Erkka Mykkänen: Sellainen mies

Jatketaan ihmissuhteiden kiemuroissa. Ja seksin. Mies, joka sanoo internetin ottaneen "ensiaskeleensa samaan aikaan kuin minäkin" eli on kolmenkympin kieppeillä, kertoo vaikeudestaan löytää pysyvä naissuhde, Se Oikea. Mutta aina, kun menee erityisen hyvin, iskee valtava ahdistus, kumppanista löytyy outoja vikoja, kuten ikävä nenäprofiili, ja suhde on lopetettava. Mistä tämä johtuu ja mikä voisi auttaa?

Tätä hän pohtii kiinnostavasti ja monipuolisesti etsiessään ratkaisuja niin lapsuudestaan, kavereilta, terapiasta kuin somesta ja kirjoistakin (esimerkiksi Mirja Hämäläinen ja Liv Strömqvist mainittu tärkeinä). Onko hän liian mukautuva, haluaa esittää kilttiä miestä itsensä pienentämisen uhallakin? Vai aiheutuiko lapsena tärkeältä tytöltä saaduista pakeista vakava trauma? Miksi hänellä oli niin paljon pelkoja lapsena? Katsoiko hän pornoa liian nuorena? Tai onko hän vain kypsymätön, ikuinen lapsi, joka on aikuisena pinnallinen paska? Häpeä on tuttua. 

Tärkeä vaihe on tajuta olleensa koko elämänsä rakkaususkon vallassa; käsityksen, joka meille syötetään prinsessasaduista ja Frendeistä alkaen kirjallisuuden ja leffojen kautta vanhempiemme ja muiden esimerkkeihin saakka. On vain etsittävä, niin löytää palkinnon. Ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Noinkin voinee käydä, mutta taivaasta täydellinen suhde ei tipahda, vaikka siltä ulkopuoliselle saattaa vaikuttaa - tämä on oma kommenttini, ei Erkan tekstiä. 

Mies löytää tilanteelleen jopa virallisen diagnoosin: hän kärsii oireistosta nimeltä ROCD, joka on OCD:n alatyyppi. (Saatoin hieman huokaista tässä kohtaa; kaikelle on isokirjaiminen diagnoosi, meneekö tämä nyt trauma- ja sairauskertomukseksi? Rauhoitan: ei mene, siten kuin pelkäsin. Vaikka oireisiin on olemassa hoito nimeltä ERP, josta siitäkin saamme perustietoa.) 

Iän ja tiedon kasvaessa mies oppii tunnistamaan ja välttämään ahdistavia tilanteita. Ehkä hänelle vain sopii parhaiten olla seurustelematta "tositarkoituksella"? Ystäviä on paljon, myös naisia, tai etenkin naisia, joiden kanssa hän kokee keskustelut luontevammiksi kuin perusäijien. Parasta olisi suhde varatun naisen kanssa, jolloin ei tarvitsisi ottaa paineita "vakavaksi" menosta. 

"Tuntui ihmeelliseltä olla seksuaalis-romanttisessa suhteessa, joka ei ahdistanut lainkaan." 

Siinä on tietysti omat haasteensa, mutta suhdekenttä on tosiaan paljon monimuotoisempi kuin vaivaannuttavalla sinkku-sanalla kuvattu tai kiinteä kahdenvälinen, hän huomaa (ja lukijakin). 

"Minulle ajatus, että loppuelämän ajan muodostaisin erilaisia ihmissuhteita ilman lähtökohtaisia rajoitteita siitä, että ne sulkisivat toisensa pois tai minun pitäisi valita ja sitoutua yhteen, oli helpottava."

Ajoittainen fyysisen läheisyyden ja seksin puute on ongelma. Pornosivut, tuhmat viestittelyt ja oma käsi ynnä apuvälineet, kuten eräs Raili, ovat laastaria. Hoitavat hommansa tyydytyksen suhteen, mutta silti mies kokee "syvähalauksen" tarvetta. Opin muuten monta uutta sanaa ja termiä, mutta niin oppi kertojakin kertomuksensa mittaan. 

Pohditaan lapsentekoakin. Mies rakastaa kummilapsiaan, ihailee ja kadehtii vanhemmiksi ryhtyneitä, näkee siinä "uhmakasta kauneutta" tässä maailmantilanteessa, muttei haaveile omista ainakaan nyt.

"Vaikka en kaivannut omia lapsia, epäilin silti välillä jääväni lapsettomana paitsi jostain olennaisesta. Elämän seuraavasta vaiheesta. Sellaisesta rakkauden muodosta, jonka voimaa en voinut aavistaakaan. Ja ehkä vain: aikuisuudesta.

Vanhempien elämällä oli kiistaton keskipiste, aurinko jota he kiersivät. Siihen kateuteni kohdistui. Prioriteetti numero yksi oli vanhemmille päivänselvä. Se pakotti heidät sivuuttamaan itsensä ja omat tarpeensa. Sellaisen täytyi kasvattaa ihmistä.

Minkä ympärillä minun elämäni pyörii? Napani? Mikä oli elämäni tärkein prioriteetti? Minä itse?" 

Arvostan vilpitöntä asian tutkimista ja ajattelua, joka ei sääli itseään, vaan pyrkii aidosti eteenpäin. Autofiktioksi kuvailtu teksti on todenoloista. Ammattilaisena Erkka Mykkänen osaa rakentaa tekstin rytmityksineen lukijaystävällisen sujuvaksi ja kiinnostavaksi. Sympaattinen sukellus miehen maailmaan, mistä kiitos!

Kenelle: Sitoutumiskammoisille, häipyviä poikaystäviä ihmetteleville, lasten tai lastenlasten yksinäisyydestä huolestuneille, parisuhteen eri muotoja pohtiville.

Erkka Mykkänen: Sellainen mies. Gummerus 2024. Kansi Elina Warsta. 

Erkka Mykkänen: Something not good

Nuoren miehen elämä ja ajatukset! Ensimmäisenä aiheesta tulee mieleen Miki Liukkonen, joka juuri herätti kiinnostusta isossa maailmassa, syystä. Omalla sympaattisella ja lievän ironian terävöittämällä huumorillaan nuoren Veikon elämää kuvaa Erkka Mykkänen, ja jos näitä kahta vertaa, lukijalle noin tuhatkertaisesti helpommalla, kirjallisesti ja ajatuksellisesti tosin eri luokassa. Kuten Mykkänen videollaan sanoo, jos Miki ja Johannes Ekholm tekevät suureepoksia, riittäisikö myös tämä pieni?

Ihana kirja, sanoo joku somessa. No, en voi kieltää. Nautin ja viihdyin. Veikko ei ole enää teini - hän jopa käyttää Facebookia ja Twitteriä, noita ikäihmisten viestintäkanavia - mutta nuori kuitenkin, parikymppinen.  Hänen mukavasti muotoiltuja näkemyksiään on vaivatonta lukea. Teksti soljuu ja viihdyttää, ja pidän sitä kirjan pääideana, en niinkään autenttista nuoren ihmisen mielentilan kuvausta.

Veikko on opintojen ohessa töissä kirjastossa ja pääsee/joutuu haastattelemaan kirjailijavierasta.

"Tiedotteen mukaan kokeellinen runoilija oli kirjoittanut teostaan neljä vuotta. Veikko ei ymmärtänyt runoista mitään. Yleisöä tuli seitsemän. --- Veikko kysyi kokeelliselta runoilijalta kirjaston auditoriossa, että miksi kirjoitat näin. Runoilija ei ollut odottanut niin suoraa kysymystä, se oli hänestä äärimmäisen kiusallinen. Lopulta runoilija jaaritteli reitin kirkkaaseen vastaukseen, joka yllätti yksinkertaisuudellaan hänet itsensäkin. Runoilijan syy runoilla kokeellisesti oli sama kuin meillä muillakin tehdä tavallamme sitä, mitä sitten teimmekin. Kaikilla oli helpottunut olo."

Tietysti ovat tytöt, Kaisa etenkin. Ja Elin.

"Ihmisistä ja paikoista muodostaa toisinaan ihanteellisia mielikuvia, joita muistot ja toiveet ajan myötä koristelevat. Niitä mielikuvia saattaa sitten vaalia kuukausia tai vuosia tajuamatta, että mielen taka-alalle pystytetty hauras rakennelma ei ehkä vastaakaan todellisuutta."

Veikko on kuvitteleva, tunteva ja itkevä nuori mies, ei mikään äijä. Täydennykseksi löytyy Maija, joka on jotenkin "nextillä levelillä". Mykkäsen kuvaus sukupuoliroolien todellisuudesta osuu mainiosti kohdilleen.

"Ihminen voi olla ihminen vain kun ympärillä on muita ihmisiä, jotka todellistavat hänet. - Pelottava ajatus, Veikko sanoi. - Että mua ei ole. - Täh, Maija sanoi ja hörppäsi. - Siinähän sie oot."

Veikko on sympaattinen ja ymmärrettävä nuori aikuinen oivalluksineen. Mikä herättää lukijassa epäluuloja. Myös tällaisia nuoria miehiä on olemassa? Totta kai on - tunnen ja tiedän heitä itsekin - mutta silti on vaikea uskoa, että tehdään kirja, jossa ei ole ylitsevuotavaa ahdistusta, vaivoin tukahdutettua väkivaltaa ja akuuttia itsetuhon pelkoa. Onko normaalia nostaa kirjan aiheeksi normaali nuori? Onneksi päähenkilöllä on sentään surkea kirjailijuuden yritys ja haikaileva mieli. Mutta missä on epätoivo, kaikkeuden tuska ja ranteenviiltely? Voiko tällaista edes kirjoittaa ja kirjaksi painaa?

Kyllä voi: Mykkäsen kirja on hengitystä ja hupia aikuisille lukijoille, jotka eivät saa nuorten näkökulmaa koskaan liikaa. Uskon sen hellyttävyydessään uppoavan moneen normilukijaan (eli keski-ikäisiin naisiin), mutta toivon, että myös nuoremmat lukijat sen löytävät. Tosin runsaat viittaukset populaarikulttuuriin naulaavat tarinan armottomasti tiettyyn aikaan ja ikään. Vähän kuin muistelmissa.

Kirja ei avaa suuria juhlavia näkymiä, vain ihmisen kokoisia reikiä maailmankatselukulmaan. Juoni on simppeli, mutta tunnelma on myönteinen, napakat lauseet mietittyjä, tekstissä huolellisen työn tuntu. Veikosta ja kirjasta on helppo pitää. Näen mielessäni vastamielenosoituksen kyltit ("Imelää!" "Hemmotellut possut!") Mutta on myös taso, joka on oikeasti tärkeä. Ehkä Mykkänen on kolmikymppisenä jopa jo iäkäs nuorista kertomaan, mutta ehkä juuri siinä iässä on tuohon vaiheeseen verran etäisyyttä, että voi sitä kuvailla. Mistä herää villi ajatus: olisiko noin kolmikymppisen ikä kirjan kirjoituksessa ylipäänsä paras ja herkullisin? Nuoruuden kokemukset mielessä, ikääntymisen kyynisyys ja urautumiset vielä edessä? Kuten Veikolla.

Kenelle: Tädeille. Kolmekymppisille. Nuorten ajatuksista kiinnostuneille. Vaivattoman ystäville.

Muualla: Tuijatalle kirja ei tuonut erityistä uutta aikuistumiskipuiluun, mutta viihdytti oikein hyvin. Opus Eka puhuu sisältörikkaudesta ja hyväntuulisuudesta, vaikka hieman ärsyyntyi loppua kohti.

Erkka Mykkänen: Something not good.

Helmet-haaste 2018: kirjassa viitataan populaarikulttuuriin - ahkerasti! Spice Girls, Jennifer Aniston ja Frendit, Justin Bieber, Metallica, The Wire, Fingerpori, Sinuhe, Sivullinen, Kauko Röyhkä, Juhasi, Rolling Stones, Stephen King, Bob Dylan, Youtube, Tinder, Sanni, Angry Birds, Harry Potter, Taru Sormusten herrasta jne.