Jani Saxell: Aiheiden kirja

Kirjailijalle saattaa tulla tilanne, että kirjoitustarve polttaa, mutta aihe tai sen käsittelytapa on vaikea päättää. Siinä auttaa Aiheiden kirja runsaalla ja innostavalla esittelyllä teemoista ja näkökulmista, joita kirjoittamisessa voi käyttää.

Itselleni lukijana kirja on vähintään yhtä innostava: se kurkistaa pintaraapaisua syvemmälle kirjallisuuteen, antaa esimerkkejä ja näytteitä eri tyylilajien teksteistä ja vetää yllättäviä yhteyksiä teosten välille, myös tv-sarjoissa ja leffoissa piipahtaen. Mielessäni nimesin kirjan Ajatusten kirjaksi, niin paljon ajatuksia ja oivalluksia se nostattaa aikamme ilmiöistä ja niiden käsittelystä kirjoissa.

Esimerkiksi Elina Hirvosen tuotannosta, kuten Kun aika loppuu -kirjasta, hän kertoo pääkohtia ja toteaa:

"Hirvonen muistuttaa, että meidät on kudottu säikeistä, joita emme edes tiedosta. Samalla meistä nykyvanhemmista arkisine valintoineen on osaltaan kiinni, millaisia 2030-luvun nuorista aikuisista tulee. Oltiin lapsuudenkodissa kuinka edistyksellisiä ja tiedostavia tahansa, seuraavan sukupolven paha olo voi kärjistyä vihaksi koko ihmiskuntaa vastaan. Eikä kaikkeen voi silti millään vaikuttaa."

En lakkaa hämmästelemästä Jani Saxellin laajaa tietämystä kirjallisuudesta: hän totisesti on kirjallisuuden Peter von Bagh, kuten on toivonut olevansa. Tiedon määrän lisäksi ällistyttävää on muisti, johon tuntuu tallentuvan kaikki kirjoitettu, aina kirjabloggaajien tekstejä myöten. Joita hän tuo mukaan luontevana osana kirjallisuusmaailmaa. Kiitän ja arvostan!

Kirja mainitsee kymmenittäin teoksia ja analysoi niiden näkökulmia. Suurin osa on tuttuja, mutta osa ei, joten lukulista piteni jälleen, tai ainakin viisastuin hieman. Mittava lähde- ja henkilöluettelo lopussa helpottaa tietyn asian tai teoksen löytämistä.  

Teemoittain jaoteltu kirja pureutuu muun muassa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriiteistä kertomiseen, surutyöhön kirjallisuudessa, maagisrealistiseen ja kauhufantastisiin kasvukertomuksiin, antisankareihin ja aikalais- ja sukupolvikuvausten "toimiviin cocktaileihin". Kunkin teeman lopussa on harjoituksia ja ajattelun aiheita kirjoittajille. Esimerkki: 

"Kähkösen romaani [36 uurnaa] muuttuu loppua kohden lohdulliseksi fantasiaksi ja aikuisten saduksi. Tuonen tytti on perunkirjoituksen uskottuna miehenä ja järjen äänenä. Myös muinaisskandinaavisiin Norniin, elämänkutojiin ja kohtalonleikkaajiin viitataan. Sopisiko sinun käsikirjoitukseesi mytologian kanssa leikittely?"

Lisäksi kirja antaa käytännön vinkkejä, kuten sen, että oma käsikirjoitus kannattaa lukea ääneen, jotta esimerkiksi dialogin aitous ja tekstin rytmi hahmottuvat. Tai että henkilöiden ja paikkojen kuvailu voi olla tarpeen ainakin aikakausien kuvauksissa, kunhan siihen ei eksy: "Hyvin valitut pikku detaljit voivat ajaa saman asian kuin historiallisille epookkiromaaneille omininen vyörytys."

Riemastuttava oli huomio, jota itsekin olen miettinyt monet kerrat: "Kirjailijoilla on joskus aivan erityinen kyky kurkistaa kristallipalloon." Ehkä herkillä, tarkasti aistivilla taiteilijoilla tosiaan on taito havaita, mitä on ilmassa: esimerkkinä mainitaan Satu Lepistön ja Maria Mustrannan valtasuhteita käsittelevät esikoisromaanit syksyltä 2017: "Paria kuukautta myöhemmin koko maailma ryhtyi puhumaan seksuaalisesta vallankäytöstä."

Omaelämäkerrallisista kirjoista kertoessaan kirjailija esittelee muun muassa Paul Austerin. 

"Austerin omaelämäkerrallisille teoksille on ominaista päähenkilön tarkastelu ulkoapäin ja etäisyyden päästä. Kuin filosofisena tutkimuskohteena. Myös kotimaisessa nykykirjallisuudessa tapaa yhä enemmän vastaavaa fiktion ja asiaproosan rajojen häivyttämistä. Romaani voi pitää sisällään esseistisiä tai tietokirjamaisia jaksoja. Vastaavasti esseekokoelmissa on melkein aina tunteva ja kokeva 'esseeminä', jonka muistoihin ja kokemuksiin nojataan.
Kronologian rikkominen ja yllättävät rakenneratkaisut voivat tehdä omaelämäkerralliselle kerronnalle hyvää. Esimerkiksi vapaasti assosioiva tajunnanvirta lapsuuden ja nykyhetken tammikuisen harmaan välillä. Tai listojen tekeminen..."

Seitsemän käsitellyn teeman lisäksi on tietysti olemassa määrättömästi muita, joista toivottavasti saamme lukea tulevissa oppaissa. En ole vielä lukenut Saxellin edellistä, Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020), sillä arvelin sen olevan vain kirjoittajille, mutta jos tyyli on tämä, on sekin aarreaitta myös lukevalle ihmiselle. Kirjailijana, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana Saxellilla riittää varmasti aineistoa vaikka kuinka pitkään opassarjaan: ymmärsin, että ainakin osa teksteistä pohjautuu hänen pitämiinsä luentoihin. 

Vankka tietopohja tekee tekstistä vakuuttavan, ja nokkelan jutusteleva, lukijaa kunnioittava ja asiaansa rakastava, innostunut kirjoitustapa tekee lukemisesta nautinnollista. Mikäpä on seikkaillessa kirjojen maailmassa asiantuntevan ja viihdyttävän oppaan kanssa! Huomaatte innostukseni, se tarttuu lukiessa. Kirjallisuuden lumo saa vahvistusta niin tunteen kuin tiedon kautta. 

Kenelle: Kirjoittajien lisäksi lukeville, lukujumista kärsiville, lukuvinkkejä ja kirjanymmärrystä etsiville, innostusta kaipaaville.

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Art House 2025. Kansi Satu Kontinen.

Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja

Jos olet nuori nainen työelämässä, lue tämä kirja. Tai jos olet ollut, kuten minä. Sillä kirja kertoo tosi-ilmiöistä, joita nuoren naisen ja vanhemman miehen yhteistyössä tapaa. Sedistä, joita et voi olla työelämässä kohtaamatta. Miten heidän kanssaan sitten tulisi toimia?

"Naisten tehtävä ei ole mielistellä tai miellyttää miehiä, vaan ottaa paikkansa maailmassa ihan yhtä lailla kuin miestenkin. Koska toistaiseksi maailma on miesten rakentama ja toimii miesten pelisäännöillä, on naisten pelkäämättä ja pystypäin muovattava maailmaa paremmaksi myös naisverkostojen ja naismaailman ulkopuolella. Naisten on mahdollista päästä urallaan eteenpäin ihan itse, siihen ei setiä tarvita. Toisaalta kukaan ei pärjää työssä eikä elämässä yksin, vaan jokainen tarvitsee apua ja tukea."

Suoraviivaista logiikkaa, jollaisesta tykkään. Tosin Karjalainen suoristaa mutkia - maailmaa ovat mielestäni rakentaneet yhtä lailla naiset - mutta pointti on selvä: työelämässä sedät vielä toistaiseksi jylläävät. Karjalainen puhuu Mitä mies tekisi -toimintamallista ja tarkoittaa sillä sitä, että on parasta pelata samaa peliä ja sedille tutuin säännöin ennemmin kuin takoa päätään seinään ja yrittää muuttaa peliä kertaheitolla tykkänään toiseksi. Realismia, uskon.

Setien kanssa pitää olla varovainen. He pitävät kiitoksista - kuka ei - mutta kavahtavat muutoksia, uusia toimintatapoja ja naisten näkemyksiä. Väärin! Eivät he toimi niin, jos osaat esittää ajatukset sedille soveltuvalla tavalla. Karjalaisen esittelemä tapa on järkeenkäypä: kuten esittäisit asian kenelle tahansa, joka osaa ajatella, analysoida ja ymmärtää. Sedät yleensä ymmärtävät, kunhan eivät tunne itseään uhatuiksi. Ja huomaa erityisesti, että myös nainen tai nuori mies voi olla henkisesti setä.

Setiä ei pidä nöyristellä tai pelätä (tai ainakaan näyttää pelkoa), sanoo Karjalainen. Sedät, kuten muutkin työkaverit, arvostavat tekeviä ja osaavia, ja jos sinut on palkattu samaan paikkaan töihin, sinulta odotetaan muuta kuin imartelevaa hihittelyä, lymyilyä tai kiukkuista kaiken kyseenalaistamista. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa myös siitä, että setiä tuskin hirveästi tämä koko aihe kiinnostaa, mutta naisille ajatuksista voi olla hyötyä.

"Ratkaisujen tarjoaminen on kiinnostavampaa ja merkittävästi vaativampaa kuin ongelmien maalailu, mikä olisi aina hyvä pitää mielessä. Jos havaitset ongelman, yritä pohtia ratkaisua itse ennen kuin vierität pulman muiden hoidettavaksi. Kyselemällä voi saada tietoa, mutta vastaamalla saat vaikutusvaltaa. Jos olet setä, valtaa on saattanut valua käsiisi kuin itsestään, mutta jos et ole, sinun kannattaa kehittää ratkaisukeskeisyyttäsi."

Setä-nimitys on minusta osuva, vaikka ehkä loukkaa joitakuita (olen itse työelämässä täti, enkä pahastu nimittelystä). Karjalaisen setänäkemys on realistinen ja yhteistyöhön pyrkivä, mutta huumorilla: hän on jopa jaotellut sedät luokkiin jurottavasta sedästä epävarmaan setäseen aina myrkkysetään asti ja antaa neuvoja näiden kanssa toimimiseen. Yli 30 vuoden työkokemuksen perusteella allekirjoitan Karjalaisen näkemykset. Onnekseni voin sanoa tavanneeni erityisesti niitä, jotka kuuluvat luokkaan "tärkeä ja fiksu setä".

Hauska mutta asiallinen työelämän opas, joka tuulettaa reippaasti ja sanoittaa ilmiöitä, joita ei ole paljon rohjettu sanoittaa. Pidän virkistävänä, että Karjalainen kyseenalaistaa perinteisimmät ja palvotuimmat johtamisopit Sodankäynnin taidosta Nokian johtamisen malliin. Olisiko Risto Siilasmaan kannattanut opetella setäkuiskaamista?

Sedillä on paljon tietoa ja kokemusta, josta kannattaa ottaa kaikki irti, rakentamatta keinotekoisia ikä- tai sukupuolisiltoja. Kun aika muuttuu, tavat ovat toiset - toistaiseksi työelämä toimii näin, eikä perään tarvitse laittaa kysymysmerkkiä. 10 - 20 vuoden kuluttua ajat ovat toiset, luulen. Kirjan hyvät puolet ovat tarkka havainnointi ja kokemusperäinen tieto, huono puoli sen oletettavasti nopea vanhentuminen. Emme vain vielä tiedä, mihin suuntaan kehitys kulkee.

"Kuiskaamisen ydinsanoma on tämä: muutetaan maailmaa olemalla kivoja toisillemme. Yritetään kuunnella, yritetään ymmärtää." 

Kenelle: Työelämästä kiinnostuneille, setiin tuskastuneille, uraa tekeville.

Muualla: "En halua samankaltaiseen työelämän ympäristöön kuin Jenni Karjalainen", sanoo Kulttuuriloukko. Lukujonossa sanoo, ettei sisältö tuo paljon uutta, mutta kirja on kääritty niin herkulliseen pakettiin, ettei sitä voi lukea nauramatta.

Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja. Art House 2019. 

Kansi Ville Laihonen, kuvat Maija Hurme.

Liitän jutun naistenviikon haasteeseen, jota vetää Tuijata.

Neandertalilainen

Kun saksalainen luonnontutkija Fuhlrott ehdotti vuonna 1857, että "Neanderin laaksosta löytyneiden outojen luiden olevan peräisin esihistoriallisista ihmisistä", häntä ivattiin ankarasti. "Se oli ensimmäinen kerta, kun joku arveli muita ihmislajeja eläneen ennen nykyihmisiä", kirjoittaa Pääbo.

Myöhemmin tietysti selvisi, että heppu osui arveluissaan oikeaan. (Wikipedian mukaan muuten arvelun esitti toinen kaveri, mutta luotan Pääbohon.)

Svante Pääbo sanoo muinaisten ihmisten ja perimämme tutkimisen olevan hänen Graalin maljansa. Siksi hän keskittyi aiheeseen ja onnistui järjestämään sekä kollegat että olosuhteet, joissa hän pystyi tutkimustaan edistämään, huimin tuloksin. Ruotsalainen Pääbo tiimeineen oli ensimmäinen, joka eristi neandertalinihmisen DNA:n, ja tulokset kertovat paljon sekä heistä että meistä. Ja sen yllättävän tiedon, että risteytymistä on tapahtunut jo varhaisessa vaiheessa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että meissä jokaisessa on hieman neandertalilaista.

Neanderin laakso ei sijaitse meistä kaukana, Saksassa lähellä Düsseldorfia. Toisaalta meille on kerrottu, että nykyihminen on kotoisin Afrikasta. Oliko lajien levitessä jossain kohtaa matkalla kuitenkin yhteinen piste, josta DNA:mme tänäkin päivänä kertoo?

Neandertalilainen - kadonnutta perimää etsimässä kertoo tarinan paitsi ihmiskunnan alkuhämäristä, myös tutkijasta ja tutkimustyöstä. En ymmärrä antropologian tai paleogenetiikan - tieteenhaara, jota Pääbo oli synnyttämässä - hienouksia enkä perintötieteellisiä selvityksiä, joita Pääbo suureksi osaksi kirjaa vuodattaa kanssatutkijoiden iloksi, mutta ymmärrän sen valtavan työmäärän ja omistautumisen, jota tuloksien saamiseksi on tarvittu. Vaikka luin jokseenkin kursorisesti varsinaiset tieteelliset tulokset, sain silti hämmästyttävän kuvan ihmiskunnan historiasta ja sen kauaskantoisuudesta. Pääbo tutki yli 30 000 vuotta vanhoja jäännöksiä. Milloin sukupuun haarat erkanivat, kuinka erilaisia olimme?

Jotenkin se on järkeenkäypää, risteytyminen siis. Jos lähellä toisiaan olevat lajit kohtaavat, jollain tavalla niiden kanssa kommunikoidaan. Tapellen, ensisijaisesti, mutta jossain vaiheessa myös pariutuen. Pääbon tulosten mukaan neandertalilaiset ja nykyihmiset saivat lisääntymiskykyisiä lapsia, joten nykyihmisen sukupuu on paljon monimutkaisempi kuin on luultu. Meillä on edelleen neandertalilaisista saatuja piirteitä, kuten (nopea) tulehduksesta paraneminen.

Geeniteknologian ja arkeologian menetelmien yhteistyöllä on löydetty muitakin lajeja, kuten Denisovan ihminen. Ja osa lajeista on elänyt yhtä aikaa. (Tästä tulevat aina mieleeni jättiläis- ja kääpiömyytit; ehkä ne juontavat juurensa muinaisiin lajeihin?) Vaikka tieteessä on tehty harppauksia ja sen ansiosta pystytään kertomaan todennäköisyyksiä joillekin sairauksille, on paljon asioita, joita emme tiedä. "Genomiikan pieni ikävä salaisuus on se, ettemme tiedä vielä juuri mitään siitä, kuinka genomi muuttuu elävän ja hengittävän ihmisen ominaisuuksiksi", sanoo Pääbo. Genomi ei kerro, onko sen omistaja fiksu vai tyhmä, pitkä vai lyhyt, eikä paljon muutakaan ihmisenä olemiseen vaikuttavaa. Tai sitä, mitkä piirteet sinussa ja lapsessasi ovat neandertalilaisia. Pääbo uskoo, että nyt netin kautta tilattaviin dna-testeihin lisätään neandertaltesti jossain vaiheessa (vaikka hän arvelee, ettei myönteinen tulos ole kovin haluttu, koska neandertalilaisia pidetään juntteina).

Geenien kartoitusta, vertailua nykyihmiseen, Pääbo kuvaa jättiurakaksi: "Siitä tulee mieleen valtava palapeli, josta puuttuu paljon paloja, jossa monet palat ovat vahingoittuneet ja jossa on runsaasti ylimääräisiä, mihinkään sopimattomia paloja."

Koska en tutkimuspuolesta paljon tajua, pidin kirjan yleistajuisisista osista: huippututkijoista koostuvan tutkimusryhmän johtajana toimimisen haasteista; suuren ja uraauurtavan projektin vetämisen kuvauksesta; innostuksesta ja intohimosta sekä tuntemusten kuvauksesta - niin ilo edistysaskeleista kuin suuret pettymykset kuuluvat kuvioon; Pääbon lannistumattomuudesta sekä henkilökohtaisesta osuudesta, jota kirjoittaja on ympännyt mukaan, hieman amerikantyyliin. Sekin kuitenkin kuvaa omistautumista aiheelle ja vaikeuksia, joita näin kokonaisvaltaisessa työssä varmasti on. Ymmärrän, että joku muu, ehkä tiedemaailman edustaja, voi nähdä asiat toisin, mutta mielestäni Pääbo myös jakaa reilusti kiitoksia asiaa edistäneille tutkijoille, omassa tiimissään tai muualla. Kirja on aina yhden ihmisen kannanotto ja kertomus, ja tässä mennään näin.

Vaikutelmaksi jää, ettei tieteen tekeminen ole koskaan vain yhden ihmisen suoritus, vaikkei kirjoittaja omaa kynttiläänsä vakan alla pidäkään. Teksti on vetävää, vaikkei suurelta osalta maallikolle ymmärrettävää (onneksi kirjoittaja sanoo joidenkin asioiden olleen vaikeita ymmärtää hänellekin). Ihmissuhteita, draamaa ja jännitystä on mukana: hän kuvaa ryhmänsä jäseniä persoonina, syttyy rakkauksia, ja jopa tutkijan oma terveys kohtaa genetiikan karusti käytännössä. Tutkittaviksi sopivien luiden löytäminen on varsinaista dekkaria, petoksineen ja ankarine kilpailuineen. Ehkä kirja ei ole perinteisintä tiedemaailmaa, mutta ihailen kirjoittajan viestintä- ja verkostointitaitoja, joista myös kirjan olemassaolo kertoo. Pääbo sanoo vetäneensä projektiaan edistääkseen jokaisesta narusta, joka voi edistää hänen asiaansa. Niin pitääkin, jos tuloksiin aikoo päästä.

Kenelle: Tieteentekijöille ja siitä innostuville, ihmisen perimästä kiinnostuneille, isojen projektien vetäjille, muinaisuuden kiehtomille.

Muualla: perunakuoppa luki alkuperäistekstiä ja käännöstä yhtäaikaa ja toteaa käännöksen erinomaiseksi. Lisäksi hän lanseeraa termin "neandertilaisehko". Ylen jutun asiantuntija arvioi, että uusia ihmislajeja löytynee vielä lisää. Tiede-lehden artikkeli, jonka mukaan kaikki eivät ole vakuuttuneita.

Svante Pääbo: Neandertalilainen - kadonnutta perimää etsimässä. Art House 2015. Suomennos Veli-Pekka Ketola. Kustantajan lukukappale.