Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Totuudenjälkeisiin aikoihin hitusen lohtua tuovat tietokirjat, joissa asiantuntijat pyrkivät jakamaan tietämystään selkeästi ja kiihkotta, mutta kiinnostavasti. Sellainen on Kiinalainen juttu, jossa Pekingissä asunut toimittaja Manninen repii auki suomalaisille tuttuja Kiina-käsityksiä ja kertoo maasta mielenkiintoisia havaintoja.

Osa 33 väittämästä on ilmiselvää myyttiä: ei, Kiinan muuri ei näy Kuuhun. Eikä ruoka Kiinassa ole sitä, mitä me syömme kotimaan kiinalaisissa ravintoloissa. Mutta jos kysytään ilmansaasteiltaan pahimpia kaupunkeja maailmassa, Peking tulee heti mieleen. Itse asiassa se ei ole edes 20 saastuneimman listalla: siellä jyräävät iranilaiset ja intialaiset kaupungit. Ja niin edelleen kuljetaan myytistä toiseen.

Yksi myyteistä, johon olen uskonut, on se, että kiinalaiset elävät sensuurin takana eivätkä saa tietoa muusta maailmasta. Väärin! Manninen sanoo:

"Matkustelun, ulkomaisen musiikin, elokuvien ja somesta katsottujen televisiosarjojen vuoksi he tietävät paljon enemmän länsimaista kuin länsimaalaiset Kiinasta."

Sensuuri Kiinassa on omanlaistaan. Suuri palomuuri, nettisensuurijärjestelmä, blokkaa länsimediaa ja muita sivustoja, joita kansalaisten ei haluta lukevan. Sensuuri saattaa myös pimentää ulkomaisen tv-kanavan kesken ohjelman tai saksia kielletyn artikkelin lehdestä. Mutta kiinalaiset ovat ahkeria somettajia. Heidän Sina Weibollaan on enemmän käyttäjiä kuin Twitterillä. Toinen suuri somekanava on WeChat. Kiinalaiset pääsevät halutessaan myös Facebookiin, mutta harvaa se kiinnostaa, ovathan heidän kaverinsa pääosin kiinalaisessa somessa, joka myös toimii omalla kielellä.

Somessa voi Mannisen mukaan periaatteessa keskustella kaikesta, jos aihe ei ole kielletty, ja ykköskielletty on puolueen arvostelu. Eikä moni kiinalainen koe siihen edes tarvetta, sillä yksinvaltainen kommunistinen puolue on nostanut maan elintasoa huimasti etenkin 1990-luvun alusta. Vauraus tekee tyytyväiseksi - tosin emme tiedä, miten paljon puolueen vastustajia oikeasti on.  Sekin yllätti, että Kiinassa järjestetään valtavasti mielenosoituksia. Puolueen intresseissä on pitää kansa tyytyväisenä ja suostua vaatimuksiin, kunhan ne eivät uhkaa vallanpitäjiä.

Kustantamojen on Kiinassa oltava kieli keskellä suuta.

"Jos kirjakauppaan päätyy jonkun viranomaisen suututtava teksti, joku kustantamossa saa potkut. Jos kirja käsittelee erityisen arkaa aihetta, kuten historiaa, uskontoa tai vähemmistöjä, viranomaiset tarkistavat tekstin ennen julkaisua. Romaaneissa sallitaan vähän enemmän, vaikka niissäkin on pidettä kynä kurissa. Ei liikaa seksiä (se on moraalitonta) tai kyynisyyttä (kansalaisia ei saa masentaa)."

Huumoria saa olla, kuten nobelisti Mo Yania lukeneet tietävät (Seitsemän elämääni ja Viinamaa). Kirjailija piilottaa yhteiskuntakritiikin läinhahmoihin ja taiteilee taitavasti herkällä sensuurirajalla. Julkaisulupiin vaikuttanee myös Mo Yanin korkea asema puolueessa, arvelee Manninen. Itse mietin, ettemme tiedä sitäkään, montako käsikirjoitusta häneltä ehkä on hylätty.

Myyttejä on toisinkinpäin. Kiinalaiset uskovat oman mediansa väitteen siitä, että "länsimedia antaa Kiinasta vääristyneen kielteisen kuvan ja tekee sen tahallaan." Koska kiinalaiset mediat kertovat pääasiassa myönteisiä asioita niin omasta kuin muistakin maista, kiinalaisten on "hyvin vaikea ymmärtää länsimedian olevan enimmäkseen valtiosta riippumatonta, saati että media kirjoittaisi myös oman maansa ongelmista ja skandaaleista."

Kirjan tiedot perustuvat Mannisen omiin kokemuksiin, asiantuntijahaastatteluihin ja tutkimustietoihin. Tosin kirjoittaja toteaa Kiinan muuttuvan niin vauhdikkaasti, että parin vuoden kuluttua sisältö olisi jo toinen. Mainio katsaus nyky-Kiinaan kirja kuitenkin on, ja siihen kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että Kiina näkyy yhä enemmän myös meidän arjessamme. Talouden kasvaessa he kulkevat tätä nykyä "kukkaro leveänä" yritysostoksilla länsimaissa. Kun yhä useampi suomalainen tekee töitä kiinalaisten omistamassa firmassa, alkaako sensuuri näkyä myös täällä? Manninen heittää esimerkin: jos elokuvateatterit ovat kiinalaisomistuksessa, esitetäänkö niissä vain Kiinan hyväksymiä elokuvia? Tai jos kiinalainen yritys investoi isosti suomalaiseen kuntaan, miten varmistetaan vaikkapa ympäristöasioiden huomiointi, sijoittajan vai kuntalaisten toiveen mukaan?

Kirja ei ollutkaan niin lohduttava kuin kuvittelin, vaan herättelee levottomuutta kiinalaisten määrätietoisesta "maailmanvalloituksesta". Olen nähnyt työelämässä, että suomalaiset yritykset saavat Kiinasta usein tapaamiskutsuja ja palaveriehdotuksia: ovathan he mestareita omaksumaan oppeja ja toistamaan hyviksi katsomiaan käytäntöjä omissa yrityksissään. Aina ei ole kyse siis ostotarjouksista, vaan tiedonkeruusta, joka sekin tuntuu olevan varsin massiivista tätä nykyä.

Mutta kirja on helppolukuinen ja tärkeä tietopaketti. Manninen antaa joka luvussa luku- ja katseluvinkkejä, lähdeluettelo listaa mainitut kirjat. Myös ulkoasultaan teos on onnistunut.

Mari Manninen: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena 2018. Kansi Ilona Ilottu. Kuvitus Pan Jianfeng.

Mannisen edellinen kirja, Yhden lapsen kansa, voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Blogistanian Tieto-palkinnon vuonna 2016. 

Vuoden 2018 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ma 5.11. klo 10.

Helsingin kirjamessut 2018: päivät 2 ja 3

Juutuin Punavuori-lavalle: Anne Vuori-Kemilän ja Rosa Meriläisen keskustelu kirjasta Taivas ilman reunoja oli erinomainen. Haastattelija oli perehtynyt kirjaan, ja kun molemmat lavaoliot ovat hyviä suustaan, esitystä oli ilo seurata. Vaikkei aihe ole iloinen, kirja on kirjoitettu vetävästi. Kuten kirjailija totesi: ei toimi, jos ankeasta aiheesta kirjoittaa ankeasti. Nuorten miesten syrjäytyneisyys on tärkeistä tärkein aihe, ja ainoa, mikä harmitti, oli keskustelun aikainen ajankohta, mikä verotti yleisöä.

Vain kontaktit toisiin ihmisiin voivat pelastaa yksinäisen nuoren miehen elämälle. Vuori-Kemilän mukaan kaikki voimme vaikuttaa siihen. Ja hän haastoi meidät kaikki: Kiitä! Sano nätisti! Katso kohti! Huomaa se kaveri kaupan kassajonossa, liikennevälineessä, missä vain - ettei hän ole vain ilmaa. Edes kerran päivässä. Pienet asiat saavat aikaan tunteen olemassaolosta, Vuori-Kemilä sanoo. Tähän haasteeseen lähden mukaan. Toivottavasti sinäkin?

Pertti Jarla tuli haastatteluun viime tipassa (eikä tämä ole mikään fingerporilainen vitsi!). Fingerporin ymmärtäjien tukiryhmäläisenä olin muiden läsnäolijoiden kanssa tyytyväinen tiedosta, että kaikki jatkuu ennallaan, vaikka kustantaja vaihtuu: Jarla on myyty Likelle. Strippejä ja kokoelmateoksia niistä ilmestyy samalla tavoin edelleen.

Jarlan lukijakunta on todella laaja. Hän mainitsi muun muassa kirkolliset piirit, joista kuulemma ideoita strippeihin tulee paljon. Kauas on edetty alkuajoista, joissa "Jeesuksen sovittamat housut" aiheuttivat paheksuntaa. Lukijoiden ideat ovat tärkeitä, vaikka niitä tulvii niin, että tuottaa vaikeuksia lukea kaikkia, saati vastata viesteihin. Osa kuitenkin pääsee julki piirrettyinä. Fingerporia julkaistaan useissa kymmenissä medioissa Suomessa ja maailmalla. Niistä on tehty muraaleja ja teatteriesityksiä, joista tuorein saa ensi-iltansa 7.2.2019 Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa.

Minna Rytisalo keräsi yleisön, joka ei mahtunut Senaatintorille, vaikka se oli messujen suurin lava. Rouva C:n suosiota ei tarvinne perustella. Yleisöä nauratti ohjelman juonto, jossa Minna Canth lausuttiin kirjoitusasun mukaan, h kuuluvasti. Samaa ilmiötä esiintyi messuilla: Pajtim Statovcin nimi meni juontajilta aika lailla poskelleen, samoin muutama muu. Vinkkinä messulavojen juontajille jatkossa: arvostaisimme, että nimet harjoitellaan etukäteen.

Kansainvälisiin koviin nimiin! Cecilia Samartin (alla) kirjoittaa viihteellistä draamaa, joka myy käsittämättömän paljon - Norjassa. Kuubalaissyntyisen amerikkalaisen kirjailijan kirjat ovat suosittuja muissakin Pohjoismaissa. Eikä kirjailija tai hänen agenttinsa osaa selittää ilmiötä. Olisiko syy sinä, että kirjojen värikäs maailma on ja henkilöt ovat niin kaukana ja niin vastakohtaisia kalvakoihin skandeihin? Erilaisuus kiehtoo, ja tietysti kerronnan taito. Samartinin uusin teos, Kirottu kauneus, on aiempia vakavampi ja pureutuu Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueiden isoon ongelmaan. Huumebisnes pitää valtaa, ihmiskauppa kukoistaa.

Vielä painokkaammin samasta aiheesta kertoi Jennifer Clement (yllä). Hän on yhdysvaltainen, Meksikossa asuva kirjailija, joka on myös kirjailijoiden sananvapautta edistävän PEN Internationalin puheenjohtaja. Eli kaikkien maiden PEN-järjestöjen johtaja, jos asian haluaa niin ilmaista. Suomessa puheenjohtaja on tätä nykyä Venla Hiidensalo.

Tilanteet maittain ovat hyvin erilaiset, mutta Clement vaikuttaa olevan nainen paikallaan, kentän tuntevana ja asiallisesti sanomaa edistävänä. Jos tyttöjen asema maailmassa kiinnostaa, kannattaa lukea Varastettujen rukousten vuori, jonka sisarkirja on uutuus Rakkaudesta aseisiin (minulla vielä kesken). Minulle ensin mainittu kirja avasi täysin uuden todellisuuden, josta en tiennyt aiemmin mitään, ja avauksesta olen kiitollinen. Sillä se todellisuus on järkyttävä. Tämän päivän maailma ei näytä hyvältä muutenkaan. Ei myöskään Clementin mielestä. Sananvapautta uhkaavat monet tahot valtionjohdoista alkaen, naisten osa vaikuttaa vain kaventuvan. Tapasimme juuri, kun uutisoitiin pommilähetyksistä Trumpin vastustajille. Väkivalta ottaa sijaa demokraattiselta toiminnalta.

Mitä muuta näin? Näin Satu Vasantolan, Veera Niemisen, Anja Snellmanin, Liina Putkosen ja Antti Heikkisen, jotka kertoivat uusimmista kirjoistaan. Kirjailijasta salakuuntelijana kertoivat Anna-Leena Härkönen, Essi Kummu ja Pasi Lönn. Yhteenvetona sanoisin, että totta kai kirjailijat ottavat teksteihinsä kokemuksia omasta elämästään ja ympäristöstään. Useimmiten ne ovat vain hienosti peiteltyjä tai mielikuvitukseen sekoitettuja. Ei kannata olla kirjailijan kaveri, sanoi Härkönen. Oikeasti hän kertoo ystävänsä kokemuksista uusimmassa kirjassaan luvan kanssa, mutta tavikselle saattaa silti olla järkytys nähdä oma tarinansa painettuna. Lönnillä onkin kertomansa mukaan jäljellä enää noin kaksi kaveria.

Joskus käy myös niin, että ihminen kuvittelee olevansa kirjan henkilö, vaikkei kirjailija olisi hänestä ikinä kuullutkaan. Minusta se kertoo hahmon onnistumisesta; todenmakuista. Todellisten ihmisten käyttö kirjan materiaalina ilman heidän lupaansa taas on mutkikkaampi juttu. Näistä muistamme kohutapauksia, tuoreeltaan vaikka tämän. Samaa haastattelua seurasin kuin HS ja ihmettelin järjestysmiesten isoa määrää.

Viihteelle heitin vakavien aiheiden jälkeen. Murhaaminen tarinassa viihdyttää monia, Marko Kilven ja Antti Tuomaisen kirjojen kanssa viihdyn itsekin (kuvasssa yllä). Heitä haastatteli Kirsi, jonka homma oli helppo. Kun savolaisen päästää ääneen, ei suunvuoroa tarvitse odotella, todisti Kilpi. Undertaker-sarjaa seuraan mielenkiinnolla, Tuomaisen uusin, Pikku Siperia, on vielä lukupinossa. Moikkasin myös Anniina Tarasovaa (kuva alla), jonka Venäläisille tilikirjoille on tulossa jatkoa!

Ja tervehdin sympaattista Stresa-kustantamoa, jonka kirjailijat ahdistin nurkkaan. Lukemiani heiltä ovat Pirjo Puukon (oik.) Mutkanlukutaito ja Pirjo Toivasen (vas.) Pyhä paha perhe.

Melkoiset messut jälleen - ja yleisöennätys rikkoutui. Myös ohjelmajohtaja Ronja Salmen tavoite saada entistä enemmän uusia kävijöitä toteutui. Upeaa on huomata, miten kirjat kiinnostavat suomalaisia. Tunnen olevani hyvässä seurassa innostukseni kanssa. Kolme täyttä päivää jaksoin. Aina messujen jälkeen pää on pari päivää pökerryksissä kaikista elämyksistä, joista tässä vain osa ja kiitos niille, keille se kuuluu: kirjailijat, kustantajat, messujärjestäjät, ystävät, kirjabloggarit ja kaikki kirjoja lukevat!

Lue myös: 
Helsingin kirjamessut, päivä 1
Helsingin kirjamessut, tärppejä

Tapani Tolonen: Sokeisto

Hesari julkaisi vuoden 2018 esikoiskirjaehdokkaansa, mikä aina puhuttaa. Kymmenestä ehdokkaasta olen lukenut neljä (Ahokumpu, Savonlahti, Tolonen), ja lisäksi aloitin yhden, joka jäi kesken (Vanhatapio). Eeva Turusen riemukkaan neiti U:n ehdokkuudesta olen iloinen, samoin tämän Tolosen, vaikka tunnustan, että sekin meinasi ihan alkuun jäädä kesken.

Kirja on tyyliltään niin runsas ja yksityiskohtia kuvaileva, ja kertoo minulle niin vieraista asioista ja ihmisistä historiassa, että puhti oli loppua. Teki mieli hypähdellä kärsimättömänä eteenpäin. Mutta enemmän kuitenkin kiinnostivat aikakauden kuvaus, Helsinki-kuvaus ja painotyön menetelmien kuvaus, joten sinnikkäästi jatkoin, ja se kannatti.

Tarina alkaa hitaanpuoleisesti ja monin sanoin. Henkilöihin tutustuminen vie aikansa, samoin aikaan 1900-luvun alussa, jolloin olimme hallinnollisesti venäläisiä. Hieno ajan valinta, itsenäisyyden ajan sotamuisteluun kyllästyneelle. Arvostin sitä hetki hetkeltä enemmän. Silloin tapahtui paljon Suomelle tärkeää. Tämä on taustaa kaikelle, mitä myöhemmin on kerrottu.

Eetu on latoja, joka sai lapsena lukea ja käydä koulua, vaikka töitäkin olisi ollut. Vasta 11-vuotiaana hän aloitti työt kirjapainossa. Erikoista Eetussa on lukemisen lisäksi sekin, että hän saa näkyjä. Kyse ei ole kaatumataudista, hän sanoo, vaan jostain muusta. Selityksiä löytyy - tietenkin kirjoista.

"Ihminen on henki, eikä peräisin lihallisista vanhemmista. Henki on elännyt ennen syntymäänsä. Siitä tässä puhuttiin myös. Se on syntynyt monta kertaa. Jotkin henget ovat eläneet ennen yhdessä. Ne tunnistavat toisensa."

Mystisyys ja ajan muodikas teosofia-ajattelu on kuitenkin vain yksi vaikka tärkeä juonne hänen tarinassaan, joka vie kotitalosta Helsinkiin, Holmin kirjapainoon, ja lopulta ytimeen, Senaatintorin laidalle, jossa yhteiskunnalliset tapahtumat kärjistyvät. Venäjän tsaarinvaltaa kyseenalaistettiin, yhä suurempaa itsemääräämisvaltaa vaadittiin, erilaisten ideologioiden ja ryhmien voimin.

"- Niin kauan kuin on kyse paperista ja musteesta, voin olla mukana, hän sanoi. - Sille minä en voi mitään, jos te haluatte pelata aseiden kanssa, mutta minä en siihen lähde." 

Kuohuva aika ei anna armoa, ja Eetu joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Kun hän rakastuu luokkansa yläpuolelle, naimisissa olevaan naiseen, menevät monet päätökset uusiksi. Tai mieluummin tulkitsen: selkenevät odottamattomalla tavalla. Mikä kuvaa ajan henkeä erinomaisesti. Ja tekee tarinasta jännittävän seikkailun, jonka lopputulemaa ei voi etukäteen arvata. Henkilöiden osalta siis. Historian osalta tiedämme, miten kävi.

Nimi Sokeisto viittaa kirjapainotekniikkaan. Kirjaimet ladottiin ennen fyysisinä kirjasimina riveihin, joihin painomuste tarttui, mutta myös tyhjille väleille oli oma "aakkostonsa", jota sanottiin sokeistoksi. Se loi rytmin ja esti näkyvien kirjainten heittelehtimisen painettaessa. Ilman tyhjiä tiloja oikeissa kohdissa teksti ei olisi luettava. Se mitä ei näe, on yhtä tärkeää kuin näkyvä, tuntuu kirjailija sanovan. Lopulta nautin kirjasta suuresti.

Kenelle: Suomen historian rakastajille, henkisyyttä etsiville, tarinoinnin, runsaan tekstin ja  yksityiskohtaisten kuvausten ystäville, yhteiskunnan muutoksista kiinnostuneille.

Muualla: Anu ei näe kirjassa aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta sanoo tämän voivan hyvinkin olla merkki laadusta. Omppu pitää peukkua sille, että muuri Eetun ja hänen rakkaansa tarinan toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.

Tapani Tolonen: Sokeisto. Otava 2018. Päällys, joka vie heti aikaan ja paikkaan: Timo Mänttäri.

Mitä jäi HS:n esikoislistalta puuttumaan? Marjo Vilkko ja Vilpitön sydän, ehdottomasti. Muita lukemattomia esikoisia tutkailen vielä syksyn mittaan.

Helsingin kirjamessut 2018, päivä 1

Torstai on messupäivänä perinteisesti rauhallinen, käytävillä mahtuu kuljeskelemaan. Tilat näyttivät siisteiltä, avarilta ja etenkin lastenosasto kutsuvalta. Pidän uudistuista esiintymislavojen nimistä, kaupunginosien mukaan nimetyistä. Sijainnit ovat kuitenkin entiset, joten ei eksy.

Ohjelmajohtaja Ronja Salmi ja Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen pj, Bonnierin Suomen toimitusjohtaja Timo Julkunen jakoivat Rakkaudesta kirjaan -palkinnon, jonka saa vuosittain lukemista näkyvästi edistänyt henkilö tai taho.  Nyt palkinnon voitti Helmet-haasteen keksijä Riikka Utriainen, oikein! Pelillistäminen toimii, haastetta suorittaa tuhansia ihmisiä joka vuosi.

Hetken näin keskustelua Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -kirjan siirtämisestä Kansallisteatterin näyttämölle. Ohjaaja ja dramaturgi keskustelivat kirjailijan kanssa, joka sanoi antavansa ammattilaisille vapauden tehdä omaa työtään. Näkemys on yhteinen, samalla linjalla ollaan sekä kirjan että teatterin puolelta. Ensi-ilta on 16.11. 2018.

Into- ja Aula-kustantamojen yhteisessä tilaisuudessa sain median ja muiden bloggarien kanssa tavata dekkaristi Arne Dahlin, venäläisen kirjailijan Jelena Tzizovan (vas.), Markus Leikolan ja suomentaja Kristiina Drewsin (kuvassa alla). Jokaisen uusimmasta työstä tietysti puhuttiin. Ainakin Tzizova jäi kiinnostamaan. Drews on tuttu monen huippukirjailijan suomentajana: nyt puhuttiin Lucia Berlinistä. Novellien kääntäminen on ilmeisesti ollut kääntäjälle yhtä antoisaa kuin lukijalle niiden lukeminen.


Kääntämisasioita seurailin muutenkin. Hauska idea on suomennos-slam, jossa pari kääntäjää tekee omat käännöksensä, joita sitten vertaillaan ja äänestetään paras. Yliopiston lehtorit Nely Keinänen ja toinen, jonka nimi meni minulta ohi, keskustelivat yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta. Heidän mielestään se on aina ollut monimuotoista, mutta nyt amerikkalaiset lukevat enemmän myös muiden kuin valkoisten miesten tekemiä kirjoja. Moniäänisyys siis on kasvussa. Scifi ja fantasia ovat isoja, myös ekoromaanit mainittiin nousevana genrenä. Pääteltiin, että kirjoissa pyritään nyt enemmän irti perinteisestä voittajatarinasta yksilön kokemuksen kuvauksen suuntaan. Runoutta myydään sielläkin hyvin vähän, eikä sen tekemisellä elä. Runot tulevat esiin muuten, kuten performansseina, poetry slameina. Asiantuntijat eivät katso USA:lla olevan samanlaista valta-asemaa kirjallisuudessa kuin esimerkiksi elokuvissa tai musiikissa.

Miten lukija voi tutustua amerikkalaiseen kirjallisuuteen? Voi lukea kirjan jokaisesta osavaltiosta. Voi lukea genreittäin tai historiajärjestyksessä. Parhaiten vinkkejä saa keskustelijoiden mukaan kirjakaupoista ja kirjastoista. Muutaman lukutärpinkin he heittivät, kuten Ta-Nehisi Coatesin Between the world and me, jota ei ole vielä suomennettu. Kirjailijaniminä mainittiin myös Alice Walker ja Toni Morrison.

Kuuntelin myös kääntäjien keskustelua. Kolmelta suomikirjoja amerikanenglanniksi kääntävältä - Christina Saarinen, Lola Rogers ja Owen Witesman - tivattiin, onko suomalaisuudessa jotain erityistä, joka erottaa sen muun maalaisista kirjoista. Ei ole, saimme kuulla. (Se siitä myytistä.) Vaikka meillä tehdään työt hyvin, editointiin ja kustannustoimittamiseen kannattaa panostaa heidän mielestään entisestään, sillä USA:n markkina on valtava ja kilpailu kova - se mikä onnistuu meillä, ei onnistu välttämättä siellä. Scifi ja fantasia mainittiin jälleen Amerikassa vahvoina.

Käännetyn kirjallisuuden muutos näkyy kääntäjien mukaan siinä, että ennen käännettiin ulkosuomalaisille kirjoja kotimaasta, nyt kirjoja kaikille lukijoille. Ilahduttavasti lähes joka kustantamon listalla on kuulemma jotain suomalaista, joten lukijakuntaa on tarjolla entistä enemmän. Myös vientityö on ammattimaistunut: sekä kääntäjien ammattitaidon kasvu (jos sitä ennen tehtiin harrastepohjalta, nyt se on oikea työ - tosin vieläkään USA:ssa ei ole olemassa kääntäjäkoulutusta) että kirja-agenttien tulo ovat vaikuttaneet. Kääntäjät ovat tyytyväisiä tilanteeseen: heillä riittää töitä.

Kirjailijoista kuulin Noora Vallinkoskea (oik.), jonka mukaan kirjan Perno ei ole yksi yhteen oikea Perno. Lapsen näkökulman hän koki oikeana tapana kuvata paikkaa, jossa hän on itse syntynyt ja kasvanut. Tapasin myös Maarit Verrosen, jota harvoin näkee. Esko Valtaoja haastatteli häntä ja jatkoi itse haastateltavana - aiheena keskusteluissa maailmanloppu, ja tietysti molempien uusimmat kirjat. Verronen herätti ajatuksia siitä, että aina on ihmisiä, jotka pyrkivät hyvään ja toisten auttamiseen, katastrofissakin. Ja Valtaojan kirja Maailmanloppu peruttu tukeutuu siihen, että ihmisen on itse otettava vastuu, ei odotella insinöörien tai viranomaisten ratkaisuja. Jos me emme itse välitä maailmasta, vaan kohtelemme sitä kaltoin, huonosti käy. Mutta valta on ihmisellä itsellään, Valtaoja korosti.

Näin hurjan määrän muusta kuin kirjajulkisuudesta tuttuja kasvoja Virpi Miettisestä Maarit Hurmerintaan ja Jaakko Selinistä Tuure Kilpeläiseen, jonka esitystä päivän lopuksi en enää jaksanut jäädä odottelemaan houkutteluista huolimatta. Kaikkiin näihin liittyvät kirjat ovat luonnollisesti ilmestyneet. Ja tietysti tapasin paljon tuttuja, kirjabloggareita, kirjailijoita ja kirja-alan väkeä. Se onkin messujen suola ja sokeri ja saa olon kotoisaksi isossakin paikassa ja ihmismäärässä. Sitä kuhinaa ja tiedonvaihtoa!

Kirjakassini oli hyvin maltillinen kotiin lähtiessä, vain kaksi. Mutta messut jatkuvat heti huomisaamuna...

Antti Heikkinen: Kehveli

Kehveli saa alkunsa Hyväjärven pappilan makuuhuoneessa Pielavedellä, jossa kirkkoherra Keffelson ja hänen puolisonsa Amalia suorittavat aviovelvoitteitaan. Ajassa ollaan 1920-luvun alussa. Kylillä supatellaan, kun "nämä nelissäkymmenissä olevat ihmiset saivat neljännen lapsensa samana päivänä, jona Japani siirsi viimeiset joukkonsa pois Siperiasta. - Kehtasivat vielä vanhoilla päivillään pennun tehä."

Jo pienenä Kehvelin huomattiin olevan "sanavalmis ja metka eläjä. .... - Kyllä se on tosissaan yhenlainen Kehveli. Voi voi, mikähän eläjä se siitäkin mahtaa tulla."

Tuli sellainen eläjä, että oksat pois.

"Historia on harvojen tekemää, mutta melkein kaikki ajautuvat sen osasiksi joko omasta tahdosta tai tahtomattaan. "

Kehveli ajautuu mukaan moneen. Nuori urheilijalupaus joutuu sotimaan, mikä rajuna kokemuksena muuttaa elämän suunnan. Hän tapaa tulevan appiukkonsa juna-asemalla, jossa ukko on noutamassa kaatunutta vävyään. "- Otan osaa. - Ei toinna. Kutjake oli. Laiska lullukka ja juoppo vähnäke. - Sankarikuolema tekee kunniattomastakin elämästä kunniallisen. - Ei tee tästä. Sitä vempulata ei kuolema paranna." 

Ukko saa pian uuden vävyn ja Kehveli rakastetun, Annikin. Lemmen loisteessa ei mies ehdi kauan lämmitellä, kun tapahtuu taas. Isoja maan asioita, jotka vaativat toimia. Eletään Mannerheimin aikaa, ja kuten tiedämme, hän oli suuri kulinaristi. Joka seikka taas liittyy olennaisesti Kehvelin appiukon naurisviljelmiin. (Nauriskaupatkin piti hyväksyttää valvontakomissiolla, jonka aikaa 1940-luvulla nyt eletään). Mutta kaiken keskellä Kehveli hoitaa myös oman ja syntymäperheensä asioita omalla tavallaan. Poika ei ole ollut vanhempien suosiossa, veljenkin kanssa on riitaa. Ja Annikki ja lapset... miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä. 

Mutkaisetkin asiat Kehveli hoitaa suoriksi. Vaikka asiainhoito saattaa viedä vuosia tai vuosikymmeniä, hoidetuiksi tulevat kumminkin, omintakeisella tavalla. On asia sitten perhe, kotikunta, kotimaa tai Venäjä.

Heikkinen esittää sellaisen henkilön ja Suomen historian, että heikompia ei hirvitä, mutta ällistyttää ja naurattaa. Presidentit ovat Kehvelin tuttuja, totta kai, vaikka ihan kaikki eivät olleet tuttuja lukijalle tätä ennen. Ei Venäjän presidentti Mietjeff tai Suomen entinen presidentti Väyrynen (vihr.). Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen toki tunnetaan, muttei tätä ennen kokkiohjelman vetäjinä.

Poliittisista ja etenkään venäläisistä yhteyksistä ei laverrella, kuten tapana on. Sen verran käy ilmi, että naapurimaa olisi halunnut osa Suomea, mutta meiltä ei lupaa herunut. Stalin vaati oman menettelynsä.

Kaiken tekemisen jälkeen Kehvelin pää alkaa olla pyörryksissä, ohjaksissa olo väsyttää. Löytyisikö uskonnosta rauhaa ja lepoa? Sentään papin pojasta puhutaan. Hän ystävystyy saarnaaja Ryhäsen kanssa, mutta tietenkin asia kääntyy kehvelimäisesti yllättävään suuntaan.

Loistava suomalainen huumoriromaani ja fiktioelämäkerta. Heikkinen on tarinoinnin mestari, jonka mielikuvitus ja kerronnan kyky hämmästyttää. Hän tuo tekstiin koukuttavan juonen, uskottavan maailman ja taitavan sanailun, josta paketista lukija saa nauttia. Murre on mukana luontevasti, mikä lisää uskottavuutta, kun maalla ollaan. Ja historiaviittaukset ovat herkullisia. Kepoisesti kirjaa ei ole tehty, huumorin seassa kulkee vahva inhimillinen, ihmistä ymmärtävä juonne. Tietokirjan tekijänä näimme Heikkisen taidot Juice Leskisen Risaisessa elämässä. Romaaneista Mummo ja Pihkatappi käy jo ilmi, millaisesta kirjailijasta puhutaan.

Kehvelissä Heikkinen kulkee Heikki Turusen ja Arto Paasilinnan viitoittamaa tietä, mutta omalla käsialallaan. Ja hän on vasta uransa alussa: kun kokemusta ja oppia kertyy, mihin tie johtaakaan.

Kenelle: Veijariromaanien ystäville, huumoripitoista hakevalle, mielikuvituksen lentoa ihailevalle, kotimaisen kirjallisuuden kaverille.

Muualla: Amma kuvaa Heikkisen sanataituruutta ja kas, vetää esiin samat esikuvat kirjailijaniminä kuin minäkin. Teatterikärpänen yllättyy teatteripiireistä tutun Heikkisen kirjailijuudesta.

Tervetuloa Kehvelin lukupiiriin Helsingin kirjamessuille pe 26.10. klo 16.30 - 17.30! Siellä istun tiukasti kuulemassa lisää kirjasta. Paikka on Messukeskuksen toinen kerros, auditorio eli Lonna-tila. Pääsisäänkäynniltä heti oikealle ylös yhdet portaat, ja siinä heti oikealla, helppo löytää. Nähdään siellä! Lukupiiriin voi ilmoittautua etukäteen tai tulla vain paikan päälle, sisään pääsee jos tilaa on. Ja monesti on: mahdollisuutta tavata kirjailija rauhallisessa tilassa ei messuyleisö vielä osaa täysillä hyödyntää. Vaikkei se edes maksa mitään, messulipun lisäksi. Lukupiiribloggaajana on Amman lukuhetken Amma, ja muitakin kirjabloggareita on paikalla, kuten Mannilainen, Kirjamies, Kirsin Book Club ja Tuulevi.

Antti Heikkinen: Kehveli. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen. Kirja lienee Suomen jos ei koko maailman ensimmäinen, josta on tehty myös savuton versio, kuulin Turun kirjamessuilla. S-ryhmä ei halunnut myyntiin kirjaa sätkänpolttokannella, joten savuke on heidän versiostaan poistettu.

Kirjoja Yhdysvalloista: Jennifer Clement, Jenny Offill, Lucia Berlin

Meksiko, pieni kylä lähellä Yhdysvaltojen rajaa. Unohda idylliset, herkullisen värikkäät matkakuvat: huumebisnes pitää vallassaan entistä kotoisaa seutua. Tyttöjen on oltava rumia, vammaisia tai piilossa, kun maastoautojen ääni alkaa kuulua. Muuten heidät viedään, eikä koskaan palauteta, edes käytettyinä.

Karua, hätkäyttävää: Köyhä väki on kiinni elämässä niin heiveröisellä langalla. Ihmisoikeudet tai reiluus ovat tuntemattomia käsitteitä. Silti he sinnittelevät, pysyvät hengissä kuin ihmeen kaupalla. Lämpö on läsnä. Juuri siitä Clement kertoo. Ja vie tarinan taitavasti ihmisen tasolle. Kertoja Ladydi, hänen ystävänsä Paula - joka epäonnekseen oli kauniimpi kuin Jennifer Lopez - ja muut tulevat tutuiksi, kiusallisen lähelle.

Julman komea ja täräyttävä tarina, jonka en soisi olevan totta, mutta pelkään ja uskon sen olevan. Avasi minulle uuden alueen, joka on kaukana mutta koskettaa jokaista, joka sen uskaltaa ja haluaa ottaa vastaan. Tieto lisää tuskaa, lottovoittajaolo suomalaisena hävettää. Miksi meillä on toisenlaista? Olenko itse tehnyt asian hyväksi mitään vai ajaudunko hyvinvointiin vain onnenkantamoisena, kuin se olisi syntymäoikeus?

Kirjailijalle syvä kumarrus siitä, että tarinaan on helppo eläytyä naisten arjen kautta, vaikka olemme täysin eri puolilta maailmaa. Eikö tyttöjä voisi mitenkään auttaa ja suojella täältä käsin? Ovatko maahan kaivetut kolot ainoa epätoivoinen ratkaisu?

"Kauan sitten äiti opetti minulle, miten miehiltä puolustaudutaan. Hän sanoi, että pitää tökätä etusormella silmät päästä, koukata ne ulos kuopistaan kuin simpukat kuoristaan. Hän ei kertonut, mitä piti tehdä, jos oli käsiraudoissa. - En sitten ikinä halua tytärtä, mies sanoi. Hän otti purkkaa ja työnsi purkkapalan maskin reiästä suuhunsa. Hänen pureskellessaan hänen suunsa jauhoi villakankaan pienen pyöreän reiän alla. - Jos saisin tyttären, sylkisin, hän sanoi."

Kenelle: Elämästä muualla kiinnostuneille. Tyttöjä tärkeinä pitäville. Meksikosta matkakuvia kerääville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus summaa: vuosittain 600 000 - 800 000 naista viedään Meksikosta Yhdysvaltoihin, missä he joutuvat mukaan seksikauppaan tai muunlaiseen orjuuteen.

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen).  Like 2014. Suomennos Terhi Kuusisto.

Jennifer Clementin voi nähdä Helsingin kirjamessuilla Senaatintori-lavalla pe 26.10. klo 15 HS Tähtihetkessä.

Niin, maailman vanhimpia tarinoita. Nuori nainen ja nuori mies tapaavat, rakastuvat, perustavat perheen. Normaalia yhteiselämää: välillä raskasta ja surua, välillä iloa ja onnea. Kunnes auringonpimennys. Tai kuten vaimo kuvailee tilannetta: auto seisoo jyrkänteen reunalla, ja kuljettaja päättää ajaa sen alas.

Ei se tarina, vaan sen kerronta. Offill kertoo tarinan ajatuksin, anekdootein, tuokiokuvin, sitaatein. Kirjailijavaimon silmin, ei tapahtumia uskollisesti raportoiden. Pätkistä koostuva kerronta on helppolukuista, myös visuaalisesti - fontti ja rivivälit ovat isoja - ja on herkkua erityisesti kirjallisille ihmisille, sillä kirjailijoita, filosofeja ja asiantuntijoita siteerataan paljon, samoin kertojan tuttavia. Myös häntä itseään. Erityisesti nautin lapsen esiintymisistä (se tuo aina realismia) ja toisaalta ikääntymisen kuvauksista, joita pilkahtelee:

"Miten vaimosta on tullut sellainen ihminen, joka viettää kaiket päivät joogahousuissa? Aiemmin hän pilkkasi niitä, ihmisiä jotka kulkevat onnellisuuskarttoineen ja kiitollisuuspäiväkirjoineen ja kierrätetyistä autonrenkaista tehtyine kasseineen. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että vanhenemiseen liittyviin totuuksiin kuuluu pilkattavien asioiden jatkuva väheneminen, kunnes lopulta jäljellä ei ole mitään, minkä voisi täysin varmasti sulkea itsen ulkopuolelle."

Kattaa siis elämänkaaren pitkältä ajalta. Kirjallinen lähtökohta voi vieraannuttaa, mutta uskon, että nainen kuin nainen löytää samastumiskohtia, eikä nyt puhuta vain teoriasta. Vaikka kirjailijavaimo kirjoittaa samalla kirjaa avaruusmatkailusta (rahan takia) rikkaan melkein-astronautin tilaustyönä, joten myös avaruusasioita leijuu, ovathan ne naisen ajatuksissa. Yhdistelmä on sekalainen ja kuten sanottu, kirjallinen sisällöltään, ja kirjallisena työnä onnistunutta viihdettä lukuhulluille.

Kenelle: Anekdoottien ja ajatusten ystäville, sitaateista ärsyyntymättömille, petetyille, eroa harkitseville tai sen kokeneille.

Muualla: Tuijata pohtii Offillin kieltä ja miettii, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia. Ompun mielestä, no, lue itse.

Novellisarjan toinen suomennettu osa jatkaa riemastuttavalla tyylillään. Berlinin riemastuttavuus syntyy aitouden tunnusta, taitavasta sanankäytöstä ja yllätyksistä: koskaan ei voi tietää, mitä seuraa. Seuraavassa kappaleessa, seuraavassa lauseessa. Ei ainakaan mitään tylsän ilmiselvää, sen voin taata.

"- Luulen että sinua vain nolottaa olla onnellinen, ja ryhdyt nyt tällaiseen jotta voisit tuntea yhteenkuuluvuutta muiden M.P.-ryhmäläisten kanssa. Ymmärrän. Kun olin yksitoista, tätini antoi minulle päiväkirjan. Kirjoitin siihen vain: 'Olin koulussa. Tein läksyt.' Joten aloin tehdä tuhmuuksia, jotta minulla olisi jotain kirjoitettavaa. - Ei sen ole tarkoitus olla vakava rakkaussuhde, Ruth sanoi. - Tarkoitus on tuoda vain vähän piristystä elämään."

Vaikka neljän pojan yksinhuoltajaäidin maailma Meksikon ja Yhdysvaltojen maastossa pari kolme vuosikymmentä sitten on kaukana omasta, henkilöt tulevat lähelle. Osuvin lausein Berlin tutustuttaa heihin lukijan, joka hihittää, kauhistuu ja liikuttuu. Eikä pane pahakseen tanssittamista annetussa tahdissa, ruusuilla tai ohdakkeilla. Hilpeä niminovelliTanssia ruusuilla kuplii nuoruuden iloa ja hölmöilyä, Hymyilisit vähän tarjoaa vähän hävettävän kurkistuksen normielämän rajojen yli, mikä kiehtoo mutta saa lukijan miettimään omia valintojaan (ja tuntemaan itsensä joko tyytyväisen viisaaksi tai jostain osattomaksi), karmea Carmen hiljentää.

Vaikka rosoa riittää suomalaisesta näkökulmasta katsoen, Berlin varoo astumasta liian pahaan maastoon. Hän ei kuvaa inhorealistisesti kauheuksia, joita hänen kuvaamassaan maailmassa epäilemättä on - puhutaan ääriköyhistä, päihderiippuvaisista ja kaltoinkohdelluista - vaan tietty sietämisen taso on huomioitu. Se tekee lukemisesta turvallista ja nautittavaa, kielen ja juonenkäänteiden lisäksi. Hän tasapainoilee kurjuuden ja nautinnon välillä niin komeasti, ettei sitä edes huomaa.

"Minä pidän taloista ja niiden tarinoista - siinä yksi syy, miksi minusta on mukava tehdä siivoojan hommia. Se on kuin lukisi kirjaa." 

Toinen osa tuntuu ensimmäistä synkemmältä, jopa loppua enteilevältä; tarinat on valittu ja sijoitettu kokoelmaan harkiten. Mikä ei poista huumorintajua eikä lämmintä ymmärrystä, jota Berlin osoittaa henkilöilleen, ehkä jopa itselleen: hän oli alkoholismista toipunut perheenäiti, joka kirjoitti lähes loppuun saakka. Berlin kuoli vuonna 2004.

"Ainut syy, miksi olen elänyt näin pitkään, on siinä että olen päästänyt irti menneisyydestäni. Sulkenut oven surulta, katumukselta, menneiden murehtimiselta. Jos päästäisin ne sisään vaikka vain pienestä itsesäälin tarjoamasta rakosesta, niin ovi lennähtäisi ammolleen ja sieltä hyökyisi sydäntä raastavaa tuskaa ja silmät sokaisevaa häpeää, särkisin kupit ja pullot, iskisin säpäleiksi lasit, pirstoisin ikkunat ja kahlaisin verta vuotavana lattialle kaatuneen sokerin ja lasinsirpaleiden seassa kauhusta yökkäille, kunnes onnistuisin vihoviimeisen puistatuksen ja nyyhkäisyn saattamana kiskaisemaan raskaan oven kiinni. Keräisin sirpaleet taas kerran."

Kun Berlinin tekstien kiinnostavuus havaittiin, eri lähteissä julkaistut novellit julkaistiin Yhdysvalloissa yhtenä jättikirjana. Suomalainen kustantaja käännätti ja julkaisi sen kahdessa osassa - hyvä päätös. Saimme mahdollisimman pian tutustua Berliniin, ja jäimme haluamaan lisää.

Kenelle: Kenelle vain.

Muualla: Näennäisesti yksinkertaiset lauseet pitävät sisällään vahvoja merkityksiä, sanoo Kirjaluotsi.

Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (A manual for cleaning women: Selected stories). Aula & Co 2018. Suomennos Kristiina Drews. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Helsingin kirjamessujen 2018 teemamaa on Yhdysvallat.

Helsingin kirjamessut 2018: tärppejä

Enää viisi päivää! Toistan joka vuosi saman: Helsingin kirjamessut ovat bloggarin joulu, juhannus ja uusi vuosi, ja niitä odotetaan hartaasti. Aion olla paikalla torstaista lauantaihin, ja  olen tehnyt itselleni messuohjelman, jota en näytä teille. Koska se on noin kolme sivua pitkä ja tiedän jo nyt, etten pysty näkemään kaikkea, mitä haluaisin, mutta nostan pari tärppiä. 

Torstai 25.10. 

Aloitan lainaamalla virallista messuohjelmaa:

"Ohjelmajohtaja Ronja Salmi ja Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Robert Pence avaavat messut torstaina 25.10. klo 9.55 leikkaamalla punaisen nauhan hallin 6 sisäänkäynnissä (portaat). Avajaiset jatkuvat klo 10.30 kirjamessujen Senaatintorilla, jossa on Ronja Salmen puheenvuoro ja Rakkaudesta kirjaan -palkinnon jako." 

Jännittävää on nähdä uuden ohjelmajohtajan muutokset ja kädenjälki! Hän on kertonut tavoittelevansa uusia kävijöitä, mutta toivon ja uskon, että myös meille konkareille löytyy tarjontaa. 

Yhdysvallat on vuoden teemamaa. Hieman laimea kirjailijatarjonta siltä puolelta mielestäni. Cecilia Samartin on toki tuttu kirjailijana, kohta livenäkin, ja Jennifer Clementiin juuri tutustun. Mutta aivan iskevin huippunimi puuttuu. Olemme pilallehemmoteltuja ja nähneet Dan Brownit, Paul Austerit, John Irvingit ja jopa Donna Tarttin Suomessa, joten joku muu iso nimi olisi ollut tervetullut. Mutta vetovoimamme pienenä kansana ei ehkä riitä. Eikä Amerikan nykypresidentin ohjaus varmaan rohkaise kirjailijoita edustamaan ylpeinä maataan. (Tosin presidentit vaihtuvat, taide pysyy). 

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto myönnetään lukemisharrastuksen hyväksi tehdystä tärkeästä työstä, se kiinnostaa. Alan ihmisiä ja vaikuttajia - kerran sen saivat kirjabloggaritkin, mistä olen ylpeä. 

Klo 11-11.30 Pajtim Statovci kertoo kirjansa Kissani Jugoslavia matkasta teatterin näyttämölle, Töölö-lavalla. Jossa kello 12-12.30 esitellään kirja Kirjalliset väärennökset. Sanna Nyqvist ja  Outi Oja olisi hauska nähdä livenä ja kuulla kirjasta lisää. 

12.30-13.00 Maailmojen loput. Taidan istua tiukasti Töölön katsomossa edelleen, sillä Sinikka Vuola ja Tommi Melender esittelevät uunituoretta kirjaansa romaanien lopetuksista.

13-13.30 Perno Mega City, Noora Vallinkosken 1980-luvun lähiömuistelma esitellään Hakaniemi-lavalla. 

Tykitys jatkuu: klo 13.30 esiintyy Antti Tuuri Senaatintorilla, klo 14 kertoo Onnen Pekka -kirjastaan Pekka Tarkka Suomenlinna-lavalla. Klo 15 kertovat fantasiakirjallisuudesta loistavat tähtemme Maria Turtschaninoff ja Salla Simukka. Kiinnostavaa olisi myös kuulla, miten suomalainen kirjallisuus menestyy rapakon takana. Siitä puhuvat kääntäjät Töölö-lavalla klo 15.30. Ja klo 17.30 Maarit Verronen ja Esko Valtaoja keskustelevat maailmanlopusta! Punavuori-lava. Päivän päätteeksi voimme tavata Jussi Parviaisen klo 19 Hakaniemi-lavalla. 

Perjantai 26.10. 

Menen ehdottomasti Punavuori-lavalle kuulemaan Anne Vuori-Kemilää, joka kertoo kirjastaan Taivas ilman reunoja. Klo 12 saattaisin seurata Fingerporin elämää Punavuori-lavalla. Tai stten Hakaniemessä Aki Ollikaista, jonka jälkeen samalle lavalle nousee Antti Heikkinen. Itse menen seuraamaan Heikkisen Kehveli-kirjan lukupiiriä klo 16.30. Messujen lukupiirit ovat mainio idea, saa kuulla rauhassa kirjailijaa tunnin ajan hälyltä paossa mukavasti istuen, ja jutella ja kysyä kirjailijalta jos haluaa, mutta ei ole pakko, voi myös vain kuunnella.

Tämä vetää isosti väkeä: klo 13.00 Minna Rytisalo ja Rouva C Senaatintorilla, ja aiheeseen sopivasti klo 14.30 julkistetaan Töölössä Minna Canth -palkinnon saaja.

Lauantai 27.10. 

Kiinnostava keskustelu Töölö-lavalla klo 11.00. Kirjailija salakuuntelijana! Miten paljon kirjailija saa ja voi nostaa kirjaan oikeasta elämästä? Nykyisellä autofiktion aikakaudella päivänpolttava aihe. Jarkko Tontin haastattelussa muun muassa Anna-Leena Härkönen.

Katja Kettu kertoo uudesta kirjastaan klo 14.30 Senaatintorilla, klo 15.30 Töölössä puhuvat Kati Tervo ja Pirkko Soininen siitä, miten samasta aiheesta (kuten heillä Ellen Thesleff) voi kirjoittaa usempi kirjalija, haastattelijaan Katja Kallio. Haluaisin myös nähdä Eeva Turusen, joka on kirjoittanut mainion Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa -kirjan. Klo 17.00 Kallio.

Oman messuohjelman teosta huolimatta tiedän jo nyt, että osan listatuista näen, osaa en, mutta varmasti paljon muuta. Ja paljon tuttuja. Epäilemättä myös kirjahankintoja tulee tehtyä. Tapaamisiin messuilla!

Edit: https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2018/10/helsingin-kirjamessut-2018-paiva-1.html

Edit: https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2018/10/helsingin-kirjamessut-2018-paivat-2-ja-3.html

Maria Roiha: Jussi Parviainen, Jumalan rakastaja

Jussi Parviaisen ristiriitaista julkista kuvaa pyrkii ansiokkaasti selkeyttämään Maria Roiha. Kohde on mies, joka muovasi suomalaisen teatteri-ilmaisun. Mies, joka uudisti näyttelijäkoulutuksen ja sai Teatterikorkeakoulun sekasortoon. Mies, jota ylistetään neroksi. Mies, joka pahoinpitelee, saa raivo- ja hulluuskohtauksia ja on ympäristölleen vaarallinen. Millainen hän oikeastaan on?

Vaikka luin lähes 600 sivua, en edelleenkään tiedä. Se on jo saavutus: mies, jota ei voi kuvailla. Selväksi käy se, että Parviainen on erityisen älykäs, ja hänellä on luovuutta, jota harvasta löytyy. Persoonana hän on tinkimätön, ja siksi törmäyskurssilla jatkuvasti, ainakin niiden kanssa, jotka ovat häntä lähellä tai auktoriteettisuhteessa ammatillisessa tai henkilökohtaisessa elämässä.

Kirja kertoo siitä, miten Parviainen haastoi teatterijumala Jouko Turkan, kun he toimivat yhtäaikaa Teatterikorkeakoulun voimahahmoina, aluksi tiiviinä yhteistyöparina, tosin epätasa-arvoisena: Parviainen ihailee, Turkka johtaa. Oliko taistelussa voittajia vai vain häviäjiä? Miksi suurten yksilöiden on niin vaikea toimia yhdessä? Kuuluuko se luovuuteen ja taiteeseen olennaisesti? Ehkä, ei, en tiedä, valitse oikea vastaus. Minä en osaa.

Harmittaa teatteria tuolloin opiskelleiden puolesta; he joutuivat rankkaan ristituleen, silloin kun olisi ollut aika nostaa nimenomaan heitä, keskittyä heidän luovuutensa ja kykyjensä kehittämiseen. Ei silti, etteikö Parviainen olisi tehnyt niin ja opettanut hyvin. Ainakin hän välitti oppilaistaan aidosti kirjan mukaan. Ja fakta on, että noiden aikojen oppilaista nousi suomalaisen teatterin kärkihahmoja.

"Leea Klemola kuvaa toista lukukautta rentoutuneeksi, rakkaudelliseksi ja äärimmäisen luovaksi ajaksi. Oppilaat olivat tutustuneet toisiinsa ja Jussi oli tavattoman leppoisa. - Jouluun asti oltiin oltu kuin armeijassa, sitten oltiinkin kuin valtavassa kartanossa, jossa kaikki saavat olla paljon vapautuneemmin. Se oli hyvin kaunista ja rakkaudellista aikaa. Parviainen oli kuin rakastava äiti: hirveän kiinnostunut, miten meillä menee, ja samalla tarkkanäköinen. Hän ohjasi empatialla ja kannusti menemään semmoisiin suuntiin, mihin näki oppilaan olevan menossa luonnostaan. Hän oli hyvin herkkä näkemään oppilaiden eri puolet."

Mutta kaikkea haittasi egojen valtataistelu koulussa, ja aaltojen ylilyönnit. Tuli upeita suorituksia, mutta myös Jumalan teatteri, josta Parviainen ei tiennyt mutta joka käytännössä rapautti teatteriopetuksen pitkäksi aikaa. Paskanheittelijät olivat koulun oppilaita, ja Parviainen rehdisti puolusti heitä julkisuudessa, vaikkei tekoa hyväksynyt. Päättäjät olivat kauhuissaan, koko koulun jatko oli katkolla. Olivatko metodit vääriä vai oppilaat tyhmiä? Kirja kertoo paljon suomalaisen teatteriopetuksen taustoja. Tilanne johti sekä Turkan että Parviaisen lähtöön koulusta. Heidän jälkensä näkyvät edelleen teatterissa ja sen koulutuksessa, hyvässä ja pahassa.

Sen tiedän kirjan luettuani, että Parviainen ei töitä pelkää. Hän tekee sitä hulluna, eikä tämä ole vain metafora. Työskentelytapojen kuvaus hengästyttää. Hän saa myös paljon aikaan, asioita, joista moni ei tiedä, kuten perustaa omia teattereita ja luo presidentinvaalikampanjoita. Ja ymmärtää kirkkaasti, niin halutessaan tai kyetessään.

Hämmästyttävää ovat pienet piirit, joissa teatteria käsiteltiin mediassa Parviaisen julkkisaikoina, ja niiden henkilökohtainen ote. Hesarin kriitikko Jukka Kajava kirjoitti Parviaisen töistä kohdehenkilön mukaan "mahdollisimman tölvivin ja ivallisin sanankääntein." 

"Hän oli alkanut vihata minua jo Valtakunta-näytelmästä lähtien, kun kävelin hänen kumppaninsa Antti Einari Halosen yli. Läheiset välini Turkkaan pahensivat tilannetta, sillä Kajavahan oli salaa umpirakastunut Turkkaan. Paskanheiton jälkeen kaikille tuli lupa lyödä minua ja Kajava lähti siihen mukaan kaikella tarmollaan." 

Parviainen on ollut 1980-luvulla ja sen jälkeenkin mediajulkkis, joka siirtyi merkkivaatteista mustaan pitkään partaan. Mutta pyytäisin tässä kohtaa myös muistamaan, että hän on näyttelijä ja näyttelijöiden kouluttaja.

"Jussi oli kulttuuri-ihminen, jolla oli rokkikukon karisma, maneerit ja tyylikkyys. Hänellä oli merkkivaatteita ja myös tyylitajua saada sopimaan vaatteet toisiinsa. Hän teki kosmopoliitin vaikutelman jo ulkoasullaan."

Näin kertoo viestintävaikuttajaksi tituleerattu Wille Vilenius. En tiedä, kuka hän on, mutta monet muutkin kertovat karismasta ja ulkoasusta, joka tekee vaikutuksen. Mikä tietysti sopii julkiseksi vaikuttajaksi haluavan imagoon, jos ja kun Parviainen sellainen halusi tai haluaa olla. Ehkä ulkoasukin on jonkinlainen näytelmäkokeilu?

Parviainen kertoo nyt, että Jeesus on länsimaiden historian vaikuttavin ja tärkein henkilö. Hänestä Jeesuksella on niin iso substanssi, ettei sitä voi kiistää.

"Jo pelkästään kristinuskon traditioissa ja rituaaleissa on niin paljon voimaa, ettei kukaan voi väittää niiden olevan merkityksettömiä! Saa olla aika reipas persoona, jos monta kertaa kirkossa käytyään sanoo, että tämä on ihan pelleilyä. Jussi myöntää rukoilleensa joissain elämäntilanteissa paljonnki, etenkin silloin, kun lapset olivat pieniä, ja hänen lapsilleen on käynyt elämässä niin hyvin, että Jussin mielestä on selvää vanhempien rukousten johdattaneen heidän tietään. Myös heikkoina hetkinä tai epäonnistumisen kohdatessa kädet ovat menneet ristiin: jos olet olemassa, niin auta. - Sitä en tiedä, kuinka hyvin olen rukoillut, vai kuinka paljon se on ollut itsekästä pyytämistä. Jumalan antamaa apua ja vastausta rukoukseen ei ihminen kykene mittaamaan."

Mediatutkija Veijo Hietala summaa Jussin mediaimagoa, jonka hän sanoo olevan ennen kaikkea ennakoimaton.

"Hän oli nuori teatterinero, joka loi nopeasti johdonmukaisen ja äärimmäisen monipuolisen uran. Hän teki teatterin ohella elokuvia ja 1990-luvulla myös televisioviihdettä. 2000-luvulla osaamiseen liittyi akateeminen tutkimus. Mutta sitten seurasi 'tuhovaihe'. Nyt näyttäisi alkaneen väkevä toinen tuleminen. Vieläkin on tosin epäselvää, päättyykö tarina tragediaan vain deus ex machinaan, jossa Jumala tulee ja ilmoittaa 'Jussi, minä annan sinulle anteeksi, mene rauhaan.' Juska Paarma -hahmo oli koston ja väkivallan teemojensa johdosta vanhatestamentillinen, mutta sitten on Jussi Parviaisen oma tarina Jeesus-ajatuksineen, ja siinä tarinassa on läsnä myös armo. Ehkä armo on kuitenkin hänen lopputulemansa."

En usko, että tarinan loppu on simppeli. Ja ai niin, piti kertoa, miksi kiinnostuin kirjasta: paitsi siksi, että teatteri on taidemuotona kiinnostava (sehän on kirjaa näyttämöllä) mutta myös siksi, että näin Jussi Parviaisen ensimmäisiä esityksiä Juska Paarmana, kauan sitten. Jotain niin vahvaa siinä oli, että minäkin nuorena menin katsomaan, vaikken mitään ymmärtänyt. Muistikuvat ovat huutoa ja syljen roisketta eturiviin, mikä tuntuu edellä kerrotun tyyliniekkakuvauksen pohjalta vastakkaiselta, väkivaltauutisista puhumattakaan. Hämmentävää.

"Jussi ei kertakaikkiaan ryhtyä sisäsiistiksi vain, että tulisi hyväksytyksi ja olisi lisäksi miellyttävä ja kohtelias." 

Tarina on kiinnostava ja laaja, kiitos kirjoittajan, mutta ei silti tunnu menevän ihan ytimeen. Ehkä kohde on mies, josta ei voi kertoa kaikkea. Koska ei hän itse halua kertoa kaikkea. Eikä ehkä edes pystyisi.

Kenelle: Teatterista kiinnostuneille, suomalaisesta näyttelijäkoulutuksesta uteliaille, persoonien ihmettelijöille, elämäkertojen ystäville.

Muualla: Kirjan luettuaan ei voi kuin ristiä kätensä ja toivoa Parviaiselle onnea ja menestystä kaikilla rintamilla, sanoo Jorma Melleri. Parviaisen elämäkerta on leikkaus suomalaiseen teatterimaailmaan sekä kuvaus teatterin murroksesta 1980-luvulla, sanoo Mannilainen.

Maria Roiha: Jussi Parviainen, Jumalan rakastaja. Tammi 2018. Kustantajan lukukappale pyynnöstäni.

Jussi Parviaisen voit tavata Helsingin kirjamessuilla to 25.10.2018 klo 19 Hakaniemi-lavalla. 

Kirjakultti - kirjabloggareiden oma YouTube-kanava on täällä!

Kaikkea ne kirjabloggarit keksivät, nyt on oma YouTube. Seurailethan meitä Kirjakultti-kanavalla, johon on luvassa kaikkea kirjoista ja niiden ympäriltä.

Juuri avatussa Kirjakultissa on jo kaksi videota, joista toisella mukana myös minä, rivin oikeassa reunassa (käsiä heiluttelemassa ja oudosti räpyttelemässä). Videointi on tehty Turun kirjamessuilla, joissa pidimme bloggaripaneelin aiheesta Kirjarakkautta vai maksettua markkinointia? 

Ei, bloginpidosta ei makseta. Enkä sitä odotakaan; harrastukseni olen itse valinnut, ja teen sitä kirjojen ja lukemisen nostamiseksi ja edistämiseksi. Koska pidän lukemista niin antoisana, etten haluaisi kenenkään jäävän siitä paitsi sen takia, ettei kukaan ole tullut kertoneeksi. Luetun ymmärtämisen tärkeydestä on puhuttu paljon elämäntaitojen yhteydessä.  Olen huolissani siitä, miten lapset ja nuoret ja suomalaiset ylipäänsä pärjäävät maailmassa, jos kielen ja tekstin taju heikentyy.

Äidinkieli on paljon muutakin kuin päivittäinen viestintäväline. Minulle se on koti, paikka, jossa tunnen, ajattelen ja teen. Olen olemassa. Jos äidinkieli on heikko, miten mikään voi toimia? Ja olenko edes olemassa, jos minulla ei ole sanoja ja kieltä - en tarkoita vain ääneenlausuttuna, vaan kieltä, jolla ajattelen. Enkö ajattele, jos en tunne kieltä? Ja miten voisin ikinä oppia muita kieliä, jos en tunne perustaa, jolle kieli rakentaa?

Bloginpitoon on enemmän itsekkäitä syitä kuin jaloja. Pidän kirjoista, mutta myös kirjoittamisesta. Saan sanottua. Monesti käy niin, että vasta kirjoittaessani tajuan, mitä mieltä kirjasta olen. Ilmennyn itselleni tekstin kautta. Opin blogin kautta somemaailmaa, jota oppia tarvitsen myös työssäni ja josta on ollut siinä paljon hyötyä. Tutustun ihmisiin, saan ystäviä ja kontakteja, jotka ilahduttavat. Etenkin bloggariyhteisö on mahtava innostaja, kannustaja ja opettaja.

Rahallinen hyöty on se viimeiseksi mieleen tuleva. Jonkin verran saan kustantajilta kirjojen arvostelukappaleita, muttei se ole merkittävä osuus lukemisissani. Tärkeämpiä bloggarietuja ovat kirjalliset tapahtumat, eikä niissäkään se ehkä tarjottu viinilasi, vaan kontaktit ja tunnelma sekä tieto siitä, missä mennään, loputtoman kirjallisen uteliaisuuden hetkellinen tyydyttäminen ja kiinnostukseen vastaaminen.

Mutta onko bloginpidosta haittaa? On. Kuten bloggaripaneelissa juteltiin, kuntoilupuoli on jäänyt heikoille ajanpuutteessa. Lukeminen pilaa vartalon, sanoi bloggariystävä. Näin on. Samoin on jäänyt television katselu, ja sekin harmittaa. Ei voi osallistua kahvipöytäkeskusteluihin uusista sarjoista.

Joskus perhe nurisee ajankäytöstä koneella. Tähän suhtaudun vakavasti ja järjestän ruudutonta aikaa heti, kun kommenttia tulee. En silti koe bloggausta rasitteeksi, sillä se on sitä, mitä haluan tehdä, lukemisen lisäksi, eikä minulla ole aikataulu- tai sisältöpaineita, koska homma on täysin omani ja päätettävissäni. Olen antanut itselleni luvan ottaa harrastuksestani vain hyvät puolet.

Toivon, että jatkossa osallistun Kirjakulttiin myös kameran toisella puolella enemmän. Siitä lisää jatkossa. Ainakin kokeilen.

Lukutilanteesta: Vuoden satoisin aika meneillään, kuten aina syksyisin. Pari herkkua yöpöydällä: Mia Kankimäen ja Elena Ferranten uusimmat, joita yritän innoissani lukea limittäin (ei toimi). Aki Ollikaisen Pastoraali, johon sain nimmarin kirjailijalta Turun messuilla kirjan ostaessani. Muita kotimaisia uutuuksia. Sekä amerikkalaisia kirjoja, jotka yritän ehtiä lukea ennen Helsingin kirjamessuja, joissa teemamaa on Yhdysvallat.

Lukemisiin ja nyt myös katsomisiin - muista Kirjakultti!

Rachel Cusk: Ääriviivat

"Kerroin, että olin kirjailija ja menossa pariksi päiväksi Ateenaan opettamaan sikäläisen kesäkoulun kurssia. Kurssin nimi oli 'Kuinka kirjoittaa': opettajina oli eri kirjailijoita, ja koska ei ole yhtä tapaa kirjoittaa, me luultavasti antaisimme opiskelijoille ristiriitaisia neuvoja. Suurin osa opiskelijoista oli kuulemma kreikkalaisia, mutta kurssilla heidän odotettiin kirjoittavan englanniksi. Jotkut suhtautuivat tähän epäillen, mutta minusta siinä ei ollut ongelmaa. Minusta ei ollut olennaista, millä kielellä he kirjoittivat. Joskus, sanoin, yksinkertaisuus korvaa sen, mikä siirtymässä menetetään. Opettaminen oli vain tienestiä, jatkoin. Mutta minulla oli Ateenassa kaksi ystävää, jotka saattaisin tavata."

Näin kertoo päähenkilö Faye vierustoverilleen lentokoneessa matkalla Lontoosta Ateenaan. Heidän keskustelustaan sukeutuu yllättävän syvällinen; etenkin miehen, laivanvarustajan pojan, elämää käydään läpi tarkasti. Mies haluaa jatkaa tuttavuutta kirjailijan kanssa, ihastuu hieman naiseen, joka vaikuttaa älykkäältä ja hyvältä kuuntelijalta.

Kirjan juju ei ole tapahtumissa tai juonessa, vaan puhumisessa ja ajattelussa. Keskusteluista, joita kirjailija käy tapaamiensa ihmisten kanssa ja mietteissä, joita ne hänessä herättävät. Kirjailijalla on taito saada ihmisistä irti kahvipöytäkeskustelua enemmän, ehkä juuri kuuntelutaitonsa ansiosta. Hän rakentaa oman todellisuutensa kertomusten kautta, ilmentyy sanoissa ja tarinoissa, joita kerrotaan. Hänen ääriviivansa muotoutuvat kuin hiilipiirros tai tussityö; valkoinen paperi, johon ilmestyy merkkejä, jotka muodostavat pintoja - ja lopulta kokonaisen kuvan, jossa häntä itseään ei kuitenkaan näy.

Taitava tekniikka, jota ei voi kuin ihailla. Kirjailija laittaa myös kirjoittajaoppilaansa kertomaan tarinoita, etsimään omia ääriviivojaan. Luulen hänen olevan hyvä opettaja: mistä muusta kirjoittamisesta voisi olla kysymys kuin siitä, miten katsot ja kuvaat ympärilläsi tai sisälläsi olevan.

Myös kerrotut tarinat ovat kiinnostavia, ja napakkatekstisen kirjan lukee ahmien. Paljon ajatuksia kirjoittamisesta, ihmissuhteista, arjen kummallisista yksityiskohdista: teksti kertoo sellaista, jota voi ajatella mutta jota ei normaalisti sanota ääneen. Eikä välttämättä osaisi sanoittaa edes omassa mielessä. Ehkä siksi kirja tuntuu hieman keinotekoiselta - joku saattaisi sanoa sievistelevältä (mieleeni häivähtää Siri Hustvedtin tyyli; samankaltaista loistetta ja vierautta) - mutta realismiin ei nyt pyritä. Tai oikeastaan juuri päinvastoin: pyritään niin äärimmäisesti, että se ylittää todentunnun rajan.

Kiinnostavaa. Kirjailijahenkilöstä jää paljosta puheesta huolimatta käsitys, että hän piiloutuu kaikkien tarinoiden taakse. Mitä seuraa jatkossa - pysyn kuulolla, sillä kirja on ensimmäinen kolmen romaanin sarjasta. Cusk on englantilainen, Kanadassa syntynyt kirjailija, ja kirja on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Nautin tästä, ideasta, toteutuksesta ja kielestä, joka suomennoksena toimii erinomaisesti.

Kenelle: Modernin kirjallisuuden seuraajille, realismin käsitettä uusiville, ihmisistä kiinnostuneille.

Muualla: Cusk nauraa räkäisesti sanalle juoni, sanoo Maisku Täysien sivujen nautinto -blogissa. Kerrontatapa on äärimmäisen mielenkiintoinen, sanoo Sirri Sivutiellä.

Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline). S&S 2018. Suomennos Kaisa Kattelus.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Nykyään Tanskassa asuva kirjailija on koonnut lapsuuden kokemuksiaan Turusta hienoon muotoon kirjaksi. Asun lähiössä, joten en peukuta romaanin nimen lähiöromaani-lisäystä. Aika on jo osin muuttunut siitä, kun lähiöt keksittiin. Nykyään mietitään, voisiko sanan vaihtaa vaikka esikaupungiksi - ja yhä kiihtyvän kaupungistumisen myötä varmasti näin käy, tai tulee jokin muu termi, kuten kaupunkikeskus. Kaupunkien kasvaessa keskuksia nousee pakosti lisää, yksi ja sama ei enää riitä.

Mutta kaupunkikehityksestä kirjaan, joka on raikas ja pelottava. Hanna kertoo tarinaansa alusta asti, eli TYKSin synnytysosastolta, jossa hänen äitinsä saa kolmannen lapsensa. Lapsi oli sotkeutua toiselle äidille heti alkuunsa. Ehkä lähiötarina olisi jäänyt kirjoittamatta, jos äiti ei olisi huomannut ja taistellut vauvansa takaisin.

Mikä on merkittävää jatkon kannalta. Meillä on todiste siitä, että äiti halusi tytön. Mitä myöhemmissä vaiheissa on vaikeaa muistaa. Hyvin vaikeaa, ja sydäntä puristaa Hannan puolesta. Isä on luotettava, Valmetin tehtaantyöläinen, ja hänelle tyttö on kuin uusi tähti taivaalla tai jotain vielä parempaa. Sen tyttö aistii jo taaperona.

"Isä harrasti penkkiurheilua. Se on sellaista, että istutaan ja puhutaan televisiolle. Isä oli taitava istumaan. Se opetti penkkiurheilun äidillekin, mutta äiti katsoi vain rytmistä voimistelua ja taitoluistelua ja kuviokelluntaa. Muut ajat äiti istui kirjan kanssa. Joskus se istui ilman kirjaa ja tuijotti seinää. Silloin isä kysyi, näkyykö siellä jotain kiinnostavaa. Lomalla isä piti hyttyshatttua ja Shelliltä ostettuja aurinkolaseja."

Äiti on kuitenkin arjen johtaja ja perheen ilmapiirin luoja. Eikä äidillä ole kaikki hyvin. Vaikka saamme lukea herkullisia kuvauksia "lähiömutsin" arjesta, jotka osoittavat hänen olleen hyvinkin tehtäviensä tasalla. Äidin kymmenen käskyä ovat tärkeämmät kuin Jumalan, koska "jos äidin käskyjä rikkoi, sai tukkapöllyä. Jos Jumalan käskyjä rikkoi, ei tapahtunut mitään."

Kirja on täynnä riemukkaita, sydämeenkäyviä tarinoita perheen elämästä. Kuinka ainoa arvokas kohde kotona olivat Oiva Toikan lasilinnut. Kuinka hankittiin kesämökki. Kuinka isä sairastuu syöpään. Kuinka täti menetti sänkykamarisilmänsä. Kuinka päiväkodissa vieraili taiteilija.

"Ruokasalissa meille selitettiin alentuvasti: – Tämä on taiteilijan nurkkaus. Taiteilijaa ei saa häiritä. Ne, jotka eivät osaa käyttäytyä tai alkavat riehua – tässä kohdin kaikki katsoivat Villeen, joka vääntelehti epämukavasti hiiri navassaan – saavat porttikiellon ruokasaliin. Säännöt olivat turhia, koska kaikki halusivat luonnostaan pysytellä kaukana taiteilijasta."

Kun Hanna aloitti koulun, hänelle aukeni uusi maailma.

"Keltaiselta kioskilta sai hakea ilmaisen lukujärjestyksen, jossa mainostettiin Aakkoset-karkkeja. Lukujärjestyksen kääntöpuolella oli sarakkeita ystävien nimille ja puhelinnumeroille. Pansion koulussa oli pulpetti minua varten. Se tuntui uskomattomalta. Mutta keitä olivat nämä muut lapset? Miksi he olivat niin laihoja ja kauniita? Miksi he tuoksuivat Omo Colorilta?"

Kehitystarina alakoululaisesta teiniksi jatkuu, bileineen kaikkineen. Turkua tunteville on mukana mukavaa paikallisväriä, nuorison hengailupaikoista Svenska Teaternin rappusilla ja muualta.

"Jonny oli kertonut, että Aurajoesta oli vaikea päästä ylös. Kiviseinässä ei ollut tikkaita. Kuulemma paras paikka pudota oli Tuomiokirkonpuisto. Niillä kohdin oli portaat molemmin puolin jokea."

Tarina naurattaa, mutta enemmän koskettaa, ja se on kerrottu tavalla, jossa on jotain uutta. Viihdyttävän vetävän tekstin joukossa on hätkähdyttäviä pistoja, joita ei voi nostaa esimerkeiksi; yksinään ne olisivat liikaa. Tarina kaivautuu ihon alle ja iskee hermoon asti. Vaikken ole lähiölapsi, tunnistan monia asioita, ehkä eniten tytön dissaamisen ja puhumattomuuden kulttuurin. Erinomainen esikoisromaani. Kansi on ironisen kamala, olivathan paikkakuntaviirit joskus hienointa, mitä koululainen saattoi seinälleen laittaa, Suosikin julisteiden lisäksi tietysti. (Tosin sijoittaisin tuon 70-luvulle, tarina on vuosikymmenen uudempi.)

Jos olisin nuori, sanoisin tykänneeni kirjasta ihan sikana. Nyt sanon, että lukukokemus on antoisa ja herättävä, ja siitä iso kiitos kirjailijalle. Tätä tarvittiin paitsi tarinana myös piristämään vuoden 2018 tähän asti laimeahkoa esikoisromaanitarjontaa.

Kenelle: Raikkaan uuden suomalaisen proosan ystäville, kehitystarinoita keräävälle, köyhyyden vaikutuksia miettivälle, eriarvoisuutta ymmärtävään pyrkiville, todellisuutta pelkäämättömille, yhteiskunnan päättäjille.

Muualla: Omppu putosi Vallinkosken lähiöahdistukseen Reader why did I marry him -blogissaan.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Atena 2018. Kustantajan lukukappale.

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen siirtyy

dystopiassaan yhä enemmän
realistiseen suuntaan;  eikä kursaile, vaan menee suoraan asiaan:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.”

Maapallolla tapahtuu pahin, mitä voimme kuvitella. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset alkavat lievinä, mutta voimistuvat. Hyökyaallot tuovat tuhoa, tuhkapilvet laajenevat taivaalla. Jonkinlainen gravitaatiohäiriö, arvellaan, kosminen muutos.

Mitä tekee päähenkilö? Samaa kuin Verrosen kirjoissa aina: pyrkii selviämään hengissä. Tällä kertaa hän on Lia, noin viisikymppinen itsellinen nainen, joka kuljettaa koko omaisuuttaan repussaan. Rankoista kokemuksistaan huolimatta hän on järjestänyt elämänsä mieleisekseen. 

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.”

Kun tuho alkaa, hän on vielä töissä joenrannassa, mutta pian on lähdettävä, jonnekin. Hän saa kuulla huhuja suojapaikoista, joita on varattu niille, jotka osaavat niitä etsiä - tai niille, joille ne on etukäteen ajateltu. Tavallisen kansan ei haluta panikoivan, siksi onnettomuuden laajuutta ei kerrota yleisesti, suojista puhumattakaan.  

Mutta neuvokas nainen tajuaa tilanteen nopeasti ja pyrkii pois tuhon tieltä. Alkaa pitkä matka, jonka varrella Lia tapaa viiden lapsen ryhmän. He tarvitsevat aikuista, ehkä Liakin tarvitsee heitä: joka tapauksessa he jatkavat eteenpäin yhdessä. 

"Jotkut muut lapset olisivat jo voineet itkeä, mutta eivät nämä. Kosketin heitä kaikkia, taputin ja halasin. Olimme selviytyneet, kaikki hyvin, nyt piti vain varmistaa, että pysyisimme kiinni rungossa, ja sitten odottaa aamua ja tehdä suunnitelma.”

Matka ei ole huviretki. Uutiset ja omat silmät kertovan siltojen romahtavan, valtamerien kiehuvan, tsunamien huuhtovan pois kokonaisia maanosia. Kun maa järisee yhä voimakkaammin, Lia valaa lapsiin uskoa.

”Olipas tosi pieni, sanoin ja käänsin kylkeä. – Suomessa ei ole koskaan ollut kunnon maanjäristyksiä. – Eikä tulivuoria? Stella varmisti. – Eikä tulivuoria, vahvistin. – Oli sellainen tarina, että muka olisi ollut suuri miljoona vuotta sitten, mutta sitten selvisi, että sen vanhan kraaterin oli tehnyt meteoriitti, ei tulivuori. Ajatelkaa: miljoona vuotta sitten, ja sekin oli erehdys.”

Vaarat eivät ole vain luontoympäristön aiheuttamia. Katastrofitilanteessa paljastuvat ihmisten parhaat ja pahimmat puolet. Luottamusta herättää tieto siitä, että on olemassa taho, jolla on olemassa pelastautumisen suunnitelma. (Näin haluamme uskoa.) Lia ei ole liian luottavainen:

”Oli pakko ajatella sitä mahdollisuutta, että emme olisi tervetulleita eloonjääneiden joukkoon – jos siis selviytymismahdollisuuksia todella oli.”

Ihmisen kyky sopeutua rajuihin muutoksiin on hyvin rajallinen, tuntuu kirjailija sanovan.

”Nämä eivät osanneet lopettaa kilpailemista lopettamatta samalla elämäänsä.”

Verronen ei politisoi, vaikka tietysti tilanne muistuttaa kovasti sitä, jonka pelkäämme ilmastonmuutoksen tai ydinsodan seurauksena kokevamme. Kaiken kauheuden keskellä lapset tuovat tarinaan lämpöä, toivoakin. Huumoria Verrosen toteavasta, raportoinninomaisesta kerronnasta ei pilkistä. Tunnekylläisyydestä puhumattakaan. Inhimillisyyttä sentään, ja vanhan koulukunnan periaatteita, uljautta, käden taitoja ja rohkeutta, joita hän pyrkii siirtämään lapsille:

”Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.”

Kerronta on tehokasta ja uskottavaa. Miten Lialle ja lapsille käy? En kerro enempää yhä hurjemmiksi (realistisemmiksi?) käyvistä juonenkäänteistä, mutta juuri tätä kirjoitellessani kuuntelen uutisia, joissa yksi kaikkein rajuimmista hurrikaaneista koskaan runtelee Floridaa, ja Intiassa tekee hirmumyrsky tuhojaan. Verrosta ei voi todellakaan syyttää aiheella muodikkaasti ratsastamisesta, sillä teema - ihmisen selviytyminen - on ollut hänen mukanaan aina. 

Joten kylmäävästi osuu: pidän hänen tyylistään, joka puhuu hätäilemättä, kauniilla kielellä karmeista asioista, ja kuulen korvissani Lian matalan äänen. Hieman ihmettelen sitä, värittämättä ihmettelyä sen enempää myönteiseen kuin kielteiseen suuntaan,  että tarinoiden luonne on koko ajan muuttunut konkreettisemmaksi, jotenkin simppelimmäksi, mystinen elementti on jäänyt pois. Mistä se kertoo? Onko maailma muuttunut liian kummalliseksi jo sinällään, vai katsooko kirjailija nyt toisin? 

Aiemmin blogattuja: Varjonainen, Vanhat kuviot, Kirkkaan selkeää 

Kenelle: Maapallon tulevaisuutta pohtiville, katastrofia kestäville, tunneryöpytyksiä välttäville, ihmisyyttä ihannoimattomille. 

Muualla: Antoisa, eheä ja vahva lukuelämys, sanoo Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus. Hemulin kirjahyllyn Hennan mielestä kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan, Helmet-haasteen 2018 kohta 7. 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador 2018.

Helmet-haasteessa 2018 kohta  23, mukana meri, kohta 24, surullinen, kohta 31, hieman pelottaa, kohta 42, nimessä on adjektiivi, kohta 49, julkaistu vuonna 2018. Itse lisäisin tähän kohdan 51, maailma tuhoutuu. 

Turun kirjamessut 2018: elämyksiä ja kohtaamisia

  

Vietin Turussa kaksi täyttä päivää, joiden sulatteluun menee enemmän aikaa. Niin paljon ehdin nähdä ja kokea. Messutilanne on ainutlaatuinen: missä muualla voit osua noin vain samaan seuraan kaupunginjohtajan, presidentin puolison, maan parhaiden kirjailijoiden ja kirja-alan ihmisten kanssa? Muutamia poimintoja kohtaamisista tässä:

Kuulin Sirpa Kähkösen, arkkipiispa Kari Mäkisen ja Li Anderssonin keskustelun aiheesta Romaani ja rakkaus. Kirjojen pelottava voima välittää tunteita karkaa ohi virallisten tahojen kontrollin - siksi romaaneita ei pidetty aikoinaan sopivana luettavana etenkään naisille. Koskettavimmaksi rakkaustarinaksi Andersson oli valinnut Märta Tikkasta, Mäkinen Paavo Rintalaa. Katsomo pullisteli, ja keskustelu ilmensi jo itsessään sanojen voiman, nähtiin niin kyyneliä kuin hymyäkin. Juontaja vas. Kari J. Kettula.

Naurua riitti Kari Hotakaisen kertoessa Räikkös-kirjansa synnystä Touko Siltalan haastattelussa. Kirjasta on juuri ilmestymässä englanninnos - todella jännittävää nähdä sen vastaanotto maissa, joissa Hotakaista ei tunneta, toisin kuin meillä, jossa kirjailijan nimi on ollut monelle motiivi tarttua kirjaan, kuten Hotakainen totesi. Kirjailijan ja hänen kohteensa huumori osuvat kuitenkin niin hyvin yksiin, että sitä arvostanevat Kimi- ja kirjafanit myös maailmalla, uskon.

Erika Vikin upea fantasiatrilogia Kaksosauringot sai juuri päätösosansa. Nefrin tytär ilmestyi messuille. Vikin hurja urakka, kolme julkaistua kirjaa puolessatoista vuodessa, on nyt tehty. Tosin hän on suunnittelut sarjaa jo toistakymmentä vuotta, mikä näkyy sen valmiissa, yksityiskohtia myöten harkitussa ja uskottavassa maailmassa lukijalle nautinnollisena matkana Aleian ja Corildonin kanssa. Eikä matka lopu tähän: Vik suunnittelee laajentavansa tarinaa vielä teksteinä ainakin vanhempien seleenien elämästä, johon viitattiin kakkososassa. Netissä on tietoa ja tarinaa, ja sinne on tulossa lisää. Ihailijoiden ei siis tarvitse pelätä luopumisen tuskaa ainakaan pariin vuoteen. Vikiä oik. haastattelee Gummeruksen Katja Leino.

Lukutaidosta ollaan huolissaan ja syystä: miten suomalaiset pärjäävät kirjoitettua tekstiä ymmärtämättä?  Lukutaitofoorumin puheenjohtaja Juha Itkonen keskusteli keinoista saada nuoria lukemaan tubettaja Mansikan ja kirjailija Magdalena Hain kanssa. Tubettajat ovat tärkeitä vaikuttajia. Itkosen mukaan on eri asia, jos Miklu kehottaa nuorta lukemaan ja näyttää esimerkkiä kuin jos tekee päälle nelikymppinen setä. Katso keskustelu Areenasta.

Samaa aihetta raapaistiin poikien lukemista pohtivassa paneelissa. Sanon raapaistiin, koska keskusteluaika oli kovin lyhyt ja osallistujia monia -  joten pinnan alle ei ehditty. Esimerkkien vaikutus todettiin täälläkin. Miesten tulee näyttää, että kirja kuuluu miehenkin käteen, eikä siinä ole mitään noloa, päinvastoin! Tämä heitettiin haasteena kaikille lukeville miehille: lue ja näytä se niin kotona kuin julkisestikin. Haasteeseen soisin kaikkien miesten osallistuvan, jotta pojat eivät jää täysin alakynteen, kuten nyt näyttää käyvän.

Yksi tapa saada lukemisen pariin nuoria ja aikuisia, jotka kokevat kirjat vaikeiksi, on selkokieli. Selkokirjapaneelissa kuultiin, että selkoistettuja teoksia löytyy jo joka genrestä, seikkailuista runoihin, rakkausromaaneista klassikoihin. Myös selkokielisiä tietokirjoja on tarjolla. Näinä aikoina, kun haasteita lukemisen kanssa on niin tekstin ymmärtämisen, keskittymiskyvyn kuin kielen osaamisenkin puolesta, selkoistus tarjoaa varteenotettavan vaihtoehdon - kunhan vain selkokirjojen olemassaolo saataisiin mahdollisten lukijoiden tietoon. Tässä on tekemistä niin virallisille tahoille (rahoittajille), kustantamoille, kouluille kuin vanhemmillekin. Rummutusta tarvitaan!

Kuvassa vas. Selkokeskuksen Eliisa Uotila sekä kirjailijat Tuija Takala, Tuija Hannula, Sanna-Leena Knuuttila ja Jasu Rinneoja.

Pojatkin kirjoittavat, kuten Mikko Kamula ja Juha-Pekka Koskinen, jotka kertoivat historiallisista kirjoistaan ja siitä, miten paljon taustatyötä ne vaativat. Paljon! Vaikka lopulliseen tekstiin saattaa tulla vain häivähdys asiasta, jota kirjailija on tutkinut päiväkaupalla. Koskisen Kalevanpoikien kronikka on vauhdikas seikkailu: kertomansa mukaan Koskiselta pyydetään usein jatkoa niin siihen kuin moneen muuhunkin teokseen, mutta jännitettäväksi meille lukijoille jää, mikä toteutuu. Kamulan sarja Ikimetsien sydänmailla saa jatkoa 2019 syksyllä. Odotan hartaasti.

Muita tavattuja: Antti Heikkinen luki kirjaansa Kehveli, ja me kuulijat saimme samaan hintaan mainion imitointiesityksen kohdasta, jossa Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo keskustelevat kokkiohjelmassaan (!). Leena Krohnin tuotannosta on ilmestynyt esseekokoelma, tekijänä Pirjo Lyytikänen; tästä ja Krohnin Kadotus-kirjasta kuulimme taustoja. Esko Valtaoja kertoi Viiden meren kansasta, Riku ja Tunna Selviytymisoppaastaan. He sanoivat, että tulevaisuudessa ihmiset jakautuvat kahtia niihin, jotka lukevat ja niihin, jotka eivät. Ja suosittelivat olemaan siinä puoliskossa, joka lukee. Selviytymisen parhaita vinkkejä!

Olli Jalosen Taivaanpallo kiinnosti niin nuoria kuin vanhempia kuulijoita. Turussa on muuten äidinkielenopettajien osastolla perinteisesti suorastaan parhaita haastatteluja, kun koululaiset toimivat haastattelijoina. He ja kiinnostavat haastateltavat vetävät paikan aina tupaten täyteen.

Tupaten täyttä oli myös auditoriossa, jossa pyöri jatkuvasti suurta yleisöä kiinnostavaa ohjelmaa. Jenni Haukion moderoima keskustelu Mitä Minna sanoisi räjäytti pankin; jos et ehtinyt paikalle hyvissä ajoin, oli toivotonta yrittää sisään, kuten minulle kävi. Minna Canthin perinnöstä puhelivat Minna Rytisalo, Elina Knihtilä ja Jouko Jokinen. Onneksi keskustelu on nähtävissä netissä. Samoin kuin Sauli Niinistön keskustelu poliittisista kirjoista.

Yksi messujen kohokohta oli kirjabloggaajien paneeli, jossa keskustelimme aiheesta Rakkautta kirjoihin vai maksettua mainontaa? Paneelia veti Kirsin Book Clubin Airi Vilhunen, vieraina kirjailija Pajtim Statovci, Jonna Tapanainen Sivumennen-podcastista, Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkasta, Tuija Takala Tuijata-blogista, Tuomas Aitonurmi Tekstiluolasta ja minä. Kiitos ystävät, ilahduimme runsaasta yleisöstä!

Toinen kohottava elämys Turun-reissulla oli kuulla Minna Rytisalon lukevan Rouva C:tä viehättävässä Pienessä Kirjapuodissa. Kirjailija on opettajana puhetyöläinen ja taitaa ääneenluvun. Nautinnollista kuultavaa! Bloggaripaneelissa pyydettiin jokaista suosittelemaan kirjaa tältä vuodelta 140 merkin pituisella kommentilla, johon minä valitsin Rouva C:n:

Rouva C on kaunis, kirkas ja kohottava nuoren naisen kehityskertomus ja rakkaustarina, joka perustuu historiaan mutta on moderni ja ajankohtainen.

Yleistä: Teemamaa Viro -aiheisia keskusteluja oli kymmeniä ja myyntipöydillä virolaiskirjojen tuoreita suomennoksia. Kuten heidän ohjelmajohtajansa sanoi, enää ei tarvitse lukea vain Jaan Krossia! Monta nimeä laitoin itsekin ylös. Ja kestävä kehitys ja ympäristöteema kiinnosti väkeä silminnähtävän paljon. Ylipäänsä yhteiskunnalliset aiheet kiinnostivat, kerrottiin messuilta. Tiedostavat ihmiset lukevat, ja päinvastoin. Yhteensä messuilla vieraili noin 21 500 kävijää. 

Kiitos Turun kirjamessut, Seppo Puttonen kumppaneineen, kirjailijat, bloggarikollegat ja kaikki kaverit, joita oli ilo tavata! Innostus ja kiinnostus kirjallisuuteen vain kasvaa, kun sen saa jakaa. Seuraavaksi messuillaan Helsingissä lokakuun viimeisenä viikonloppuna.