Maritta Hirvonen: Allegro barbaro. Naistenviikko 2024

Maritta Hirvosen uutuuskirjan päähenkilö on nuori mies Péter, mutta naistenviikon ajatus täyttyy siten, että naisilla on suuri rooli. Aiemmassa teoksessa Komediantit tutustuimme Schreierin sirkukseen, joka kiersi Unkaria ennen toista maailmansotaa, sen aikana ja jälkeenkin aina siihen saakka, kun pandemia pakotti lopettamaan toiminnan. Sirkuksen kantavia voimia olivat jo edesmenneet Péterin Saksaan aikanaan loikannut isoisä Gabriel ja isotäti Arabella, joka kertoo nyt tarinaansa kirjeiden muodossa. Kirja liittyy siis edelliseen, mutta toimii hyvin myös täysin itsenäisenä teoksena.  

Sirkuksessa lapsuutensa elänyttä Péteria kiinnostavat paitsi valokuvaus - josta hän haaveilee ammattia - ja kulttuuri myös sukujuuret. Hän matkustaa Saksasta isoisänsä siskon Mártan luo Budapestiin tutkimaan isoisän kotikulmia, historiaa ja nykyistä Unkaria. Myös sirkusta, jossa hän tutustuu Nataliaan.

"Kaipaatko koskaan lintujasi ja sirkuselämää", Natalia kysyi ja haukkasi croissantistaan. - Pakko sanoa, että kaipaan, Péter sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. - Enkä vain joskus, vaan aika useinkin. Olihan se koko elämäni ennen. - Menetit kirjaimellisesti perheenkin, et vain sirkusperhettäsi. - Niin. Ennen ei tarvinnut ajatella mitään vaunun ja sirkusteltan ulkopuolella olevaa. 
He jatkoivat keskustelua sirkuksesta. Siitä, miten oma numero tai rooli määrittelee paikan elämässä ja miten erityistä klovneria voi olla verrattuna muuhun sirkustaiteeseen."

Márta ei halua puhua vanhoista ajoista, mutta Péter tutustuu maahan ja kaupunkiin muun muassa konserttien, näyttelyiden ja oopperoiden avulla. Ja valokuvaajien: esimerkiksi myöhemmin Robert Capa -nimisenä kuuluisaksi noussut juutalaispoika oli loikannut Berliiniin isoisän tavoin. Taiteellisesti lahjakkaasta Gabrielista paljastuu Péterille monia mielenkiintoisia asioita, hyvässä ja pahassa. Samoin hän saa tietoa nuorena kuolleesta äidistään. 

Kirja on hieno, syvä sukellus Unkarin kulttuuriin ja Budapestin kaupunkiin, jonka katuja ja rakennuksia saamme kulkea ja katsella Péterin silmin. Jotka hakevat jatkuvasti kuvattavaa ja kuvaamiseen omaa tyyliä.

"Kuva oli unkarilaisen André Kérteszin, yhden niistä, jonka nimi aina mainittiin, kun puhuttiin valokuvan mestareista. Sitä katsoessaan Péter alkoi aavistaa, ehkä jopa ymmärtää, että se, mikä valokuvasta tekee kiinnostavan ei olekaan sen kauneus tai täydellisyys, vaan jokin vastakkainen. Särö, vajavaisuus, puute. Jokin, mikä herättää kiinnostuksen ja jää ajatuksiin kiertämään. Samalla kun sen sommittelu, valo, kontrastit ja muu ovat täydellisen kauniita."

Oma linja on myös Hirvosella kirjoittajana: hän hyödyntää laajaa kulttuurin osaamistaan kiinnostavasti, etenkin klassisen musiikin alalta - hän on toiminut mm. Tampere Filharmonian intendenttinä - ja osoittaa ilmeisen vaikuttunutta ja tarkkaa Budapestin tuntemusta. Politiikkaa ja Orbánia ei voi välttää, kun Unkarin nykyisyydestä (ja sukutarinoiden kautta myös hieman menneestä) puhutaan. Jyrkkää kommentointia kirjailija välttää, vaikka kirjan henkilöiden mielipiteet ovat selvät. 

Teksti on täyttä monin tavoin: se sisältää paljon tietoa eikä siten ole ohimennen "lukaistava", vaikka kerrontaa sujuvaa onkin, sillä yksityiskohtia ja yhteyksiä on runsaasti. Myös hauskoja, muun muassa eräs kirkkaanvihreään pukeutunut hassutukkainen Euroviisu-esiintyjä vilahtaa keskusteluissa. Tässä ajassa siis ollaan! Kirjan nimi tulee musiikista sekin; se on unkarilaisen säveltäjän Belá Bartókin teos.

Kenelle: Valokuvauksesta, sirkuksesta tai klassisesta musiikista kiinnostuneille (etenkin niitä jo tuntevat saavat varmasti eniten irti), Unkarista tietoa hakeville, sukutarinoista innostuville.

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro. Stresa 2024. Kannen kuva Timo Hirvonen. Ulkoasu ja taitto Maria Carole. 

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Naisen elämää fiktiosta faktaan

Kolme nostoa naisen elämän eri puolista: kirjoja, jotka tuskin nousevat palkinnoille sanataiteensa tai syvällisen kerroksellisuutensa vuoksi, mutta avaavat näkökulmia omissa lajeissaan, sujuvasti luettavina. Eli täyttävät hyvin tarkoituksensa ja paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kirjossa, josta löytyy loppumattomasti luettavaa kaikenlaisille lukijoille, kuten kaltaisilleni monesta uteliaille.

Pirjo Toivasen kirjasarjaa näyttelijä Mirja Mustasaaresta olen seurannut alusta saakka. Pyhä paha perhe ja Siskoni Italiassa  tutustuttivat Mirjan työ- ja ihmissuhdekuvioihin mukavan viihdyttävästi ja arkisen asiantuntevasti. Muttei liian arkisesti, mausteina on muun muassa matkoja ja romantiikkaa. 

Nyt Mirja on viisikymppinen, eikä vanheneminen ole hyväksi uralle. Nainen ei jää surkuttelemaan, vaan toimii. Hän on peräti muuttanut Italiaan työn perässä, vaikkeivat rooli tv-sarjassa tai mainoshommat ole niin hohdokkaita kuin hän toivoisi. Maa kiehtoo häntä, siellä asuvan siskon ja tämän perheen takia, mutta muutenkin. Etenkin kun Mirja tutustuu Carloon. Voiko mies oikeasti olla näin hurmaava?

Ikääntyminen ja työ, läheisyyden kaipuu, Italian kauneus ja kiihkeä elämänrytmi, haasteelliset perhesuhteet exineen, nyksineen, nuorisoineen ja hankaline äiteineen - monta lukijaa houkuttavaa aspektia, jotka saavat viihtymään sutjakan kerronnan ja tomeran taiteilijaluonteen matkassa mukana.

Pirjo Toivanen: Rooleja vai rakkautta? Stresa 2022. Kuvat Reijo Toivanen, graafinen suunnittelu Armi Wallenius. 

Marja Toivion romaani kertoo asianajaja Sannasta, joka hoitaa työssään osituksia ja avioeroja, jotka joutuu kohtaamaan ne myös henkilökohtaisesti, kun aviomies Arttu yllättäen jättää Sannan. Raivoissaan Sanna ei toimi välttämättä rationaalisesti, ymmärrettävästi kyllä. 

Sukelletaan hankalan eron pyörteisiin, riidellään lasten tapaamisoikeuksista ja oikeastaan kaikesta. Onneksi Sanna saa avukseen järkevän Sepon, konkarin, joka pitää jäitä hatussa. Hattuun hönkää puolestaan lisää Sannan äiti omine omituisuuksineen (taas epäperinteinen eikä niin mukava äitisuhde)!

Lukija pääsee kurkkaamaan asianajajien maailmaan, ammattikunnan sisäpiirin kitkoihin ja kerroksiin, mikä minua kiinnosti eniten. Fiktiota toki, mutta juristina kirjoittaja tietää, mistä puhuu. Tapauksia ja esimerkkejä saadaan lukea hyvinkin tarkalla tasolla. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, työpaineineen ja suorittamisen houkutuksineen. Lasten oireilulla avioeroon on tärkeä rooli tarinassa, ratkaiseva. Monisanainen kirja, mutta helposti luettava sille, jota laki- ja perhekuvioiden konkreettinen hoitaminen tai avioeron kiemurat kiinnostavat. 

Marja Toivio: Lasten takia. Atrain & Nord 2022. Kansi Jutta Luukkonen.

Ulkonäkö on herkkä aihe, johon rohkeasti tarttuu Raisa Omaheimo. Ylipaino ei minua kiinnostanut, mutta tartuin kirjaan kahdesta syystä: tiesin tekijän sanavalmiiksi toimittajaksi, joka olettavasti kirjoittaisi kiinnostavasti. Ja kirjan upean glitter-kannen vuoksi! Ajattelin hieman silmäillä, mutta tulinkin lukaisseeksi ohuen opuksen kokonaan. Vie siis helposti mukanaan.  

Kolmas syy oli tiedostamattomampi: olin nuorena pieni ja laiha, mistä sain kuulla. Ja loukkaannuin verisesti, jos kokooni viitattiin, etenkin työyhteyksissä. Koin sen vähättelynä, joka nakersi uskottavuuttani ammattilaisena, joka halusi olla esillä asiallisista asioista. Enää en loukkaannu (enkä ole laiha), vaan voin itsekin heittää huulta pienten isoaivoisten naisten kerhosta ja muusta höhlästä.

Ylipainoisille eli läskeille, kuten Omaheimo ronskisti sanoo, ulkonäkö on kysymys, joka ei välttämättä jätä rauhaan koko elämän aikana tai paremminkin, ympäristö ei anna sen painua taustalle. Se on yksi hänen viesteistään, tulkitsen: onko pakko nöyrtyä olemaan jotain "outoa lajia", jonka ilmiasua jokainen katsoo olevansa pätevä kommentoimaan, jopa antamaan laihdutus- ja syömisohjeita?  

Ja se, miten haitallista luokittelu on, kun ajatellaan tyttöjä ja nuoria naisia, joiden paineista ollaan muutenkin huolissaan. Eihän tämä tervettä ole, vai mitä?

"Elämme maailmassa jossa on ihan normaalia vihata omaa kehoaan, on normaalia muokata sitä aina ja ikuisesti, on normaalia laihduttaa vuosikymmenien ajan."

"Yhteiskunnalla on kova kiire korjata meitä läskejä, jo lapsesta alkaen. Korjauskeino on aina sama: meille kerrotaan, että kasvikset ovat terveellisiä ja että kannattaa laihduttaa. Aina sama ratkaisu, vaikka se ei toimi. En ymmärrä. Olisiko aika jo kokeilla jotain muuta?"

Ehkä täällä hoidetaan väärää asiaa, pohtii Omaheimo. Olisiko parempi muuttaa yleistä suhtautumista ja asenneilmapiiriä, jotta ihminen voisi kehittää rauhassa tervettä ruokasuhdetta, ilman stigmaa ja läskifobiaa? Hyviä kysymyksiä. Hän puhuu asiasta monelta kantilta, terveydenhoidosta painoindeksiin (saatanasta) ja alan tutkimuksiin (ja karmeisiin läskifobia-elokuviin; tämä kuvastohan on loppumaton). Muutaman käytännön ohjeen hän myös antaa painonsa kanssa kamppaileville muun muassa suhtautumisesta neuvojiin, lääkäreihin, vaatteiden valintaan. Ja kaikille on suunnattu viesti: katso neutraalimmin.  

"Meillä kaikilla on katse joka on opittu, se ei ole meidän omamme. ...olemme kaikki täynnä sisäistettyä läskifobiaa. Omaa katsetta voi kuitenkin muokata ja opettaa neutraalimmaksi." 

Tulkitsen: älä nosta ulkonäköä ykköseksi sen enempää itsessä kuin toisissakaan, älä kommentoi kenenkään ulkonäköä. Myönteisiä kommentteja harva panee pahakseen, mutta niissäkin olisin varovainen etenkin nuorten kanssa: kommentin on oltava yksiselitteinen, jottei sitä ymmärretä väärin. Some kuvineen on hyvä paikka harjoitella. Ajattelin joskus jättäväni omat ikääntyvät kuvani julkaisematta, mutta sitten päätin, että kaikenikäiset ja -näköiset kasvot saavat siellä olla ja näkyä. Vaikka malliksi ja tiedoksi nuoremmille. Ja tämä kirjahan herätti paljon ajatuksia; suosittelen, jos aihe yhtään nappaa. Sujuva, kokemus- ja muuta tietoa tarjoava, huumoria unohtamaton, erilainen mutta tarpeellinen puheenvuoro. 

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. S&S 2022. Kansi Hilla Semeri.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

Pirjo Toivanen jatkaa kertomustaan Mirjasta, Helsingin kaupunginteatterin näyttelijästä, ja hänen lähipiiristään.

Suhde hammaslääkäri-Juhaan on vakiintunut, vai onko sittenkään? Mies on ylikiireinen ja kireä, mikä vaivaa Mirjaa. Taiteilija itse on lomalla teatterista ainakin kaksi kuukautta - tulevista töistä ei ole tietoa, mutta asiasta ei paranne huudella - joten hän tarttuu tilaisuuteen, kun Italian Stresaan muuttanut sisko Terhi kutsuu häntä puutarhatöihin miehensä Roberton kanssa ostamalleen palazzolle. Heidän on tarkoitus viljellä viiniä ja pitää kokkikoulua varakkaille, Roberton päivätyön ohella. Terhi on jo jättäytynyt pois laki- ja talousuransa oravanpyörästä. Mutta ensin paikka pitää saada kunnostettua. 

Kuulostaa unelmalomalta: kesä kuvankauniissa maisemassa täydellä ylöspidolla ulkona puuhailua vastaan! Lisäksi Mirjan 17-vuotias Marko pääsisi samalla kielikylpyyn. Tilalla työskentelee nimittäin joukko kansainvälisiä puutarhuriksi opiskelevia harjoittelijoita. Juha lupaa tulla Mirjan ja Markon mukaan oman lomansa ajaksi. 

Alkulomasta paikalla on myös sisarusten äiti Eeva. 

"- Mitä se Juha on täst kaikest miält? Eeva kysyy. - Ei Juhalla ole mitään sitä vastaan, että jeesaan Terhiä. Juhalla on ollut kiireitä Virossa. Hänestä on hyvä vaan, että mää keksin jotain tekemistä. - Sitä ulkomail änkeemist mää en sit ymmär. En myönnä, että olen Eevan kanssa samaa mieltä. Juha olisi voinut laajentaa hammasklinikkaansa Helsingissä tai perustaa toisen Hymysuun Turkuun tai Tampereelle. Eevan moitteen sävy nostaa silti niskakarvani pystyyn. Aivan kuin hän syyttäisi minua, etten pysty pitämään miestäni kurissa. Terhi tulee avukseni selittämään Viron houkuttavuutta. Hampaita on korjattu siellä tähän asti vain pakosta. Esteettisiä vaivoja ei ole hoidettu, harvoin on välitetty edes purennan ongelmista. Viron vapauduttua ja kansan vaurastamisen myötä tilanne on muuttumassa. 

Minulla ei ole lisättävää, sillä Terhi tietää Juhan bisneksistä Tallinnassa enemmän kuin minä, koska on laatinut ja tarkastanut Juhan sopimukset. Tuskin saan silti vastausta viisaalta siskoltani, miksi juuri Juhan täytyy ottaa koppi virolaisten hampaista. Työ ei vaikuta edes hauskalta, sillä mies lähtee sinne ryppyotsaisena ja tulee usein ärtyneenä takaisin."

Matkalaiset nauttivat olostaan, vaikka töitä riittää yllinkyllin ja Mirjalla on monenlaista mietittävää.  Markon hän tyydytyksekseen näkee solahtavan vaivatta nuorison joukkoon. "Nuoret ovat viisaita, fiksumpia kuin minä aikoinani", tuumii Mirja. Mutta on heistä myös suurta huolta. Brittitytöt Sarah ja Kay onnistuvat koheltamaan niin, että poliisi sekaantuu asiaan. Nuorille tarjotaan monenlaista houkutusta. Yhdeksi kirjan pääteemaksi nouseekin päihteiden väärinkäyttö, jota kosketellaan monen eri-ikäisen henkilön kautta.  

"- Hiukkasen on tunnelma kiristynyt viime aikoina. Mitä teille tytöille perjantaina oikein tapahtui? Ricky kysyy. - Jouduttiin yhteen huvilaan. Siellä oli aika outoa porukkaa, Sarah toteaa. Tim ja Perry kyselevät tarkennuksia, millaista porukkaa ja miksi tytöt lähtivät tuntemattomien seuraan. Kun Peter heittää ilkeämielisen kommentin tyttöjen älystä, Terhi keskeyttää ristikuulustelun. - Tytöt ovat myöntäneet tehneensä virheen. Olimme Terhin kanssa lukiolaisina Roomassa samaa ikäluokkaa kuin Sarah ja Kay nyt. Rooman meno oli maalaistytöille uutta, mutta olimme onnekkaita välttyessämme vaaroilta, joiden olemassaoloa tuskin aavistimme."

Mutta vaaroja vaikuttaa ilmaantuvan myös aikuisille. Naapuruston ja yhteiskunnan tapoihin on tuoreilla yrittäjillä totuttelemista - rahalla ja suhteilla on tärkeä rooli - ja Juhan hyvinvointi askarruttaa. Samoin Mirjan biologisen isän Hannun kunto; tämä joutuu haimatulehduksen vuoksi sairaalaan Barcelonassa, jossa asuu nykyisin. Adoptoitu Mirja on pohtinut paljon juuriaan ja yrittää sovittaa niitä myöhempään perheeseensä ja elämäänsä, vaihtelevin tuloksin. 

Sairauksille ei välttämättä mitään voi, mutta muuten asiat ratkeavat sitä mukaa kun niitä ratkotaan. Henkilöt ovat fiksuja, kerronta sujuvaa ja tarinan ote realistinen - no, jalosukuinen Roberto viinitarhoineen ehkä satumainen mutta mahdollinen - joten sitä on mukava lukea kuin kaverin kuulumisia. Lukija saa viihtyä mukavasti Pohjois-Italian järvimaisemassa (vaatisi viereen viinilasin), jännittää muttei liikaa sekä samastua Mirjan työ- ja ihmissuhdehuoliin sen verran kuin haluaa: kirjassa on runsaasti aiheita edellä mainittujen lisäksi italialaisesta rakentamisesta sukupolvien eroihin, teatterityön pohtimisesta (Q-teatteri mainittu!) Milanon-reissuun. 

Yllättävän hyvin kokonaisuus silti pysyy kasassa. Moni aihe toki jää vain pieneksi maininnaksi, suuria porautumisia ei kehkeydy; sekin korostaa kuulumistyyppistä tyyliä. Pienen Sofian ja nuorten mukanaolo tuo raikasta energiaa, kuten nuoret oikeassakin elämässä tekevät. Miellyttävää, arkista muttei liian arkista, upeisiin maisemiin vievää, matkakuumetta nostavaa luettavaa.

Tarina alkoi kirjassa Pyhä paha perhe, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Kustantaja Stresa on nimetty kaupungin mukaan! Heillä on, monen muun kustantajan tavoin, menossa jouluale verkkokaupassa. 

Kenelle: Mielikuvitusmatkaajille, adoptoiduille, eteläisen Euroopan ihailijalle, perhetarinoiden ystävälle. 

Muualla: Kirja vieköön suosittelee kirjaa Italiaan hullaantuneille ja teini-ikäisten lasten vanhemmille.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa. Stresa 2020. 

Kuvat Reijo Toivanen, ulkoasu Amelia Nyman. 

Maritta Hirvonen: Komediantit

"Esikoisromaani on kirjoitettu rakkaudesta sirkukseen, musiikkiin ja taiteeseen."

Takakannen lause summaa sisällön. Nuoren Estherin perheen vievät natsit, mutta tyttö onnistuu pakenemaan. Matkallaan ei-minnekään paitsi pois hän saa kiertävän sirkuksen väeltä yllättävää apua, yösijan, syötävää ja käskyn jatkaa matkaa aamulla. Mutta Esther ei halua lähteä. 

"Heidän maailmansa on hämmästyttävä yksinkertaisuudessaan ja suoruudessaan, ja jotain kummaa kauneutta on siinä fyysisyydessä millä he ovat siinä läsnä. Sekö minua Heinzissa niin vetää puoleensa?"

Sirkuslaiset eivät ehkä osaa lukea eivätkä tunne maailman ismejä, mutta sivistyneen perheen lapselta Estheriltä puolestaan puuttuu taitoja, joita heillä on. Arabellaksi muuntuva Esther on kuitenkin sinnikäs ja sopeutuu - pakosta vai halusta? - kiertävään, vaatimattomaan elämään, jossa perustarpeet ovat yksinkertaisia ja taidot hämmästyttäviä. 

"Ohitamme muutamia pikkukyliä ja pysähdymme odottamaan, kun Helga käy kysymässä taloista ruokaa, ilman tulosta. Korvikekahvin kanssa meillä on kuitenin leipää ja metsästä kerättyjä mustikoita. - Oisko paree leiriytyä ja odottaa kun sade loppuu? Ernst kysyy, mutta Alfonsin mielestä on jatkettava matkaa, että päästään perille illaksi. - Olispa hyvä, jos se paikka olis jossain pikkukylässä, jossa olis maataloja ja anteliasta porukkaa, niitä jotka maksaa esityksen leivänpuolikkaalla tai pussillisella perunoita, Edith sanoo. - Ne varmaan onkin niitä parhaita pääsylippuja. - Joo, kaikkee on saatu, hunajapurkista elävään kanaan. Kun ois tullu vielä kukko samalla, olis voitu saada muniakin. Mutta se meni pataan se tipu sitten."

Tarina kuvaa lämmöllä sirkuslaisten elämää, johon normaalisti kasvetaan syntymästä saakka. Arabella tajuaa kipeästi eron itsensä ja muiden välillä, mutta on vakaasti päättänyt ylittää rajan, tulla osaksi yhteisöä. Ja nyt tytön lapsuuden baletti- ja musiikkiharrastuksista on hyötyä! Musiikki on ollut osa Arabellan elämää aina, samoin sirkuslaisten, vaikka eri tavoin. 

Hän oppii, aikuistuu tuossa oudossa ympäristössä, josta tulee hänen kotinsa ja perheensä. Mutta hän myös kaipaa jotain menettämäänsä, siteitä juuriinsa. Kuusikymmenluvulla hän saa yhteyden lapsuudenystäväänsä Giselaan, jonka kanssa aloittaa kirjeenvaihdon. 

"Ystäväni, luulen että olen kadottanut entisen elämäni, koko lapsuuden ja nuoruuden. ... Olen alkanut pelätä, että minulla ei ole mitään kosketusta tai tunteita sitä elämää kohtaan, jos sitä nyt koskaan olikaan. Kuin jokin pala puuttuisi itsestäni."

Gisela on kiivas kommunisti Itä-Saksassa, Arabella lännessä, ja heidän kohtalonsa ja tapansa nujertaa sodan kokemukset ovat hyvin erilaiset. Gisella-juonne yllättää lukijan. Silti yhteys säilyy. Ja Arabellan rakkaus musiikkiin, josta hän saa muistutuksen päästessään Hampurissa konserttiin. 

"Richard Straussin Metamorfoosit jousille, sävelletty 1945, sinä samana vuonna jolloin pakenin, jolloin Dresden hävitettiin ja elämässäni mullistui kaikki. Kaikki suru sisälläni tuntuu olevan läsnä tässä musiikissa. Melodia toistuu uudelleen ja uudelleen, aina vähän varioiden, lopulta päättäväisesti, kuin tahtoisi kertoa jotakin. Viimeiset tahdit hiipuvat äärettömyyteen. Siksikö piti kulkea se pitkä tie, että kuulisin tämän yhden teoksen? Kokisin sen kaiken, muistutuksena siitä, että musiikki, kaikki taide edelleen on jossain, minussa myös? On vain oltava läsnä tässä elämässä."

Tulkitsen kirjan kertovan siitä, että ihmisen on otettava paikkansa; siitä, että sen löytyminen vaatii työtä ja omien vahvuuksien tunnistamista. Mutta myös heittäytymisen ja yhteisön voimasta. Ja tietysti taiteen. Kirjassa on paljon musiikkia ja laulujen sanoja natsien marsseista Irving Berlingiin, Bamboleosta Brahmsiin. Se tuo tarinaan runollisuutta ja lisää haikeutta, jota Arabella ikääntyessään tuntee. Lopussa on lista henkilöistä ja lauluista sekä siteerauksia muutamista tunnetuista teksteistä, jotka ahkera lukija tunnistaisi ilman listaustakin. 

Vaikka esikoisen tapaan tekstissä on karheaa höyläyspintaa, se on sujuvalukuinen ja  sirkusaiheeltaan kiinnostava. Tyyliltään omaan makuuni tunteikas, mutta uskon sen sopivan romanttisemmalle mielelle ja vannoutuneemmalle musiikin ystävälle, joka haluaa lukea erilaisen ja vahvan tunteellisen selviytymistarinan. Kyseessä on Hirvosen esikoisromaani, mutta hän on kirjoittanut aiemminkin: Hämäränmaassa valon syvyys, säveltäjä Jouni Kaipaisen elämäkerran. 

Muualla: Universaali ja tärkeä kirja, sanoo Jorman lukunurkka. Aika moni kirjabloggari on kirjan lukenut ja siitä kertonut, mikä kertoo hyvää. 

Sain kirjan kustantajalta. 

Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa 2020. Kansi: Tuulikki Pietilä. 

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon lämmin ja elämänviisas ote näkyi jo novellien kokoelmassa Mutkanlukutaito, ja se vain vahvistuu esikoisromaanissa, joka kertoo äidin ja tyttären lapsuuksista ja kasvusta: Ellin köyhästä kodista ilman läheistä aikuista, sotavuosien läpikäymisestä ja aikuistumisesta ajan tapaan sekä Anitan elämänkaaresta alkaen syntymästä 1949 aina vanhuuteen saakka.

Nyt Anita on sairaalassa, jossa hänellä on aikaa muistella. 

"Omaa kehoa ei juuri mieti, jos sitä ei vaivaa mikään. Vaivan saa toki kehitellyksi peiliä tuijottamalla. Onkohan kukaan täysin tyytyväinen itseensä? Vanhuus on sikäli lohdullista että muuttuu näkymättömäksi, kukaan ei silmiään notkauta, vaikka miten olisi naamaansa laittanut. Tervetuloa huominen. Lohdullista sekin, että oma nuoruus osui aikaan, jolloin ei käyty kampaajalla eikä juuri meikattu. Nyt puhuttaisiin luomusta."

Anita sai käydä kouluja, toisin kuin äitinsä, joka puursi lapsesta saakka raskaissa töissä. Mutta pääsi Elli sentään käymään Viipurissa, kummitädin luona, jossa oli äidittömän lapsen mielestä taivas.

"Elli ei ollut tottunut kilttiin puheeseen eikä tiennyt miten pitäisi vastata. Täti kyseli kaikenlaista, mikä oli outoa ja uutta, ja puhuminen kainostutti. --- Viipuri oli aivan toinen maailma kuin kotimökin ympärillä oleva. Ei Savonlinnan kaduilla ollut sellaista elämää kuin Viipurissa. Äänetkin oli toisenlaisia. Kun Elli käveli siellä kaduilla, hän imi naurua aukioilta ja kahviloiden liepeiltä ja heilautti päätään iloisesti, kun kuuli korkokenkien kopinan kiveyksellä. Näyteikkunoissa olisi ollut ihmeteltävää pidemmäksi aikaa kuin hän viipyi kummitädin luona."

Sota muutti tytön ja kummitädin suunnitelmat Ellin muutosta tädin luo, ja lopullisesti tädin sairaus. Elli aloitti piikana 13-vuotiaana, työskenteli sahalla ja jopa turvesuolla ja jälleen piikana. Sodan aikaan nuori nainen rakastui, sodan jälkeen avioitui. Omat haavansa noista ajoista jäi sekä Ellin että aviomiehen mieleen. Mutta aika teki tehtävänsä, elämä lutviutui, lapset syntyivät, ja perheen isä Tauno sai töitä Helsingistä, jonne muutettiin tuhansien muiden tavoin, vaikka Elli raskaasti huokaili: kolmen lapsen kanssa asunnossa ilman mukavuuksia oli rankkaa, saunaankin piti mennä bussilla. Mutta hänet palkittiin lopulta:

"Ellin jalat olivat mennä alta. Kerrostaloon. Vesi tulisi sisään. Vessa olisi sisällä. Taloyhtiössä olisi sauna ja pesutupa. Asunto olisi aivan uusi, vasta valmistuvasta talosta. Kesän alkuun oli tulossa sellaisia muutoksia, että Elli ei ollut pysyä nahoissaan. Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään kun ajatukset lensivät uuden kodin ympärillä, vaikka hän ei lainkaan tiennyt, millainen paikka se oli. Edes Gagarinin avaruuslehto huhtikuussa ei saanut häntä kiinnostumaan vaikka kaikki vouhottivat siitä. Elli pelkäsi koko loppukevään, että herää unesta."

Uusi asunto oli iso juttu Anitallekin, joka osaa tarkkailla äitiään eri tavoin kuin äiti häntä.

"Äidin silmissä oli kostea kalvo, kun tieto uuden asunnon saamisesta tuli. Kerrostaloon. Näen ensimmäistä kertaa, kuinka se vain istuu ikkunan äärellä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. -- Iso kerrostalo kyntää kallioista maastoa kuin valtamerilaiva."

Anita pyrki ja pääsi oppikouluun, vaikka Elli kannatti ammattikoulua. Hänen taustansa tuntien rahanmenon pelko ja muukin ankaruus tyttöä kohtaan on helpompi ymmärtää: ne muutamat suuret haaveet, joita Elli nuorena hoivasi, romuttuivat sydäntäsärkevästi. Ehkä siksi Ellin oli vaikea hyväksyä Anitan kasvua naiseksi, pettymysten pelossa. Eikä hänellä ollut äidin mallia, josta ottaa oppia läheiseen suhteeseen omaan tyttäreen. 

Anitan tiedonhalua ja kehitystä on kiinnostavaa seurata; onhan hän myös ajallisesti lähempänä ja kokemukset siten samastuttavampia kuin Ellin, jonka taustasta ja asenteista on vieläkin paljon kaikuja oman sukupolveni kasvatuksessa, mummojen ja isomummojen kautta.

Puukko valottaa sukupolvieroja taitavasti näyttämällä, ei puhki selittämällä. Hän luo ajankuvista ja henkilöistään niin elävät ja naisten tarinoista niin tosia kaikkine yksityiskohtineen, että kirja koskettaa ja liikuttaa. Eikä yllätyksiäkään puutu! Kirjassa naiset ovat äänessä vuorotellen, Anita kertoo minä-muodossa ja Elliä avittaa kertoja, mikä helpottaa lukujen otsikoinnin (kertoja ja vuosiluku) lisäksi hahmottamaan, kummasta kulloinkin on kyse. Nykyhetki, joka välillä vilahtaa Anitan mietteinä, on kursivoitu. Miehet ovat toki isoja vaikuttajia, mutta jäävät tässä tarinassa sivuhenkilöiksi.

Molempien naisten tarinoissa lapsuudella on suuri rooli, joka pohjustaa tulevaa - kuten elämässä aina. Mutta Anita löytää omat ratkaisunsa, ja hänellä on niihin aivan erilaiset mahdollisuudet kuin Ellillä on ollut. Sukupolvien välinen ero on todella huima, vaikkei ajallisesti pitkä.

"Kuinka pitkä matka on mielestä toiseen? Joskus se on kuiskauksen päässä ja toisinaan edes huutamalla ei ylety."

Kenelle: Äideille ja aikuisille tyttärille, sodan jaloissa kasvaneille tai sellaisia tunteville, lähiöön muuttaneelle sukupolvelle, oppikouluun päässeille tai siitä vain haaveilleille, sukunsa kehityskuvioita miettiville, suvunjatkamista pohtiville.

Muualla: Hyvä tarina kirjoitettuna viisaalla ja kauniilla kielellä vei Kirjojen kuisketta -Annelin mukanaan.

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat. Stresa 2019. 

Sain kirjan kustantamolta.  

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Kirja vie heti tuttuun ympäristöön: Helsingin Mikonkadulle hammaslääkäriin. Lohjennut hammas pakottaa Mirjan vastaanotolle, vaikkei olisi aikaa. Kaupunginteatterin näyttelijän aikataulu on tiukka, ja uuden revyyn ensi-ilta alkamassa muutaman tunnin kuluttua.

"Kieli hakeutuu poskihampaan teräväreunaiseen koloon. Se on syvä. Vihlaisu vahvistaa, että hammaslääkäri on pakkonakki, vaikka joudun arvattavasti maksamaan gurmeesta."

Hammaslääkäri hoitaa vaivan ja käy ilmi, että hänestä saattaa olla muuhunkin. Mirjan ura- ja miesasiat tuntuvat luistavan, mutta muut asiat mutkistuvat. Marko-pojan hoidosta on kiistaa ex-miehen kanssa, suhde ikääntyvään äitiin mietityttää, suvussa on hämmennystä. Mutta ensin on Pariisin-matka.

"Juha aikoo antaa parastaan. Ostereita ja kuohuviiniä. Kunpa se kohokaspaikka olisi vielä olemassa, Juha ei muista nimeä, mutta osaisi kävellä sinne. Ajettaisiin taksilla valomeren halki, Seinen siltojen yli. Mirja saisi valita jotkut kengät tai korun, muistoksi matkasta. Juha ei säästelisi. Jo oli kumma, jos Mirjan päätä ei saisi pyörälle. Pari kolme päivää, vain he kaksi."

Juuri kun lukija tuudittautuu romanttisiin pumpulipilviin arjen lomassa, alkaa tapahtua:

"Poliisit haluavat nähdä firman tilejä. -- Näytätte pitävän salasanalistaa kirjoituspöydän laatikossa. Missä te pankkitunnuksia pidätte?" 

Dekkarimaiseksi äityvä tarina yllättää ja koukuttaa niin, että luin kirjan vuorokauden sisällä. Koska piti saada nopeasti tietää, miten Mirjan (ja Juhan) käy. Entä Mirjan Kallion kämpän - jossa on erkkeri ja suora näkymä Kallion pelastusasemalle, talokin mainitaan (helsinkiläisille tiedoksi, se on Ihantola). Entä mikä on Juhan lähiörivarin kohtalo Espoossa? Tai hammaslääkäriyrityksen?

Kirja ei noudata mitään tylsää kaavaa: jännite pitää, käänteet ovat odottamattomia. Huoliteltua ja rennon sujuvaa tekstiä on nautinto lukea. Asiat ovat arjesta - no, ei ihan jokaisen arjesta, pommia en paljasta, mutta realismin rajoissa pysytään. Teema on kuitenkin kaikille tuttu, hyvässä tai pahassa: perhe ja sen merkitys, perhevariaatiot uusine versoineen. Nyksät ja eksät, vanhenevat vanhemmat, liian nopeasti kasvavat lapset, sukulaiset, joita tuntee liian vähän tai ei lainkaan, juurien merkitys.

Oman mausteensa tarinaan tuovat työnkuvaukset henkilökuvausten rinnalla: Mirjan näyttelijäntyö ja  persoona ns. taiteellisena hahmona, äkkipikaisuudessaan ja analyyseissään ei aina niin rakastettava tai ymmärrettävä (vaikka varmasti viehättävä, mutta en pitänyt hänestä kovin paljon), Juha lääkärinä tasapainottava, tieteellisesti suuntautunut vastavoima, jota kiehtoo Mirjan tyyppinen nainen.

Jota muuten luulin alkuun paljon vanhemmaksi, ehkä nimen takia? Kuinka moni tunsi 1990-luvulla, jonne kirja sijoittuu, kolmekymppisiä Mirjoja? Mirjoista suurin osa on syntynyt vuosina 1940-1959, kertoo Väestörekisterikeskus. Joten ajankohtana hän olisi ollut, no, ehkä nelikymppinen  Mäkelänrinteen uimahallikin, jossa Mirja ja Marko käyvät uimassa, avattiin vasta 1999. Kuitenkin kertomansa mukaan parikymppisenä raskaaksi tulleella Mirjalla on kirjan tapahtuma-aikaan 12-vuotias poika. Hmm...  Sari, Minna tai Marika olisivat olleet uskottavampia. Mutta en epäile kirjailijan tarkkuutta tässäkään; asialle on varmasti selitys. Niin mietittyä teksti on.

Juhassa voi muuten olla aviomiesainesta. Ainakin minut hän vakuuttaa:
"- Poika tarvitsee mummua ja sinua ja muita aikuisia vielä vuosikymmeniä. Juha jatkaa, että myös hän toivoisi pääsevänsä pojan ykkösketjun kaveriksi. Mies on siis tosissaan. Puristan hänen kättään."

Miten käy Mirjan ja Juhan suhteen? Entä suhteet vanhempiin, jotka erityisesti Mirjaa mietityttävät? Tällaista tekstiä, tällaisesta aiheesta on todella mukava lukea. Kuin fiksun ystävän kertomaa kuuntelisi. Luotin ja nautin. Ja jos jotain elämänoppia hakee, niin sitä löytyy: jos hammasta kolottaa, juurisyy voi olla aivan muualla kuin päältä päin näyttää.

Kenelle: Epähöpöä viihdettä hakeville aikuisille, turhanpäiväisyyksiin kyllästyneille, aitoutta ja autenttista etsiville, Porin suunnasta tuleville.

Muualla: Erilainen ja mielenkiintoinen, sanoo Mannilainen, joka paljastaa sen asian, jota minä en, joten varo! Aikuiseen makuun, sanoo Hyvä huomen.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. Stresa-kustannus 2018. Sain kirjan kustantajalta.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Kirja koostuu 18 novellista, jotka vievät lukijan Helsingin Kruununhakaan tai Alppilaan, ratikkaan tai henkilöautoon, ABC-aseman kautta Itä-Suomeen, lääkärille tai työpaikalle - paikkoihin, joissa ihmisiä elää ja asuu; hoitaa itseään, toisiaan ja työtään. Myös rannalle, ollaan Siellä missä Salpausselkä vajoaa mereen, mikä on yhden novellin komea otsikko.

Nainen on kalliosaarella lintuseuran mökillä innokkaan luontoharrastajamiehensä ja tämän ystävän kanssa. Auringon lämmön voi tuntea, samoin kuuman kallion takapuolen alla ja hikoilevan ihon, kun nainen katselee merta, purjeveneitä, sukeltajia ja tunnustelee kallion pinnan jäkälää.

"Painan omantunnon kirvelyn piiloon. Tämä on suloinen kaaos arkien jonossa."

Ihmissuhteesta on kyse. Niiden ytimien kuvaajana Puukko on taitava, samoin tunnelmien ja tilanteiden luojana. Hänen kielensä on selkeää ja lörpöttelemätöntä, silti paljon kertovaa. Kuin tutun puhetta kuuntelisi: tätä kieltä ymmärrän. Ja sitä maailmaa, jossa hänen henkilönsä elävät, eri-ikäisinä, usein jo iäkkäinä, kokeneina.

Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan otsikoilla Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Oikeastaan kaikki novellit voisivat sijoittua mihin vain näistä osioista, joiden otsikot kuvaavat mainiosti kirjan sisältöä. Parhaaseen novellitapaan kirjoituksissa seuraa usein kiinnostavan tilanteen rakentelun jälkeen yllätys. Palkkio lukijalle!

Toisen osan Selkeitä ohjeita -novelli kertoo Irinasta, joka elää pakonomaisen säänneltyä elämää kerrostaloasunnossaan.

"Irina odottaa, että puhujat ehtivät nousta seuraavaan kerrokseen ja avaa vasta sitten oven. Hän ei halua joutua keskelle hyvää huomenta, mitä kuuluu -keskustelua. Aamut ovat päivän nuppuja eikä niiden avautumista saa häiritä."

Irina rakastaa Stingiä ja elämäkertojen lukemista. "Hän kokee kirjojen ihmiset nykyään syvemmin kuin oikeassa elämässä kohtaamansa." Miksi näin on, mitä Irinalle on tapahtunut, miettii lukija. Tarina vilauttaa mielikuvitusta härnäävästi vihjeitä vastauksesta.

Novellissa Kutistuminen Elsa pyytää terveyskeskuksesta estolääkettä kutistumiseen. Tytär soittaa: "- Miten sun jalat? - Hyvin ne. Terveyskeskukseen mennessä kaaduin mäessä. Mutta pääsin itse kävelysauvan avulla ylös. Kiitin ohimennessäni miestä, joka oli koko ajan katsellut matkan päästä, miten selviän. - Miksi sä menit terveyskeskukseen? - Minulla on osteoporoosi. Sen takia minä olen kutistunut. - Äiti, sun pitää hankkia rollaattori. - En ota. Eteinen sotkeentuu."

Puukko tuo näkyviksi arkisia tilanteita draamoineen ja huumoreineen, jättää osoittelematta, luottaa lukijan ymmärrykseen. Tarinat eivät äidy fantasiaksi eivätkä absurdin puolelle, eivät edes rikoksen polulle, vaan pysymme tukevasti tässä maailmassa. Täytyy sanoa, että (yllättäen) nautin tästä paljon - niin paljon kuin irrottelevaa mielikuvitusta ihailenkin, on jotenkin helpottavaa pitää hetki jalat maassa ja katsoa ympäristöä sellaisena kuin se on; sellaisena kuin se silmiin näyttää ja käsiin tuntuu. Kun ihmisellä on paljon kilometrejä takana, kertyy pakosti taitoa lukea mutkia. Juuri sitä Puukko tekee ja saa lukijan helposti matkalle mukaan. Lukemisen miellyttävyyden kruunaa virheettömyys, huoliteltu teksti ja kaunis ulkoasu, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa. Kiitollista ja laadukasta luettavaa.

Eräs novellihullu kaverini jaksaa muistutella genren ansioista, ja sukelsinkin siihen tammikuussa urakalla (lista alla). Yhä enemmän viehätyn lajista, joka tiiviin ilmaisunsa vuoksi vaatii omanlaisensa keskittyvän lukuotteen. Tieto siitä, että tarina on lyhyt eikä kaikkea kerrota, kutkuttaa ja houkuttaa. Yksi hyvän novellin merkki on se, että teksti jatkuu lukijan päässä kirjan sulkemisen jälkeen, ja tämä toteutuu Puukon novelleissa erinomaisesti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleista puheen ollen, kannattaa muistaa myös Pieni novelliblogi, jota seurailen satunnaisesti. Puukon novelleissa on samantyyppistä viehätystä, jota on monissa blogin tarinoissa, "arkisaduissa aikuisille".

Kenelle: Aikuiselle, näkökulmia arkeen kaipaavalle, novellien ystävälle.

Muualla: Hyvää lukukokemusta kiittelee myös Kirjakko ruispellossa. Psykologinen ote oli napakka, kerronta modernia ja pinnanalaiset jutut taitavasti esitetty, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirjanurkkaus piti etenkin kerronnan moniäänisyydestä.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. Stresa 2018. Kansi ja ulkoasu Amelia Nyman.

Stresa on uusi kustantamo, josta lisätietoa verkossa. Sain kirjan kustantanjalta.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 kirja sopii vaikka kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa (Stingin elämäkertaa).