Lukemisesta poikkeusoloissa

Pandemian puhkeamisen jälkeen meni pari viikkoa hillittömässä uutisten seuraamisessa, kiihkeässä somen ylikäytössä ja yleisessä hämmingissä. Mistä on kyse? Mitä tapahtuu? Töitä oli hurjasti - viestijää tarvitaan näinä aikoina - joten niiden ja kotiasioiden hallintaan kului energiaa ja aikaa niin, ettei lukemiselle jäänyt aikaa eikä voimia.

Pikku hiljaa kirjaankin sain tartuttua. Keskittyminen vaati panostamista, jotta samaa sivua ei tarvitsisi lukea kolmeen kertaan, edelleen muistamatta sen sisältöä. Vaatii edelleen, mutta sujuu jo hieman helpommin. Tosin huomaan lyhytjänteisyyden lisääntyneen. Loistavakin teos koukuttaa vain tunniksi, kun ennen saatoin lukea sellaisen yhdeltä istumalta (siis yhdeltä sohvamakuulta). Taukoja tulee enemmän. Ja kehnonpuoleiseksi osoittautuva kirja lentää nurkkaan jo parinkymmenen sivun jälkeen, kun aiemmin tulin lukeneeksi vähintään sata, ennen niinkin suurta päätöstä kuin kesken jättäminen (enkä heittänyt pois, vaan laitoin nätisti pinoon).

Hoetaan armollisuutta itselle. Ja että poikkeustila sinänsä jo luo perusstressin ja huolen, joka nakuttaa koko ajan takaraivossa, mikä on hyvä huomioida omassa käyttäytymisessä. Selvä, näillä mennään! Kiinnostus kirjoihin ja lukemiseen ei suinkaan ole vähentynyt. Voisin sanoa jopa päinvastoin. Kirjat ovat aina selittäneet minulle maailmaa, niihin peilaan oman pääni sisältöä, saan tietoa ja ajatuksia, uusia uria. Herra paratkoon, sitä juuri nyt tarvitaan jos koskaan!

Kuitenkin koen kaiken jonkinlaisen kelmun läpi. Mikä on ärsyttävää: aivan kuin en millään pääsisi kiinni tekstissä itse ytimeen. Lienee se takaraivon paino estämässä? Ja kaikkea sisältöä alkaa helposti peilata nykytilanteen kautta, mikä on myös ärsyttävää. Että voi, noin huoletta sitä järjestettiin juhlia joskus tai matkusteltiin tai... Hei, keskity nyt!

Pandemiapinnistellen olen saanut luettua muun muassa näitä: Juhani Karilan mainio Lappiin sijoittuva Pienen hauen pyydystys yllättää, viihdyttää ja onnistuu koskettamaankin magiallaan. Elinan taisteluun hauen kanssa sotkeutuvat parat, peijoonit ja riivaajat täydentävät lappilaista henkilökaartia, jotka puhuvat aidonoloisesti mutta etelänkin eläjälle ymmärrettävästi. Omintakeinen tarina ei mellestä Levillä eikä kaupittele Kiina-valmisteisia poronukkeja. Ansaitsee uusintaluvun.

Vilhelmiina Palosen 206 pientä osaa kiinnitti huomion jo kustantajan katalogissa: harvoin romaanissa hahmona on luuranko tai aiheena epätoivotut lapset, joita molempia kuitenkin on maailmassa paljon. Alvar on lapsi nykyajassa, Helli nuori nainen 1920-luvulla, ja he tietävät, mistä aiheessa on kysymys, vaikkeivat tiedä, miksi. Kipeää ja kauniilla kielellä kerrottua tarinaa lukee mielellään, vaikka se hieman hajoilee - tai ehkä se on oma pääni, joka ei saa ihan kokonaisuudesta otetta, vaikka kuvio ja suhteet hahmojen välillä kyllä selkenevät. En silti olisi halunnut jättää tätä lukematta, persoonallisuuden, aiheen ja kielen vuoksi.

Englantilaisen Max Porterin Lanny on sukua Karilan kirjalle; myös siinä on luonnonmystiikkaa ja outoa kiehtovuutta. Ja ehdottomasti omintakeinen kirjoittamisen ote, mikä on aina plussaa. Vaikka kirja on kai niin sanotusti "taiteellinen", sitä ei ole vaikea lukea. Perusasetelma, erikoinen pieni poika kyläyhteisössä ja hänen katoamisensa huolestuneine äiteineen, on hyvin ymmärrettävä. Samoin kyläläisten nahistelu ja suhtautuminen; kuin mökkiläisten ja vakiasukkaiden somekeskusteluja karanteeniaikoina lukisi, mikä tuo huumoria sinänsä karmeaan tilanteeseen. En silti täysillä lumoutunut. Muistelen lukeneeni myös Porterin aiemman, Surulla on sulkapeite, vai jäiköhän se kesken? Kuitenkaan en muista siitä mitään, pelkäänpä, että tälle käy samoin.

Luin myös kotimaisen elämäkerran Neloset. Jouppilan sisarusten tarina yhden heistä, Helena Jouppilan, ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman. Neloset syntyivät vuonna 1951, ja heistä tuli julkkiksia saman tien, ensimmäisinä suomalaisina eloonjääneinä nelosina. Kauniiden lastenvaatekuvien takana oli toisenlainen todellisuus. Mielenterveysongelmista kärsinyt äiti teki lastensa elämästä helvettiä, erityisesti Helenan, joka sai kokea väkivaltaa niin henkisesti kuin fyysisesti koko äitinsä elossaolon ajan. Surullinen tositarina siitä, miten lapset ovat avuttomia, jos kotona on ongelmia. Toivoisin, ettei aihe olisi enää ajankohtainen, mutta lastensuojelutyön käyttöönotosta ja paljosta tekemisestä - myös Helena Jouppila teki uransa lastensuojelussa - huolimatta valitettavasti tiedämme toisin. Muistan muuten itse Kuopion neloset, joista oli juttuja lehdissä, kun olin lapsi. Oli se ihmeellistä siihen aikaan.

Mieli tuntuu nyt levollisemmalta, vaikka päivät vaihtelevat. Mutta olen lukenut jo paria erinomaista kirjaa melkein "normaalisti". Niistä lisää seuraavissa postauksissa. Voimia ja tsemppiä kaikille omissa arjen haasteissa ja kun tiedän, että tätä lukevat myös lukevat (ja kirjoittavat!), tsemppiä siihenkin!

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala 2019. 

Graafinen suunnittelu Safa Hovinen, hauki Arla Kanerva.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa. Gummerus 2020. 

Kansi Jenni Noponen.

Max Porter: Lanny. WSOY 2020. Suomennos Irmeli Ruuska. 

Päällys Martti Ruokonen.

Neloset. Jouppilan sisarusten tarina. Docendo 2020. 

Kansi Katse Design Oy.

Kevään 2018 kirjatärppejä

Vielä on tuoretta luettavaa kasakaupalla, mutta jo nyt kustantajat ilmoittavat ensi kevään kirjoistaan. Pikasilmäys tarjontaan alla: kustantamolinkit johtavat pdf-tiedostoihin kevään julkaisuista. Mitä, olisiko parempi, jos kaikki kirjat olisivat samassa linkissä heti löydettävissä? Eikä tarvitsi availla hankalia tiedostoja erikseen? Löytyisi lajin, maan, kirjailijan tai muun luontevan kriteerin mukaan?

Utopiaa. Lukutaidosta ja -innosta eli kansalaisten älyllisestä pärjäämisestä ollaan oikeutetusti huolissaan, jopa ministeritasolla. Saa nähdä, tuleeko hankkeesta muutakin tulosta kuin komiteamietintö. Vaikka nyt ensin sivusto tai julkaisu, jossa kaikki suomeksi ilmestyvät kirjat olisivat helposti nähtävissä. Mistä lukijat tietävät olemassaolevista tai tulevista kirjoista, jos eivät tunne kustantamojen nimiä tai jaksa availla hankalia issuu-tiedostoja? Me kirjahulluimmat toki jaksamme tutkia niitäkin. Toivoisin silti yhteistä, helppokäyttöistä alustaa.

Bazarin keväästä bongasin Jojo Moyesin ystäville markkinoidun uutuuden:  kirjailija on Leah Mercer, kirjan nimi Kun kerran kohtaamme. Ei siis Moyes itse, kuten ensin luulin! Esikoiskirjailija Fiona Bartonin Leski-kirjan kuvauksesta tuli mieleen niin tv:n Mustat lesket -sarja kuin vuosia kestänyt kotimainen rikosoikeudenkäyntimme naisesta, jota syytettiin miehensä murhasta ja lopulta vapautettiin. Mutta mikä on lehmäkirja heidän sielunelämästään ja miksi se on tehnyt joku muu kuin suomalainen - eikö meillä muka ole lehmätaustaa riittävästi? Lehmien sielunelämän on kirjoittanut Rosamund Young.

Lehmistä puheenollen, Karisto julkaisee monta maalaisromaania. Ja Terhi Rannelan matkapäiväkirjan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Kansi: Annika Hiltunen. Karistolla on myös laaja valikoima ruokaa ja urheilua käsitteleviä kirjoja sekä lasten ja nuorten kirjoja, kuten Jyri Paretskoin Shell´s Angels ja JP Koskisen Mieletön museo.

Johnny Kniga julkaisee ikisuosikiltani Anne Tylerilta kirjan Äkäpussi. Nimen kotimainen miellejohdattelu ei ole sattumaa, vaan kyseessä on 8 kirjan sarja, jossa Shakespearea kirjoitetaan romaaneiksi. Seuraavan tekee Joe Nesbø, lisää mm. Margaret Atwood ja Gillian Flynn. Fanifiktiota, mikäpä siinä. The Guardian-lehti kommentoi otsikolla: Skilled but pointless Shakespeare retread.  Onko muuten niin, että Anne Tylerin viimeisintä "omaa" kirjaa, The Spool of Blue Thread, ei ole vielä suomennettu? Sen ovat lukeneet ainakin Omppu ja Laura.

Otavan kevään teema näyttää keskittyvän hyvinvointiin - se on nyt pinnalla. Luvassa on myös Jukka Viikilän uusi romaani, Suomalainen vuosi, jota odotan pelonsekaisella innolla edellisen järisyttävän jälkeen, sekä muun muassa Olli Jalosen ja Enni Mustosen uutuudet (Kirsti menee naimisiin!). Otavan tarjonta on muutenkin vankka: muun muassa Jörn Donner, Eeva Rohas, Essi Tammimaa ja Laura Honkasalo julkaisevat uudet kirjansa. Anna-Leena Härkönen ja Kati Tervo julkaisevat "kirjoituksia," eli varsinaisesta romaanista ei lie kyse, vaan kirjoituskokoelmasta. Sinistä kirjastoa täydentää mm. Anne Swärd kirjalla Vera.

Rakkaustarina 1800-luvun Skotlannista, sirkuksen johtajana herra Trump. Reuna-kustantamo houkuttaa kovasti kuvauksellaan. Kirjan nimi on Ruth, tekijä Pia Tervo. Ella Laurikkalan Siirtolainen kertoo 1960-luvulla Suomesta Australiaan muuttaneista.

Teos-kustantamolta ilmestyy muun muassa Minna Lindgrenin uusi romaani, Vihainen leski.  Ja yllätys: Sally Salmisen Katriina - kirja joka oli Seppo Puttosen mielestä 101 kirjaa -projektin vaikuttavin! Ja toinen yllätys: kääntäjänä Juha Hurme! Alunperin ruotsiksi kirjoitettu kirja ilmestyi 1936, ja se on vapaasti luettavissa Ylen sivujen kautta (ruotsiksi).

S&S:ltä ilmestyy Ruma kassa -kirjan tehneen Piia Leinon dystopia Taivas sekä Hiromi Kawakamin Sensein salkku, suomalaisille uutta japanilaista. Siltalan katalogissa on mm. Patti Smithin kirja Omistautuminen, jossa taiteilija kertoo työstään.

Avain-kustantamolta on tulossa muun muassa matkustusaiheita ja selkosuomea, Innolta luontoa ja taloutta - sekä Naomi Kleinin No Trump suomeksi, johdatuksena Trumpin jälkeiseen aikaan. Minervan kevätlistassa on paljon puhuttu Ayn Randin Atlas Shrugged -dystopian suomennos nimellä Kun maailma järkkyi, mutta se on tietääkseni ilmestynyt jo. Mutta hei, saamme jälleen uuden Pierre Lemaitren! Kirja on nimeltään Verihäät.

Tammen Keltaisen Kirjaston kevään staroja ovat Kim Leine kirjalla Kuilu ja Sara Stridsberg Unelmien tiedekunnallaan. Molempien aiemmat ovat huippuja ja vaikuttavuudeltaan sitä luokkaa, että jos toisinkoiset osuvat edes lähimaastoon, ihailen. Uusi kirja tulee  muun muassa Marian Keyesiltä ja Mary Higgins Clarkilta. Kevään kotimaisia tähtiä ovat Annamari Marttinen, Kristiina Vuori, Kaari Utrio, Ari Räty ja Saara Turunen, esimerkkeinä. Tammi julkaisee myös monta Helsinki-aiheista kirjaa, joihin täytyy tutustua tarkemmin aiheen keräilijänä. Lisäksi tulee urheilua, ruokaa, luontoa - ja tietysti lastenkirjoja.

WSOY nostaa kevään katalogissaan kotimaisten kirjojen kärkeen esikoisromaanin: Laura Mannisen Kaikki anteeksi kertoo vallankäytöstä parisuhteessa. Tommi Melenderin uutuuskirja Rautakausi ei ole historiallinen romaani. Ja Mielensäpahoittajasta emme pääse tietenkään eroon. Käännöskirjoissa jatkuu Elena Ferranten sarja. Muita suosittuja nimiä ovat muiden muassa Sophie Kinsella ja Nele Neuhaus. Tieto- ja lastenkirjoja tulee tarjolle suuri valikoima.

Gummerukselta on tulossa Japani-faneille lisää Minna Eväsojaa: Shoshin - aloittelijan mieli. Pauliina Rauhalalta ilmestyy Synninkantajat ja esikoiskirjailija Enni Vanhatalolta Absentia, jossa ollaan Suomessa ja Lontoossa, sekä Mike Pohjolan Sinä vuonna 2018, jossa lukija saa itse valita tarinan etenemisen, tietokonepelitapaan. Kiinnostavalta kuulostaa myös Anniina Tarasovan kirja Venäläiset tilikirjani naisista työmaailmassa, Helsinki - Pietari-akselilla. Käännöksistä merkkaan lukulistalle Han Kangin Ihmisen teot, joka Vegetaristin jälkeen on välttämätön luettava - säilyykö omaperäinen ote edelleen. Gummeruksen tietokirjoissa on myös monta kiintoisaa, kuten Morten Strøksnesin Merikirja, joka kertoo hainpyydystämisestä Lofooteilla, mutta esittelyn mukaan paljosta muustakin, kuten merestä ja ystävyydestä.

Lisää kirjaherkkuja katalogeista ja lisää kustantamojen kevään 2018 katalogeja alla:
Art House
Atena 
Aula & Co
Jalava
Kustannus-Mäkelä
Lasten Keskus
Like
Myllylahti
Nordbooks
Osuuskumma
Tietosanoma

Eeva-Kaarina Aronen on poissa

Nyt on ikävää juttua. Ikävintä. Teos-kustantamo ilmoitti tänään kirjailija Eeva-Kaarina Arosen äkillisestä poismenosta.

Olen ollut suuri fani siitä asti, kun Arosen kirjat löysin. Kallorumpu vei sellaisiin mielikuvituksen syövereihin, etten sieltä ole pois osannut, enkä ole halunnutkaan. Vaikkei siinä fyysisesti Etelä-Helsinkiä kauemmas liikuta, paikka ja etenkin tunnelma ovat oudon kiehtovia, tummanpuhuvia.

Myös viime vuonna julkaistua Eddaa olen kuvaillut poikkeuksellisen hienoksi teokseksi. Eddakaan ei ole hupaisa tarina - on siinä tosin huumorin hetkensäkin - vaan saa lukijan kummaan, levottomaan mielentilaan ja koskettaa tavalla, joka ei unohdu.

Helsingin historia on yksi kirjojen kiehtova elementti, rakkaus kaupunkiin. Tutut paikat näyttäytyvät uudella tavalla lukemisen jälkeen. Tuskin koskaan enää kuljen Hietsun torin tienoilla tai Kampissa Baanan paikkeilla muistamatta Eddaa, Kaivopuistossa Kallorumpua. Toukolan ja Arabianrannan historiaa puolestaan pursuaa teos Hän joka näkee.

Viehätyin tarinoista niin, että kokosin keväällä jutun Lukulamppuun, joka tarjosi foorumia. Keskustelin siitä Arosen kanssa sähköpostitse, ja hän myös pyynnöstäni ystävällisesti itse tarkisti jutun, ettei faktavirheitä jäisi. Olin niin otettu, kun hän sanoi pitävänsä jutusta (ja vaihtoi yhden kadun nimen). Olisinpa silloin kysynyt kaikkea, mitä teki mieli, mutta kuvittelin saavani siihen tilaisuuden vielä myöhemminkin enkä halunnut käyttää jutuntekoa tekosyynä fanipommitukselle. "Ehtiihän sitä." Ei ehdi.

Arosella oli täysin omanlaisensa tapa kertoa ja käyttää kieltä tunnelmien luomiseen. Pienin, taitavin keinoin hän luo aivan omia maailmoitaan henkilöilleen. Tapasin Arosen kirjamessuilla 2014 (kuvassa hän on Anna Kortelaisen haastateltavana). Jännityksestä hikisin käsin puristin kirjailijan kättä ja kiittelin kirjoista. Toivoin myös paljon lisää.

Niitä ei enää tule. Miten surullinen ajatus ja suuri menetys.

Kiitos, Eeva-Kaarina Aronen, huimista elämyksistä ja monesta vahvasta kirjallisesta muistosta!

Emännöitsijä ja Syrjästäkatsojan tarinoita 1 - 3

Enni Mustosen Emännöitsijästä korviini kantautui hyvää, ja kun vielä kuulin salanimen taakse kätkeytyvän, mainion puhujan ja suomen kielen asiantuntijan Kirsti Mannisen kirjamessuilla kertovan kirjasta, päätin lukea uutuuden pois vaivaamasta.

Ja ihastuin ikihyviksi reippaaseen Ida Erikssoniin, joka Emännöitsijässä häärää itsensä Albert Edelfeltin huushollerskana! Vielä enemmän ihastuin kirjaan kokonaisuutena: niin sujuvasti jutustellen Mustonen maalaa kuvan 1900-alun Helsingistä ja sen asujista, eri yhteiskuntaluokista, ajan iloista ja suruista. Historialliset Helsinki-kirjat ovat heikkouteni, joten olen myyty.

Elettiin isoa aikaa: suomenmielisyys kasvoi, kansalliset taideikonimme - Edelfeltin ohella Gallen, Kajander, Sibelius, Leino ja muut suuruudet pitivät (kosteita) illanviettojaan ja loivat teoksia, joista on muodostunut suomalaisuuden suuria tunnusmerkkejä. Erityisen sopivaa luettavaa itsenäisyyspäivän tietämille! Ja romantiikkaa, totta kai, sitä on myös ilmassa, vaikkei se mielestäni pääasia kirjassa olekaan, tai en ainakaan niin toivoisi, sillä Idan kannalta tilanne ei ole välttämättä lupaava...

Saman tien piti hakea kirjastosta lukuun Idan aiemmat vaiheet eli kaksi sarjan aiempaa kirjaa.

Paimentyttö kertoo Idan lapsuudesta: hän jäi orvoksi jo lapsena, mutta toimeliaana ja fiksuna tyttönä hänelle riitti töitä Sipoossa lähikartanossa äidin kuoltua, ensin karjanhoidossa, sitten jo sisäpiikana ja kohta peräti Björkuddenissa eli Koivuniemessä, Zacharius Topeliuksen huvilalla.

Topelius, jota kirjassa sanotaan Professoriksi, on jo iäkäs. Hänen tyttärensä huolehtivat isästään, loppuun asti, ja samalla Idalle riittää töitä ja ruokaa. Mutta kun Professori kuolee, Ida on jälleen uudessa tilanteessa: kun talous hajoaa ja sen jäsenet muuttavat kuka minnekin, on hänelle löydettävä uusi palveluspaikka.

Sattuu niin, että Topeliuksen tytär Eva oli tavannut taidenäyttelyssä Erik Järnefeltin, jonka sisko etsi luotettavaa lapsenpiikaa. (Tuona aikanahan kaikki tunsivat kaikki ja piirit olivat pienet, ainakin kirjojen mukaan.) Ja sisko on Aino, joka myöhemmin antoi nimensä Ainolalle. Niin Ida muuttaa Helsinkiin, Elisabethinkadulle (nyk. Liisankatu), Sibeliusten lapsenpiiaksi.

Sibeliuksilla oli tuolloin kolme tytärtä: Eva, Ruth ja Kirsti-vauva. Heitä Ida hoiti, kävi isompien tyttöjen kanssa Kaisaniemen puistossa leikkimässä ja liekutti Kirstiä sylissä yökaudet, kun tämä oli huono nukkumaan.

Aino-rouva oli usein kipeä, ilmeisesti migreeni vaivasi, tai lienevätkö olleet henkiset syyt, kun rahasta oli aina pula ja Janne-herra viipotti musiikkimatkoillaan ja illanvietoissa "viftaamassa" päivä- ja yökaupalla. Mustonen kuvaa taidokkaasti piian osaa perheessä: orpotyttö piti perhettä melkein omanaan - "meidän Kirsti" - mutta perheelle ero oli selkeä. Kun Sibeliukset muuttivat Italiaan puoleksi vuodeksi 1901, on Idan taas aika siirtyä palveluspaikasta toiseen.

Olipa kiinnostavaa lukea Sibeliuksen perheen vaiheista; faktat ovat kohdillaan, vaikka muu on fiktiota. Mutta niin todenoloista kirjailijan aiheeseen paneutumisen ansiosta, että tarinaan saattoi upota. Näin pääsin näppärästi mukaan Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivään, juuri tänään.

Enni Mustonen
Helsingin Kirjamessuilla 2015

Kaikki sarjan kirjat kuvaavat tarkkaan päivittäisiä askareita tuntumatta silti tylsän opettavaisilta. Yhtä ruuanlaittoa, pesemistä ja puunausta palvelijoiden elämä on - tosin myös emäntien. Vapaat hetket ovat harvinaisia, "omaa aikaa" ei tunneta ja työt ovat raskaita, ilman kodinkoneita ja hissejä lämmitettiin puu-uunit, siivottiin, pestiin pyykit ja laitettiin ruuat. Ehtii Ida silti vähän lukemaan: hän oli oppinut taidon ja lukemisen innon syntymäkunnallaan Alavudella. Ja kulttuurikodeissa kun liikutaan, kirjoja on saatavilla, Helsingissä jopa jo Kansankirjasto.

Liikuttavaa on seurata Idan aikuistumista. Onneksi tyttö osaa ottaa oppia sieltä mistä saa ja ympärillä on sen verran auttavaisia ihmisiä, että toimeentulo on säällisesti turvattu - mikä ei ollut itsestäänselvää noina aikoina yksinäiselle tytölle. Tietysti mukaan tulevat myös miehenpuolet, eikä Idasta onneksi tule liian varovaista, vaikka järkeväksi on opetettu. Tunnetta löytyy, ja hetkestä nauttimisen iloa. Taitavana tunnetun Idan urakehitys on erinomainen: mihin vielä ehtiikään, jos ja kun sarja - ammattinimikkein? - jatkuu. Oikeastaan Mustosen ajatus on ajaton: se kannustaa nuoria naisia opiskelemaan, tarttumaan toimeen ja luomaan olosuhteensa itsenäisesti, omin voimin ja omin kontaktein, ottamaan vastuuta itse eikä perheen tai miehen tuen turvin - joita Idalla ei ole. Silti ei kielletä nauttimasta, kun tilaisuus tarjoutuu.

Kirjojen kieli on sopivan puhekielistä, mutta ei murteellista tai vaikeaa lukea. Vanhat sanat solahtavat sekaan luontevasti ja vanhan Helsingin kuvauksia on niin äärettömän hauska lukea: otettiin vossikka Kappelilta, promeneerattiin Esplanaadilla ja käytiin suklaalla Ekbergillä - saksalainen kauppamies Stockmann oli myös jo ehtinyt laittaa puotinsa silloiseen keskustaan, nykyisen Senaatintorin varrelle. Ytimessä ollaan!

Paimentyttö on sisällöltään ja sijainniltaan kaukaisempi ja tekstiltään vähemmän sujuva kuin kaksi seuraavaa, joista viimeisin eli Emännöitsijä on kolmikosta ehdottomasti paras ja ehjin kokonaisuus. Se elää ja toimii mainiosti myös itsellisenä, ilman aikaisempien kirjojen lukemista. Kirjasarja sopii erinomaisesti luettavaksi Piikojen valtakunnan oheen.

Kenelle: Historiallisen romaanin ystäville, Suomi- ja Helsinki-faneille, taustojamme tuntemaan haluaville, kulttuurikoteihin kurkisteleville, naisten aseman kehityksestä kiinnostuneille.

Muualla: Amma ei keksi kirjasta mitään huomautettavaa. Kirjakaapin avaimen Jonna ei pitänyt henkilöistä, mutta piti kirjasta. Main Kirjasähkökäyrällä kirja osoittaa huippulukemia. Jane Kirjan jos toisenkin -blogista pitää kovasti Mustosen tyylistä. Myös Krista ihastui Idaan.

Enni Mustonen: Emännöitsijä. Otava 2015.
Enni Mustonen: Paimentyttö. Otava 2013.
Enni Mustonen: Lapsenpiika. Otava 2014.

Lukumaratonilla (valmis postaus)

Lukumaraton on kestävyyslaji, sanoo Hyllytonttu. Nyt on meneillään jo viides blogistanian maraton, ja minä osallistun ensimmäistä kertaa.

Tavoite on lukea vuorokauden verran niin paljon kuin sielu sietää ja raportoida tuloksista (sivumäärästä) blogissa. Ynnä seurailla kanssamaratoonaajia, miten homma kulkee. Ihanan pöllö idea, kuten kirjahulluilla aina!

Aloitin maratoonauksen pe 26.6. klo 14. Lapsenlapset ruokittu ja kotiinsa lähetetty. Tankkaus hoidettu. Vaatteet ja astiat koneissaan peseytymässä. Kirjapino kasattu. Jotkut lukevat mahdollisimman monta kirjaa, ohuita, toiset taas panostavat tiiliskiviin, sivumäärää syntyy molemmista. Minulla on sellainen välivaihtoehto, ihan normikokoisia kirjoja. Katsotaan mitä näistä irtoaa! Jännittävää! Ja heti huomaan aloittelijan virheen: jos aika ja sivumäärä pitää optimoida, miksen ottanut kuvaa kirjapinosta ennen aloitusta, nyt tuhraantuu siihenkin vähän aikaa.

26.6. klo 14

Kirjan kanssa mukavasti sängylle. Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015, suomennos Sanna Manninen) vaikuttaa niin hauskalta, että varmaan sujahtaa nopeasti. Ester ei vain näytä oppivan! Taas hän on rakastunut naimisissa olevaan mieheen!

"Jos hän vain yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivän todellisuus vastaisi hänen käsitystään maailmasta."

Olof Sten on näyttelijä - Ester on heikkona taiteilijoihin - ja aika outo tyyppi. Toisaalta antaa toivoa, toisaalta pakenee. Ester puolestaan ei lainkaan salaa tarkoitusperiään. Hän haluaa tuon miehen omakseen ja on ilmoittanut sen tälle useaan kertaan.

26.6. klo 15.40

Herään. Mitä hittoa - olen nukkunut lukuajasta toista tuntia! Ei ihan paras aloitus. Toisaalta nyt ehkä jaksan lukea pidempään illalla. Mitäs Ester nyt puuhaa? Ei näytä menevän hyvin:

"Fyysisen kosketuksen puute tuntui pahimmalta silloin, kun se oli ollut lähellä mutta saavuttamaton."

Nyt puurran kirjan loppuun, jotta tiedän, miten tämä ratkeaa. Aavistelen ratkaisua jo. Yllätä minut, Ester!

(postaus jatkuu vuorokauden mittaan)

26.6. klo 20.00

Ester yllätti! Mainio, hauska ja ajatuksia herättävä kirja. Älyllistä romanttista viihdettä (sanooko joku, että nämä adjektiivit kumoavat toisensa? En kuule.). Kirja on täynnä sanallista analysointia ja vatulointia miehen ja naisen välisestä suhteesta. Eroamista ja yhdistymistä, riippuvuutta ja itsenäisyyttä. Ja kenen vika oikeastaan on, kun mies pettää vaimoaan - naisen? Vaimon tai sen toisen?

"Kellon lyödessä kaksitoista savukerasia heitettiin roskakoriin, mutta seuraavana päivän se kaivettiin taas esiin, ja se tuntui yhtä ihanalta kuin pois heittäminen."

"Ihmistä ei rakasteta koska hänellä on hieno luonne eikä häntä yleensä vihata koska hän on ilkeä."

Kenelle: Suhdeasioita pohtiville ja niistä paljon keskusteleville. Pettäjille ja petetyille. Fiksua viihdettä kaipaaville.

Keksin äsken, ettei maratonilla ole tietääkseni sääntöä, jonka mukaan pitäisi lukea kokonaisia kirjoja. Voin siis lukea loppuun Svante Pääbon Neandertalilaisen (Art House 2015, suomennos Veli-Pekka Ketola), josta lukematta oli vain vajaat 50 sivua. Ja luinkin. Kyseessä on tietokirja muinaisen DNA:n tutkimisesta, jonka tulokset ovat hämmästyttävät. Vaikken itse tutkimuksesta paljon tajua, pääjuonesta kyllä. Tästä teen oman postauksen maratonin jälkeen, sillä sen se ansaitsee. Huikea matka ihmiskunnan alkuhämäriin tai oikeammin kauas sen taakse.

Mitä nyt lukisin? Liepeen mukaan "kohtalokkaista rakkauksista" kertova ja siten Esterin tarinaan hyvin sopiva Anne Leinosen Pienen rasian jumala (Atena 2015) on pinossa seuraava. Katsotaanpa. Palaan tähän kohta.

26.6. klo 22.15 

Yllätyksekseni kirja nivoutuu paremmin Neandertalilaiseen kuin Anderssonin kirjaan: ollaan jossain muussa ajassa, tässä tosin tulevaisuudessa; puhutaan genetiikasta, kehityksestä ja historiasta. Kuten ajasta, jolloin planeettojen magneettiset navat vaihtoivat paikkaa. Konetaivaasta, jossa sielu "on olemassa vain informaatiovirtana, synapsien jälkikaikuna."

"Me polveuduimme suoraan autuaista, ja siksi pystyimme keskustelemaan heidän kanssaan."

Nahat on karmiva ja symbolinen tarina nahanluomisesta - minä näin sen pitkälti poliittisena tai yhteiskunnallisena, mutta sen voi tulkita monin tavoin, myös henkilökohtaisesti. Sanojen mahti vie toiselle planeetalle, Tilastollisesti syyllinen on herkullinen dystopia tilastotieteestä, tai ehkä sittenkin ihmisen psyykestä?

Jumalia on milloin rasiassa, milloin reservaatissa. Mutta jos "kaikissa on jumala", onko kaikissa myös riivaaja? Mielikuvituksellaan lukijan ällistyttävä novellikokoelma, joka yhdistää vanhaa ja uutta, kauniilla ja täyteläisellä kielellä ja viisaalla näkemyksellä. Spefin ystäville, kummallisuuksia kestäville, outoon paikkaan ilolla hyppääville.

Mitä seuraavaksi? Helppoa luettavaa, kiitos, Leinonen oli raskaanpuoleinen. Jo Nesbø on yksi kiitetyimpia dekkaristeja, joka on arvioiden myötä alkanut kiinnostaa. Asiantuntevat suosittelivat aloittamaan Harry Hole -sarjan alusta, Lepakkomiehestä. Siihen siis! (Jatkuu.)

26.6. klo 23.45

Lepakkomies (Like 2001, suomennos Outi Menna) on viihdyttävä ja vauhdikas niin, ettei nukuta. En kyllä oikeasti olisi halunnut tietää näin paljon australialaisesta nyrkkeilystä, mutta on kirjassa paljon muutakin. Norjalainen tyttö on raiskattu ja kuristettu Australiassa, ja siksi norjalainen poliisi Harry Hole joutuu virka-asioissa matkustamaan paikan päälle. Ajankohtaista - meillä raiskaus on juuri määritelty light-rikokseksi, ehkä siisti ja vereton kuristaminen kuuluisi samaan sarjaan?

Oikeasti halusin tietää, mistä Nesbøn suosio kumpuaa; niin monet ovat sitä suositelleet. Vaivatonta luettavaa, ja karmeasta aiheestaan huolimatta myös välillä nauraa hörähdyttävää. Kuten viihteen pitääkin. Olen sivulla 135. Ei mitään aavistusta tai edes arvailua vielä, kuka on syyllinen. (Jatkuu)

27.6. klo 1.57

Kierrokset kovenevat! Harry Hole on oikea valinta yölukemiseksi. En malta nukkua, ennen kuin näen, miten kaverin käy. Sujuvaa ja riittävän paljon täkyjä heittelevä tarina. Vaikka ei minusta puhdasta dekkarifania silti tule, jotain kuitenkin puuttuu, kaikesta runsaudesta huolimatta. Se perimmäinen kokemus ja kosketus? Olen oppinut kaikenlaista Australista, aboriginaaleista sun muusta kovin kaukaa omaa elämää liippaavasta, jännityksen lisäksi. Taitavasti tehtyä tekstiä, uskon sen olevan monenlaiselle lukijalle sopivaa, koukuttavaa eikä liian vaativaa, mutta antaa silti täkyineen tunteen siitä, ettei tässä ihan höttöä lueta.

Harry seuraa johtolankoja - varoitus K18! - huorakadulle. Yönkähmässä mieleen tulee kaikenlaista, kuten tästä ensimmäinen reissuni Frankfurtin kirjamessuille. Varaamamme hotellin sijainti oli loistava, aseman vieressä, hinta kummallisen edullinen. Bisnesmatkustajille mainostettu hotelli oli täsmällisen siisti, huoneet kunnossa, Frankfurter Allgemainet ja muut sanomalehdet moitteettomassa pinossa vieraiden luettaviksi. Vastaanotto oli ystävällinen mutta tiukan tarkasteleva, mikä toi luottavaisen tunteen. Tänne ei asiattomia pääse! Kunnes tajusimme. Ilmeisesti läheinen rakennus on maksetun rakkauden majatalo. Naisjoukko ulkopuolella odotteli "vieraita", mutta käyttäytyi hiljaisesti ja kohteliaasti aina, kun heidät ohitimme ja tervehdimme toisiamme vähäeleisesti. Hiukan hämmentävää suomalaiselle! Mutta turvallista, sillä katua valvottiin tarkasti, ja vaikutti sitä, että paikalla vallitsevat erityisen selkeät säännöt, saksalaisella täsmällisyydellä. Luulen, että saimme majoittua tavallistakin turvallisemmassa ja valvotummassa ympäristössä naapureidemme ansiosta. Hotellimme selvästi tunnettiin, eikä asukkaita häiritty mitenkään.

Mutta jatkan Harryn kanssa vielä hetken; hänellä on nyt isompia ongelmia kuin epämääräiset kuulusteltavat ja lain hämärillä rajoilla kulkevat tyypit. Satakunta sivua vielä, ja sitten vaihdan uuteen kirjaan.

27.6. klo 10.30

Aamu alkoi myöhään, mutta Lepakkomies on jo vaihdettu aivan päinvastaiseen teokseen: fiktiosta faktaan tai ainakin omaelämäkerrallisuuteen, maailmalta Suomeen, ylenpalttisesta viihdemäjäyksestä harkitun tarkkaan realismiin Valkoiseen Toytaan, joka vei vaimoni, Joni Skiftesvikin kertomana. Sairaalaan! Ei siis pois miehen luota ja suhteesta, kuten nimi antaa olettaa. Sairaalassa tulee mieleen monenlaista tarinaa elämän varrelta, kun elossaolo on uhattuna. (jatkuu)

27.6. klo 14.10

Vuorokausi täynnä! Joni Skiftesvikin kirja Valkoinen Toyta vei vaimoni (WSOY 2014) loppui juuri ja on antoisa tuttavuus, aitoudessaan koskettava ja "täysi" kirja tulvillaan tunnelmia ja tarinoita. Ja mielenkiintoista tietoakin, kuten lehtimaailman kuviot niiltä ajoilta, kun kirjoittaja vielä teki alalla töitä. Tai detalji, että Skiftesvik on jossain vaiheessa tuottanut Jerry Cottoneita suomeksi! Päätöksestä ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi oli myös kiintoisaa lukea. Merellisyys on vahva, kuten kuulemma muissakin kirjailijan teoksissa. Muualla teoksesta on kirjoittanut mm. Kirsi, jolla lisää linkkejä.

Maratonin saldo: neljä kokonaista kirjaa ja yhdestä jämät, yhteensä sivuja 331 + 228 + 246 + 489 + 48 = 1342 sivua. Aika paljon, enkä edes kovin intensiivisesti saanut uppouduttua lukemiseen. Kunkin kirjan sisällä kyllä, mutta alku- ja loppupuolet lukemisista olivat jotenkin rauhattomia, ilmeisesti maratonpaineen ja kellonvilkuilun takia. En oikein pitänyt tästä, paremmin pystyn keskittymään ihan "luomuna". Samoin hyvät unenlahjani tuppasivat hieman haittaamaan; välillä luin parvekkeella, etten taas nukahtaisi. Vaikka hauskaa tämä raportointi on ollut! (Ja lukeminen tietysti aina.) Ja nyt on kokeiltu tätäkin urheilulajia ja pääsen tutkailemaan, miten muilla on mennyt.


 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hyllytontun blogissa listaus lukumaratoonaavista kirjablogeista, joissa tunnelmia lisää. #lukumaraton

Linnasta humisevalle harjulle

Kirjoittajat ovat tarttuneet kunnianhimoiseen haasteeseen. Kuka rohkenee listata maailman parhaat kirjat ja vieläpä siten, että listan takana voisi seistä vielä senkin jälkeen, kun se julkaistaan painettuna? Skeptisesti myös mietin syytä, miksi moinen lista kannattaisi lukea. Olenhan jo lukenut mielestäni parhaat kirjat. Ja ne, joita en ole lukenut, eivät ole kiinnostaneet tähänkään asti. Enkä edes ole mikään listahullu.

Mutta tunnustan ennakkoluuloni vääriksi. Tämä kirja kannattaa lukea. Kirjoittajat esittelevät 50 kiistatta hyvää kirjaa, paremmuusjärjestyksestä voi kukin olla omaa mieltään. Kirjat on valittu kuopiolaisen Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman äänestyksen perustella. Äänestystä emännöi toinen kirjan kirjoittajista, Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -blogissaan. Linkistä näet myös kirjat, jotka valikoituivat 50 parhaaksi kirjaksi ja tähän koostekirjaan mukaan. Mukana on niin klassikoita kuin tuoreita romaaneja sekä runoja ja lastenkirjoja.

Kirjaesittelyt ovat napakan tiiviitä, mutta informatiivisia, ja ne kuvaavat osuvasti kirjan sisällön ja luonteen sekä sen erityiset ansiot. Lisäksi ne määrittelevät kirjan "paikan" kirjallisuudessa laajemmin nähtynä, samoin kuin aseman lukijoiden ja kriitikoiden suosiossa kertomalla kirjan saamista palkinnoista ja muista huomionosoituksista.

Kirjalistaajat Jalkanen ja Savolainen ovat itsekin taitavia kirjoittajia. Heidän sujuvia ja asiantuntevia tekstejään on mukava lukea. Ne ole kuivakkaan akateemisia, vaan mukana on aimo annos elävyyttä ja omaa näkemystä. Kunnioitus kuvattuja kirjoja kohtaan kuultaa teksteistä vahvasti.

Vaikka molemmat kirjoittajat ovat varsinaisten töidensä ohella kirjabloggareita, eivät kirjan arviot muistuta blogitekstejä. Kun tyypillisessä kirjablogissa päällimmäisinä ovat tunne ja henkilökohtainen lukukokemus, tässä ote on asiaankuuluvan tietokirjamainen. Arvioissa ei ole korostetusti omakohtaisuutta eikä blogeille ominaisia ylisanoja hehkutuksineen, vaan ne ovat kiihkottomia, selkeäsanaisia kirjakuvauksia, joskin ihailevia sellaisia, luonnollisesti, kun teemana on listata parhaita. Pidän kirjoitustyylistä kovasti: se ei tyrkytä, mutta tekee kantansa selväksi.

Minulle moni teksti avasi jo tuttuihin kirjoihin uusia kulmia. Ja luettavien listani piteni muutamalla, joihin kiinnostus heräsi kirjan myötä. Nautiskelin myös oivaltavista yksityiskohdista ja sananvalinnoista, jotka kertovat, että tekstejä on mietitty huolella. Arvioiden mukaan esimerkiksi Shriverin Poikani Kevin kertoo muun muassa "pieleen menneestä äitiydestä" (auts!) tai Murakamin teksti on "pääosin nautittavaa ja tarinavetoista luettavaa" (ei siis ihan aina).

Kirja sopii hyvin hitaaseen lukemiseen, teksti tai muutama kerrallaan. Niiden pariin voi palata ja selailla sopivia arvioita silloin kun on aikaa tai kun tuntuu siltä, ettei tiedä, mitä lukisi. Paitsi listattuja kirjoja, kirja saa varmasti aikaan kiinnostusta lukemista kohtaan muutenkin. Innostavat tekstit toimivat esimerkkeinä siitä, miten monenlaisia kirjoja lukijan ulottuvilla on ja miten niitä voi tarkastella. Lisäksi kirjassa on omastakin blogistani tuttu Kenelle-suositus jokaisen kirjaesittelyn lopussa, samoin nettilinkkejä lisätietolähteisiin - muualle kuin blogeihin.

Onko nyt julkaistu lista kelvollinen vielä vuoden tai parin kuluttua? Parhaat kirjat ovat tietysti ajattomia. Luulen, että tämän listan takana voi seistä vielä pitkään, sillä kirjat eivät tietenkään ajan myötä huonone eivätkä niiden esittelyt vanhene. Mutta joka vuosi ilmestyy uusia helmiä. Mietin, että jos kirja olisi kirjoitettu nyt, olisiko ehkä mukana Kultarinta? Luulen, että kirja vain paranee iän myötä, kun sen lukeminen tuo mukaan tämäntyyppisiä pohdintoja ja antaa perspektiiviä nyt vielä melko uusiin kirjoihin, joita siinä on.

Muualla: Monet bloggarit ovat listahulluja, kuten 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, joka yllättyi ja ilahtui lukiessaan. Myös Tuijata myöntää aulistii julkaisujärjen, vaikka samoin kuin minua, ensin mietitytti.

Kenelle? Vähän, sopivasti tai paljon lukeville. Hyvää lukemista etsiville. Listoja rakastaville.

Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen. Avain 2014.

Top Ten ja Liebster award

Erja heitti minua haasteella, jossa pyydetään listaamaan blogiaikojen kymmenen parasta kirjaa.

Vaikka olen listallut parhaita omalle sivulleenkin, nostan vielä tähän - eivät hyvät kirjat koskaan liikaa saa näkyvyyttä. Helppo homma listata kymmenen, tosin helposti saisi vielä toisetkin kymmenen. Lista olisi joka päivä vähän erilainen, mutta elää silti vähemmän kuin luulin.

Blogiaikojeni, eli vuodesta 2009, vaikuttavimmat lukukokemukset Top Ten siis tässä, satunnaisessa järjestyksessä:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Lisa Genova: Edelleen Alice

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Helmi Kekkonen: Valinta

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha

Huomaatteko listan jujun - tahaton, mutta hauska sattuma: se alkaa ja loppuu Mannerheimiin. Kallorumpu tapahtuu Mannerheimin kotona Kaivopuistossa, ja C.G. vierailee myös Kiinalaisessa puutarhassa.

Liebster award -tunnuksen sain  Tarinauttisen hämärän hetkien Elma Ilonalta ja sen mukana kinkkisiä kysymyksiä, jotka vastauksineen alla.

1. Mainitse kirja, jolla on kamala kansi ja/tai nimi, mutta jota silti rakastit.
  - Kallorumpu oli minusta ensi kuulemalla kammottava sana ja nimi, mutta kirja on upea.

2. Luetko sarjakuvakirjoja? Miksi/ miksi et? Mikä sarjakuva on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen ever? 
  - Luen, vähän. Sarjakuva on hieno muoto välittää tarinoita. Ihailen piirtäjiä, mutta itse en ole kovin visuaalinen ihminen, vaan tekstinrakastaja, joten siksi en usein tartu sarjakuviin. Suurin vaikutus ever? Teiniaikojeni Suosikin Nyrok City jäi lähtemättömästi mieleen. Mauri Kunnas tuli silloin tutuksi. Olen iloinen uusista, taitavista tekijöistä ja sarjakuvan suosiosta.

3. Mikä biisi kuvaa sinua / fiilistäsi juuri nyt? (Linkitä, jos mahdollista.)
 - J Karjalaisen paluu rock-juurilleen ilahdutti ja kesäkin on tulossa...

4. Minkä kirjan haluaisit omistaa, mutta et vielä omista?
 - Arto Salmisen kootut, sellainen näppärä laatikko.

5. Mainitse klassikko tai muu kuuluisa kirja, joka mielestäsi on yliarvostettu / turhaan kohuttu.
 - Ruusun nimi. En saanut luettua loppuun.

6. Lempikarkkisi? Kuinka usein sillä herkuttelet?
 - En ole karkinsyöjä, minulla on muita paheita, mutta maistoin äskettäin merkkareita pitkästä aikaa, herkkuja ovat vieläkin. Salmiakki ylipäänsä. (Suklaahan ei ole karkki vaan lääke.)

7. Ketä naispuolista muusikkoa ihailet? Miksi?
  - Monia. Suomalaisista Maaritia hellittämättömän oman linjan ja taidon takia, Maija Vilkkumaata uskomattoman lahjakkuuden vuoksi. Erja Lyytinen, Jenni Vartiainen, Haloo Helsingin Elli, Rajattoman laulajat...

8. Lastenkirjaklassikko, joka sinulla on lukematta vielä?
 - Arvaa mitä. En ole lukenut Ronja Ryövärintytärtä.

9. Mikä eläin olisit?
  - Jokin pieni harmaa lintu.

10 Montako kirjaa sinulla on juuri nyt kesken?
  -  Yksi tietokirja, yksi työmatkakirja, kaksi muuta romaania. Ihan normimäärä.

11. Jos saisit kirjakaupan lahjakortin, minkä kirjan ostaisit?
  -  Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina, koska siihen on kirjastossa pitkä jono.  

Kiitos haastajille ja lukijoille!

 

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Kirjabloggarit valitsevat parhaan kotimaisen kirjan; Blogistanian Finlandian voitti viime vuonna Katja Kettu Kätilöllään, kuka tällä kertaa? Voittaja julkaistaan 2.1. illalla Sallan lukupäiväkirjassa.

Paras kotimainen kirja 2012, omat ehdokkaani ovat:

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi    3 pistettä
2. Sami Hilvo: Rouva S.    2 pistettä
3. Heidi Köngäs: Dora, Dora  1 piste


Nämä kirjat tekivät suurimman vaikutuksen ja jäivät vahvimmin mieleen, Ollikainen niukan julmalla kauneudellaan, Hilvo erikoisuudellaan ja Köngäs iholletulevalla tunnelmallaan.

Jos ehdokkaita olisi enemmän, listalla olisi myös Sofi Oksanen Kyyhkysillään. Hienoja ovat myös Katri Lipsonin Jäätelökauppias, Pekka Hiltusen Sysipimeä ja Taina Latvalan Välimatka. Pidin paljon myös Anja Snellmanin Ivana B:stä, Tuomas Kyrön Miniästä ja Arne Nevanlinnan Varmasta.

Antoisa kirjavuosi - blogi on itse asiassa täynnä hienoja uutuuksia. Tuloksia odotellessa!

Kirjahullun siivouspäivä

Kirjahylly pursuaa yli! En saa enää kaappien lasiovia auki kunnolla, kun kirjarivien päälle poikittain tungetut aarteet ovat tiellä. Lisäksi kirjapinoja on kertynyt yöpöydän päälle, alle ja vierustalle. Ehkä myös sängyn alle. Ja olkkarin pariin kaappiin, jossa pitäisi olla jotain ihan muuta.

Nyt on hyvä tilaisuus laittaa reippaasti toimeksi. Suunnitelma A: käyn kirjat läpi, laitan kiertoon kaiken mahdollisen ja pyyhin pölyt lopuista. Näin saan tilaa syksyn hankinnoille ja raikkaat säilytystilat.

Avataan ensimmäinen lasihylly. Pienen ähellyksen jälkeen se onnistuu, kun saan ongittua poikittaiset kirjat näppeihini ja heitän ne kasaan lattialle. Olkoon tämä kiertoon laitettavien kasa. Silmä osuu päällimmäiseen. Hmm, onko minulla tuokin kirja, en ole muistanutkaan (tutkii kirjaa). Ja mikä tämä toinen on, sen alla. Ei voi olla totta, tätä olen etsinyt pitkään! Luulin antaneeni sen pois. Kiva, täytyy palata tähän. Laitankin nämä erilleen, etteivät taas katoa. Loput saavat olla kierrätettävien kasassa toistaiseksi. Tai oikeastaan, tämän yhden voisi antaa suoraan eräälle kaverille, joka kehui samantyyppistä kirjaa äskettäin. Laitetaan talteen. Äiti muuten voisi pitää tuosta alimmaisesta, täytyykin kysyä, pidän kirjan erillään, etten unohda.

Nyt hyllyn kirjarivin kimppuun. Kas vain, kirjojen välissä on jokin paperi, mikähän tämä on… jaahas, näkyy olevan kopio lehden kirja-arviosta, jonka lähetin kaverille (istahtaa lattialle lukemaan). Hauska ja terävä arvio! Missähän minulla on se itse kirja? (etsii hetken, ei löydä). Onkohan kirjailijalta tullut muuten uusia tuon jälkeen? (Piipahtaa katsomassa netistä. Vilkaisee samalla facebookin ja kirjablogien päivitykset ja kommentoi muutamaa.)

Hei, tuossa blogissa kerrotaan kirjasta, jonka olen lukenut joskus kauan sitten. Oliko se noin hyvä? Olisikohan sitä omissa hyllyissä? (takaisin urakan ääreen) Ai niin, järjestely oli kesken. Missä olinkaan? Siis, tämä kasa kiertoon. Löytyykö tästä hyllystä muuta siihen laitettavaa? Kyllä, tässä on pari kolmekin sellaista, jotka olivat lukuhetkenään hyviä, mutta en aio lukea niitä uudestaan. Kasaan! Tunnen itseni hyväksi ja jämäkäksi järki-ihmiseksi.

Miten tämän kanssa? (Selailee seuraavaa kirjaa, lukee pätkiä sieltä täältä). Toisaalta kiinnostaisi lukea se vielä toiseen kertaan, mutta jos olen säilyttänyt sitä jo 10 vuotta tuntematta halua tarttua siihen, onko ajatus realistinen… Pakko myöntää, että ei. (Laittaa kasaan, epävarmasti.) Seuraavat pari kirjaa haluan säilyttää, sillä niillä on tunnearvoa. Tai no, oikeastaan tällä yhdellä ei, se joutaa kasaan. Mutta muut ovat tärkeitä. Ja loppuhyllystä löytyy helmi, kirja, josta on juuri tehty elokuva. Tästä en ainakaan luovu! Enkä tästä toisesta, joka on samalta kirjailijalta. Nämä täytyy ehdottomasti lukea ennen elokuvan katsomista. Ja tämä taidekirja tässä, eikös taiteilijalla juuri ole näyttely meneillään? Miten kauan se mahtaa olla avoinna, kuun loppuun? (Piipahtaa nettiin katsomaan näyttelytiedot). Kas, joku on laittanut blogipäivityksen uutuuskirjasta. Vaikuttaa hyvältä, laitanpa sen heti varaukseen. Ahaa, minulla on näköjään kirjastossa pari varausta noutovalmiina. Mutta nyt en lähde kirjastoon, vaan takaisin kirjahyllyn luo. Seuraava kirja on lahja mutta vielä lukematta, eli se täytyy pitää. Samoin tämä, joka on vielä jonain päivänä klassikko, sanokaa minun sanoneen. Tämä pitää säilyttää ehdottomasti. Milloin muuten se on kirjoitettu? (Tutkii kirjaa, lukee pätkiä). Seuraava on pokkariversiona yksi lempikirjoistani. Hetkinen, eikös minulla ollut tämä kovakantisena? (Kaivelee hyllyjä, tekee löytöjä, löytää lopulta.) Hah, tässä. Minulla on siis sama kirja kahteen kertaan. Raaskisikohan toisesta luopua?

Tulos ensimmäisen hyllyn jälkeen: joukko erilaisia kasoja, joista kiertoon lähtevien ei ole korkein. On myöhäisen lounastauon aika. Enää yksitoista hyllyllistä jäljellä.

Tuntuuko tutulta? J

Tuntemattoman miehen elämä

Liikutaan vaihteeksi itänaapurissa, pikaisen Pietarin-työmatkani kunniaksi. Venäläinen kirjailija Ivan Šutov on asunut Pariisissa jo parikymmentä vuotta. Kadotetun rakkauden - naisen, mutta myös maan - muisto saa hänet palaamaan Pietariin kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Hän katselee ällistyneenä kotimaataan.

Mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Ja kaikki on muuttunut. Metamorfoosin suunta näyttää hänestä ilmiselvältä. Venäjä yrittää pyyhkiä pois ne vuosikymmenet, jotka ovat erottaneet sitä kohtalostaan: useat Vladin kirjoista puhuvat venäläisestä kohtalosta, jonka toteutumisen onneton neuvostokausi esti. Kauniista virrasta, jonka joukkomurhien, älyllisen orjuuden ja pelon liete saastutti.

Hän tapaa entisen tyttöystävänsä, mutta merkittävämmäksi osoittautuu sattuman järjestämä tapaaminen tuntemattoman vanhan miehen, Volskin, kanssa. Vanhusta luullaan kuuromykäksi, mutta Šutov huomaa, ettei hänen puhekyvyssään ole vikaa. Volski kertoo Šutoville oman tarinansa sodanaikaisesta Leningradista.
Hitler yritti hävittää kaupungin, ja piiritys ja sen jälkeinen aika oli veristä. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä nälkään ja kylmyyteen - tai viimeistään Stalinin kuolemanleireillä ja pakkotöissä. Julmuudet hiljentävät lukijan, nälkäkuolema konkretisoituu. Ja kaiken keskellä, rakkaustarina.

Sodan päättyminenkään ei parantanut rakastavan parin olosuhteita pitkäksi aikaa. Jonkin aikaa he asuivat Luga-joen rannalla, ja tämä aika siintää muistelijan mielessä hänen loppuelämänsä. Siellä he olivat onnellisia, jopa niin onnellisia, että pystyivät auttamaan köyhiä lapsia, vaikka olivat itsekin osattomia.

Stalinin vainot eivät jättäneet heitä rauhaan. Lopulta rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, toinen vankileirille, josta ei ollut toivoa selviytyä, toinen hengissä kuin ihmeen kaupalla, monen raskaan vaiheen kautta. 

Ja hän tunsi huulillaan syntyvän äänen, joka kohoaisi sinne asti missä Mila oli. Hänen keuhkonsa paisuivat. Mutta huudon sijasta kuului vain pitkä janon kuivattama kähinä. Tappajan janon, joka johtui siitä, ettei hän pystynyt sanoilla herättämään henkiin rakastamaansa naista.

Volski teki, minkä pystyi: hän jatkoi lasten auttamista. Hyvänä laulajana ja muusikkona hän opetti orpokodissa musiikkia, jonka avulla vammaiset lapset saivat elämänhalua ja kuntoutusta. Hänestä tuli suorastaan kuuluisa alallaan, meni naimisiinkin ja vietti loppuelämänsä tavanomaisemmin.

Teksti on venäläiseen tapaan koristeellista kuin verhojen kultatupsut. Tyyli luo hätkähdyttävän vastakohdan karmealle aiheelle, josta ei ruumiita puutu. Tämä lienee juuri sitä venäläisyyttä, arjen koreuden ja kurjuuden yhdistäminen. Melankoliaa unohtamatta.
  

Vaikka suurin osa kirjasta on Volskin ja maan historiaa (tosin ei niin kaukaista kuin luulisi), myös nykyaika on läsnä Šutovin myötä. Kirjoittaja mainitsee monia ilmiöitä, brändeistä tosi-tv:hen. Myös hienoisella sarkasmilla, kuten antamalla henkilönsä tuskailla nykykirjallisuutta tai kommentoida ranskalaisuutta. Nykyajan ja menneen yhdistäminen on kuitenkin vaikeaa, kun kyseessä on selvästi kaksi niin erillistä tarinaa. Menneen kuvaus söi nykyajan vaikuttavuudellaan. Makine on kuitenkin viisas kirjoittaja, jolla on paljon sanottavaa, ja sitä aion lukea lisää.

Blogeissa kirjan ovat lukeneet myös anni M. ja Zephyr.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. WSOY 2010. Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs.

Blogistanian Globalia -voittajat

Vuoden parhaaksi käännöskirjaksi blogistaniassa valittiin Sarah Watersin Vieras kartanossa. En ole lukenut kirjaa, vielä, mutta vinkkinä muillekin voin kertoa, että ainakin pääkaupunkiseudulla sen saa nopeasti kirjastosta.

Seuraavaksi tulleista kirjoista minulla on arviot. Toiseksi tuli Lionel Shriverin Jonnekin pois, ja kolmannenen sijan jakavat David Nichollsin Sinä päivänä ja Michael Cunninghamin Illan tullen, jota itsekin äänestin.

Kilpailun tulokset löytyvät Karoliinalta.

Blogistanian Finlandia -valittu Katja Kettu Kätilöineen palkitaan Akateemisessa 16.2. klo 17.00. Häntä haastattelee Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou.

Ja olen kuullut huhua, että Ketun jälkeen Akateemisen lavalla olisi Merete Mazzarella. Lisää hyviä syitä olla paikalla!

Blogistanian Globalia

Blogistania valitsi oman Finlandia-kirjansa, ja nyt valitaan paras käännetty kirja 2011. Ehdokkaani Blogistanian Globalia -listalle ovat:

Michael Cunningham: Illan tullen

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

José Saramago: Elefantin matka

Ja sitten jännäämään, mikä kirja saa eniten ääniä. Sen saamme tietää huomenna.

Kevään 2012 uutuuskirjat

Kevään kotimaisista uutuuksista lukulistalle laitetaan ainakin Arne Nevanlinnan Varma. Olen pitänyt kovasti Nevanlinnan Mariesta ja myös Hjalmarista, joten uskon trilogian kolmannenkin osan olevan nimensä mukaisesti varma valinta. Lainaan kustantajaa, koska tämä herätti uteliaisuuttani: ”Yksinäisen naisen kasvukertomus kyynisestä ylemmyydentunteesta kohti varovaista lempeyttä.”

Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani kuulostaa myös kiinnostavalta, vaikka pelottavalta: nainen herää aamulla tuntemattoman miehen vierestä. Miehen vaatteet ovat kaapissa, partakone kylppärissä. Mies laittaa tyynesti aamiaista, eikä edes koira hauku. Klup. Mieleen tulee Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, vaikken yhtään tiedä, onko tässä samoja ongelmia vai onko kyse jostain aivan muusta.

Anja Snellmanin Ivana B liikkuu kiinnostavissa kuvioissa, kirjailijoiden, julkisuuden ja blogien maailmassa. En olekaan vuosiin lukenut Snellmanilta mitään. Maarit Verronen julkaisee myös uutuuden, vaikka sen nimi on Vanhat kuviot. Kustantaja voisi jo luopua sanasta hyytävä markkinoinnissaan, teho on mennyt jo ajat sitten. Vaikka ovathan Verrosen tarinat kieltämättä - no, sellaisia. Olen lukenut niitä paljon, ja hän vain parantaa persoonallista tyyliään ajan myötä. Etenkin Karsintavaihe on hyperhyytävä. Siksi että se on epämiellyttävän lähellä todellisuutta, vaikka on dystopia.

Esikoisista kiinnostaa Ari Wahlstenin Kosteiden mestojen balladi. Saa nähdä, onko Wahlsten Mikko Rimmisen tai Juha Vuorisen jalanjäljillä vai millä tyylillä Kalliossa tällä kertaa kurkkua kostutellaan. Eikä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan jatkoa voi ohittaa, mutta odottelen siitä äänikirjan ja säästän pitkälle ajomatkalle, ainakin jos Antti Litja jatkaa lukijana.

Perinteet ovat arvossaan, L Onervan Nousukkaista tulee uusi painos. Olikin aukko tässä kohtaa kirjakauppojen hyllyissä.

Tietokirjoista tutustumista vaatii Kirjailijoiden Helsinki, jossa kerrataan kaupungin tärkeimmät kirjalliset paikat ja tapahtumat historiassa. Kirjoittaja Eino Leino on tuttu toimittajuudestaan Sanomissa ja Apu-lehdessä.

Ja Liisa Jäppinen ja Pirkko Vekkeli ovat kirjoittaneet kirjan vaelluksesta Santiago de Compostelaan, mahtavaa! Kirjan nimi on Tätinä taipaleella. Niin monesti tämäkin täti on samaa matkaa mielessään, tuttujen kertomana ja tv:n äärellä taittanut, että tämä on ehdottomasti luettava.

Lina Ben Mheni on kirjoittanut Tunisialaisen tytön, tositarinan sosiaalisen median vaikutuksista.

Ulkomaisista must on Haruki Murakamin Norwegian wood. Kirjailijan Kafka rannalla on niin uskomaton mielikuvituksen, tunteen ja järjen äärilaitoja tutkiva tarina, ettei sitä voinut olla ahmimatta, vaikka kuinka yritti säästellä. Tiiliskivikin päättyy joskus. Kuvausten perusteella nyt on kyseessä toisenlainen tapaus, mutta odotukset ovat suuret.

Toinen must on tietysti Carol Shields. Häntä ei voi jättää väliin. Ruohonvihreää kertoo yksinhuoltajaäidistä.

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on paljon puhuttu, Pulitzer-palkittu. Ehkä ei huono. Anne Swärdilta tulee myös uusi ”tummasävyinen perhedraama”, Kesällä kerran.

Historiaa en paljon lue, mutta Amor Towlesin Seuraelämän säännöt kuulostaa hauskalta. Ja tapahtuuhan se New Yorkissa, tosin 1930-luvulla.

Ja näiden lisäksi luku(toive)listalla on paljon eurooppalaista, vanhempaa tuotantoa, itselle uusia tuttavuuksia ja vanhoja suosikkeja. Ja toivottavasti paljon hyviä vinkkejä blogeissa ja yllätyslöytöjä.

Tervetuloa blogin uudet lukijat, Elsalydia ja muut, ja nautinnollista kirjallista vuoden jatkoa kaikille!

Blogistanian Finlandia 2011

Tänä(kin) vuonna saimme hienoja kirjoja, vaikuttavaa luettavaa. Blogistanian Finlandia-ehdokkaani 2011 ovat:

1. Helmi Kekkonen: Valinta

2. Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

3. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

4. Claes Andersson: Oton elämä

5. Kristina Carlsson: William N. päiväkirja

6. Miika Nousiainen: Metsäjätti



Ensimmäiset kolme oli helppo listata, neljäskin tuli hakematta. Loput kaksi voisivat olla muitakin, kuten Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun, Tuomas Vimman Raksa tai Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus.


Arvioita muualla blogistaniassa:

Valinta Sinisen linnan kirjastossa

Kallorumpu Erjan lukupäiväkirjassa

Kerjäläinen ja jänis Amman lukuhetkessä

Oton elämä Erjan lukupäiväkirjassa

William N. päiväkirja Lumiomena-blogissa

Metsäjätti Kirjainten virrassa

Finlandia-ehdokkaat

Muutamassa blogikeskustelussa jo valitinkin Finlandia-ehdokkaiden aihemaailmaa: yhtä lukuun ottamatta kaikki tapahtuvat vankasti menneisyydessä. Itse pitäisin arvona myös osuvaa tämän päivän kuvausta ja tulevan luotaamista, joka on minusta yksi taiteen tehtävä.

Tosin paras kirja on ajaton. Tai ei ainakaan rajoita näköaloja. William N. tapahtuu tiukasti 1800-luvulla, mutta se sai minut ajattelemaan monta kertaa nykyisyyttä, tekemään vertailua.

Mutta en ole vielä lukenut ehdokkaista kuin Carlsonin, joten paha kommentoida enempää. Kirjoittajan sukupuolella ei ole kirjan hyvyyden, huonouden tai kiinnostavuuden kannalta väliä, mutta kummasti ne tosiaan tänä vuonna aiheiltaan eroavat, miehet kirjoittavat tästä päivästä, naiset menneestä, kuten Ina totesi.

Palkintokeskusteluissa menee usein sekaisin, itselläkin, onko tarkoitus palkita tietty kirja vai kirjailija. Sanovat säännöt mitä tahansa, luulen, että ehdokkuuslista on aina näiden yhdistelmä.

En usko, että Hirvisaari voittaa, eli tällä ehdokkuudella palkittiin kirjailija. Jos esikoisissa on kirkas helmi, joka miellyttää Milonoffia eniten, silloin palkitaan kirja. Ja jos (kun?) Rosa Liksom voittaa, siinä palkitaan sekä uraa, asennetta että kirjaa.

Onneksi voimme kaikki valita: blogistanian varjo-Finlandia-ehdokkaat julkistetaan vuoden vaihteen jälkeen.

Lisätietoja Sallan lukupäiväkirjasta.

Kirjamessut

”Sillä kummallinen kirjahumala täyttää lukutoukan mielen kirjatapahtumissa”, sanoi Marjis, Kirjamielellä. Ja oli niin oikeassa.

Dagen efter, kahden päivän messuilun jälkeen, voi summata jo kokemuksia. Tunnelma ja muut kävijät ovat vuosi vuodelta tärkeämpiä kuin ostokset. Olen messuhullu muutenkin, saati kun on kyse kirjoista: idea siitä, että kerätään saman katon alle kävijän tutkittavaksi valtavasti tarjontaa, niin että kävijä saa alasta mahdollisimman paljon irti yhdellä käynnillä, on minusta hieno. Hulina ja markkinameininki ovat osa viehätystä.

Ensi kertaa Helsingin kirjamessujen käytössä oli messuhallin laajennus, joten entinen tuttu järjestys oli muuttunut ja meni hetki hahmottaessa, mitä on missäkin. Ruoka- ja musiikkimessut olivat nyt samassa tasossa ja lähempänä kirjoja, mikä ei ollut huono ratkaisu. Ei tuntunut niin lokeroituneelta kuin ennen, mutta silti oli väljyyttä (näytteilleasettajiakin oli ehkä vähemmän). Toivottavasti kaikki alat hyötyivät tästä, jos kävijät tulivat piipahtaneeksi useammalla puolella.

Yksi suurimpia kirjamessujen anteja on se, että mukana on myös pieniä kustantamoja ja tietysti divarit. Tulee hypisteltyä muitakin kirjoja kuin niitä, mistä puhutaan julkisuudessa, ehkä jopa tehtyä itselle uusia kirjailijalöytöjä. Aina saa riemastuksekseen todeta, että maailmasta ei takuulla sellaista asiaa löydy, josta ei olisi kirjaa tehty.

Kirjailijoita kierrätetään ständiltä toiselle puhumaan samat asiat. Esiintymään varmaan valikoituvat julkisuuspositiivisimmat: niin hyviä ja luontevia lavalla he ovat, että ihailla täytyy. Taiteilijan erakkoudesta ei ole tietoakaan, kun Miika Nousiainen kertoo uuden kirjansa taustoista tai Hannu Mäkelä jututtaa Tarja Halosta. Uutisen tynkääkin kuultiin: Kjell Westö kertoi lopettavansa Yhteishyvän kolumnit. Viiden vuoden pesti tuntui riittävältä, ja nyt on kuulemma pakko saada aikaa romaanin tekoon.

Don Rosa keräsi silmämääräisesti pisimmät nimmarijonot. Hyvin meni myös ruokapuolen brittiläisellä fudge-myyjällä, jolle oli tasainen ja katkeamaton jono.

Mutta tärkeintä on tietysti kirjallinen anti. Suuri juttu oli Rakkaudesta kirjaan -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin viidelle kirjablogille. Hyviä blogeja on niin paljon, että valinta on varmasti ollut vaikea, mutta tähän ratkaisuun on helppo yhtyä. Hienoa on myös blogien noteeraminen ylipäänsä alan vaikuttajiksi.

Avain-kustantamo tarjosi kirjabloggareille tilaisuuden tavata Annelies Verbeke ja Annabel Lyon saman pöydän ääressä. Samalla saatiin kuulla kirja-alan haasteista ja vaihtaa blogikuulumisia, mikä on aina mahtavan antoisaa. Salla teki Lyonista myös erillisen haastattelun. Lumiomena kertoo kirjamessulauantaista, samoin Jori. Erityiskiitokset Hannalle, niin voittoisasta blogista kuin miitin järjestämisestä!

Ostospuolella omaan kassiin jäi hyvin kohtuullinen määrä kirjoja, jo joululahjojakin muutama. Lukuvinkkejä tuli enemmänkin, joten kirjasto kutsuu pian.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.

Pakettijuhlan alla

Hieno kirja, Markus Nummen Kiinalainen puutarha. Kaunista, kaunista, haikeaa, hauskaa, surullista… En ole uskaltanut tarttua Nummen uusimpaan, kun kertomukset lasten kurjuudesta tuovat painajaisia pitkäksi aikaa. Ei niiltä välttynyt tässäkään täysin. Mutta pään saa pysymään pensaassa, koska Kiinalaisen puutarhan tapahtumat ovat kaukana, ajallisesti ja maantieteellisesti. Tarkemmin sanoen Turkestanissa Keski-Aasiassa, 1900-luvun alkupuolella.

Markus Nummi kuvaa ruotsalaisen lähetysaseman ja paikallisten lasten elämää koskettavasti ja uskottavasti. Politiikka, vallanpitäjien kunnian- ja verenhimo määräävät tavallisen kansan tekemisen ja olemisen. On helppo uskoa, kuinka ruotsalaiset pyrkivät tekemään hyvää ja tekivätkin, ei aina myönteisin seurauksin, mutta asiaansa uskoen. Ja moni sai apua. Vaikka tultiin täysin eri maailmoista ja kulttuureista, sydän ja syli pidettiin avoinna paikallisille lapsille, moni uhrasi koko elämänsä auttamistyöhön. Näkökulma kirjassa on kuitenkin paikallisten. Kiinalaisen puutarhan maailmassa on paljon rakkautta ja aitoa iloa, mutta myös loputtomasti äärimmäistä köyhyyttä ja kärsimystä. Mikä tuntuu aina niin turhalta mutta väistämättömältä. Hyvät eivät oikeasti voita. Ja auttajien avuttomuus korostuu, kun soditaan.

Tarina perustuu historiallisiin faktoihin ja todellisiin ihmisiin, vaikka henkilöhahmot ja heille tapahtuvat asiat ovatkin fiktiota. Mielenkiintoinen kytky Suomeen on Mannerheim, joka Aasian-matkallaan myös piipahtaa paikalla, muutaman jäätyneen silmänräpäyksen verran. Kiehtova kuvitelma, jonka alkulähde, valokuva, tekee hätkähdyttävästi lähes todeksi.

Kerronta on kaunista, sadunomaistakin, mutta täsmällistä ja perusteellista, isot ja pienet asiat tehdään selviksi limittäin ja lomittain. Jo pelkät henkilöiden ja paikkojen nimet ovat kuin runoa: Rahila ja Kamil, Sekina ja Meriam, Kashgar ja Taklamakan… Hupia tuo länsimaisten tapojen ihmettely, kuten kristinuskon kolmipäinen jumala (jota paikalliset arvelivat ruotsalaisten väärinkäsitykseksi) tai pakettijuhla, jota ruotsalaiset valmistelivat ihmisten kummastukseksi ja lasten iloksi. Ei tainnut tapa juurtua paikalliseen elämänmenoon, kuten ei kristinuskokaan.

Historiasta kiinnostunut saa kirjasta yllykkeen tutkia lisää paikallista kulttuuria ja voi vaikka miettiä, onko vähemmistökansojen asema nykyisin Mannerheimin aikoja parempi. Itä-Turkestanin uiguurien alueella on ollut väkivaltaisuuksia aivan viime vuosinakin.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha, Otava, 2004.

Tuli luettua

Houkuttaisiko joskus jättää kaikki vanha ja olla joku muu? Hannu Luntialan kirjan Sami tekee niin. Mielijohteesta mutta täydessä ymmärryksessä hän astuu kuolleen miehen saappaisiin, pakoon rahahuolia ja kurjaa avioliittoa. Hiukan liian helposti hänestä tulee Petri Vall. Epäselvyyksiä syntyy. Siinä juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Rikosmysteeriksi kirja esittäytyy itse, takakannessaan. Alkaa epäkiinnostavasti, harkitsin jo kesken jättämistä, mutta sinnittelin silkasta uteliaisuudesta, koska kirjailija oli minulle uusi ja koska mietin lukevani ehkä liikaa samantyyppisiä kirjoja - josko poikkeava genre toisi laajempaa näkökulmaa lukemiseen (ja oliko se Ina, joka puhui sadan sivun säännöstä?). Sivun 80 paikkeilla tuli ensimmäinen yllätys, jonka voimin etenin, ja reilun sadan sivun jälkeen homma alkoi vihdoin päästä vauhtiin.

Tylsässä alkuosassa ihmetytti lentoaseman (kuvitteellisen) taideteoksen suuri rooli. Asia kyllä selittyi matkan varrella, kuten odottaa saattoi, mutta oli se aika päälle liimattu juonenpätkä, jolla liitettiin Vihreän liikkeen yltiöaktivistit (kuvitteellisia nämäkin, luulen) mukaan tapahtumiin. Muitakin kummia sivuhyppäyksiä oli ympätty mukaan, eikä seksiäkään pihdattu. Ehkä täytteiden on ajateltu tuovan syvyyttä ja täytettä ohueen tarinaan. Ei tuonut, eikä vaikuttanut. Vaikka tarinasta kehkeytyi lopulta yllätyksellinen, ihan nokkelastikin kieritelty tapahtumavyyhti, tuskin enää muistan juonta, vaikka lukemisesta on vain kaksi päivää.

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä. Tammi 2010

Takakansi-Finlandia

HS:n kuukausiliitteessä jaeltiin takakansi-Finlandiaa. Tiina Piilolan ”syklimäinen, naisellinen ja kehollinen kudelma” oli kärkisijoilla. Itsekin juuri mietin, ettei takakannen ja liepeiden esittelyteksteistä ole kirjan valinnassa juurikaan apua. Mutta käy niistä parhaassa tapauksessa ilmi kirjan aihe ja osviittaa tyylistä, kun markkinointikieltä oppii tulkitsemaan.

Viime vuoden hittisana takakansiteksteissä oli ”hyytävä”. Kaikki dekkarit ja vähänkin jännitysmausteiset tekstit olivat omien arvioidensa mukaan hyytäviä. Tänä syksynä ei ole noussut yhtä yleistä muotitermiä, mutta muutama väittää olevansa ”koukuttava”. Ja pari väittää myös naurattavansa kovasti. Uusavutonkin lukija saa siis tarkan ohjeen, miten pitää kirjaan reagoida, jos hän ei itse osaa päättää.

Tietysti lukuisten kirjailijasatiirien ansiosta moni kirja on nyt ”tragikoominen” tai ”monitasoinen”. Ja koska maaginen realismi on in, myös ”realismin rajoja rikotaan”.

Aina löytyy myös jokunen ”herkkä” tai ”runollinen”. Näillä varustettuihin kirjoihin suhtaudun varovaisesti – ettei se vain tarkoittaisi sekavaa tai vaikeasti ymmärrettävää. Kaikista epäilyttävin on tietysti ”omaääninen” tai jopa ”tyylejä yhdistelevä” kirja.

Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan esittelyssä Gummerus luettelee tavalliseen tapaan kirjailijan tekemisiä, ja sitten seuraa helmilause: Lisäksi kirjailija on tehnyt erilaisia tekstin, tilan ja performanssin rajapinnassa liikkuvia teoksia. Eikö kuulosta mahtavalta? Tämähän voisi olla ihan mitä vain. Näytelmän kirjoittamisesta hääpaikalle ohjaavan kyltin raapustamiseen. Mainostekstiä parhaimmillaan tai pahimmillaan − kuulostaa hienolta, ei kerro mitään. Kirjoittajaa voi vain ihailla. Itse kirja on kyllä lukemisen arvoinen, liikkuupa lukija missä tahansa rajapinnassa.

Palaan nyt koukuttuneena tämänhetkisen kirjani pariin ja kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Ja osallistun Tomomin kirja-arvontaan, tehkää samoin, täällä.