Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Mennään 1930-luvun alun Helsinkiin. Kiihkeä 20-luku, jolloin kansa kursi itseään kokoon sisällissodan jäljiltä ja siirtyi uuteen aikaan autojen, pilvenpiirtäjähaaveiden, elokuvien, musiikin, urheilumenestysten ja muun modernin myötä, jatkui hengessä ja lihassa. Teollistuminen ja kaupungistuminen alkoi kiihtyä, vaikka valtio oli vielä maatalousvaltainen. Kaikille ei silti riittänyt töitä ja leipää kotipaikalla. Helsingin väkiluku kasvoi 1930-luvulla neljänneksellä. Kansainvälisyys oli hyvinvoivan väestön keskuudessa luontevaa, matkailu kehittyi harppauksin.

Tähän ympäristöön sijoittuu Heidi Airaksisen kirja, joka kuvaa herkullisesti aikaansa ja piirejä, joiden täytyi pysyä tiukasti vallitsevissa säännöissä - homoseksuaalisuutta tai muita seksuaalisia identiteettejä ei tunnettu eikä tunnustettu. Yhteisön piilottelu tuo oman säväyksensä rikostarinaan, jossa Ulrika löytyy kuolleena. Kyllä, nuori kaunis nainen jälleen kuolee, mutta tällä kertaa hieman eri näkökulmasta. Bordellit olivat yleisiä Helsingissä tuohon aikaan. Samoin köyhät tytöt maaseudulta. Yhtälö on surkea. 

"Lapsuuden huolettomat päivät olivat kaukana. Iloisen kepeät hetket olivat hautautuneet mereen Auroran mukana. Tilalle tulleet epävarmuuden ja irrallisuuden tunteet olivat estäneet minua olemasta läsnä omassa elämässäni. Olin omaksunut tunnollisen sisaren roolin ja peittänyt todellisen itseni sisarpuvun alle. Seurasin tarkkaan kirjoitettua käsikirjoitusta, jotta pysyisin kasassa. Romahdus ei tuntunut kaukaiselta. Kenties olinkin jo keskellä sitä."

Sisar Kerstin Diakonissalaitokselta kertoo omaa tarinaansa ja todistaa Ulrikan kuolemaa työvuorollaan. Se painetaan villaisella, jos sairaalan merkkihenkilöt saavat päättää, mutta Kerstin ei unohda. Mitä tapahtui ja miksi? Kerstinin sinnikkyys vie eteenpäin juonta, jossa hän tutustuu Fredrikssoniin, Teddyyn ja Harrietiin; tuohon outoon mutta tutunoloiseen seuraan. 

"- Ja entäs sinä sitten Kerstin, mitä salattavaa sinulla on? Henriksson kysyi huvittuneena. Peitin hämmennykseni nostamalla kahvikupin huulilleni ja maistoin tulikuumaa kahvia. - Ei kai juuri mitään, sain vastattua ja tarjoilin itselleni leivonnaisia. Kuulin uudenlaisen itsevarmuuden äänessäni. Kuuluiko se sille toiselle minulle, jonka vuoksi olin nyt tässä?"

Upea sukellus aikaan ja ympäristöön, jota pidettiin varjoissa. Fiktiota toki, lukijan iloksi ilmiöitä ja keksittyjä tapahtumia, jotka pitävät mielenkiinnon yllä. Mutta kiehtovasti todelliseen historiaan ja paikkoihin Helsingissä kytkettyinä, Kumpulan kartanosta Kallion huudeille, Rikhardinkadun kirjastolta Teatteri-Espikselle.

Jännitysmomentti ei ole suurin, mutta kestävä. Henkilöt ovat eläviä, ympäristö samoin, ja se on kirjassa hienointa: se vie tehokkaasti aikaan, paikkaan ja ihmistensä tilanteisiin. Tunnelmanluonti on Airaksisen vahvuus. Teksti on puhuttelevaa, jopa jutustelevaa taideteksteihin verrattuna, mutta viehättää nimenomaan persoonallisella ilmaisullaan. Kirjan voi nähdä myös naisen kehityskertomuksena ja itsensä löytämisestä. Pidin paljon. 

Lisää ilmestyi vuonna 2022: Maa jota ei ole sijoittuy aikaan ennen Vierge Modernen tapahtumia.

Kenelle: Historiahulluille, sateenkaarevan lukijoille, tunnelmaan uppoaville, selkeän tarinan ystäville. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka ruotii kirjaa: Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen Banaani 2021. Kansi Asko Künnap.

Aloitan tällä osaltani Dekkariviikot. Kirjablogistit viettävät kahta dekkariviikkoa, Kirjakauppaliiton kansallinen viikko on ensi viikolla 12. - 18.6.2023. Blogistanian logokuva: Niina Tolonen.

 

Kirsti Ellilä: Lepra

Kirja kosketti minua. Eikä se ole aiheen, oriveteläisen leprasairaalan, ei sairauskuvauksen eikä edes
Suomen historian tai Diakonissalaitoksen toiminnan kiinnostavuuden ansiota. Vaan sen, että Ellilä onnistuu kokoamaan nämä kaikki kiinnostavat asiat houkuttavasti, lukijaystävällisesti ja vaikuttavasti yksiin kansiin lämpimällä, sydämeen käyvällä ja ajankohtaisella tavalla.

Sisar Matilda on diakonissa, kuten myös hänen idolinsa, isosiskonsa Helmi. Helmi johtaa leprasairaalaa, kunnes uupuu, ja Matilda kutsutaan hätiin, sairaalan johtajaksi. Onhan hänellä vankka tausta osaajana, punavankien hoitosairaala viimeisimpänä.

"Valoja kohti taapertaessaan hän pohdiskeli, että kantamuksia oli ihmisellä niin monenlaisia. Matkatavaroiden lisäksi sitä joutui kantamaan ruumiinsa, sielunsa ja henkensä. Kaikki muistonsa ja tulevaisuuden huolet. Usein tuntui, että sielu oli raskain taakka, se säilöi itseensä kaikki elämän kokemukset. Mutta niin oli hänelle aikojen alussa luvattu, että diakonissan ies olisi kevyt."

Matildan valoisuus ja usko ovat hämmästyttäviä. Ne laskevat lukijan puolustuksen alta aikayksikön. Hän ei ole haihattelija, vaan käytännön ihminen, kuten diakonissat ilmeisesti yleensä: he joutuivat hoitamaan vakavimmin sairaita, kohtaamaan yhteiskunnan karmeimpia tilanteita niiden seurausten kautta ja tekemään käytännön hoitotyötä ja taloudenpitoa, mutta ovat myös johtajia ja organisaattoreita, hengen luojia ja suunnannäyttäjiä. Hengellisiä, toki, mutta ei-uskonnollinenkin voi vain ihailla tuota työmäärää, omistautumista ja tavoitteellisuutta. Nykyään työelämässä puhutaan yrittäjyydestä, tiimihengestä, arvoista - diakonissoilla ne vaikuttavat olevan kohdillaan ilman hienoja termejä. Ellilän kuvauksen mukaiset naiset olisivat nyt yritysten johtopaikoilla!

Leprasairaalan elämä on kammottavaa, taudinkuva lohduton. Kirja kertoo ajasta, jolloin tautia ei vielä ole taltutettu, mutta se tapahtui pian näiden tapahtumien jälkeen. Kiitos lääketieteilijät! Matilda ei valita olosuhteita, vaan toimii rajoissa, mitkä on annettu, mistä hänelle suuri kunnioitus. Silti hän ei koskaan jousta pääperiaatteestaan, elämän kunnioituksesta, kurjimpienkaan kohdalla, vaikka houkutuksia on ja työ käy rankaksi.

"Ehkä ihmisen kaipaus loi Jumalan eikä toisin päin, kuten tohtori Alho sanoo. Hoitajatar Siiri on valoisa ja iloinen ilman diakonissavihkimystä. Ehkä minäkin voisin paremmin, jos jättäisin taakseni Diakonissalaitoksen."

Helmin kohtalo on kiinnostava, inhimillinen. Samoin sairaalan vaikean potilaan, Aunen, jonka kanssa Matildalla on suuria haasteita.

"Matilda ei ollut itsekään kuusta kotoisin, hän tiesi, millaista ihmisen elämä on. Sama voima, joka liikuttaa planeettoja ja saa vuorovedet hyökymään rannoille, vaikutti ihmisessä, niin hänessä kuin Aunessakin. Elämä oli huomaamatonta kulkeutumista kosmisten virtojen rytmissä. Mutta ihmisen tehtävä oli uida vastavirtaan, vain kuolleet ajautuivat vastaan hangoittelematta virtausten mukana. - Ymmärrätkös sinä, Aune, miksi se semmoinen asia on täällä sairaalassa kielletty? Matilda kysyi."

Tärkeä rooli kirjassa on myös sairaalan lääkäri Alholla, jolla on omat haasteensa ja selviytymiskeinonsa. Kaiken kaikkiaan sairaalan yhteisö on uskottava, omanlaisensa.

"- Milloin moralisointi on ketään auttanut, tohtori Alho huomautti. Tässä he olivat jyrkästi eri kannalla. Tohtori Alho luotti lääkkeisiin ja rokotteisiin, ja hyviä ne olivat Matildankin mielestä, mutta ihmiskunnan pahimpia vitsauksia piti silti vastustaa ennen kaikkea puhtaudella ja elämän kaikkinaisella järjestyksellä ja ryhdikkyydellä." 

Kirjassa on monia ulottuvuuksia: ihmisen hengellisyys ja oma asenne, sairaus ja lääketiede, sisaruussuhde, josta saamme lukea kirjeinä Helmin ja Matildan välillä. Ajankuva, totta kai, ja ajan käsitykset siitä, kuka on sairas ja miten hoidetaan. Ja ajankohtaisuus: ei voi välttää yhteyskohtaa tähän päivään, kun jätämme vanhuksia ja sairaita puutteelliselle hoidolle. Kuka saa hoitoa ja kuka ei? Oletammeko edelleen terveydenhuoltohenkilöstön olevan Matildan kaltaisia enkelimäisiä hyväntekijöitä, vai pitäisikö myös heidän saada kunnon korvaus työstään? Mitä pidämme tärkeänä?

Hieno, tunnelmallinen ja koskettava tarina, joka tuo esiin paitsi historian draamaa ja suomalaisuuden taustaa, myös yleisinhimillisyyttä ja ihmisyyttä, joita tämä aika kaipaa. Ehkä ne eivät katoa vaikeinakaan aikoina, vaan kirkastuvat, on kirjan viesti, tulkintani ja toiveeni mukaan. Ja vaikeimmatkin ongelmat ovat ratkaistavissa, ajallaan. Mutta se edellyttää sitä, että ihmisiin pitää luottaa, tuntuu kirjailija sanovan. Ja hänen sanomaansa vahvistaa yllättävä henkilö, joka ilmestyy kirjan loppupuolella. Mutta ilman romantisointia - ei kirjakaan imelyyttä tyrkytä, kunhan kertoo tilanteen, jos ihan loppuosaa ei lasketa, missä hienoisesti imellettiin - nykypäivänä hoito ei voi nojata hyväntekeväisyyteen, vaan meillä on oltava muita keinoja heikoista huolehtimiseen. Matildan kaltaisia ihmisiä tarvitaan silti, ihan jokaisen arjessa. Ja arvelen, että sinä tunnet ainakin yhden Matildan, ehkä jopa olet sellainen itse. Kunnioitus matildoille!

Takakannen mukaan kirja perustuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon. Kertoo muuten kirjasta hyvää, etten edes miettinyt tekstin toimivuutta, sukelsin vain mukaan ja aiheeseen. Toimii siis, kuten ammattikirjoittajalta odottaakin, komeasti.

Oriveden leprasairaala suljettiin vuonna 1953.

Kenelle: Vakavasti sairaille ja heidän läheisilleen, Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille, liikuttavan mutta käytännönläheisen ystäville, yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiville, terveydenhuoltoalan päättäjille ja tekijöille, hyvään uskoville.

Muualla: Kirsin kirjanurkan Kirsi sanoo kirjan olevan arvoituksellinen ja koskettava ja aihepiiriltään mielenkiintoinen. Tuijata sanoo kerronnan kiehtovuudesta: Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa.

Kirsti Ellilä: Lepra. Arktinen Banaani 2019. Kansi Taivo Org, taitto Kimmo Mustonen.