Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi

Hauska siirtymä edellisen bloggauksen lopusta, jossa oltiin keveitä ja painovoimaa vailla: tässäkin puhutaan ihmisestä ja ilmasta, tosin raskaammasssa tarkoituksessa. Kuten hengittämisestä, mutta myös tyhjyydestä, joka seuraa hengittämisen loppuessa.

Malmqvist kertoi esikoiskirjassaan henkilökohtaisen tragedian vaimonsa Karenin kuolemasta. Karen oli raskaana, vauva pelastui, äiti ei ehtinyt tavata lastaan. Nyt Livia on eskarilainen, joka ei osaa vielä kaivata sellaista, mitä hänellä ei ole ikinä ollut, luulen. Isä kaipaa sitäkin enemmän ja kursii nyt kokoon toista kirjaa, sitä, jota oli tekemässä tragedian aikana ja sitä ennen. Neljän vuoden tauon jälkeen, ja arvelen, että kirjasta tuli lopulta aika erilainen kuin hän alunperin aikoi.

Aiheena on mystinen kuolemantapaus Huddingen kunnassa Tukholman eteläpuolella. Kirjoittaja muistaa nähneensä lapsena aiheesta jutun paikallislehdessä, ja kiinnostuu. Mitä luolamurhaksi nimetyssä tapauksessa oli taustalla - oliko se edes murha? Mikael K. löydettiin luolasta alastomana ja ruhjottuna 1991. Miten hän, kunnolliselta ja tavalliselta vaikuttava mies, päätyi sinne ja ennen kaikkea, miksi?

Malmqvist tutkii, etsii dokumentteja, langanpäitä, kaikkea mahdollista tietoa Mikael K:sta. Hän tekee haastatteluita, joiden kautta täydentää viranomaisaineiston antia. Vierailee katsomassa Mikaelin kotitaloa ja muita asiaan liittyviä paikkoja, jopa Postimuseossa, sillä Mikael työskenteli postissa ja oli ylpeä työstään. Työkaveri kertoo:

"Minusta tuntui että me olimme osa jotain merkityksellistä, ja uskon että Mikaelista tuntui samalta - tämä kuulostaa ehkä typerältä sinun korvissasi. Fyysiset kirjeet olivat siihen aikaan tärkeitä."

Kirjoittajaa liikuttaa ajatus, että ihmisaraksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi kuvattu Mikael työskenteli "viestinviejänä, joka huolehti ihmisten välisistä kontakteista." Muodostaessaan käsitystä Mikaelista ihmisenä kirjoittaja samalla muistelee omia kokemuksiaan lapsena, nuorena, aviomiehenä, ja elää nykyelämäänsä.

Kirjassa kulkee siten kaksi tarinaa limittäin, Tomin ja Mikaelin. Siksi kirjaa ei voi sanoa dekkariksi, vaikka siinä rikostapausta jäljitetäänkin. Kirja on taidolla kirjoitettu, vaihtelevine tyyleineen poliisiraporteista muisteluihin, dialogeista tapahtumakuvauksiin, mutta minun mielessäni tarinat eivät luontevasti istu yhteen enkä täysin ymmärrä, miksi tapaus niin kovasti kirjailijaa kiinnostaa.

Hänen vaimonsa oli sanonut kirjan teon alkuvaiheessa Tomin etsivän sen avulla omia demonejaan, saattaa olla niin. Mutta jonkinlaista hajanaisuutta kerrontaan aiheuttanevat myöhemmät kirjailijan perheen traagiset tapahtumat, jotka ovat saattaneet viedä kirjan fokuksen eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Ainakin demonit ovat nyt toiset! Ehkä Tomin oma tarina vain tunki mukaan vahvemmin. Jotenkin piti kirja kuitenkin saada tehtyä, ison työn jälkeen, päättelen.

"Tuntuu tuskallisen ironiselta ajatella, että siinä missä Karinin yhä eläessä unohdin helposti mitä hän oli sanonut ja mitä olin itse vastannut, kykenen nyt kun kuolemasta on kulunut vuosia muistamaan kaiken yksityiskohtaisen tarkasti. Voin lukea sanat aivan kuin ne olisi kaiverrettu isoihin obeliskeihin, mutta en voi korjata enkä muuttaa mitään."

Loppuun päästään: käsitys Mikael K:n elämän päättymisestä muotoutuu kirjailijan mieleen. Se on tietysti mielikuvitusta ilman faktatodisteita, mutta voisi olla totta. Kirjan avulla lukija voi leikkiä profiloijaa tai etsivää ja muodostaa oman käsityksensä tapahtumista, ja saa samalla lisää, jos piti Malmqvistin edellisestä kirjasta ja jäi uteliaaksi tämän kuulumisille. Kirja sisältää tarinoiden lisäksi epätoivoista, rehellistä voimaa ja vimmaa, mutta ihan täysin en innostunut mukaan sen enempää tunnelmaan kuin tarinoihin, vaikka tapani mukaan uteliaana halusin tietää, mitä ensimmäisen kirjan jälkeen tapahtui. Terävin kärki jäi puuttumaan.

Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi. (All den luft som omger oss 2018). S&S 2020. Suomennos Outi Menna.

Kustantajan arvostelukappale.

HelsinkiLit - enää vuosi seuraavaan

HelsinkiLit on tältä vuodelta ohi, ja kuten aina suuren innostuksen jälkeen, mieleen hiipii hiljainen alakulo - tälle tunteelle on varmaan jokin hieno nimikin olemassa, posthypetystrauma tai jotain?

Tapahtuma tuo hienosti ja lajissaan ainutlaatuisesti kansainvälistä kirjapöhinää Savoyn lavalle suomalaisten lukijoiden nautittavaksi. Perjantai-iltana tapasin muun muassa Linda Boström Knausgårdin, jonka tiivistä ja latautunutta tekstiä ihailen. Lavalla hän jäi hieman ystävänsä Märta Tikkasen varjoon, Juha Itkosen keskustelussa.



Laurent Binet (Tuomas Nevanlinnan haastattelussa), jonka kirjoja en ole vielä lukenut, osoittautui mainioksi esiintyjäksi ja innostuneeksi puhujaksi vilkkaita käsiään myöten - kuten muuten useimmat kirjailijatähdet, mitä jaksan hämmästellä. Stereotypia nurkkaan vetäytyvästä ja puhumattomasta kirjailijasta räjähtää atomeiksi näitä kuunnellessa!

Kuten Pettina Gappahia, jonka karisma, huumori ja sanavalmius on valloittavaa. Kirja Zimbabwesta on kuulemma vakavin hänen tuotannostaan. Häntä haastatteli Sirpa Kähkönen, samoin kuin ruotsalaista Aris Fioretosta, jonka kirja alkoi kovasti kiinnostaa. Sympaattinen britti Andrew Michael Hurley (alla), haastattelijana Antti Tuomainen, täydensi illan ulkomaisen vieraskokonaisuuden.



Lauantaina nähtiin lisää ruotsalaisia: Malin Persson Giolito keskusteli Elina Hirvosen kanssa, ja he löysivät kirjoistaan ja toisistaan paljon yhteistä, kuten huolen yhteiskunnan kehityksestä ja ihmisen pärjäämisestä siinä. Tom Malmqvist (oik.) kertoi vaimonsa kuolemasta ja tyttärensä syntymästä kertovasta koskettavasta tarinastaan.




Brittiläistä neurokirurgia Henry Marshia (vas.) haastatteli Merete Mazzarella.

Äärettömän mielenkiintoista kuvausta aivoista ja niiden parissa työskentelystä! Sekä sairaaloiden byrokratiasta, joka ei tosiaankaan aina potilaan parasta huomioi.

Tauon jälkeen kirjastaan kertoi Garth Greenwell: mies on jo puolitoista vuotta kiertänyt puhumassa, joten asiat ovat hioutuneet ja pitkälle mietityt. Hänen puheenvuoronsa ovat painavia, pitkiä ja vaikuttavia, kuin pieniä puheita. Jari Tervo esitti hänelle kinkkisiä kysymyksiä alkaen siitä, mitä seksi maksaa.

Ja illan lopuksi hän, jota eniten odotimme, itse Orhan Pamuk - joka ainakin minulle oli alunperin syy ostaa liput tapahtumaan (vanhoja Pamuk-postauksia mm. tässä ja tässä). Enkä pettynyt: hän hallitsi lavaa suvereenisti, konkarin otteella. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan uusinta kirjaa Kummallinen mieleni, jonka päähenkilö kuulemma muistuttaa paljon kirjailijaa itseään.

Pakko näyttää vielä tämä Nobel-tason hymy, jonka ystäväni sai nimmaria hakiessaan. Hyville mielin jäätiin!

Siitä puheenollen, perjantai-illan konsertti Kaj Chydenius, piano, Antti Holma, laulu, oli mukava idea ja pituuskin sopiva (puoli tuntia), mutta lauluvalinnat hämmästyttivät. Otsikot ovat tyyliä Mun itkeä suokaa ja When I´m dead. Ei ihan pirtsakin perjantai-illan piristys - eikä toivottavasti kannanotto suomalaisen tai kansainvälisen kirjallisuuden tasoon?

Tapahtuma oli loppuunmyyty: kolmas kerta toden sanoi, ja kuulemma saamme ensi vuonna uuden HelsinkiLitin. Jes! Kaikki haastattelut löytyvät Yle Areenasta. Esityksiä voi seurata suorana Teemalta, joten välttämättä paikan päällä ei tarvitse olla - toki tunnelman vuoksi, ja kirjailijoiden sekä kirjanrakastajatuttujen tapaamisen vuoksi se kannattaa. Kahden päivän lipun hinta oli 28 euroa, mielestäni varsin kohtuullinen kaikesta annista.

Ohjelmaa jotkut kanssavieraat toivoivat keskustelevammaksi, suoraviivaisen kysymys-vastaus-asettelun sijaan. Jotkut haastattelut olivatkin sitä - kuten Persson Gioliton ja Hirvosen keskustelu - mutta asia ei riipu välttämättä keskustelun vetäjästä, vaan myös vieraista. Ja tuntuisi hassulta väkisin työntää esiin vaikkapa kotimaista kirjaa, jos keskustelun teema liikkuu ihan muualla. Vaikka oletan, että haastattelijat ja haastateltavat on valittu jollain tavoin heitä yhdistävin kriteerein, muutenkin kuin kirjailijan ammatin puolesta. Viime mainittu seikka on mainio idea ja luulen, että se houkuttelee saamaan esiintyjiä: kollega keskustelukumppanina varmasti tietää taustat ja ammatilliset erityispiirteet. Kotimaiset haastattelijamme suoriutuivat hommastaan  mallikkaasti, jopa henkilökohtaisesti heittäytyen: tähän suuntaan enemmän jatkossakin. Kiitos hienosta tapahtumasta järjestäjille, seuraavaa odotellen!

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa

Nyt kun aloin kirjoittaa tätä, tajusin, että kirjailijan etunimi on sama kuin kirjan päähenkilön. Tekstistä oli ounasteltavissa, että kyseessä on omakohtainen tarina, mutta nyt olen siitä varma. Ja vasta tämän jälkeen luin kirjan takakansitekstin, jossa tämä, kappas vaan, kerrotaan.*

Tomin ja Karinin lapsen laskettu aika on lähellä, kun tapahtuu kauheita. Karin sairastuu vakavasti akuuttiin leukemiaan. Terve tyttövauva pelastuu, sairas äiti ei. Tom alkaa elää uutta vaihetta elämässään, isänä, ilman puolisoa ja lapsen äitiä. Muutos menevästä nuoresta poikamiehestä on tapahtunut nopeasti, mutta Tom ei ole epäröinyt tähänkään asti, eikä hän tee sitä nytkään.

Kertomus koskettaa lukijaa, jos tämä ei ole kiveä. Niin rehellisesti, yksinkertaisesti ja yksityiskohtaisesti Tom kertoo tapahtuneen. Ilman sentimentaalisuutta, jopa ilman kyyneleitä - joita varmasti on riittänyt, mutta ei kaikkea tarvitse sanoa ääneen. Rakenne on erityisen hieno: takaumat eivät iske lukijan silmille alleviivatusti, vaan Tomin ja Karinin seurustelun alku ja yhteinen tarina tähän saakka tulevat esiin luontevasti muistellen, sopivasti nykyhetkeen (kirjoitushetkeen) limittyen. Lukija saa selkeän käsityksen heidän suhteensa muodostumisesta normaalin epävarmasta alusta siihen vankkaan sitoutuneisuuteen, missä oltiin ennen tragediaa. Tragediaa, joka on hämmentävästi myös suuren ilon ja rakkauden alku, pienen Livian syntymä.

Herkullisen kiinnostavaa oli lukea ruotsalaisesta perheestä ja yhteiskunnasta: sairaalassa jokainen työntekijä esittäytyi potilaalle ja tämän läheisille - ja jos jonkun nimi jäi kertomatta, Tom kysyi. Ehkä hän on kirjoittajaluonteeltaan normaalia tiedonhaluisempi yksilö? Kysymmekö me hoitajien ja lääkäreiden nimeä? Ja sairaanhoitajat halaavat! Tapahtuuko meillä sellaista? Sekä Tomin että Karinin vanhemmat ja muut läheiset ovat läsnä, mutta hienotunteisesti, lähes anteeksipyydellen. Tapahtuuko meillä sellaista? (Kysymys on ironinen. Kun vain kuvittelenkin sukuani vastaavassa tilanteessa...)

Malmqvist kertoo jotain hyvin yksityistä, joka on samalla äärimmäisen yleistä - jälleen vanha sanonta osoittautuu todeksi. Ilo ja suru sekoittuvat. Alku ja loppu ovat läsnä yhtäaikaa: luopuminen ja saaminen: miten sama ihminen voi kokea molemmat, samaan aikaan? Miten siitä voi selvitä isä, miten lapsi, nyt tai viiden tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tom sopeutuu olosuhteisiin, Livian tulevaisuudesta emme vielä tiedä, mutta kumikirahvia iskän sylissä imeskellessään, vatsa täynnä ja vaippa kuivana, hän tuskin osaa muuta kaivata.

Liikuttava, kaunis ja todenmakuinen kirja ihmisyydestä: Ihminen on ihmeellinen olento, niin eläessään kuin kuollessaan, eikä kaikkea kokemaamme voi edes yrittää ymmärtää, jää päällimmäiseksi ajatukseksi. Mutta on hienoa, että joku kuvaa sitä niin, että me muut saamme eläytyä ja ehkä siten ymmärtää jälleen pikkuisen enemmän.

Mieleen tulee väistämättä Laura Lehtolan hieno ja koskettava Pelkääjän paikalla - ja tietysti sen vastakappale, joka voisi olla Karin.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville, tosipohjaisista tragedioista kiinnostuneille, romaanien rakenteiden tutkijalle, miehen mielenliikkeitä miettiville, ruotsalaisesta yhteiskunnasta innostuville.

Muualla: Helmi Kekkonen väittää sanojensa loppuneen, vaikka hienosti hän kuvaa lukukokemustaan. MarikaOksa eläytyi voimakkaasti. Vavahduttavan hieno ja mieleenpainuva, tuumii Kirjakaapin kummitus -Jonna. Maija jätti kirjan kesken, koska hänen mielestään tunteet loistivat poissaolollaan. ...miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä, sanoo Marja-Liisa Tuhansia sivuja -blogissa. Maisku odotti lyyrisempää kuvausta. Haiku Haukio tiivistää omaan osuvaan tapaansa.

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa. Alkuperäisteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv. Suomennos Outi Menna. Kansi ja kuvitus Satu Kontinen, taitto Jukka Iivarinen. S&S 2017. Kustantajan lukukappale.

* (En juuri lue takakansia, koska haluan saada kirjasta käsityksen itse. Mutta ehkä joskus kannattaisi?)

Helmet-haaste 2017 kohta 42, esikoisteos, tai kohta 18, kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Suomennoksessa viisi, alkuperäisessä enemmän.