Etten palaisi tuhkaksi

Kun kirja on ”omakohtainen” tai ”autofiktiivinen”, miten paljon siinä on oikeasti koettua ja tapahtunutta?  Tässä kirjassa ainakin syntyy ja kasvaa aikuiseksi mies, jolla on sama nimi kuin kirjan kirjoittajalla. Tapahtumapaikka on kylä Norjassa, jossa tapahtuu 70-luvun lopulla sarja outoja tulipaloja. Toinen aikataso on lähempänä nykyaikaa, kun Gaute palaa kylään ja käy läpi menneitä myllerryksiä.

Vaikka lukiessa saa pidätellä henkeä, kyseessä ei ole jännäri perinteisessä mielessä, sillä tekijä selviää pian. Tiheän tunnelman luo tehokas kylän elämän ja kahden nuoren pojan kasvun kuvailu.  Ja traagiset tapahtumat, jotka järkyttävät asukkaiden elämää perustuksiaan myöten.  Kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Olisi voinut olla pahemminkin. Mutta olisi voinut myös olla paljon paremmin. Mikä meni pieleen, sitä lukija joutuu pohtimaan. Mitä vajetta ihminen itsessään täyttää joutuessaan tulipalojen lumoihin? Onko se vallankäyttöä, itsensä näkyväksi ja merkitykselliseksi tekemistä? Vai oliko tilaisuus liian hyvä, olosuhteet liian otolliset – ei, ei silti kuka tahansa heittäisi tulitikkua. Uhmata voi toisinkin, ja olla noudattamatta normeja ja odotuksia. Ehkä taustalla oli huonommuuden tunne ja tarve saada apua, tietoisuus siitä, ettei näin voi jatkua. Ainakin loppupuolella siltä vaikutti, kun tahti vain kiihtyi. Koukkuun voi jäädä näinkin.

Kun Gaute muistelee tapahtumia, hän samalla muistelee omaa kasvuaan. Odotuksia ei hänkään kokenut täyttävänsä, ja jäi kipeitä kohtia, jotka aikuisena arvaamatta alkavat aristaa. Kaikkea ei voi jättää taakse noin vain. Hienosti hän ainakin kirjoittaa, siten että hän saa tunteet ja tunnelmat välitettyä paperille niin että lukija voi ne melkein itse tuntea, se on varmasti palkitsevaa ja puhdistavaa tekijälle. Tämä tarina ansaitsi lukemisen yhtä kyytiä, ei pienissä paloissa, kuten itse tein.

Mustanpuhuva tarina, jonka nimeä en arvannut noin kirjaimelliseksi – yritin säästellä yllätystä ja välttää lukemasta liian tarkasti monet blogien arviot, joita tästä löytyy. Karoliina taisi lopulta minut saada kirjaan tarttumaan. Ja Per Pettersson. Norjalaisuus on kirjallisuudessa todellakin omanlaistaan. Reeta Karoliina on asiantuntija ja tehnyt hienon koosteen. 

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. WSOY 2012. Aikamme kertojia. Suomentanut Päivi Kivelä.

Miniä

Kyllä ei tarvinnut mieltä pahoittaa Miniän takia. Oivallisen tarinan on Kyrö kirjoittanut, ihan oikean kirjan, kuten pitikin, ei ollut vain mainostemppu, jolla narrattiin ihmisiä ostamaan. Nauroin. Liikutuinkin vähän.  Ja sen jälkeen mieleen tulvi muistoja kaukaisesta lapsuudesta, juuri sieltä Sysi-Suomesta, vanhempien ja isovanhempien tekemisistä. Jotain niin tuttua…

Hauska pieni kirja, jossa Mielensäpahoittajan miniä kertoo appensa ennakoimattomasta interventiosta pääkaupunkiseudun kiihkeään bisness- ja perherytmiin. Kummallisia tilanteitahan siitä syntyy. Kyrö saa asetelmasta herkullisen kahden ääripään elämäntavan kohdatessa, peruna meets pinjansiemen -tyyppisesti. Mielensäpahoittaja on jo iäkäs elämänkoulima maalaisäijä, joka tulee täysin eri maailmasta kuin huippukoulutettu tehokas miniänsä.

Molemmat ovat itsevarman vakuuttuneita omista totuuksistaan, mutta kunnioittavat toisiaan ja yrittävät ymmärtää – ja onnistuvatkin siinä mielestäni ihan kohtuullisesti. Rakkaus saa ihmeitä aikaan, onhan heillä yhteinen lähin eli se poika. Mutta ei tarvitse säikähtää, ei kirjassa tuollaisia pehmeitä puhuta – se olisi vakava tyylirikko – ne herkät kohdat pitää lukijan itse päätellä. Siinä miniä ja appi muistuttavat toisiaan, ettei turhia hempeillä, vaan toimitaan kun on toiminnan aika. Ja on heissä muutakin yhteistä. Ja sitten niitä eroja.

Onneksi Kyrö ei tehnyt miniästä mitäänsanomatonta pompotettavaa, vaan topakan järkinaisen. Rouva on se, joka tässä perheessä hankkii rahat, hoitaa rahasto-osuudet ja autonvaihdot, poika eli miniän aviopuoliso taas tykkää olla kotirouva ja hoitaa lapsia. Pojan ääntä ei kirjassa juuri kuulu, hän ei ole läsnä, eivät myöskään lapset, vaan tarina keskittyy kahden päähenkilön väleihin.

Sukupolviteemasta voisi hersytellä vaikka kuinka, kuvittelin jo, millaisen hykerryttävän kohtaamisen Kyrö saisi aikaan isoisän ja lastenlasten välille, kunhan lapset kasvavat. Kun lapsenlapsi tulee reppureissulta Indonesiasta, tekee pätkätyötä ansaitakseen seuraavan, vastustaa energiankulutusta, peltojen raivaamista ja hyötyeläimien pitoa ja kommunikoi pikaviestein ja kuvin. Luotan tähän isoisään, hän löytäisi varmasti keinot päästä hyvään ymmärrykseen ja hyväksyntään tämänkin sukupolven kanssa.  Kaiken mielensäpahoittelun jälkeen.

Ruskea kastike ei minua niin inspiroinut, mutta sen lukeminen ennen tätä avaa joitakin kohtia, jotka muuten olisivat menneet ohi.  Hyvä mieli tästä kirjasta jää. Minua eivät häirinneet pienet epätarkkuudet, joita Jokke löysi - luin kirjan niin hätäisesti, etten edes huomannut, joten en voi oikein syyttää kirjailijaa hätäilystä -  ja vaikka lähtötilanne on jo monesta kirjasta luettu ja sitä voisi jo luulla loppuun kalutuksi, Kyrö on saanut tähän raikkautta. Ja olisiko lopulta se nostalgia, joka vetoaa, tiedä häntä.

Myös Kirsi on lukenut Miniän, ja Tuulia.

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjamedia Oy 2012.

Kaikki hyvä sinussa

Alkuun en varauksetta innostunut Olssonin edellisestä, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -kirjasta, jota arvelin kovin tunteelliseksi ja kuvailevaksi minun makuuni, mutta se osoittautui odotuksia paremmaksi, vahvaksi tunnelmapalaksi, joka taitavasti vältti pahimmat äitelyydet, vaikka siinä rajalla keikkuikin. Tämän kanssa kävi vähän päinvastoin. Samoja vahvuuksia näistä löytyy, kuten tiheä tunnelma ja kiinnostava alkuasetelma.

Marianne, jo ikääntyvä nainen, asuu yksin Uuden-Seelannin maaseudulla ja yrittää saada muistonsa ja elämänsä mielessään järjestykseen.  Hän on menettänyt perheensä Ruotsissa hyvin pienenä. Isoisä kasvatti häntä ensin (Ahvenanmaalla muuten, joten itse asiassa juuret ovat Suomessa), ja sen jälkeen äiti Tukholmassa, myös pikkuveli oli hetken mukana kuvioissa.  Sitten surkea perheidylli särkyi verisesti.  Tämä osuus valitettavasti ei tunnu epäuskottavalle tätä nykyä.

Karmeat lapsuudenkokemukset vaivaavat, ja vasta nyt hän tuntee pääsevänsä käsittelemään tunteitaan, uskaltavansa muistella ja kiintyä ihmisiin. Yhtenä laukaisijana tunnepadoille toimii vieras pikkupoika Ika, joka alkaa käydä hänen luonaan vierailuilla yllättäen. Varovainen ystävyys syntyy, ja Marianne huomaa, että 6-vuotiaalla Ikalla eivät asiat ole hyvin. Itse asiassa ne ovat hyvin huonosti – mikä myös lietsoo hänen omaa lapsuudenmuisteluaan.  Mutta Marianne on fiksu ja ymmärtää varoa samaistamasta omia ja Ikan kokemuksia. Hän kuitenkin pyrkii auttamaan niin itseään kuin Ikaakin, sen mikä tilanteessa pystyy.  

Paljon hyvää ja oikeantuntuista ideassa ja asetelmassa siis, kuten se, että iän myötä menneet käsittelemättömät asiat palaavat mieleen. Mutta inhorealistista lukijaa häiritsi niiden päälle kehiteltyjen tapahtumien epäuskottavuuden tuntu, joka sitkeästi pujahti mieleen moneen kertaan. Kirja elää kahta tarinaa päällekkäin: Mariannen menneisyyttä - joka kerrotaan kursiivilla, joka on mielestäni kliseinen ratkaisu - ja nykyisyyttä.  Miten näppärää, että Mariannen naapurina sattuu olemaan viisas, rikas mies, joka yllättäen on kiinnostunut erakkonaisesta ja voi auttaa häntä monessa asiassa.  Miten näppärää, että Ika-pojan perhe hoituu sopivasti pois kuvioista, kun Marianne haluaisi ottaa pojan kasvatikseen. Miten näppärää, että Mariannen kadonnut veli… no, jääköön spoilaamatta, idea varmasti selviää.

Tuntuu kuin kirjailija itsekin olisi miettinyt tätä, sillä hän kirjoittaa Mariannen mietteiksi:  ”Eräs kohautti kerran harteitaan kerrottuani jotakin ja sanoi, ettei sellaista tapahdu oikeassa elämässä. Että se on liian epätodennäköistä ollakseen uskottavaa. Mutta epätodennäköisiäkin asioita tapahtuu. Itse asiassa monen ihmisen elämän on täysin epätodennäköistä. Luulen, että omituiset mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä.”  

Voi olla, mutta kirjassa liiat sattumat häiritsevät. Yksi epäloogisuus on yksityiskohta, jonka mukaan Ikan kädet ovat vammautuneet; keskisormet ja nimettömät ovat kasvaneet yhteen, kerrotaan. Silti poika osoittautuu loistavaksi pianistiksi, joka osaa soittaa kappaleet kertakuulemalta ja jopa improvisoimaan musiikkia, jollaista hän ei ole koskaan kuullut. Hmm…  Hänellä on myös kuusivuotiaana täydellinen muodon ja avaruuden taju. Autistisiin lapsiin usein yhdistetään erikoiset kyvyt, mutta mennäänköhän tässä vähän liian pitkälle? Ainakin minulle jäi tunne, etteivät kirjan henkilöt heränneet eloon, vaan jäivät paperisiksi, eikä tunnelma jaksanut pitää otteessaan, alkuosan pitkällisestä rakentelusta huolimatta.

Luin kirjan kuitenkin tarkasti, kuten näkyy, mutta kirjailijan seuraavaa en riennä hankkimaan.

Myös Sanna mainitsee monet sattumat.  

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa. Gummerus 2012. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Meidät kaikki on tehty liimasta

Georgie kirjoittaa työkseen liima-alan lehteen ammattiartikkeleita ja harrastuksekseen omaan vihkoonsa rakkaustarinoita, on eroamassa miehestään, kasvattaa teiniä ja auttaa vanhaa rouvaa, jolla on ränsistyvä talo, hämärä menneisyys ja kissoja. Brittiläinen ympäristö tuo yhteen eri maalaiset ja -taustaiset ihmiset, mikä antaa pohjaa käydä läpi poliittisia Eurooppa-tason kysymyksiä. Tässä hauskaksi mainitun kirjan puitteet pähkinänkuoressa.

Kirjailija on englantilainen, jonka ukrainalainen tausta ja tyyli tuovat oman säväyksensä tarinaan, aivan perinteisillä viihdekirjalinjoilla ei olla.

Huumorista lähdetään ja sillä kirjaa mainostetaan, mutta hämmentävää on, että tarinassa puhutaan välillä hyvin paljon hyvin vakavista asioista, kuten Lähi-Idän ikuisesta konfliktista, juutalaiskysymyksestä. Tyyli ja aiheet eivät täysin kohtaa. Lukija ei oikein ehdi huvittua Georgien puuhailuista, kun pitääkin jo vakavoitua. Aineksia on paljon, ja yleisvaikutelma siten epätasaisen sekavahko sekametelisoppa. Itse juoni pysyy melko hyvin kasassa, liikaakin, sillä loppupuoliskolla tuntui, ettei Georgian tarina enää edennyt mihinkään. Liimaus alkoi pitää! Viimeiseen neljännekseen asti kirjaa luki uteliaisuudesta sen persoonallisuuden vuoksi, vaikkei se suuria säväyksiä aiheuttanut. Loppu meni harppomalla. Liimavertaukset eivät ihan jaksaneet kantaa yli 400 sivua, eivätkä sinänsä hauskaideaiset Georgien terapiakirjoitussessiot.

Keitoksesta puhuu myös Maija.

Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta. Sammakko 2011. Suomentanut Arja Kantele.

Lomakirjoja

Loma sotki pahasti rutiinit niin blogin pidossa kuin muutenkin (ja tämä on myönteistä), mutta kirjoja on tullut luettua. Sen verran monta, etten yritäkään muistella kaikkia, mutta muutamasta mieleen jääneestä on kommentoitava lyhyesti: sellainen on upea Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Tarinan tunsin jo ennestään elokuvasta, mutta kokonaisuus on siitä erikoinen, että leffa näyttää kirjan rivien välit.

Lukija saa kirjassa pohtia enemmän itse, mikä on itsepetosta, mikä velvollisuudentuntoa, mikä rautaista ammattilaisuutta, mikä pelkoa, kun hovimestari Stevens muistelee uraansa Darlington Hallissa matkallaan tapaamaan neiti Kentonia, entistä taloudenhoitajaa. Elokuvasta muistan ärsyyntyneeni miehelle, kun taas kirja sai lähes säälimään tätä kaikkien brittihovimestarien perikuvaa. Mutta myös ihailemaan, jotenkin. Ja puitteet Englannin maaseudulla, politiikan kiemurat ja se kieli! Lajissaan täydellistä, kuten Stevens itsekin toivoisi olevansa.

Joyce Carol Oatesista taas muistelen jonkun sanoneen, että niin kurjasti ei kellään hänen henkilöllään voi mennä, etteikö se voisi muuttua vielä huonommaksi. Tämä tuli monesti mieleen seuratessani Haudankaivajan tyttären, Rebeccan, vaiheita. Sopii suomalaiseen pessimistiseen maailmankuvaan? Ei hyvän mielen kirja, olisiko siis pahan – ainakin Oatesin lukemisen jälkeen omat murheet tuntuvat pieniltä. Taitava ja viisas kirjoittaja hän tietysti on, mutta kaikki se kurjuus tuntuu kovin, uh, painostavalta. Saman tunteen muistan Kostosta: kirjan päättyminen on helpotus.

Ja nyt tiedän, miten tehdään täydellinen ruskea kastike. Mielensäpahoittaja opetti, ja olin yllättynyt siitä, miten ruokapainotteinen kirja on. Ei kyllä ole niin hauska kuin edeltäjänsä, koska keskittyy resepteihin, ja niiden lukemisintohuipustani on jo aikaa (tai vielä edessä?), eikä miehen maailmankuvaan juuri tule muuta uutta. Kyrö, tuo piruilija, irvailee ruuanlaittobuumille, joka on vallannut mediat ja niiden käyttäjät kuin jokin äärimmäisen tarttuva ja lisääntyvä bakteeri, joten aihetta onkin. Ruuanlaiton kautta äijä saa kommentoitua kaikenlaista. Kirjan luki nopsaan ja ajankuluna, muttei se juuri herättänyt hörähtelyä. Antti Litjan nasevaa lausuntaa kaipasin, olisi pitänyt valita äänikirja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, Tammi 1990. Suomennos Helene Bützow.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Otava 2009. Suomennos Kaijamari Sivill.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Otava 2012.

Joku on nukkunut vuoteessani

Kirjan nimi kuulosti jännittävältä ja kutkutti uteliaisuutta. Miten joku joutuu tilanteeseen, jossa voi sanoa noin?

Kristiina Lähde kertoo sen, riemastuttavasti ja varmasti. On Rosa, yksineläjä, ja Laura, aviovaimo. Ja tietysti on mies, Onni. Jokainen kertoo oman näkemyksensä siitä, millaista on elää yksin tai kaksin, tai ylipäänsä. Kertominen tapahtuu henkilöiden tekemisiä kuvaamalla. Ja sekös hykerryttää lukijaa.

Rosa menee poliisiasemalle tekemään ilmoituksen kotiinsa tunkeutujasta, mutta häntä ei oteta vakavasti, onhan miehen ilmestymisestä kulunut jo lähes viikko. Eikä tunkeutuja tunnu naista ihmeemmin haittaavan. ”Tavalla tai toisella mies häviäisi kyllä. Ja jos ei, niin viimeistään muutossa. Muutossa on isompiakin asioita hävinnyt käden käänteessä.”

Laura taas omalla tahollaan hätkähtää hieman ja huomaa, ettei miestä ole näkynyt kotona aikoihin, ehkä vuosiin? ”Ei riitä, että kauan sitten tahdoin rakastaa.”

Onni käy töissä ja hoitaa kotirutiineja. Välillä häntä ihmetyttää vaimon käytös, jossa voi aistia tyytymättömyyttä. Ihmettely ei kuitenkaan johda minkäänlaisiin mullistaviin seurauksiin, kuten vaikka puhumiseen. ”Tiimiajattelu ja sen sellainen ei ollut kovin luontevaa Onnille.”

Mainio kuvaus siitä, miten huonosti tunnemme toisemme, miten suljemme silmämme ja miten elämänvalhe kantaa läpi – niin, vaikka koko elämän. Ja ainahan voi heittäytyä puhumattomaksi tai nukkua, jos ei halua elää todellisuutta. Ei näitä ihmisiä voi olla symppaamatta. He tuntuvat niin perin inhimillisiltä ja tutuilta, vaikka ovat kärjistettyjä, lähes viitteellisiä, eivät lihaa ja verta.

”Ihmiset eivät ole selkeitä, se on minusta vaikeinta. Että joku lämmin ja ihana ihminen voi olla täysin epäluotettava, että rikollinen voi olla avulias naapuri. Pitäisi oppia hyväksymään, että ihmiset ovat mitä ovat, ei heitä voi läpikotaisin tuntea. Ehkä elämä silloin helpottuisi ja pettymykset harvenisivat?”

Pidin kirjasta kovasti - vaikka lopussa oli minusta turhaa selittämistä, lukija ymmärsi viestin kyllä ilman yhteenvetoakin - mutta sen jälkihehku ei ole kovin pitkä. Luulen tämän jakavan mielipiteet kahtia: outoine ihmisineen ja tapahtumineen se toi mieleen vaikkapa Andrew Nicollsin tai Anu Holopaisen.

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani. Teos 2012.

Syyspurjehdus

Olof ja Harald ovat elämää nähneitä miehiä, jotka eivät ole ystäviä, vaikka heillä paljon yhteistä: suomenruotsalaisuus, purjehtiminen ja Elin. Elin erosi Olofista ja nai Haraldin, mutta kuvio ei ollut helppo, ehkä vaikein Elinille itselleen.

Tapahtumat kerrotaan miesten suulla, ensin toinen, sitten toinen. He lähtevät yhteiselle purjehdukselle, joka päättyy toisen miehen katoamiseen ja poliisikuulusteluihin. Mitä tapahtui, se kerrotaan rivien välissä – kukin lukija voi löytää oman vastauksensa.

Nopealukuinen, mutta täyteläinen pieni kirja, jossa on tunnetta ja hiljaista voimaa. Hienoa, että kirjailija on malttanut pitää liian selittämisen poissa. Purjehtiminen on tarinassa tärkeää, ja kirja on varmasti antoisa sille, joka tietää miten alaliikkiä säädetään tai skuutti kierretään knaapin ympäri. Mutta purjehdussivistymätönkin pääsee tunnelmaan mukaan.

Joku kriitikko sanoi kirjaa ”karuksi”, en ole samaa mieltä. Karujen olosuhteiden kuvaus ei tee tekstistä karua, kuten minä sen ymmärrän, karkeaa, kömpelöä. Ehkä hän tarkoitti olennaiseen keskittymistä, turhien krumeluurien riisumista, siihen suuntaan tämä kyllä voisi viitata.

Erjan osuvan arvion innoittamana kirjan tulin huomanneeksi. Levollinen, hän sanoi. Sitä juuri. Aaltojen ääni on niin rauhoittavaa.

Johan Bargum: Syyspurjehdus. Suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2012.