Eleanor Catton: Birnamin metsä

Monikerroksinen, sanoo Stephen King kirjan kannessa. On se, ja lisäksi pidin syvälle menevästä henkilökuvauksesta ja siitä, että poraudutaan tähän aikaan; jostain syystä aikalaisromaaneita tulee kohdattua harvemmin kuin menneistä tai tulevista kertovia. 

Vaikka kirjaa sanotaan trilleriksi ja tarinaan sisältyy jännitystä ja väkivaltaakin, se tuntuu silti enemmän (psykologiselta) romaanilta kuin varsinaiselta jännäriltä. Vaikka on kevyempi ja huomattavasti helpompi luettava kuin 2014 ilmestynyt dickensiläinen Valontuojat. (Ymmärsikö muuten kukaan Valontuojissa niiden horoskooppijuttujen merkityksen? 

Keskeisenä toimijana on ympäristöaktivistien ryhmä nimeltä Birnamin metsä, jonka nimi juontuu Shakespearen Macbethista. Shelly ja Mira ovat erottamaton kaksikko, ryhmän kantavat voimat, jotka taistelevat luontokatoa vastaan ja ihmisen omavaraisuuden puolesta istuttamalla syötäviä kasveja, osan ryhmälle, osan myytäväksi.

Rahapula vaivaa silti, ja kun he tutustuvat miljardööriin, Robert Lemoineen, ryhmälle avautuu mahdollisuus alkaa toimia ammattimaisemmin. Asiaan liittyy eräs uusiseelantilainen kansallispuisto ja maanvyörymä: sen liepeillä olisi ryhmälle tarjolla sopivan syrjäinen maatila kasvatuksilleen ja olemiselleen. Jos se suostuu tarjottuun diiliin - epäilyksiä on ilmassa runsaasti jo ensi tapaamisesta.

”- Kyllä minä sanoin kuuluvani kollektiiviin. Mutta voin vaikka vannoa, etten sanonut sen nimeä. – Etkö? Hän vilkaisi Lemoinea tas. – En, hän sanoi. – Olen itse asiassa ihan varma. En maininnut porukkamme nimeä. Kyllä minä sen muistaisin. – Mitäpä päättelet siitä? – No varmaan... että me ollaan googlailtu toisiamme.

Lemoine hymyili epäsuoralle tunnustukselle. – No, hän sanoi, - kyllä se oman nimen googlaamisen voittaa. Miraa nolotti, ja sen peittääkseen hän painoi suun kiinni ja katsoi miestä paheksuen: - Minkä takia sinä haluat Birnamin metsästä tietää?”

Puitteet ovat herkullisen jännittävät ja suomalaiselle eksoottiset. Henkilöiden motiiveja ja erilaisia suhtautumistapoja niin luontoon kuin rahaan on kiinnostava lukea. Niin kiinnostava, että kirja sujahti vauhdilla loppuun, joka tulee vastaan liian nopeasti. Ja rysähtävänä yllätyksenä, vaikka lukija tietääkin enemmän kuin Mira ja muut keskeiset henkilöt. Trilleripiirrettä tuo se, ettei kuolemantapauksilta matkan varrella vältytä, yksi sellainen jo alkupuolella uhkaa jopa koko ryhmän olemassaoloa.

Mutta enempiä paljastelematta, vauhdikasta ja kiintoisaa luettavaa hyvänä käännöksenä, viihteellistä mutta ei höttöistä. On mahtava saada nähdä Eleanor Catton Helsingissä toukokuussa HelsinkiLitissä!

Eleanor Catton: Birnamin metsä. Siltala 2024. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen. 

Valontuojat

Uudessa-Seelannissa syntynyt Eleanor Catton on kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja viimevuotisella kirjallaan, jonka Siltala julkaisi suomeksi.

Kirja vastaa koviin odotuksiin tyylikkäästi - sillä huikea tämä tiiliskivi on. Siinä on donnatarttmaista vahvaa tunnelmaa, kypsyyttä, perusteellisuutta, kiireettömyyttä, runsautta ja viisautta, lisättynä huumorilla sekä yllättävillä elementeillä. Yksi niistä on tarinan rakentaminen tähtikuvioiden mukaan astrologiaan tukeutuen.

Tarina vie meidät Uuden-Seelannin kultakentille 1800-luvun loppupuolella. Alueella häärivät ahkerasti rikkauksia janoavat kullankaivajat Euroopasta ja Amerikasta, onpa läsnä kiinalaisiakin ja tietysti alkuasukkaita, maoreja. Miehisessä maailmassa naisia on vähän, ja yleensä "huvitusalalla". Bisnestä vainuavat kaikkialta hakeutuvat rahan perässä tuonne takamaille, samoin ne, jotka jostain syystä haluavat jättää menneisyytensä taakseen ja aloittaa alusta.

Henkilöhahmoja on paljon:  12 tärkeää hahmoa kuvastaa ymmärtääkseni eri horoskooppimerkkejä. Nämä henkilöt, joilla ei päällisin puolin näyttäisi olevan paljonkaan yhteistä, kokoontuvat alussa neuvonpitoon, koska on tapahtunut kummallisisia sattumuksia, joihin he ovat tietämättään tai tietäen joutuneet mukaan tai ainakin epäilysten alaisiksi. Lyhyesti sanottuna, eräs mies on kadonnut, eräs kultaomaisuus on arvoitus ja eräs nainen on huonossa jamassa.

Takaumien kautta tarina alkaa kiertyä auki, ja yksityiskohdat tulevat lukijan tietoon pikku hiljaa. Samat tapahtumat käydään läpi eri henkilöiden näkökulmasta. Toimijoiden motiivit ja taustat selviävät, ja yllätyksiä syntyy. Hykerryttävän herkullinen ja runsas henkilökuvaus on kirjan suurin anti. Astrologiaa tuntevat voinevat tarkistaa, mihin merkkiin kukin henkilö kuuluu, mutta ilman tähtiopin tietämystäkin tarkkanäköisiä kuvauksia on hauska lukea.

"Hän oli luonnoltaan ja tyyliltään renesanssi-ihminen, tottunut näkemään saman tien lupaavia tuloksia kaikesta mihin huomionsa keskitti; jos hän ei oppinut temppua ensi yrittämällä, hän jätti koko asian."

"Gascoignen persoonassa näkyi eriskummallinen sekoitus yhteiskuntaluokkia, sekä ylhäisiä että alhaisia. Hän oli hoivannut mieltään samalla vakavalla viitseliäisyydellä kuin piti tätä nykyä huolta ulkonäöstään - mikä tarkoitti että menetelmä oli hienostunut mutta hitusen vanhentunut."

"Emery Staines oli viettänyt lapsuutensa suurimmaksi osaksin yksin ja valvomatta isänsä kirjastossa, ja se oli valmistanut häneen moneen mahdolliseen elämään ilman että hän varsinaisesti haluaisi niistä yhtäkään."

Ajankuvana tarina on myös kiinnostava, samoin vaikka tyyli on enemmän reaalifantasiaa kuin realismia. Tuo myyttinen kullanetsinnän aika ja eksoottinen ympäristö jo itsessään kiehtovat mielikuvitusta. Itseäni ilahdutti median vahva voima; tarinassa luetaan paikallislehtiä tarkasti, ja niitä käytetään ahkerasti myös yksityishenkilöiden keskinäisenä viestintävälineenä. Kirjapainotekniikasta saamme tarkan kuvauksen tuon ajan lehdentekijän työn kautta. Rikosten ja murhien lomassa toki syntyy myös rakkautta.

En tiedä, miten asiat olisivat menneet toisin, jos Jupiter ei olisi ollut Jousimiehessä tai Venus Vesimiehessä juuri silloin kun ne olivat. Tähtikarttoja on jokaisen luvun alussa, mutta en osaa tulkita niiden tarkoitusta. Koska henkilöitä on paljon, kukaan ei nouse varsinaisesti ykköshahmoksi eikä lukijan "tarvitse" sitoutua kehenkään vahvasti. Kiehtovan tarinan lukeminen muistuttaa enemmän näytelmän katsomista kuin eläytymistä yksittäisiin henkilöihin, kuten kirjan kanssa yleensä käy.

Suomentajan suurtyö välittää vanhahtavaa maailmaa kielineen kunnioitusta herättävän kauniisti. Kirjaa on nautinnollista lukea, eivätkä sen 700 sivua lopu heti kesken. Tiiliskivet taitavat tosiaan tehdä paluuta; ainakin itse huomaan mielelläni niitä lukevani nykyään. Tikli ja Kultarinta ovat hienoja esimerkkejä, Murhenäytelmäkin on yli 500-sivuinen. Pidin Valontuojista; sen erikoisuudesta, laajuudesta ja tunnelmasta. Kokonaispaketti on häkellyttävä. Ja ehkä olenkin tietämättäni suuri viktoriaanisten romaanien ystävä?

Kenelle? Tiiliskivien ystäville, tarinoista lumoutuville, tähtikarttoja tutkiville, historiallisen romaanin rakastajille, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Nenä kirjassa on hyvämuistinen, jota tarinoiden toistelu jo hieman pitkästytti. Lumiomena sanoo kirjaa pyörryttäväksi ja mainitsee sitä kuvatun pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Omppu toteaa sen sisältävän muun muassa sekä murhamysteerin että rakkaustarinan, kuten tyyliin kuuluu, mutta kirja herätti ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkea muuta pitää mahtavana, ettei lukijaa päästetä helpolla. Kirjakaapin kummitus toteaa kirjailijan pitävän rönsyilevät langat käsissään ja kuvaa kerrontaa monipolviseksi ja laajaksi. Ullalta lukukokemus vei aikaa ja voimia. Orfeuksen kääntöpiiri lämpeni kirjalle hitaasti.

Eleanor Catton: Valontuojat (The Luminaries). Siltala 2014. Suomennos Tero Valkonen.