Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Tutkimusretki! Alaska! Jos nuo kaksi sanaa kiinnostavat, ei voi olla tarttumatta Eowyn Iveyn uuteen kirjaan, sillä niistä juuri on kysymys. Tutkimusretki alkoi 1885, kun everstiluutnanti Allen Forrester joutuu tai pääsee Washingtonin territorion komennukselle kartoittamaan tutkimatonta Alaskan mannerta. Amerikkalaisia kiinnostaa, löytyykö sieltä rikkauksia. Kultaa? Timantteja?

Tarinaa kehystää nykyaika, jossa Allenin veljen lapsenlapsi Walter Forrester ja Alaskan Alpinen museon kuraattori Joshua Sloan käyvät kirjeenvaihtoa. Walter tarjoaa isosetänsä Allenin kirjeet ja päiväkirjat museolle, jossa vastaanottaja lumoutuu. Josh on itse alkuperäisasukas ja ymmärtää lahjoituksen arvon.

"Mistä voimme saada tietoa Alaskan ihmisistä, siitä, miten he elivät, palvoivat jumaliaan, pukeutuivat ja puhuivat joskus miesmuistia varhaisempana aikana?"

Walter on jo iäkäs, Josh nuorempi: on hienoa seurata heidän ystävystymistään. Mutta kirjan pääaihe on kuitenkin Walterin isosetä Allenin tutkimusretki, joka on juuri niin rankka tai vielä rankempi kuin voimme kuvitella. Epäluotettavat kartat ja oppaat, hyinen sää, olemattomat varusteet ja ruokavarat, vihamieliset alkuasukkaat ja pedot, oudot yliluonnollista hipovat ilmiöt... Vastapainonaan henkeäsalpaavat maisemat, jäävuoret, arat kasvit, eläimet ja alkuasukkaat, joita kukaan valkoihoinen ei ollut aiemmin nähnyt. Luonnon lait ovat toiset kuin totutut, nälkä jatkuva seuralainen.

Kirja seuraa Allenin päiväkirjoja ja kirjeitä sekä morsiamen Sophien kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. Sophien piti lähteä mukaan, mutta toisin kävi, hyvästä syystä. Fiksu nainen keksii tekemistä odotellessaan: hän kiinnostuu valokuvauksesta, joka tuolloin on uusi keksintö. Kuvan ottaminen lasilevylle on työlästä, mutta innostavaa, ja Sophie opettelee, vähän kerrallaan. Erityisesti hän kiinnostuu linnuista ja niiden pesistä. Kuvat leviävät lopulta lehdistöön saakka.

"- Se nainen ottaa valokuvia. - Everstin vaimoko? Ei näytä minusta kovinkaan kiinnostavalta, pelkkiä oksia ja puita. Kuka hän muuten on?"

"Kolme levyä tänään. Hillitsen itseäni, sillä en vieläkään ole varma, mitkä kellonajat ja sääolot ovat parhaat."

Tarinassa on myös kolmas, nimetön kertoja: se saa selityksensä, mutta kaunokieliset muistiinpanot enemmän hämmentävät kuin ihastuttavat tai jatkavat tarinaa.

"Mitä jos voisin kuulla noiden laukausten kajahtelujen takaa taivaan äänen? Sähkövirran hurinan värillisen lasin läpi? Ukkosen värinän teräksen läpi. Parahtaisivatko enkelit?" 

Niin että mitä? Tästä osasta kirjaa olisin ilomielin luopunut. Allenin ja Sophien sekä Waltin ja Joshin tarinat riittäisivät mainiosti.

Kirjan idea ja tarina ovat hienoja. Ne tuovat esiin mantereen erityispiirteitä, historiaa ja luontoa, ja alkuperäiskansan oloja ennen ja nyt. Kirjailija kertoo saaneensa inspiraation vastaavasta, todellisesta tutkimusretkestä, mutta faktakuvaus tämä ei ole. Saman kirjailijan Lumilapsi on ihastuttava, maaginen ja surullinen. Tässä kirjassa samat adjektiivit ovat läsnä, mutta pienemmällä volyymillä. Kirja leviää liikaa: terävin, koskettavin kärki jää puuttumaan, vaikka suurella mielenkiinnolla tutkimusretkestä ja Alaskan kartoituksesta luen, luulen jopa oppineeni jotain.

Kenelle: Seikkailujen ja tutkimusretkien ahmijoille, Alaskan ystäville, historiahulluille, valokuvauksen kehityksestä kiinnostuneille, satumaisuutta sietäville.

Muualla: Huikea seikkailukirja, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässä ja nostaa kirjasta esiin monta kiinnostavaa teemaa.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle. Bazar 2017. Kannen suunnittelu Susanna Appel. Suomennos Marja Helanen.

Lumilapsi

Lumilapsen tarina on kahminut palkintoja maailmalla. Bazar nappasi sen Suomeen ja hyvä niin, että saimme sen tänne, vaikka moni oli ehtinyt lukea alkuperäisversion. Satu lumesta syntyneestä lapsesta perustuu vanhaan tarinaan, joka on esiintynyt ainakin venäläisessä satuperinteessä. Näin kerrotaan kirjassa, jonka päähenkilöt Jack ja Mabel asuvat Alaskassa viime vuosisadan alussa.

He ovat uudisraivaajia, jotka ovat päättäneet luoda itselleen elämän Alaskan rankoissa olosuhteissa, vapaina ja luonnosta nauttivina. He ovat osansa valinneet itse, eivät olosuhteiden uhreja. Yksi suuri suru heillä on: heillä ei ole lasta. Mutta kuinka ollakaan, pariskunnan rakennettua pihalleen lumitytön heidän elämäänsä ilmaantyy taianomaisesti pieni tyttö metsästä. Onko tyttö haavetta vai totta?

Jack ja Mabel ovat fiksuja ihmisiä, ja rakastavat toisiaan. He eivät kaihda työtä, vaan ovat selviytyjäluonteita, kekseliäitä ja osaavia, kuten alkeellisissa olosuhteissa tarvitaan. Tytön outo ilmestyminen pelottaa - etenkin Jack on huolissaan Mabelin mielenterveyden puolesta - mutta on suuri ilo. Tyttö, Faina, käy harvoin eikä koskaan viivy kauan, mutta valtaa pariskunnan ajatukset, tuo heille sisältöä ja tarkoitusta tekemiseen.

Pakkanen ja lumi, Alaskan korkeat vuoret ja kirkkaat vedet väikkyvät lukijan silmissä. Maaginen tarina vie lukijan mukaan palelevia varpaita myöten. Alussa en ollut tyytyväinen suomennokseen: sisäinen oikolukijani tarttui punakynään ja arvailin monessa kohtaa, mitä alkuperäisteksti mahtaisi olla, mutta joko totuin tyyliin tai teksti alkoi kulkea sujuvammin, koska tarinan edetessä en moisia ehtinyt miettiä. Mukaansatempaavan elävästi kirjailija kuvaa karua elämää metsästyksineen, viljelyineen ja tytön yllättävine vierailuineen. Jopa Mabelin asu, ainainen pitkä hame, mietitytti: miten ihmeessä nainen pärjäsi peltotöissä ja lumikinoksissa tuon ajan vaatekappaleissa? Taustaa ja todellisuuspohjaa henkilöille loi Mabelin kirjeenvaihto sisarensa Adan kanssa, tästä pidin.

Koko ajan ollaan perusasioiden, elämän ja kuoleman kysymysten äärellä: riittääkö ruoka, hyökkäävätkö villieläimet, pettääkö jää metsästäjän jalan alta? Miten tyttö, Faina, selviää yksin luonnossa? Miksei hän viihdy sisällä lämpimässä?

Kukaan muu ei Jackin ja Mabelin lisäksi moneen vuoteen usko lumitytön olemassaoloon, eivät edes naapurit, joilta pariskunta saa apua, kun Jack loukkaantuu eikä pysty peltotöihin. Etenkin naapuriperheen nuorimmasta pojasta, Garrettista, tulee heille läheinen. Eikä Faina enää voi eikä halua piilotella. Pikkuhiljaa hänestä tulee näkyvä myös muille.

Faina on se lapsi, jota Jack ja Mabel eivät saaneet. Mutta kuinka todellinen ja pysyvä perheenjäsen hän on, se jää lukijan harkittavaksi. Faina ei ole samanlainen kuin muut. Ei (ehkä) satua, mutta erilainen. Satumaisesti hän kuitenkin osuu juuri Jackin ja Mabelin luo, ja lukija saa jännittää, riittääkö heidän tarjoamansa rakkaus kiinnittämään hänet osaksi perhettä. Vai onko hän osa luontoa, jossa hän on oppinut selviämään?

Surullisen kaunis tarina. Alaska toi mieleen Jack Londonin, joka mainittiinkin kirjassa - Mabel on lukenut nainen. Viihdyin tarinan kanssa, vaikka se alakulon jättikin, ja hienoisen haikeuden. Voi kunpa ja miksi ei. Mutta saduissa voi tapahtua mitä vain.

"Mabel oli usein miettinyt Adan sanoja siitä, että tarinoihin voisi keksiä uusia loppuja, että voisi valita ilon surun sijasta. Viime vuosina hän oli todennut, että hänen siskonsa oli ollut osittain väärässä. Kärsimykselle, kuolemalle ja menetykselle ei mahtanut mitään. Silti Ada oli kirjoittanut ilosta täysin paikkansapitävästi. Kun hän seisoo sinun edessäsi pitkine, paljaine raajoineen mystisesti hymyillen, sinun täytyy syleillä häntä vielä kun voit."

Kiinnitin kirjaan alunperin huomiota minulle erikoisesta syystä: sen kannen takia. Nimittäin kuva puunrunkoineen muistuttaa Nälkävuosi-kirjan Elina Warstan upeaa kantta. Suomalaisen Lumilapsen kannessa on kuulemma alkuperäinen kuva, joten koska molemmat kirjat ilmestyivät 2012, suunnittelijat ovat olleet samoihin aikoihin samoissa tunnelmissa, puunrunko, lumi ja lapsi -teemassa.

Kenelle? Satujen ystäville, luonnonmystiikasta nauttiville, niille, jotka tietävät, ettei kaikkea voi selittää.

Muualla: Kirjakirppu ihastui mutta pettyi lopussa, Lukuisan Laura huokaili ihastuksesta, Elegia piti mutta...

Eowyn Ivey: Lumilapsi. Bazar 2013. Suomennos Marja Helanen.