Norsunhoitajien lapset

Peter Høeg on erinomainen kirjailija. Jo parin sivun jälkeen jattelin, että uutuuskirjassa on kaikkea: seikkailua, huumoria, hulluutta ja elämänviisautta, joita tarjoilee kertojana toimiva 14-vuotias poika, Petrus. Kieli poskessa kirjoitettua, kovasti antoisaa luettavaa, ainakin tiiliskiven ensimmäinen puolisko. Alkuinnostuksen jälkeen alkoi jo vauhti väsyttää ja vitsi tuntua toistolta, eikä joka käänteessä jaksanut enää täysillä olla mukana, myönnän. Kirja on silti parhaasta päästä.

Tanskalaisen Petruksen perhe on kaikkea muuta kuin tavanomainen: isä on pappi, äiti jonkinlainen tekniikkaguru ja sisarukset persoonia, kukin tavallaan. Juoni pähkinänkuoressa on se, että vanhemmat katoavat ja lapset selvittelevät arvoitusta: vanhempien taustoista löytyy kaikenlaista salaperäistä, jopa rikoksiin viittaavaa, ja monet tärkeät mutta lasten kannalta vaaralliset henkilöt haluavat puuttua perheen asioihin. Enemmän kuin ripaus Lumen tajun trillerimäisyyttä on mukana. Petrus ylivertaisen siskonsa Tilden kanssa ovat sankareita seikkailussa, jonka vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Pahiksia vastaan taistellaan, mysteerioita ratkotaan, helppo nähdä tarina elokuvana.

Ja sitten se satiirinen puoli: Petrus on syvällinen pohdiskelija, joka tekee matkan varrella riemastuttavia ja liikuttaviakin huomautuksia elämästä, rakkaudesta ja ”ovesta”, jota jokainen etsimme; pääsystä tai edes silmäyksestä toiseen, parempaan maailmaan, henkiseen vapauteen. Kirjoittaja halunnee osoitella omintakeisella tavallaan ihmisen kehitystä estäviä kahleita, kuten materialismia ja uskontojen sääntöjä.

Ainakin hän tekee (lempeästi) pilaa elämäntapaoppaista ja muotipsykologeista: se hoidettava norsukin, arvaamaton sisäinen jättieläimemme, tuo mieleen meillä paljon puhutun olohuoneen virtahevon. Ja kuten sanottu, viisas ajattelija tässä on vasta 14-vuotias − kuten sattumalta myös Little Bee, jonka tarinasta kertova kirja on saanut kritiikkiä nimenomaan liian isojen ajatusten asettamisesta lapsen suuhun.

Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vakava tarina, joten asetelman voi hyväksyä: tämä on enemmän seikkailua ja hulluttelua, ironian keinoilla leikittelyä. Ja jos siitä jokunen vakavampikin ajatus poikii, ei menoa haitanne.

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. Tammi 2011. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.

Maine

Kuvittelenko vain, vai suomennetaanko saksalaista nykykirjallisuutta entistä enemmän: eteeni osui jälleen kiinnostava opus. Daniel Kehlmanilta on aiemminkin julkaistu yksi kirja suomeksi, mutta nyt luin tämän vuoden suomennossatoa.

Ja hekottelin: Maine on hauska ja fiksu kirja. Se koostuu kieli poskessa kootuista kertomuksista, jotka liittyvät toisiinsa jonkun henkilön kautta, eivät juonellisesti. Ilkeän ironisesti kirjailija esittelee henkilöidensä heikkouksia. Piikit ovat teräviä, mutta lukija saa nähdä myös asioiden huvittavan puolen. Kirjailija jakaa auliisti myös elämänviisauksia. Jutunjuuri on sitä tavallista: sählinkiä rakkaussuhteissa, työelämässä, matkoilla, mutta tiukasti reaalimaailmaan ei juututa.

Kaikki tarinat eivät naurata. Vaikuttavin oli matkatoimittajan idänmatkasta kertova juttu, joka jäi karmimaan selkäpiitä pitkäksi aikaa. Voisikohan oikeasti käydä näin…

Yksi päähenkilöistä on kirjailija, ja häneen on saattanut tarttua jotain kirjan kirjoittajasta itsestään. Kuten läpikotainen kyllästys vastata toistuvaan kysymykseen siitä, mistä kirjailija saa ideansa.

Kirjan rakenne sopii tyyliin, ihan tavallinen sekään ei ole. Kertojaminä alkaa välillä puhua suoraan lukijalle. Ja viimeisessä luvussa lukijaa testataan: osaatko jo tunnistaa, miten tutuksi tulleet henkilöt toimivat. Etsi viisi virhettä… Selityskin annetaan.

Parhaita lukemisen hetkiä ovat ne, jolloin kirja onnistuu yllättämään, jopa ällistyttämään. Rouva Agathe teki sen - ällistysastetta tosin nosti kirjailijan yhteydenotto - mutta niin teki tämäkin, vaikkei aivan yhtä vahvasti.

Daniel Kehlman: Maine. Tammi 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.

Little Been tarina

Blogisavut olivat tästä kirjasta niin sankat, että alkoi tuntua tunkkaiselta, enkä edes etsinyt kirjaa käsiini. Yllättäen sain sen lainaksi ystävälliseltä kollegalta, ja uteliaana kirjaan kuitenkin tartuin.

Ymmärrän kiitokset ja ihastukset, tarina on koskettava ja teksti raikasta. Tyttö pakenee Nigerian sisällissotaa Englantiin: mamu-tarina, joka on aina ajankohtainen ja tosi, niin kauan kuin maailmassa soditaan ja väkivaltaa harjoitetaan. Surullista kyllä. Tässä maailmassa liikkuva tarinakaan ei voi olla iloinen, mutta huumoria ja lämpöä siinä kyllä on. Ja sadunomaisuutta, tämä ei ole realismin riemuvoitto eikä tuo Nigerian todellisuutta niin iholle kuin Puolikas keltaista aurinkoa teki.

Lukija saa tekstissä lahjaksi monta yllätystä, kun kirjailija välttää tavanomaisuuksia, joten päähenkilön ajatuskulkua on hauska seurata. Kuten sitä, miten abstraktit asiat muuttuvat konkreettisiksi: hän laittaa keltaisen värin kassiin − kokonaan − tai ottaa ikävän käsiensä väliin ja tarkastelee sitä kunnolla.

Lähes päähenkilöksi nousee nelivuotias poika, jonka myötä liikutusaste myös nousee: ketäpä ei koskettaisi pienen pojan maailma. Hieman helppo keino vedota tunteisiin. Tuli mieleen Maarit Verrosen Karsintavaihe, jossa päähenkilön elämässä piipahtanut lapsi toi lämpöä muuten julmaan tarinaan. (Siinä lapsi ei tuntunut liikutuksen kalastukselta.)

Toimiva lukuromaani, kuten Jennikin totesi, takuuvarma lukutärppi myös lukijalle, joka lukee kirjoja harvakseltaan.

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus 2011. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Orapihlajapiiri

Minulla ei ollut juuri odotuksia tätä kirjaa kohtaan, en ollut lukenut arvioitakaan, vaan pääsin lukemaan Orapihlajapiirin puhtaalta pöydältä. En ainakaan odottanut sen nousevan luettujen kärkikaartiin, ehkä vähän vierastinkin nimen vuoksi mahdollista puutarhateemaa, jonka tiesin olevan Hanna Tuurin omaa alaa, mutta olin utelias ja halusin nähdä, millaista jälkeä hän kirjoittaa.

Kärkeen se ei noussut, mutta kokemus oli ehdottomasti myönteinen yllätys. Hanna Tuuri on onnistunut luomaan mukanaan vievän, uskottavan tarinan, jonka henkilöt ovat luontevia. Tunteet välittyvät aidosti, mutta liioittelematta.
Kirja kertoo yksinhuoltajaäidistä ja teinityttärestä, jotka muuttavat Kuopiosta Irlantiin kehitysvammaisia hoitavaan yhteisöön. Tytär vastustaa muuttoa rajusti, mutta äiti pitää päänsä.

Tuli mieleen Marjo Heiskasen Idiootin valinta: se kertoo yksinhuoltajaäidin ja hänen poikansa elämästä, samoin vuorotellen molempien suulla kerrottuna, kuten tässäkin. Heiskasen kirja perustuu nokkeluuteen ja älyyn, Tuurin vahvuus on tunteiden välittämisessä.

Alun sopeutumisvaikeudet ovat aidonoloisia, samoin yhteisön elämä. Ehkä joku sanoisi niitä liiankin siloisiksi, mutta tarkoitus ei varmasti olekaan dokumentti. Uuteen elämään sopeutuminen käy lopulta melko nopeasti. Romantiikkaakin on ilmassa - ja surua. Mutta ei puutarhanhoitoa. Ei elämää suurempi lukukokemus, mutta mukava, ihmisläheinen kertomus kirjailijalta, joka taitaa tosiaan olla tarinaniskijän sukua.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011.

Et sinä kuole

Helene herää eikä saa silmiään auki. Hän ei pysty liikkumaan, mutta kuulee ääniä, joita yrittää tunnistaa. Painajainen, joka on totta. Sekavaa, hajanaista, aivan kuin ajatukset, jotka alkavat risteillä Helenen päässä. Selviää, että hän on sairaalassa ja että häntä ollaan siirtämässä ”strouk junitiin”. Hänellä on ollut aivoverenvuoto. Afasia, a-phase, ensimmäinen vaihe, kuten hän miettii.

Helenellä on aviomies ja viisi lasta, mikä asiaintila sirpaleittain palautuu mieleen. Miehen, jonka kanssa on ollut naimisissa 26 vuotta, hän muistaa pian, mutta viisivuotiaan tyttärensä vasta päivien kuluttua. Mutta jotain häiritsevää, mieheen liittyvää pyrkii muistiin myös.

Vähän kerrallaan samasta ajatuksesta saa pidettyä kiinni pidempään, kun uni tai tajuttomuus ei sieppaa sitä heti. Paljon mietteitä vilahtaa mielen reunalla, mutta häviää. Sinnikkäästi Helene käy läpi menneisyyttään, yrittää siten päästä taas omaksi itsekseen. Hän saa hyvää hoitoa; palasia loksahtelee kohdalleen, jopa liikuntakyky alkaa palautua. Kommunikointi ympäristön kanssa alkaa myös sujua, vaikkakin sylki suupielestä valuen. Läppäristä on paljon apua.

Tilanne koetaan Helenen näkökulmasta minä-muodossa, mikä on tehokasta. Kirjoittaja kuvaa taitavasti, oman kokemuksensa pohjalta aivoverenvuodon jälkeistä olotilaa ja siitä toipumista. Teksti kehittyy ja muuttuu Helenen toipumisen myötä, takapakkiakin tulee.

Mutta kyseessä ei ole pelkkä sairaskertomus, vaan tarina yllättää. Helene on älykäs nainen, jolla on hyvä mielikuvitus (tai sairaus poistaa järkiesteitä?). Vaikka hän kuvaa ajattelunsa tuntuvan siltä kuin aivot olisivat paksussa hyytelössä, hän on terävä. Hän ymmärtää lääketiedettä, osaa ottaa kantaa hoitoonsa ja saattaa pohtia vaikkapa sitä, onko päässä piipahtava optimismi mies- vai naispuolinen. Muutenkin miehen ja naisen roolit ovat kirjassa tärkeässä osassa; miten paljon meissä on toista sukupuolta ja mitä merkitystä sillä on. Ja onko toinen tunnettava hyvin, jotta hänet voi kokea läheiseksi?

Kirja on selviytymistarina, mutta myös rakkaustarina, erilainen sellainen. Mutta liian siloinen tositarinaksi: missä ovat epätoivo ja masennus? Helene on oudon iloinen, näin suomalaissynkeästä näkökulmasta. Kirjassa nauretaan paljon, liikuntakyvyn tai muistin menetystä ei juuri surra, tai sen yli hypätään.

Antidepressiiviä lääkäritkin tarjoavat, mutta Helene ei huoli. Ehkä hän on peruspositiivinen ihminen, joka näkee kaikessa huvittavat puolet, kieltäytyy tarrautumasta ikävyyksiin. Tai sitten taistelu perusasioista selviytymisestä vie kaiken muun mennessään? Ehkä aivot eivät vielä ole toipuneet niin pitkälle, että tilanteen koko karmeus olisi valjennut. Vai olisiko kirjailija halunnut hieman kaunistella tilannetta?

Myös lapsikatras, etenkin pieni kuopus, jää vähälle huomiolle. Eikö äidillä ole hätä perheen pärjäämisestä? Rajaus voi olla tietysti valinta intimiteettisuojan vuoksi, koska kertomus on omaelämäkerrallinen.

Loppuosa kirjasta tuntui kaiken kaikkiaan oudolta ja kumma kyllä alkua sekavammalta, vaikka aivosairaudesta toipuessa luulisi käyvän päinvastoin. Ehkä se kertoo jotain Helenen elämän tai avioliiton tilanteesta tai surusta, jonka hän tarinan kuluessa joutuu kokemaan. Tai sitten vain lukijasta, joka ei pysynyt mukana. Jotenkin kirjasta jäi sekava ja raskas vaikutelma, ja on ärsyttävää, kun ei osaa sanoa, päättyikö tarina hyvin vai huonosti. Terveyden kannalta hyvin, kun kirjakin on saatu aikaan, entä muuten?


Kathrin Schmidt: Et sinä kuole. WSOY 2010.
Suomennos: Pirkko Roinila.

Väreilevä kaupunki

Tällä kertaa kaupunki on Pariisi, josta kirja kertoo kuuden päivän tarinan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista kussakin kuvataan jonkun henkilön tilannetta kyseisenä hetkenä. Tarinoiden henkilöt ja tapahtumat liittyvät toisiinsa näennäisen satunnaisesti.

Valokuvaaja ottaa kuvan vastapäisen ikkunan kaatuneesta jalkalampusta. Lamppuasunnossa on isoisä kuollut, ja pojanpoika tapaa muusikkotytön, joka on kateellinen toiselle muusikolle, joka puolestaan suunnittelee häitään seuraavassa tarinassa − tai jotain sinnepäin. Luulisi, että lyhyitä katkelmia olisi helppo lukea ja imeä Pariisin ilmapiiriä siinä sivussa, mutta päinvastoin: kokonaisuus on niin hajanainen, etten millään muistanut, kuka on kuka ja miten he liittyvät toisiinsa.

Ja ennen kaikkea, se ei jaksanut kiinnostaa, koska tarinat ovat kovin paperinmakuisia ja puisevia. Yli sivun pituisia monologeja, jotka eivät muistuta puhuttua kieltä, rivien mittaisia luetteloita kassiin pakatuista tavaroista − ja kerran yli sivun verran luetelmaa kadunnimistä, joilla henkilö kulki! Jaksoin noin puoleen väliin lukea oikeasti, lopun vedin lähinnä silmäillen. Ehkä en vain ymmärrä ranskalaisuutta, ymmärrän kyllä kirjailijan tavoitteen kaupungin sykkeen kuvauksesta sattumanvaraisten tapahtumien kautta - se väreily - mutta toteutus ei toiminut minulle.

Huomasin muuten, että kirja kuuluu WSOY:n sarjaan Aikamme kertojia, jota kustantaja mainostaa ”tämän päivän laadukkaaksi romaanitaiteeksi eri kielialueilta”. Kuulostaa hyvältä, koska helposti jämähtää lukemaan vain tietynmaalaisia ja -tyyppisiä kertojia. Noteerasin vasta nyt sarjan olemassaolon, mutta olen näköjään lukenut niistä jo osan, yksi oli mainio Bernard Schlinkin Viikonloppu. Täytyykin katsoa, mitä muuta sarjasta löytyy.

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki. WSOY 2010. Suomennos Lotta Toivanen. Aikamme kertojia -sarja.

Brooklyn

Colm Tóibín on kuvan perusteella reilusti keski-ikäinen herra, joten ällistytti heti alkuunsa, miten hän osaa asettua nuoren tytön nahkoihin näin uskottavasti.

Monen muun irlantilaisen tapaan Eilis joutuu lähtemään töihin kotoa Irlannista suuren meren taakse Amerikkaan. Tytön elämä kuvataan niin tarkasti ja koskettavasti kuin kirjoittaja olisi itse kokenut saman. Merimatka, vuokra-asunto ja sen muut asukkaat, työpaikka ja vapaa-ajan huvitukset pukeutumista myöten kuvataan tarkasti, muttei tylsästi. Eilisin mietteet ohjaavat lukijaa näkemään asiat hänen silmillään.

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, jolloin tavara ja raha eivät vielä ohjaa maailmaa niin täysin kuin nyt, koska niitä ei paljon ollut. Työn tekeminen, siisteys ja ”kunnollisuus” olivat arvossaan. Ja kun irlantilaisista puhutaan, aina tarinaan kuuluu myös pappi sekä rivitanssit ja yhteislaulu. Viinan kanssa ei pahemmin läträtä tällä kertaa.

Eilis on tervejärkinen - ja enemmän järkeen kuin tunteeseen turvaava - ja hyväosainen kuitenkin, vaikkei varakas olekaan. Hänellä on rakastava perhe ja ystäviä, joiden avulla hän selättää myös aikuistumisen ja kotoa muuttamisen suuret mullistukset. Lapsuudenkodista muutto tuli itsellenikin mieleen, tunnistin monia kokemuksia (edelleen ihmettelen, mistä Tóibín ne voi tietää). Eilis joutuu tekemään isoja ratkaisuja, kuten nuoret aina, ja lukijana toivoo sydämestään, että hänen ratkaisunsa ovat oikeita. Ja mikseivät olisi. Päätökset tehdään aina sen hetkisen tiedon ja kokemuksen varassa, mikä kulloinkin on käytettävissä. Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan. Niin varmasti miettii Eiliskin.

Pidin kirjasta paljon: se ei konstaile, vaan kertoo selkeän tarinan kauniisti ja uskottavasti. Se kuvaa hyvin myös aikaansa ja naisen asemaa, myös työelämässä. Etenkin kirjan loppu oli hieno ja koskettava. Suomennettuna ei taida löytyä muita kirjailijan teoksia, ainakaan vielä - jos Brooklyn menestyy, ehkä sitten. Tämän luulisi olevan monen makuun: se on kautta linjan luotettava ja laadukas, ilman mitään erityisiä ärsytys- tai kummallisuusmomentteja.

Perusteellinen arvio löytyy ainakin Karoliinalta.

Colm Tóibín: Brooklyn. Tammi 2011.

Minishoppaaja

Sophie Kinsellan kirjat naurattavat takuuvarmasti, niin tämäkin. Puhdasta viihdettä, iloista hömppää, mikäs sen hauskempaa. Monta kertaa nauroin jälleen ääneen Beckyn kommelluksille, vaikka ne on pienin variaatioin kuultu jo moneen kertaan aiemmissa kirjoissa. Ja tunnustan sen näin julkisesti.

Rebecca tarkoittaa hyvää, mutta yksinkertaisetkin asiat kääntyvät aina mutkikkaiksi ja rahaa palaa hulvattomia määriä. Shoppausaddiktio ei ole leikin asia, mutta sen järjettömyys osoitetaan hauskasti ja lempeästi, silti ihannoimatta. Lukijaa helpottaa tieto, että Beckyn elämässä on kaikki hyvin, hänen puolestaan ei tarvitse ahdistua - shoppaaminen ei hänelle ole korvike millekään, vaan määräävä luonteenpiirre, erikoista kyllä. En tiedä, voivatko kädet oikeasti alkaa täristä, jos on pakko kulkea ohi mielettömän upean alessa myytävän merkkikoltun. Tässä leikkimaailmassa voi.

Mini-Becky on kirjassa kaksivuotias ja hyvällä alulla shoppaajan urallaan, onhan hänellä puuhaan maailman paras opas, oma äiti. Minnien kasvaessa Kinsella varmaan keksii lisää kommervenkkejä ja mutkikkaita puuhailuja äidille ja tyttärelle ostamisen tiimoilta - tai ehkä Beckystä tuleekin päinvastainen kuin äitinsä, vihreä kulutusvastainen kierrättäjä? Jää nähtäväksi. Tai pitänee sanoa luettavaksi. Parin vuoden takainen teemaleffakin on vielä näkemättä.

Sophie Kinsella: Minishoppaaja. WSOY 2010.

Sinä päivänä

Sinä päivänä, kun Hesari ylisti kirjan taivaisiin, laitoin varauksen kirjastoon. Rimakauhua ja rakkautta on suurin piirtein parasta, mitä tv:stä on tullut, joten jos yksi sarjan tekijöistä kirjoittaa kirjan, pakkohan se on lukea.

Kirjan ulkoasu on mukava; käteen sopiva, vähän normaalia leveämpi sivu, paksuutta riittävästi. Pehmeät kannet ja mattapaperi ovat helppoja lähestyä ja lupaavat sympaattista sisältöä.

Juoni lienee jo kaikille tuttu: Dexter tapaa Emman opiskelujen päätösvaiheessa, ja heidän suhteensa kehittyy ja muuttuu vuosien mittaan, kuten elämäntilanteetkin. Tapaamme heidät aina samana päivänä vuoden välein. Rakenne on ehkä mietitty tv-sarjaksi tai leffaksi, mutta toimii kirjana yllättävän hyvin. Ei jaaritella eikä jäädä junnaamaan, mutta lukija saa riittävästi aineksia koota kuva molempien kuulumisista ja jännittää jatkoa.

Päätin joskus jättää ”kolkyt ja risat” -kirjojen lukemisen, koska niistä harvoin saa mitään uutta. Kumppania ja itseä etsitään kiihkeästi, enemmän tai vähemmän menestyksellä. Niin tässäkin. Alkuasetelma ei siten täysin kolahtanut, vaan tuntui turhan tutulta. Mutta onneksi kirja ei hymistele liikaa, vaan kuvaa lähes realistisesti (no, ei liian…) vaikeuksia, joita aikuisuuteen astuminen voi tuoda. Vähän samaan tyyliin kuin Rimis-sarjassa, sutjakkaasti ja huumorilla, mutta tässä on enemmän synkkiäkin sävyjä.

Em on suorittaja, joka pyrkii tekemään asiat ”oikein”, mutta ei tohdi nostaa katsetta arkipäivää pidemmälle. Kunnianhimoa ja itseluottamusta puuttuu, joten hän ajautuu pätkätöihin ja aloille, joista takuulla kukaan ei haaveile, mutta jotka ovat monen todellisuutta. Poika on varakkaasta kodista, hemmoteltu ja tottunut menestymään komealla ulkomuodollaan. Hän yrittelee monenlaista; molemmilla siintää mielessä nuorten tapaan jokin hieno ura, jossa aikoo tehdä merkittäviä asioita. Sitten joskus.

Vuodet vierivät, suunnitelmat muuttuvat tai unohtuvat. Aivan kuin oikeassa elämässäkin. Jotkut väittävät, etteivät vaihtaisi elämästään päivääkään pois. En ihan usko tällaisia kommentteja − tai sitten elämä on kohdellut todella silkkihansikkain tai mennyt muuten vain ohi. Luulen, että Em ja Dex vaihtaisivat useammankin päivän tai jopa jokusen vuoden, jos mahdollisuus olisi. Kirjan paras puoli onkin se, ettei se heti lankea itsestäänselvyyksiin. Yllätyksiäkin tulee, myös suuri käänne, joka myös toi mieleen jo mainitun tv-sarjan. Ja loppu on kuten pitääkin: jotain päättyy, jotain jatkuu. En uskalla sanoa enempää, kannattaa itse lukea ja muistutella mieleen omat kokemukset kussakin iässä. Kirjailija on syntynyt 1966, joten tämä ikäluokka ja sitä nuoremmat tuntevat tarinan varmasti omakseen.

Pari käännöskukkasta olin huomaavinani; puhekielistä tekstiä on vaikea kääntää luontevasti. ”Tässä sitä taas mennään”, ettei vain olisi ollut here we go again. Käännös ei toimi elävässä elämässä ja kielessä, tämäntyyppisiä.

En ollut niin haltioissani kuin Hesarin kriitikko, mutta kyllä tämä vauhdikas ja taidokas romaani on, ja kuten Lumiomena sanoi, se viihdyttää olematta liian kepeä. Hänen hieno arvionsa kannattaa lukea.

David Nicholls: Sinä päivänä. Otava 2011.