Kirahvin kaula

Saksa oli Helsingin Kirjamessujen teemamaa tänä vuonna. Valitettavasti en ehtinyt nähdä kirjailija Judith Schalanskyä messuilla, mutta tutustuin häneen näin perinteisesti, kirjan kautta.

Inge Lohmark on biologianopettaja entisessä Itä-Saksassa - josta muuten myös kirjailija on kotoisin. Pian käy selväksi Ingen luonteenlaatu. Hänen mielestään oppilaat ovat kauheita, kollegat tyhmiä, perheenjäsenet outoja ja naapurit epämiellyttäviä.

"Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset ovat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niiden vanhemmissa täysin kehittyneinä."

Ei siis ihme, ettei hänellä ole läheisiä. Hänen miehensä uppoutuu strutsien kasvatukseen, tytär on kaikonnut maailmalle jo kauan sitten. Miten julmasti Inge arvioi niin oppilaitaan kuin työkavereitaankin, luonnonvalinnan tuloksia - se sekä naurattaa että kylmää lukijaa, joka ei voi olla miettimättä, miksi Inge on niin kova ja tuomitseva. Syitä voi etsiä tarinan sivulauseista, joissa sivutaan hänen lapsuuttaan.

Mutta on sentään jotain, mitä Inge ihailee: versokasvit. Järkkymättömät luonnonlait ja luonnon uusiutumis- ja selviytymiskyky ovat jotain, joihin hän voi luottaa, ja joista hän yrittää tiputella tiedonjyväsiä tomppeleiden oppilaidensa noukittaviksi. Tosin hän ei ole tyytyväinen nykyisiin kiiltäväkuvaisiin oppikirjoihin eikä edes opetussuunnitelmaan, vaan tykittää oppilasparoilleen elämän tosiasioita lehmänsiemennyksestä naiskromosomin hallitsevuuteen - asioita, joita hänestä on tärkeää tietää. Biologian ydintä.

"Ennen lapsista oli määrä kasvattaa edistyksellisiä ja rauhaarakastavia kansalaisia, nyt sitten vapaita. Niin kuin nyt vapaus mitään muuta olisi kuin välttämättömyyden tajuamista. Vapaa ei ollut kukaan. Ei ollut tarkoituskaan että olisi."

Saamme tästä käsityksen Ingen opettamistavasta. Se ei ole osallistava eikä ihmisläheinen. Itäsaksalainen ympäristö näyttäytyy tarinassa nukkavieruna ja vanhoillisena. Ingen tapaan, tekisi mieli sanoa.

"Näki yhä että tämä oli itäpuolta. Näkisi vielä viidenkymmennenkin vuoden kulutta. Suhteesta selviäminen vaatii kaksi kertaa niin kauan kuin sitä oli kestänyt."

Ingen marmatus alkaa huvittaa sitä enemmmän, mitä hurjemmiksi mietteet käyvät. Lopulta naurattaa kunnolla, kun tiukkaan, välillä suorastaan puisevan opettajamaiseen tekstiin tottuu. Lyhyet, jopa yksisanaiset lauset töksähtelevät sotilaallisesti peräkkäin. Hieman myös säälittää: pilkahdus inhimillisyyttä vilahtaa, kun Inge kiintyy erääseen oppilaaseensa. Mutta harmi kyllä, hän ei osaa käsitellä moista tunnetta, saati toimia sen pohjalta.

Kuvaako kirja vanhaa yhteiskuntarakennetta ja vanhoja oppeja, pilkkaako suorastaan? Ehkä. Ainakin kertoo erilaisesta maailmankuvasta, jossa tunnetta ei ole olemassa tai se kielletään.

Kirjan ulkoasu on tarkkaan harkittu ja kiinnostava: vanhanaikaiset kuvat saavat sen muistuttamaan vanhaa biologiankirjaa. Myös lukujen otsikoinnit ovat koulukirjamaiset. Kannen mukaan kyseessä on kehitysromaani - vitsi sekin, jos viitataan Ingeen. Se taitaa kuitenkin viitata Darwinin evoluutio-oppiin, Ingen kohdalla sosiaalidarwinismiin (viisastuin googlettamalla).

Ingen tylystä seurasta luopuu hymähdellen, päätään pudistellen ja hiukan helpottuneena. Hauska ja erilainen kirja, sekä idealtaan että toteukseltaan.

Muualla: Mari A varoittaa lukemasta kirjaa julkisessa liikennevälineessä. Hanna arvioi haikulla.

Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Tammi 2013, Suomentanut Ilona Nykyri.

Säde

Miina Supiselta tietää odottaa raikkaan railakasta tekstiä, vaikka Liha tottelee kuria meni minulta ohi. Pidin perheen kuvausta hyvin surullisena, kunnes oivalsin muista arvioista, että tarkoitus oli humoristinen. Ai. En siis vain tajunnut.

Säde-kirjaan osasin siis jo suhtautua paremmin, ja hauska se onkin, persoonallisella otteella. Heti alkuun puhuu kuollut mies. Victor Allcock muistelee elämisen aikojaan Säteen kanssa ja samalla valottaa kirjan luonnetta. Hänen auringonsäteensä on nyt keski-ikäinen nainen ja vetää pientä lastaan ahkiossa keskellä lumimyrskyä.

"Kun Säteen poika kasvaa, Säde varmaan kertoo sille minusta. --- Mutta miten hän voisi kertoa lapselleen minusta, kun vain pieni osa siitä on lapsille sopivaa ja kaikki muu on sekavaa?"

Mutta itse tarinan alkuun. Vic on taloudeltaan luhistuvassa Kreikassa asuva brittiarkeologi, jonka vanha tuttu Voula Papadopoulos - nimestä huolimatta suomalainen - houkuttelee vetämään kaivauksia Suomeen. Uuden lähiön rakentamisen alta on pikaisesti tutkittava outoja kivilatomuksia. Vic muistaa erään opiskelijansa Englannissa, suomalaisen pikapanonsa, ja järjestää tytön, Säteen, apulaisekseen kaivausprojektiin. Säde suostuu mielellään, sillä hän on töitä vailla. Eikä hän seksiäkään välttele, kun tilaisuus tulee, ja Vicin kanssa se tulee. Vic ja Säde matkaavat tahoiltaan Voulan johtamaan Tiedon Akatemiaan jonnekin Itä-Helsingin liepeille, metsään metroradan tuntumaan.

Voula on perustanut yhteisön, Kahdeksaisen kultin, Akatemian yhteyteen. Metsäihmisiksi itseään kutsuva joukko uskoo "vanhoihin jumaliin, henkiin ja vainajien sieluihin eli olentoihin. Henkiä on joka paikassa ja nyt...ne ovat heränneet taas kaikkialla maailmassa." Näin kertoo A-studiossa eräs entinen jäsen. Metsäihmiset haluavat asua maalla, tehdä peltotöitä ja lähestyä henkimaailmaa ja sen muinaista viisautta.

"Kaupungeissa niistä [hengistä] tulee heikkoja tai vaarallisia. Yksinkertainen elämä luonnon lähellä on helpoin tapa olla henkien kanssa hyödyllisessä kontaktissa."

Uskonto taistelee tiede- ja rahauskoa vastaan. Se on kirjan näkyvä teema. Lisäksi tarinassa vilisee paljon muitakin pinnalla olevia asioita; niin Levänluhdan haudat, intuitiiviset kännykät ja Twitter, jopa supertrendikäs Asperger-tapaus on mukana. Hän on Antti, Säteen poikaystävä. Heidän suhteensa on avoin, eli kumpikin saa vapaasti naida ketä huvittaa. Antti edustaa Säteelle pysyvyyttä ja tapaa olla tarvittu, mutta myös Vicillä on paljon tarjottavaa.

Lukija saa jännittää monenlaista: pystyykö Säde hyppimään sängystä toiseen ilman isompia katastrofeja? Mitä kivilouhoksista löytyy? Onko henkiä olemassa? Ja dekkarityyppisesti: miten Victor kuolee? Säde on ateisti eikä hänestä tule metsäihmistäkään, joten sitä ei tarvitse jännätä. Mutta jos johonkin pitää uskoa:

"Ne hassun nimiset taruolennot, tontut ja henget. Eiväthän ne vastanneet Jeesusta, Säde ajatteli. Ne vastasivat markkinavoimia. Ne olivat näkymättömiä ja vaikeasti määriteltäviä, mutta aivan varmasti olemassa ja helvetin tärkeitä."

Kirja on mukavaa, usein hihityttävää joskin hämmentävää luettavaa, omaperäisen muotoilunsa, huumorinsa ja epäennalta-arvattavuutensa ansiosta. Aineksia on niin monenlaisia ja erikokoisia, ettei lukija ainakaan pitkästy; siinä hahmotellaan nuoren naisen kehityskertomusta, rakkaustarinaa ja elämänkatsomusoppia. Punaista lankaa on vaikea löytää, mutta aloin jopa miettiä, tarvitaanko sellaista aina, vai onko se turhan rajoittunutta lukemisen ajattelua. Ehkä kultainen säde korvaa punaisen langan? Säde hyppelehtii iloisesti tilanteesta toiseen ja ottaa sen, mitä miehet tarjoavat, mutta taitaa oppiakin jotain, ainakin vastuuta. Supinen on terävä kirjoittaja, jolla on taito viihdyttää ja jättää lukija hämmennyksen valtaan. Ehkä tarkoituksella, mutta tunne ei ole lukijasta pelkästään miellyttävä. Menikö minulta taas jotain ohi? Jopa Säde päähenkilön nimenä on hämmentävä - laittoihan Leena Lehtolainen sen jo aiemmin nimeksi kirjalleen, jossa Säde oli tappava.

Kansi on upean kaunis ja säteilevä; Elina Warstan työtä.

Muualla: Jori viihtyi kirjan parissa Kaiken voi lukea -blogissa;  Elämän krestomatiaa pitävä assyriologi ei ammattilaisena löytänyt kirjan huumoria, Kirjasfääri löysi salaviisautta ja Pisarassa naurettiin, mutta ei oltu ihan varmoja siitä, mikä on homman nimi.

Miina Supinen: Säde. WSOY 2013.

Bloggari Kirjamessuilla

Kirjamessuilla bloggaajan ohjelma on tiukka: kirjailija- ja kustantamotapaamisia, lukupiirejä, paneelikeskusteluja ja haastattelujen seuraamista, Blogger´s Lounge, blogimiitit... Messutarjontaankin on tietysti ehdittävä tutustua, niin tavallisella kuin divaripuolella.

Lukeminen jää vähälle näinä viikonloppuina, vaikka kirjallisessa maailmassa tulee eletyksi normaaliakin enemmän. "Kirjamessujen fiilinki on huima, suorastaan addiktoiva, kun kaikki pyörii kirjan ympärillä", Leena Majander-Reenpää summaa Apu-lehdessä. Aivan oikein!

Paljon tuttuja tuli vastaan, kuten eri puolilta Suomea bloggareita, joiden kanssa vietimme monta hauskaa hetkeä. Lisäksi tapasin kirjailijoita, kirja-alan ihmisiä ja muuten vain tuttuja. Venytin verkostoitumistaitoni äärimmilleen, ja tärpeistäni ehdin nähdä monta, lisäksi pari yllätystä.

Pasi Pekkola ja Tua Harno kertoivat esikoiskirjoistaan. Pekkolan kirja on lukulistalla: kaveri lopetti koripallouransa siihen, kun sai kustannussopimuksen. Kirjan kirjoittaminen oli monen vuoden haave.

Katja Kallio ja Säkenöivät hetket.

Sofi Oksasen ja Laila Hirvisaaren nimmareita jonotti moni.

Samoin Hotakainen jakoi nimmareita. Ja yksi vanha koulukaverikin tuli vastaan. Tai useitakin, mutta tämän tuntevat useammatkin. No, ei vanha, vaan entinen. Auts, sekin kuulostaa pahalta... Mutta vuosikymmeniä on siitä, kun Mikko Kuustosen kanssa oltiin samassa koulussa.

Kjell Westön Kangastus 38 -lukupiirissä kirjailija oli sympaattinen ja osallistuva. Hän oli ainoa kirjailija, joka veti sadan hengen lukupiirin täyteen jo viikkoja sitten. Lukupiiri-idea on Kirjamessuilta mainio ja toimiva. Hieman hienosäätöä tarvitaan vielä esimerkiksi puheenvuorojen jakamiseen, jotta mahdollisimman moni pääsee keskustelemaan, niin toimii hienosti. Kuten näkyy, Westö saa lukijoiden leuat loksahtamaan. Vasemmalla toimittaja Päivi Istala, oikealla Jaana Koistinen, joka on suomentanut kirjailijan alku-uran tuotantoa.

Johanna Sinisalon Auringon ydin on ilman muuta lukulistalla. Bloggaaja pääsi kaverikuvaan.

Messut jatkuvat vielä huomenna su 27.10. Vielä ehdit! Minä lepään kahden päivän urakastani ja vietän päivän perheen ja kirjojen keskellä kotona. Täydellinen viikonloppu!

Joenjoen laulu

Päivi Alasalmen kirjoihin tartun aina innoisssani mutta hieman vavisten, sillä ne eivät todellakaan ole hyvän mielen kirjoja. Niissä voi käydä aivan mitä vain, yleensä jollekulle todella huonosti.

Niin nytkin, tällä kertaa kokonaiselle kansalle, saamelaisille. Alasalmi nostaa esiin Suomen alkuperäiskansan hienon historian ja elävän elämän kuihtumisen neljäntuulenlakiksi turistikaupan hyllylle, kun saamelaiset ovat menettämässä oman kielensä, elinkeinonsa ja identiteettinsä. Hän kertoo kolmen eri aikakauden ihmisestä, joista kaukaisin on 1500-luvulla elänyt Soruia, joka rakastuu vihollismieheen, pirkkalaiseen. Se vanha tarina, köyhä tyttö ja kielletty rakkaus. Siteet omaan kansaan ovat vahvat, saamelaisuus on vielä voimissaan. Luonnonuskonnot elävät, maaginen on arkea.

1800-luvulla tapaamme tutun nimen, Lars Levi Lestadiuksen, joka saarnaa palavasti kristinuskoa, armoa ja rakkautta, alkoholipirua ja pakanuutta vastaan. Hän on uskossaan vilpitön, aikansa sivistyneistön edustaja - ja aika omahyväinenkin siitä - mutta hän näkee myös saamen kansan ongelmat, on heistä huolissaan ja tahtoo hyvää, omalla tavallaan.

Sami Uddas joutuu muuttamaan pikaisesti Tampereelta takaisin kotikonnuilleen vuonna 2013. Kaikki on Samin elämässä pielessä, mutta Lapista hän uskoo löytävänsä oman paikkansa. Mutta onko sellaista saamelaismiehelle enää olemassa - ainakin hapuilu on armotonta.

Teksti on vahvaa ja ajankuvaus kiehtovaa, etenkin menneisyyden tarinoissa. Kauden uskonnot, lääkinnät ja muut arkiset asiat muuttuvat eläviksi. Näissä kertomuksissa naiset ovat pärjääjiä, säilyttäjiä ja (suvun)jatkajia, miehet ressukoita, joita miestä väkevämmät voimat ohjailevat. Pirkkalaisella se on oma heimo, Lestadiuksella jumala, Samilla viina ja huumeet. Surullinen mahalasku, kokonaisen kulttuurin alasajo, tulee synkeän selväksi. Toteaako Alasalmi mielestään faktan vai onko tämä varoitus, sitä en osaa sanoa. Me muut olemme kuitenkin mamuja saamelaisten näkökulmasta, kuten Sami muistuttaa, ja olemme uhanneet pienen kansan olemassaoloa monin tavoin. Sen miettimiseen on hyvä käyttää vaikka kirjanlukuun menevä hetki. Vaikuttavaa, Alasalmen tapaan.

Puhuin tuossa kuin paraskin Alasalmi-tuntija. Nolosti tajusin juuri, etten ole lukenut edes  Vainolaa, joka oli Finlandia-ehdokkaana aikoinaan. Heti listalle. Olen sentään lukenut muutaman uudemman, kuten tämän. Ja arvostan kirjailijan vahvojen tunnelmien luomistaitoja suuresti.

Muualla: Lukukauden Jaana nostaa esiin kirjan vahvan luontosymboliikan.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu. Gummerus 2013.

Kirjamessut!

Kirjahullun joulu ja pari muuta merkkipäivää samassa paketissa yhtenä viikonloppuna: Kirjamessut! Aion viettää Messukeskuksessa ainakin perjantain ja lauantain, ja merkkasin itselleni ohjelmaan pari tärppiä:

Pe klo 12 Anu Silfverberg haastattelee Johanna Sinisaloa tämän uutuuskirjasta Auringon ydin (Mika Waltari). Kirja ja kirjailija kiinnostavat kovasti, samoin kumma tulevaisuus, jota Sinisalon tiedän taitavasti maalailevan. 

Klo 13 kertoo Minna Lindgren Kuolemasta ehtoolehdossa Aleksis Kivessä. Lindgrenillä on kirkas ajatus ja sana hallussa, joten haastattelu avaisi varmasti lisää kirjan taustoja. Klo 13.30 säkenöi Katja Kallio hetkineen Mika Waltarissa, sanottavaa epäilemättä riittää tälläkin kirjailijalla. Samoin kuin Esko Valtaojalla, joka kertoilee taivaantarinoita klo 14.00 samalla lavalla. 

Harmi kyllä, myös klo 13.30 alkaa joukko kustannusalan ihmisiä keskustella työstä kirjan julkitulon taustalla. Kirja-alan tekemiset kiinnostavat aina, joten saattaa olla, että siirrynkin Ainoon.

Klo 15 Mika Waltari -stagella on Antti Tuuri, jonka julkaisutahti ja monipuolisuus suomalaisten kuvaajana erilaisissa ympäristöissä on ällistyttävä. Alkemistit-kirja vie kauas, 1700-luvulle asti.

Jos työelämä kiinnostaa - ja minuahan kiinnostaa - perjantaina klo 11.30 Kirjakahvilassa voisi naureskella Pasan & Atpon Eniten vituttaa työ -kirjan kanssa. Takaumassa olisi klo 14 esikoisia esittelyssä: tunnen kirjailijoista vain Tua Harnon, joten Juhani Karila, Pertti Lassila, Miki Liukkonen, Pekka Mattilainen ja Pasi Pekkola saisivat tilaisuuden esittäytyä, kenties houkuttuisin lukijaksi.

Eino Leinossa klo 16 Tuomas Kyrö ja Stefan Moster keskustelevat Kyrön kirjojen kääntämisestä ja suomihuumorin taipumisesta saksaksi, tämä olisi kiinnostavaa kuultavaa!

Mutta samalla kellonlyömällä alkaa lukupiiri Kjell Westön Kangastus 38 -kirjasta. Lukupiirit ovat uusi messuidea: jokaiseen otetaan 100 kirjan lukenutta ja mukana on myös yksi tuttu bloggari, tässä Hanna Kirjainten virrasta. Jännä nähdä, miten homma toimii. Tai ainakin kuulla jälkikäteen, jos en pääse mukaan - en ole saanut tietoa, mahduinko ilmoittautumisellani noiden sadan joukkoon.

Lauantaina klo 10.30 Ainossa keskustellaan siitä, pitääkö palkitsevan taide-elämyksen eteen nähdä vaivaa. Mukana kriitikko, kustantaja ja muutama kirjailija - toivottavasti eriävine mielipiteineen, että juttuun saadaan särmää.

Ja sitten on tietysti tämä, jonne bloggarin on varmaan pakko ängetä, valtaisasta tungoksesta huolimatta: "Jaetun lukemisen lumo. Lukupiirejä ja kirjablogeja. Kirjojen ”Lukupiirien aika” ja ”Rivien välissä” pohjalta keskustelemassa Suvi Ahola, Hanna Pudas, Seija Nummijoki ja Katja Jalkanen." Klo 11.30 Aino.

Klo 13.30 Judit Schalansky kertoo kiinnostavan kuuloisesta kirjastaan Kirahvin kaula (Katri Vala). Teemamaa Saksa pääsisi näin mukaan, ja kirjankin aion lukea heti kun ehdin. 

Klo 14.30 Sofi Oksanen ja Antti Tuomainen keskustelevat kansainvälisistä kirjamarkkinoista (Aino) ja klo 16 esitellään miki-kirjaformaattia. (Katri Vala). Formaatti toimii, testattu on, mutta olisi mukava tietää taustoja siitäkin.

Jos jaksaisin raahautua paikalle vielä sunnuntainakin, kuuntelisin, kiinnostaako suomalainen kirjallisuus Saksassa ja miten kirjaa myydään (klo 11.30 ja 13.30 Takauma.) Jälkimmäisessä puhuva Sofi Oksanen on kyllä kiitettävän ahkera markkinoija ja esillä runsaasti myös näillä messuilla. Sunnuntaina paikalla olisivat myös Tuomas Vimma, Philip Teir, Mikko Rimminen…

Todennäköisesti en lopulta näe tärpeistäni montaakaan, vaan kaikenlaista muuta. Viimevuotisen messuiluni jälkeen olin poikki, mutta kivaa oli. Messuilla ei kerta kaikkiaan voi olla törmäämättä kirjahullujen lisäksi kirjailijoihin ja alan ihmisiin - tai kirjabloggareihin. Mikäs sen parempaa kuin vaellella kirjojen keskellä pari päivää samanhenkisessä seurassa, uppoutua kirjojen maailmaan tälläkin tavoin.

Galtbystä länteen

Karen ei ole enää nuori. Mutta reippautta ja aloitteellisuutta häneltä ei puutu, mikä todistetaan tapahtumassa, jossa Karen taltuttaa kaupan ryöstäjät ja itse "ryöstää" mukaansa matkalleen toisen voroista, nuoren Azar-tytön.

Kuinka vanha Karen oikeastaan on, selviää lukijalle pikku hiljaa, kun kirja vauhdikkaan alun jälkeen vie lukijansa päähenkilön lapsuuteen, vuoteen 1935. Rakas veli Sebastian on Karenin ihailun kohde ylitse muiden, ja hän tuntee olevansa Sebastianin kanssa läheisin maailmassa. Lapsuudenkotinsa seuduilla Turun saaristossa he kokevat kasvukivut, nahistelut, teini-iät ja ensimmäiset ihastukset, vähän myöhemmin sodan tummat tunnelmat.

Sebastian on aina hieman erilainen kuin muut. Ihanampi Karenin mielestä - ja äitinsä - mutta kaikilla ei ole hänestä pelkästään hyvää sanottavaa. Sota kohtelee Sebastiania kaltoin (ketäpä ei), ja poika kuolee sodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa, rikoksesta syytettynä. Karen on päättänyt vihdoin selvittää, mitä todellisuudessa tapahtui.

Nykyhetki ja menneisyys vuorottelevat. Karenin ja Sebastianin menneisyyteen limittyy Azarin tarina, sekin eri aikoina. Sukujuuriltaan iranilainen tyttö löytää Karenista turvaa - molemmat yksinäiset naiset tarvitsevat sitä apua, mitä toinen pystyy juuri tuossa tilanteessa antamaan. Karen on ollut naimisissa, useastikin. Azar taas on vasta kohdannut ensi rakkautensa. Karen elää menneessä, Azarilla kaikki on edessä. Heillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, paitsi akuutti tarve paeta.

Kirja on kunnianhimoinen: se tuo tarinaan niin maahanmuuttajien ja erilaisuuden haasteita, sodan vaikutuksia kuin mutkikkaita ihmissuhteitakin, eri aikakausina, erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Muun muassa. Mutta oikeastaan se on perhedraama, rakkaus- ja rikostarina.

Onko aineksia liikaa? Tuntui hieman hankalalta kulkea kaikkien aikojen ja teemojen seassa. Lukeminen ei ollut vaikeaa, sillä nautittavan viimeistelty teksti soljuu sujuvasti koko ajan, mutta en aina nähnyt logiikkaa, miksi välillä seurataan yhtä juonnetta vähän, kohta jotain toista pitkään. Parkkinen ei helpota lukijan työtä yksityiskohtaisilla kuvauksillaan henkilöidensä ajatuksista ja  arkisista tapahtumista. Välillä se tuskastuttaa kärsimätöntä lukijaa; miksi nyt tätä? Mihin tällä pyritään? Nopeasti tapahtuu paljon, kohta taas ei vähän aikaan mitään.

Toisaalta runsaus, tempon vaihtelu ja menneiden tunnelmien luominen ovat kirjan persoonallisia piirteitä ja vahvuuksia, kauniin kielen lisäksi. Lukijan pitää olla tarkkana, ettei merkittäviä asioita mene huomaamatta ohi. Henkilöt jäävät silti kaukaisiksi, edes Karen ei lopulta herätä suurta sympatiaa, vaikka hauska ja viisas nainen onkin. Parasta ovat Karenin terävät mietteet avioliitoista ja rakkaudesta, mutta en täysin pitänyt uskottavana hänen sokeaa sitoutumistaan veljeensä. Vielä 65 vuoden jälkeenkin. Ehkä vanhuus ja lähestyvä kuolema saavat vanhat asiat pintaan?

Parkkinen on taitava kirjoittaja ja ainesosia on tosiaan vähintäänkin riittävästi, mutta niiden sekoitus jää hieman vaillinaiseksi, cocktail laimeaksi. En saanut kirjasta kokonaisuutena kunnon otetta yhdellä lukemisella. Saattaa johtua myös siitä, että olen lukenut liian monta eri aikatasoilla kulkevaa tarinaa liian lähekkäin, ja rakenne alkaa jo kyllästyttää. Eikö joku voisi vaihteeksi kertoa tarinan niin, että se alkaa jostain ja päättyy johonkin? Varsinainen juoni on melko ennalta-arvattava eikä draaman kaari nouse korkealle. Huikean ällistyttävän Sinun jälkeesi, Maxin vaikuttavuuteen tämä ei yllä, vaikka Parkkisen ansiot kirjailijana mielelläni tunnustan. Tämä vain ei ollut minun teekuppini.

Lukuisan Laura hyppeli mielellään ajassa. Kirjainten virran Hanna ihastui ja koukuttui. Sara löytää hyvän rinnastuksen: Linn Ullmannin Aarteemme kallis.

Leena Parkkinen: Galtsbystä länteen. Teos 2013.

Israel-tyttö

Juhani ja Katariina ovat pariskunta. He rakastavat toisiaan. Lähtökohta on siis hyvä, mutta kuviossa on paljon haasteita. Juhanin ja hänen edesmenneen vaimonsa Senjan tytär Ilona ei hevillä hyväksy uutta naista isänsä rinnalla. Hänelle riittää äidin sisko Fiinu, joka asuu miehensä Heikin kanssa Juhanin talon yläkerrassa ja joka kulkee alakerrassa kuin kotonaan.

Juhani ei osaa ilmaista Katariinalle rakkauttaan eikä tukea tätä uudessa perhekuviossa, vaan keskittyy huolehtimaan tyttären sopeutumisesta, sillä "sie sentään oot aikuinen ihminen". Tyttö saa huomion isältään vaikka keskellä yötä vetoamalla äidinikäväänsä. Katariina on herkkä ja naisellinen nainen, joka yrittää kovasti olla hyvä vaimo, emäntä ja äitipuoli. Hänellä on vaikeaa, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi hyvistä yrityksistään huolimatta. Äidiksi hänestä ei ole, hän arvelee, ja varoo sotkeutumasta liikaa tyttären kasvatukseen, sillä hän on epävarma ja tuntee kipeästi kykenemättömyytensä.

"Tyttö ei hänen helmoihinsa tulisi. Hänestä ei ollut lämmöksi kenellekään."

Mutta jotain omaa hänkin tarvitsee. Kun karjalaiselle paikkakunnalle tulee Saarnaaja pitämään herätyskokousta, herää Katariinassa hurja toivo ja kipinä. Luvattu maa.

"Yhtäkkiä kaikki on hänelle selvää. Hän tiesi, mitä hänen piti tehdä, minne hänen piti mennä."

Kun Ilona on varttunut, kirjoittanut ylioppilaaksi ja perustanut perheen, alkaa Katariinan ja Juhani arki asettua. Mutta Katariina on jäänyt paljosta paitsi, ja sitä korvaa Ilonan tytär Kaisa, josta tulee Katariinan ystävä, luotettu ja rakas lapsi, Israel-tyttö, jonka kanssa Katariina haaveilee matkasta Luvattuun maahan. Kaisa kertoo itse tarinaa omalta osaltaan ja tuo mukaan nuoren tytön raikasta näkökulmaa.

Niina Miettinen kuvaa hienosti uusperheen ongelmia, kuten raadollista äitipuolen ja tyttären suhdetta, Katariinan näkökulmasta. Hyvin todenmakuisia tapahtumia pienestä näkymättömästä kiusanteosta - tyttö haluaa huoneeseensa juuri sen ainoan nojatuolin, jossa Katariina tapaa istua, ja Katariina piilottaa tytön palapelista palasen - ja ikävistä tuntemuksista. Siitä ahtaasta tilasta, jossa uusi perheenjäsen joutuu elämään.

Ja uskon voimasta. Ääriliikkeet, niin uskonnolliset kuin muutkin, ovat aina pelottaneet minua, eikä tämä kirja suinkaan rauhoita. Kun Katariina saa ajatuksen tehtävästään, siitä muodostuu pakkomielle, joka uhkaa jo mielenterveyttä. Katariina ei ollut vahva alun alkaenkaan, hänen elämän eväänsä ovat heppoiset, joten ehkä siksi "ylhäältä annettu" tehtävä vaikuttaa häneen niin voimakkaasti. Hän uskoo korjaavansa Luvatun maan avulla menneisyytensä kipeät asiat ja virheet, ja ehkä tavallaan niin käykin. Katariinan puolesta ei silti voi olla iloinen, vaan tarinasta jää surullinen mieli.

Kirja ei ole vahvasti hengellinen Taivaslaulun tapaan, vaikka se uskovaisuudesta Katariinan kautta kertookin. Enemmän se kertoo perheestä, mielenterveydestä ja rakkaudesta. Itse symppasin vahvasti Katariinaa, mutta muutkin henkilöt ovat eläviä - tosin Kaisa jäi minulle kaukaiseksi. Juhani on kannustava kasvattaja ja "hyvä mies", vaikka puhumattomuus suhteessa vaivaa, inhimillistä sekin.

Tarina on rakennettu kiinnostavasti ei-kronologiseen muotoon: se on ikäänkuin ympyrä, jota voisi periaatteessa alkaa lukea mistä kohtaa tahansa, itse tarinan siitä suuremmin kärsimättä. Hyvä teksti, monitahoinen ja koskettavakin, mutta ei silti turhan konstikas. Joitakin verbimuotoja ihmettelin: nykyhetki ja mennyt eivät olleet aivan selkeitä, tai itse olisin valinnut joissakin kohtaa toisin. Vaikea paketti pitää koossa, mutta onneksi se on ymmärretty tiivistää niin, että hallinta säilyy. Miettinen liittyy kirjalla komeasti tämänvuotisten vaikuttavien esikoiskirjailijoiden sankkaan joukkoon.

Niina Miettinen: Israel-tyttö. Teos 2013.

Mari A:ta viehätti tarinan tapahtumapaikka Joensuun Mutalassa. Lumiomena sanoo kirjaa laadukkaaksi, henkilöhahmoja onnistuneiksi ja draaman kaarta ehjäksi.

Samoilla silmillä

Käänsin täysin kelkkani Franzénin suhteen, kun luin hänen ensimmäisen kirjansa. Suhtaudun kriittisesti siihen, että kokeillaan sitä sun tätä, kun on saatu nimeä - tyyliin missit laulajina - mutta pakko on myöntää, että oikeasti on olemassa paljon huippulahjakkuuksia, jotka ovat monella alalla hyviä.

Peter Franzén kuuluu näihin. Kirjailijana hän on yllättänyt vahvalla ja täydellä tekstillään, jonka aitous näkyy ja tuntuu, kun hän kirjoittaa omista lapsuuskokemuksistaan. Hän uskaltaa tehdä sen rehellisesti - tai ainakin antaa sen käsityksen, ja se on paljon se.

Kirjan Pete on teini, joka asuu pikkusiskonsa Suvin ja äitinsä kanssa, periaatteessa. Äiti tosin viettää suuren osan ajasta toisella paikkakunnalla opiskelemassa. Vanhemmat ovat eronneet eikä poliisi-isää näy Peten elämässä, lukijalle kyllä kerrotaan myös Pertin tarina. Myös äidillä on oma ääni, ja nämä kolme kertojaa vuorottelevat.

Pete on tietysti tarinan minä, ujonpuoleinen pojankloppi, joka hommaa viinaa diskoa varten, pihistää tupakoita ja hölmöilee läpi muutkin nuorten poikien tyhmimmät kokeilut. Urheilu on henkireikä ja nyrkkeily laji, jota Pete rakastaa: salilla samanmielisessä porukassa hän tuntee elävänsä, olevansa hyväksytty ja osa kokonaisuutta, toisin kuin missään muualla. Äiti ei hyväksy harrastusta, koska pelkää aivovaurioita, mutta Pete ei ole enää pikkulapsi, vaan tekee jo omia päätöksiä. Hän on itsepintainen ja päättäväinen, kun niikseen tulee. Rankat lapsuudenkokemukset lienevät kypsyttäneet nopeammin kuin olisi väliksi.

Poika ei ole paha, vaan hyvin tunteikas ja huolehtivainen. Ja teinin tapaan välillä kypsä, välillä täysin lapsi. Hän ei haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä läheisilleen, joihin kuuluvat myös pappa ja mummu, jotka paljon lapsia hoitavat vanhempien poissaollessa. Siskosta tosin ei ole paljon huolehtimista, hän on myös hyvin itsenäinen nuori neiti. Peten mielikuvitus on vilkas, mikä aiheuttaa pojalle pelkoja ja joskus noloja tilanteita. Tytöt tykkäävät Petestä, joten hän ei joudu kärsimään monen teinin yksinäisyysongelmasta. Aikuisia vain puuttuu.

Molemmat vanhemmat kuvataan lapsiaan rakastavina, mutta omista syistään kaukaisina. Pertin vei viina, äidin oman elämän ja uran tavoittelu - ja uusi rakkaus. Lapset joutuvat selviämään miten parhaiten taitavat, eikä tilannetta paremmaksi tee se, että sekä isä että äiti potevat huonoa omatuntoa.

Kirja on elävä ja todenmakuinen kuvaus pohjoisen pojan viikosta 1970-luvulla, Hurriganesin kuunteluineen, murteineen, kaikkineen. Tarkkanäköisesti Franzén on kuvannut myös äidin ja isän tilanteet, yksityiskohtia myöten. Ehkä hän haluaa lukijan - ja myös itsensä - ymmärtävän heidän ratkaisujaan. Vaikka kirja kertoo vain yhden viikon, se oikeasti kertoo paljon enemmän, monta kokonaista elämää.

Vaikkei olisi aiempaa kirjaa lukenut, tämä toimii omillaan; henkilöt ovat niin vahvoja ja Franzén antaa niin paljon tarttumapintaa. Lukija saa tietää paljon niin menneestä kuin rivien välissä ehkä tulevastakin. Josta toivottavasti kuitenkin saamme lukea vielä joskus kirjailijan itsensä kertomana.

Peter Franzén: Samoilla silmillä. Tammi 2013.

Susan Cain: Hiljaiset - introverttien manifesti

Latasitko viikonloppuna akkuja ihmisvilinässä, menoissa ja tapahtumissa vai viihtymällä perheen, kirjan ja viinilasin seurassa? Edellinen on ekstrovertin, jälkimmäinen introvertin vaihtoehto. Susan Cain on tutkinut ihmisten personallisuutta ja etenkin sitä, miten edellämainittu jako ilmenee ja mistä fysiologisista syistä se johtuu. Päätavoite on kertoa introverteistä - joita hänen arvionsa mukaan on vähintään kolmannes ihmisistä - ja siitä, miten ja miksi he jäävät ekstroverttien varjoon. Alkuun listataan persoonallisuustyyppien eroja, ja mukana on jopa kysely, jolla voit todeta oman tyyppisi.

Työelämässä olen törmännyt moniin personallisuustesteihin, MBTI:tä olen itsekin markkinoinut. En silti ole aiemmin näin syvällisesti pohtinut testituloksen ensimmäisen kirjaimen merkitystä enkä tiennyt, miten paljon kertoo se, alkaako tulos kirjaimella e vai i. Tiedän tyyppini: se on niin selkeä i, että minua voisi myydä kirjan mukana introvertin mallliesimerkkinä.

"Ekstrovertit ajattelevat ääneen ja ripeästi, he puhuvat mieluummin kuin kuuntelevat, jäävät harvoin sanattomiksi ja toisinaan möläyttävät ääneen asioita, joita eivät aikoneet. Ristiriitatilanteet sopivat heille, yksinäisyys ei. Introvertit taas kuuntelevat enemmän kuin puhuvat, ajattelevat ennen kuin puhuvat ääneen ja kokevat usein osaavansa ilmaista itseään paremmin kirjallisesti kuin puhumalla. He karttavat ristiriitoja. Moni heistä kammoaa small talkia, mutta nauttii syvällisistä keskusteluista."

Nämä ja monet muut tutut piirteet löytyvät kirjasta. Kuten että inhoan väkivaltaa, meteliä ja huomion keskipisteenä oloa enkä ole yhtään ex tempore -ihminen, vaan minun pitää suunnitella asiat etukäteen. Minulla on vahva omatunto, sitkeyttä ja keskittymiskykyä. Ja niin edelleen. Tiedän nyt, että se johtuu aivojeni toimintatavasta, mikä taas on tullut geeneissä. Myös kasvatus vaikuttaa.

Älystä, sosiaalisuudesta tai vaikka tehokkuudesta jako ei tietenkään kerro mitään, tosin Cain kertoo esimerkkejä introverttien huippusuorituksista ja taidoista suorastaan nolostuttavan kehuvasti. Jos varovaisia ja suunnitelmallisia introvertteja olisi kuunneltu, pörssiromahdukset olisi hänen mukaansa vältetty. Ekstrovertin toimintatapa, nopeat päätökset harkinnan kustannuksella, ei aina ole järkevin. Luovuuden hän esittää olevan erityisesti introverttien vahvuus: he kun osaavat työskennellä itsenäisesti ja ovat lisäksi tarkkanäköisiä, eivätkä riippuvaisia ulkoisista houkutuksista.

Cain esittää tutkimuksia, joiden osallistujat ovat tuottaneet itsenäisesti enemmän ja parempia ideoita kuin ryhmässä. Aivoriihet ovat hänen mukaansa ajanhukkaa (usein ovat, omankin kokemukseni mukaan). Mistä herää kysymyksiä, kuten vaikka se, miksi työpaikat suosivat avotiloja, vaikka niiden tiedetään haittaavan tuottavuutta. Työpaikoilla vallitsee tiimiajattelu; mutta onko se todella toimivin tapa - pystytäänkö välttämään kielteinen laumahenkisyys ja vastuiden pallottelu, jos kaikkien oletetaan toimivan samalla tavalla. Niin, kirja on hyvin työkeskeinen, kuten huomaatte.

Jotkut kohdat tuntuvat oudoilta suomalaiselle, kuten amerikkalaiset evankelistat ja muutamat juhlalliset "neuvot", joita kirjoittaja antaa. Kirjaa kannattaakin tutkia sopivan USA-säteilysuodattimen läpi. Kuten introvertti lukija tietenkin luonnostaan tekee, koska hän on kriittinen ja analyyttinen, hah. (Muistetaan kuitenkin, että ihminen on yleensä persoonallisuustyyppien sekoitus, vaikka toinen puoli olisikin vahvempi.)

Kirjaa on silti mukava lukea; se antaa paljon tietoa amerikkalaisen myyvässä muodossa, tarinoiden kautta. Vaikka on mahdoton arvioida, mikä oikeastaan on totta ja tutkittua faktaa, Cainin ansio on mielestäni siinä, että se herättää kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiksi muodostuneita asioita. Ekstroversio nousi Amerikasta 50-luvulla, kun myyntityö alkoi yleistyä: hyvät puhe- ja esiintymistaidot takasivat tuloksen, joten myös sen mukainen persoonallisuus nostettiin ihanteeksi. Siitä lähtien sitä on pidetty meilläkin myönteisenä jopa niin, että lapsia opetetaan toimimaan oman personallisuutensa vastaisesti. Parempia tuloksia ja onnellisempia ihmisiä voisi saada aikaan, jos kukin saa löytää oman tapansa - ja sitä pitää etsiä rohkeasti, se on kirjan viesti.

Mielenkiintoinen pointti on se, että Kiina, tuo nouseva supervalta, on introvertti - tai aasialainen ajattelu kirjan mukaan sitä paljon muistuttaa. Kun maailma pienenee, saa nähdä, opettelevatko aasialaiset länsimaisia tapoja vai siirrytäänkö meillä introvertimpään suuntaan?

"Varhaiset amerikkalaiset arvostivat toimintaa jopa siinä määrin, että halveksuivat älykkyyttä; heidän mielestään mietiskelevä elämäntapa liittyi Eurooppaan, jonka he olivat jättäneet taakseen, sen velttoon ja saamattomaan aristokratiaan." 

Kirjaa voi suositella introverttien lisäksi kaikille, jotka ovat tekemisissä toisten ihmisten kanssa; etenkin esimiehille sekä persoonallisuustyypeistä ja johtamisesta muuten vain kiinnostuneille. Perhe yleensä tuntee jo introverttinsä, mutta kirja antaa vinkkejä myös lastenkasvatukseen.

Lukeneita myös Liisa, Nora, Norkku Nenä kirjassa ja K-blogin Jenni, jonka vinkistä kirjan löysin. Hän lainasi bloggaajaa kiinnostavaa kohtaa: "Ihminen, joka ei kuvittelisikaan käyttävänsä puheenvuoroa luentosalissa kahdensadan ihmisen ympäröimänä, voi hetkeäkään epäröimättä blogata kahdelle tuhannelle tai kahdelle miljoonalle lukijalle." Tuntuu tutulta!

Kuten Jenni sanoo, ketäpä mantelitumakkeet eivät kiinnostaisi!

Susan Cain: Hiljaiset - introverttien manifesti. Avain 2012. Suomennos Lea Peuronpuro.