Juha Hurme: Sampo

Juha Hurme jatkaa riemukkaiden ja tiiviin tietopitoisten Suomen historian tietokirjojensa sarjaa etsimällä selityksiä Kalevalan sammolle ja sille, mitä tapahtui sammon ryöstössä, joka on olennainen osa kansalliseepoksemme legendaa. Hurmeen katsanto on aina huiman laaja, nytkin aloitetaan:

”Kun 115 000 vuoden mittainen Veiksel-jääkausi hellitti 15 000 vuotta sitten, Fennoskandian mannerjäätikkö alkoi vetäytyä Itämeren altaalta.” Josta hypätään reippaasti ajassa eteenpäin:

”3 500 vuotta sitten varhaiskantasuomi, itämerensuomalaisten ja saamelaiskielten äiti, oli saapunut Itämeren rannoille ja voitti kielikilpailussa aiemmin alueella puhutut, hävinneet kielet.”

Aletaan lähestyä kalevalaista ilmaisua ja erästä ”muodikasta” (Hurmeen termi) maailmansynnyn selitystä, merineen, lintuineen ja mättäälle munimisineen. Myyttiin liittyy sittemmin mukaan myös ”tarina merkillisestä oliosta, joka myöhemmin tunnetaan nimellä sampo.” Mikä ihme on tuo olio, josta tuli symboli kaikelle hyvälle, jopa kansallinen symboli ja poliittinen voima 1800-luvun Suomessa, miettii Hurme.

Sampo, Suomen onni? Väinämöinen ja Ilmarinen alkoivat nousta runonkerääjien aineistoissa, eikä heistä Lönnrot suinkaan ollut ensimmäinen ja ainoa, vaikka teki ansiokkaan teon niin kerääjänä kuin aineiston koostajana ja täydentäjänä kertomusmuotoon, jonka tunnemme nimellä Kalevala. "Se oli temppu!" (Mies tuli muuten myös perustaneeksi tämänkin kirjan julkaisseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1831, jolloin sampo oli vielä tuntematon.) 

Vuonna 1833 Lönnrot sai ”jättipotin” (Hurmeen termi) mahtavalta loitsijalta Ontrei Maliselta, lauletun kokoelman runoja, ”joihin sisältyivät Kalevalan kaikki keskeiset kertovat ainekset.” Toinen laulaja, Vaassila Kieleväinen, täydensi kertomusten maailmaa, josta Lönnrot sai sepitettyä yhtenäisen kokonaisuuden. Ja nyt räjähti hänen tajuntaansa: ”Sampo voikin olla ihmemylly, ikiliikkuja, joka jauhaa maallista hyvää.” Tällaisena kapitalistin unelmana me olemme oppineet sammon tuntemaan. Ja tiedämme myös sen, että  sampo vietiin Pohjolaan (joka saattoi tutkijoiden mukaan olla esimerkiksi Gotlanti tai Kreeta) ja että se rikkoutui ryöstössä, jonka Väinämöinen ja Ilmarinen tekivät Pohjolan emännän (kaamea bitch, sanoo Hurme) suureksi kiukuksi. Ehkä meille jäi siitä murusia peltojemme kasvua vauhdittamaan ja elintasoamme nostamaan, joku saattaa arvella.

Akseli Gallen-Kallela osoitti ”suomalaisille ja kansainvälisestikin, miltä Kalevalassa näyttää." Jykevältä lippaalta tai arkulta, joka ilmeisesti sisälsi jonkinlaisen myllyn. Mutta sammon olemuksesta on monia muitakin tulkintoja. Se saattoi olla punottu vakka, rukousmylly, hyvän haltiattaren malja, sammakko, kala, laiva, pilari, patsas, pohjantähti, himmeli, kilpi, kantele, aurinko tai riimukivi. Esimerkiksi. Näiden kaikkien tulkintojen tutkijoista ja taustoista Hurme kertoilee.

Kiinnostava tutkija on muiden muassa professori Reinhold von Becker, joka keksi sanan "sivistys" ja joka esitteli kansalle Väinämöisen jo 1820 lehtiartikkelissaan eli ennen Lönnrotia. Sammosta hänkään ei tiennyt mitään. Kansanrunouden tutkiminen kerätyistä lähdeaineistoista muuten johti myös siihen, että maantieteellis-historiallinen metodi, jota esimerkiksi Julius Krohn käytti, herätti kiinnostusta laajasti: "Sen (ja Kalevalan) ansiosta kansanrunouden tutkimus nousi Suomessa ensimmäisenä maailmassa yliopistolliseksi oppiaineeksi", kertoo Hurme.

Mikä on sampo - siihen on Hurmeen mukaan yhtä vaikea vastata kuin siihen, mikä onni tai mikä on totuus. Lopullista selitystä emme ehkä koskaan saa, vaikka tutkimus jatkuu, mutta mytologiaa ja sen tutkimista on kiinnostava seurailla ja noukkia knoppitietoa Hurmeen viihdyttävän vyörytyksen lomasta. Tosin Sampo on kirjana tiukempi kuin aiemmat Niemi ja Suomi, täydempi faktoiltaan ja niukempi rentoilultaan.

Loistava joululahja suomalaisuuden hähmäisestä kulttuurihistoriasta kiinnostuneille ja kalevalaisille tiedonjanoisille. Komea kultakoristeinen kansi ja kaikki! 

Olenhan muuten kertonut tapauksen, kun minulta pöllittiin Hurmeen Nyljetyt ajatukset bussimatkalla mökille Lahden matka-asemalla? Ulkoilutauolta tullessani istuimelle jättämäni kirja oli poissa. Kirjakavereiden kanssa pohdimme, että pöllijä saattoi luulla kullattuja kirjaimia aidoksi kullaksi ja vietti illan niitä rapsutellen. Tai sitten hänelle vain iski niin kova lukuhimo, ettei voinut hillitä itseään. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin ilolla lahjoittanut teoksen pyydettäessä! 

Lisää Juha Hurmeen töistä mm. tästä.

Juha Hurme: Sampo. SKS 2024. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen, taitto Maija Räsänen.

Lempeänluontoista luettavaa katastrofikauhuisille

Oletko juhlatuulella? Tai muuten vain väsynyt dystopiaan, murhiin, maailmanlopun ennustuksiin ja kaikkiin kauheuksiin? Etsitkö luettavaa, joka on lempeää, nokkelaa ja hauskaa? Ehkä sellaista, jonka voisi antaa joululahjaksi melkein kenelle vain? Esittelen kaksi kirjaa tähän kategoriaan: molemmat liittyvät suomalaisille rakkaaseen aiheeseen, luontoon, ja suomalaisuuteen ylipäänsä, mikä tänään on oikein sopivaa. 

1. Heli Laaksonen: Luonnos. Heli Laaksosen iloisuus on tarttuvaa lajia, nauttii sen luettuna tai esiintymisinä. Esitelmistä kirjan ideakin syntyi: miksei tehdä samantien kokonainen luontokirja, kun alkua oli jo olemassa (kai jonkinlainen luonnos?). Kertoja on kirjassa "luonnos" eli ihan pihalla, metsässä, niityillä ja rannoilla, taivastelemassa tavallisia ihmeellisyyksiä ja kuvaamassa niitä hersyvän hauskasti pulusta hirvikärpäseen ja lisääntymisestä hyasinttiin. Auringosta kaikki alkaa, ja ajassa ollaan, sillä auringolla on korona.

"Mistä tunnet sä jäkälän? Onko oikea sulle hän?"

"Hämähäkki ei saa niellyksi kiinteää ravintoa, siksi se liuottaa saaliinsa nestemäiseksi ja ryystää sen kuin pirtelön. Ei ehkä auttanut hämähäkkikammoon?"

"Hirvi on Suomen suurin eläin mutta suurin elävä luonnossa on mesisieni (rihmasto jopa hehtaarin kokoinen)." 

Kiinnostavia, monenkokoisia havaintoja ja faktoja, totta mutta ei totista tarinointia kustakin luontoaiheesta noin sivun verran, nasakoilla lauseilla ilmaistuina ja yllättävillä yhteyksillä maustettuina. Kirjailijan taitoja ja oivalluskykyä voi vain ihailla - eikä tiedonhankinta ole ollut pieni työ. Hän on tehnyt itse myös kirjan piirroskuvituksen. Sopii kaikenikäisille luonnonystäville ja jopa luontoa vieroksuville. 

2. Juha Hurme: Tiu tau tilhi. Kirja jatkaa Niemi- ja Suomi-kirjoista tuttua hurmaavaa Hurme-tyyliä, jossa kerrotaan painavaa asiaa huumorilla ja rennolla jutusteluotteella. Nyt aihe on rajatumpi, sillä se kuvaa erään vanhan lastenlaulun syntyä. Mutta Hurme ei rajauksia tunnusta, vaan tulee kuvanneeksi myös suomalaista kulttuuria laulun syntyaikoina, 1900-luvun alussa, osallisia ja aikansa merkkihenkilöitä, jotka vaikuttavat olleen ihmeellisen touhukkaita, aikaansaavia ynnä varsin persoonallisia.

Ajatellaan vaikka "Suomen kansakoulun isää" Uno Cygnaeusta, jonka mielestä ei riittänyt se, että suomalaiset, vähävaraiset, tytötkin, oppisivat koulussa lukemaan - heidän olisi hyvä myös ymmärtää jotain lukemastaan! Ja "laulun luikautus vähän joka välissä oli suotavaa", sanoo Hurme. Kansainvälistynyt tanssitaitoinen pappi, lääkärinopintojakin suorittanut Cygnaeus omisti loppupuolen elämästään kansakoulujen ylitarkastukseen ja todennäköisesti tarkisti myös, että laulettavat laulut olivat oikeanlaisia. 

Tiu tau tilhi -laulun sävelsi Mikael Nyberg ja sanoitti Ilmari Kianto, jonka elämä oli kirjan mukaan melkoista sekoilua ("Rasittava äijä", sanoo Hurme). Biisin opettelusta saivat nauttia kansakoulunsa noin vuosina 1930-1960 käyneet. Joku saattaa muistaa Olavi Pesosen Laulukirjan tai sitä edeltävän Wilho Siukosen musiikin oppikirjan koululaisille. Molemmista löytyi nimikipale, jota Hurme ruotii niin sävelen kuin sanoituksen puolesta. Luonnollisesti kirja käy läpi myös niin tilhen, pihlajanmarjan kuin muut laulun luontoaiheet tarkalla tieteellisellä syynillä dinosaurushistoriasta Kettu-karkkeihin. Vaikka laulu sinänsä ei kiinnostaisi, kirja tarjoaa viihdyttävää ja tietopitoista tekstitykitystä Suomen kulttuurin alkuajoista kiinnostuneille.

Heli Laaksonen: Luonnos. Otava 2022. Kuvitus Heli Laaksonen.

Muualla: Kirsin Book Clubin Kirsi oli mukana Helin kuuden metrin luontopolulla ja sanoo kirjaa erinomaiseksi joka kodin oppaaksi. 

Juha Hurme: Tiu tau tilhi. Teos 2022. Ulkoasu Jenni Saari. 

Muualla: Riippumaton tuumailija hieman väsyi kirjan rönsyihin, mutta sanoo: "...on syytä antaa Hurmeelle jälleen kerran tunnustus siitä, miten laajalti hän penkoo suomalaista sivistys- ja kulttuurihistoriaa ihan vain tämän "c-mollin kvinttiä" kiertävän yksinkertaisen melodian avulla."

Juha Hurme: Suomi

Juha Hurme rymistelee jälleen läpi aikojen ja avaruuksien vauhdilla ja vimmalla! 

Niemi kokosi kulttuurihistoriaa yksiin kansiin vuoteen 1809 saakka. Vaikka alkupaukusta lähdetään nytkin, Suomi keskittyy nimensä mukaiseen niemeen ja sen asuttajien kulttuurin kehittymiseen niin luonnon, talouden, urheilun kuin kaikenlaisen muun kulttuurin kautta, keskusteemana kieli, kalevalaisuus ja sen myytit, joita jotkut ovat erehtyneet tosihistoriaksi luulemaan. 

Hurme nappaisee moiset väärinkäsitykset heti pois, mutta ei kiellä Kalevalan merkitystä suomalaisten identiteetin rakentamisessa, itsellemme ja maailmalle näytettäväksi. Päinvastoin. Hän kuvaa kirjan syntyä ja vaikutuksia niin meillä kuin muualla; miten se vaikutti kieleen, käsitykseemme itsestämme ja millaisia muita tuotoksia se on generoinut, kirjoista leffoihin, sarjakuvaan ja musiikkiin, juhlarahoista käännöksiin esimerkiksi urduksi (60 miljoonaa puhujaa, kasvava kieli) tai nenetsiksi (25 000 puhujaa, kuoleva kieli). Meillä on jopa liputuspäivä kirjalle, se on erikoista maailmassa! 

"Suomalaisten maailma syntyi sotkan munasta. Se voi hyvin päättyä sotkan munattomuuteen."

Tällä viitataan luonnon monimuotoisuuden kuihtumiseen. Lajien katoamiseen, armottomiin sodanjälkeisiin metsähakkuisiin, joista puhuu myös Anni Kytömäki Margaritassa; siihen, kuinka pienen osan tunnetun elämän kestosta ihmislaji on ollut olemassa (0,0025 %), ehkä hieman sen odotuselinikäänkin. 

"Älyllinen ylivoima, trokee-tekniikka ja teknologinen know-how eivät ole vähimmässäkään määrin irrottaneet meitä planeettamme rajoituksista tai biologisista lainalaisuuksista. Kun kuolemme, se on menoa eikä meininkiä." 

Hurme esittää nasevia määritelmiä kulttuurille, jonka hän näkee osana luontoa, onhan se ihmisen tekemää. Kivan lisäksi hän sanoo sen olevan "välttämättömyyshyödyke, kaiken aikaa muuttuva keinovarasto, jonka avulla ihminen selviää muuttuvassa maailmassa. Muutos on synnyttänyt viime aikoina muutospaniikkia eli kulttuurikielteisyyttä, ajattelun takalukkoa".

Paniikkilääkkeeksi Hurme suosittelee Samoli Parosen kirjoja, joiden "analyysit massatyperyyden leviämisestä tuntuvat toteutuvan täydellä voimallaan vasta nyt." Kiinnostavaa, pitänee noudattaa suositusta! Muttei kansalaisen pidä jumiutua vain omien rajojen sisälle. Kansallinen herätys toi paljon hyvää, mutta nykyinen nationalismi välttämättä ei, jos se ymmärretään ihmiskunnan jakamiseksi eriarvoisiin ryhmiin. 

"Kansallinen katse on nationalismin nousun myötä luonnolliseksi ja ikään kuin huomaamattomaksi muuttunut inhimillisen toiminnan ja ajattelun raami, joka yksinkertaistaa todellisuuttaa. Se on valikoivaa näkökykyä, joka sulkee tietyt asiat ulos, asettaa toiset keskinäiseen vastaharkkaan sekä tuottaa sokeita pisteitä ja dementiaa." 

Hurmeella on loistava taito yhdistää laaja kokonaiskuva yksittäisiin henkilöihin (Jopa syntymäpitäjäni Leppävirran rovasti Tuderus mainitaan! Sekä laajasti muita nimiä taiteilija-, urheilija- ja vaikuttajajoukosta vuosisatojen varrelta tähän päivään.) ja faktoihin tai hassuihin detaljeihin. Tekstiä siivittävät kirjailijan omat kokemukset ja näkemykset sekä anekdoottimaiset tarinat, jotka konkretisoivat lukijalle kaikenlaista hämmästyttävää historiastamme, usein ainakin minulta piiloon jääneitä seikkoja. 

En edes yritä niitä kattavasti listailla, mutta mieleen juolahtaa esimerkiksi tieto siitä, että vanhin tieteellinen luonnonsuojelua vaaliva seura perustettiin jo 1821! Fauna et Flora -mies Sahlberg perusti Yläneelle Huvitus-hedelmätarhan ja tilan, jolla toimivat myöhemmin muun muassa koulukoti ja Mannerheimin lastensuojeluliiton yksi keskus. Tila on olemassa ja myynnissä kai edelleen. 

Kiehtova on myös ajatus siitä, mikä on Hurmeen mukaan kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin suomalainen kirja. Se on Topeliuksen Maamme kirja (1857), ja Hurmeella on hyvä perustelu väitteelleen. Kirjaa on painettu yli 3 miljoonaa kappaletta, ja sitä käytettiin satakunta vuotta koulujen oppikirjana ja lastenkasvatuksen oppaana. Hurme kehuu hyllyssään olevan kyseisen kirjan painoksen vuodelta 1951. Polleana voin todeta, että omani on vanhempi: mummoni koulukirja on vuodelta 1910! (Pitäisiköhän kirjasta tehdä oma postaus?)

Ja yksi vielä: eritasoiset kulttuurituotokset, joita Kalevalasta on siinnyt. Minulle monet tuntemattomia, kuten neuvostoliittolais-suomalainen Sampo-elokuva. Ylen Rauta-ajasta Hurme ei innostu. Eikä sikiäminen ole vieläkään ohi. Etunimet Aino, Elias ja Väinö ovat edelleen suosituimpia. Tekoälytutkija Seppo Heikuran kone "suoltaa kaikkien maailman kansanrunouden ja huonon huumorin ystäville loputtomasti tolkuttomia trokee-säkeitä." Ja mitä vielä... 

Suomi on hurja matka suomalaisuuteen, ihmisyyteen, lajimme kosketukseen maailmassa. Se yllättää, viihdyttää ja antaa tietoa niin paljon kuin lukija jaksaa ottaa vastaan. Mittakaava hieman hajoilee aivan lopussa, ainakin omassa päässäni - eksyin harhailemaan yksityiskohtien suossa pääsemättä niskan päälle kokonaisuuden lopputulemasta. Toisaalta, eihän sellaista voi vielä kertoakaan. Olemme vielä olemassa.

Kenelle: Historiahulluille, kulttuurin ystäville, monipuolista tietoa arvostaville, lajia säilyttäville, tylsiä tietokirjoja karttaville. 

Muualla: Massiivinen paketti tietoa, tulkintoja ja näkemyksiä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, sanoo kirjasta Jorma.

Juha Hurme: Suomi. Teos 2020. Ulkoasu Jenni Saari.

Juha Hurme: Niemi

Olen saanut ilon tavata Juha Hurmeen erilaisissa kirjatapahtumissa. Aina hän tekee vaikutuksen
konstailemattomalla rentoudellaan, kristallinkirkkaalla tietämyksellään ja ääriä tunnustamattomalla ajattelullaan. Täsmälleen samat seikat vaikuttavat ja vakuuttavat lukijan Niemi-kirjassa.

Kirja on vaatimattomasti kulttuurihistoria alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 asti. Kumma kyllä, kunnianhimoisen tavoitteen voi katsoa täyttyvän, tietysti kirjailijan valikoimin sisällöin ja painotuksin. Kirjallisuus ja teatteri, nuo kaksi Hurmeen suurta intohimoa, ovat vahvasti esillä, mutta sisältö rönsyää viehättävästi. Luontevaa, mikään taide ei synny umpiossa.

Maailmamme alun Hurme selittää innostuneesti ja ymmärtääkseni sillä faktatiedolla, mikä ihmiskunnalla tuosta maagisesta hetkestä tällä hetkellä on. Kun planeetta on saatu radalleen ja mannerlaatat suurinpiirtein nykyisille paikoilleen, alkaa vimmattu forward-napin painelu. Sivuja on sentään vain vajaat neljä ja puolisataa, kaikkeen!

Yksi kirjan tavoite oli kirjailijan mukaan kuvata, keitä me suomalaiset olemme ja mistä tulemme. Suppilomaisesti kirjassa kierrytään kohti yhtä maailmankolkkaa, niemeä, jolla nykyisin (ei vielä kirjan kattamana aikana) on Suomi-niminen valtio ja suomalaisia.

Hurme hellittää eteenpäinkelausnapista kiinnostavissa kohdissa. Neandertalilaisista ja muista ihmislajeista päästään nykyihmiseen, joka kehittää kieltä ja yhteiskuntaa.

"Viljelykulttuurin sivutuotteena ihmiskunta keksi maanomistuksen, stressin, raatamisen, eriarvoisuuden, orjuuden, eläinrääkkäyksen, luonnon riistämisen ja luonnon tuhoamisen. Mitään ei saa ilmaiseksi."

Ja kun "muistiinmerkitsemisen taito kävi välttämättömäksi", piipahdetaan Mesopotamiassa ja maailman vanhimman kaunokirjallisen eepoksen, Gilgameshin, parissa. Astronomia ja astrologia syntyivät samoihin aikohin kun Niemellä alettiin päästä kivikaudesta. Rautakaudella "sana oli Niemellä kovassa kurssissa" - se oli "kohteen näkymätön olemus". Maailman suurten uskontojen esittelyiden kautta päästään antiikkiin, mistä Hurme löytää paljon maininnan arvoista. Kuten kreikkalaisen runoilijan ja filosofin Ksenofaneksen purnaus siitä, "että urheiluun satsataan liikaa kulttuurin kustannuksella." Sama purnauksen aihe minullakin, näkemystä ei voi väittää kovin tuoreeksi.

Myytit ja loitsut. Väinämöinen ja Iku-Turso. Lauluperinne ja draaman kehittyminen. Viikingit ja kristinuskon alku. Vauhti on niin kova, että lukijan päätä huimaisi, jos teksti ei olisi niin herkullista.

"Jos tuntuu sekavalta, niin se johtuu siitä, että tämä on sekavaa. Sellaista on ihmiselo. Kosmoksen näkökulmasta kaikki on vesiselvää."

Ihme kyllä, ei tunnu sekavalta. Jos tuntuu, se on tämän tekstin laatijan vika, ei Niemen. Hurme lataa faktaa tiskiin täysin loogisessa järjestyksessä ja vetävällä poljennolla. Hän keventää tiedon taakkaa huomioillaan, kuten analysoimalla savolaisen luonteenlaadun juurisyytä, mikä kunniana otettakoon. Ja taas eteenpäin, keski- ja nykyaikaa kohti, yhä tiukemmin Euroopan suuriin kulttuurivaikuttajiin pureutuen ja katsetta Niemeen päin tarkentaen. Taiteentekijät suurimpine saavutuksineen kulkevat juhlaparaatina lukijan silmissä, runoin ja sitaatein kannateltuina. Keisarit ja kuninkaat vaihtuvat; päitä katkotaan ja verta vuodatetaan jatkuvasti kehittyvillä välineillä; niin poliittisia ja uskonnollisia juonitteluja kuin lemmenleikkejäkin todistetaan.

Ja kaiken ohella kehittyy kansa ja kulttuuri syrjäisellä Niemellä, jonka pitkä ruotsalainen kausi kattaa kirjan loppuosan, kun Itämaa alettiin nähdä omana hallinnollisena alueenaan. Ruotsalaisessa hallinnossa havaitaan piirteitä, jotka tuntuvat nykypolitiikassakin tutuilta, kansleri Oxenstiernaa siteeraten: "Kunpa tietäisit, poikani, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan."  Kerronnan vauhti ja faktojen tiheys vain kiihtyvät loppua kohti - viimeisillä kymmenillä sivuilla nimet alkoivat jo vilistä onnellisen lukijan silmissä - ja aivan lopussa päästään sille kynnykselle, jonka ylittämisen jälkeen voitaisiin puhua suomalaisuudesta.

Ohessa Hurme tulee selittäneeksi kymmenien suomalaisten sanojen ja sanontojen alkuperän. Tiesitkö, että Nuuksio juontaa nimensä joutsenesta? Tai mikä on maailman tappi? Ja mistä tulee hokkus pokkus -hokema? Kirjasta ne selviävät.

Vuoden 1809 (eli vuosi jolloin sanoimme heidå ruotsalaisille, tosin emme vapaaehtoisesti) hän sanoo olleen luonteva lopetuskohta, koska sen jälkeisistä asioista on kirjoitettu paljon, Hurme itsekin muun muassa kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyvässä Nyljetyt ajatukset -teoksessaan. Eikä maailmankaikkeuden kannalta muutama vuosisata muuta mitään, suomalaisuudessa toki.

Lukiessani olin paitsi ällistyneen vaikuttunut, myös hillittömän huvitettu; niin hauskasti Hurme yhdistää kuivimmankin historiatiedon toiseen tai tähän päivään ja käyttelee reippaan rennosti puhekieltä siten, että tylsistymään ei ehdi eikä naurunhörähtelyä voi välttää.

Itse asiassa, Juha Hurme kertoi kirjamessuilla Niemen syntyneen niin, että hän alkoi tehdä esipuhetta kirjaan, joka kertoo kaikesta kaiken (tätä on liikkeellä, myös Miki Liukkonen kertoi O:lle saman motiivin). Kun esipuhe oli menossa sivun 784 paikkeilla, alkoi kustantaja nihkeillä ja pisti pelin poikki. Eli oikeastaan Niemi on esipuhe varsinaiseen kirjaan kaikesta... Mutta tämä on Hurmeen näyttämöpuhetta: Niemi on suurteos itsessään.

Niemi on timantti kirjaksi. Se häikäisee suurella tietomäärällään ja kirkkailla, maailmankaikkeutta halkovilla näkemyksillään sekä valtavan kokonaisuuden omintakeisella paketoinnillaan. Mutta sen valo ei ole kylmä, vaan lämmittää ja saa hyvälle mielelle inhimillisellä otteellaan.

Tätä ymmärtää sellainenkin lukija, joka ei ole ihmeemmin aihetta opiskellut. Ja saa käsityksen siitä, miksi ja miten meistä on tullut tällaisia kuin olemme: outo sekoitus ja monen sattuman tulos, mitätön hippu maailmankaikkeudessa, Niemisistä Suomisiksi muuttunut kansa ja satavuotias itsenäinen valtio kulttuureineen ja kummine kielineen.

Kenelle: Tiedonhaluisille, suomalaisuudesta kiinnostuneille, virallisuutta vastustaville, kielen, kirjallisuuden ja runouden ystäville.

Muualla: Luettua elämää toteaa Hurmeella olevan kyvyn kirjoittaa niin, että lukijakin innostuu. Kauttaaltaan nautittavaa luettavaa, sanoo Lumiomena. Lue myös tapaamiseni Hurmeen kanssa Turun kirjamessuilla.

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017. Ulkoasu Jenni Saari.

Juha Hurme: Töppöhörö

Kaikenlaisia töppöhöröjä niitä onkin liikenteessä, sanoi bussikuski - ja tuli samalla nimenneeksi Juha Hurmeen tekstin pohjautuvan näytelmän, jonka ensi-ilta Kansallisteatterissa oli 28.1.2016.

Sitaattini ei ehkä ole sanatarkka, mutta idea on osuva. Kaikenlaisia tallaajia meitä on, ja jokaista pitäisi sivistyneen ihmisen yrittää ymmärtää. Jopa rasisteja ja sovinisteja, kuten Viki. Vikillä ei ole mennyt putkeen; tuli avioero, lähestymiskielto ja potkut töistä. Kyllähän siihen jokin syy pitää olla, tietysti muu kuin mies itse. Vihaksi pistää ja pelottaakin tämä kaikki, joten haukutaan homot, ryssät ja neekerit siinä missä työkkärin tätikin.

Idean saadessaan Hurme ei tiennyt, kuinka ajankohtainen aihe ilmestyessään olisi. Syrjäytymis-, säästö- ja maahanmuuttokeskustelujen keskellä Viki on noussut suorastaan keskiöön, yhdeksi suomalaisuuden perusarkkityypiksi. Tai perusarkityypiksi, miten vain.

Hurme kertoi bloggareille Lavaklubilla, että hän ei ole sanomahakuinen, vaan pyrkii tekemään hyvän taideteoksen. Ja teatteri keinot avaavat uusia tapoja esittää asioita, mistä hän erityisesti kiittää ohjaajakollegaansa Hanna Brotherusta. Lopputulos ei ole koskaan varma ja lukkoonlyöty - kuten ei kuulemma hänen kirjoittaessaan kirjaakaan - vaan se voi yllättää tekijän itsensäkin.

Työssään teatteriohjaajana Hurme sanoo olevansa sananmukaisesti työnjohtaja, jonka periaatteet kuulostavat erinomaisilta mihin tahansa työyhteisöön sovitettavaksi. Lähtökohdat tehdään selviksi, mutta tavoitteet mietitään yhdessä. Ei käskytetä, vaan perustellaan. Ymmärretään, että aina ei suju. Taiteellisen alan työssä on kuitenkin omat piirteensä: vaikkapa raksa-alaan verrattuna teatterityössä suositaan kokeilua. Tulisiko parempi näin vai noin? Hän vertaa työyhteisöä laboratorion tutkimusryhmään.

Hurmeen ajattelu on suurta. Ja hänen esikuvansa ovat suuria; Aleksis Kivi, William Shakespeare - myös Volter Kilpi mainittiin. Huikaisevan ajatus- ja venematkan Nyljetyt ajatukset lukeneet tietävät tämän. Myös Töppöhörön teksti on rikasta ja merkityksellistä; lähes joka vuorosanasta voisi tehdä huoneentaulun. Mutta toimiiko se näyttämöllä?

Töppöhörö koostuu kahdesta osasta: ensimmäisen kertoo Viki yksin. Ilmeikäs Jarkko Lahti vetää hengästyttävän 50 minuutin monologin upeasti, katsoja viihtyy. Viki on aito ihminen. Toisessa osassa mukaan tulee venäjää ja karjalanmurretta pölöttävä "Helinä-keiju", Alina Tomnikov (kuvassa, kuva hänen kotisivultaan), absurdin käänteen kautta.

Kauniisti liikkuva keiju on kaikkea sitä, mitä Viki ei, ja hän alkaa luennoida. Vaikka luento on tanssinomainen, hieman luetulta kakkososa silti tuntuu - mikä ei ole näyttelijöiden vika, he ovat loistavia ja hehkuvia, upeita katsella ja kuunnella.

Mutta jos tehtävänä ei ole paljon muuta kuin kertoa ääneen pitkiä ajattelunpätkiä eikä lavalla ole kuin kaksi ihmistä, toiminnan ja näyttämisen mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Ja opettavaisuus on aina ärsyttävää, vaikka kuinka hyvällä asialla ollaan, kuten tässä kulttuurin ja sivistyksen merkitystä painottamassa. Sillä kulttuuri on ainoa, mikä erottaa ihmisen eläimistä, todetaan. Se on asia, jonka varassa elämme tai kuolemme, lajina.

Jaan täysin Hurmeen ajatukset ja ihailen häntä tekstintekijänä ja ajatusten pyörittelijänä, mutta silti jäi olo, että nyt minnuu opetettiin, kuten keiju sanoisi. Tarkoitan, etten oikein hahmota, kenelle puhutaan. Me teatterissakävijät jo nämä asiat varmaan tiedämme. Ja jos tarkoitus olisi valistaa Vikin kaltaisia, heitä ei luennointi kiinnostaisi. Joten näytelmä enemmänkin vahvistaa juopaa kansanosien välillä kuin loiventaa sitä? Toivon olevani väärässä: toivon, että eduskuntaryhmät eri puolueista tekevät opintomatkan Kansalliseen, sillä eräiden sielunmaisemia näytelmä ainakin avaa. En usko, että tarkoitus on irvailla, vaan rakentaa ymmärrystä puolin ja toisin, vaikka kiikari tuntuu olevan suunnattu ylhäältä alas.

Isoja mietteitä Hurme esittää, galaksinlaajuisia ja elämän historian mittaisia. Vakavia ei silti olla: näppärästi hän tulee tiivistäneeksi muun muassa kokkiohjelmien suosion syyn (ja on varmaan taas kerran oikeassa).

Sillä ihminen on apina. Viki on 30 miljoonan vuoden kehityksen tulos. Mutta maailma on onneksi aina kesken.

Ylläolevat lauseet on poimittu eri konteksteistä Hurmeen kirjoittamasta näytelmän esipuheesta. Toivoa siis on, apinoillakin. Jossain toisessa yhteydessä hän sanoo jotenkin niin, että kehitymme koko ajan: ehkä parintuhannen vuoden kuluttua alamme olla enemmän, no, ihmisiä.
(Iso ehkä, sanon minä.)

Yhteenvetona: Mietityttävä, olennaisia asioita käsittelevä, ärsyttävä, mutta kaunis kokonaisuus, joka on ammattitaidolla tehty. Tekstinystävää tekstikorosteisuus ei haittaa, tosin kaikki tuskin ovat samaa mieltä. Mutta jo Lahden ja Tomnikovin työskentelyn näkeminen on elämys.

Kenelle: Yhteiskunnasta kiinnostuneille, kielestä ja kulttuurista innostuville. 

Muuta ja muualla: Lavaklubilla 1.2. klo 17 voi tavata tekijöitä. Tuijata kertoo teatterikäynnistä. Juha Hurmeen kirjoitus Miksi kannattaa lukea on kokenut ilahduttavan uuden nousun viime aikoina.

Töppöhörö, näytelmä Kansallisteatterissa 28.1.2016 alkaen. Teksti Juha Hurme. Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus. Näyttelijät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov.

Pääsin esitykseen teatterin bloggariklubin osallistujana.