Kunkku

Suomi on kuningaskunta, joka elää rauhaisaa rinnakkaiseloa keskenään nahistelevien naapuriensa kanssa. Sotaisaan Ruotsiin on tipahtanut Norjan ydinpommi, vahingossa tosin, mutta nuo viinaan menevät ja itsemurhataipuvaiset ruotsalaiset ovat olleet alakynnessä ja maksaneet lujasti sotakorvauksia. 

Suomi sen sijaan kukoistaa, jo 1940-luvulla aloitettu peruskoulu on nostanut sivistystasoa ja tasannut sosiaalierot lähes täysin. Puuta osataan jalostaa, markka on vahva. Onnelliset suomalaiset harrastavat massoittain perinteikästä kansallisurheiluamme tennistä, euroviisuja on voitettu, Ilkka Lipsanen on maailmanluokan stara ja Markku Veijalainen ahkera mediamies.

Tutunkuuloisia nimiä vilahtelee paljon muitakin, kuten Jorma Ojaharju tennistähtenä, Lipponen ja Ahti Martti varastomiehinä, Hilja Liukko sosiaalivirkailijana ja Lasse aff Mortensson Mongolian suurlähettiläänä. Mäntyharjulla sijaitsee Kuninkaallinen Avaruuskeskus, ja Punavuori on teollisuusaluetta. 

Kaikkea hallitsee viisaasti kuningasperhe, äksy kuningataräiti jälkeläisineen. Kuninkaanlinna sijaitsee Vantaan Martinlaaksossa, maamme tärkeimmässä keskuksessa. Nuori kunkku Kalle XIV Penttinen kasvatetaan kuten monarkille kuuluu, ja hallintomme erinomaisuutta käydään ihastelemassa kehittymättömämmistä valtioista kuten Amerikasta saakka, josta vierailee ainakin John F Kennedy.

Nuori kunkku ei kuitenkaan sulata valmiiksi viitoitettua urapolkuaan. Sitä paitsi käy ilmi, ettei monarkilla oikeasti ole valtaa mihinkään. Hän rakastuu virolaiseen Sofiin ja lähtee omille teilleen. Hänestä tulee Pena.

Hauskaa? Yhteiskuntien, historioiden ja kulttuurien uudelleen järjestäminen tai nurinniskoin kääntäminen on hupaisa ajatusleikki, mutta kokonaan en kirjaa jaksanut lukea. Päähenkilöksi nouseva nuori Kunkku ei herättänyt kiinnostusta niin paljon, että hänen kohtaloaan olisi tarvinnut seurata viimeiseen pisteeseen. Eivät edes luvatut Suomen olympialaiset (Vantaan-Forssan olympialaiset) saaneet intoani nousemaan; urheilua rakastaville kirja olisi varmasti hauskempi, sillä aihe on vahvasti esillä. 

Kyröllä riittää ehtymätön virta nokkelia poikamaisia vitsejä vitsin perään kuin parhaassa step up -illassa, mutta varsinainen juoni jää jokseenkin olemattomaksi, tai en ehtinyt tajuta sitä keskeyttäessäni jossain sadan ja kahden välillä, loppua selailin. Tämä toimisi ehkä paremmin pieninä annoksina - vaikka kuunnelmina Mielensäpahoittajan tapaan - mutta satojen sivujen vitsailu alkaa äkkiä tökkiä. Kuin katsoisi tuntikaupalla hassua naamanvääntelyä. Pitkästyin. Voin kuvitella, kuinka Penan käy, hän varmaan lopussa liikuttavasti sisäistää kunkkuutensa perimmäiset arvot ja ihmisyyden ydinmerkityksen. Ja olympialaisten.

Kenelle? Kyrön tyylistä tykkääville, vääntelyvitseissä viihtyville, penkkiurheiluhulluille ja niille, jotka hakevat huumorilla hyvitystä historiastamme.

Tuomas Kyrö: Kunkku. Siltala 2013.

Kesken jääneitä

Syksy tulvii upeita uutuuskirjoja. Kuten Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka voitti HS:n kirjapalkinnon! Mutta vastaan tulee väkisin niitäkin, joita on alkanut lukea innolla, mutta uteliaisuus on tyydytetty jo ennen kirjan loppumista. Eikä löydy enää motiivia jatkaa. Soisin silti mielelläni paljon lukijoita kaikille kirjoittajille ja kirjoille, myös näille, jotka minulta jäivät kesken.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Vaikuttaa kirjailijan terapiakirjalta; paljon asioita oman itsen etsimisestä ja sen haasteista, kuten sosiaalisuuspaineista ja syömishäiriöistä, joista muistelen kirjailijan lehdissä kertoneen omakohtaisia kokemuksia. Onko niin, että jos kirjoittaessaan menee kovin syvälle henkilökohtaiseen, on riskinä lukijan jääminen ulkopuolelle? Tämän lukijan kohdalla niin kävi. Etenkin pitkät lainaukset kirjailijapäähenkilön päiväkirjoista ja muista kirjoituksista tuntuivat hankalilta, en pystynyt seuraamaan tekstistä tulvivia muistoja ja mielleyhtymiä eivätkä ”sivupersoonat” tuntuneet uskottavilta tai kiinnostavilta niin, että niiden kohtalosta olisi halunnut ottaa selvää. Otava 2012.

Rosa Meriläinen: Nainen punainen. Nimessä kiteytyy kaksi kirjan pääteemaa. Jos naisaate ja vasemmistoaate ärsyttävät, ei kannata kirjaan tarttua. Tarina kertoo Suomen sisällissodan aikaisesta työläisestä, Helmistä, joka taisteli sen puolesta, että myös naiset pystyvät siihen mihin miehetkin, myös sotimaan. Ihanteellisuus ja sankaruus leimaavat Helmin toimintaa, joka alkoi kaikessa ylevyydessään jo ärsyttää. Samoin yleinen innokkuus sotimiseen, vaikka aika selittää ilmapiiriä. Jotenkin tuntui liian ilmeiseltä, mitä kirjassa seuraisi: arvaan, että pettymystä aatteisiin, pettymystä rakkauteen, kasvua ihmisenä jne. Kirja käsittelee tärkeitä asioita, pääteemojen lisäksi muun muassa johtajuuden luonnetta, ja tuo historiaa konkreettiseksi tamperelaisten ”likkojen” kautta, mutta tarina jäi minulle kaukaiseksi eikä aikansa kieltä tavoitteleva (?) juhlavantuntuinen kerronta jaksanut pitää mukanaan. Teos 2012.

Tapani Heinonen: Reunalla. Kirjallisista ansioista en osaa sanoa mitään, koska en edes saanut kirjaa loppuun luettua, mutta myönteistä on ehdottomasti rohkeus tarttua rankkoihin aiheisiin: kurjiin lapsuudenkokemuksiin ja homouden tunnustamiseen pienessä maalaiskylässä 60-luvulla. Vaikka itse aiheeseen pääsy oli minusta turhan monen mutkan ja kaartelun takana, itse tarina vaikuttaa rehelliseltä ja aidolta, piti tyylistä tai ei. Minerva 2012.

Kesken jääneet

Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aiemmin näpsäköitä viihderomaaneja, mutta Kummitäti jäi minulta kesken. En millään jaksanut pysyä kiinnostuneena uranainen Elinan ja hänen maalaistätinsä Ansan kohtaamisesta vuosien puhumattomuuden jälkeen, vaikka kirjassa oli monta lupaavaa elementtiä: Elinan työ ilmastolobbarina ja työelämän haasteet, maaseudun ja kaupungin kohtaaminen, menneisyyden vaikutus tähän päivään, suvun merkityksen oivaltaminen jne.

Mutta aiheisiin ei päästy kunnolla käsiksi ja tarina oli viihderomaaniksikin liian heppoinen ja epäuskottava, kuten Elinan pojan saama kohtelu ja Ansan ompelutaito Linnan juhlien mekkoineen. Hyvät ainekset eivät taanneet maistuvaa lopputulosta.

Toinen kesken jätetty on Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura. Hilja Ilveskerossa on samoin lupaavia piirteitä ja hän voisi olla hyvä tyyppi, mutta toteutus on kömpelö, eivätkä venäläisen rikollisuuden kiemurat ja tarinan myötä lisääntyvät roolittomat hahmot pystyneet pitämään lukuintoa yllä. Pääjuoni hukkui kummallisiin kiemuroihin, joihin ei tehnyt mieli uppoutua. En siten koskaan saanut tietää, löytyikö mies, jota Hilja kirjan alussa alkoi etsiä. Eikä edes harmita.

Lukupinossa odottaa monta kiinnostavaa kirjaa, joten miksi tuhlata aikaa, jos ei yhtään nappaa.

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti. Otava 2011.
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011.