Raymond Chandler: Syvä uni. Klassikkohaaste 14.

Klassikkohaaste, paras haaste! Kirjabloggarit lukevat jo 14. kertaa klassikkoja laidasta laitaan. Koska dekkarit ovat yhä suositumpia, sukellan tähän lajiin. 

Dekkareita on ollut olemassa pari sataa vuotta, ja yksi uraaurtavimmista tekijöistä oli Raymond Chandler, joka seurasi Dashiell Hammettin jalanjälkiä amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden edustajana. Esikoisdekkari Syvä uni ilmestyi 1939 ja esitteli lukijoille yksityisetsivä Philip Marlowen, jonka tekemisiä on saatu lukea kuudesta suomennetusta kirjasta sen jälkeen. Viimeinen jäi kesken kirjailijan kuollessa 1959 ja valmistui vasta 1989 toisen kirjailijan viimeistelemänä.

Dekkareiden lisäksi Chandler julkaisi novelleja ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän oli kunnianhimoinen kirjoittaja, jolle tyyli oli kaikki kaikessa. Syvä uni on tyylipuhdas lajinsa ja Chandlerin kirjoitustavan edustaja. Sen lakoninen huumori, sävykäs kieli ja pimeille kujille vievä tunnelma pitävät pintansa alusta loppuun. Hieno dekkari, hieno kirja - jos joku vielä pitää dekkareita lajina muuta kaunoa kevyempänä. Kuten Chandler itse on todennut, ei ole kehnoja kirjallisuuden lajeja, on vain kehnoja tekijöitä. Sellaisesta ei nyt todellakaan ole kysymys. Aluksi päähenkilö esittelee itsensä. 

"Olin siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää tiesikö joku sen vai ei."

Philip Marlowe on tyylistään tarkka hänkin. Miehen ulkoinen olomuoto kuvataan vaatteita myöten riemastuttavalla tavalla, samoin monen muun kirjan henkilön, kuten erään epäilyttävän tyypin:

"Hiusta kuin teräsvillaa kasvoi kaukana takaraivolla ja se oli lahjoittanut hänelle pitkälti kupolinmuotoista ruskeaa otsaa, joka ohimennen vilkaisten olisi saattanut näyttää aivojen asuinsijalta."

Marlowe palkataan selvittämään eräs katoaminen ja eräs kiristystapaus, ja niiden kautta hän sotkeutuu muihinkin rötöksiin ja henkilöihin, jotka eivät ole miellyttäviä. Juoni on sivuosassa kirjaa lukiessa, sillä lukija jää ihastelemaan nokkelaa sanankäyttöä ja mainittua kivenkovan tinkimätöntä tyyliä. Ja viipyy mielellään kalifornialaisessa maisemassa, vaikka tarinan käänteet tuntuvat sekavilta ja vaivoin loogisilta. Aki Kaurismäki lie ottanut tyylioppia Chandlerilta, samaa henkeä (ja jatkuvaa tupakointia) löytyy hänen leffoistaan. Leffoista puheenollen, Humphrey Bogart Marlowena lienee useille tuttu, ja koska en löytänyt kirjasta kunnon kansikuvaa, nappasin ylle Ylen kuvan elokuvasta. Bogartin kanssa näyttelee Lauren Bacall.

Dialogia on paljon, ja tämä sitaatti Marlowen suusta pahikselle taitaa olla pisimpiä yhteen putkeen lausuttu, yleensä kommentointi on napakampaa:

"- Pysy hiljaa tai saat saman kuurin ja enemmänkin. Makaa siinä vain hiljaa ja pidätä henkeäsi. Pidätä henkeäsi niin kauan ettet enää voikaan pidättää sitä ja sano sitten itsellesi että sinun on saatava hengittää, että sinun naamasi on mustana, että silmäsi pullistuvat päästä ja että nyt sinä kyllä aiot hengittää, mutta että sinut onkin sidottu tuoliin San Quentinin siistissä pienessä kaasukammiossa, ja kun sinä vedät keuhkoihisi sen henkäyksen, jota vastaan olet kaikin voimin taistellut, et saakaan ilmaa, saat vain syanidihöyryjä. Sitä sanotaan inhimilliseksi teloitustavaksi nykyään meidän valtiossamme. - Haist ite, hän sanoi huokaisten hiljaa ja katkonaisesti."

Kuulostaa kovalta. "Peli jota minä pelaan, ei ole mitään tikkupeliä." Mutta Marlowessa on myös tunteellinen, lähes romanttinen puoli. Hän kertoo menevänsä nukkumaan pää täynnä viskiä ja sydän täynnä pettymystä, suorastaan ihastuu erääseen naiseen ja yrittää pelastaa toisen tuhoon tuomitulta elämäntavalta. Onnistuuko hän tavoitteissaan - ainakin osin, muttei välttämättä odotetulla tavalla. Haikeus jää hänen seuraansa sateisille kujille ja hämyisiin baareihin. 

Kenelle: Tyyliä arvostaville, dekkareiden kuluttajalle, amerikkalaisuutta opiskeleville. 

Muualla: Lukemassani painoksessa on Kyösti Salovaaran mainio johdanto, josta sain tietoja juttua varten. Jokke paljastaa kirjan nimen merkityksen ja kiittää myös sujuvaa ja selkeää suomennosta. 

Raymond Chandler: Syvä uni (The Big Sleep). Suomennos Seppo Virtanen. WSOY, kolmas painos 1978. Kirjabloggaajien klassikkohaaste 14.

Kuva: Ylen kuvapalvelu. Klassikkohaasteen 14 logo Elina Valkealahti. 

Kooste haasteeseen osallistujien juttuihin löytyy blogista Kartanon kruunaamaton lukija

Stephen King: Billy Summers

Kingin kirjat pyrin aina lukemaan, vaikka tuotteliaan tekijän teoksista osa on jäänyt väliin. Mestarin nykytyyli sopii minulle: alkuaikoihin verrattuna vähemmän yliluonnollista riipivää kauhua ja verta, mutta enemmän sanataiteilua, psykologista katsetta ihmisten tekemisiin ja mietittävää lukijalle, jopa leikillisyyttä, jos sana Kingin yhteydessä sallitaan.

Billy Summers on palkkamurhaaja, joka kouluttautui alalle väkivaltaisesta lapsuudesta alkaen. Armeija koulutti ja Irakin sota oli korkeakoulu, jossa kaveria arvostettiin hänen hämmästyttävän ampumiskykynsä vuoksi. Kun Billy palasi Amerikkaan, uravalinta oli luonteva: niin kyvyt kuin kokemus ohjasivat ammattitappajaksi.

Ura on ollut menestyksekäs. Mies on tienannut palkkioitaan työsopimusten mukaisesti ja on hengissä, ja ikääntyessään alkaa miettiä ammatista vetäytymistä - kukapa meistä ei. Mutta kun hänelle tarjotaan muhevinta maksua ikinä, ei Billy voi vastustaa kiusausta. Uskon, että kyse on ammatillisesta kunnianhimosta rahan ohella. Mies on aina valinnut tehtävänsä tarkoin kriteerein, politiikkaan tai sukuriitoihin hän ei lähde. Kohteen on oltava paha; sellainen, jonka poistaminen maanpinnalta tekee maailmasta paremman ja turvallisemman. Billy vakuuttuu, että toisen tappajan, Allenin, ampuminen sopii.

Toimeksianto sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jota ei voi ennakoida sen enempää lukija kuin Billykään. Sanon vain, että siihen liittyy kovia ja pehmeitä miehiä ja naisia, suuria rahasummia, eritasoisia autoja ja ajamista läpi Amerikan, aseita, halpoja motelleja, rakkautta ja vihaa, suunnittelua ja spontaaniutta. Väkivalta on ikään kuin annettu olosuhde, jota lukija ei edes ehdi pohtia, ennen kuin Billy itse alkaa miettiä tappamisen ajatusmaailmaa tarkemmin. Mutta mihin kaikki johtaa?

Kingin juonenpunontaa on ilo lukea, Ilkka Rekiaron suomennosta suorastaan nautinnollista. Pysähdyin monesti ihailemaan herkullisia sanavalintoja ja komeita lauseita suomeksi. Laadukasta ja viihdyttävää luettavaa hetkeen, jossa ei halua saarnausta, vaan tv-sarjan tapaan seurata tapahtumia (tuskin malttaa hakea poppareita). Ehkä liitän kirjan uratarinoihin, joka on yksi blogini hakusana? Billyn uran se kertoo perusteellisesti, paitsi juuri tapahtuvista asioista myös hänen menneisyydestään, sillä mies keksii kirjoittamisen ilon: hän naputtelee muistonsa läppärille ja muistitikulle, ja naputtelun myötä lukija tutustuu hänen taustaansa erinomaisen hyvin.

Kirjassa ollaan lähes tässä päivässä; korona on jo tiedossa ja siihen viittaillaan jostain syystä, vaikkei se tapahtumiin vielä vaikuta. Ehkä tarina haluttiin kytkeä tähän päivään, ehkä kirjoittaja halusi mainita tietävänsä tulevan suuren muutoksen, jonka vuoksi kirjan tapahtumat eivät olisi olleet mahdollisia? En tiedä, miksi se tuotiin esiin, hyviä arvauksia vastaanotetaan. Miten Billyn olisi käynyt vuotta myöhemmin?

Aiempia Kingejä blogissa: Keveys, Tervetuloa Joylandiin

Kenelle: Epälällyn viihteen ystäville, kielestä ja oivalluksista nauttiville, kuolemista kaihtamattomille, kostoa hautoville, kaltoinkohdelluille, ammattitappajille. 

Muualla: Lukupinon Simo kertoo, miksi kirja kannattaa lukea. Luetut.net sai kirjan a-kappaleena ja nautti. Jos vaikka lukisi -blogi sanoo: King osaa rakentaa henkilönsä siten, että heistä alkaa pitämään tai sitten heitä vihaa tai pelkää.

Stephen King: Billy Summers. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2021. Kansi Juri Patrikainen.

Rajala, Virkki: Annetaan tytön yrittää. Muraja: Elisabethin enkelit

Naiset ja miehet eivät edelleenkään saa samaa palkkaa samasta työstä samoilla pätevyyksillä kaikissa suomalaisissa tehtävissä. Se on hämmästyttävää, lannistavaakin, kun tiedämme, että jo 1880-luvulla perustetun Suomen Naisyhdistyksen yksi tavoite oli palkkatasa-arvo. Olemme edenneet yhteiskuntana tässä rikollisen hitaasti, vaikka on hyvä muistaa, että paljon tasa-arvo on myös edennyt. Mielenkiintoinen raportti aiheesta on Pertti Rajalan ja Susanna Virkin koostama kirja. Kuulin tekijöiden puhuvan teoksestaan eri kirjatapahtumissa viime vuonna, ja pyysin kustantantajalta sen luettavaksi. 

Suomalaisen naisliikkeen moottori oli Minna Canth, kertoo kirja; hän laittoi työn toden teolla käyntiin. Canth on liputuspäivänsä toden totta ansainnut! Mutta se oli vasta alkua. Canthin jo kuoltua Suomi pääsi järjestämään vuonna 1907 ensimmäiset eduskuntavaalinsa, jolloin kansaa edustamaan saatiin 19 naista - maailmanmitassa tuolloin ainutlaatuinen saavutus. Lucina Hagman lienee valituista nimekkäin: tuo voimanainen oli ensimmäinen suomalainen nainen professorina, johti Naisasialiitto Unionia, osallistui Martta-järjestön perustamiseen ja työskenteli kaikin tavoin naiasian puolesta, jonka "hän rinnastikin orjien vapautusliikkeeseen."

Kirja esittelee runsaasti naiskansanedustajia, vaikuttajia ja alojensa edelläkävijöitä kirjatun historiamme ajalta. Painotus on politiikassa ja julkisissa viroissa, joitakin yritystehtäviäkin sivutaan. Suuri osa sisällöstä keskittyy tähän päivään: Raja ja Virkki tekivät vuoden 2021 eduskunnan naisedustajille kyselyn, jossa kysyttiin heidän näkemyksiään tasa-arvosta. Miten hyvin se toteutuu nykyisin? 

Ei täydellisesti, kertoo kirja. Lisää masentavia uutisia! Asenteet ovat tiukassa. Useat kertovat, miten kovaa työtä uralla eteneminen on ollut vähättelyn ja huomiotta jättämisen vuoksi. Ulkonäkökommentit ovat arkipäivää, ja suorastaan pelkoa tai vähintään varovaisuutta joutuu tuntemaan moni vihapuheiden ja uhkailuiden vuoksi. Tosin joidenkin mielestä naiseus ei ole vaikuttanut heidän etenemiseensä tai on vaikuttanut jopa myönteisesti rohkaisun saamisena - toivon, että nuorempien kommentti on yhä enemmän tämänkaltainen (eli maailma muuttuu) tai ettei syrjiviä kokemuksia piilotella.

Yleinen kommentti on Heidi Viljasen (sd.) tapainen: Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista, mutta se ei tarkoita sitä, että meillä olisi kaikki valmista naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen. Myös Paula Risikon (kok.) antaa hyvän arvosanan kokonaistilanteelle, mutta sanoo meilläkin tekemistä riittävän. Jopa ei-niin-tasa-arvoajattelijana tunnettu Päivi Räsänen (kd.) pitää palkkataso-arvoa tärkeänä tavoitteena sekä sitä, että työn vaativuusarvot tehdään yhtenäisin perustein. 

Uskon, että virkahenkilötyössä tasa-arvo onkin pitkällä, ovathan tehtävät palkkoineen julkisia. Yksityisellä puolella ollaan palkka-avoimuuteen vielä matkalla, mutta tiedän monen yrityksen jo pohtivan tietojen julkistamista, niin firman maineen, aidon tasa-arvoajattelun kuin hyvien hakijoiden saamisen takia. Toisaalta monessa eivät edes valintojen kriteerit tai suuntaa-antavat palkkaluokittelut ole avoimia. Mutta veikkaan, että niiden on pian oltava, kaikkialla, jos yritykset aikovat saada työnhakemuksia jatkossakin. Onko tasa-arvoinen palkkaus ylipäänsä mahdollinen, kun huomioidaan fyysiset tosiseikat? Miksei olisi, jos tahtoa löytyy, kysehän on päätöksistä. Naisvaltaisten alojen palkkakuoppa on tasa-arvon häpeäpilkkumme. 

Maria Ohisalo (vihr.) ottaa tasa-arvossa huomioon myös muut tekijät kuin palkkauksen. "Intersektionaalisuuden avulla tunnistetaan syrjivät rakenteet, jotka voivat olla usein päällekkäisiä ja toisiaan läpileikkaavia." Tässä ei hänen mukaansa olla meillä vielä erityisen hyviä, tunnistamisessa siis. 

Kaikki arvostavat niin edeltäjiensä kuin kollegojensa työtä tasa-arvon eteen, mutta nähdään, että tehtävää on vielä. Naisjärjestöjen keskusliitto on huolissaan viimeaikaisen asenneilmaston tuomasta tasa-arvon takapakista ja se vaatii (emmekö me kaikki?) asiaan kunnianhimoisia ja konkreettisia tekoja. Lainaan kirjaa: "Sanna Marinin hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan kuuluu seitsemän eri osa-aluetta ja runsaat viisikymmentä toimenpidettä." Meillä on siis toivoa ja lupa odottaa, että osa toimista konkretisoituu myös näkymään käytännössä. Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta suunta on pidettävä oikeana. Ja suuri kunnioitus sille työlle, nykyisille ja entisille päättäjille - sukupuolesta riippumatta!  

Kiinnostava kirja herätti paljon ajatuksia, kiitos tekijöille ja kustantajille. Vaikka se sisältää raakaa faktaa luettelomaisesti ja on hieman hiomaton kokonaisuus, en pitänyt tylsänä. Etenkin alkuaikojen vaikuttajanaisten tarinat herättivät kunnioitusta. Tiesitkö, että jo 1500-luvulla meillä vaikutti virkanainen - nimismiehenä! Dorde Olofintytär Eurajoelta sai viran perintönä ja toimi myös kauppapurjehtijana ja paikallishallinnossa. Jopa Minna Canthin edeltäjä siis! 

Kirjan nimi on sitaatti Adolf Ehnroothilta. Kun Elisabeth Rehn valittiin puolustusministeriksi, joku epäili tämän kykyjä. "Annetaan tytön yrittää, arvostellaan vasta myöhemmin", sanoi kenraali Ehnrooth.

Kenelle: Tasa-arvoa ajaville ja ajamattomille, suomalaisten asenteista kiinnostuneille, niille, jotka eivät tiedä, miten paljon työtä nykytilanteen hyvä taso on vaatinut. 

Muualla: Mielenkiintoisinta oli lukea ensimmäisen eduskunnan naisista, sanoo Tarukirja.

Pertti Rajala, Susanna Virkki: Annetaan tytön yrittää. Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia. Avain 2021. Kansi Timo Numminen.

Kun nyt Elisabeth Rehnistä ja tasa-arvosta tuli puhe, muistutan kirjasta Elisabethin enkelit, jonka luin tavattuani kirjailijan (ks. Tampereen kirjamessut -juttu) Tampereen kirjamessuilla. Muraja tietää, mistä puhuu kertoessaan suomalaisista rauhanturvaajista. Hän on itse toiminut alalla ja tiedotusupseerina Kosovossa ja Afganistanissa. 

Kirjassa hän kuvaa naisten pääsyä tehtäviin ja työtä rauhanturvauksessa, mikä mahdollistettiin puolustusministeri Rehnin kaudella - siitä nimi kirjalle ja naisille alalla (he itsekin sitä käyttävät kuulemma eli ei katsota vähätteleväksi, vaan arvostavaksi lempinimeksi). Elisabeth Rehn on tarkistanut kirjan sisällön ja kirjoittanut sen esipuheen, joten erittäin asiallinen kuvaus on kyseessä. 

Muraja on kirjoittanut omista kokemuksistaan kirjan Sotilaana Afganistanissa ja muunkin alan tietokirjoja sekä toiminut HS:n ja Turun Sanomien toimittajana ja kirjeenvaihtajana Brysselissä. Kynä kulkee kokeneesti siis.

Kenelle: Uraa pohtiville nuorille naisille ja heidän läheisilleen, naisten työelämästä kiinnostuneille, verettömiä sotatilannekuvauksia kaipaaville, puolustuspolitiikkaamme pohtiville. 

Tuomas Muraja: Elisabethin enkelit. Vastapaino 2021.

Rauhallista kerrontaa x 2

Pertti Lassila on rauhallisen kerronnan mestari. Se ei tarkoita tylsyyttä, päinvastoin: tiiviyden ja linjakkuuden vaatimusten mukaan kirjoittaminen vaatii taitoa. Venetsia-kirjassaan hän kertoo 1900-luvun tarinan erään helsinkiläisen perheen kautta. Muutettiin maalta, haettiin töitä, perustettiin perhettä ja tehtiin seuraava sukupolvi, joka opiskelee, perustaa firman ja perhettä... Normicorea parhaimmillaan. 

Ihailen Lassilan tyyliä ja eleetöntä tapaa kertoa niin tavallisen tarinan kuin olla voi, mutta sisällyttää siihen kaiken, mitä ihmiselämään kuuluu, ja samalla yhteiskunnan kehityksen lähes sadan vuoden ajalta kaupungistumisineen, teollistumisineen, naisten aseman muutoksineen, talouselämän murroksineen. Ihmistasolla silti ollaan, heidän kauttaan lukija näkee ilmiöt ja ajattelun muutokset. Ei ole hilpeä kirja, mutta todelta tuntuu. Vanhempiaan ja isovanhempiaan on lukijan helppo peilata kuvioon, sijoitella ehkä siihen itsensäkin.

Mummo matkalla kertoo kirjasta enemmän. 

Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021.

Rauhallisuus oli sana, joka nousi mieleeni Zeniitin luettuani. Ehkä harhaanjohtavasti, sillä kirjassa totta totisesti riittää tapahtumia ja dramaa: kyse on 1700-luvun ranskalaisesta tutkimusmatkailijasta nimeltä Maupertois, joka kävi Suomessakin mittausmatkoillaan, Torniossa. Miehen piti mitata, onko maapallo sitruuna vai litistynyt navoiltaan, eikä tulos aivan helposti selvinnyt. 

Mittaukset sinänsä onnistuivat hienosti ja pallonmuoto selvisi, mutta pariisilaiset päättäjät kuninkaallisessa tiedeakatemiassa eivät hyväksyneet loppupäätelmää, koska se soti ajan yleistä käsitystä vastaan. Tästä aiheutuu miehelle monenlaista harmia, tiedemiehen uskottavuuden horjumisesta ihmissuhteisiin. Tilanne ajautuu niin pitkälle, että Maupertois alkaa veljeillä Preussin kanssa ja saa kuningas Fredrikiltä kutsun Preussin tiedeakatemiaan. Voisiko mies jättää kotimaansa ja jos, onko paluuta enää koskaan?

Kuninkaallisten ja tiedevaikuttajien suhteet kietoutuvat monimutkaiseksi juonittelujen, sotien ja juorujen vyyhdiksi. Maupertois ei ole kärsivällinen kärsijä, vaan ajaa itseään ahtaalle myös naissuhteissaan, jotka hän myös onnistuu mutkistamaan itsekkyydessään ja tiedehurmiossaan. Mikään miellyttävä herra ei ole kyseessä, mutta persoona kyllä, ja kiistatta taitava alallaan. Kuin sketsien hajamielinen professori, joka ei näe maailmaa ympärillään - vain sen, minkä valitsee nähdä, usein harkitsematta tekojaan. 

Valistuksen ajan alku vaikuttaa sekavalta Euroopassa: maiden rajat siirtyilivät, hallitsijat vaihtuivat, vanhat uskomukset sekoittuivat uusiin tiedehavaintoihin, Amerikan mantereen hallinnasta sodittiin, kansa alkoi oppia lukemaan ja kiinnostua maansa johtamisesta. Lentolehtiset ja jaeltavat kirjoitukset olivat aikansa some, jonka uutisia levittivät supisemalla sopiviin korviin jokainen, joka arveli jotain niistä hyötyvänsä, eli melkein kaikki. Ällistyttävän nopeasti uutiset tiedettiin!  

Herkullinen, informatiivinen ajankuva, jonka luomiseksi kirjailija on tehnyt mittavan taustatyön. Suuri osa henkilöistä ja maailmantapahtumista on todellisia, niin tiedemaailmassa kuin politiikassa, ja heistä löytyy googlaten lisätietoja. Suomesta kerrotut kohdat ovat riemastuttavia, tosin eivät suomalaisia imartelevia. 

Onko kirja hyvä? On, kun siihen malttaa paneutua. Sekä sisällöltään että vanhaan vivahtavalta kerronnaltaan se tuo mieleen Olli Jalosen. Mutta Jalosen herkkyyttä Koski ei tarjoa, vaan suoraviivaisemman, tosin kaikkea suoraan sanomattoman, ja raskaamman etenemisen. Kerronnan rauhallisuus lienee osa ajankuvaa, tai vain kirjailijan tapa kertoa yksityiskohtia monin sanoin, jopa toisteisesti, tiedemiehen tapaan yksityiskohtia pyöritellen. Siitä syntyy verkkaisen etenemisen tuntu, vaikka paljon tiedemiehelle tapahtuu.  

Kirja oli yksi Tulenkantaja-palkintoehdokkaista 2021. 

Kenelle: Historiahulluille, tutkimusmatkoja miettiville, tieteentekijän työstä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin, sanoo Tuijata. 

Kuutti Koski: Zeniitti. Like 2021. Kansi Tuomo Tukiainen.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

Kirja on antoisaa luettavaa kirja-alaan intohimoisesti tai edes kiinnostuksella suhtautuville; se kertoo yhden viime vuosikymmenien tärkeimmän vaikuttajan uratarinan. Leena Majander-Reenpää on toiminut kustantajana kahdessa maan suurimmassa kustantamossa, Otavalla ja WSOY:llä, lisäksi hetken Weiling & Göösillä sekä kirjallisuuden vientikeskuksessa FILIssä.

Huikea kirjallinen ura - ei voi kuin ihailla määrätietoisuutta ja ammattitaitoa, joka on kirjatyttöä eteenpäin vienyt ja kokemusta kerryttänyt matkan varrella. Pikkutyttönä kirjakauppiasta leikkinyt Leena ei ole koskaan miettinyt mitään muuta alaa, kirjarakkaus on häneen sisäänrakennettu ominaisuus. Hän aloitti kustannustehtävissä vuonna 1980 ja siirtyi niistä pois 2015. Työvuosien kuvaus tiivistää kirja-alamme kehityksen neljällä vuosikymmenellä kiinnostavasti.

Ja työkulttuurin: miten alkuaikoina naiset, ne harvat, istuivat takkahuoneessa odottelemassa saunassa kokoustavia herraseurueita; miten työtä on tehty intohimolla vuorokauden ajasta riippumatta - no, se taitaa taas olla arkea monelle, etenkin asiantuntijatehtävissä - miten kirjailijoita palveltiin tai päätöksiä tehtiin kustannuksia miettimättä nykyisen tiukan kulukurin sijaan, ja niin edelleen. 

Suurin käänne uralla oli lähtö Otavasta, kotipesästä, jonka perustajasuvun jäsenen, Antti Reenpään, kanssa Leena avioitui. Selväksi tehdään, että tässä valinnassa on kyse rakkaudesta, ei politiikasta. Molemmilla oli perhe ennestään, joten aikamoista myrskyä lienee ollut muutoksen aika, vaikka välit ensimmäiseen mieheen Pekka Tarkkaan pysyivätkin kunnossa. Reenpään suvun patriarkka, Antin isä, ei pitänyt miniää arvossa, joten lähtö Otavasta oli kipeä, mutta kääntyi voitoksi, kun Bonnier Suomeen tuloa suunnitellessaan palkkasi Leenan neuvonantajakseen, sittemmin kustannusjohtajaksi ostamaansa WSOY:hyn. Dramaattisia käänteitä!

Kirja-alan kehitys näkyy kustannettavien kirjojen valikoimissa sekä etenkin kirjamuodoissa ja jakelussa. Siinä missä äänikirjat ovat nyt huipputrendi, jokunen vuosikymmen sitten sellainen olivat pokkarit. Pehmeäkantisuus ei ollut läpihuutojuttu konservatiivisella alalla, mutta kuluttajat innostuivat edullisemmista kirjoista niin, että kustantamot perustivat omia pokkarisarjojaan, jopa yhteisiä jakelukanavia. 1960-luvun lopulla aloittaneet kirjakerhot olivat tärkeä jakelukanava pitkään, kunnes buumi taittui 2000-luvun puolella verkkokaupan alkaessa vallata alaa. Digikirjat löivät voimalla läpi 2010-luvulla meilläkin, samoin fyysisten kirjojen markettimyynti. 

Muutoksia mahtuu tarinaan paljon. Ja messu- ja työmatkoja, neuvotteluja, päätöksentekoa, hauskoja ja vähemmän hauskoja sattumuksia, mutta etenkin ihmisiä. Kirjoittaja lienee yksi verkostoituneimpia Suomessa, paitsi kirja-alalla myös muiden silmäätekevien keskuudessa - pitihän muistelmia ja muita teoksia etsiä laajalla katsannolla. Julkisuudesta tutuista taiteen, politiikan ja elinkeino-elämän nimistä tuli tuttavia, monesta myös ystäviä. Ja nimiä on kirjassa paljon, ikonisista kirjailijoista valtiojohtoon, yrittäjistä oman alan kollegoihin. Arvostan asennetta, jolla kirjoittaja nostaa osaavia tekijöitä, etenkin naisia; onhan kirjoittaja ollut tienraivaaja myös sukupuolelleen ylimmän johdon tehtävissä.

Perhe on tärkeä, eikä se jää sivuun. Omat ja bonus-tyttäret mainitaan usein - ja hilpeitä lasten kommentteja ajalta, kun he olivat vielä pieniä - sekä aviomies, joka jätti Otavan, perheyhtiönsä, vaimonsa kanssa. Ilmeisesti pariskunnan välit isän ja apen kanssa eivät ole koskaan korjaantuneet. 

Luottamusta on löytynyt muualta: kirja-alan järjestöjen lisäksi kirjoittaja on vaikuttanut pitkään muun muassa Suomen Kansallisteatterin hallinnossa. FILIn vienninedistämisen vetäjän tehtävistä hän jäi sairauseläkkeelle 2017, mutta usein häntä näkee kirjatapahtumissa edelleen (tai näkisi jos niitä olisi, jos aivan viime ajoista puhutaan). Vanha rakkaus ei ruostu. 

Onko muistelmakirja hyvä? Kyllä on, itsekirjoitetuksi teokseksi, jotka usein tuppaavat olemaan pelkkää hymistelyä ja luetteloa. Kirjatyttö ei ole sitä. Vaikka toki sisältää pakolliset taustan selvitykset ja sopivat suun kiinni napsautukset asioista, joista ei kerrota. Vaikka olen varma, että herkullisimmat tarinat jäävät kirjoihin ja kansiin laittamatta etenkin kun kirjoittaja on muistelija itse, on teos silti hieno katsaus yhteen uraan ja suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen sekä persoonaan, joka sen sivuilta piirtyy. 

Tällaisia tarinoita ei löydy monta, mutta kyllä, kiinnostuneena lukisin muidenkin alan ihmisten kertomuksia työstään. Jokos kirjan kustantaja Touko Siltala on kirjoittanut omansa? Tai Niko Aula? Ja toivottavasti Anna-Riikka Carlsonilla on hyvät muistiinpanot ja päiväkirjat tallella. Entä kaikki huippukustannustoimittajat, siitä vain muistelmaa tiskiin, alan näkyvyyttä kohottamaan, opiskelijoita innostamaan ja meidän muiden uteliaisuutta tyydyttämään. 

Muita kirja-alan muisteloita: Kaari Utrio, Hannu Mäkelä, Anita Konkka 

Kenelle: Kirja-alasta kiinnostuneille, kustantajan työtä ihmetteleville, uratarinoiden ystäville.

Muualla: Elämäkerrassa on hymyilyttäviä hetkiä ja haikeutta, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kirsin Book Clubin Airi ruotii kirjaa perusteellisesti, ja vielä perusteellisemmin Anneli.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Siltala 2021.

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa

Mikä riemastuttava matka Eurooppaan, näinä täyttymättömän matkakuumeen aikoina! Kirjailija Ilja kirjaa ylös tarinaansa vanhan ajan muistoja vaalivassa hotellissa, Grand Hotel Europassa, joka huolehtii vieraistaan parhaimpien hotelliperinteiden mukaisesti. Tosin hieman jo nukkavieruin kalustein ja säröä ottanein kristallikruunuin, mutta historiastaan syvästi ylpeänä ja arvonsa tuntevana. Kuin tuntemamme Euroopan maanosa ikään. 

Ilja on kotoisin Alankomaista, mutta muutti perinteiden kaipuussaan Italiaan, Genovaan, tapasi siellä pesunkestävän italiattaren Clion, rakastui ja asettui tämän kanssa asumaan Venetsiaan. Clio sai sieltä työpaikan taiteen parissa, joka on molemmille intohimo. Venetsia on kliseisin mutta todellisin vertauskuva Euroopan muuttumisesta turistien leikkipuistoksi, "lyhytlahkeisten" suureksi museoksi, jossa alkuperäisasukkaiden on jo vaikea löytää elinkeinoa muusta kuin matkailijoiden kyltymättömän nähtävyyksien ja historiallisten monumenttien katselun tyydyttämisestä. 

Kirjailijamme pohtii Euroopan asemaa ja hahmottelee kirjaa massaturismista, johon hänellä kieltämättä on aitiopaikka. Hän keskustelee aiheesta muun muassa älykkö-Patelskin kanssa, toisen pitkäaikaisen hotellivieraan, joka on ainoa henkilö, jonka Ilja on kuullut esittelevän itsensä eurooppalaiseksi, ei muunmaalaiseksi. Eurooppalaisuuden ominaispiirteitä pohditaan paljon. 

"- Euroopan historiaa voidaan kuvata ajatusten historiaksi. Tämä ei päde yhtä suuressa määrin mihinkään muuhun maailman osaan. - Analyysinne kuulostaa puolustuspuheelta eliitin johtavan roolin puolesta. Siitä on nykyään pidettävä kieli keskellä suuta. Eliitti on joutunut pahasti pois muodista. Populistien mielestä se on vastuussa kaikesta maailman pahasta. - Niinhän se onkin, hän [Patelski] sanoi. - Mutta se on vastuussa myös kaikesta maailman hyvästä."

Populismia ja menneen haikailua Ilja pitää vaarallisena. 

"On paha merkki, että tällainen nostalginen viesti saa laajaa vastakaikua koko Euroopassa. Jos merkittävä ja koko ajan suurempi osa väestöstä on valmis uskomaan, että ennen kaikki oli paremmin, voimme oikeutetusti puhua vanhasta ja väsyneestä mantereesta, joka tuijottaa eteensä kuin vanhus toivomatta tulevaisuudelta enää mitään ja haikailee parempien aikojen perään, kun talvet olivat vielä talvia ja kesät kestivät ikuisuuden. Sen parempaa todistetta ei löydy väitteelle, että Euroopasta on tullut oman menneisyytensä vanki. Mutta jos kaipuu takaisin keskipäivän kirkkaana loistavaan aurinkoon upottaa iltaruskon maan, nostalgia ei voi sitä pelastaa."

Eikä historia ole ollut pelkkää auvoa ja taiteissa paistattelua, vaan paljon myös verta kentällä. 

"Kesän 1944 maihinnousun takana kuitenkin oli ajatusta, kuten esimerkiksi Euroopan vapauttaminen ja demokratian palauttaminen maanosaan, joka oli taipunut fasistihirviön diktatuurin alla. Nykypäivän rannoilla saatoimme nähdä, mitä siitä oli seurannut: varvassandaaleja ja aurinkovoiteita ja henkeäsalpaavaa epätoivoa ilmatäytteisen ajanvietteen muodossa. Demokraattinen vapauden, tasa-arvon ja loman ihanne oli muuttunut auringonpolttamaksi, ylipainoiseksi ekshibitionismiksi varakkaan luokan arvottomassa arvotyhjiössä, jossa oli liikaa vapaa-aikaa ja liian vähän mielikuvitusta. Ainoa ajatus näiden rantojen valloituksen takana oli parempien ajatusten puute."

Siitäs saimme, me turistimatkoista haaveilijat! Tykitys ei pääty tähän: 

"Se, joka ei käytä hyväkseen loputtomia mahdollisuuksia matkustaa, on vähintäänkin tylsä ja ihmisenä säälittävä ja vähempiarvoinen, kuten sekin, joka jättää menestymättä nyt kun menestyminen on julistettu omaksi valinnaksi."

Mutta perinteet ja kulttuuri ovat juuri ne asiat, jotka erottavat Euroopan muista mantereista. Sen ovat oivaltaneet muualta tulevat matkailijat, joilla on jo kaikkea muuta: siis, valloitetaan Eurooppa, aseina shortsit ja selfie-kepit! Venetsia hukkuu mereen ja turisteihin, Välimeren rannoilla kuihtuvat perinteiset toimialat, kukoistavia elinkeinoja on vaikea löytää, kun jossain muualla aina tehdään paremmin, halvemmalla, isommassa mittakaavassa. Ja isomman pääoman voimin voi toki tehdä omat paremmat turistikohteetkin. Louvre on jo rakennettu Abu Dhabiin. 

"Euroopassa on niin paljon menneisyyttä, ettei siellä ole tilaa tulevaisuudelle."

Ei kirja pelkkää synkkää pohdintaa ole, vaan mukana on toimintaa ja nautintoja: rakkaustarina ja niin paljon hyvää syömistä, että nälkä tulee, ja parin pelaama peli, jossa etsitään kadonnutta Caravaggion maalausta Maria Magdalenasta. Teksti on hykerryttävä ja vetävä etenkin alkupuoliskolla, mutta kulmikas siten, että mukana on äkkiä monen sivun monologi tai Damien Hirstin näyttelyn turhan yksityiskohtainen kuvaus, vaikka se idealle tärkeä onkin. 

Toistoa on, muttei se minua haitannut, luin ilolla ja innolla. Tekstin eheyttä ja esteettisyyttä etsivälle saattaa olla hankalampi pala. Gummeruksen kirjat ovat yleensä hyvin toimitettuja ja oikoluettuja, niin tämäkin, paitsi että Euroopan unioni on kirjoitettu joka ainoan kerran väärin, mikä häiritsi (pointsit johdonmukaisuudelle). Mutta ajatus on tärkein: mitä kulttuurista lopulta jää jäljelle ja mitkä voimat meitä ohjaavat? Tähän on hyvä päättää. Niin, ja kuka Grand Hotel Europan oikeastaan omistaa? Kiinalainen herra Wang. Tietysti. 

Kenelle: Euroopan ystäville, taiteen rakastajille, turismia pohtiville, vanhan loiston katoamista sureville, aitoutta arvostaville, uusia elinkeinoja kehittäville. 

Muualla: Kirjamies piti työläänä luettavana, Anneli loistavana romaanina. 

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa. Suomennos Sanna van Leeuwen. Gummerus 2021. Kansi Stephan Vanfleteren. 

Britt Bennett: Mikä meidät erottaa

Kertomus värillisistä kaksosista, joista toinen päättää ryhtyä valkoiseksi, on levottomutta ja jännitystä herättävä - hyvällä tavalla tarinaa ahmivasta lukijasta, vähemmän hyvällä päähenkilöistä, luulen. Tytöt syntyivät vaaleaihoisina, joten kun Stella häipyi perheestä ja alkoi elää valkoisena valkoisten joukossa, se tapahtui päällisin puolin vaivatta. Hänestä tuli neiti Vignes, tunnontarkka sihteeri, joka pysytteli mieluiten omissa oloissaan, ystävystymättä kenenkään kanssa.

"Joskus hän pohti, oliko neiti Vignes kokonaan toinen henkilö. Ehkä hän ei ollutkaan naamio, jonka Stella itselleen puki. Kenties neiti Vignes olikin jo osa häntä, kuin hän olisi itse jakautunut kahtia. Voisi päättää, kumpi näistä naisista olisi, kumman puolen kasvoistaan kääntäisi esiin."

Sisäisesti muutos oli järisyttävä. Hän joutui jättämään sisarensa Desireen, joka oli aina ollut puolet Stellasta, sekä mustan äitinsä. Tytöt olivat yhdessä karanneet pikkukaupunkilaisesta, köyhästä kodistaan tajuttuaan, etteivät he siellä pääsisi elämässä eteenpäin. Mutta Stellan päätös oli yllätys myös Desireelle, joka toimi päinvastoin: hän nai mustan miehen ja sai yönmustan tyttären, Juden. Ja poti huonoa omaatuntoa ja ikävää Stellan suhteen. 

"- Eihän se ole Stellan oikeaa elämää! Desiree sanoi. - Koko juttua ei olisi edes tapahtunut, jos en olisi käskenyt sen ottaa sitä työpaikkaa. Tai raahannut sitä New Orleansiin. Se kaupunki ei tuonut Stellan elämään mitään hyvää. Siinä asiassa olet aina ollut oikeassa. 

Hänen äitinsä mutristi huuliaan. - Ei se Stellan ensimmäinen kerta ollut, äiti sanoi. - Mitä?"

Stella halusi pysyä poissa, aika kuluu. Judesta kasvaa aikuinen, samoin Stellan tyttärestä Kennedystä, varakkaassa kodissa kasvaneesta hemmotellusta itsensäetsijästä, johon Jude yllättäen törmää. Jude tietää äitinsä sisaresta, Kennedy ei. Onko asia syytä paljastaa ja millainen sotku siitä syntyisi? Onko oikeasti mahdollista vain päättää olla joku muu kuin on? Jude yrittää päästä tätinsä kanssa yhteyteen, samoin Kennedy äitinsä, joka ei koskaan kerro tyttärelleen lapsuudestaan mitään tämän kyselyistä huolimatta. Kennedyä jäytää ajatus, että äiti salailee jotain, ehkä jopa valehtelee. Juden ja Desireen suhde on avoimempi, muttei niin avoin, että tyttö kertoisi tietonsa äidin kadonneesta sisaresta. 

Desireen ja Stellan ominaisuuksia periytyy tyttärille ristiin. Disneymäistä happy end -huipennusta on turha odottaa, eihän elämä niin mene. Tarina on kiinnostava ja terävä tutkielma identiteetin muodostamisesta, ylisukupolvisuudesta ja olosuhteiden vaikutuksesta ihmisen - tytön - kehitykseen. Se ei syyttele eikä osoittele, vaan kertoo ja näyttää, koukuttavalla tavalla. Lukemisen arvoinen. Ihonvärin rooli on pohjoismaalaisella katsannolla Amerikassa hätkähdyttävän vahva edelleen; kaukana ajastamme ei olla, 1980-luvun lopulle päädytään.

Kenelle: Identiteetin etsijöille, sukuaan vihaaville tai siitä piittaamattomille, yksilön roolia yhteisössä miettiville, sukupolvivaikutuksia pohtiville, rasismia tutkiville, tarinanystäville. 

Muualla: Hieno sukupolvitarina, sanoo Kirja vieköön. Bennettin luomat henkilöt ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Britt Bennett: Mikä meidät erottaa. (The Vanishing Half). Suomennos Maria Lyytinen. Tammen Keltainen kirjasto 2021. 

Antti Heikkinen: Latu

Latu on ehdolla vuoden urheilukirjaksi, eikä syyttä. Niin koskettava ja suomalainen on nilsiäläisen Pauli Pitkäsen tarina, jonka Antti Heikkinen on koonnut hengittäväksi ja eläväksi.

Pauli Pitkänen oli osa veljessarjaa, joka kisaili voimissa ja hiihdossa 1930-luvulla itäisen Suomen maalaismaisemissa, joissa ei varusteilla tai voiteilla rellestetty. Ei niistä mitään tiedetty. Kunhan nautittiin tekemisestä, kunnes taidot havaittiin; opettaja Kämäräinen tajusi lahjakkuuden, tökki poikaa eteenpäin. Perhe oli ylpeä, mutta osaamista tai muita resursseja kannustukseen ei ollut. 

Monenlaista haastetta oli matkalla. Kilpailuihin olisi mieli tehnyt, mutta niitä oli harvassa, kyytejä vielä harvemmassa. Vaikea on näyttää osaamista, jos on jo kisaan mennessä pitänyt hiihtää kymmeniä kilometrejä, toisten tullessa hyvin syötettyinä, asiallisesti puettuina ja levänneinä kisapaikalle. Eihän siitä mitään tullut. Sinnikkäänä ja taitavana Pitkänen kuitenkin pääsi lopulta isoihin kisoihin.

Pitkänen voitti Lahden MM-kisoissa 1938 hiihdon maailmanmestaruuden 18 kilometrillä (matka poistui kisaohjelmasta 1954, jolloin miesten matkoiksi määriteltiin 15 ja 30 km), ja menestyi Suomen viestijoukkueessa Zakopanessa 1939. Olympiakulta siinteli haaveissa. 

Kunnes sota pilasi kaiken. Talvisodan kranaatinsirpale vuonna 1940 rikkoi jalan, ja vuotta myöhemmin Nilsiässä - jossa piti kerätä kaatuneiden nilsiäläisnuorukaisten tavaroita - käteen osui toimintavalmiudessa ollut käsikranaatti. Ei ollut aikaa miettiä, tappaako lapsia vai heittääkö kranaatti oman pöydän alle, ja rehti ratkaisu oli jälkimmäinen. Jalat menivät, lapset säästyivät.

Kirjassa Pitkänen muistelee elämäänsä pian kuolevana miehenä sairaalassa. Sankaritarina on sekin, joka ei historiaan yllä. Heikkinen piirtää kuvan miehestä, jonka maailma jäi rajalliseksi, lupauksien täyteiseksi, mutta kesken jääneeksi. Näitä lienee tosielämässä enemmän kuin voittajatarinoita. Elämä voi olla merkityksellinen, pienin tai isoin tavoin, ja se on jokaisella omanlaisensa, eikä omaansa kannata pienennellä.

"Vielä Niku sanoi, että heidän voittonsa jälkeen alettiin Suomeen puuhata kunnollisia hiihtokisapaikkoja. Lahteen ne rakennettiin ja siitä alkoi suomalaisen hiihdon menestys, jota on saattanut vuorollaan eteenpäin moni ja johon saisin vielä vuoroni myös minä."

Siksi on hienoa, että Pitkäsen tarina on kirjattu kansien väliin. Rohkaisuksi ja ymmärryksen lisäämiseksi meille kaikille. Tunnistan asioita, paikkoja, verenmakuista yrittämistä ja jonkinlaista varmuutta kuitenkin, omaankin elämääni. Noista on, perkele, noustu, ja samalla raivolla jatketaan. Jotenkin niin suomalainen tarina. Sydämeen käy.

Muualla: Rintakehääni puristi ja kurkunpäätä karhensi, sanoo Anneli.

Antti Heikkinen: Latu. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen. 

Kirjavuosi 2021

Lukutilasto jäi huolettomalle ylläpidolle loppuvuonna, mutta tuskin suuria heittoja todellisuuteen on, aiempien vuosien ja yleistuntuman perusteella. Vuoden aikana luin 168 kirjaa, joista 50 ulkomaista ja 118 kotimaista. Peräti 123 kirjaa oli vuonna 2021 julkaistuja, vahva uutuuspainotus jatkuu. Muistelmia tai elämäkertoja kirjoista oli 20 ja muita tietokirjoja 12. 

Suurimman osan lainasin kirjastosta, kuten aina. Pienen osan ostin tai sain lainaksi kavereilta, ja vielä pienemmän luin arvostelukappaleina saatuja kirjoja, suhdeluvut prosentteina noin 85 (kirjasto) - 10 (omat) - 5 (a-kappaleet). 

Koska siirryin vuoden aikana pois kokoaikaisesta työstä, olisin luullut kokonaislukumäärän kasvavan, mutta näköjään oma taso on oma taso, riippumatta muusta elämästä. Saatoin kyllä enemmän silmäillä kirjoja ja tutkia ilmestyneiden listoja, mutta varsinaiseen lukemiseen saakka kasvanut vapaa-aika ei ulottunut. Olen muuten jättänyt aika monta keskenkin, tilastojen mukaan 8, mutta oikeasti enemmän, kun silmäilyn jälkeen ei ole lukuintoa tai aikaa lainauksen puitteissa löytynyt.

Kirjavuotta leimasivat hienot kotimaiset: moni tuttu kirjailija löi niin sanotusti parasta pöytään ja ilahduttavia esikoisia nähtiin. En listaa, juttuja löytyy blogista. Finlandia-voittaja Jukka Viikilä riemastutti kirjallaan, mutta ehdokkaista puuttui yksi vuoden hienoimmista ja aiheeltaan tärkeimmistä kirjoista, Emma Puikkosen Musta peili, samoin ilmiselvä yleisösuosikki Anneli Kannon Rottien pyhimys.

Novelleista löysin herkullisia miehen elämän kuvauksia, kuten Marko Järvikallakselta, esseistä vaikutti Suvi Auvinen. Huumorilla naiselämää tarjoilivat ansiokkaasti romaaneissaan muun muassa Sari Pöyliö ja  Maija Kajanto.

Käännöskirjojen vuoteni jäi jotenkin vaisuksi alkuvuoden jälkeen, jolloin ilmestyivät muun muassa Karin Smirnoffin, Vigdis Hjorthin ja Benedict Wellsin mainiot teokset. 

Tietokirjavuosi oli laadukas ja niin runsas, etten ehtinyt lukea yhtään tietokirjallisuuden F-palkintoehdokasta, vaikka luin sentään yli 30 kirjaa kategoriasta. Kaari Utrion elämäkerta kiinnosti minua, samoin pandemian alkupäiviä Wuhanissa kuvaava teos Fang Fangilta.

Vuoden kohokohtia olivat Helsingin kirjamessut ja Tampereen kirjamessut. Sekä visiitti ällistyttävään Hattulan kirkkoon: kuvassa vasemmalta Tuija Takala, Anneli Kanto ja minä. 

Kävin pari kertaa Kuopiossa, jossa Kirjakantti-tapahtumassa kuulin muutaman kiintoisan (ja hauskan!) kirjakeskustelun, kuten kuvassa, jossa Heidi Jaatinen (vas.) haastattelee Maria Peuraa ja Petra Rautiaista. Savonia-palkinnon ehdokkaat olivat kovia, Sirpa Kähkösen Vihreä sali ansaitsi voittonsa. Tapasin paikallista kirjaväkeä ja bloggareita, ja Kirjakantin päätteeksi pääsimme Amman kanssa Poetry slam -kisan tuomareiksi! Mukava tapahtuma kaikkiaan, pienimuotoisuus toi läheisyyttä ja jutustelua. 

Teatteriin pääsin muutaman kerran bloggariklubilaisena: Kansallisen Dosentit oli huippu, pidin myös Vallilan pisteessä, joka saatiin vuonna 2021 kaikesta huolimatta avata, esitetystä Kampaamosta. 

Kulttuuritapahtumia kertyikin yllättävän paljon, huomaan kuvia katsellessa. Perheen kanssa tutkittiin perinnetilaa ja vanhaa rakennustapaa Mäntyharjussa, jossa kesät vietämme. Anssi Kelan elämäkertakonsertti oli Tapaus. Kirjabloggareille Finlandia-kisastudion järjesti Kirsin Book Club, ja bloggareiden kanssa tavattiin muutenkin, tosin normivuotta vähemmän. Kirjajulkkareita ja taiteilijatapaamisiakaan ei ollut monia. Etätapahtumiin osallistumisen kynnys on minulle korkea. Eeva Kilven tupaa tutkimaan Vares-Kantolaan pääsimme WSOY:n kirjasäätiön vieraina. 

HerkkuKeijun herkkuja on syöty helteessä, kuten kuvassa näkyy kakun pinnasta (laittakaahan tilaukset vuoden juhlakakuille ajoissa, te jotka pääsette Vantaalta tilauksia hakemaan), ja kirjailija Leena Parkkinen taiteili pöytään nukkekotikokoisen minikakun, kannattaa seurata hänen rakennustöitään Instassa. Instassa olen itse kirjamielessä epäaktiivi, Storyja jaksan ja ehdin tuskin edes lukea, saati tehdä - vaikka Bookstagramissa liikkuu paljon kivoja haasteita ja kirjapuhetta. Ei vain riitä paukut. Twitterissä vähän sama tilanne, osallistun satunnaisesti. Blogini fb-sivussa voisin myös olla aktiivisempi, tätä voisi pitää realistisena tavoitteena. 

Mutta nyt mennään kevättä kohti, pakosti valoistuvissa väreissä, kuten sukkani näyttivät malliksi viime keväänä. Ja ensimmäiset vuoden 2022 kirjat ovat jo käsillä. Hyvää kirjallista vuotta! 

Lue: Aiemmat kirjavuosikoosteet