Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo iskee ajankohtaisuuden ytimeen, kun Ukkoshuilu saa taivaan jyrähtelemään. Voisiko ihminen hallita säätä muutenkin kuin tuntemillamme alkeellisilla keinoilla? 

Tiedämme, että sadetta on pyritty saamaan aikaan keinotekoisesti kuivilla alueilla ja toisaalta estämään sitä suurissa ulkoilmatapahtumissa. Moni maa ja toimija maksaisi maltaita, jos näissä onnistuttaisiin tehokkaammin. Ei ole vaikea kuvitella, että kuvatun sääyritysten kaltaisia firmoja saattaa oikeasti olla olemassa... 

Leena on meteorologi, joka saa potkut sääennusteita tekevästä työpaikastaan ja joutuu hämäräperäisen firman palvelukseen. Ammattilaisena häntä ihmetyttää moni asia uudessa työpaikassa, henkilökohtaisesti Leena viettää tavallista yksinhuoltajan arkea iloineen ja huolineen pienen tyttärensä Leian kanssa. Miesystäväkin on, tosin suhde on panopohjainen, ei seurustelua; vaikka entistä työkaveria Raikkaa ei juuri kiinnosta tytär tai perhe-elämä, on Leenan mahdoton vastustaa tämän iltakutsuja ("pidäkkeetön tyköveto").

Nimettömänä Leena pitää Säätyttö-blogia, jonka tekstien avulla lukija saa osin seurata naisen ajatuksia ja tarinan tapahtumia. 

"Joskus kauneus vaatii, että joko tahtoen tai tahtomattani luovun oikeudesta kontrolloida mitä minulle seuraavaksi tapahtuu, luovutan haarniskani sakastiin, lasken hallinnan illuusion kädestäni kuin tutun mutta tarpeettoman turvarievun. Olen vain läsnä ja koen, annan itseeni iskeytyä asioita joihin en kykene vaikuttamaan, asetun hiukkaseksi pölynimurin letkuun, heittäydyn lastuksi virtaan, annan tyrskyjen ja aaltojen lyödä ylitseni, avaan side silmillä tuntemattoman huoneen oven. Kauneudella on monia muotoja: ällistyttävä, kiihottava, jännittävä, hengenvaarallinen. 

Säässä on sellaista kauneutta."

Leena syöttää säähavaintoja Exceliin ja tuottaa sisältöä yrityksen verkkosivuille muun muassa keksimällä tilastodatan pohjalta "perinnetietoa" Jaakko heittää kylmän kiven -tyyliin. Varsin viihdyttävää niin tekijälle kuin lukijalle, mutta todellinen tehtävä osoittautuu toisenlaiseksi. Mukana pyörii kansainvälisiä rahoittajia, joiden vaatimuksesta aletaan tehdä testejä keinoista, joilla säätä voitaisiin säädellä. Ja miten Leenan aikoinaan rannalta löytämä huilumainen kapistus liittyy asiaan? Ainakin Leia uskoo tehneensä ukkosen puhaltamalla pilliin, mutta onko homma niin yksinkertainen? Ohjaavatko meitä uskomukset vai faktatieto? Kun somea seuraa, ensinmainittu usein vaikuttaa voittavan...

"Kaikki, jotka ovat eläneet sosiaalisen median aikakaudella, tietävät että jos jokin esitetty väite lupaa itselle etuja tai tukee omia mielipiteitä, se uskotaan moninkertaisesti herkemmin kuin negatiivinen tai kyseenalaistava. Mitä räikeimmät huijauksetkin menevät läpi, jos väitteisiin uskominen tukee omaa identiteettiä tai - mikä vielä parempaa - lupaa rahaa tai rakkautta.

Pohjimmiltaan ihminen aina valitsee, mihin päättää uskoa."

Kun huiluun puhalletaan, tilanne muuttuu vaaralliseksi Leenan ja Leian kannalta. Ukkosta on ilmassa, niin kuvaannollisesti kuin konkreettisesti! 

Kirja käsittelee monia huippuajankohtaisia ilmiöitä Leenan kautta. Uskomusten voima, nopean rahanteon ihanteet, yt-neuvottelut, ammattien muuttuminen tai katoaminen, aktiivimalli, uusköyhyys, parisuhdehaasteet, pärjääminen ylipäänsä. Etualalla on luonnollisesti sää vaihteluineen, sen ennakoinnin historioineen ja nykyisyyksineen. Ilmastonmuutokseen ei pureuduta kuin mainintana, mikä on hyvä rajaus. Myyttejä ja mystiikkaa riittää säissäkin!

"Tieteen ja mystiikan raja ei ole ehkä niin jyrkkä ja yksiselitteinen kuin haluaisimme luulla."

Aikalaiskirjallisuutta spefi-henkeen parhaimmillaan, vaikka alku ällistyttää waltariaanisella otteellaan. Hieno aloitus, joka taustoittaa tarinaa kertomuksella Joonasta Ninivessä ajanlaskun alussa (googlasin molempia, sekä Raamatun tarinaa että sijainteja), ja ensiällistyksen jälkeen otin jo mukavan asennon vanhahtavan kielen lukemiseen. Mutta sitä ei jatku pitkään. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan mukavasti eteläisessä Suomessa. Leena asuu Helsingin Kannelmäessä (naapurini siis), josta hän muuttaa Tampereelle. Hänen käytössään on mökki Pälkäneellä, hämärät säätestit tehdään Teiskossa. 

Kiinnostava ja vauhdikas kokonaisuus, joka sekä antaa tietoa että kiehtoo mielikuvitusta, kuten kirjailijan tapa on. Taattua Sinisaloa! Sinisalon rautaisen taitava sanansommittelu on nautittavaa luettavaa, tarina kulkee voimalla ja vauhdilla kuin yllättävä myrskyrintama. Ja mikä komea kansi, etenkin paperin alla! 

"Ja kun sää kumartuu meitä kohti - vaikka osaisimmekin ennakoida mitä on tapahtumassa - itse iskua emme voi ikinä estää."

Kenelle: Säitä seuraaville, meteorologin työstä kiinnostuneille, spekulatiivisen fiktion ystäville.  

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu. Otava 2021. Kansi Hannu Mänttäri. 

Lukukappale kustantajalta.

Johanna Sinisalo: Vieraat

Kirja on taattua hyvää Sinisalo-laatua: jännittävintä lajia eli sitä, joka taiteilee taitavasti todellisuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Pääosassa on Siirin ja Essin perhe; heillä on kaksi lasta, kuusivuotias Sissi ja pikkuinen Luukas, elämä tavanomaista lapsiperheellisen hässäkkää Tampereella. 

Siiri on toistaiseksi kotona Luukkaan kanssa, Essi tekee pitkää päivää kahvilassaan. Hän on pieni julkkis, MasterChef-kisasta tuttu, joten asiakkaita riittää mukavasti herkkuostoksille. Molemmat toimivat kertojina, samoin Sissi. Pikkuvanha, paljon lukeva tyttö viihtyy päiväkodissaan, mutta mikä on hänen kokemansa tunne, jota hän sanoo taikauneksi? Ja kuka on Floora, joka on aina Sissin mukana? Vähän niin kuin joku puhuisi vatsassa.

"Mä en vois luopua Floorasta. Mun on niin hyvä ja turvallinen olla sen kanssa. Mikään ei satuta niin kauan kuin Floora sisäsilittää mua ja hoitaa."

Kaksivuotias Luukas ei vielä puhu, mikä huolettaa vanhempia. Lasten biologinen isä Ville on neuropsykologi eikä näe asiassa ongelmaa, kukin tahtiinsa, hän sanoo. Sissi kuuntelee tarkkaan aikuisten puheita lapsen kehityksestä ja anatomiasta ja saa selville, että vatsassa tosiaan saattaa piillä jotain elävää, ainakin lapsilla. 

"Villeisi ei usko että Luukas on autisti. Mä luulin pitkään että ne tarkoitti autistilla sitä ei uskota jumalanpalveluksiin, me ollaan kaikki sellasia meidän perheessä, mutta se olikin sitten eri juttu, me ollaan ateisteja. Autistit on vaan muulla lailla erikoisia ihmisiä, eikä se liity siihen mitä ne uskoon, vaan jotenkin siihen miten ne katselee maailmaa ja menee siihen mukaan. Mut toi on tosi kiinnostavaa! Että jos suolisto ja se autismi on jotenkin sillai riipuksissa toisistaan. Tai se että Luukas ei puhu. Mun täytyy miettiä tätä."

Sissi ei tyydy vain miettimään, vaan hän aloittaa kokeet auttaakseen Luukasta oppimaan. Vaikka hän on fiksu, hän on kuitenkin vasta kuuden, joten jotkut vaikeat käsitteet tulevat ymmärretyiksi kummallisina. Suoliston hän tajuaa jotenkin, ja hermot. Mutta onko empatia sitä, että masuasukit (tyhmä sana Sissin mielestä) juttelevat keskenään ja voiko omia sisällä tuntuvia asioita siirtää toiselle? Kun eräs koe - asiaan liittyvät sakset - säikäyttää päiväkodin, psykologi jututtaa Sissiä. Tyttö ei "tosiaankaan usko, et aikuisten tarvii aina tietää kaikkea." 

Eivätkä he tiedäkään. Tarinan jännite kasvaa hienosti, arjen ja Sissin kokemusten yhteensovittaminen alkaa hirvittää lukijaa. Vanhempien pelkoja tökitään: Onko lapsessani jotain vikaa? Tekeekö joku hänelle pahaa? Kehen voi enää luottaa? Mikä ihmisen toimintaa lopulta ohjaa? Onko olemassa jokin valtaansa ottava "paha"?

Kirja on luokiteltu kauhuksi, ja vaikkei tässä ruumiita liiku, avautuu paljon pelottavia mahdollisuuksia. Suolisto on erikoinen kirjan aihe jo sinänsä, nykyisinhän siitä puhutaan ihmisen "toisina aivoina". Se tuo mieleen ihmislajin juuri kohtaaman uhkan ja viestin pandemian muodossa: emme olekaan luonnon herroja, vaan sen orjia. Mutta teemoja (ja pelon aiheita) on muitakin. Perhe tuntuu todelliselta ja ajankohtaiselta ongelmineen lastenkasvatuksessa, kodin ja työn yhteensovittamisessa, aikuissuhteen haasteissa ja yrittäjän arjessa. Joissakin kohtaa hieman rönsyää ja selitetään liikaakin - kyllä tiesimme, että viimeinen sana ja se on ei on Maija Vilkkumaata ja sellaista - mutta yksi pääteemoista, ihmisen fysiologia, jättää arvoituksen kiehtomaan mielikuvitusta. Sillä siinä saattaa olla jotain oikeasti totta... Kiinnostava, ahmittavaksi kasvava tarina sopii luettavaksi fiksuun psykologiseen jännitysviihteeseen uppoamista kaipaavaan hetkeen.

Kenelle: Laadukkaan arkisen kauhuviihteen ystäville, lapsiperheasioista uteliaille, ihmisen kehosta ja terveydestä kiinnostuneille.

Muualla: Kiinnostava ja jännittävä, sanoo Kirjavinkit. Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti, sanoo Tähtivaeltaja.

Johanna Sinisalo: Vieraat. Karisto 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 

Auringon ydin

"Pääni lävähtää täyteen valkoista valoa. Se on niin kirkasta tulta että voin kuvitella sen hehkuvan kalloni reunoista. Se on niin vitivalkoista ettei sille ole edes sanaa, se on valkoisuuden tuolla puolen..."

Vanna, oikealta nimeltään Vera, on addikti. Hän elää ajassa meitä vähän edellä, tai paremminkin rinnakkaisessa maailmankaikkeudessa, jossa tuntemamme historia on hieman muuntunut viimeisen parin sadan vuoden aikana. Koska osalla miehistä oli vaikeuksia perheen perustamisessa, päätettiin säätää laki, jonka mukaan naiset palvelevat ihmiskunnan päätehtävää, lisääntymistä, ensisijaisena tehtävänään. Miehet eli maskot saavat seksiä mielin määrin naispuolisilta eloisilta. Jonkin verran syntyy myös miinusmiehiä ja neutrinaisia, morlokkeja, joita ei pidetä lisääntymiskelpoisina ja jotka siten ovat yhteiskunnan hylkiöitä. Maskot hallitsevat, eloit myötäilevät. Virallinen sukupuolijako tehdään pienenä, heti kun kunkin taipumukset ja mahdolliset puutteet on mahdollista havaita.

Vera ja hänen pikkusiskonsa Mira ovat asuneet lapsuutensa maalla Neulapäässä. Mira-Manna on aito eloi, hoivaava ja häistä haaveileva, kun taas Vera on morlokki, joka osaa jopa lukea sujuvasti. Viisaan kasvattajansa ja edullisen ulkonäkönsä ansiosta hän saa kuitenkin eloi-luokituksen ja elää aikuisena Tampereella kaksoiselämää: julkisesti tyhjäpää-eloi, viranomaisilta salaa terävä nuori nainen. Silti hän ei onnistu pitämään huolta rakkaasta pikkusiskostaan kuten olisi toivonut. Sisko katoaa.

Alkoholi, nikotiini ja kofeiini on jo onnistuttu kitkemään ihmisiä koukuttamasta, niiden tuotanto ja jakelu on käytännössä olematonta. Mutta on vielä olemassa aine, jota vastaan viranomaiset taistelevat: addiktointikyvyltään ja terveyshaitoiltaan se on alussa mainittujen nautintoaineiden luokkaa, ellei jopa vaarallisempi. Aine on kapsaisiini. Ja sen lähde on chili.

Chilin ja siitä valmistettujen tuotteiden tuottaminen, valmistaminen, myyminen ja nauttiminen ovat ankarasti kiellettyjä. Lapsille opetetaan koulussa chilin vaaroja, ja Virasto valvoo tarkoin henkilöitä, jotka ovat epäilyttäviä, mahdollisia nautintoaineille alttiita.

Silti laitonta kauppaa käydään. Siihen sotkeutuu myös Vera, miehensä Jaren myötä. Veran päätavoite on selvittää sisarensa kohtalo, ja chilibisnes tarjoaa hyvän tulonlähteen. Ja nautintoa, jonka veroista Vera ei ole ennen kokenut.

"Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle."

Yhteiskunta on sotilaallisen kurinalainen, tiukasti valvottu ja taantunut. Matkapuhelimia ei tunneta, ei tietoverkkoja, ei sukupuolten tasa-arvoa. Koska nautintoaineet on kielletty, ehkä siksi aistit kehittyvät eri tavoin kuin meillä: ainakin Vera on hajuaistiltaan ylivertainen, joka tunnistaa ympäristönsä tunteet ja olotilat tuoksuina. Hänestä kehittyy myös ylivertainen connoisseur, chilin laadun arvioija.

Pääosin tarinaa kertoo Vanna itse, välillä äänessä on Jare. Mukana on myös asiakirjoja ja lainauksia muun muuassa Nykysuomen sanakirjasta ja muista teoksista tuomassa kirjaan dokumentaarista otetta. Tekstilajien vaihtelu toimii mainiosti; se koukuttaa lukijaa, tehostaa tarinan vaikutusta ja selittää faktoja. Erilaisista elementeistä huolimatta kirja on hallittu kokonaisuus, jota ei ole vaikea lukea, päinvastoin; Sinisalon taidokasta tekstiä ahmii kyltymättömänä kuin addikti ainakin.

Auringon ydin on puhdasta scifiä, aitoa tavaraa, joka kumartaa kauniisti scifin klassikoille, samoin alkukansallemme luonnonuskoineen ja shamaaneineen. Sinisalo solmii ne fiksusti tähän aikaan, jossa terveysvalistus jyrää ja ulkonäkö syrjäyttää älykkyyden. Tarina tarjoaa jännityksen lisäksi ajateltavaa ja monta riemukasta hetkeä kirjailijan nokkelien oivallusten myötä.

En voinut lukea kirjaa yhteen putkeen, savua alkoi tulla korvista liikaa. Teksti vie vääjäämättömän säälimättömästi kuumottaviin tunnelmiin. Aivojen jäähdyttyä hetken saattoi tarinan kurkistella loppuun saakka. Nautin - noin miljoonan scovillen edestä.

Kenelle? Scifin rakastajille, terveysintoilijoille, ihmiskunnan tulevaisuutta miettiville hyvän fiktion ystäville.

Muualla: Hieno analyysi Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa. Mari A sanoo kirjaa Sinisalon parhaaksi esikoisen jälkeen, ja tähän on helppo yhtyä. Villasukka kirjahyllyssä vaikuttui, Kirjasfäärissä huudetaan bravota.

Enkelten verta

Tässä kirjassa on ongelmia. Mehiläisenkasvattajalla on ongelmia, kun pesät autioituvat ja poikakin kuolee. Maailmalla on ongelmia, kun mehiläisten pölytyksen puuttumisen myötä kasvit alkavat hävitä. Tarinalle on ongelmallista olla uskottava ja vetävä alusta loppuun. Lukijalla on ongelmia, kun ei tiedä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Pääjuoni on siis mehiläisten katoamisen aiheuttamat muutokset elinympäristössämme. Lukijaa herätellään julmasti ajattelemaan tekojensa seurauksia ja sitä, mihin tehotuotanto ja lajien katoaminen johtaa.

Sinisalo on taitava kirjoittaja, joka saa draaman tunnun pysymään yllä melko hyvin, vaikka osittain kirja on ”eläinten vapautusliikkeen” vetäjän, päähenkilön pojan Eeron, kirjoittamaa blogia, joka on tylsää saarnausta. Tätä osuutta kirjassa on liikaa. On hienoa, että tärkeää aihetta, ihmisen vaikutusta luontoon, tuodaan esiin, kirjailija tietysti kirjansa kautta, mutta. Jos haluaisin lukea eläinten oloista ja julmasta kohtelusta case-esimerkkeineen, en tarttuisi kaunokirjalliseen teokseen, vaan etsisin faktaa verkosta ja tietokirjoista.

Lisäksi kerrotaan paljon mehiläisistä ja niiden tärkeydestä luonnon kiertokululle, jopa niiden yliluonnollisista ominaisuuksista, eikä lukija oikein tässäkään tiedä, milloin on kyse faktasta, milloin fiktiosta. Tämä on karhunpalvelus itse asialle: herää epäily, että myös eläimiä koskevat kohdat ovat keksittyjä. Jos tarkoitus on hätkähdyttää, se ei aivan toimi, sillä kauheimmatkin asiat saa nyt selitettyä itselleen kirjailijan mielikuvituksen lennolla, sehän on vain romaania -tyyppisesti. Vähän kuin katsoisi veristä tappelua televisiosta - ei paljon hetkauta, mutta toista olisi nähdä sellainen omalla kotipihalla.

Risto Isomäki on käyttänyt samaa keinoa: miksataan tosiasioita ja kuvitelmaa, mutta jostain syystä häntä lukiessani tämä ei vaivaa. En osaa selittää, miksi. Ehkä tekniset asiat, joista hän puhuu, ovat joka tapauksessa niin käsittämättömiä, ettei sillä oikeastaan ole väliä, mikä on totta ja mikä ei, kokonaisuus ja lopputulokset ratkaisevat.

Eeron blogin kunniaksi on sanottava, että se on suoraa puhetta ja tosiaan todentuntuinen. Eikä tekstissä ole kaihdettu mitään, ei edes toisin ajattelevien kommentteja, päinvastoin, kaikki mahdolliset vasta-argumentit vedetään esiin kuviteltujen kommentoijien viesteissä, eikä niitä täysin ammuta alas, vaikka Eero moneen vastaakin pikkutarkalla ja ärsyttävän tietäväisellä tavallaan. Ehdottomuus koituukin Eeron kohtaloksi.

Enkelten verta latoo lukijan eteen niin paljon yksityiskohtaista infoa, että tarina jää toissijaiseksi, ehkä tarkoituksella, mutta lukijaystävällinen ratkaisu ei ole. Kun tarinaan ei voi uppoutua eikä eläytyä, se ei kosketa. ”Toisella puolella” vieraileva mehiläistenhoitaja jää vaisunpuoleiseksi kaveriksi. Kuten sanottu, Sinisalo on taitava tekijä, jota ihailen paljon ja tässäkin kirjassa on paljon hienoja elementtejä: tärkeä aihe, tehoava kauhunsekainen ja mystinen tunnelma, kiehtova kurkistus tulevaisuuteen, huolellinen taustatyö… Silti veikkaan, että moni jättää kirjan kesken tai ainakin siitä jää outo jälkimaku, kuten minulle jäi.

Morrelle ainakin kirja oli pettymys. Mutta Jenni tykkäsi. Ja muitakin löytyy.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011.