Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Isomäen ekotrillerit ovat pelottavia; vaikka ne ovat fiktiota, kirjoittajalla on niin paljon vakuuttavaa tietoa ja näkemyksiä siitä, miten ihmisen toiminta on vaikuttanut ja vaikuttaa maapallon olosuhteisiin, ettei niitä uskalla väliinkään jättää, jos iso kuvio kiinnostaa. 

Vedenpaisumuksen lapsia mainostetaan jatkona Sarasvatin hiekkaa -teokselle, mutta sen voi hyvin lukea, vaikkei aiempaan olisi tutustunutkaan. En itsekään muistanut aiemmasta juuri mitään, eikä se haitannut. Nyt googlatessani totean, että kirjojen yhteinen teema on mannerjäätiköiden sulamisen uhka. Sarasvatin hiekassa Isomäki oli todellinen visionääri; hän kirjoitti muun muassa tsunamivaarasta juuri kohtalokkaan Thaimaan tsunamin edellä (kirja tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna) ja paljon ennen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, kuten Jokke kirjoittaa. 

Jos jäätiköt sulavat, mitä se tarkoittaa ihmisille? Kun globaali sähköverkko kaatuu, Golf-virta Euroopan lämmittäjänä katoaa, vedet ja jäävuoret vyöryvät... Onko missään enää turvallista, selviääkö ihmislaji?  

Lajien muodostus on toinen kirjan teema. Entä jos onkin niin, että ihmiset eivät kehittyneet maalla elävistä apinoista, vaan jäljet johtavat veteen eri tavoin kuin aiemmin on uskottu? Miksi ihmisvauva osaa luonnostaan sukeltaa? Miksi meillä ainoana maanpäällisenä lajina on samanlainen rasvakerrostuma ihon alla kuin vedessä elävillä, kuten hylkeillä ja valailla? Isomäki esittää monia mielikuvitusta kiehtovia kysymyksiä kertoessaan Manno Annista, joka eli noin 7 000 vuotta eaa. Hänen kalaverkkoonsa takertuu olento, joka hämmentää silloisen yhdyskunnan täydellisesti. 

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan meidän aikaamme hieman (vain hieman!) edellä. Grönlantilaisella tutkimusasemalla seurataan jäätikön liikkeitä. Toisaalla, tarkemmin sanoen Rautalammilla Kuopion lähellä, eräs ryhmä tutkii outoja kivimuodostelmia ja syvää järveä. Molemmissa sijainnissa yllätytään, kun jäätiköillä alkaa tapahtua. No, tuo oli vähätellen sanottu: ihmiset joutuvat taistelemaan henkensä edestä. Kuten Mauno Ann aikanaan. 

"Mauno Ann katseli lähestyvää hyökyaaltoa pelon lamauttamana. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt juosta pakoon, mutta hän ei saanut jalkojaan liikahtamaan, sillä heitä kohti vyöryvä aalto oli jotakin täysin käsittämätöntä. Sellaisia aaltoja ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa."

Kirjailija yhdistelee vanhoja myyttejä, nykytietoa ja mielikuvitusta tehokkaasti. Jos ja kun tarkoitus on havahduttaa lukija miettimään ihmisen ja maapallon tilaa faktat tarinamuotoon muunnettuina, se toimii. Tekstillisesti tai ihmiskuvaukseltaan kirjoittaja ei ole vahvimmillaan, mutta sanoma korvaa kömpelyydet. Kunpa hänen näkemyksensä eivät tällä kertaa osuisi yksiin todellisuuden kanssa! 

Isomäen kirjat lienen lukenut kaikki; kiehtovin on minusta Viiden meren kansa. 

Kenelle: Rohkeille lukijoille, luonnonvoimaa kunnioittaville, jännityksen ystäville.

Muualla: Antoisa ja tuuhea teos, sanoo Mummo matkalla.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset. Into 2020. Ulkoasu Jussi Karjalainen.

Kustantajan lukukappale.

 

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Muinaishistoria kiehtoo jo sanana. Muinaisuus, muinainen... Alan nähdä silmissäni korkeita kallioita, väikkyviä vesiä, silmänkantamattomiin koskematonta luontoa mutta myös pieniä ihmisryhmiä, jotka omaa omituista kieltään puhuen ja toisistaan tietämättä etsivät elantoaan vaeltamalla paikasta toiseen, lapsia synnyttäen ja jumaliaan palvoen, ennennäkemättömiä maisemia ihmetellen ja merkkejään jättäen.

Siinä missä Juha Hurme kutoi yksiin kansiin suomalaisen kulttuurihistorian Niemi-kirjassaan, Isomäki puhuu maantieteestä ja ihmisistä, jotka niemen aikoinaan asuttivat, merkittävistä tapahtumista aikoina paljon ennen kirjoitettua historiatietoa (mikä on muuten varmaan yksi muinaisen kiinnostavuutta kasvattava seikka).

"Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen jo noin 11 000 vuotta sitten. Vanhimmat esinelöydöt ovat Perämereltä ja Lahden seudulta. Ensimmäiset suomalaiset tulivat Pyreneiden niemimaalta, nykyisen Espanjan ja mahdollisesti myös Portugalin alueelta, ja he saapuivat Suomeen olosuhteissa, jotka olivat kovin toisenlaiset kuin olemme pitkään olettaneet."

Teos yhdistää uusinta tutkimustietoa fiktiivisiin tarinoihin, joiden kiehtovuus on siinä, että ne voisivat olla totta. Jäiset rannat -tarina saattaa olla valokuvantarkka kuvaus ajasta, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat sulavan jäätikön reunan tuntumaan. Hylkeiden kansa kuvaa Stonehenge-tyylisten monumenttien, jätinkirkkojen, aikaa viitisentuhatta vuotta sitten. Yli-Iissä sijaitsi tuolloin kivikautinen kaupunki, Kierikki, jonka tiedämme kadonneen todennäköisesti veden viemänä.

Eestin Saarenmaalla on monelle turistille tuttu paikka, Kaalin kraatteri, jonka synnytti pudonnut asteroidi aikoinaan. Kalevala-runoissa on arveltu olevan tapahtumaan viittauksia, ja kraatteria käydään ihmettelemässä edelleen - minäkin olen käynyt - mutta ajatelkaa, millainen näky ja ihme aikalaisille tuo tapahtuma on ollut! Putoaako aurinko? Vai onko se auringon poikanen? Palaako koko maailma nyt? Tarinaan Lemminki ja lohikäärme liittyy myös Seppä Ilmarinen ja ajanjakson oudon kalliit hinnat miekoille, jotka oli taottu taivaalta pudonneesta metallista: meteoriitit sisältävät yleensä rautaa, joten olisiko putoamisen aiheuttama kuumuus karkaissut siitä terästä, ennen teräksen keksimistä...

Naisilla on ratkaiseva rooli etenkin tarinoissa Skyytit ja Paholaisen tyttäret. Karsikkopuun kuolema versioi jälleen kerran Lallin ja piispa Henrikin kohtaamisen. (Erään) maailman loppu on surullisen verinen sotatarina Riianlahdelta. Lopuksi Isomäki kertoo faktoista ja oletuksista, joiden varaan hän on kertomukset rakentanut. Toisin kuin Hesarin toimittaja tämän päivän lehdessä, minä pidin selitysosasta; se tulee tarpeeseen ja tiedon nälkään, jonka tarinat nostattavat.

Äärettömän kiehtovaa! Etenkin alkuosan tarinat vievät mukanaan ja kiihdyttävät mielikuvituksen hurjaan laukkaan, tuhansien vuosien taa. Taas tajuaa, miten uusi nyky-yhteiskuntamallimme on ja miten sattumanvaraisesti kansat ovat muodostuneet, asuinpaikoista puhumattakaan. Isomäki on sitonut tositapahtumiin jännitystä, romantiikkaa ja arkista elämää, joten tieto on lukijalle helposti nieltävässä muodossa, kuten olemme hänen kirjoissaan tottuneet. Samoin kuin siihen, ettei tekstien pääansio ole kirjallinen hienous, vaan asian esiintuominen. Niin tässäkin. Sykettä nostattava kirja, esihistorian ystävien must.

Kenelle: Muinaisesta lumoutuville, taustastaan kiinnostuneille, suomalaisuutta pohtiville, faktan ja fiktion yhdistämistä kestäville, historiallisia seikkailuja hakevalle.

Muualla: Erkki Tuomioja arvostaa Isomäen poikkitieteellistä otetta ja aktiivista omistautumista elintärkeiden asioiden ajamiseen.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa. Into 2018. Kansi ja ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: kirjassa on lohikäärme.

Kurganin varjot

Hieman on ollut vilkasta viime illat. Olen huuhtoutunut myrskyävään mereen hajoavasta purjelaivasta, ratsastanut hurjaa vauhtia pitkin laakeaa aroa, laskeutunut sukelluskellolla satojen metrien syvyyteen, ajanut aurinkoenergialla pörräävällä maastoautolla pitkin viemäriä henkeni edestä, tiedottanut maailman päättäjille ihmiskunnan henkeä uhkaavista vaaroista, löytänyt kolmetuhatta vuotta vanhan haudan luineen ja aarteineen, nähnyt taisteluja ja lukemattomia ruumiita...

Eli lukenut Risto Isomäen uusinta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja Isomäen tapaan kirja nappaa mukaansa heti niin tiukasti, ettei nukkua malttaisi. Jälleen kerran maailma on vaarassa ja jälleen kerran kyseessä on luonnonkatastrofi, jota kukaan ei osannut ennakoida, mutta joka olisi mahdollinen myös reaalimaailmassa. Erittäin epätodennäköinen ehkä, mutta mahdollinen. Ja kuten kirja synkästi toteaa, suurimmat katastrofit tapahtuvat äkkiä, ennakoimatta, epätodennäköisinä.

"Tässä maailmankaikkeudessa asiat nyt vain usein tapahtuvat juuri tällä tavalla."

Päähenkilö Irina on meribiologi ja hänen miehensä Alex arkeologi. He tekevät uskomattomia löytöjä tahoillaan selvittäessään Mustanmeren outoa käyttäytymistä, jonka seuraukset uhkaavat paisua ennennäkemättömiksi - ikävässä mielessä ihmiskunnan kannalta.

Tarinan mausteeksi on sijoitettu historiaa, sekä erillisinä lukuinaan että Alexin tutkimusten myötä. Tutustumme 500 vuoden takaisten tutkijoiden outoihin havaintoihin Välimerellä samoin kuin amatsonien, naissotureiden, valtakuntaan Euraasiassa, kirjassa Ukrainassa. Kirjan nykyisyys on jossain reilut parikymmentä vuotta meidän nykyisyydestämme eteenpäin, eivätkä Venäjä ja Ukraina enää sodi; ilmeisesti jälkimmäinen on osa edellistä, vaikkei sitä suoraan sanota, tai ainakin rajat lienevät toiset kuin nyt. Muinaisten amatsonien väitetään asuneen Mustanmeren rannoilla, ja muun muassa tätä tietoa Isomäki käyttää tarinassaan.

Irina on kuvankaunis, Alex kiehtova, ja molemmat ovat äärimmäisen älykkäitä. Nukkemaisista hahmoistaan ja satumaisuudestaan huolimatta tarina on vetävä; siinä on riittävästi elementtejä (ja tietysti niitä tapahtumia) pitämään kiinnostuksen yllä ilman syvällistä ihmiskuvaustakin.

Luonnonystäviä kiinnostanevat tarkat ilmiöiden kuvaukset etenkin meren käyttäytymisestä saasteiden vaikutuksesta. Minua kiinnosti erityisesti kielten synnyn pohdinta, jota Alex harrastaa. Miksi ja miten indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet erosivat toisistaan? Voiko syy olla maisemassa, jossa silloin elettiin? Loputon aro versus metsät, joet, notkelmat, pienet tilat. 

"Kielemme ja ajattelumme rakenteet heijastavat ulkoista maailmaa." 

Luotettavaa ja vaikuttavaa Isomäkeä: hän saa lukijan aina pohtimaan niin suuria asioita, että melkein tuntee itsensä viisaaksi. Miten paljon meihin vaikuttavat tuhansien vuosien takaiset tapahtumat? Miten maapallo kestää kaiken tämän ihmiskuorman? Jos ekokatastrofi tapahtuu, onko mitään tehtävissä - ja mikä on poliittisten päättäjien vastuu? Isomäen seurassa voi turvallisesti pohtia ja jännittää, ja unohtaa sitten autuaasti kaikki viisaat varoitukset. Loppusanoissaan hän avaa faktojensa taustaa, kiitos siitä.

Muualla: Kiehtovaa ja tanakkaa jälkeä Isomäeltä, sanoo Mummo matkalla. Ilkkaremesmäisen helppolukuisia jännitystarinoita, toteaa Kirjabrunssi. Mikko ei suosittele kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdukselle. Booksyn kanssa olen tasan samaa mieltä: mikään ei voita kunnon katastrofia.

Kenelle: Ympäristökiinnostuneille, ekoseikkailujen ystäville, katastrofien harrastajille, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014.

Con rit

Trillereitä luen harvoin, mutta Risto Isomäet aina. Hän yhdistää niin mahtavalla tavalla faktaa ja fiktiota, että siitä vaikuttuu ja kuvittelee jopa oppivansa jotain - ja tärkeistä asioista on aina kysymys. Ei vähemmästä kuin maailman pelastumisesta, elämän ja ihmiskunnan säilymisestä. Tarpeeksi iso ote, laaja katsanto ja rajaton mielikuvitus kiehtovat, ja hienosti se ote pitää, tarinan alusta loppuun.

Con rit on meren elävä, tarueläin tai ehkä todellinen, kuka tietää: mistä lienevät syntyneet legendat lohikäärmeistä ja merihirviöistä? Kirjan sankari meribiologi Martti Ritolaa tämä kiehtoo, ja hän haluaa tutkia meren salaisuuksia lähemmin. Mutta se on kallista, joten hän pyytää apuun nuoruuden rakkautensa, leskeksi jääneen miljonäärirouvan.

Jo kukkeimmat vuotensa ohittanut sankariparimme matkaa maailman meriä, tarkemmin sanottuna Kaakkois-Aasiaan, ja joutuu hengenvaarallisiin seikkailuihin. Vatsaa kipristävä jännitys tiivistyy, kun taifuuni iskee alueelle, jossa he sukeltavat. Kunnon toimintahuipentuma - toimisi elokuvana, mikä on saattanutkin olla kirjailijan mielessä. Tänäisen Hesarin mukaan Isomäen mielessä on ollut kyllä paljon muutakin (kuten viisi muuta työn alla olevaa kirjaa): Suomen saariston esitteleminen, Helsingin linnuista kertominen, historiallisten viittausten mainitseminen, erikoisten luontoilmiöiden esittely… Harmi, kun en aikoinaan Teneriffan-matkalla tiennyt etsiä hieta-ankeriaita tai jättiläiskalmareita, joita kuulemma esiintyy vain siellä yhä isosti.

Mutta Isomäki on tuottelias, paljon ajatteleva ja tietoa haaliva mutta ei sitä panttaava mies, joka aidosti haluaa herättää ihmiset ajattelemaan maapallon tilaa. Paljon tavaraa on yhteen kirjaan saatu, mutta se ei ole haitta, koska tuskin näitä lukevat ihmiset, joita Isomäen teemat eivät kiinnosta. Tosin paasausta kannattaisi varoa, jos lukijakuntaa haluaa kasvattaa viihteellisyyden varjolla. Juonelle, joka on kömpelönpuoleinen, antaa paljon anteeksi, sillä se on vain kääre, keino kertoa tärkeämpiä asioita. Isomäen kirjoissa faktasta tulee fiktiota, mutta mikä pelottavinta, fiktiosta voi tulla faktaa. Kuten nähtiin, kun tsunami uhkasi ydinvoimalaa Japanissa - aihe, josta Isomäki on maininnut monesti.

Miten Martille käy? Sen voi lukea kirjasta, joka on aikuisten satu - Isomäen kirjoista satumaisin, ei niin vaikuttavasti todellisuuden taruun yhdistävä kuin aiemmat. Mutta ahmittava se oli loppuun suurin piirtein yhdellä istumalla.

Risto Isomäki: Con rit. Tammi 2011.

Ja maailma pelastuu!

Kirjoittaa Risto Isomäki sitten faktaa tai fiktiota, aina hän saa lukijalta hiukset pystyyn. Mutavyöryjä! Tsunameja! Myrkyllistä hengitysilmaa! Näitä ja paljon muuta kauhistuttavaa on odotettavissa ilmastonmuutoksen etenemisen myötä, jos ihmiskunta ei halua tehdä mitään sen estämiseksi.

Isomäki itse ainakin yrittää: hän on laajentanut kansalaisten tietoisuutta kirjoillaan, joista Sarasvatin hiekkaa on paras - romaani, joka on ilmestynyt myös palkittuna sarjakuvana. Huikean jännittävän juonen ohella lukija saa myös faktatietoa ilmastoasioista tai ainakin havahtuu niitä pohtimaan.

Nyt luin Isomäen tietokirjan 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, jossa kirjailija hieman provosoidenkin esittää vakavasti otettavia mutta myös mielikuvituksellisia tai jopa vaarallisia keinoja poistaa hiilidioksidia ilmakehästä ja vähentää päästöjä. Puhutaan niin muurahaisten hyötykäytöstä kuin pilvien valkaisusta, mutta myös tulevaisuuden mahdollista uudenlaisista energialähteistä. Aurinkotuulimylly olikin tuttu jo viimeisimmästä Jumalan sormi -romaanista.

Isomäen kirjoja on helppo lukea: teksti on vetävää ja mukaansa tempaavaa, ei liian vaikeaa maallikollekaan. Aiheet ovat kirjaimellisesti elintärkeitä ja kuolemanvakavia, mutta käsittelytapa ei tärkeile eikä voivottele. Toivottavasti näitä luetaan/luetetaan jo kouluissa.

Jonkin verran romaaneista on tehty käännöksiä, mutta niistä voisi tehdä hyvin myös elokuvia: juonet olisi helppo siirtää actioniksi valkokankaalle. Näin voitaisiin sivistää ihmisiä ympäristöasioissa amerikoita myöten. Näen jo Peter Franzenin pelastamassa maailman Jack Bauerin tapaan. Hollywood, toimikaa!

Risto Isomäki: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, Tammi, 2008