Ari Wahlsten on kirjoittanut esikoiskirjansa Kallion kuppiloiden ja sinkkumiehen maailmasta. Pihtaamattomia naisia ja oluttuoppeja vyöryy Kallion leveydeltä vuorokaudet ympäri: mahtaako tämä olla kirjoittajan fantasia ihannemaailmasta, jossa mies saisi elää.
Kirjan mies, Walden, on luojansa tavoin nimittäin myös kirjoittaja, joka liikkuu teatteripiireissä. Kaljanhuurujen ja sänkypuuhien ohella hän pyrkii tekemään töitä, tosin niistä puhutaan sen verran vähän, että herää kysymys, millä mies mahtaa kustantaa runsaan vapaa-aikansa. No, se on sivuseikka, ei tämä muutenkaan realismia ole, sen enempää kuin vaikka Juha Vuorisella. Jota en kyllä jaksa lukea, kuten olen aiemminkin todennut, mutta vertailua ei voi välttää, kun samassa aihepiirissä liikutaan. Wahlstenista pidin paljon enemmän, vaikka moni asia häiritsikin.
Aihe kiinnosti nuoruutensa Kalliossa asunutta, henki ja meno on tuttua, vaikken nykyistä kuppilamaailmaa tunnekaan. Teki mieli myös verrata, löytääkö kirjoittaja uutta tulokulmaa, kun Kallio-aiheesta on revitellyt viimeksi niin hienosti Mikko Rimminen. Ei juuri löytänyt, uutta siis, vaikka muutamia hauskoja oivalluksia tekstiin mahtuukin. Antoisinta ovat kommentit ja viittaukset näyttelemiseen ja teatterimaailmaan; tämän puolen tuntemusta olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Ja sijaitseehan kaupunginteatterikin Kalliossa, joten ehkä tästä olisi voinut irrotella lisää kytkyjä.
Kirjoittajan kokemattomuus näkyy ja tuntuu; kömpelyyksiä on, noloja muka-hauskoja sanontoja ja väkisin väännettyjä vitsejä ja yksi suoranainen virhe siirtymässä (tai sitten en vain tajunnut äkillistä muutosta ajassa ja paikassa). Lisäksi ihmetytti myös Morren tuomitsema kirjailija Kivipaaden hahmo, sen mukanaoloa on mahdoton selittää. Jos taustalla onkin ollut kirjailijan vahva oma kokemus, sen mukaanotolla hän tulee tehneeksi itselleen karhunpalveluksen. Loanheitto ei nosta heittäjän pisteitä.
Tarina tuntuu tehdyltä, ei vaivattomasti syntyneeltä ja soljuvalta. Töksähtelevä tunne ehkä johtui siitäkin, ettei juonta ole, vaan kuvataan vain kaverin elämäntapaa sieltä täältä, päätymättä mihinkään. Jori arveli tämän olevan teatterin vaikutusta, tehdään kohtauksia enemmän kuin kokonaisuutta. Mikäpä siinä, mutta tyyliin toivoisi löysempiä ranteita, luontevampaa jutustelua. Naseva ironia ja renttuhuumori ovat vaikeita lajeja, eikä tässä päästä niiden terävään kärkeen.
Mietin paljon, kehen kirja kolahtaisi. Uskoisin, että otollisin kohderyhmä ovat samanikäiset tai kirjoittajaa (s. 1963) nuoremmat miehet, jotka eivät ole kirjallisuuden suurkuluttajia. Naiset, himolukijat tai elämää nähneet miehet tuskin jaksavat innostua. Tämä voisi olla miesten kioskikirjallisuutta, naisellisen romantiikan äijäilyversio.
Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi. Gummerus 2012.