotain aivan muuta. Tai toisaalta, yksilön merkityksestä siinäkin on kyse. Finlandia-ehdokkuus ei irronnut loisteliaalla Yö nielee päivät -romaanilla, harmi kyllä. Pimeydestä tuttu Jakobson on siinä päähenkilö, johon ei voi olla suhtautumatta tunteellisesti, vaikka henkilö ei itse sitä suin surmin haluaisi.

Kenelle: Pimeää pelkäämättömille, elämän tarkoitusta pohtiville, suomen kielen ihailijoille, fyysisyyttä ja filosofiaa yhtäaikaa kestäville.

Asko Sahlberg: Pimeys. Yhteisteos kirjoista Pimeän ääni, 2000, Hämärän jäljet, 2002,  Paluu pimeään, 2006.  Like 2014.

Yö nielee päivät

Kun olin lukenut tätä kirjaa hetken, ajattelin, että Sahlberg on ehkä nero. Lisäksi hän nykyään tehtailee tiiliskiviä: loistelias Herodes on painavaa tavaraa kaikin tavoin, ja tämä uutukainenkin sisältää yli 600 sivua nautinnollista tekstiä. Älä pelästy sivumäärää tai synkkää kantta - lukeminen ei silti ole vaikeaa, vaan herkkua laadukkaan, runsaan tekstin ystäville.

Ollaan Göteborgissa 70-luvulta alkaen aina 2000-luvulle asti. Alussa suomalaisia muuttaa Ruotsiin sankoin joukoin, kun vakituinen työpaikka ja oma Volvo siintää haaveissa. Sinne muuttaa myös Jakobsson. tuo ihmisgorilla, joka jo valtavan kokonsa avulla jo herättää kunnioitusta ja pelkoa siellä, minne sattuukin kuljeksimaan.

Sattuu kuljeksimaan piireihin, joissa harrastetaan päivänvaloa kestämätöntä liiketoimintaa. Koska on muitakin keinoja rikastua kuin tehdä tehtaalla kahdeksasta neljään. Ystäväksi ja liikekumppaniksi tarjoutuva näpsäkännokkela Robban näkee silmänräpäyksessä mahdollisuudet, ja kumppanuudesta muodostuu molempia osapuolia hyödyttävä.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää työtä. Myös kivikasvoinen jättimiehemme on inhimillinen ja kaipaa rakkautta. Ja hän löytää Siirin, tai paremminkin Siiri hänet. Lounasravintolan pitäjänä Siiri on yrittäjähenkinen käytännön ihminen ja arvostaa toista samanlaista. Turvallisuutta, jota Jakobssonin laaja hartianseutu hänelle tuo. Se ei kuitenkaan ihan riitä, kuten tulemme huomaamaan. Siiri hukkuu pulloon. Lopullisesti Jakobssonin ei kuitenkaan tarvitse elää yksin. Hän saa perheen ja viisaan Aune-vaimon, vaikka aina tunteekin olonsa ulkopuoliseksi. Hän ei vain ihan ole inessä, missään. Siirtolaisen perusongelma?

"Jakobsson ei ole kuitenkaan alistuvaa sorttia; hänen kiistattoman uljas olemuksensa kätkee totisen ylpeyden ja kyvyn vastarintaan."

Siirtolaisuuden ikävät puolet käyvät kirjasta terävästi ilmi, kärjistettyjen henkilöiden kautta. Kun mamut Afrikasta ja Lähi-idästä alkavat vallata alkaa, suomalaiset ovat jo enemmistö ja lähes originaaleja tässä joukossa. Mutta jos joku on kuvitellut, että suomalaiset solahtivat ruotsalaisten sekaan kuin tuorejuusto herkkusieneen, niin selväksi tulee, että niin ei käynyt eikä käy. Selkeä kastijako on voimissaan, eikä siitä pääse edes 50 vuoden asumiskokemuksella.

Alamaailmakuvaus lähenee dekkarimaisuutta. Nyt tiedämme, miten Palmen kävi kuinka kävi. Muita ajanjaksolla päivänpolttavaa asiaa esitetään viiittellisemmin. Miehen perusolemus, se tulee selväksi, niin Palmen kuin muidenkin kautta. Mikä mielessä silloin, kun hätä on suurin? Naisen rinta. Äiti, vaimo tai rakastajatar, tissi on perusturva.

Mutta se Jakobsson. Lukija tuskastuu: Miksi mies hakkaa päätään seinään? Miksei hän sopeudu? Miksi hän tekee asioita, jotka takuuvarmasti johtavat konflikteihin? Suomalainen kunniakäsitys, mykkyys ja jääräpäisyys versus ruotsalaisen iloinen mukautuja kohtaavat kerta toisensa jälkeen niin, että pää kalahtaa kiviseinään. Vammoja seuraa, pakosti. Itselle ja ympäristölle.

"Miten miehemme nyt käy? Nieleekö yö jälleen hänen päinvänsä, pakeneeko hän pimeisiin tunteihin? Pakotetaanko hänet epätoivoisiin tekoihin, kurjistuuko hän kun hyvinvointivaltio Ruotsi menee nurin? Ei hätää, hän tietää etteivät asiat niin hullulla mallilla ole."

Sahlbergin tekstiä on ilo lukea; se on fiksua, elävää ja hykerryttävää. Tarinan kertomiseen vähempikin sivumäärä olisi riittänyt, mutta mitäpä haittaa, jos hyvää on enemmän. Kertojan ääni on leppoisasti seurana: tarkkailemme Jakobssonia yhdessä hänen kanssaan. Ja tumman huumorin lisäksi pieni fantasiamainen hulluushäive sopii muuten betoninväriseen tarinaan mainiosti, tuo siihen uuden ulottuvuuden ja keveyttä raskauteen.

Oma epäsalainen kriteerini laadukkaan tekstin tunnistamiseen on se, miten helppo kirjasta on löytää lainauskelpoinen siteeraus. Tästä kirjasta niitä löytää aivan mistä vain. Teksti on täyttä ja mietittyä, Sahlberg tykittää koko tiiliskiven mitalta. Kannesta alkoi muuten mieleeni soimaan fanittamani tv-sarjan, Mad Menin, tunnari. Onhan tässä samaa teemaa, osin aikaakin. Huiput ja laaksot, nousut ja putoamiset. Yksinäisen, surkealapsuuksisen ja mitättömästä ponnistavan miehen tarina. Mutta tässä ilman hyvinistuvia pukuja ja trendiammatteja.

Miten luonnehtisin kirjaa? Se on ihmiskuvaus, pakolaiskuvaus ja ajankuvaus. Mutta eniten se on hieno tarina ja kokonaisuus. Jos niin ison sanan uskaltaisi sanoa kuin taide, niin tällaisena minä sen ymmärrän. Tapahtumat sinänsä eivät ole ratkaisevia, vaan tyyli, taito ja tunnelma, jolla kirja on tehty ja lukijalle tarjoiltu. Pitääkö vielä erikseen mainita, että nautin tästä todella paljon? Mietin myös epäkirjallisesti sitä, millaista taustatyötä Göteborgissa asuva Sahlberg on kirjaa varten mahtanut tehdä, Nuo kälyiset baarit ja hämäräveikot on elävän uskottavasti kuvattu.

Palkitkaa nyt, hyvänen aika, tämä mies sillä Finlandialla tai jollain. Sahlberg osoittaa kirjassaan sellaista tekstillä taituruutta, tuntemisen runsautta ja vakavuuden kanssa kipeän kepeää leikittelyyden taitoa, ettei kukaan voi vakavissaan väittää, etteikö hän sitä olisi ansainnut.

Kenelle? Melkein realistisen mustan huumorin lukijoille. Siirtolaisuudesta kiinnostuneille. Ruotsiin muuttaneita kateudella tai kaiholla miettiville. Niille, jotka arvelevat aavistavansa toden ja tarun hiuksenhienon eron. Inhimillisiä heikkouksia ymmärtäville.

Muualla: Anneli kuvaa osuvasti Jakobssonia. Karski miehemme haparoi ja rakastaa, sanoo Ulla.

Asko Sahlberg: Yö nielee päivät. Like 2014.

Herodes

Asko Sahlbergin Herodes-järkäle on suurteos, monin tavoin. Paitsi uppoutumista vaativan sivumääränsä (680) vuoksi, myös sisältö on täysipainoista tavaraa.

Eletään ajanlaskun alkua. Ruhtinas Herodes hallitsee Galileaa tuon ajan hallinnon vaatimalla tavalla; veroja keräten, sotien, alempia määräillen ja ylempiä mielistellen. Sahlbergin Herodes on tosin inhimillinen hallitsija. Hän osaa tuntea tunnontuskia ja ylipäänsä tunteita ja suhtautuu ihmisiin mielenkiinnolla ja tarkkanäköisesti, riippumatta heidän asemastaan.

Miehen elämäntarinaa seurataan eri aikatasoissa, joissa hän kertoo minä-muodossa; en tiedä, miksi Sahlberg on päätynyt ratkaisuun, miksei mennä kronologisesti. Ehkä kiepautukset ajassa tuovat lisää jännitettä tiettyihin tapahtumiin, yllätyksiä lukijalle ja haastetta kirjoittajalle, tai ehkä tämä on vain muotijuttu. Joka tapauksessa miehen koko elinkaari käydään läpi, aina lapsuudesta kuolinvuoteelle saakka. Pienen osan tarinasta kertoo hänen palvelijansa Joosafat.

Historiallisesti romaani on antoisa. Yksityiskohtien tarkkuutta en osaa kommentoida, mutta eläväksi Sahlberg elinympäristön saa. Juutalaisten erityisasema ja jopa Lähi-idän nykytilanteen alkujuuret ovat jo nähtävissä. Aika oli sotaisaa, vahvinta pelättiin, jatkuvasti juoniteltiin. Hallitsijat olivat mahtavia. Yksittäinen ihmishenki tai isonkaan joukon tapattaminen omien pyrkimysten eteen ei ollut iso asia. Kehitysusko oli suurta; myös Herodes haaveili tulevasta paremmasta maailmasta, jolloin sodat olisi sodittu. Jumalia riitti joka tarkoitukseen, ja heitä muistettiin sopivissa tilanteissa. Herodeksen rauhaa kiusaamaan nousi eräs Johannes, jota arveltiin kansankiihottajaksi, tämä kun ennusti tulevan profeetan nousua ja kastoi ihmisiä joessa omaan kummalliseen yhden jumalan uskoonsa. Profeetaksi väitetyn Jeshuan Herodes tapasi myöhemmin.

Perheet ja suvut ovat suuria ja lonkeroisia. Liittoja solmittiin poliittisin perustein, mutta myös rakkaus ja seksintarve ohjaavat tekoja, kuten aina. Sahlberg piirtää taitavasti lukijan silmien eteen tuon ajan maailman ja tavat parhaimman kertomaperinteen mukaisesti, kaikki aistit huomioiden. Näkymät, tuoksut, maut ja tuntemukset ovat todentuntuisia, mutta viehättävästi silti kaukana meidän oloistamme, niin että lukija saa ihastella ja ihmetellä, nauraa ja vakavoitua temperamenttisen Herodeksen mukana. Elämänviisautta ja huumoria ei puutu.

Jopa naisasiaa Sahlberg on saanut mukaan mahtumaan. Mainio hahmo on Herodeksen vaimo Herodias. Muutama läheinen alainen nousee myös esiin, mutta pääosan ja näyttämön vie Herodes itse. Sekin kuvaa hallitsijan valtaa ja yksinäisyyttä aikana, jolloin kehenkään ei voi luottaa.

Herodes on herkullinen lukuromaani, josta väistämättä tuo mieleen sen - tohdinko sanoa sen S-sanan? Sanon. Sinuhe. Kuin modernisoitu laitos Sinuhesta, helpompilukuinen vähemmän koukeroisine kielineen, mutta laajuudeltaan ja sisällöltään hyvin oppi-isäänsä muistuttava. Sekä isot teemat - valta, uskonnot, politiikka - että arki ja henkilökohtaisuudet ovat läsnä samalla tavoin, ja tarinan lukeminen on nautinnollista ja viihdyttävää samalla tavalla. Niukan Sahlberg-kokemukseni perusteella en tällaista osannut odottaa, joten alkuällistyksen jälkeen ja matkimisepäilyistäni päästyäni olin myyty. Upea kirja!

Kenelle? Aika itsestään selvästi historiasta kiinnostuneille ja viihdyttävää lukuromaania kaipaaville. Ja jos pidät Sinuhesta, uskallan arvella, että pidät tästäkin.

Muualla: Booking it some more -blogin Booksy kiittää kirjan uskottavia hahmoja. Elämän krestomatia vertaa Waltariin enemmänkin ja sanoo Sahlbergin jopa ylittävän tämän ajoittain, Anneli vertaa Sahlbergin aiempiin.


Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013.

Häväistyt

Nimettömät, rutiköyhät ja nälkäiset ihmiset kulkevat kohti tuntematonta päämäärää. On mies, nainen ja lapsi, pakenemassa. Heitä vainotaan, jatkuva kiinni jäämisen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa. Sataa.

Alku toi elävästi mieleen McCarthyn tiivistunnelmaisen Tien, mutta niin apokalyptinen tämä tarina ei ole. Pikku hiljaa tutustumme henkilöihin, kun saamme tietää miten he toimivat, mitä miettivät. Tarinan kertoja vaihtuu usein: alussa mainittujen lisäksi se on joskus takaa-ajaja, joskus satunnainen tuttavuus matkan varrella. Vaihtelu on kiinnostavaa lukijalle ja saa jatkamaan tarinassa, joka muuten voisi liian karu. Alkuasetelma herättää halun selvittää, mihin ihmiset ovat matkalla ja miksi. Ja kuka on etsitty Mestari?

Yksittäiset ihmiset jäävät etäisiksi, heitä ei tuoda aivan lähelle. Kirjoittaja halunnee kertoa enemmän ilmiöstä, tapahtumista. Köyhyydestä, surkeista lähtökohdista ja olosuhteista, joissa tehdään surkeita ratkaisuja. Voi melkein haistaa ne hajut ja tuntea kylmän sateen iholla.

Ihan tarkkaan ei selviä, ovatko henkilöt romaneja. Mutta ei sillä ole väliä, köyhiä ja kodittomia voi olla muitakin. Samoin ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Tai satuttaa.

Mielen- ja ruumiinmaisema on jotain muuta kuin pörssikurssiensa kanssa kamppailevilla hyvinvointivaltion kansalaisilla. On hyvä muistaa, että maailmassa on tämäkin puoli, vaikka kerjäläiset yritämme ohittaa nopeasti, näkemättä.

Köyhälläkin voi olla periaatteita, sanoo tämä vakava kirja. Resuinen kerjäläinen voi pitää kiinni kunniastaan - ehkä se on ainoa asia, joka on jäljellä, ainoa, joka saa pysymään hengissä. Synkeydestä huolimatta heikkoa toivoakin näillä ihmisillä on. Ehkä katteetonta, näin tarkkailijan näkökulmasta. Arvokkuudesta ei silti tingitä.

Häväistyt ei ole hyvän mielen kirja, jos ei pahankaan: tarina pysyy sen verran etäisenä, että se koskettaa ainakin minua enemmän ajatuksen kuin tunteen tasolla.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY 2011.