Mari Manninen: Hyvät aikeet

Kirjoittaja varoittaa: "Kirjaa lukiessasi hyvän ihmisen sädekehäsi saattaa ottaa hieman osumaa." 

Auttaminen, vaikea aihe, mietin, mutta huomaan, että siitä löytyy hurjasti kirjallisuutta. Manninen on listannut sitä valtaisan määrän ja valinnut itse erittäin käytännönläheisen lähestymistavan. Miten hyvää tarkoittava tavis voi auttaa hätää kärsiviä lähimmäisiään? Mitä seurauksia siitä on, hyötyä tai haittaa? Miten voi auttaa paremmin? 

Kirjoittaja kertoo vapaaehtoisturismista, jossa ihminen maksaa siitä, että saa mennä töihin autettaville alueille. Vaikka pelastamaan norsuja Beniniin, kuten hän itse on tehnyt. Pelastaminen on vahva sana, sillä useimmiten taitamaton auttaja vaikuttaa olevan lähinnä tiellä, jos hän ei oikeasti osaa tehdä niitä töitä, joita tarvitaan. Tai vähintään vie työpaikan ja ansiot joltain paikalliselta, joka hoitaisi homman paremmin ja saisi lisäksi elantoa. Miksi tällaista toimintaa siis järjestetään?

Tulojen takia, totta kai. Rahalla saa, jopa valheellisen tunteen siitä, että on avuksi. Rahasta on tarvitseville apua, vaikka tekemisestä aina ei. Moni on tarkka siitä, että hyväntekeväisyyteen annettu raha menee oikeaan kohteeseen ja suosii siksi hyvämaineisia organisaatioita mieluummin kuin auttaa suoraan hätää kärsiviä, mikä tuntuu järkevältä. On parempi antaa päätös asiantuntijoille, jotka ovat alueeseen ja tarpeeseen perehtyneet, jos siihen ei itsellä ole mahdollisuutta.  

Se ei silti aina ole taannut oikeanlaisen avun ajautumista oikeaan kohteeseen, mistä Manninen kertoo surkuhupaisia esimerkkejä. Teräsvalmisteisia leikkipuistokalusteita kuuman auringon alle! Tanssikenkiä ja nirunarutoppeja katastrofialueille! Muistelen ohi kirjan kuulleeni rakennusalalla, että suomalaiset rakensivat kehitysapurahoilla Senegaliin meijerin, joka ei toiminut koskaan päivääkään.

Taustojen selvittämisen lisäksi seuranta siis on tärkeää, ja sitä on yksityisen ihmisen vaikea järjestää. Jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat myös järjestöjen etuja. Paljon on edetty ja opittu noista meijerinrakentamisen ajoista, jolloin kehitysapua annettiin lähes sokkona. Sen jälkeen on tullut uusia haasteita, jopa hyvinvointivaltioiden kaduille kerjäläisiä, pakolaisongelmia, ilmastokriisejä... on pyrittävä pääsemään käsiksi hädän syihin, mikä tarkoittaa poliittista lobbausta ja päätöksiä. Vaikuttavin auttaminen on useimmiten hidasta puuhaa. 

Myös auttaminen tarvitsee ammattilaisensa. Onneksi nykyään on paljon organisaatioita ja valtavasti ihmisiä, joista on oikeasti apua ja jotka tekevät työtään joko palkalla tai palkatta. Manninen haastattelee useita tekijöitä. Auttaminen voi olla maailmankatsomuskysymys - "autan, koska se on oikein" - tai "vain" työ ammatissa, joka sattuu palvelemaan auttamisalaa. Sairaiden, lasten ja eläinten hoito ovat ilmeisiä, mutta auttamisalalla tarvitaan myös viestijöitä, valokuvaajia, rakentajia, ammattijohtajia ja monenlaisia muita osaajia. On pientä paikallista toimintaa, on laajoja, jopa globaaleja hankkeita ja katastrofeja, joiden keskellä ammattiauttajan tulee pysyä järjissään. Manninen kertoo keinoista, joita he käyttävät. Yksi tärkeimmistä on se, että osaa tuntea iloa työstään. "Hyvin tehdystä työstä saa ja pitääkin nauttia. Jatkuvasti ahdistunut kollega on vain riippa muille." 

Mutta sukelletaan motiiveihin. Keräyksiin annetaan rahaa enemmän kuin koskaan. Miksi? Auttamisella haetaan itselle tyydytystä. Vähintään tunnetta siitä, että on tehnyt oikein. 

"Auttaminen toimii kuin viinilasillinen, reipas lenkki tai hyvä seksi." 

Mielihyväalueet aivoissa aktivoituvat, kiksit tulevat varmemmin kuin hähmäisestä piikistä. Eikä tässä ole mitään pahaa; ilmeisesti ihminen on aidosti auttamishaluinen, jopa lajina. Tuota kiksiominaisuutta hyödyntävät härskisti mutta reilun näkyvästi muun muassa tv:n "itketysohjelmiksi" nimeämäni hyväntekeväisyyskeräykset, joissa katsojia viihdytetään auttamiskohteiden surullisten tarinoiden välissä. Auttamisessakin on trendinsä, ja nyt vallalla on somea varten yksinkertaistettu malli, jossa on helppo klikata lahjoitusnappulaa, tarvitsematta lähteä toreille tai vaivalloisiin kokouksiin. Ja se on hyvä asia, niin auttajille kuin autettaville, sillä se toimii.  Jos oma hyvä olo tuo myös hyötyä jollekulle mulle, ei siinä ole mitään pahaa, toteaa kirja. Omat motiivit on silti hyvä tiedostaa.

"Voin arkiauttajanakin miettiä, mistä auttamishaluni kumpuaa, jotta saisin säädettyä auttajan rooliani järkevästi. Haluanko päteä ja määrätä? Etsinkö muiden hyväksyntää esiintymällä hyvänä ja toimeliaana? Olenko addikti, joka juopuu auttamisen tuomasta euforiasta? Paikkailenko lapsuuteni hellyysvajetta toivomalla autettavieni rakkautta?" 

On tärkeää, että auttaja saa valita itse: pakkotilanne ei herätä sympatian tunteita, sanoo Manninen. Karjalaissiirtolaisia kiusattiin, kun heitä oli pakko majoittaa. Ja nykytilanteesta: ei aleta ohjailla autettavaa, ei siivota kaverin kaappeja pyytämättä tai vaihdeta verhoja. Kunnioitetaan toisen tilaa. Manninen lanseeraa mainion käsitteen: Olisiko nyt kohkaamattoman auttamisen aika. 

Parasta tietysti olisi, ettei avustusjärjestöjä tai auttamista tarvittaisi, vaan valtiot hoitaisivat kansalaistensa asiat kuntoon automaattisesti. Sellaista tilannetta ei ole näköpiirissä. Päinvastoin, sillä globaalit ongelmat pahenevat. Eräs haastateltava, monen kansainvälisen avustusjärjestön johdossa toiminut Pauliina Parhiala "odottaa merkittävää ajattelutavan muutosta, sillä ilmastonmuutos tuo katastrofit uudella tavalla myös pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja kaikki maapallon ihmiset ovat tulevaisuudessa yhä enemmän toistensa varassa." 

Kirja on informatiivinen, selväjärkinen ja antaa tietoa eri puolilta maailmaa, Kiinan quanxi-järjestelmästä helsinkiläiseen lähiötyöhön, köyhistä afrikkalaisista maattomiin romaneihin. En itse helposti klikkaile lahjoituksia, kohdistan roponi valittuihin kohteisiin pitkäjänteisesti tai osallistun tekemällä hankkeisiin, jotka katson tärkeiksi. Esimerkiksi rahankerääjiä ja viestinviejiä tarvitaan aina. Sädekehäni saattaa ottaa osumaa kirjasta, jota oli kiinnostava ja hyödyllistäkin lukea, mutta kestän sen, sillä ajattelen Mannisen tavoin: 

"Auttaminen on itsestään osa arvokasta ja kunniallista elämää. Kannattaa siis vaalia sisäistä auttajaansa. Se tapahtuu auttamalla." 

Kenelle: Jokaiselle, joka tuntee halua auttaa tarvitsevia, tuntee huonoa omatuntoa auttamattomuudestaan tai ihmettelee, miksi juuri minun pitäisi auttaa.

Muualla: Kirjavinkit tiivistää.

Mari Manninen: Hyvät aikeet. Atena 2021. Kansi Camilla Pentti.

Helmet-haasteessa 2021 sopii muun muassa kohtiin 8, maailma on muutoksessa, 9, kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella (tähän sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä ja 28, lukemisesta on sinulle hyötyä.

Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Totuudenjälkeisiin aikoihin hitusen lohtua tuovat tietokirjat, joissa asiantuntijat pyrkivät jakamaan tietämystään selkeästi ja kiihkotta, mutta kiinnostavasti. Sellainen on Kiinalainen juttu, jossa Pekingissä asunut toimittaja Manninen repii auki suomalaisille tuttuja Kiina-käsityksiä ja kertoo maasta mielenkiintoisia havaintoja.

Osa 33 väittämästä on ilmiselvää myyttiä: ei, Kiinan muuri ei näy Kuuhun. Eikä ruoka Kiinassa ole sitä, mitä me syömme kotimaan kiinalaisissa ravintoloissa. Mutta jos kysytään ilmansaasteiltaan pahimpia kaupunkeja maailmassa, Peking tulee heti mieleen. Itse asiassa se ei ole edes 20 saastuneimman listalla: siellä jyräävät iranilaiset ja intialaiset kaupungit. Ja niin edelleen kuljetaan myytistä toiseen.

Yksi myyteistä, johon olen uskonut, on se, että kiinalaiset elävät sensuurin takana eivätkä saa tietoa muusta maailmasta. Väärin! Manninen sanoo:

"Matkustelun, ulkomaisen musiikin, elokuvien ja somesta katsottujen televisiosarjojen vuoksi he tietävät paljon enemmän länsimaista kuin länsimaalaiset Kiinasta."

Sensuuri Kiinassa on omanlaistaan. Suuri palomuuri, nettisensuurijärjestelmä, blokkaa länsimediaa ja muita sivustoja, joita kansalaisten ei haluta lukevan. Sensuuri saattaa myös pimentää ulkomaisen tv-kanavan kesken ohjelman tai saksia kielletyn artikkelin lehdestä. Mutta kiinalaiset ovat ahkeria somettajia. Heidän Sina Weibollaan on enemmän käyttäjiä kuin Twitterillä. Toinen suuri somekanava on WeChat. Kiinalaiset pääsevät halutessaan myös Facebookiin, mutta harvaa se kiinnostaa, ovathan heidän kaverinsa pääosin kiinalaisessa somessa, joka myös toimii omalla kielellä.

Somessa voi Mannisen mukaan periaatteessa keskustella kaikesta, jos aihe ei ole kielletty, ja ykköskielletty on puolueen arvostelu. Eikä moni kiinalainen koe siihen edes tarvetta, sillä yksinvaltainen kommunistinen puolue on nostanut maan elintasoa huimasti etenkin 1990-luvun alusta. Vauraus tekee tyytyväiseksi - tosin emme tiedä, miten paljon puolueen vastustajia oikeasti on.  Sekin yllätti, että Kiinassa järjestetään valtavasti mielenosoituksia. Puolueen intresseissä on pitää kansa tyytyväisenä ja suostua vaatimuksiin, kunhan ne eivät uhkaa vallanpitäjiä.

Kustantamojen on Kiinassa oltava kieli keskellä suuta.

"Jos kirjakauppaan päätyy jonkun viranomaisen suututtava teksti, joku kustantamossa saa potkut. Jos kirja käsittelee erityisen arkaa aihetta, kuten historiaa, uskontoa tai vähemmistöjä, viranomaiset tarkistavat tekstin ennen julkaisua. Romaaneissa sallitaan vähän enemmän, vaikka niissäkin on pidettä kynä kurissa. Ei liikaa seksiä (se on moraalitonta) tai kyynisyyttä (kansalaisia ei saa masentaa)."

Huumoria saa olla, kuten nobelisti Mo Yania lukeneet tietävät (Seitsemän elämääni ja Viinamaa). Kirjailija piilottaa yhteiskuntakritiikin läinhahmoihin ja taiteilee taitavasti herkällä sensuurirajalla. Julkaisulupiin vaikuttanee myös Mo Yanin korkea asema puolueessa, arvelee Manninen. Itse mietin, ettemme tiedä sitäkään, montako käsikirjoitusta häneltä ehkä on hylätty.

Myyttejä on toisinkinpäin. Kiinalaiset uskovat oman mediansa väitteen siitä, että "länsimedia antaa Kiinasta vääristyneen kielteisen kuvan ja tekee sen tahallaan." Koska kiinalaiset mediat kertovat pääasiassa myönteisiä asioita niin omasta kuin muistakin maista, kiinalaisten on "hyvin vaikea ymmärtää länsimedian olevan enimmäkseen valtiosta riippumatonta, saati että media kirjoittaisi myös oman maansa ongelmista ja skandaaleista."

Kirjan tiedot perustuvat Mannisen omiin kokemuksiin, asiantuntijahaastatteluihin ja tutkimustietoihin. Tosin kirjoittaja toteaa Kiinan muuttuvan niin vauhdikkaasti, että parin vuoden kuluttua sisältö olisi jo toinen. Mainio katsaus nyky-Kiinaan kirja kuitenkin on, ja siihen kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että Kiina näkyy yhä enemmän myös meidän arjessamme. Talouden kasvaessa he kulkevat tätä nykyä "kukkaro leveänä" yritysostoksilla länsimaissa. Kun yhä useampi suomalainen tekee töitä kiinalaisten omistamassa firmassa, alkaako sensuuri näkyä myös täällä? Manninen heittää esimerkin: jos elokuvateatterit ovat kiinalaisomistuksessa, esitetäänkö niissä vain Kiinan hyväksymiä elokuvia? Tai jos kiinalainen yritys investoi isosti suomalaiseen kuntaan, miten varmistetaan vaikkapa ympäristöasioiden huomiointi, sijoittajan vai kuntalaisten toiveen mukaan?

Kirja ei ollutkaan niin lohduttava kuin kuvittelin, vaan herättelee levottomuutta kiinalaisten määrätietoisesta "maailmanvalloituksesta". Olen nähnyt työelämässä, että suomalaiset yritykset saavat Kiinasta usein tapaamiskutsuja ja palaveriehdotuksia: ovathan he mestareita omaksumaan oppeja ja toistamaan hyviksi katsomiaan käytäntöjä omissa yrityksissään. Aina ei ole kyse siis ostotarjouksista, vaan tiedonkeruusta, joka sekin tuntuu olevan varsin massiivista tätä nykyä.

Mutta kirja on helppolukuinen ja tärkeä tietopaketti. Manninen antaa joka luvussa luku- ja katseluvinkkejä, lähdeluettelo listaa mainitut kirjat. Myös ulkoasultaan teos on onnistunut.

Mari Manninen: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena 2018. Kansi Ilona Ilottu. Kuvitus Pan Jianfeng.

Mannisen edellinen kirja, Yhden lapsen kansa, voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Blogistanian Tieto-palkinnon vuonna 2016. 

Vuoden 2018 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ma 5.11. klo 10.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen on asunut ja työskennellyt toimittajana useita vuosia Kiinassa. Maassa vallitsi yhden lapsen politiikka vuosina 1980-2015, ja siihen Manninen pureutuu tietokirjassaan, jonka Jörn Donner valitsi vuoden 2016 Tieto-Finlandia-voittajaksi.

On ällistyttävää ja suorastaan käsittämätöntä, miten lähes puolentoista miljardin hengen kansaa pystytään hallitsemaan niin tarkalla tasolla kuin kirja kertoo. Kiinalaisten perinteinen auktoriteettiusko, yhteiskunnan hierarkkisuus ja mitä ilmeisimmin, myös ponteva ja paneutunut organisointi tekivät mahdolliseksi perheiden yksityiselämän intiimeimpiin asioihin puuttumisen viranonmaisten taholta vuosikymmenien ajan.

Perheen perustamista säädeltiin, ehkäisykeinoja (ja siinä sivussa petipuuhien tiheyttä) vahdittiin, jopa naisten kuukautisrytmiä seurattiin haukankatsein, jotta ilman virallista lupaa ei lapsia pääsisi alulle. Tarkoitus oli hyvä: tehdään lapsia vain sen verran kuin maa pystyy kohtuudella elättämään. Luvattoman lapsen ja hänen perheensä taival tehtiin hankalaksi tai mahdottomaksi monenlaisin rangaistuksin, joista tärkein oli virallisen henkilöllisyyden epääminen. Ilman papereita ei päässyt kouluun, ei edes junaan, ja perhe saattoi joutua luopumaan vähäisestäkin omaisuudestaan sakkojensa maksamiseksi.

Käytännön toteutus merkitsi monelle perheelle käsittämättömiä kärsimyksiä, johti salailuun ja mikä pahinta, suuren tyttövauvojen joukon kummalliseen katoamiseen. Poikalapsi oli toivottu, sillä perinteen mukaan poika hoitaa vanhat vanhempansa aikanaan, mutta tytöt olivat ongelma. Ultraäänitutkimukset mahdollistivat sukupuolen selvittämisen raskausaikana, mikä johti terveiden tyttösikiöiden abortointeihin ja syntymään päässeiden vauvojen tappamiseen. Abortteihin pakotettiin jopa yhdeksännellä kuulla olevia äitejä, jos tämä ei luvattoman raskautensa kanssa onnistunut piiloutumaan maaseudulle, kuten osa teki. Varakkaammat saattoivat maksaa sakkonsa ja/tai lahjoa viranomaiset lapsiluvan saadakseen.

Mannisen kirja on tiivis, aiheeltaan tiukasti rajattu ja palasteltu lyhyisiin lukuihin. Toimittajan taidoilla se on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi, reportaasimuotoon, joten sitä on helppo lukea - jos aihetta ei oteta huomioon. Teos perustuu haastatteluihin ja tositarinoihin, mikä tekee siitä erityisen toden ja koskettavan. Nyt ei puhuta teoriatasosta, vaan käytännöstä. Kirja on oikeastaan matkakirja, kirjailijan omine huomioineen ja kommentteineen kiinalaisesta arjesta. Se sisältää myös kuvaliitteen.

Selkeä, kansantajuinen ja koskettava kuvaus yhdestä maailmamme omituisimmasta, miljardeihin ihmisiin vaikuttaneesta jättimäisestä yhteiskunnallisesta "ihmiskokeesta". Jonka tuloksista Manninen esittää surullista faktaa: oliko kaikki tuon kärsimyksen arvoista?

"Liikuttava ja riipaiseva", sanoi Donner. Eipä juuri lisättävää.

Kenelle: Maailmaa ymmärtämään yrittäville. Kiinaan tutustuville. Ihmisistä ja perheistä kiinnostuneille. Silmiä avaavaa etsivälle.

Muualla: Lukemisen arvoinen teos, kaikille, sanoo Pieni kirjasto. Hemuli pitää kirjan ehdottomana vahvuutena sitä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Lukija tulee taas vähän viisaammaksi, arvioi Tuulin viemää. Kirjat kertovat -blogi ei pystynyt lukemaan liikuttumatta, vaikka lasten tekemisestä puhuminen hankkimisen sijaan mietitytti. Lukutoukka-Krista sanoo kirjan kertovan aiheesta ainutlaatuisella tavalla. Antaa valtavan määrän tietoa kiinalaisen yhteiskunnan synkimmistä puolista, sanoo Kirjasähkökäyrä. 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena 2016.

Mannisen Peking-blogi

Helmet-haaste 2017 kohta 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.