Finlandia-ehdokkaista ja keski-ikäisen miehen alakulosta

Finlandia-voittaja 2016 on valittu, ja olen iloinen ja tyytyväinen diktaattori Lybeckin valintaan. Viikilän kirja aiheutti lukijalle tunnemyrskyn, jollaista harva kirja saa aikaan. Runouden salakuljetus romaaniin ilmeisesti teki taikojaan. Onnittelut kirjailijalle vielä tätäkin kautta!

Palkintopuheessaan Lybeck esitti kuudesta ehdokkaasta yhteisen tiivistyksen, jota myös HS:n Antti Majander lainasi ja joka minua jäi kovasti mietityttämään. Hän puhui ”alakuloisesta, elämää lamaantuneena tarkkailevasta, keski-ikäisestä, laahustavasta miehestä”. Kas, minä en moista yhteneväisyyttä tarinoissa huomannut; piti oikein ottaa kirjat esiin ja tutkia asiaa. Löytyykö jokaisesta kuvausta vastaava henkilö?

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on jatkumo pitkälle sarjalle, jossa naiset ovat olleet pääosassa. Tällä kertaa kirjailija tosiaan nosti keskiöön sarjassa lapsesta aikuisuuteen kasvaneen Juho Tiihosen. Mutta onko Tiihonen alakuloinen, lamaantunut ja laahustava - kaikkea muuta, jos minulta kysytään. Ehkä hänellä siihen orpona olisi syytä, mutta mies on opiskellut, älykäs ja monipuolinen, tiukasti oman elämänsä ohjissa. Hänestä jää tuntu vahvana, auttavaisena ja kehittyvänä miehenä, jolla on tulevalta odotettavana vain hyvää ja parempaa. Tämä oli itse asiassa yksi syy siihen, miksi kirjasta viehätyin: ei miehen tarvitse aina olla surkimus, edes savolaisen. Vai viittasiko Lybeck Ilmari Lehtivaaraan, häiriintyneeseen toimittajaan - häneen kuvaus sopii, mutta vain sivuhenkilönä kavalkadissa. Lassi Tuomi ja tuomari Kelo taas ovat kuvaukseen sopimattomia muuten, kuten iältään. Vastaus: ei löydy kuin sivuosassa, noin yhden kymmenesosan verran.

Entä Tommi Kinnusen Lopotti? Päähenkilö on sokea Helena, toinen nuori Tuomas. Ei osu tähänkään. Mutta Helenan isä Onni kipuilee, ja Kinnusensa lukeneet tietävät syyn. Ei sekään oikein kuvaukseen istu: alakulon sijaan Onnia vaivaa paljon isompi masennus, laahustamisen sijaan hän tekee jotain muuta. Vastaus: ei löydy.

Emma Puikkosen Eurooppalaisten unien lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista kaikkia hahmoja - muistatko itse, niitä nimittäin on paljon? Mieleeni tulevat nuori rekkakuski, reppureissaaja, Lech Walesa, pakenevat somalit, kroaattipojat, jotka päättivät olla albaaneita (vai menikö se toisinpäin), itäsaksalainen muurin murtumisen vuoksi hajoava perhe... ei, ei näistä ainakaan löydy heittoa vastaavaa henkilöä.

Hetkinen, oli eräs ministeri, joka saattoi muistuttaa kuvausta! Valitettavasti en muista hänen toimiaan tarkemmin. Mutta missään tapauksessa se ei ollut kirjassa asia, joka olisi jäänyt tai jonka olisi ollut tarkoitus jäädä päällimmäisenä mieleen. Vastaus: rehellisesti en osaa sanoa, mutta kirjan henkeä ajatellen vastaan ei.

Peter Sandströmin Laudaturin olisin jättänyt siitä kuulemani perusteella lukematta, jos se ei olisi noussut ehdokkaaksi. Vaistoni osui oikeaan, ei ollut minun kirjani. Makuasia toki: en vain pidä tuonkaltaisesta tavasta käyttää kieltä. Runsaat täytesanat ja liitepartikkelit saavat minut ärsyyntymään, samoin relatiivilauseet toinen toisensa perään. Ihmisillä on koko ajan "tapana tehdä" jotain, he ovat "sellaisia." Eikä "Minun ei tietenkään olisi pitänyt ajatella sellaisia juttuja." Tyyli on puhe- ja kirjakielen välimaastosta, teksti sisältää fraaseja ja yllätyksettömiä vertauskuvia (asia ei siedä päivänvaloa, elämän vertaaminen vuoristorataan), sisältö lähes mykäksi ja tahdottomaksi kasvatetun miehen ajatustenvirtaa. En ymmärtänyt tapahtumia, lue: ihmisiä. Miksi isä vie ampumaan pojan, joka on aatteen vuoksi kieltäynyt asepalveluksesta? Miksi mies pesee vaimon pyykit, vaikkeivat he muuten ole yhdessä? Miksi mies ei saa otetta mistään, vaikka hänellä on kaikkea? Kyllä, helmiäkin kirjassa on, ja huumorinpilkettä; sujuvasti sen lukee, vaikkei tyylistä pitäisikään. Vastaus: tämä on juuri Lybeckin kuvaama mies.

Peter Sandström: Laudatur. S&S 2016. Suomennos Outi Menna.

Mitä kertoo Riku Korhonen kirjassaan Emme enää usko pahaan? Muumi-sarjakuvasta lainatun nimen alle kirjailija on kerännyt niin laajan miehen kokemusmaailman, ettei sitäkään ensimmäisenä tule mieleen sanoa laahustavaksi tai lamaantuneeksi. Toimintaa riittää, vaikka alakuloa ei voi välttää. Lopussa tarinasta kehkeytyy suorastaan action-jännitysdraama. Korhosen ajatukset ovat niin isoja, että niitä tuntuu olevan vaikea mahduttaa kahden pisteen rajoihin, mikä tekee lukemisesta hieman uuvuttavaa. En silti halunnut jättää kesken. Vastaus kysymykseen: en osaa tähänkään sanoa kyllä tai ei, mutta kallistun jälkimmäisen kannalle. Eivät kirjan naisetkaan ole ihmistä kummempia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. Kannen suunnittelu Tom Backström. Kustantajan lukukappale.

Lopputulemana kaksi selkeää kyllä-vastausta (sis. Engelin), kaksi varmaa ja kaksi epävarmaa eitä. Muotoilen loppukommenttini uutisvuotohengessä: "Alakuloinen tarkkailu, lamaantuneisuus, keski-ikäisyys ja laahustavuus ovat katsojan silmässä." Siitä olen Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, että ehdokastarjonnan sisältö oli miespainotteinen (varauksella Kähkönen, koska hänellä on henkilöinä enemmän naisia Tiihosen nostosta huolimatta). Olisivatpa ehdolla olleet myös Riitta Jalosen Kirkkaus, Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa tai Minna Rytisalon Lempi! Niistä löytyy vahvoja, persoonallisia ja äärimmäisiä naisia. Mutta valintoja on tehtävä, ensi vuonna jotain muuta. Sain nyt kaihertaneen asiani sanottua ja siirryn muihin aiheisiin. Taidan mennä välillä vaikka teatteriin.

Nuku lähelläni

Riku Korhonen aloitti kirjavuoteni ja kirjansa komeasti: yllättävä juonenkehittely sai valpastumaan, mitä, mihin tässä mennään? Minulla on käsitys - vaikken kaikkia ole lukenutkaan - että hänen kirjoissaan tärkeitä, jopa keskeisiä pohdinnan aiheita ovat naiset ja erotiikka miehen näkökulmasta, mutta tämän kirjan päähenkilö Teemu vietti ensimmäiset satakunta sivua aivan muiden asioiden parissa.


Hänen ulkomailla asunut ja pankkimaailmassa työskennellyt velipuolensa Tuomas on kuollut, ja Teemu matkustaa hoitamaan ikäviä käytännön asioita, kuten asunnon tyhjentämistä ja ruumiin tuhkausta. Teemu pohdiskelee monenlaista matkallaan, ja ajatuksia hänen elämäntilanteestaan on hauska lukea.

Mies on etsivässä vaiheessa, ilman työtä tai muita kiinnekohtia. Veljen kuoleman myötä perhettä, lapsuutta ja oma elämäntarinaa tulee käytyä läpi, saattaa meneillään olla jonkinlainen neljänkympin kriisikin. Jokin käännettä kaipaava ajanjakso joka tapauksessa.

"Kuin tuuli tai kuka tahansa ihminen olen noussut salaisuuksien seasta. Osa niistä on perhesalaisuuksia. Ne eivät ole kohtalokkaita salaisuuksia, vaan tavallisia nuhruisia ihmistyperyyksiä, jotka painavat mikeltä kun itse vasta kasvaa ihmiseksi. Aikuisena ne pitää puhua pois tai unohtaa. Minä olen vaiennut, enkä ole unohtanut. En ole kertonut niitä parhaille ystäville, en naisille joita olen rakastanut. Ne ovat minussa kuin luut, antavat muodon, kenenkään näkemättä."

Keskeinen teema on muutoksen tarve ja arvaamaton tulevaisuus; sekä Teemun omassa elämässä että maailmassa, etenkin taloudessa. Ja tietysti rakkaus, tai paremminkin sen etsiminen; yhteyden ja varmuuden etsiminen epävarmassa, yksinäisessä maailmassa. Tarinassa on myös ripaus trilleriä; veljen tekemiset herättävät kysymyksiä, joita Teemu yrittää selvitellä. Mitä tapahtui mielenosoituksessa, jossa veli kuoli? Miksi Tuomas oli mukana? Miksi hänen kotoaan löytyi musta hiihtomaski ja outoja avaimia?

Teemu tutustuu Tuomaksen työympäristöön, esimieheen ja tyttöystävään Ninaan. Ja taas mennään! Pian ollaan tilanteessa, jossa "...modernillakin miehellä on panohommissa suoritusportaan vastuu."
Seksillä ei kuitenkaan ylenmäärin revitellä, vaikka se on tärkeä osa väistämätöntä suhdetta Ninan kanssa. Nina etsii jotain, ja toivoo löytävänsä sen Teemusta. Molemmat ovat epäileviä, varovaisia, yksinäisiä, mutta ihmisentarpeessaan nälkäisiä ja rajuja. Teemu jää kaupunkiin ja hankkii työtä puutarhanhoitajan apulaisena. Puutarhajakso onkin kirjassa - ja Teemun elämässä - rauhoittava, tasapainottava, tunnepuolen myllerryksen vastapainoksi.

Tälle lukijalle kirja jää vähemmän myllertäväksi. Se on hieman epätasainen kokonaisuus, josta ei saa ihan kiinni, tai tarkemmin, henkilöt jäävät kaukaisiksi, Teemukin, vaikka hänestä paljon saa tietää. Ehkä se johtuu siitä, ettei Teemu itsekään oikein tiedä, mitä etsii, tai ei osaa etsiä niin, että epämääräisistä unelmista voisi tulla totta. Hän elää hetkessä, tunteen mukaan. Käsiteltäviä asioita on runsaasti, teksti rönsyää ajatuksenvirtamaisesti ja tunnelmat vaihtelevat. Hienosti Korhonen parhaimmillaan kirjoittaa, herättää ajatuksia ja välillä naurattaakin. Mutta jonkinlainen punainen lanka minulta välillä katosi. Alkuosasta pidin eniten. Loppukin on yllättävä.

Kirja kuvaavat Sanna Luettua-blogissa ja Minna Ilselässä. Kommenttien perusteella ristiriitaisia tuntemuksia on muillekin jäänyt.

Riku Korhonen: Nuku lähelläni. WSOY 2012.