Helsingin kirjamessut 2025 osa 2: sivistyin, ilostuin

Kirjamessukeskusteluista vielä muutama kiinnostava pointti. Enemmän kuin kolme, vaikka myös Alex Stubb oli esiintymässä. Lavan äärellä taisi olla suurin kerralla koskaan näkemäni messuyleisö! (Jos ei lasketa Dan Brownin Messukeskus-vierailua, jossa oli 1 200 katsojaa.) 

Siteeraan Stubbin käyttämää hienoa lausetta (en tiedä alkuperää): "Lukeminen on ajattelun polttoainetta." Enempää en voisi olla samaa mieltä. Presidentti on pitänyt päiväkirjaa jo kauan, ja nyt julkaistu Vallan kolmio -kirja kertoo kirjoittajansa ulkopoliittisen ajattelun kehittymisestä vuosien mittaan. Erityisesti se kuvaa maailmamme muutoksia vuosina 2022 - 2025 eli Venäjän hyökkäyssodasta tähän päivään sekä hahmottelee tulevan, toivomamme maailmanjärjestyksen edellytyksiä.

Stubbia haastatteli taitava Ville Blåfield, ja rennon sujuvasti he ehtivät käsitellä niin Suomen asemaa pienpelaajana maailmankentällä kuin sitä, miksi presidenttinä saattaa olla helpompaa kuin vaikka pääministerinä: siksi, että kansa toivoo lähtökohtaisesti presidentin onnistuvan työssään ulkopolitiikan johtajana, toisin kuin arkisempia haasteita ratkovien päivänpoliitikkojen. Presidentinkin kalenterissa on viime aikoina ollut kaikenlaista. Onneksi kirja oli kirjoitettu pääosin jo ennen presidenttiyttä ja ehdittiin tänä vuonna saattaa julkaisukuntoon ja ulos. Odotan sen lukemista! 

Kansainvälisyyttä saatiin lavalle myös Sofi Oksasen, FILIn johtaja Tiia Strandénin, Frankfurtin kirjamessujen (maailman suurimmat kirjamessut!) johtajan John Steinmarkin ja Villen haastattelussa. Miksi kirjallisuus on tärkeää? Kirjallisuudessa pystytään kertomaan asioita, joita uutisissa ei välttämättä voi, tai se voi auttaa ymmärtämään uutisia, vastaajat totesivat. Vakava fakta voi siis lymytä fiktion verhossa, ja siksi on tärkeää, ettei kirjoja sensuroida tai sananvapautta uhata, vaikka sen suuntaisia huolestuttavia ilmiöitä ja vaateita esiintyy maailmalla, myös kustannusalan paineita kasvattaen. Sananvapaudesta kiinnipitäminen on myös osa maanpuolustusta, sanoi Sofi. Esimerkki on helppo löytää: tälläkin hetkellä Venäjä pyrkii tuhomaan ukranalaisen kirjallisuuden. Lukeminen sinänsä on selviytymistaito ja nuorten innostaminen lukemaan olennaisen tärkeää - joissakin maissa nähdään jo nuorten aikuisten lukuhalun kasvua. Mainittiin esimerkeiksi Unkari ja Saksa, joissa kirjojen kierrätystä harrastetaan ahkerasti. 

Tekoälyä sivuttiin, mutta sen tiesimme jo, ettei sillä ole mielikuvitusta tai luovuutta, vaan se myllää valmiita koneille syötettyjä valmiita tekstejä, usein ilman lupaa, mikä on rikos: kirjailijoiden kuuluisi ehdottomasti saada palkkio teksteistään, joita kielimalleissa käytetään materiaaleina. Tekoäly ei sovi Sofin mielestä kääntäjäksikään, sillä se ei tunne sävyjä ja persoonallista otetta. Käännös saattaa olla teknisesti "oikein", mutta kirjailijan oma ääni katoaa. Siksi tarvitsemme ihmiskääntäjiä ja -käännöksiä suomesta muille kielille. Kirjavientiä edustavan FILIn Tiian mukaan suomalaisen kirjallisuuden tulee olla osa kansainvälistä keskustelua, sillä meillä on sanottavaa ja antia! Tähän iso peukku! Kirjamessut nähdään moniäänisyyden ja ideoiden jakamisen alustana. (Ottamassani kuvassa alla mainio messuidea, liitutaulu, joka oli ahkerassa käytössä etenkin nuorilla.)

Tutkimustiedon avoimuus on oletusarvo nyky-Suomessa, kertoivat Henriikka Mustajoki ja Iina Kohonen omassa keskustelussaan. Mutta on tilanteita, joissa jotain salataan, kuten tutkimuksiin osallistuneiden vastaajien yksittäiset henkilötiedot, patentti- ja liikesalaisuudet juridisista syistä tai vaikkapa uhanalaisten kasvien sijaintipaikat. Tutkijakunta huomioi tutkimustietojen yhteiskunnalliset vaikutukset; sen, onko julkistaminen yhteisölle ja tutkimukselle hyväksi vai ei. Tietosuojakäytäntö ei muuten koske vainajien henkilöllisyyttä, mikä oli minulle uutta. Lain ohella meillä toimii alan itsesääntely ja sisäiset säännöt, joihin sisältyy myös vainajien henkilötietojen salaaminen.

Miten yliopisto edistää arvojaan, joihin kuuluu myös sivistys, kysyi Ville Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblomilta heidän kohtaamisessaan. Tehdäänkö arvojen pohjalta päätöksiä ja oliko Rosebudin häätö Kaisa-talosta sellainen? Koko opetustyö toimii sivistyksen puolesta, ja lisäksi paljon tehdään tiedettä popularisoivaa toimintaa, vastasi rehtori ja mainitsi esimerkkeinä Gaudeamus-kustantamon, julkisen areenan Tiedekulman ja Studia generalia -yleisöluennot. Rehtorin tehtävä on toimia hallituksen strategisen linjausten mukaan, ja kiinteistöomaisuuden tuotot ovat tärkeitä tiukassa taloustilanteessa, jossa myös yliopisto on säästöjen kohde, hän kertoi. Sitä, oliko häätö oikea liike, rehtori ei osannut sanoa, mutta myönsi, että asiaa olisi voinut kommentoida aiemmin kuin nyt tehtiin. (Taisivat siinä hässäkässä yliopiston arvot totuus ja yhteisöllisyyskin hieman unohtua, toim. huom.) 

Ajaako Orpon hallitus yliopistoja tutkintotehtaiksi? Ainakin yliopistoa pakotetaan joustavuuteen, sanoi rehtori, ja opiskelijoiden valmistuminen määräajassa on yhä tärkeämpää, mutta asia on vaikea, kun samalla kiristetään opiskelijoiden elintasoa etuuksia pienentämällä. Vaikka annetuissa rajoissa on toimittava, hän pitää yliopiston lukukausimaksuttomuutta tärkeimpänä kiinni pidettävänä asiana.

Aina kuuntelen Juha Hurmetta, kun on tilaisuus. Hän on loistava puhuja, ja töidensä perusteella ehkä nero. Hurme on lukenut kaikki Anni Polvan julkaisemat 104 kirjaa ja julistautui maan johtavaksi Polva-asiantuntijaksi. Kuka oli nainen, joka teki moisen uran "virallisten" kirjapiirien halveksimana ja kirjoitti kirjoja, joita kirjastoja jopa kiellettiin tilaamasta roskana? Mutta kansa rakasti ja osti, ja lopulta kriitikotkin nostivat kädet pystyyn, kun kirjoja vain ilmestyi jatkuvana virtana. Ottakaa sitten ja lukekaa, tyhmä kansa! (Uusi juttu -medialla olisi muuten ollut messukeskustelu ihmisten mahdollisesta huonosta mausta ja väärien kirjojen lukemisesta viihteen ja true crimen jyräämässä kirjamaailmassa, mutten harmikseni kuullut sitä.) 

Tiina rakastaa Juhaa -kirja ei ollut siis syy Hurmeen uutuudelle Anni Polva - maan nuijituin kirjailija. (Tosin hän sanoi löytäneensä "juhuutensa" melko menestyksekkäästi omissa naissuhteissaan.)
Ja mitä löytöjä hän Polvan tuotannosta teki! Yllättävän paljon muun muassa seksiä, kuten kohtaus, jossa Lulu-sarjan päähenkilö rikkoi vahingossa 17 kananmunaa ja kieriskeli munalimassa kaverinsa kanssa. Ja entä Tiinan ja Juhan välinen jännite, jonka Tiinoja lukeneet tuntevat! 

Naisten himosta ja unelmista keskustelivat kirjailijat Siri Kolu, S.K. Rostedt ja Katri Kauppinen @booked_with_Sanni-somettajan kanssa. Sanni (kuvassa alla) puhuu aina kirjoista, joista en ole kuullutkaan, mistä oikein on kyse? Perehdyin. Genre on romantasia, jota pääosin kirjoittavat naiset naisille, opin. Seksi, tai siis "aikuinen toiminta", kuten messuilla lapsiyleisön huomioivasti sanottiin, vaikuttaa olevan tärkeä elementti; se, joka tuo tekstiin olennaisen potkun chilin tavoin, he kertoivat. Siksikin chili-merkinnät, joilla "mausteisia" kirjoja luokitellaan, ovat osuvia. Kirjoissa nainen saa miehen polvilleen eikä odota prinssiä tornissa, sanottiin. Niissä näytetään voimaa ja naisten välistä solidaarisuutta. 

Mutta romantasiaan liittyy myös tummia piirteitä ja ahdistusta, ja sopivan kepeyden tuominen kirjaan on joskus vaikeaa, sanoi Katri. Entä seksikohtauksien kirjoittaminen? Hienoa ja haastavaa, sanoi Siri. Hän katsoo antavansa naisille sanastoa, jolla voi itse esittää toiveitaan. Kettu saa mennä koloon yksityiskohtaisestikin kuvattuna. Mutta se ei saa olla tylsän mekaanista eikä toisteista, todettiin, vaan tekstin on osattava nostaa lukijassa tunteita sopivasti annostellen. 

Tunteita on nostanut myös nuorten medialukutaito, josta kuuntelin kiinnostavan keskustelun opettajan ja toimittajien kesken. Viisasten kiveä ei keksitty, kun taito on katoamassa eikä uutisia enää seurata kuin TikTokista. Medioiden mukaan ainoa tapa on olla mukana kanavissa, joita nuoret seuraavat, eikä odottaa heidän tulevan perinteisiä reittejä uutisten äärelle. 

Mitä muuta kuulin ja keitä tapasin? Muusikot Knipi ja Jiri Nikkisen (molemmilta ilmestynyt kirja, Knipin kirjan tekijänä Tommi E Virtanen, Jiri on kirjoittanut itse), hienoa Tympeät tytöt -sarjakuvatyötä tekevän Riina Tanskasen (kuva alla), Minna Rytisalon ja monia muita. Alimmassa kuvassa ihailijat Pajtim Statovicin ympärillä, Tarukirja-bloggaaja ja minä.

Kirjamessut onnistuivat hienosti kaikin puolin. Monipuolinen ohjelma, toimivat tilat (tosin Senaatintorin lavaa en suosittele huonojalkaisille tai huimaukseen taipuvaisille), pääosin ammattimaiset puhujat lavoilla ja kiihkeä kuhina. Osaltani messutaival tänä vuonna päättyy; Kuopion Kirjakantti-tapahtumaan vielä aion mennä marraskuussa. Odottelen muilta raportteja Jyväskylästä ja Tampereelta!

Helsingin kirjamessut 2025, kuvat Omer Levin paitsi Juha Hurmeen kirjan kansi Teos-kustantamosta ja sen jälkeiset kuvat omiani.

Lue myös messujuttu osa 1.

Lukuvuosi 2023: yllättävän täysi

Niin monena vuonna olen raportoinut lukemieni kirjojen määriä, että tajuan laskennan turhaksi ja voin vetää yleistyksen. Viimeisten kymmenen vuoden keskiarvo on selvä. Olen ihminen, joka lukee 165 kirjaa vuodessa. Plus miinus viisi, tuossa luvussa määrä aina keikkuu työ- tai muista elämäntilanteista riippumatta. 

Vuonna 2023 niistä oli tietokirjoja 11, muistelmia tai elämäkertoja 17, kolme esseekirjaa ja kolme runokirjaa, loput fiktiota. Ensimmäinen vuosineljännes toi monta herkkua, kuten Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut, Anna Eklundin Lautapalttoon, Heidi Airaksisen Maa jota ei ole -kirjan ja Alex Schulmania, joka on niitä kirjailijoilta, joilta on luettava kaikki, aiheesta riippumatta. Sellainen on myös Karl-Ove Knausgård. 

Toisella neljänneksellä moni luottokirjailija iski pöytään ehkä parhaintaan koskaan, kuten Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja. Tietopuolella vaikuttivat Elina Hirvonen Katri-Helena-kirjallaan ja Juha Itkosen Teoriani perheestä, esikoiskirjailijana debytoi hienosti Tuomas Aitonurmi. Spefissä täräyttivät Mia Myllymäki ja Anni Nupponen. Käännetyissä Orhan Pamukin Ruttoyöt lumosi, samoin Pierre Lemaitren Loistavat vuodet.  

Kolmas neljännes toi historiaa. Benjamin Labatut ja Maailman kauhea vihreys yhdistyi Oppenheimer-elokuvan aiheisiin, Paula Havaste aloitti uuden kiinnostavan sarjan, samoin uudet tekijät Silja-Elisa Laitonen ja Karin Collins. Kjell Westö jatkoi westömäisen viehättävää tyyliään Mollylla ja Henryllä. 

Josta päästään jo kirjamessukauteen ja lukuisiin palkintoehdokkaisiin, enkä niitä kertaa tässä, paitsi syksyn sadosta mainitsen Aino Vähäpesolan ja Maarit Verrosen, joiden töistä pidin paljon, jälleen. Suurenmoinen epävire voitti Kalevi Jäntin palkinnon! Messuista lisään yhden Helsingin kirjamessujen virallisen kuvan, johon huomasin päässeeni ohjelmajohtaja Villen vieressä. Kuva Emmi Kähkönen.

Teatterissa vuoden ehdoton kohokohta oli Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito, joka sai kauneudellaan katsojan silmät kyyneltymään ja sanat katoamaan. 

Kirjatapahtumiin osallistuin messuilla Turussa ja Helsingissä. Kuopiossa kävin Marko Kilven Rokkia ja rikoksia -illassa, mainio täsmäisku dekkarifaneille. Saimme kuulla Markon lisäksi kuuden huippudekkaristin ajatuksia ja asioita dekkarigenrestä hyvän ruuan äärellä. Tästä voisi kasvaa entisten Dekkarifestareiden korvaaja eräillä säädöillä ja suuremmalla panostuksella taustavoimina. Ideoita syntyi! 

Esimerkiksi kustantamojen yhteinen hanke: vaikka verisesti (genreen sopivasti) kilpaillaan, yhteinen tapahtuma ei veisi hurjasti yhden resursseja mutta edistäisi alaa. Alueellisesta painotuksesta puhumattakaan, vaikkapa Kirjakantti- ja/tai Savonia-palkintoyhteistyöllä, yritys-, kaupunki- tai maakuntatason osallistamisella. Isompi tapahtuma saattaisi kerätä kävijöitä muualtakin, ja "kaikillahan" on Savon seudulla sukua tai tuttuja, joita voisi samalla käydä moikkaamassa. 

Suvusta ja perheestä puheen ollen. Tein ulkomaille reissun tässä porukassa keväällä Amsterdamiin Vermeeriä ja muita taiteilijoita ihmettelemään - 8-vuotias matkalainen ei pitänyt kaupunkilomasta, hän lähtee kuulemma jatkossa vain rantalomalle, muut siedimme - ja syksyllä Veronaan ja Garda-järvelle. Halusin nähdä omin silmin, onko kyseinen järvimaisema yhtä kaunis kuin oma mökkijärvemme. Ei tietenkään ole, komea silti, ja reissu kolmen rakkaan 19-vuotiaan kanssa oli ihana. 

Kannelmäessä kirjakävelyt jatkuivat, ja saimme mukaan myös kovan tason kirjailijavieraita. Tuija Takalan, yhden kirjailijan ja tapahtumajärjestäjän, lisäksiTuomas Aitonurmen ja Juha Itkosen. Kirjailijatapaamisia oli useita, kuten Katja Kettu Malminkartanon kirjastossa, Juha Hurme ja Riikka Ala-Harja Kannelmäen kirjastossa, ja hurmaavat Westön veljekset (meillä on upeita vieraita ja tapahtumia Kanneltalossa!). Tuija toimi monessa haastattelijana, ja hänen blogistaan löytyy niistä juttuja. Kuvassa alla vas. Katja Kettu, oikealla Tuija. Joka myös kirjailija itsekin, runoilija ja selkoistaja. Blogia kannattaa tutkia. 

Muitakin kirjablogiystäviäni oli vuodessa läsnä. Julkisuudessa näkyi Kirsin Book Clubin Kirsi, joka veti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon esiraatia hienosti. Samoin Jotain syötäväksi kelpaamatonta -bloggaristi Gregorius, jonka munkkilupausta saimme olla todistamassa - ensimmäistä suomenkielistä munkkilupausta sitten uskonpuhdistuksen! Tapahtuma oli vaikuttava ja lämmin. Myös Hesari kirjoitti aiheesta. 

Kirsin kirjanurkan Kirsi (kuva alla) puolestaan antoi klassikkokirjavinkkejä Me naiset -lehdessä. Yhdessä kävimme Ateneumissa, joka kutsui kirjasomea tutustumaan toimintaansa. Saimme nähdä Edelfelt-näyttelyn ja kuulla työn taustoista sekä muun muassa taideväärennöksistä, joista löytyy hämmästeltävää - silkkaa dekkariainesta. Sain myös osallistua Kirsin Book Clubin kirjailijatapaamiseen, jossa vieraina olivat hämmästyttävän ja upean 1001 tapaa tappaa aviomies -teoksen kirjoittajat Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola. Kuvia ja juttua linkin takaa.

Tapasin Amman paitsi Turun kirjamessujen kuulussa discossa myös muun muassa hänen mökillään Pielavedellä (kuva alla). Turistireissuksi meni, kävin samalla Urho Kekkosen syntymätorpassa (kuva sen verkkosivulta) ja tutustuin Iisalmeen. Oli ihanan kesäistä.

Muutamissa upeissa kirjajulkkareissa sain ilon olla läsnä. Jani Saxell järjesti omannäköisensä juhlat, joissa väki viihtyi pitkään. Pekka Kytömäen Historian pienmiehiä julkistettiin Oodissa, samoin Katja Leppäluodon Mehiläisen paino. Minna Rytisalon (kuva alla) Jenny Hill saatettiin maailmaan juhlavasti. Ja Katri-Helena-kirja, Elina Hirvosen tekemänä. Kohde ja kirjailija matsasivat täydellisesti niin tässä kuin syksyllä ilmestyneessä Vilkkumaa-kirjassa, jossa Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen tekivät yhteistyötä. Aina näin onnellisia parituksia ei synny, huomasimme myös vuoden mittaan.

Ja olin itsekin vähän julkinen! Viisas kollegani Mari julkaisi Storytelissä audiodokumentin perheen perustamisen vaikeudesta. Uusperheellisenä sain olla pikkuisen mukana, kuuntele jakso 6, jos haluat kuulla perhekuvioistani. Marin julkaisu on viestinnän ammattilaisen varmaa työtä, ja sisältö koskettaa useampaa kuin luulisikaan. Koskettaa, naurattaa ja liikuttaa. Kertoo myös ajankuvasta, ajattelen. 

HelsinkiLit tyydytti maailmankirjallisuuden nälkää, kuvassa Eduard Louis. Olen ostanut liput jo tälle vuodelle. Blogistania valitsi vuoden parhaat kirjat, siis vuoden 2022, tämän vuoden alussa. Juhlava ja iloinen julkistus tehtiin Hyvinkäällä, Takakansi-podcastin pitäjän Marko Suomen Arkikulta-kahvilassa (kuvani jutun alussa). Hmm, nyt huomaan kirjoittaneeni surkean vähän kirjatapahtumista, yritän parantaa jatkossa. Toisaalta, niistä löytyy kuvia somesta, minun ja muiden. 

Mökkeily Mäntyharjussa on ohjelmassa noin puolet vuodestamme, etätyö onnistuu tarvittaessa, ja samalla voi nauttia järvi-Suomen parhaista puolista. Lukeminen keskeytyy usein siihen, että maisemaa vain jää tuijottamaan. Etkö sinäkin jäisi?

Taidekeskus Salmelassa on käytävä vuosittain, ja Koirakiven kesäteatterissa. Vuoden näytelmä kertoi Katri-Helenan elämäntarinan musikaalina, ja esitys oli jälleen kerran upea, ammattitaitoinen ja koskettava. Kuvassa istun katsomossa, oli sateinen päivä, mutta katto suojaa. Upea oli myös Anneli Kannon Rottien pyhimys -kirjaan perustuva musikaali Helsingissä teatteri Kapsäkissä.

Luen paljon uutuuksia, lähinnä kotimaisia, joita vuonna 2023 luin 90. Ulkomaisia uutuuksia kertyi 46. Naiset jyräsivät, 165 kirjailijasta heitä oli peräti 109 - yllättävää, koska yleensä määrä on noin tasan. Sama tahti jatkuu, mutta tietokirjoja haluaisin lukea enemmän. Olen utelias maailmasta ja etenkin historiasta. Tämä kuu voisikin olla tietokirjojen tammikuu, myös blogissa!

Hyvää vuoden jatkoa 2023! Ainakin lukiessa se on aina hyvä, vakuutan. Vuoteni ei tuntunut erityisesti "kirjavuodelta", mutta nyt muistellessani huomaan sen olleen täyteläinen ja rikas. Tapahtumia ja tapahtumia oli paljon, myös tässä mainitsemattomia. Kiitos siitä kirjailijoille, kirjasomeystäville, kustantajille ja muille vaikuttajille ja osallisille! 

Helsingin kirjamessut 2023: teemoja ja keskusteluita

Kolme täpötäyttä messupäivää takana! Purettavaa riittäisi romaaniksi, mutta tiivistän havaintoja ensin ohjelman kannalta ja myöhemmin omien tapaamisten kautta. 

Avajaisnauhan leikkasi pormestari Juhana Vartiainen (kuvassa oik.), joka sanoi pitävänsä kirjamessuja kivoimpana messutapahtumana. Tässä olemme samaa mieltä! Ohjelmajohtaja Ville Blåfieldt toivotti yleisön ja median tervetulleeksi. 

Ohjelma oli huiman hyvä, kiitos Villen ja messuorganisaation sekä kustantajien monipuolisen tarjonnan. Kiinnostavia esiintymisiä, asiaa ja viihdettä, kaikkea siltä väliltä. Myös lapset oli huomioitu nähdäkseni hyvin, vaikken tarkkaan heidän puuhiaan seuraillutkaan. Mutta paljon pieniä näytti olevan lukemisohjelmia seuraamassa ja puuhapisteillä. Myös liukumäki-taideteos Messukeskuksen pihalla ilahdutti! Tiesittekö, että Suomen ihka ensimmäisillä messuilla 1920-luvulla (Helsingin Johanneksenpuistossa) oli puinen liukumäki vetonaulana? Liukumäellä on siis vahva perinne messuilussa. 

Perinteisesti messuilla jaetaan myös paljon palkintoja. Kirja-alan edistämispalkinnon voitti Vinhan kirjakauppa, Botnia-palkinnon Johanna Hulkko 1970-luvun Ouluun sijoittuvalla romaanillaan Onnenpäiviä. Max Seeck sai pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon, Kirjailija kiittää -palkinnon Turun Sanomien kulttuuritoimitus, joka Tuomo Karhun johdolla on pyrkinyt pitämään kirjallisuutta vahvasti esillä - toisin kuin valitettavan monet muut isot mediat. On ihana katsoa voittajien ansaittua riemua! Lisää palkintohumua listauksena löytyy messujen sivuilta. 

To ja pe klo 12 Senaatintorilla oli pääohjelmaa messujen Valta-teemasta. Kenen äänet kuuluvat kirjallisuudessa -keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, aika oli lyhyt isoon asiaan ja osallistujajoukko liian samanmielistä. Tiedämme jo, että vähemmistöjen ääntä on nostettava, tehtävä kaikki ryhmät näkyviksi myös kirjallisuudessa. Niin seksuaaliset kuin etniset vähemmistöt ovatkin esillä kirjoissa entistä enemmän, moniäänisyys on oikea suunta. Varsinaista uutta ei siis keskustelu tuonut (paljon lukevalle), mutta vaikutelmaksi jäi painotus asian tiedostamisen tärkeydestä. Hieman myös huvitti kirjailijan kommentti hänen lokeroinnistaan tietyn asian toistajaksi - milloin muka kysytään "normikirjailijalta", aiotko aina vain jatkaa tuota hetero- tai sota-ajan muistelmalinjaasi. Olisi ollut hyvä paikka kysyä! Mutta yhtään enemmistökirjailijaa tai sellaisten lukijaa ei keskustelussa ollut mukana.  

Presidenttiehdokkaiden keskustelu - joka keräsi ehkä messujen suurimman yleisön - puolestaan oli hurjan hyvä ja meni yllättävän syvälle niin kirjoihin kuin valtaan. Menin paikalle noin 40 minuuttia ennen ja onnistuin saamaan hyvän istumapaikan. Saimme tietää ehdokkaiden suosikkikirjat vallasta ja kirjat, jotka ovat muuttaneet heidän ajatteluaan. Kirjat nähtiin diana, josta oli hauska arvailla, mikä kuuluu kenellekin. Ei ollut vaikeaa, mutta oli kiintoisaa kuulla perustelut. Keskustelusta näkyi hyvin, kuka tuntee kirjallisuutta, kuka ehkä vähemmän. Ilkka Remeksestä tuli paljon juttua, suorastaan sanallinen meemi. Peräti neljä ehdokasta oli lukenut Jäätyneen helvetin! Pitäisikö itsekin? Muutaman lukuvinkin nappasin, kuten Pekka Haavistolta Aarni Krohnin (Kuka on tuo mies, mutta muukin tuotanto). Mainittiin Orwellia, Väinö Linnaa, Kärpästen herraa, Orhan Pamukia, Mandelaa...

Risto Räppääjä ja Tiina Nopola saivat ekstrahuomiota pressaehdokkaita edeltävällä ohjelmapaikalla, kun muutkin tulivat hyvissä ajoin. Ja hyvä niin, sillä kuka ei Ristoa rakastaisi, jos hänet tuntee. Lapsille ja lapsenlapsille ehdottoman hyvää luettavaa, josta aikuiset kuulijat toivottavasti nappasivat onkeensa. Uutuuskirja Risto Räppääjä ja Viileä Venla on poikkeuksellisesti tehty leffan pohjalta eikä toisinpäin. Tiina kertoi prosessista ja mainitsi halunneensa kansien väliin viimeisen yhteistyönsä edesmenneen sisarensa Sinikan kanssa. Peukutan tälle ja tuotannolle, lapsenlapsellisena, joka on sekä lukenut että katsonut kaikki Nopoloiden tarinat noin 128 kertaa. Lähes kyllästymättä. 

Kirjallisuusvienti kiinnostaa aina, ja keskustelu aiheesta. Suomessa tehdään maailmanluokan kirjallisuutta, kyse on vain siitä, että perustuotanto turvataan ja markkinointiin panostetaan, todettiin. Olen ollut samaa mieltä agentti Elina Ahlbackin kanssa jo vuosia! FILI tekee hyvää työtä, mutta buustia kaivattaisiin. Kuten Antti Tuomainen totesi, perustaan panostaminen, kuten kansainväliseksi dekkaristeiksi haluavien, tukeminen olisi pieni kulu verrattuna Jo Nesbon ja muiden maailmanlaajuisen menestyksen saavuttaneiden kirjailijoiden tuomiin hyötyihin, kirjamyyntinä ja rahan liikuttamisena "oikeaan" suuntaan eli Suomeen, imagohyödystä puhumattakaan - mikä taas buustaisi lisää. Paljon olisi tehtävää, mutta tuhat- tai miljoonakertaisesti saavutettavaa! Ruotsissa tämä on ymmärretty.

Riemastuttavasta riipivään vei Seppo Puttosen vetämä keskustelu Miki Liukkosen tuotannosta, josta oli jättibanderolli Senaatintori-lavan vieressä seinällä. Aina sitä vilkaistaessani vihlaisi taiteilijan ja persoonan menetys. Toisin kuin Rosa Liksomia, jolla kuulemma läikähtää lämpimästi Mikin ajattelu. Toisaalta ymmärrän, lämmin muisto jäi itsellenikin aina kohteliaasta ja kaikesta kiinnostuneesta sanataiturista, jonka kanssa monesti juttelin kirjatapahtumissa ja jonka kirjat olen lukenut kaikki runoja lukuun ottamatta, mutta hänen kohtalonsa järsii silti. Kaikki jäi kesken! Kustannustoimittaja Samuli Knuuti kertoi pitkästä yhteistyöstä ja viimeisen kirjan tekemisestä, josta puhutaan myös Vierastila-kirjan jälkisanoissa (Knuuti on muuten ainoa ihminen, joka on lukenut kirjan Liukkosen ollessa vielä elossa). Yleisössä oli paitsi Miki-faneja myös Behm-faneja, pukeutumisesta päätellen. (Kuvassa näkyy banderolli ja presidenttiehdokkaiden valta-aiheiset kirjat.)

Yksittäisistä kirjoista kuuntelin esittelyjä mm. Antti Tuomaisen Palavista kivistä. Hänen humoristisen viisasta puhettaan on aina hauska kuunnella ja ei, kirjassa ei ole kyse kiuasvalmistajan sponsoroinnista. Koska kukaan ei maailmalla tunne suomalaista saunaa (se ruotsalainen on ihan eri juttu), saattaa olla, että hän aiheellaan tuhosi kansainvälisen uransa, arveli kirjailija itse. Vaikka kirjallisuusviennin keskustelussa joku totesi, ettei maailmalla enää tarvitse aloittaa puhetta näyttämällä Suomi kartalta, sillä meitä tunnetaan jo, Tuomainen on eri mieltä. Ei tunneta, hän sanoo satojen ulkomailla esiintymisten kokemuksella. Toisaalta se on myös etu; mikä tahansa idea voi mennä läpi eksoottisena "suomalaisena". 

Joonatan Tolan viimeisin teos Hullut ihanat linnut jatkaa sarjaa Tolan perheestä. Raskasta mutta kepeästi oli kirjailijan tavoite, jossa hän on onnistunut upeasti. Kirjoittaminen on osa hänen  toipumistaan kipeistä kokemuksista lapsena ja nuorena. Oli mukava nähdä hänet innostuneena ja selvästi lavalla viihtyvänä (tai hyvin esitetty) yleisön suosikkina. Toivon paljon lisää kirjoja! 

Dekkaristeja vilisi lauantaina. Kuuntelin JP Koskisen, Tuomas Liuksen ja Pauliina Suden keskustelua. Liuksen mukaan jokaisella itseään kunnioittavalla paikkakunnalla tulee olla oma etsivänsä, hänen paikkakuntansa on Liperi ja etsivänsä amatööri Pippurinen. Koskisen Hämeenlinna on Murhan vuosi -sarjasta tuttu (ja olen googlaillut paikkoja sen myötä). Tekeillä on peräti 10. osa eli vuosi kääntyy kohti loppuaan! Sarjassa on sekä kirjakohtainen kierre että koko sarjan kattava sukusaaga. Koskinen kertoi hauskan jutun kollegansa Tapani Baggen Hämeenlinna-tuotannon kirouksesta: juuri kun teos on ilmestynyt, on saatu uutinen kirjassa mainitun tapahtumapaikan purkamisesta tai muuttamisesta muuksi. Hyvä siis, että sarja on kuulemma valmis, jotta Hämeenlinnasta jää jotain jäljelle, todettiin. Pauliina Susi sijoittaa lähes verettömät ja suolenpätkättömät cozy crime -kirjansa eli Tuulia Raja -dekkarinsa Keski-Uudellemaalle. 

Tekoäly on täällä! Se on kuin ilmastonmuutos, jonka "tulemisesta" puhutaan, mutta oikeasti se on jo olemassa ja voimissaan. 

Kuka julkaisee ensimmäisen tekoälyavusteisen romaanin? Ja uskaltaako hän tunnustaa sen julkisesti? Nämä askarruttavat; tosin paljon tekoälyä käyttäneet sanovat, että nopeasti alkaa erottaa sen tekemän tekstin ihmisen työstä, AI käyttää tiettyjä fraaseja ja rakenteita, jotka toistuvat. En itse tunnista vielä, mutta opettelen koko ajan. Kerron heti, kun ensimmäinen tekoälyllä tehty blogipostaukseni on julki! 

Messujen keskustelussa, jota veti Karo Hämäläinen, aiheesta puhuttiin AI-työkalun käytöstä - juuri fraaseista ja tunnistettavuudesta sekä myös hyvistä puolista, kuten nopeana hakuna perustietoihin vieraasta teemasta tai ideoinnin ja inspiroinnin avusta. Kunhan käyttäjä muistaa sen, että tekoälyn tuotos saattaa yhtä hyvin olla täyttä huuhaata kuin faktaa. Olennaista on osata kysyä siltä oikein, tehdä oikeat "promtit", kuten sanotaan. Mitä tarkempi ja rajatumpi kysymys, sitä todennäköisemmin saa kelpo vastauksen. 

Asiallista tekstiä tuottavalle ei ole ongelma tarkistaa lähteet, sillä niinhän pitää aina tehdä, oli tieto peräisin mistä tahansa. Pelkkään verkossa olevaan tietoon ei voi luottaa. AI myös kääntää nopeasti tekstin eri kielille, mutta tarkistusta sekin vielä vaatii, jatkossa ehkä ei, kun sen käyttämä tietokanta ja algoritmit kehittyvät. Kirjoja ajatellen niiden luku äänitiedostoiksi on helppo homma tekoälylle, huono uutinen äänikirjalukijoille. 

Keskustelussa keskityttiin paljolti kuviin. Tekoälyllä on niissäkin suuri rooli. Graafikko Jussi Karjalainen sanoi tekoälyn tuottamien kuvien muistuttavan kuvapankkikuvia geneerisyydessään, sen uskon - vaikka ne ehkä eroavatkin kuvapankkikuvista jollain twistillä. Kuusisormisia ihmisiä tai muita outouksia saattaa kuvissa olla. Mutta jälleen, ideoinnin apuna toimii. Lopputuotteeseen, niin tekstin kuin kuvan, tarvitaan vielä toistaiseksi ihmistä. Tekoäly ei toimi ihmisen tavoin mielleyhtymien kautta, ei välttämättä tunne kulttuurisia tai piilomerkityksiä, jotka me hoksaamme heti. Se kuitenkin kehittyy koko ajan ja nopeammin kuin uskomme, arvelen.

Somepiste messuilla oli tervetullut, aktiiviset somettajat, etenkin aidot hullut kirjahullut ihanat kirjagrammaajat, järkkäsivät sen messujen kanssa, ja usein se oli täynnä väkeä. Vielä hiukan hapuillaan tehokäytössä (lähinnä oma vika, kun en seurannut tapahtumia riittävästi), mutta erittäin hyvin toimi, näkyi ja veti. Sijainti oli loistava, valot olivat kehnot kuvaamiseen. Kuvassa kirjapodcastien tekijöitä.

Tätä kirjoittaessani tuli Messukeskuksen odotettu tiedote, jonka sisältö ei yllättänyt: Helsingin Kirjamessut 2023 keräsi niin kävijä- kuin myyntimäärissä yli viidenneksen enemmän kuin viime vuonna. "88 071 kävijää ja lisäksi ohjelmia katsottiin verkkolipuilla tapahtuman aikana yli 12 300 kertaa." Yhdessä ne ylittävät vuoden 2019 ennätyskävijämäärän, joka oli noin 90 000. 

Onnea tekijöille! Ja kävijöille! Ja etenkin kirjoille ja kirjailijoille! Erään kustantajan kanssa ihmettelimme, mikseivät painetut kirjat liiku kirjakaupoissa, kun niitä messuilla viedään käsistä. Vastaisin: Siksi, ettei kirjakauppoja ole. Askartelutarvikeliikkeitä on, mutta kirjoja on laajasti esillä vain muutamassa isossa myymälässä. Eivät kiireiset aikuiset tai iäkkäämmät ostajat jaksa tai ehdi etsiä netistä, mitä kirjoja on olemassa, saati tilata niitä kauppaan joutuakseen siirtymään sinne toisen kerran. Kirjojen tulee olla esillä, jotta tarjonnan näkee! 

Toinen syy lienee pandemiapelon poistuminen, joka sai vanhemmat ikäluokat hyvin liikkeelle. Ja hehän ovat ostokykyisiä asiakkaita, jotka pitävät huolta paitsi omasta kirjahyllystään myös jälkipolviensa.

Kolmas eikä vähäisin syy on tietysti houkutteleva ohjelma ja tapahtuma, jossa viihtyy. Messukeskus parantaa joka vuosi. Layout on selkeä. Ravintolapuoli on muuttunut, kaipasin entistä risottoravintolaani. Hinnat ovat messutasoa eli kovat; 24 euroa "normaalista" buffet-pöydästä on hurjan korkea, tätä piti eräs ravintoloista. Pikaruokaa sai edullisemmin, kolmoskerroksen buffet oli kohtuuhintainen, 17 euron kieppeillä (enemmän kuin normilounas muttei hurja, messulisä huomioiden). En myöskään löytänyt mitään kioskin tapaista, josta olisi voinut ostaa kurkkupastilleja, nenäliinoja tai muuta pientä tarpeellista, oliko sellaista? 

Ohjelmasta kuulin tutuilta vain muutaman toiveen: lisää ulkomaisia dekkaristeja vierailulle ja enemmän erä-, kalastus- ja muita luontokirjoja lavakeskusteluihin ja esille. Ulkomaisia vieraita toivon itsekin, vaikka kotimaista kirjallisuutta fanitan: kansainvälisten tähtien näkeminen on harvinaista, ja heidän esiintymistaitojaan jaksan aina ihailla. Lisää henkilökohtaisia tuntemuksia ja kohtaamisia seuraavassa messuraportissa.

Helsingin kirjamessut 2023, Messukeskus

Messukuvat Helsingin Messukeskus, Emmi Kähkönen. Kirjankansikuvat kustantajien.

Arvioita, arvontaa, messutäpinää!

Kun ihminen katoaa vapaaehtoisesti, se tuntuu iskulta jälkeenjäävien kasvoihin. Henrik ei ajattele niin suunnitellessaan katoamistaan, hänen motiivinsa ovat sisäsyntyisiä. Muutenkin Kakspuusaari on vastakohtien kirja: sen aika kulkee pitkälle tulevaan, mutta välillä tunnen sen kääntyvän ja suuntaavan taaksepäin. Se kertoo rakkaudesta, toisaalta äärimmäisestä yksinäisyydestä. Itsekkyydestä ja toisten auttamisesta, aikuisista ja lapsista, konkretiasta ja kuvitelmista. Ja tietysti miehestä ja naisesta.

Luonnon ja ihmisen suhteesta: metsästä, järvestä, saaresta. Paljon näistä, uppoan rantamaisemaan ja kuuntelen kuikkaa. Tummansininen kansi kuvaa kirjan henkeä hyvin. Sisältö ei ole kepeän vaaleaa, mutta yllättävän helppoa lukea, tekijä osaa asiansa. Mistä muistin lukeneeni Hackmanin aikaisemmankin teoksen: Tähän aikaan huomenna. 

Iikka Hackman: Kakspuusaari. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen.

Aiemmin runoutta kirjoittaneen Riikka Palanderin ensimmäinen romaani kertoo suomalaisesta antropologian opiskelijasta Kirsistä, joka tekee gradua tansanialaisen luguruheimon tyttöjen initiaatioriiteistä. Tai yrittää tehdä, sillä haastateltavia on vaikea löytää, vaikka häneen suhtaudutaan lämpimästi paikan päällä. Intiimeistä asioista ei haluta puhua, edes perheen sisällä. Sen saa karvaasti kokea 13-vuotias Hiari, joka kuukautistensa alkaessa ei tiedä naiseksi kasvusta mitään ja luonnollisesti kauhistuu. 

Tytön hätä liikuttaa, kahden kulttuurin erot omia haasteitaan pohdiskelevan aikuisen Kirsin ja Hiarin silmin nähtyinä kummastuttavat. Eheä teksti ja mielenkiintoinen antropologinen matka. Kirjan nimeä ihmettelen, sillä sisällön viite elefantteihin on kaukaa haettu: ehkä eläinmaininnan on ajateltu jotenkin söpösti houkuttelevan lukijaa? Tekstissä olisi tyrkyllä muutakin, kuten sana, joka kuvaa mielestäni paremmin kirjan sisältöä ja henkilöitä: Vikasietotila. Emmekö kaikki elä sellaisessa joskus? Ainakin Kirsi ja Hiari ovat kohdissa, joissa niin henkiset kuin fyysiset voimat suunnataan uudestaan. 

Riikka Palander: Elefanttien aika. Avain 2023. Kansi Emmi Kyytsönen.

Kirjailija kertoo kirjastaan Helsingin kirjamessuilla la 28.10. klo 10.30 Lonna-salissa (2. krs).

Kun eläkeikäiset lesbot perustavat kommuunin, joutuu Elvi miettimään uudestaan suhteensa Ebbaan. Ebba jätti Elvin vuosikymmeniä sitten selityksittä, mutta saa edelleen Elvin tolaltaan, hyvässä ja pahassa. Pystyisivätkö he elämään kuitenkin yhdessä elämänsä iltapuolella, muiden joukossa? Ebban perustelut yhteisölle ovat hyvät: kun kunto alkaa heiketä, olisi aina joku lähellä, ja talouskin hoituisi yhteiskustannuksin ylellisemmin, siivousta ja muita palveluita hankkimalla. Ideasta tulee totta. 

Riemastuttava kirja kuvaa dramatisoimatta queer-arkea, joka on kirjoittajan sydäntä lähellä, hän kertoi Turun kirjamessuilla. Ei vain auvoa ja hauskaa eikä humoristisesti, kuten iäkkäiden yhteisöstä kertova Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, vaikka hassuja tilanteita ja ilonpitoa mukaan tietysti mahtuu. Ja rakkautta, sydänsuruineen. Kypsien naisten ratkaisuista on kiintoisaa lukea, jopa ärsyttävän heilahtelevaa Ebbaa alkaa ymmärtää.  

Helppolukuinen ja sujuva teksti avartaa lukijansa mielenmaisemaa kirjoittamista opettavan kirjailijan ammattitaidolla.   

Tiina Tuppurainen: Elvi ja Ebba. Karisto 2023. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjailija on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla pe 27.10. klo 17 Kallio-lavalla.

Kirjamessutäpinää on vahvasti ilmassa. Ohjelmani on perinteisesti tiukka mutta eläväinen, muutaman tärpin kuitenkin aion pitää: sekä to että pe klo 12 on Senaatintori-lavalla korkean tason keskusteluja.

To 26.10. klo 12 siellä keskustellaan vallasta: Keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa? Keiden tarinoita kerrotaan? Keskustelijoina Laura Lindstedt, Maimouna Matikainen-Soreau ja Pajtim Statovci sekä lukija Téri Zambrano, moderaattoreina Helsingin Sanomien Salla Vuorikoski ja Helsingin Kirjamessujen Ville Blåfield.

To klo 13.30 haluaisin nähdä Juhani Branderin, kehutun Amerikka-kirjan kirjoittajan, ja kuulla esittelyn kirjasta, jota en ole vielä ehtinyt lukea. Samassa keskustelussa Satu Vasantola. Töölö-lava.

To klo 15 Töölö-lavalla keskustellaan kirjallisuusviennistä, se kiinnostaa! Keskustelemassa FILIn johtaja Tiia Strandén, Taiken johtaja Kaisa Rönkkö, kirjailija Antti Tuomainen ja kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck, haastattelijana Ville Blåfield. Kirjojen kääntämisestä messuohjelmassa on useampikin ohjelmanumero.

To klo 16.30 Kallio-lavalla on Iida Turpeinen, Töölönlahti-lavalla Aino Frilander; molempien kirjoja ihailen, joten olisi kiva kuulla heidän kertovan niistä itse. Mutta kumpi, siinä kysymys!

To klo 17.30 Seppo Puttonen vetää Senaatintorilla keskustelua Miki Liukkosen tuotannosta. Missasin matkan vuoksi vastaavan tilaisuuden Oodissa, joten nyt...

Pe 27.10. aion mennä Hakaniemi-lavan ääreen klo 10.30. Siellä puhuu viestintäyrittäjä Aino Pajukangas uudesta Suunnannäyttäjät-kirjastaan, jota olen lukenut noin puoleenväliin. Hieno kattaus siitä, millaiset ihmiset ovat vaikuttajia tänä päivänä ja miten he vaikuttajuuttaan rakentavat. Lukusuositus kaikille viestinnästä ja vaikuttamisesta kiinnostuneille! Lavalle nousee myös kaksi kirjaan haastatelluista 20 vaikuttajasta, Paleface ja Mikko Hyppönen.

Ja klo 12 Senaatintorilla näemme tulevan presidenttimme! Varmasti, sillä kaikki ehdokkaat ovat paikalla ja kertovat kirjallisuuden roolista polullaan valtaan.

Klo 14 Töölö-lavalla puhutaan historiallisista romaaneista: siitä, miten ne tulkitsevat historiaa mutta myös nykyhetkeä. Kiinnostaa ehdottomasti, kuten ao. romaanitkin.

Klo 16, edelleen perjantaina siis, Töölönlahti-lavalla esiintyy kirkas ajattelija Harry Salmenniemi, ja klo 17.30 Hakaniemi-lavalla puhutaan äänikirjoista kahden kirjailijan, esikoiskirjailija Niko Hallikaisen ja konkari Päivi Alasalmen voimin.

La 28.10. on must klo 11.30 Hakaniemi-lavalla, nimittäin ruotsalainen Karin Smirnoff, Millennium-sarjan jatkaja ja upean Jana Kippo -trilogian kirjoittaja. * EDIT: Smirnoffin esiintyminen on peruttu, voi ei!!! Tieto WSOY:n Instasta. 

Toinen suosittu ruotsalainen Alex Schulman esiintyy Senaatintori-lavalla klo 15, Iida Rauman jälkeen. Ja samassa paikassa klo 16.30 Miina Supinen kertoo kirjastaan Maija Vilkkumaasta, joka on myös mukana.

Sunnuntaille en ole tehnyt tarkkaa ohjelmaa, ehkä katson striimejä kotoa. Klo 12 vuorossa olisivat perinteisesti esikoiskirjailijat (HS) ja klo 13.30 Katja Kettu.

Puuttuuko sinulta vielä kirjamessulippu? Huikkaa kommenttiin tai lähetä minulle viesti, jossa on sähköpostiosoitteesi, arvon kaksi mobiililippua huomenna torstaina 26.10. klo 20 ja lähetän ne suoraan voittajille. Kaksi voittajaa, yksi lippu per voittaja. 

Nähdään messuilla! Kuvassa odottelemme avajaisnauhan katkaisua vuonna 2022.

Turun Kirjamessut 2023: lauantai

Lauantaina aloitin päiväni hilpeästi kuuntelemalla Jyrki Nissin kertovan keskiaikaisesta kuolemasta. Pitkä ja tuskallinen, kuolema siis, ei Nissin juttelu, joka antoi tietoa esimerkiksi siitä, mikä kuukausi oli nälän puolesta tuolloin pahin. Luulisi, että talviaikaan, mutta vastaus on heinäkuu, jolloin entinen sato oli loppu ja uusi vasta tulossa.

Jaoin taas lukuvinkkilappuja epäonnekkaaseen hetkeen somepisteellä: samaan aikaan Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen kertoivat opettajien ja koulumaailman ahdingosta ja kirjastaan Huokauksia luokasta. Vaikken saanut kuulla heitä, huomasin kirjailijoiden huippusuosion. Nimittäin aula tyhjeni huomattavasti juuri silloin!

Ryntäsin kakkuasioihin jo perjantain koosteessa, mutta lisää kertyi lauantaina. Nimittäin silloin jaettiin Kirja a la carte -palkinto kirjalle, joka parhaiten raadin mielestä yhdistää ruuan ja fiktion. Palkinnon sai Ann-Christin Antell Puuvillatehtaan varjossa -teoksella alkaneella ja juuri ilmestyneeseen Puuvillatehtaan kilpailijaan päättyvällä romaanitrilogiallaan historiallisesta Turusta. Joka muuten kehittyi juuri kuten postauksessa toivoin. Kiehtovaa arjen yksityiskohtien kuvausta, ja naisasia nousee vahvasti etenkin viimeisessä osassa!

Kirsikkana kakussa oli ensimmäinen kilpailussa koskaan jaettu tunnustuspalkinto, jonka sai somesta tuttu Anna Pölkki kirjalleen Kakkuja salaisesta puutarhasta. Se ei ole fiktiota, mutta raati ihastui kauniiseen teokseen ja toteutukseen, ja Anna sai palkinnoksi kultaisen kakkulapion. 

Keskusteluista seurasin Kaari Utrion ja Roman Schatzin jutustelua siitä, mitä he olisivat halunneet tietää ennen esikoiskirjansa julkaisua. Kun olet astunut julkisuuteen (kirjan julkaisemalla), sieltä ei ole paluuta, totesi Kaari. Julkisuus ei kumpaakaan pelottanut, mutta yllätti, joten sen kohtaamisen kouluttamista kaivattiin kustantajilta.

Perinteinen ohjelmanumero on Kirjailijaliiton Kysy kirjailijalta. Yleisö saa lähettää kysymyksiä etukäteen, ja tänä vuonna ne esitti kirjailijoille Heidi Jaatinen, Laura Paloheimo ja Jussi Siirilä kirjailija Paula Havaste. Hauska ja tarpeellinen ohjelmanumero, katsojia oli paljon, ja nasevia sanankäyttäjiä oli ilo kuunnella. Ja hyviä kysymyksiä, kuten: Miksi aloitit? (ei mainittu, minkä, vastaaja sai itse päättää).

Kirjasome juhlii seksuaalisuutta, julistettiin hieman provosoivasti. Keskustelu seksuaalisuudesta kirjoissa, vetäjänä Nea Lahtinen, oli myös rautainen asiantuntijakooste, jossa Heidi Airaksinen ja Silvia Hosseini kertoivat työstään aiheen parissa. Hassua oli se, että Silvia ei edes ole somessa, mutta hyvä, että hänkin sai tutustua myös somemaailman moninaisuuteen. Todettiin, että seksualisuuden eri ilmenemismuodot ja sukupuolten moninaisuus näkyvät nykyisin kirjallisuudessa yhä enemmän. Tulossa on myös painavia tietokirjoja aiheesta, molemmilta. 

Tietokirjaraati on hyvin organisoitu ja vedetty. Se on vuosittain toistuva ohjelma, mikä vetää isosti yleisöä. Raati eli tänä vuonna Suomen Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi, Turun Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Tuomo Karhu, Turun Kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi saivat arvioida tietokirjoja sanallisesti ja pisteyttämällä. Juontajana toimi Suomen tietokirjailijoiden viestintäpäällikkö Anne Rutanen. Saimme asian lisäksi kuulla myös henkilökohtaisia paljastuksia muutaman raatilaisen ensimmäisistä ihastuksen kohteista sekä inhokkiaiheista kirjoissa.  

Tasapisteillä voittivat Elina Hirvosen Katri Helena ja kas, juuri mainittu Jyrki Nissin Kuolema keskiajalla. Muut osallistuneet olivat Minna Miaon Prokrastinaatio (tuskin jahkailevat ihmiset saavat kokonaisen kirjan luettua tai edes aloitettua, arveltiin), Reetta Niemelän ja Anni Nykäsen: Parhaat ystävät - Koiralähtöinen tietokirja koko perheelle (ei sovi kissaihmisille, mutta kuulosti kivalta koiran hankintaa suunnittelevalle tai äskettäin hankkineille lapsiperheelle) sekä Petteri Järvisen Tekoäly ja minä (tästä aiheesta kaikki haluavat nyt tietää). 

Ja namuna päivän päätteeksi: Amman lukuhetken Amma haastatteli Juha Itkosta musiikkivaikutteista  tämän kirjoissa. Minkä jatkoksi hän piti ysäridiskon! Ei ole ennen tullut messuilla tanssittua saati diskoiltua, ja tämä oli mainio idea. Parin päivän istumisten ja väsyneen kävelylaahustuksen jälkeen hyppely tanssilavaksi muunnetulla Seita-lavalla virkisti kummasti nuhjuista oloa. Miten idean saisi kytkettyä vuosittain messuohjelmaan - siitä pitänevät jatkossakin huolta luovat ohjelmajohtajat organisaatioineen ja kumppaneineen, kuten kirjasome, sillä niin paljon riemastusta ja kiitoksia disko herätti.

Paljon näin, paljon jäi näkemättä, myös tuttuja. Tärkeää messuantia onkin kavereiden tapaaminen yhteisen intohimon parissa ja itse kaunis Turku, jonne on aina kiva reissata. Saa leikkiä turistia ja olla lomamoodissa muutaman päivän. Lauantai-iltana matkustin kotiin. 

Jaksaisikohan Helsingissä kokonaista kolme päivää? Kaikkia neljää en ole ikinä edes yrittänyt. Tampereen jätän tänä vuonna väliin, vuorottelen Turun kanssa. Kuopiossa Kirjakantti kiinnostelisi myös, samoin Rokkia ja Rikoksia -tapahtuma, mutta ainakin toinen on pakko ohittaa, sillä ne ovat molemmat marraskuussa, ei riitä aika, varat eikä energia matkustaa useana viikonloppuna peräkkäin. Lisäksi on Dekkarifestivaali, joka on tänä vuonna risteilymuotoinen, marraskuulla sekin. Voisikohan jotain näistä siirtää keväälle, jossa taas on tapahtumapulaa? Tai jopa yhdistää... Toisaalta kiva, että tapahtumia riittää, toivottavasti ja todennäköisesti myös kävijöitä kaikkiin.

Lue myös perjantaipäivästäni messuilla sekä Kirsin Book Clubin messukooste, jonka viimeiseen kuvaan olen näköjään päässyt. Diskossa. Lisää kuvia ja videoita Turun kirjamessujen sometileillä. 

Turun Kirjamessut 29.9. - 1.10.2023. Ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarinen.

Turun Kirjamessut 2023: perjantai

Turun Kirjamessut, maan vanhimmat lajiaan, on lämminhenkinen ja tiivis tapahtuma, jossa kirjanystävät iloitsevat tilan helposta haltuunotosta Helsingin massiivisuuteen verrattuna: siirtymiin haastattelusta toiseen ei juuri tarvitse varata aikaa. Kiinnostavaa nähtävää ja kuultavaa on jatkuvasti paljon, jopa enemmän kuin viime vuonna, sanoivat silloin käyneet. 

Myös myyjät olivat tyytyväisiä, ainakin Rosebud ja WSOY, joista kerrottiin myynnin olleen ennätyksellistä. Kansallisen Kirjakaupan osaston kuhinasta päätellen myös siellä oli vilkasta: pisimmän näkemäni nimmarijonon sai aikaan Jenni Haukio kirjallaan Sinun tähtesi täällä. Ihmettelin monen kustantajan puuttumista paikalta, koska kuulemma messupaikat eivät olleet mitenkään erityisen kalliita - ja messujen kannattaisikin niitä tarjota edullisesti, jotta näytteilleasettajia osallistuisi enemmän ja tarjonta kävijöille kasvaisi, mikä jälleen kasvattaisi imua ja myyntiä. 

Aloitin ohjelmani perinteisesti Runo-Kaarinan voittajateoksen julkistuksella: sen voitti tamperelainen Pyry Qvik teoksellaan Aurica. Ja missä muualla voisi kaupunginjohtajan kanssa skoolata kuohuvalla keskellä aamupäivää kuin kirjamessuilla? 

Suuntasin sen jälkeen omaan "työvuorooni" messujen Greet&Meet-pisteeseen, josta kirjasome sai varata päivystysaikoja omaan ohjelmaansa. Pisteen sijainti aulassa oli keskeinen, joten siinä sai toimia yleisinfona samalla ja neuvoa vessareittejä, mutta pääsi hyvin ihmisten kanssa jutun juureen. Oma ohjelmani oli jakaa lukuvinkkilistoja teemoittain, ja satakunta paperista listalappua sain ihmisille tyrkytettyä kahden päivän aikana. Oli hauskaa jutella lukemisista! Pisteellä oli myös muuta ohjelmaa, kirjailijahaastatteluita ja tanssiesityksiä, joista suosikkini oli pienten tyttöjen aakkostanssi. 

Vuoroni vuoksi missasin Anni Nupposen ja Mia Myllymäen puheet ympäristökatastrofiaiheisista teoksistaan Sydänmeri ja Huomistarhuri, jotka olen molemmat lukenut ja suosittelen, jos aihe kiinnostaa! 

Mutta ehdin kuulemaan auditorioon tekoälykeskustelua (vas.), mikä järkytti. Petteri Järvinen sanoi kirjailija Emmi Itärannan ja äänikirjalukija Anna Saksmanin kanssa jutellessaan olevansa varma, että viimeistään ensi vuonna, ehkä jo nyt syksyllä, meillä ilmestyy ensimmäinen tekoälyllä tehty romaani. 

Tunnistammeko sen sellaiseksi? Kuka ensimmäisen tekee ja kertooko hän tekoälystä, vai saammeko kenties jossain vaiheessa aikaan kunnon kohun asian paljastuttua? Äänikirjalukijoita hirvittää siirtymä koneelliseen lukemiseen, onhan oma työ uhattuna. Tulevaisuudessa, kai jo nyt jossain, kuuntelija voi vaihdella lukijan ääntä mieleisekseen, kuunnella sen vaikka omalla äänellä luettuna. Hirvittää minuakin. Asiaan liittyy niin paljon, kuten tekijänoikeudet ja -korvaukset, koneen vallan kasvu ja riippuvaisuutemme teknologiasta, luovuuden ja inhimillisen toiminnan arvon kysymykset, että pelottaa.

Kirjallisuus silti säilyy ja kirjailijan tekemisen arvo pysyy, sanoi Emmi Itäranta, onhan tarinoita kerrottu koko ihmiskunnan olemassaolon ajan. Se ei muutu, uskon myös minä. Eikä se, että kirja muuttaa maailmaa, ainakin lukijansa. 

Tästä puhuivat Kirsi Piha ja Pekka Sauri, joiden uutuusteokset Levoton lukija ja Mielenrauha levottomassa maailmassa rauhoittelevat lukemisen arvoa pohtivia omilla kokemuksillaan kirjan merkityksestä ihmiselle. 

Kurkkasin silti lisää tulevaan Jani Saxellin myötä. Ja menneeseen Maritta Lintusen kanssa. Tai oikeastaan molempien uusimmat, Uuden ihmisen kaupunki ja Sata auringonkiertoa, kertovat ajattomasta ihmisyydestä. Aika nyt sattuu olemaan yksi suure ja paikka, jolle tapahtumat sijoittuvat. Erinomaisia teoksia nämäkin. 

Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen esitteli kaksi esikoisdekkaristia, Jussi Simolan ja Kaisu Tuokon, ja harmitteli lyhyttä esitysaikaa. 22 minuuttia kahden kirjailijan jututtamiseen ja kirjan taustojen avaamiseen on vähän, mutta enemmän kuin viime vuonna esityksille suotu 15 minuuttia. Silti usein tuntui, että juuri kun keskustelu alkaa lämmetä, se on jo lopetettava. Entä jos aika olisikin 30 tai 40 minuuttia? Tilaa messuilla olisi ollut jakaa keskusteluja useammallekin esiintymislavalle.

Mutta kiinnostavia ovat näinkin. Jenni Haukio on selkeäsanainen myös haastattelijana, ja kun hän keskusteli Sirpa Kähkösen kanssa tämän kirjasta 36 uurnaa, kuuntelimme ihaillen niin olennaisia kysymyksiä kuin perusteellisia mutta täpäköitä vastauksia. Haastattelija sanoi teosta "maailmanluokan kirjallisuudeksi", sana "upea" toistui. Hän taisi siis todella pitää kirjasta, jolle antoi vahvan lukusuosituksen, mihin aion tarttua pikimmiten.

Kirjasomettajille esittäytyi kirjailija Tiina Tuppurainen, jonka Elvin ja Ebban, mainion hilpeänvakavan romaanin ikääntyvien naisten lesbokommuunista, luin juuri messujen alla. Haastattelijana oli messutiedottaja Maisku Myllymäki, kirjailija itsekin. 

Somettajia oli paikalla todella paljon, ja vaikka yhteistoiminta on vielä hiukan järjestäytymätöntä, hyvällä polulla ollaan. Yhteinen missiomme tuoda kirjoja ja lukutaidon tärkeyttä esiin on ehdottomasti vaivan arvoinen! Ja vaivaa oli moni kirjagrammaaja -ja somettaja nähnytkin messujen eteen, mainittakoon ainakin Instasta löytyvät 1001kirjaa (myös blogi) ja siperiankirjat. 

Mitä vielä nostaisin, tarjontaa oli niin paljon? Messuorganisaation lisäksi ohjelmaa oli myös ainakin Suomen lasten- ja nuortenkirjailijoilla, Kansallisella Kirjakaupalla, Virolla ja Turun seudun äidinkielenopettajien osastoilla.

Nuorta lukijasukupolvea viihdytti Taija Tuominen haastattelemalla tubettajatähteä, seiskaluokkalaista Sofiaa, joka ysiluokkalaisen sisarensa Elinan kanssa on yläasteikäisille hyvin tuttu, itselleni uusi tuttavuus. Heidän kirjansa Back to School oli elokuussa Mitä Suomi lukee -tilaston mukaan myydyin lasten ja nuorten paperikirja!

Vielä nuoremmille, noin 3 - 6 -vuotiaille ajateltu Leena Parkkisen ja Zagros Manuchar ihastuttava valokuvakirja Käpykolon väkeä hämmästyttää aikuisiakin: Leena on tehnyt kaikki oravaperheen jäsenet taloineen ja tavaroineen itse käsityönä, mies hoiti valokuvauksen. Tässä malliksi (oma surkea kuvani) kakku oravien juhlapöydästä, miniatyyrien tekemistä voi seurata Instassa kirjan nimellä.

Jaahah, hyppäsin näköjään jo messulauantain puolelle! Lisää raporttia siitä tulossa pian.  

Aikaisempien vuosien kirjamessujuttuja löytyy arkistosta. Tässä muutama:

Vuosi 2017, päivä 2 ja päivä 1

Vuosi 2018 

Vuosi 2019 päivä 1 ja päivä 2