Galtbystä länteen

Karen ei ole enää nuori. Mutta reippautta ja aloitteellisuutta häneltä ei puutu, mikä todistetaan tapahtumassa, jossa Karen taltuttaa kaupan ryöstäjät ja itse "ryöstää" mukaansa matkalleen toisen voroista, nuoren Azar-tytön.

Kuinka vanha Karen oikeastaan on, selviää lukijalle pikku hiljaa, kun kirja vauhdikkaan alun jälkeen vie lukijansa päähenkilön lapsuuteen, vuoteen 1935. Rakas veli Sebastian on Karenin ihailun kohde ylitse muiden, ja hän tuntee olevansa Sebastianin kanssa läheisin maailmassa. Lapsuudenkotinsa seuduilla Turun saaristossa he kokevat kasvukivut, nahistelut, teini-iät ja ensimmäiset ihastukset, vähän myöhemmin sodan tummat tunnelmat.

Sebastian on aina hieman erilainen kuin muut. Ihanampi Karenin mielestä - ja äitinsä - mutta kaikilla ei ole hänestä pelkästään hyvää sanottavaa. Sota kohtelee Sebastiania kaltoin (ketäpä ei), ja poika kuolee sodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa, rikoksesta syytettynä. Karen on päättänyt vihdoin selvittää, mitä todellisuudessa tapahtui.

Nykyhetki ja menneisyys vuorottelevat. Karenin ja Sebastianin menneisyyteen limittyy Azarin tarina, sekin eri aikoina. Sukujuuriltaan iranilainen tyttö löytää Karenista turvaa - molemmat yksinäiset naiset tarvitsevat sitä apua, mitä toinen pystyy juuri tuossa tilanteessa antamaan. Karen on ollut naimisissa, useastikin. Azar taas on vasta kohdannut ensi rakkautensa. Karen elää menneessä, Azarilla kaikki on edessä. Heillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, paitsi akuutti tarve paeta.

Kirja on kunnianhimoinen: se tuo tarinaan niin maahanmuuttajien ja erilaisuuden haasteita, sodan vaikutuksia kuin mutkikkaita ihmissuhteitakin, eri aikakausina, erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Muun muassa. Mutta oikeastaan se on perhedraama, rakkaus- ja rikostarina.

Onko aineksia liikaa? Tuntui hieman hankalalta kulkea kaikkien aikojen ja teemojen seassa. Lukeminen ei ollut vaikeaa, sillä nautittavan viimeistelty teksti soljuu sujuvasti koko ajan, mutta en aina nähnyt logiikkaa, miksi välillä seurataan yhtä juonnetta vähän, kohta jotain toista pitkään. Parkkinen ei helpota lukijan työtä yksityiskohtaisilla kuvauksillaan henkilöidensä ajatuksista ja  arkisista tapahtumista. Välillä se tuskastuttaa kärsimätöntä lukijaa; miksi nyt tätä? Mihin tällä pyritään? Nopeasti tapahtuu paljon, kohta taas ei vähän aikaan mitään.

Toisaalta runsaus, tempon vaihtelu ja menneiden tunnelmien luominen ovat kirjan persoonallisia piirteitä ja vahvuuksia, kauniin kielen lisäksi. Lukijan pitää olla tarkkana, ettei merkittäviä asioita mene huomaamatta ohi. Henkilöt jäävät silti kaukaisiksi, edes Karen ei lopulta herätä suurta sympatiaa, vaikka hauska ja viisas nainen onkin. Parasta ovat Karenin terävät mietteet avioliitoista ja rakkaudesta, mutta en täysin pitänyt uskottavana hänen sokeaa sitoutumistaan veljeensä. Vielä 65 vuoden jälkeenkin. Ehkä vanhuus ja lähestyvä kuolema saavat vanhat asiat pintaan?

Parkkinen on taitava kirjoittaja ja ainesosia on tosiaan vähintäänkin riittävästi, mutta niiden sekoitus jää hieman vaillinaiseksi, cocktail laimeaksi. En saanut kirjasta kokonaisuutena kunnon otetta yhdellä lukemisella. Saattaa johtua myös siitä, että olen lukenut liian monta eri aikatasoilla kulkevaa tarinaa liian lähekkäin, ja rakenne alkaa jo kyllästyttää. Eikö joku voisi vaihteeksi kertoa tarinan niin, että se alkaa jostain ja päättyy johonkin? Varsinainen juoni on melko ennalta-arvattava eikä draaman kaari nouse korkealle. Huikean ällistyttävän Sinun jälkeesi, Maxin vaikuttavuuteen tämä ei yllä, vaikka Parkkisen ansiot kirjailijana mielelläni tunnustan. Tämä vain ei ollut minun teekuppini.

Lukuisan Laura hyppeli mielellään ajassa. Kirjainten virran Hanna ihastui ja koukuttui. Sara löytää hyvän rinnastuksen: Linn Ullmannin Aarteemme kallis.

Leena Parkkinen: Galtsbystä länteen. Teos 2013.