Minna Canth: Agnes. Minna Canth -haaste.

Aina ilahdun Minna Canthin merkkipäivästä ja vähän turhaudun: virallisissa liputuspäivissä ei mainita henkilöitä, mutta vahva vaikuttaja 1800-luvulta on ensimmäinen nainen, jonka syntymäpäivästä saatiin vakiintunut liputuspäivä. Toiseksi on saatu Miina Sillanpään päivä lokakuun alussa, suositelluksi (eli hieman vakiintunutta heikommaksi) liputuspäiväksi Tove Janssonin päivä 9.8. Sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä: en usko, etteikö yhtä fiksuja naisia historiastamme löytyisi kuin ne miehet, jotka ovat saaneet päivänsa kalenteriin. Mutta tavat ovat olleet toiset ja jättäneet ansioituneet naiset syrjään julkisuudesta monista syistä, mikä näkyy lippusaloissa vieläkin. 

Mietin kyllä Minnaa vuoden varrellakin, etenkin räikeimmissä naisten syrjimistapauksissa, kuten palkkatilastojen parissa tai kuullessani naisten loukkaavaa kohtelua työpaikoilla, mikä nostattaa vihaista ällistystä: siis, vielä tänä vuonna 2026, monet naiset kokevat alistavaa ja epäasiallista käytöstä pelkän sukupuolensa takia! Sitä on vaikea jos ei mahdoton ymmärtää. Mitä Minnakin sanoisi? 

Nyt luin novellin nimeltä Agnes, joka on loistoesimerkki Minna Canthin ajattomasta ihmismielen tuntemuksesta, tyylitajusta, huumorista ja yhteiskunnallisesta terävyydestä. Liisi kertoo tarinan koulutoveristaan, joka oli kaikkein kaunein ja ihastuttavin. Jonka huomiosta kilpailivat niin koululaiset kuin aikuiset. Joka jätti varjoonsa tavalliset tallaajat lumovoimallaan, jota ei kukaan voinut vastustaa muttei myöskään tarkalleen sanoa, mistä lumo johtui. 

"Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi [ja] riipasi mukaan vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä."

Hän oli Agnes, jota kaikki ihailivat mutta jonka lähelle kukaan ei päässyt, tuumii Liisi, joka oli Agnesin fani ja orja siinä missä muutkin. Ja pyrki näyttäytymään Agnesin silmissä niin täydellisenä kuin vajavaisuudeltaan - Agnesiin verrattuna - suinkin pystyi. 

Agnes muutti Helsinkiin muiden jatkaessa opintojaan kotikaupungissa, jossa myös aikuistuttiin, perheellistyttiin. Huhu kertoo Agnesin muuttaneen Helsingistä Pietariin, suihkuseurapiireihin. Liisi on aviossa Antin kanssa ja kolmen pikkulapsen äiti, kun hän yllättäen tapaa Agnesin heidän yhteisessä kotikaupungissaan. Lumo ja kauneus ovat ennallaan, samoin tietty etäisyyden tunne, mutta jostain (nostalgisesta?) syystä Agnes haluaa tavata Liisiä enemmänkin. Kiireinen perheenäiti tuskailee, mutta hänen miehensä Antti pitää seuraa Agnekselle. Ehkä jopa enemmän kuin kohteliaisuus vaatisi? Agnes kuvaa elämää Pietarissa:

"- Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä... Uh, minä tukehtuisin!

- No, no, kovinpa te - alkoi Antti.
- Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä - ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa."

Minna Canth kuvaa herkullisesti Liisin näkökulmaa tilanteessa, jossa hänen mielikuvituksensa lähtee laukkaamaan. Antti on luotettava, sen hän tietää, mutta Agnes on tosiaan erityinen. Ehkä Antti kuitenkin on kiinnostunut? Ehkä jopa viehättynyt? Mitä tästä kaikesta seuraa? 

Tarina on niin samastuttava, että tragedian piirteistä huolimatta usein naurattaa. Mikä on varmasti tarkoituskin, sillä Canth pistää kieli poskessa överiksi Agnesin ihanuuden kuvauksen. Ja ihailuni Canthin älykkääseen ihmiskuvaukseen, psykologiseen silmään, kasvaa. Eikö vain sinunkin koulussasi tai työpaikallasi ollut joku Agnes? Ja tunnetko oikeastaan kumppaniasi tarpeeksi hyvin, kun tilanne on uusi ja outo? Ja ehkä se tärkein: miten itse reagoisit Liisinä? Mustasukkaisuus saattaa kasvaa salakavalasti, voimallaan ja kiihkollaan säikäyttää ja hävettää sen tuntijaa itseäänkin, huomaa Liisi. Ainakin opimme, että Liisi on erittäin tuntemiskykyinen ihminen järkevyytensä ohella, mistä kertoo jo hänen kuvauksensa lapsistaan ja perhearjen tuominen kaiken keskelle. 

Vanhanaikaisesta kielestä nauttiva lukija saa palkkionsa: Joku on sympaahthillinen, joku eroittui joukosta ja teki effektiä, ja sydämessä toden totta voi olla kaksi ämmää. Suomalaiset elivät (Agneksen mukaan) alkukantaista ja "vegetariaarista" elämää, ja "pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema." 

Mitä ihmettä, tekikö Agnes mielestään palveluksen Liisille saattaessaan hänet suureen epävarmuuteen? Pohjoismaiden naisten asemasta keskustellaan naisten kesken kiivaasti: onko uskollisuus ja kärsivällinen perheen palveleminen voimaa vai heikkoutta? Hurjan täysi ja viisas sisältö lyhyessä tekstissä etenkin, kun muistaa sen kirjoitusajankohdan, jolloin kaksinaismoralismi ja naisten oikeudet olivat vasta heikkoja nostoja hiljaisuudessa, jossa naisten kannalta elettiin. 

Moraalisaarnaus häivähtää, mutta uskon, että Minna Canthin viesti säilyisi samana, vaikka tästä tehtäisiin uusversio, modernilla kielellä, kuumilla seksikohtauksilla ja somella täydennettynä (Agnes olisi niin somevaikuttajamateriaalia! Kuka kirjailija tarttuisi uusversion tekoon?). Viesti olisi: naiset ovat paitsi toimivia myös vahvasti tuntevia olentoja ja tekevät virheitä, kuten miehetkin, mutta tärkeintä on valita oma polkunsa ja pysyä sillä, toisenlaisia valintoja tekeviä tuomitsematta. Mainio novelli, joka veti ja viihdytti ja sai ajatukset rullaamaan.

"- Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
- Te rupeatte runolliseksi."

Minna Canth: Agnes. Ensijulkaisu vuonna 1892 Otavan kokoelmassa Novelleja 2. 

Osallistun postauksella Minna Canth -lukuhaasteseen 19.3.2026, jota vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina (myös logo hänen).

Lisää Minna Canthista aiemmissa postauksissa: 

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth Elämäkerta.

Minna Rytisalo: Rouva C Biofiktio Minnan elämästä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki Kuvitelma Kuopion patsaiden takaa.

Minna Canth: Hanna (Tuija Takalan selkomukautus)
Tuija Takala: Minna Canth. Kolme novellia.

Minulla on Canthia! Kauppa-Lopo ja kauppojen muistelua

Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo ja asiaa Kanttilan talosta

Kansallisteatteri: Minna Canth

 

 

Minna Canth: Hanna (selkomukautus)

Hyvää syntymäpäivää, Minna Canth! Tuo viisas nainen hämmästyttää aina vain valtavalla aikaansaamisellaan toistasataa vuotta sitten, paitsi kirjoillaan, kielitaidollaan ja ajan aatteiden edelläkävijyydellään, myös urallaan kauppiaana ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaäitinä leskenä. Hän on totisesti liputuksen ansainnut! 

Romaani Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Tärkeitä, kipeitä ja suloisia vuosia naisen elämässä: siinä muotoutuu tuleva elämä ja oma minä. Hanna on kuopiolainen hyvän perheen tytär. Nälkää ei nähty, koti oli siisti ja hyvin hoidettu. Tyttöjen juttuja harrastettiin bileistä (no, sitä sanaa ei silloin käytetty, mutta tansseja) ja retkistä salaisuuksiin ja juoruiluihin, etenkin parhaan ystävän Olgan kanssa. Ja pojat, ne askarruttivat mieltä. Hanna ihastuu Woldemariin, eikä tunne vaikuta jäävän ilman vastakaikua, niin usein he sattuvat samoille kulmille ja vaihtavat tiiviitä katseita, jopa ihanan kirjeen Hanna saa. Ja kesä saaressa on kohokohta! Sillä Hannan teiniaikana tyttöjä vahdittiin kotona tiukasti.

"Tytöt olivat saaressa vapaita.
He saivat elää niin kuin halusivat.
Kerrankin.
Siitä he osasivat nyt nauttia."

Mutta Hannan mieltä painaa kotona eräs asia: isän juopottelu on pelottavaa ja tekee kaiken ankeaksi. Sitä ei tapahdu kovin usein, mutta Hanna näkee, että myös hänen äitinsä on huolestunut - ihana äiti, jota Hanna rakastaa yli kaiken - ja tyttö on pahalla mielellä. Woldemar vaikuttaa unohtaneen Hannan, jonka maailma mustuu. Huvitukset, höpsöt kuvittelut ja leikit eivät enää kiinnosta.

On muutakin hämmentävää. Koulussa Hanna pärjää hyvin, mutta tytöt alkavat ihmetellä, miksi heille opetetaan eri asioita kuin pojille. Käsitöitä pitäisi tehdä jatkuvasti niin kotona kuin koulussa sormet verillä, kun taas pojat saavat opiskella matematiikkaa ja logiikkaa. Koska kuulemma naiset eivät tarvitse muuta kuin kodinhoidon opetusta, heistähän tulee miestensä palvelijoita, tuumivat pojat, kuten Hannan veli Jussi, joka ei pärjää koulussa, vaan uhoaa ryhtyvänsä muihin kuin lukuhommiin. Hannaa hän kuurmottaa kuin tulevaa vaimoaan. Kun isä rauhallisemman kauden jälkeen lähtee taas ulos, tyttö aavistelee pahaa.

"Hannan katse seurasi levotonta äitiä,
ja Hannaa pelotti.
Mitä tapahtuisi, kun isä tulee kotiin?
Jussi kiukutteli, mutta kukaan ei jaksanut puuttua siihen."

Hannan orastava aikuisen mieli kapinoi vaimoutta vastaan. Hän alkaa haaveilla omasta urasta opettajana. Mutta siihen ei vanhemmilla ole varaa eikä halua panostaa, naimisiin tytön pitää mennä. Vaikka vanhojapiikoja pidetään omituisina, Hanna on valmis ottamaan riskin kuultuaan juttuja asioista, joita miehet voivat naisille tehdä - ainakin laittaa heidät raskaaksi kerran vuodessa tai kahdessa. Perheen palvelijalle Miinalle käy niin sanotusti köpelösti, ja Hanna paheksuu tätä syvästi, vaikka Miina on aina ollut hänelle ystävällinen. (Uskon Hannan katuvan reaktiotaan myöhemmin, kun ymmärrys kertyy.)

Olisiko papista Hannalle mieheksi? Hän innostuu ajatuksesta tavattuaan pappisopiskelija Kallen. Ammatin vakavuus varmasti toisi Hannan kaipaamaa mielekkyyttä ja merkitystä elämään. Mutta Kallen kirjeet opiskelupaikkakunnalta Kuopioon harvenevat, etäsuhde ei toimi, ja taas Hanna pettyy.

Mitä vaihtoehtoja naisella on? Isä käskee naimisiin, äiti on huolissaan Hannan kalvenneesta ja heikentyneestä olemuksesta, mikä omilta huoliltaan jaksaa. Nykylukija sanoo: Hanna on masentunut. Lääkäri määrää hänelle lepoa ja rohtoa, ja käy ilmi, että samaa lääkettä nauttii hänen äitinsäkin, syystä. Ja Jussikin oireilee perheen oudon kylmää ilmapiiriä, tämän päivän katsannolla nähtynä (henkilöiden oiretulkinnat lukijan, ei kirjasta). 

Loputtomat työt - ne saamarin käsityöt, joilla Hanna vaatettaa koko perheen kiitosta saamatta - ja velvollisuudet olemattomine tulevaisuusnäkymineen uuvuttavat tytön. Monesti hän on miettinyt kuolemaa vapautuksena, mutta ajan uskonnollinen kasvatus ja ehkä synnynnäinen pelastautumisvaisto ovat esteinä. Taivaasta ei silti ilmesty apua tilanteeseen, joka särkee lukijan sydäntä realistisuudessaan. Vaikka originaalikirja on vanha, asia ei - siis tytön kasvu naiseksi, mahdottomat vaatimukset ja tuen puute. Päinvastoin: nuorten naisten mielenterveyshäiriöistä puhutaan paljon.

Miten moni tyttö on kokenut ja kokee samaa: on kasvettava yksin, ilman yhdenkään turvallisen aikuisen tai ystävän osallisuutta ja neuvoja, ja päätettävä isoista asioista, suoritettava, pärjättävä, oltava tietynlainen. Virheitä tapahtuu väistämättä, eikä lopputulos ole välttämättä onnekas. Pieni kirja kuvaa paljon ja laajasti perhesuhteita ja niiden vaikutuksia, etenkin Hannaan. Samastun monessa, ja uskon monen ikäpolvessani tekevän samoin. Ja nuoria ajatellen: vaikka Suomessa tilanne on kohentunut originaalikirjan syntyajoista, kaikkialla maailmassa ei.

"Seuraavana päivänä Hanna taas ompeli paitoja,
ensin Jussille, sitten isälle."

Oivalsin juuri jotain selkokielestä, jolla kirjan luin. Kun tekstistä on poistettu kehystystä, vaikeita sanoja ja kuvauksia vaikkapa uskonnollisista tai muista tavoista, jäljelle jää vain kirjan kova ydin, sen perusviesti ja tunne, jota teos välittää. Ja tässä kirjassa ne korostuvat komeasti, lukijaa koskettavasti.

Hieno selkomukautus hienosta alkuperäiskirjasta, josta riittäisi ajatuksia ainakin yhden kirjan verran, nyt luit päällimmäiset. Tuija Takala on ammattimainen ja taitavaksi tunnettu selkoistaja: kirja Sormus valittiin vuoden 2024 parhaaksi selkokirjaksi; toinen yhtä paljon ääniä saanut oli Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu etenkin nuorille aikuisille. 

Kenelle: Naisen kasvukertomusta hakeville, teinitytöille, äideille ja isille, kasvattajille, naisen asemasta kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, aikuisuutta miettiville, selkokieleen tutustuville, helposti luettavaa vaikeista asioista kertovaa kirjaa etsiville, tytön aikuistumiseen samastuville.

Minna Canth: Hanna. Oppian 2024. Selkomukauttanut Tuija Takala.

Tuija Takala:
Onnen asioita
Kierrän vuoden

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni) selkomukautuksina.

Keskusteluni Tuijan kanssa Bongaa bloggarit Kannelmäessä.

#minullaoncanthia Canthin-päivän lukuhaastetta vetää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

#minullaoncanthia

Olen syntynyt Kuopion kupeessa Leppävirralla, ja kyläkaupan kyltissä luki isolla Minna Canth. Pidin häntä siis kauppiaana, joten hämmästykseni oli suuri aikuisena, kun tajusin naisen olleen paljon muutakin kuin bisnesnainen, joka oli perinyt eri puolilla maakuntaa puoteja pitäneen kauppaliikkeen isältään.

Kirjailija! Yhteiskunnallinen vaikuttaja! Tasa-arvonainen ja suurperheen yksinhuoltajaäiti! Hän hämmästyttää aina vain. Kauppaliike meni konkurssiin, kun sen pito siirtyi veljelle (en kommentoi sukupuolen vaikutusta tässä, vaikka mieli tekisi). Mutta kirjat ja ajatukset säilyvät.

Arvelin Kauppa-Lopo-nimisen novellin kertovan jotain kauppaliikkeen pitäjän elämästä. Mutta ei, se kertoo kokeneesta kaupantekijästä, vanhasta naisesta, joka osasi myydä mitä vain kenelle vain. Hän oli fyysisesti ihmisille vastenmielinen, likainen ja räkäinen, jolle maistui ryyppy, jos sellaisia oli tarjolla. Ihmiset kiersivät häntä Jyväskylän - "pahanpäiväisen kylän", kuten Lopo sanoo -  kaduilla ja varoittelivat lapsiaan menemästä lähelle.

Kun Lopo kuulee vanhan Kuopion-tuttunsa rouva Korkmanin jääneen leskeksi ison lapsilauman kanssa, hänen säälinsä herää. Vaikka hän itse sattuu taas kerran istumaan putkassa haisevine mekkoineen ja tyhjine taskuineen. "Oikein käy sydämmelle, kun sitä ajattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat... mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä..." 

Toimen naisena hän päättää auttaa rouvaa heti kun vapautuu, ja näin tapahtuu: Lopo saa houkuteltua rouvan kaivamaan nurkistaan joutavaa tavaraa, jotka Lopo taidoillaan muuntaa näppärästi markoiksi. Erityisesti hän on ihastunut Korkmanin pieneen poikaan Pekkaan, mutta joutuu huomaamaan, ettei hän saa poikaa sylitellä tai edes puhua tälle: äitinsä ei salli, ei edes silloin, kun saa Lopolta niin tukun käteistä rahaa kuin isommankin edun talokaupoissa, jotka Lopo järjesteli. 

Lopoa asia itkettää, mutta lukija ei oikein tiedä, sääliäkö häntä vai ei: nainen on jostain syystä jättänyt oman miehensä ja poikansa Kuopioon ja lähtenyt huithapeliteilleen, elämäntapansa valinnut. Mutta se sattuu sydämeen, että Rouva Korkman on tälle niin kylmä ja sievistelevä, ei taida edes tajuta, miten paljon Lopo on häntä auttanut. On selvää, kummalla naisista on enemmän sydämen sivistystä - tai järkeä, kauppataidoista puhumattakaan. Yhteiskuntaluokalla ei ole näiden kanssa tekemistä.

Rohkea teksti Canthin tapaan: realismia, tunnetta ja huumoria vetävänä luettavana. 

Minna Canth: Kauppa-Lopo. 1889.

Luin Bookbeatista, mutta novelli on luettavissa myös wikiaineistoissa.

Minna Canthin elämäkerta tiiviisti Kansallisbiografiassa

Lue lisää Minna Canthista ja hämmästyttävistä faktoista hänen elämässään sekä muuta liittyvää.

Minna Canth -näytelmä Kansallisteatterissa 2016

Kuvassa alla Minna oikealla seurueessaan Kuopiossa Kanttilassa: tuo sohvaryhmä on siellä vieläkin tallella kävijöiden nähtävänä. Lue lisää Kanttilasta!

#minullaoncanthia 

Haasteen heittää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia

Naistenviikkoon kuuluu itseoikeutetusti Minna Canth. Kanttia pitää olla joka naisella, on viestinä. Työn tekeminen ja yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen olivat Canthille tärkeitä asioita ja tekstien aiheita, samoin kuin köyhien olojen, kansan sivistystason ja tasa-arvon parantaminen sekä  parisuhde, perhe ja rakkaus. 

Tuija Takala on selkomukauttanut kolme Canthin novellia selkokielelle, jota kelpaa tavallisenkin lukijan lukea. Kirja antaa mainion läpileikkauksen Canthin teemoista. Novellissa Ystävät Siiri ja Sanni hapuilevat ystävyyden aalloissa. Kuten Takala kirjan Lisätietoja-kohdassa sanoo, ystävyys on yksi rakkauden muoto, ja novelli kuvaa aaltoilua ja ystävyyden vaatimuksia taidolla ja tunteella. 

Salakari-novelli on pidempi, pienoisromaaniksikin alkujaan mainittu: päähenkilö Almalla on turvallinen mies John, neljä lasta ja hyvinvoiva ympäristö, mutta venettä keikuttaa vierailuilla ahkerasti käyvä maisteri Nymark. Tunteella elävä, viihdettä ja vaihtelua kaipaava Alma joutuu pohtimaan, mikä on tärkeää ja miten säilyttää tasapaino. Hän kokee tuskallisen kipeästi joidenkin tekojensa aiheuttavan pahaa - mutta onko se todella niin, sitä voi lukija miettiä. Kiperiä kysymyksiä nuorelle naiselle, joka haluaa vain pukeutua kauniisti ja huvitella. Olisiko niin päin, että mies on tarinassa se, joka ei ymmärrä naista?

Novellin Missä onni minäkertoja kertoo tuttavastaan Hilmasta. Hilma on palvelija, joka haaveilee rikkaasta miehestä. Ajatella, saisi nukkua aamuisin kahdeksaan saakka ja omistaisi oman hevosen! Entä, jos toive käy toteen? Hykerryttävä, ajatteluttava tarina tämäkin. Ajankohtaisuudessaan kuuma: moni nuori haaveilee nopeasta menestyksestä, kuuluisuudesta ja miljoonista somenäytöistä. Hilma olisi ollut ahkera somettaja aikanaan!  

Selkokieli on nousussa: maahanmuuton ja lukutaitohaasteiden myötä sitä tarvitaan yhä enemmän. Kieli tai alkuperäisen tarinan viesti ja tunnelma eivät Takalan kaltaisen taitavan tekijän käsissä kärsi, vaan jopa korostuvat. Itsekin luen mielelläni Tuijan töitä, niin runoja, romaaneja kuin näitä mukautuksia.

Olen myös lahjoittanut niitä vanhalle äidilleni ja nuorille kännykkäsukupolven edustajille; hyvin uppoaa. Selkokieli ei ole mikään "vammaiskieli" tai ulkomaalaisten heiniä, vaikka sen tarkoitus on helpottaa lukemista niille, joille suomalainen normiteksti on vaikeaa. Se on myös aivan oma lajinsa, joka antaa oivalluksia niin suomen kielestä kuin tekstien perimmäisistä ideoista myös enemmän lukeneille.

Toivoisin, että Juha Hurmeen kaltainen virtuoosi, joka on suomen kielen mestari ja rakastaja sekä muutamia entisaikojen kirjoja modernisoinut, kuten Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Sally Salmisen Katrina, nostaisi esiin selkokieltä ja sen neroutta. Tiivistäminen on aina vaikeampaa kuin lavea kerronta, tietävät kaikki leipäammatikseen tekstejä tekevät. Pitkä teksti ei ole ongelma, napakka se vasta vaatii työtä. Katso lisää selkokielestä sivulta Tuijata. Hän myös vetää kirjabloggareiden Naistenviikko 2022 -haastetta, johon postauksen liitän. 

Kenelle: Suomen kieltä opetteleville, suomalaisuuteen tutustuville, enemmän suomalaisista teksteistä irti haluaville, ymmärtämään pyrkiville, oikotietä etsiville, kielitaitureille ja -taitamattomille.  

Muualla: Äidinkielenopettajien sivulla kerrotaan kirjasta ja myydään sitä tarjoushintaan. Suosittelen.

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia. Laatusana Oy 2022. Kansi Marjo Nygård.

 

Hyvää Minna Canthin päivää!

Hyvää Minna Canthin päivää! Hän täyttää tänään 177 vuotta. 

Olen hänestä monesti postaillut, mutta sellaisen haluan vielä sanoa, että olisi todella hienoa, jos Minnan kotitalo Kanttila Kuopiossa saisi arvoisensa aseman. Ja vahvasti toivoa nyt on, kun Kuopion kaupunki ja Minna Canthin talo ry ovat tarttuneet toimeen. Vielä on paljon tehtävää, ja rahantarvetta, jossa jokainen kynnellekykenevä voi auttaa.

Talon vaiheet ovat olleet kirjavat. Se on rakennettu 1820-luvulla, tosin laajennettu ja muutettu monta kertaa sen jälkeen. Kiinnostava yksityiskohta monen tontinomistajan ketjussa on talonpoika Pietari Väänänen. Wikipedia kertoo, että hän avasi sekä Kuopion että koko sisä-Suomen ensimmäisen kirjakaupan 1820 sittemmin Kanttilan Yläpuolena tunnettuun rakennukseen. Kirjatarjonta on kuulemma ollut hengellistä. Mutta kirjava talo siis kirjaimellisesti jo pitkään! 

Minna Canthin aikaan talossa oli hänen isänsä perustama kauppa, jossa ensin myytiin kankaita, myöhemmin sekatavaraa. Canthin kauppoja oli alueella muitakin, itsekin olen pienenä sellaisessa käynyt. Minna muutti miehensä kuoleman jälkeen Jyväskylästä - jossa hän opiskeli ja asui  aviovaimona - takaisin Kuopioon taloon ja kauppaa hoitamaan. Minnan edesmentyä perilliset pyörittivät toimintaa, mutta lopulta kävi kehnosti, kauppa ajautui konkurssiin 1970-luvulla.  

Kun talo siirtyi Canthin perillisiltä valtiolle 1970-luvulla, siitä tehtiin toimistotiloja. Vanhaa hirsitaloa kohdeltiin kaltoin asbesteineen kaikkineen. Myöhemmin tontille soviteltiin jo uudisrakennuksia, kuten poliisitaloa. Asemakaavaan kuitenkin saatiin suojelupäätös rakennuksen ulkoasulle ja sijainnille tontilla. Valtio myi tontin rakennuksineen rakennusliikkeelle vuonna 1992, jonka jälkeen talo on ollut tyhjillään vuosia. Ilmeisesti omistajalle oli liian hankalaa ja kallista alkaa muokata kaavan mukaan talosta asuntoja, kuten oli tarkoitus. Mutta nyt tontin omistaa Kuopion kaupunki, ja Minna Cantin talo ry rakennuksen. Lisätietoa historiasta Ylen jutussa sekä Kanttilan sivuilla. 

Voit seurata hankkeen vaiheita nettisivulta tai Facebookissa.

Minna Canthin tuotannosta: hänen kirjoituksensa eivät ole mitään päiväperhoja, vaan niissä on rutkasti asiaa edelleen. Suurimpaan osaan olen tutustunut ennen blogia, mutta juuri luin äänikirjapalvelusta Lehtori Hellmannin vaimon, ja se on taattua tasa-arvotavaraa jos mikä. Kirjailija on ladannut lehtoriin kaikki perinteiset patriarkaatin huonot puolet, ja voin vain kuvitella hänen hykertelyään tekstinsä äärellä, jolla hän ehkä sai mielessään kostaa epätoivottuja naiskohtaloita.

Ehkä mielessä killuivat Jyväskylän opettajaseminaarin kollegat ja mahdolliset tulevaisuudet: tarina kertoo opettajaopiskelijasta, Selmasta, joka viehättyy opettajastaan ja suostuu tämän kanssa avioon kesken opintojen. Aivan kuin kirjailija itsekin tosielämässä teki, mutta toivoakseni ja uskoakseni aivan eri tuloksin kuin Selma, kuten myös Minna Rytisalon kirja rouva C. ehdottaa. Lehtori Hellmanin vaimo on dramaattinen, synkeä ja julman opettavainen tarina, jopa yksitotinen ja osoitteleva, mutta napakka viesti ainakin tulee selväksi. 

Aiempiin juttuihini mm. Minna Canthista kirjoitetuista kirjoista ja bloggareiden kesäretkestä Kuopioon löydät linkkejä täältä. Kansallisteatterin hieno Minna Canth -näytelmä vuonna 2016.

Postaus on osa Amman lukuhetken haastetta Minna Canthin talon puolesta, jota avustan.

Miksi? Siksi, että #minullaoncanthia

Sitä on myös muilla bloggaajilla, kuten Jokke, Tuulevi, Tuijata sekä Yöpöydän kirjat -blogissa, joka vetää MC-haastetta jo seitsemättä vuotta peräkkäin ja johon myös tällä postauksella osallistun. Edellä mainitussa blogissa lisää linkkejä haasteosallistujiin.

Onko sinulla Canthia?

Minna Canth, tuo aikansa supernainen, viettää nimikkopäiväänsä 19.3. Kirjasome haluaa nostaa hänen työtään ja merkitystään esiin tänäkin vuonna. Minna Canthin työ on suuri osa suomalaista kulttuuriperintöä ja yhteiskunnan muodostumista sellaiseksi kuin se nyt on.

Minna Canthin kotitalo Kuopiossa on ollut purku-uhan alla vuosia. Me toivomme, että talo säilyy ja että se kunnostetaan arvoiseensa käyttöön kulttuurin keskukseksi myös tulevien sukupolvien iloksi ja hyödyksi. Vetoamme sinuun, koko yleisöömme, yhteisöihin sekä Kuopion kaupunkiin, jotta remontti voi toteutua. Samalla säilytetään arvokasta rakennusperinnettä ja historiaa, jonka katoaminen olisi korvaamatonta.

Kirjasome julkaisee 19.3. juttuja ja somenostoja teemalla #minullaoncanthia.

Kirjasomettaja, tule mukaan julkaisemalla tämä (saa soveltaa) tai oma juttusi somessa. Olisi kiva, jos ilmoittaisit tulevasta jutustasi laittamalla linkin kommentteihin. Ei anneta Minna Canthin työn unohtua, vaan taistellaan sen puolesta. Kuten hän sanoi: Elämä on taistelua, ihanaa taistelua!

Lue lisää Kanttilasta sivulta kanttila.fi. Voit myös tukea Kanttilan kunnostusta rahallisesti osallistumalla keräykseen.

Tutustu myös vuosittaiseen Minna Canth -lukuhaasteeseen blogissa Yöpöydän kirjat.


Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä. #kirjasome #minullaoncanthia

Logokuva: Aino-Maria Savolainen 

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Canth, tuo suomalainen supernainen, on vahvasti esillä vuosittain tasa-arvon päivän sankarittarena, mutta toivottavasti hän ei unohdu muinakaan päivinä. Niin suuri merkitys hänen työllään oli sille, millaisessa yhteiskunnassa me tytöt ja naiset elämme nyt. Tiesitkö, että

• Canth julkaisi näytelmän, jonka nostama kohu johti lainmuutokseen, jonka mukaan vaimo saa pitää omat työansionsa itse eivätkä ne enää mene aviomiehelle
  
• Canth oli ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, joka kirjoitti paljon eri lehtiin
  
• Vaikka hän eli 1800-luvulla - jolloin Suomi oli osa Venäjää, vaimo miehensä omaisuutta ja tyttöjen koulutus olematonta - Canth oli tarkoin perillä ajan kirjallisuudesta ja aatevirtauksista ja hallitsi suomen ja ruotsin kielten lisäksi ainakin saksan ja ranskan kielten lukutaidon.

Faktoja, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä ainakaan minua. Miten ihmeessä hän pystyi kaikkeen, kun muistamme, että hän jäi leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi, pyöritti "joukkojensa" (Minnan oma sana) elatukseksi laajaa kauppaketjua ja julkaisi kymmeniä näytelmiä ja satoja tekstejä ennen turhan aikaista kuolemaansa vain 53-vuotiaana?

HS Teema numero 2/19 on erinomainen, laaja ja vetävän viihdyttävä tietopaketti Minna Canthista asiantuntijakommentteineen, tekstinäytteineen ja ajan ilmiöineen. Muun muassa Sirpa Kähkönen kertoo Kuopiosta ja Marko Ylitalo aikaa kuohuttaneesta murhasta, joka toimi yhden Minnan näytelmän innoittajana. Arla Kanervan hieno raportti antaa yleiskuvan Minnan elämästä taustoineen ja tuo tarinan tähän päivään asti.

Ja niin, tiesittekö muuten, että Minnan lapsenlapsi Irma Andersin oli myös kirjailija? Tosin hyvin erityylinen kuin mummonsa... hän antoi kauneudenhoitoneuvoja! Minna olisi pitänyt höpölöpönä, luulen, ehkä nauranut tai huokaissut syvään. Ottihan hän itse vahvasti kantaa ulkonäkökeskeisyyteen naisista puhuttaessa. Herkkuina Teemassa mukana on runsaasti vanhoja valokuvia - ja myös Minnan omaa tekstiä. (Olen taas HS-fani, vaikka välillä kirskuttelen hampaita.)

Suvi Ahola on koonnut keskeisiä Canthin elämän ja ajattelumaailman asioita sekä Canthin tekstejä yksiin kansiin. Kirja toimii hyvin sukelluksena aiheeseen sille, joka haluaa saada nopeasti käsityksen siitä, mistä on kyse.

Ahola nostaa myös esiin ristiriitaisuuksia, joita Canthin persoonassa riittää niitäkin, jos kaivella haluaa. Ahola sanoo HS Teemassa Minnan siirtyneen roolista toiseen ja muuttaneen vähän samalla mielipiteitään. "Se on ihmisenä olemista." Korostaisin vielä, että viisaana ihmisenä olemista: jatkuva oppiminen edellyttää omien käsitysten alituista tarkastelua, ja myös siihen Minna älykkäänä naisena tietenkin pystyi.

Pari asiaa mietitytti minua kirjan luettuani. Itse en pidä ristiriitana uskonnollisuutta ja tasa-arvon ajamista, vaikka jumala-asiat ovat tänä päivänä monelle, minullekin, kaukaisia. Uskonto oli tuolloin "annettu tekijä" ja itsestäänselvyys. Vaikka ns. kristillisyys tarkoitti silloin eri asiaa kuin nyt, kun ajattelemme täysin päinvastoin: eikö tasa-arvo ole nimenomaan kristillisyyttä?

"...kouluttamaton maalaisväestö [jota tuohon aikaan oli suurin osa suomalaisista], etenkin vanhemmat ihmiset, tukeutuivat 1900-luvulle asti vahvasti kristillisyyteen ja tuomitsivat kaiken uuden, samoin tieteen ja taiteen, maalliseksi ja synniksi." 

Toinen asia on Minnan suhtautuminen seksuaalisuuteen. Hän tuomitsi ehdottomasti esiaviolliset suhteet, ja vapaan seksin käsite olisi saanut hänet pyörtymään. Mutta ei moraalisessa mielessä, tulkitsen, vaan naisten vuoksi. Nainen oli arvoton ja avuton ilman miestä, lapsista puhumattakaan. Eikä Minna itse seitsemän synnytystä läpikäyneenä ehkä enää jaksanut innostua petipuuhien ihanuudesta. Mutta jos ehkäisy olisi keksitty jo silloin, ääni kellossa olisi saattanut olla toinen.

Mutta keskitytään vielä itse asiaan, Minnan kirjalliseen tuotantoon. Kuten Aholan kirjassakin olevista tekstinäytteistä voi havaita, hänen tekstinsä on tulista, näkemyksensä rajuja ja sanontansa niin suorasukaista, että se kohauttaa tämänkin päivän lukijaa. Huh! Miten sitten yli 150 vuotta sitten? Hajusuolaa lienee kulunut runsaasti lukijoiden keskuudessa. Entä tekstien kirjallinen taso? Kaarina Hazard sanoo HS Teemassa: "...Canthin proosan koskettavuudesta ei ole puhuttu, ei siitä, miten loisteliaita hänen novellinsa ovat kaunokirjallisuutena." Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho hämmästyy Canthin näytelmien valmiudesta näyttämölle: "Esimerkiksi Papin perheessä on huikean moderni ja taitava rakenne."  On hyvä muistaa, ettei tuona aikana oikeastaan ollut vielä romaaneita, joten näytelmät, novellit ja lehtikirjoitukset olivat tapa tuoda tekstejä julki. Ja niiden tekemisen Minna hallitsi.

"Minna haluaa muuttaa maailmaa, eikä se sovi niille, joiden mielestä sen pitää pysyä ennallaan." 

Näin sanoo Leea Virtanen lastenkirjassaan, jonka on piirroskuvittanut Sanna Pelliccioni. Se esittää Minnan tuntevana ihmisenä, jota naurattaa ja joka välillä vaipuu epätoivoon. Eikä "ole aina niin kiltti kuin miltä näyttää." Virtanen kertoo Minnan tarinaa muun muassa lainaamalla Canthin kuuluisia sitaatteja ja selittämällä niiden taustoja, usein konkretian kautta. Korsetti puristaa, kahvia juodaan paljon, se oli Minnan lempijuoma.

Virtanen antaa kirjan vinkkejä siitä, miten Minna Canthin päivää voi juhlia ja kotona tai koulussa. Kuten: Kirjoita kirje Minna Canthille ja kerro, mitä maailmaan kuuluu. Kirjoita Minnan kirje nyky-ajan koululaisille tasa-arvon päivänä. Keskustele, mitä tasa-arvo tarkoittaa. Ovatko ihmiset tasa-arvoisia? Mainioita vinkkejä meille kaikille. Juodaan nyt ainakin kahvit Minnan kunniaksi.

Ja vielä sinulle, lukijani, jaan toivotuksen, jolla Minna tyypillisesti kuulemma lopetti kirjeensä tyttärilleen: "Voi hyvin, elä hauskasti."

Lähteet:

HS Teema numero 2/19: Minna Canth. "Vapaus, tasa-arvo, rakkaus". Sanoma Media Finland 2019.

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? WSOY 2019. Päällys Martti Ruokonen. Kustantajan lukukappale.

Leea Virtanen, Sanna Pelliccioni: Suomen supernaisia 1: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Teos 2018.

Minnan kuvat: Museovirasto, kuvakokoelmat.fi (olisipa Minnalla ollut netti ja älypuhelin...)

Lue myös:

Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerta

Minna Rytisalon romaani Rouva C Canthin avioliitosta Ferdinandin kanssa ja ajasta ennen julkisuutta

Kirjabloggareiden vierailu Kuopiossa kesällä 2017 Minna Canth -tervehdyksineen

Yöpöydän kirjat -blogi kerää Canth-aiheisia postauksia haasteessaan #minullaoncanthia

Katsottavaa:

Ylen Elävä arkisto, Minna Canth

Minna Rytisalo: Rouva C

Kirjailija tarttuu Minna Canthin elämässä vaiheeseen, josta on kuultu vain vähän: yleensä kiinnitämme huomion Canthin taiteelliseen työhön kirjailijana ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ja näemme hänen kuvansa kunnioitusta herättävänä patsaana. Mutta Rytisalo muistuttaa, että Canth oli aikanaan nuori nainen, joka meni naimisiin opettajansa kanssa ja sai seitsemän lasta, eikä se ole yhdentekevä asia naisen elämässä, päinvastoin. Se rakentaa pohjan kaikelle. Kirjan arvoinen tarina.

Vaikka Minna ei kuvitellut itseään emäntäihmiseksi, sellainen hänestä tuli. Kun lehtori Ferdinand Canth kiinnostui älykkäästä, lämminsilmäisestä Minnasta häntä opettajaseminaarissa opettaessaan, ei kumpikaan tiennyt, miten tärkeäksi suhde muodostuisi. Ei etenkään Minna, vielä silloin Minna J eli Johnson, arvonsa tuntevan perheen esikoinen. Minnan isä on tiukka, mutta aikanaan poikkeuksellinen, hän päästää tyttärensä opiskelemaan kotoa Kuopiosta Jyväskylään. Ja suostuu vielä siihenkin, että tämä saa keskeyttää opintonsa, kaikista uhratuista panoksista huolimatta, vaikka jyrähtää: Nyt tämä saa riittää.

Ei riittänyt. Minna etsi oman tiensä, Ferdinandin rinnalla. Kirja on rakkaustarina, kasvutarina ja draama, joka on totta, vaikka kirjailija toki esittää teoksessa näkemyksensä siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua, tarkemmin kuin historialliset faktat: historiikeissä harvoin kirjataan tunteita ja tapahtumien yksityiskohtia. Mutta nyt saamme niitä lukea, ja nauttia!

"- Pitääkö paikkansa, lehtori Canth, että olette kihlautunut seminaarin opiskelijan, neiti Minna eli Wilhelmina Johnsonin kanssa? Ferdinand piti katseensa koko ajan rehtorin silmissä, ei edes räpäyttänyt. Hän kestäisi kyllä seuraukset. Hän seisoi aloillaan kuin tammi ja kuin kallio, mikään ei estäisi häntä enää, kun Minna oli suostunut."

Minna Rytisalo kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti: hänen vivahteentajunsa on omaa luokkaansa. Äidinkielen opettajan status ei selitä kielen kiehtovuutta, virheettömyyden lisäksi se on omaäänistä ja yllättävää. Ja tunnelman luominen - josta jo Lempi-kirjassa saimme kelpo käsityksen - on hänen vahvuutensa. Rakkaustarina on jännitteinen, suorastaan dramaattinen, vaikka puhumme tavallisista asioista, kahden ihmisen lähentymisestä, perheen perustamisesta, tahtojen ja taipumusten yhteensovittamisesta.

"Sellaisina hetkinä Minna täyttyi hellyydestä, katsoessaan miehensä intoa luonnon äärellä ja tarmokkuutta ja valmiutta tutustuttaa lapsetkin siihen järjestelmälliseen tieteen maailmaan, jossa hän itse niin innokkaasti, aina yhtä ihastuksissaan vaelsi. --- ja ulkohuoneessa istuessaan Minna muisti, miten Ferdinand oli vielä ovelta kääntynyt takaisin, sanonut painokkaasti: - Kirjoita. Se on sinun lahjasi."

Kohdehenkilö on kuitenkin epätavallinen. Näemme nuoren Minnan hänen itsensä silmin: isänsä tomerana tyttärenä, opiskelijana, sen jälkeen vaimona, jota aviomies rakasti ehdoitta. Ferdinand kannusti Minnaa kirjoittamaan ja arvosti tämän energisyyttä, älyä ja näkemyksiä, kuin myös kauniita kaartuvia muotoja. Parin seitsemän lasta olivat kaikki rakkaita ja toivottuja, ainakin melkein. Ehkäisykeinojen puutteellisuus vaivasi viriiliä ja suorastaan tuskastuttavan hedelmällistä paria.

"Aina on epäjärjestystä, keskeneräisyyttä, asiat sinne päin ja suunnilleen, jokin katastrofi elettävänä tai nurkan takana, mitään rauhan aikaa ei koskaan tule, ei sitä hetkeä että voisi levätä ja huokaista että kaikki on valmista ja kaikki on nyt."

Tämä on nykyajan ajatus, tuttu. Ajatteliko Minna C sen jo tuolloin, ja onko siinä hänen poikkeuksellisuutensa salaisuus? Kirja kuvaa naisen asemaa ja vaihtoehtoja, naissukupolvien eroja ja haasteita, silloin, 1800-luvun lopulla, mutta monet asiat osuvat tähän aikaan, kuten sukupuolinen häirintä tai suhtautuminen työntekoon. Ihmiset eivät muutu sadassa tai parissa vuodessa. On ihmisiä, jotka saavat tapahtumaan, ja ihmisiä, jotka menevät virran mukana. On naisia, jotka haluavat keskittyä perheeseen, ja on naisia, joille se ei riitä. Olosuhteet muuttuvat ja mahdollistavat nykyisin laajemman valinnanvaran, mutta ne eivät ole muuttuneet itsestään, ilman Minna Canthin kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä.

"Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen." 

Haluan ajatella, että Minna Canthin avioliitto oli kuvatun kaltainen, vaikka en voi tietää. Uskon tarinaan; niin aikaansaava ja omatahtoinen nainen tuskin olisi suostunut vähempään. Kun rouva C:n elämää tarkastelee Ferdinandin surullisen varhaisen kuoleman jälkeen, hänen tekemisensä eivät ole lyödyn eikä lytätyn, vaan kannustetun ja rakastetun. Olen ihan tiloissa, kuten huomaatte. Ansioidensa lisäksi kirja osui sopivaan hetkeen, jossa tarvitsin jotain kaunista, rohkaisevaa ja kohottavaa. Harvoin tekee mieli sanoa kirjailijalle: Lopeta päivätyöt! Heti! Haluan lukea lisää! Rouva R kertoo Rouva C:n varhaisen tarinan tavalla, joka hurmaa, on samaan aikaan vahvaa ja keveää ja saa ajattelemaan suomen kielen kauneutta, kulttuuriperintömme rikkautta ja lukemisen suurta iloa.

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. Kustantajan lukukappale. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Lue myös: Minna Maijala, Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen 

Kuuntele Minna Rytisalon ja Baba Lybeckin kiinnostava keskustelu Rouva C:n taustoista.

Kuulumisia Kuopiosta

Kirjabloggarien perinteinen miitti Kuopiossa sujui aurinkoisen lupsakasti. Tapasimme isolla hautausmaalla, jossa kävimme
- myös perinteen mukaan - jättämässä kukkatervehdyksen Minna Canthille.

Minnan kanssa samassa hautakummussa lepää hänen tyttärensä Elli, joka äitinsä kuoltua hoiti kauppaliikettä ja huolehti sisaruksistaan, kertoo Wiki. Minnan lapsista myös Maiju, Hanna, Jussi ja Lyyli (eli kaikki muut paitsi Pekka) on haudattu samalle hautausmaalle, samoin Minnan vanhemmat.



Jatkoimme teemaa piknillä Minnan silmien alla hänen nimikkopuistossaan. Patsaan on veistänyt Eemil Halonen. Sää suosi retkeläisiä!

Piknik-viltille itsemme ja eväämme leviteltyämme soitimme videopuhelun nilsiäläiselle kirjailijalle Antti Heikkiselle, joka ei fyysisesti päässyt irtautumaan Tuntemattoman harjoituksista. Siitä on tulossa kunnianhimoinen ja näyttävä Suomi 100 -kesän esitys Iisalmeen, Nightwish-Holopaisen musiikkeineen, pyrotekniikoineen ja aitoine tankkeineen. Dramatisoinnista vastaa Antti (joka myös näyttelee), ohjauksesta Ismo Apell. Jos asuisin lähempänä, olisin viivana paikalla, mutta menkää ihmeessä te, jotka pääsette!



Kirjat ja teatteri ovat vähintään avopari, jos eivät jopa virallisesti vihittyjä, jos minulta kysytään. Antti sanoi olevansa yhä vakuuttuneempi siitä, että teatterin ja kirjoittamisen yhdistäminen on hänen juttunsa. Määrätietoisesti uraansa ja elämäänsä rakentava mies nousi lukevan yleisön tietoisuuteen mainiolla Pihkatapillaan 2013, ja on sittemmin kirjoittanut Matkamies maan -romaanin, Juice-elämäkerran Risainen elämä, Heikki Turusen elämäkerran Turjailija ja Jaakko Tepon Suuren elämäkerran. Siinä sivussa on tullut mm. perustettua perhe.

Hengästyttävä tahti ei ole sattumaa; arvostan paitsi lahjakkuutta myös hänen tapaansa tarttua rivakasti tilaisuuksiin ja hyödyntää lahjojaan. Moniosaava mies osaa myös laulaa, minkä saimme lähes-livenä puhelimessa todistaa. Kiitos! Uteliaana odotan Antin lokakuussa ilmestyvää kirjaa Mummo, joka on "kunnianosoitus suomalaiselle maalaisnaiselle" ja perustuu hänen oman, maamme historian isot käänteet arjessa kokeneen mummonsa kokemuksiin. Muista tulevista töistä mainittakoon Einari Widgrenin, Ponssen perustajan, elämäkerta, jonka on tarkoitus valmistua viimeistään vuonna 2020.

Antti jatkoi jytistelyineen Koljonvirralla, me rentouduimme piknik-viltillä seurassamme Marja-Sisko Aalto (piknik-kuvan ponnaripää). Muistamme hänet tapauksesta, jossa Imatran seurakunta antoi kirkkoherransa lähteä lähes kolmikymmenvuotisen palveluksen jälkeen sukupuolenvaihdoksen vuoksi. Tapaus ei varsinaisesti kasvattanut luottamusta kirkon lähimmäisenrakkauteen ja ihmisarvon tasapuoliseen kunnioitukseen! Kristillisestä katsannosta puhumattakaan, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Kokemastaan Marja-Sisko kirjoitti kirjan Kirkkoherran tilinpäätös (2010), mutta ryhtyi uudessa asuin- ja työkaupungissaan Kuopiossa kirjoittamaan dekkareita.

Ystävien kanssa kuulemma oli pohdittu, mikä olisi mahdollimman epätodennäköinen murhan tapahtumapaikka, ja se löytyi yllättävän läheltä eli omalta työpaikalta: Murha tuomiokapitulissa ilmestyi 2013. Kuopiolaiset poliisit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen jatkavat tutkimuksiaan kirjassa Tappavaa lunta (2015), ja lisää on lupailtu. Tyylilaji on kirjailijan mukaan "pehmodekkari"; raakuuksilla ei mällätä, vaan keskitytään tapahtumien syihin ja taustoihin, jotka saattavat johtaa murhatyyppisiin synkkiin seurauksiin. Myös historia inspiroi Marja-Siskoa; tapahtumat, jotka muuttavat olosuhteita dramaattisesti. Lukijana hän sanoo olevansa kaikkiruokainen. Isä kasvatti koko suuren sisaruskatraan kirjojen suurkuluttajiksi, toi jopa kuorma-autokaupalla luettavaa hyvän diilin tehtyään! Marja-Siskon löytää hänen omasta blogistaan.

Eväsnapostelun jälkeen siirryimme (luonnollisesti) syömään. Isä Camillo on toinen kirjallinen ravintolanimi Kuopiossa, viime vuonna lounastimme Kummisedässä. Sekä puitteet, ruoka että palvelu olivat erinomaisia. Seuraamme liittyi kirjailija Marko Kilpi, tuttu etenkin paikallisesti mutta myös valtakunnallisesti poliisina ja dekkaristina.

Kirjailijan ura alkoi komeasti kirjalla Jäätyneitä ruusuja (2007), joka voitti Suomen dekkariseuran Vuoden johtolankapalkinnon. Raatiin myöhemmin kuulunut Kirsi on lukenut useampiakin. Sittemmin Markon tuotanto kattaa sekä dekkareita että dokumenttiohjauksia ja muun muassa osuuskuntamuotoisen kustantamo Crime Timen perustajajäsenyyden.

Myös Marko on näitä monitaitoisia ja tekeväisiä ihmisiä, jotka eivät jää lottovoittoja odottelemaan, vaan panevat tuulemaan. Hän hyödyntää luonnollisesti arkeaan dekkareissaan, mutta ei ehkä siten kuin luulisi: rikostapausten sijaan hän sanoo tarkkailevansa ja kirjaavansa ihmisten pieniä maneereita, joista kirjan henkilöt saavat ytyä ja uskottavuutta. Saimme kuulla paljon kiinnostavaa poliisin työstä ja anekdootteja muun muassa siitä, miten "kanta-asiakkaat" suhtautuvat tunnistaessaan heidät putkaan raijanneen miehen kuuluksi kirjailijaksi. Jäätyvät, sanoi Marko. Kunnioittava hiljaisuus vallitsee!

Kun oma arki kiertyy rikollisuuden ympärille, saattaa joskus unohtua, ettei kaikilla niin ole, mitä kirjailija on joutunut muistuttelemaan mieleensä. Meillä kaikilla ei ole eteisen naulakossa luotiliivejä, noin lähtökohtaisesti.

Uusin kirja Undertaker on dekkari ja poliisiromaani, kuten Savon Sanomat kirjoittaa. Se aloittaa sarjan, joka jo nyt kylmää selkää jopa tällaisella ei-kovin-kummoisellakaan dekkarilukijalla. Mieleeni tuli Six feet under, Mullan alla -tv-sarja, mikä on hyvä assosiaatio: sarja on parhaita ikinä, mistä herää kysymys, mikseivät suomalaiset hyödynnä laadukkaita kirjailijoitamme tv-sarjoina? Enkä nyt tarkoita mitään tusina-Silta-kopioita. Sorjonen ei perustunut kirjaan vaikka oli hyvä yritys, mutta sen Silta-plagiointi alkutunnareineen ja -kuvineen nauratti jo niin paljon, ettei katsominen oikein vakavasti onnistunut. Ei näin, ei valmiiseen muottiin, vaan tehdään omannäköistä, oma suomalainen muotti! Mutta jossain vaiheessa mättää; ehkä rahoituksessa ja markkinoinnissa, mahdollisesti nimenomaan uskossa omaan tekemiseen ja osaamiseen.

En epäile yhtään, etteikö osaamista ja ideoita löytyisi. Kun näitäkin kirjailijoita kuuntelin, kunnioitus ja kiitollisuus vain kasvavat: jokainen tekee työtään niin suurella palolla ja intohimolla, että se lämmittää yleisöäkin.

Marko Kilven Undertaker ja muita dekkareita lisää seuraavissa postauksissa, huomenna alkavan Dekkariviikon kunniaksi. Kirjasampo on listannut suosituksia viikon luettaviksi.

Osallistuneiden blogeja alla. Kiitos kuopiolaisille kirjabloggareille järjestelyistä ja kaikille upeasta ja antoisasta kesäpäivästä!

Amman lukuhetki
Tuulevin lukublogi
Lukuhumua
Kirjakko ruispellossa
Kirjanurkkaus
Hyönteisdokumentti

Kuvia napsin itse ja kavereilta Tuulevi ja Hdcnis. Vuoden 2016 Kuopion reissu täällä.