Jarkko Tontti: Perintö

Tontti sukeltaa herkulliseen aiheeseen: perintöriitaan. Iäkkäiden vanhempien kuoltua jäävät aikuiset lapset setvimään välejään ja perintöään, niin aineellista kuin henkistä. Usein olen kuullut kauhujuttuja, kuinka setviminen on riitaista ja katkeraa.

Aina perhesuhteet eivät näyttäydy tasapuolisina, ja katkeruudet perustuvat oletuksiin enemmän kuin tosiasioihin. Olen nähnyt tapauksia, joissa kolhiintunut kahvikuppi on tärkeämpi kuin sisarussuhteiden säilyminen. Enkä ole varmasti ainoa. Mutten muista aiemmin lukeneeni aiheesta romaania, siksi tervetullut.

Henrik on sitä mieltä, että isosisko Anna-Leena on aina ollut äidin lempilapsi. Ja että häntä on pidetty näiden kahden suhteesta erossa, tahallisesti. Häneltä on pimitetty jotain, Henrik miettii.

"Vaimoni Sarin mukaan taannuin joka kerta, kun vierailin äitini luona. - Hamuat tissiä, Sari sanoi, ja hänen kasvoilleen levisi se ilme. Yhtäaikaa myötäymmärtävä ja ärsyttävä. Hyvä on. Ehkä minä oli Oidipus, joka etsii lopun elämäänsä suuhun suihkuavan maidon korvikkeita. Mutta jos olin, niin olivat kaikki muutkin miehet."

Sisarusten välit viilenivät vuosiksi perintökesämökistä riitelyn takia isän kuoleman jälkeen. Kun äitikin kuolee ja hänen asuntonsa pitäisi myydä, ollaan jälleen ongelmissa. Henrik lupaa hoitaa perunkirjoituksen, mutta sisko saa patistella, kun mies ei saa aikaiseksi.

"Miksi Henrikin piti olla niin hankala? Miksi hänen piti aina kylvää riitaa, jänkätä ja vastustaa, lietsoa eripuraa asioista, jotka olisivat muuten menneet omalla painollaan?" 

Hommaa mutkistavat sinikantiset vihot, jotka löytyvät jäämistöstä. Äidin päiväkirjoja, joiden omassaolosta Henrik ei tiennyt aiemmin. Anna-Leena tiesi ja oli luvannut äidilleen hävittävänsä vihot, vaikkei niiden sisältöä tuntenutkaan. Hän osaa katsoaan äitiään enemmän ihmisenä ja naisena kuin Henrik, jonka on vaikea hyväksyä, että äidillä saattoi olla perheen ohella muutakin elämää. Silti äidin monet salaisuudet yllättävät, ja sisko ihmettelee veljensä kanssa yhtä lailla, miksi äiti kirjoittaa jatkuvasti jostakusta M:stä. Ja ärtyy pikkuveljelleen, vaikka isosiskona on myös tottunut hoivaajan rooliinsa.

"Kuinka paljon enemmän rahaa äiti olikaan vuosien kuluessa antanut Henrikille ja hänen lapsilleen kuin meidän perheellemme. Silti Henrik uhriutui vuodesta toiseen ja toisteli, että hän oli ollut vain se toinen lapsi. Äiti muka rakasti minua enemmän. Roskaa, henrikmaista nillitystä. Kuka oli M? Äiti eikoskaan esitellyt minulle miesystäviään. Mutta hän oli maininnut heistä."

Henrik on luonnollisesti päinvastaista mieltä rahanjaosta. Siitä, kumpi vihot saa, kasvaa kynnyskysymys, ja yllättäen lukija huomaa lukevansa dekkarityyppistä kuivanhumoristista seikkailua ja riitaa, joka päätyy yllättävään loppuratkaisuun ja suomalaiseen tapaan perseiden vetämiseen. Mutta kuka sen tekee, missä ja miksi? Kasvaako Henrikistä ikinä aikuinen? Ja miten äidin perintö lopulta jaetaan?

Totta puhuen, ei loppu kovin yllättävä tapahtumankäänteiltään ole, kun jopa minä äidin salaisuuden arvasin, tunnelmaltaan enemmän: mennään laitaan, josta en ihan vakuuttunut. Muutamia muitakin epäuskottavuuksia ilmenee, kuten äidin outo asioiden salailu ylipäänsä. Toisaalta, miksi äiti olisi velvollinen raportoimaan kaikesta lapsilleen? Tontin vahvuus on sävykkäässä ihmiskuvauksessa, etenkin mieskuvissa, joita hän ennenkin on sanoittanut ansiokkaasti ja ymmärtävästi, jumiutumatta kliseiseen sankari-nahjus-skaalaan. Hänen henkilöidensä havainnot ovat suoria ja aitoja, tekstinsä täpäköitä päälauseita, joissa ei maalailla, vaan mennään asiaan.

"Miksei minulle kerrottu?"

Kenelle: Perillisille, sisaruksille, mieskuvan sävyjä etsivälle, riiteleville, yhteisomistuskesämökkiä harkitseville, suoran puheen ystäville.

Erikoista: Ensimmäinen kirja, jonka lainasin Oodista.

Muualla: Tiivis, särmikäs romaani, sanoo Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. Kansi Tuuli Juusela.

Lento

Suomalainen osaaminen on arvossaan. Jarkko Tontti vie lukijat lennolle Helsinki-Vantaalta Tokioon, jonne professori Tiitus Toiviainen Helsingin yliopistolta saa kiireisen konferenssikutsun. Eikä tehtävä ole sen vähäisempi kuin maailman pelastaminen, parhaaseen Hollywood-spektaakkelin tyyliin. Suuri asteroidi, 433 Eros, uhkaa törmätä maapalloon, ja parhaat asiantuntijat ja tähtitieteilijät valjastetaan miettimään, mitä tilanteessa on tehtävissä.

Hannu Raittilan insinöörit pelastivat Venetsian vajoamisesta Canal Grandessa, onnistuuko Tontin Toiviainen kumppaneineen?

Tiitus ei ole enää nuori mies, vaan reilusti myöhäiskeski-iässä. Hänellä on vaimonsa Auroran kanssa 11-vuotias Vesa-poika. Pitkä avioliitto ei miehelle riitä, vaan hän harrastaa ahkerasti naisten hurmaamista. Tiukkaa lihaa tavataan jo kirjan toisella rivillä, tosin syötävässä muodossa, mutta lihan heikkous tai vahvuus on paljon esillä muutenkin. Nuori kollega Anniina odottaa mieheltä enemmän kuin seksiä, mihin taas Tiitus mieluiten sivusuhteessaan tyytyisi. Onko Eros-törmäys odotettavissa myös Tiituksen henkilökohtaisessa elämässä? Ja keitä sen jälkeen on hengissä?

Naisia riittää lennollakin. Tiituksen haave on Kahden naisen päivä - ellei jopa kolmen. Vaikka matkan tavoite on kaikkea muuta kuin henkilökohtainen nautinto, Tiitus onnistuu saamaan aikaan säpinää. Ehkä keskittymisestä hormonihurmioon johtuu se, ettei hän vaikuta kovin terävältä professoriksi. Matkalaisista hän huomioi lähinnä kauniit naiset. Vieruskavereiden kanssa sentään tulee juttua: vieressä istuu lähetyssaarnaaja Raija, toisella puolella mies, Kasim, tyttärelleen matkamuistoja tunnollisesti keräävä muslimi.

Tontti ripottelee tunnollisesti mutta satunnaisen tuntuisesti tiedonjyväsiä, kuten tähtitieteilijöiden ajatuskulkuja, seikkailunsa mausteeksi - mutta ei liikaa, joten kirja on helppo lukea, ehkä liiankin kevyt kirjailijan tyyliin, josta ei heittovitsejä odotakaan löytävänsä, vaan miehen hikistä kipuilua, joka on niin raadollisesti esitetty, että se saa lukijan olon lähes tukalaksi, jos ei naurata. Kovin on vakavaa satiiriksi. Muistan ilmiön Sali-kirjasta, sama toistuu. Keski-ikäisen miehen keskenkasvuiselta vaikuttava rimpuilu naisten lumoissa ei ole hauska asia, naurettava ehkä. Miehen menneisyysmuistelut ovat hajanaisia, eivätkä oikein kanna kehitystarinaksi asti.

Mutta tarina on sujuva ja sisältää riittävästi aineksia, jotta mielenkiinto säilyy ja kirjan lukee uteliaana pian loppuun. Tosin suurta tunnetta tai synteesiä ei synny, eivätkä yllätykset ole isoja. Sen verran voin paljastaa, että vanha teatteritotuus pätee tässäkin: jos asetta vilautellaan useaan kertaan, jossain vaiheessa sen täytyy laueta. Tiitus on tavallaan hyvin uskottava hahmo; naisten ihailusta elävä ihanuudestaan vakuuttunut mies, joka ei mieti juuri muita, kuten perhettään. Seurakunta on sisäänlämpiävää muutenkin. Maailmanloppu uhkaa, mutta tieteellisistä ansioista kiistellään ja selkään puukotetaan täyttä päätä - näpäytys akateemiselle maailmalle?

Pidin kuitenkin lennokkaasta tarinasta, johon Tontti on rohjennut heittäytyä, ja myös paneutuvasta pirullisuudesta, jolla kirjailija asiansa esittää. Rohkeutta sekin, näyttää mies vähemmän mairittelevasta vinkkelistä. Sopii heille, jotka haluavat lukea muunlaista kotimaista mieskirjallisuutta kuin helposti nieltävää huumoria ja miettiä aikamme miesnäkökulmaa ja -kuvaa.

Jani Saxell viihtyi kirjan kanssa. Tekstinäyte Luekirja.fi:ssä.

Jarkko Tontti: Lento. Otava 2013.

Sali

Jarkko Tontin kirjaa lukiessa aloin sääliä meitä ihmisiä: niin kovasti pinnistellään ja pyristellään, tavoitellaan ja suoritetaan, mutta ollaanko onnellisia edes osaa ajasta? Tontin henkilöt pyörivät arkimaailmassa, todellisina ja kiireisinä, harmituksineen ja huolenaiheineen.

Tontin vahvuus Luokkakokouksessa oli todenmukaisen henkilökuvan ja hänen ympäristönsä piirtäminen, ja tässä toistui sama. Nyt päähenkilöitä on enemmän, näkökulmia tarinassa on kolme. Se ”pakollinen” nuorehko, keski-ikää lähestyvä mies Sami (pakollinen siksi, että jotenkin sitä hahmoa odotti, joka Luokkakokouksessa kävi kokouksessa, tässä ehkä vanhempana?), mutta lisäksi hänen entinen tyttöystävänsä, eduskunta-avustaja Karoliina ja eläkeläisrouva Pirkko Samin naapurustosta.

Yhdistävä tekijä on kuntoilu ja salilla käynti. Seurustelun lopetettuaan Sami ja Karoliina vaihtavat salia toisiaan vältelläkseen − samaan saliin, tietämättään. Pirkko seuraa tilannetta sivusta: hän on ainoa, joka kertoo tarinaa minä-muodossa. Kiinnostava valinta ottaa vanheneva nainen kertojaksi, vaikka oikeastaan ”actionista” vastaavat Sami ja Karoliina. Kumpikaan ei heistäkään ole enää untuvikko, Sami on jo kerran avioeronnut viikonloppuisä, Karoliina rakentanut uraansa politiikassa lähes huipulle, pesti kansanedustajana siintää horisontissa. Mikään kolmikymppisten kuka saa kenet -pähkäily ja suhdedraama tämä ei siis ole. Onneksi, sillä pidän tarinaa kiinnostavampana näin.

Draamaa ei muutenkaan kehity, vain yksi isompi onneton tapaus. Kaikki kolme elävät, miten parhaiten taitavat, turvautumalla tuttuihin keinoihin. Sami on kunnollinen kiltti (virka)mies, hissukkakin, joka ei tee aina rationaalisia ratkaisuja eikä ainakaan ole perinteinen äijä, hyvin uskottava miehen roolissaan. Karoliina taas repeää joka puolelle: hän edustaa naista, jonka täytyy päteä, osata ja ehtiä kaikki. On näytettävä oikealta, tehtävä oikeat asiat. Painonhallinta alkaa vertautua elämänhallintaan.

Pirkolla on jo selkeät sävelet, lapset aikuisia ja avioero kaukana takana, harrastukset ja mieltymykset kolmikon kirkkaimmat. Kuntoilun lisäksi hän pitää blogia ja tekee sukututkimusta. Lohdullista, että ikä tuo selkeyttä, ainakin kirjassa. Mutta ikä ja yksinäisyys tuovat myös omia aspektejaan olemiseen ja ajatteluun, eivätkä ne ole aina pelkästään miellyttäviä. Vaikka Pirkko seuraa naapurinsa tekemisiä hieman turhan tarkasti, pääosin hän osaa huolehtia vain omista asioistaan. Tässäkin Tontti välttää hienosti tyypillisyyden sudenkuopan: Pirkosta ei tehty uteliaan, yksinäisen tädin karikatyyriä.

Kirjassa vilahtaa myös monta uskottavaa sivuhenkilöä, joista jokaiselta saisi oman tarinan. Onneksi Tontti on rajannut kerrontansa kolmelle, muuten homma kävisi liian raskaaksi seurata, vaikka hän sujuvasti ja konstailematta kirjoittaakin.

Mainittu onnettomuus on surullinen, mutta lopulta ei muuta mitään: päinvastoin, tuntuu siltä, että se saa ihmisemme entistä tiukemmin tarrautumaan omiin rutiineihin, omaan turvalliseen olemiseen. Hyvin inhimillistä sekin. Aikamaisema on tuttu ja uskottava blogeineen ja salitreenien kuvauksineen, jopa kielenkäytöltään (vaikken tiedäkään, mikä on jeppis), ja hahmot löytää tuttavapiiristä.

Sain kirjan arvostelukappaleena aktiivisesti markkinoivalta kustantajalta, mistä ilahduin, koska pidin Luokkakokouksesta ja olen itsekin konkarisalikävijä. Tuttuuden tunnetta tuli näistäkin. Kirja ei ole kasvukertomus, jossa aloitetaan haasteesta ja päädytään ratkaisuun, kuten elämä ei yleensäkään. Edes täydellinen salitreeni ei takaa täydellistä ihmistä. Inhimillisyydestä täydet pisteet.

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat 2011.